Kerrotaan, että Paavo Ruotsalainen, ikäänkuin aavistaen herännäisyydessä tapahtuvaa uutta hajaannusta, Kihlmanin ja R. Helanderin häissä (III s. 47) kehoitti pappeja selvittämään "autuuden järjestystä" ja että hän J. I. Berghille, joka silloin ryhtyi perusteellisesti määrittelemään armontöiden ja armonvaikutusten eri asteita, olisi lausunut: "Heitä hiiteen ne tikapuut, ei kukaan kuitenkaan niitä myöten jaksa kiivetä perille asti". Saman kertomuksen mukaan kääntyi Paavo, tämän sanottuaan, Malmbergin puoleen, lausuen: "Sano sinä, hullu Malmberg", saaden tältä mieluisan selityksen. [Kert. vanhat heränneet Lapualla.] Oli miten oli, muutamia vuosia myöhemmin nuhteli Ruotsalainen Berghiä samankaltaisesta syystä, kirjoittaen: "Kun järjen viisaus on korkeimmillaan, niin se on Kristuksen pahin vihollinen. Miksi, hyvä ystävä, olet nyt rohjennut vasten raamattua filosofian viisaudella yksinkertaista tietä tukkia? — — — Lue nyt, rakas ystävä, uudestaan p. raamattua, jossa sanat kuuluvat: joka opin kautta on viisas, tulkoon ensinnä tyhmäksi, että sitten viisaammaksi tulisi. — — — Palaja lapsen oikeutta sisällisesti halajamaan, vaan varo ettet sitä tee aivouskolla." [Paavo Ruotsalaisen kirje J. I. Berghille 27/10 1848.] Sanat ovat vastauksena erääseen Berghin kirjeeseen, jossa tämä näkyy Paavolle valittaneen "autuuden tien ahtautta", mutta huomauttaneet samalla heränneitten kesken näinä aikoina tavallisesta opillisten kysymysten pohtimisesta. Mutta mikäli asia koskee Berghiä, on tarkoin huomattava, ettei hänen suhteensa herännäisyyteen ollut millään tavoin muuttunut ja että hänen kantansa oppiinkin nähden oli sama kuin ennen. Yllämainituilla lauseillaan osaa Ruotsalainen, niinkuin tavallisesti muulloinkin, kysymyksen ytimeen, tavattomalla tarkkanäköisyydellään torjuen uhkaavia vaaroja, mutta yhtä asiaa hän ei oivaltanut — sitä että herännäisyyden tuli täydentää oppiansa, jollei tarkemmin laaditulla oppijärjestelmällä, niin ainakin hartauspuheissa, saarnoissa, hartautta koskevissa kirjoituksissa y m. teroittamalla ja monipuolisemmin selvittämällä varsinkin uskon käsitettä ja raamatun oppia pyhityksestä, joihin kysymyksiin nähden se taistelussa Hedbergiä ja Renqvistiä vastaan yksipuolisesti oli kehittänyt alkuperäistä katsantotapaansa. Emme luule erehtyvämme väittäessämme, että Bergh-veljekset paremmin kuin herännäisyyden muut johtomiehet huomasivat tämän tehtävän. Jos J. I. Bergh, jonka taipumus dogmaattisten kysymysten selvittämiseen niin selvään näkyy hänen kirjoituksistaan, joskus joutuikin "aivouskon" ansaan, niin tästä ei mitenkään seuraa, että tuo leima olisi jäänyt hänen oppiinsa. Ei vieraannu hän herännäisyydestä, hän päinvastoin syventyy siihen henkeen, josta tämä liike tunnetaan, tahtoen opillisestikin taistella sen suurten aatteiden puolesta. Eikä lähde hän toimimaan omin neuvoin, oman viisautensa opastamana, vaan hän kysyy pelvolla itseltään ja muilta: "Kenessä on Pyhä henki?" ymmärtäen että paraskin oppi on kuollut kirjain vain, ellei vastaava sisällinen elämä sitä kannata. Ettei opinkaava hänestä ole kristillisyyden korkein määrääjä, näkyy esim. seuraavista hänen sanoistaan: "Joka hengessä ja totuudessa on oppinut tuntemaan Jesuksen nimeä, hän ei mitenkään voi tyytyä puutteelliseen opinkaavaan ahtamaan tätä nimeä, jonka hän tietää merkitsevän autuutta kaikille taivaassa ja maan päällä." [Jul. Imm. Bergh, Hos hvem finnes den Hel. Ande? s. 19.] Sydämestään kannattaen Ruotsalaisen käsitystä autuuden tiestä, jota käsitystä hän piti erittäin puhtaana, syvänä ja raamatunmukaisena, [Tuusniemen kihlakunnanoikeuden pöytäkirja 22/5 1848 Paavo Ruotsalaista vastaan nostetussa käräjäjutussa, josta vasta enemmän.] hän teroitti niitäkin opin kohtia, joille ei tämä niin suurta painoa pannut, voimallisesti taistellen pyhitetyn elämän puolesta sekä painostaen kristityn suhdetta maailmaan ja Jesuksen nimen tunnustamisen tärkeyttä. Huomattavat ovat erittäin Berghin syvälliset mietteet Pyhästä hengestä, jotka esiintyvät miltei kaikissa hänen kirjoituksissaan. Merkille on niinikään pantava se monipuolisuus, millä hän, Ruotsalaisen perusaatteille uskollisena, käsittelee esim. vanhurskauttamisoppia. Niinpä hän vastauksessaan erään ystävän kysymyksiin kirjoittaa: "Semmoista varmuutta ja semmoista vastausta, kuin halajat, tiedän varmaan, ettet enää saa, vaan taivaaseen astunut ja Isän oikealle kädelle korotettu, kaikkitietävä ja kaikkivoipa Herra Jesus ja hänen kalliit armolupauksensa sanassa ovat semmoisina enemmän kuin riittävänä varmuutena sinulle. Enempää et tarvitse etkä saa kiusata häntä sinulle antamaan, sillä hän ei ole luvannut luotettavampaa varmuutta; mutta jos hän tämän uhallakin antaisi sinulle senkaltaista varmuutta, kuin odotat, niin hän kyllä itse tietää ajan ja hetken, jolloin hän sen antaa. Se vastaus ja varmuus, jota tarvitset, on sinulle joka päivä tarjona. Älä sitä etsi mistään välittömästä vastauksesta äläkä odottamattomasta ilosta hänen armonsa osallisuudesta; älä etsi sitä sydämesi muutoksista tahi elämäsi täydellisyydestä. Anna päinvastoin sydämesi jokapäiväisen saastaisuuden, tahtosi nurjuuden, voimasi heikkouden ja alituisten syntiesi ja puutteittesi joka päivä nöyryyttää itseäsi lapsellisella luottamuksella pakenemaan hänen armoistuimellensa, minne hänen kalliit armonlupauksensa sinun kutsuvat, ja vuodata siellä yhä edelleen murheesi hänelle itselle, asettuen koko painollasi hänen kalliin ansionsa perustukselle; vastaanota hänet myöskin siellä hänen armonlupaustensa eikä hänen välittömien vastaustensa nojalla vapahtajaksesi äläkä pelkää häntä missään suhteessa tämän kautta loukkaavasi. Päinvastoin on tämä juuri sitä, johon hän tahtoo sinua harjoittaa, sillä 'autuaat ovat ne, jotka eivät näe ja kuitenkin uskovat'." [J. I. Berghin kirje eräälle ystävälleen 2/11 1856.] — Myöskin seuraava, oppiakin koskeva seikka on otettava huomioon Berghin kantaa arvosteltaessa. Niinkuin tiedämme, oli hänen käsityksensä kristityn suhteesta maailmaan jyrkästi pietistinen. Niinpä hän esim. vaati yksinkertaisuutta vaatteissa ja piti heränneen kansan kaikkialla yleiseksi tulleesta körttipuvusta. Mutta kaikkea säännöstelemistä hän vastusti, ollen tässäkin suhteessa vapaammalla kannalla kuin moni muu herännäisyyden johtomies. Varsinkin monen säätyläisnaisen orjaileminen tavaksi tulleen määrätyn kaavan noudattamisessa oli hänelle vastenmielistä. Berghin herännäisyydelle uskollinen, mutta samalla raamatullisesti vapaa käsitys tähän kuuluvista asioista näkyy esim. seuraavasta hänen eräälle rouvalle antamastaan neuvosta: "Totta on, että niiden, jotka etsivät Herraa, tulee suostuvaisesta sydämestä usein kieltäytyä siitäkin, mikä itsessään on luvallista omantunnon ja maailman tähden sekä puutteessa elävien ihmisten tähden, rakkaudesta ja heikkojen pahentumisen välttämisen tähden, mutta tämän kieltäytymisen tulee olla vapaata jokaiselle. Ja mitan määrätkööt ne olosuhteet, joissa kukin elää. Niinpä esim. et sinä voi etkä saakaan noudattaa sitä univormun-mukaisuutta vaatteissa kuin nuo 'riippumattomat' valkeala- ja pyhäjärveläiset, jos tahdot, niinkuin sinulle säädyssäsi sopii, olla 'miehesi kunnia'. Mutta anna Herralle ensin se kunnia, että lapsellisesti luotat häneen, niin voit 'tutkia kaikki ja pitää se, mikä hyvä on." [J. I. Berghin kirje eräälle rouvalle 22/8 1858.]
Epäilemättä esti Savossa Bergh-veljesten herännäisyyden alkuperäiselle katsantotavalle uskollinen, mutta samalla vapaamielinen ja opinriidoista yhä enemmän vieraantuva uskonnollinen kanta ainakin jossain määrin sitä hajaannusta, joka 1850-luvun alussa särki Pohjanmaan heränneitten rivit. Muut syyt, varsinkin se seikka, ettei liike Savossa milloinkaan päässyt niin ryhmittymään eri johtomiesten ympärille, kuin Pohjanmaalla, kyllä olivat hajaannusta siellä estämässä, mutta varmaankin vaikutti tuohon suuntaan myöskin Bergh-veljesten esiintyminen ja heidän yksipuolisuuksista vapaa oppinsa.
Varsinaisen herännäisyyden pohjalla, mutta liikkeen alkuperäisestä katsantotavasta melkoisesti vieraantuneena levisi Kalajoen varrella Wilhelm Niskasen oppi eli niskaslaisuus, jolla nimellä vastustajat sitä tavallisesti nimittivät. Niinkuin ennen olemme huomauttaneet, oli tämä Niskanen hyväpäinen ja uskonnolliseen miettimiseen mieltynyt henkilö. Tämä hänen luontainen taipumuksensa sai ravintoa silloisista oppiriidoista, joista paljon puhuttiin ja joihin vainojen aikaisen herännäisyyden syvä armonikävöiminen monen kohdalla hukkui. Tätä myrkkyä oli Niskanen, samoinkuin Pohjanmaan muutkin heränneet, sekä papit että talonpojat, hengittänyt ja sekin on huomattavassa määrässä vaikuttanut siihen yksipuolisuuteen, joka vaivaa hänen oppiansa. Se suuri maine, minkä hän L. J. Niskasen sukulaisena ja Paavo Ruotsalaisen likeisenä ystävänä etevillä lahjoillaan Laguksen muuton jälkeen Pyhäjärvelle saavutti Kalajoen varrella, ei ollut omiansa tätä yksipuolisuutta vähentämään. Wilhelm Niskasen opin pääpiirteet ovat lyhyesti seuraavat:
"Hengellinen ymmärrys on se luonnon-laki, jonka Jumala ensimmäisessä luomisessa kirjoitti ihmisen sydämeen. Tällä hengellisellä ymmärryksellä eli luonnon-lailla tunsi ja ymmärsi Aatami lankeemuksensa, kokoili viikunapuun lehtiä ja teki itsellensä peitteen, kun kuuli Jumalan äänen — — ja lymysi emäntinensä Jumalan kasvoin edestä." [Wilhelm Niskanen, "Herätetyn ja langenneen ihmisen tilasta ja sen armoituksesta"; painettavaksi toimittanut J. Heittiö 1882.] Ihminen oli pyrkinyt tietämään "Jumalan määrättömän viisauden ja kaikkitietäväisyyden, ja tämä himo elää vielä niissäkin, jotka ovat heränneet tätä sanoilla selittämätöntä, ymmärryksellä käsittämätöntä, määräämätöntä syntiä" [Wilhelm Niskanen, "Herätetyn ja langenneen ihmisen tilasta ja sen armoituksesta"; painettavaksi toimittanut J. Heittiö 1882.] käsittämään. Väärin käsittäen Joelin 2: 28, sanoo Niskanen, että Jumala on vuodattanut henkensä "kaiken lihan" päälle siinä merkityksessä, että "liha" huomaa alastomuutensa ja koettaa "hyvien töitten harjoituksella peitellä alastomuuttaan ja niiden taakse lymytellä Jumalan vihan edestä" "Tämä järjen ja ymmärryksen valon tunnollisen (s. o tunteissa olevan) Jumalan määräämättömän viisauden etsiminen ja himo sen perään on alkusynti, pääjuuri, lähde, josta kaikki tekosynnit kuohuvat." [Wilhelm Niskanen, "Herätetyn ja langenneen ihmisen tilasta ja sen armoituksesta"; painettavaksi toimittanut J. Heittiö 1882.] Niinkuin näistä otteista näkyy, on Niskasen opin edellytyksenä se itsessään oikea ajatus, että ihmisen perussynti on ylpeys. Mutta väittämällä, että kaikki hyvät pyrkimyksetkin, heränneittenkin pyhityselämä, oikeastaan on kotoisin tästä lähteestä, joutui hän umpikujaan, josta hän, mikäli asia koski hänen oppiansa, ei osannut pois. "Kristuksen sisällistä tuntemistakin" sanoi hän "hekumaksi", joka ei peri Jumalan valtakuntaa, lisäten että se, jossa uusisyntyminen saa tapahtua, "hautaa tuon hekuman Kristuksen kanssa yhdenkaltaiseen kuolemaan." [Wilh. Niskasen, Muistokirja hengellisistä asioista (Akiander VI 299 — 318.)] Me emme voi käsittää Kristusta, vaan Kristuksen oikea tunteminen on siinä, että hän käsittää meidät. Joka ei tunne "kirottua tilaansa" eikä tule aivan "tyhjäksi" Jumalan edessä, hän on "tekopyhyyden" ja sen "kiiltomenon sokaisema". Tämä ajatus on perusajatuksena Niskasen omituisessa oppijärjestelmässä. Miltei mahdotonta on järjestelmällisesti esittää tätä omituista oppia, varsinkin kun Niskasen oma esitys, johon tietysti etupäässä täytyy turvautua, monessa kohden on hyvin epäselvää. Joka likemmin tutkii hänen sanojaan, huomaa kuitenkin, että niissä löytyy paljon hyvääkin. Perätön on syytös, että hän olisi kieltänyt Pyhän hengen, kuolleitten ylösnousemisen, viimeisen tuomion y.m. Ja mitä tulee siihen hänen käsitykseensä, että uusisyntyminen tapahtuu vasta uskovan ihmisen kuolemassa, niin ei ole tämä väite, niinkuin edellisestä näkyy, kaukana Laguksen opista. Oikeimman käsityksen Niskasen opista ja siitä omituisesta eksegetiikasta, jolla hän sitä raamatunlauseilla tukee, saamme hänen omista kirjoituksistaan. Nämä ovat "Muistokirja Hengellisistä asioista", joka on jatkona L. J. Niskasen samannimiseen kirjaan ja joka on painettu Akianderin teoksessa, sekä "Herätetyn ja langenneen ihmisen tilasta ja sen armoituksesta", jonka J. Heittiö toimitti painoon (1882). Lainaamme tähän otteen kummastakin kirjoituksesta. Edellisessä lausuu Niskanen: "Ei apostolikaan sano Kristusta käsittäneensä, vaan: en minä pidä itseni sitä käsittäneeni; niin ei meidänkään pidä sitä käsittää tässä turmeltuneessa lihassa, vaan meidän pitää seurata hänen sanojansa ja kaikkia hyviä tekojansa, joita hän teki täällä maan päällä ja jätti meille niinkuin eteen pannun määrän kilvoiteltavaksi ja puhuttavaksi. Kristus sanoo: totuuden henki johdattaa kaikkeen totuuteen; sillä ei hän puhu itsestänsä, vaan mitä hän kuulee, nimittäin ihmisten puhuvan hänestä, sitä hänkin puhuu ihmisten sydämissä; tulevaisia hän teille ilmoittaa. Hän on minua kunnioittava, hän ottaa minun omastani ja ilmoittaa teille. (Joh 16: 13-14). Kristusta meille ilmoittaa Pyhä henki Kristuksen omista sanoista ja teoista. Ei hän ihmistä eikä ihmisiä kunnioita. Hän sanoo: en minä anna kunniatani toisille. (Jes. 48:11). Tätä Kristusta Pyhä henki ilmoittaa ja kunnioittaa hänen omilla sanoillaan ja teoillaan. Tämä Pyhän hengen kunnioittama ja kirkastama Kristus on meidät kunniallisiksi tehnyt ja on kirkastava ijankaikkiseen elämään ja autuuteen taivaassa. Tämä tavara on meille tallelle pantu Kristuksessa Jesuksessa. Tästä näette, ettei se ole niinkuin tekopyhyyden kiiltävä meno, joka lihallisella Kristuksen tuntemisella kunnioittaa itseänsä ajatusten voimain käsityksen hehkuvalla tuntemisella. Tämä on se synnin ihminen, se kadotuksen lapsi, josta apostoli ennustaa, joka on vastaanseisoja ja korottaa itsensä kaiken yli, mikä Jumalaksi taikka Jumalan palvelukseksi kutsutaan, niin että hän istuttaa itsensä Jumalan temppeliin niinkuin Jumala ja tekee itsensä Jumalaksi. (2 Thess. 2:4)."
Vielä epäselvempi on kirjanen "Herätetyn ja langenneen ihmisen tilasta ja sen armoituksesta". Mutta siinäkin löytyy syviä ja aivan oikeitakin ajatuksia, jos kohta lauseiden vaillinainen muoto usein vaikeuttaa niiden oikeaa tulkitsemista. Seuraava ote osoittaa, millainen tämä kirjanen on ja minkälaista se oppi, jonka tulkkina se tahtoo esiintyä: "Kun järjen ja ymmärryksen valon nerolla luonnollisesti käsitetään Kristuksen yhteys ja sillä luonnon nerolla ruvetaan harjoittamaan (pyhitystä) tyhmäin neitsyeitten tavalla ilman murheen tulen puhdistavaa öljyä, nämä kun eivät ole alkusynnin juurta oppineet tuntemaan, niin nämä hetkeksi ovat uskoneet syntirikoksensa Kristuksessa, mutta ei ole alkusynnin tunnon juurta sydämessä opittu tuntemaan, vain hetkeksi uskoneet, mutta kiusauksen ajalla langenneet järjellisen ymmärryksen valon tunnollisen Jumalan ja Kristuksen tuntemiseen ja luonnon puhtautta harjoittamaan Kristuksen tunnon nojalla eli nimellä. Näistä nyt tulee niitä tyhmiä neitsyeitä, jotka ovat ilman murheen tulen tuomitsevaa ja puhdistavaa öljyä; ei ole astioita eikä öljyä; ei ole tuntoa perisynnin juuresta, ei sijaa murheen tulen tuomitsevalle öljylle, vaan he ovat tunnollisella Kristuksen tuntemisella pyhitetyt ja hyvillä töillä kaunistetut tyhmiksi neitsyiksi, joitten lampuissa ei ole armon tulen tuomitsevaa öljyä; ei ylkä tunne tätä, jossa ei ole hänen omaa tekoansa, eikä vastaanota sitä, jota hän ei ole kihlannut. — — — Autuas on se, joka sen viisauden ja taidon ottaa vastaan; hän on hyvä maa, joka saattaa hedelmän kärsimisessä. Tämän henkensä vaikuttaman ja vastaanottaman tulen öljyä tuntee hän täällä jo armoittelemisensa tulella ja viimeisellä tuomiolla omistaa isänsä siunatuksi. Näin armon tuli tuntee vihan tulen aikeet, sytyttää sen hedelmälliseksi täällä, hyvissä töissä eläväksi ja viimeisellä tuomiolla herättää hänestä elämään ijankaikkisesti." [Wilhelm Niskanen, Herätetyn ja langenneen ihmisen tilasta ja sen armoituksesta, s. 10 — 11.] Niskasen omituista oppia ja hänen mielivaltaisen vapaata allegorista esitystapaansa kuvaavat varsinkin kysymyksessä olevan kirjasen loppusanat: "Näin kävi ensimmäiselle ihmiselle, Aatamille, lankeemuksen jälkeen: kun hän sai lupauksen kautta armon, niin hänelle julistettiin kirous yli perkeleen petoksen sytyttämän himon: 'ettäs kuulit emäntäsi ääntä ja söit puusta, josta minä sinua kielsin syömästä, — — — kirottu olkoon maa sinun tähtesi' ja Jumala luetteli ne rangaistukset, jotka siitä seurasivat, sanoen: sinä olet maa ja maaksi pitää sinun jälleen tuleman. Näin julistettiin Aatamille ja kaikille Aatamin lapsille kirous, ettei heidän pidä tunnollisesti saada elämätä elämän puusta Kristuksesta eikä ojentaa toivonsa kättä tällä aatamillisella tunnolla elääksensä ijankaikkisesti perkeleen kanssa, vaan että heissä syntyisi uskon kautta uusi elämä ja he ottaisivat vastaan viisauden ja taitavain neitsyitten kanssa kaikki ne armonvaikutukset, jotka tässä kirjassa lyhyesti ovat kirjoitetut, ja hylkäisivät taitamattomien neitsyeitten puhtauden ja tyhmyyden."
Niskanen puhui siis armonvaikutuksista ja niiden vastaanottamisesta, ja epäilemättä hän seurapuheissaan ja yksityisesti antamissaan neuvoissa paljon paremmin, kuin yllämainituissa kirjoituksissaan, esitti Herran työtä niissä ihmisissä, jotka antautuvat Pyhän hengen kouluun, mutta yksipuoliseksi jää tämän uhallakin hänen oppinsa. Riisuminen, syntiviheliäisyytensä, alastomuutensa, "kirotun tilansa" tunteminen jää sen mukaan pelastusta etsivän ihmisen päähuoleksi — kaikki muu on tavalla tahi toisella tekopyhyyttä. Tämä on ainakin Niskasen opin johdonmukaisena seurauksena, mikäli tätä oppia hänen kirjoituksistaan voi saada selville. Se on herännäisyyden teroittaman itsensätuomitsemisen ja luulouskon hylkäämisen yksipuolisin ja jyrkin ilmaus, mutta sisältää samalla todistuksen siitäkin, että Jesus Kristus, semmoisena kuin hän itsessään on, on ainoa, johon pyhä Jumala voi tyytyä. Nämäkin tienviitat ovat oppiriitojen ja hajaannusten aikoina olleet siunaukseksi monelle taivaallista kotimaata kohti vaeltavalle, sielunsa autuutta huolehtivalle heränneelle.
Herännäisyyden opin edustajana olisi tässä yhteydessä erittäin mainittava A. V. Ingman, jonka Hedbergiä vastaan tähdätyt riitakirjoitukset perusteellisesti käsittelevät tähän kuuluvia asioita. Mutta koska nämä kirjoitukset riitakirjoitusten yhteydessä tulevat käsiteltäviksi toisessa paikassa, jätämme ne tässä syrjään.
Tärkeänä tekijänä herännäisyyden opissa ovat Henrik Renqvistin uskonnolliset mielipiteet. Olemme edellisessä jo osaksi tutustuneet niihin ja siihen yksipuolisesti jyrkkään kantaan, jolle hän asettui, kun opilliset erimielisyydet olivat selvitettävät. Hän oli suvaitsemattomampi kuin kukaan herännäisyyden johtomiehistä. Empimättä tuomitsee hän vääräoppiseksi jokaisen, joka ei ehdottomasti mukaannu hänen käsitystapansa mukaan. Usein vaanii hän harhaoppisuutta Ruotsalaisen ja tämän ystäväin opissa silloinkin, kun kummankin suunnan mielipiteet pääasiassa ovat samat. Mutta myöntää täytyy kuitenkin, että eroitus Renqvistin ja Ruotsalaisen opin välillä ainakin muutamissa kohden on tuntuva, jos kohta pohja onkin sama.
Samoinkuin Ruotsalainen, painostaa Renqvistkin herätystä, teroittaen ehkä vielä enemmän kuin edellinen ja hänen ystävänsä sitä vaaraa, [Renqvistin kirje G. Monellille 1/4 1842.] missä suruttomien ja luulokristittyjen sielut ovat. Puhuessaan synnin turmeluksesta ja sen rehellisestä tunnustamisesta Jumalan ja ihmisten edessä, on Renqvist Ruotsalaisen opin kannalla, sillä eroituksella kuitenkin, että hän kehoittamalla kehoittaa kiireelliseen sekä yhä uudistuvaan ja jatkuvaan taisteluun syntiä vastaan, jonka kehoituksen viimemainittu jättää sisällisen pakon vaikutettavaksi. "Kirotun tilan näkeminen" ei jää pääasiaksi, niinkuin Niskasen opissa, ei sen tunteminenkaan, vaan siitä poispyrkiminen katkeamattoman taistelun kautta. Raamatun neuvoa seuraten, kehoittaa Renqvist tässä käyttämään kaikkia Jumalan tarjoamia sota-aseita, teroittaen alituisesti rukousta, sekä sisällistä että sanoihin pukeutuvaa, kaikista tärkeimpänä välikappaleena kristityn taistelussa elämän kruunun voittamiseksi. Varsinkin penseyden ja rakastamattomuuden sanoo Renqvist todistavan ihmissydämen turmelusta. Millaiseksi hänen oppinsa mukaan syntejänsä katuvan ja niitä vastaan taistelevan ihmisen kilvoitus muodostuu, näkyy seuraavista hänen sanoistaan: "Miten voimme päästä penseydestämme rakkauteen, sen olen oppinut vertauksesta kauppiaasta, joka haki kalliita helmiä, ja kun hän löysi kalliin helmen, möi kaikki ja osti sen. Niin tulee meidänkin, päästäksemme rakkauteen, käyttää kaikki sen saavuttamiseksi: kaikki rukoukset, huokaukset, lukemisen kirkossa — ja ehtoollisella käynnin uskossa, siinä mielessä nim. uskossa, että alituisesti ajattelemme: uskonhan minä, rakas Isä, että annat syntini anteeksi rakkaan poikasi Jesuksen ansion tähden tämänkaltaiselle kelvottomalle kuin minä nyt valitettavasti olen; sillä enhän minä ansaitse syntini anteeksisaamista, en rukouksillani, lukemisillani, en kirkossa- ja ehtoollisellakäynnilläni enkä muilla harjoituksillani, vaikka ne kuinka hyvät olisivat, vaan se tapahtuu ainoastaan Jumalan tähden minulle vaivaisena syntisenä, kun tämä tuntemisen armo minulla vielä on. Mutta vaikka minä tämän hengellisen vaivaisuuteni tunnen ja sinä lupauksesi jälkeen annat minulle anteeksi, niin ethän sinä kuitenkaan pitemmän päälle anna anteeksi senkaltaiselle, joka etenkin ehdollisissa synneissä (rakastamattomuudessa) elää, niinkuin minä valitettavasti olen elänyt. Sentähden nyt rupean sinulle lakkaamatta huutamaan yötä ja päivää, sanaasi tutkimaan ja sakramenttiasi usein nauttimaan, sillä enhän minä muutoin virkoo elämään, vaan pysyn kuolleena, rakastamattomana. — — — Tästä näet, rakas Isä, etten voi sinua päästää, ennenkuin siunaat minua, ennenkuin täytät minut rakkaudellasi. Enhän minä saata heittää itseäni hengelliseen kuolemaan. Sentähden, anna nyt, rakkaus, rakkautta rakastamattomaan sieluuni, anna, anna, anna! — — — Uskon minä senkin, että annat rakkauttasi, mutta minä tarvitsen paljon, kun ei minulla yhtään ole, sentähden en lakkaa huutamasta, ennenkuin saan tarpeeksi eli päivä päivältä yhä enemmän. Jos näin teemme, niin käy toteen Herran sana niin myös teidän taivaallinen isänne auttaa niitä, jotka häntä yötä ja päivää avuksensa huutavat, nim. antaa palavan rakkautensa. Ja jos siihen pääsemme, niin vielä enemmän hän antaa, koska hän sanoo: jolla on, hänelle pitää annettaman, että hänellä yltäkyllä olisi." Käyttäen melkein samoja sanoja kuin V. Niskanen: "Elävän pitää tuntea kuolemansa eikä olla niinkuin tyhmät neitsyet ilman öljyä lampussaan", kuvatessaan heränneen synnintuntoa, eroaa Renqvist opissaan edellisestä aina asettamalla armon synnintunnon rinnalle. Sitä hän ei milloinkaan salaa, siihen hän aina viittaa ja sitä kehoittaa hän etsimään, kunnes se todella löytyy.
Samoinkuin Ruotsalainen, taistelee Renqvistkin itsevanhurskautta vastaan. Tekopyhyys on hänellekin kauhistus. Jumalan armo taivuttaa Ruotsalaisen opin mukaan ihmisiä hylkäämään oman vanhurskautensa ja ikävöimään Kristuksen vanhurskautta. Niihin määrin pelkää hän itsevanhurskautta, ettei hän suoraan tunnusta Jumalan käskyjen ja kehoitusten noudattamisen tuottavan ihmiselle tätä eikä muutakaan voittoa. Niin hän kyllä ajattelee, mutta hän ei sitä sano. Renqvist sitävastoin lausuu, puhuessaan rukouksen siunauksesta: "Tällä tavoin katkeaa omiin töihin ja harjoituksiin luottaminen, sillä eihän se luota töihinsä, joka aina uskoo saavansa kaikki Jesuksen tähden eikä minkään muun tähden".
Sana rakkaus merkitsee Renqvistin dogmatiikassa usein samaa kuin usko, tahi oikeammin: rakkaus ja usko kuuluvat niin likeisesti yhteen, ettei niitä voi toisistaan eroittaa. Niinpä hän esim. lausuu: "Rakkauden kautta tulee myöskin vakuutus armosta, niin ettei osaa epäillä, vaikka tahtoisikin (paitsi kiusausten aikana), sillä rakkaus ajaa pois pelvon eli epäilyksen ja tietämättömyyden. Ilman rakkautta on epäilystä ja syystä onkin, sillä aina on tunnossa: 'ei minun asiani ole oikein', niinkuin ei olekaan. Sitävastoin on rakkaudessa vakuutus: armahdit, armahdit, kun rupesit rakkauttasi sytyttämään, kiitos, kiitos!" [Ylläolevat otteet lainatut Renqvistin kirjeestä Monellille 3/4 1844.] Teroittaessaan rukouksen tärkeyttä, huomauttaa Renqvist aivan oikein, että "se myöskin karkoittaa pahat himot ja ajatukset, sillä nämä eivät pysty eivätkä jää olemaan senkaltaisessa huutajassa". [Renqvistin kirje Monellille 3/4 1844.] Samaan tapaan puhuu hän muistakin armonvälikappaleista. Jo niiden viljeleminen semmoisenaan tuottaa siunausta, huolimatta siitä, saako ihminen niihin turvautuessaan juuri sitä hyvää, jota hän kulloinkin etsii. Tähänkin nähden teroittaa hän armonvälikappalten ahkeraa viljelemistä, pitäen suruttomana sitä ihmistä, joka tässä suhteessa on huolimaton ja laiska. Pyhitys saa varsin huomatun sijan Renqvistin opissa. Kuvaava on esim. seuraava hänen esityksensä elävän uskon luonteesta: "Elävässä uskossa pysymisensä ja lisääntymisensä tähden ovat profeetat, apostolit, marttyyrit ja muutkin uskovaiset pelvolla ja vapistuksella rukouksissa ja avuksihuutamisissa yötä ja päivää eläneet ja sentähden myöskin ankarimmissakin vaivoissa loppuun asti lujina pysyneet. Kun siis heidän jumalisuutensa harjoitusten päätarkoituksena oli uskossa pysyminen ja lisääntyminen ja heillä oli se valistus ja ymmärrys, että jota enemmän usko heissä enenisi, sitä enemmän myöskin uskon hedelmät heissä lisääntyisivät: rakkaus, siveys, kärsivällisyys, kuuliaisuus, itsensä ja maailman kieltäminen, kaiken synnin ja pahuuden vihaaminen ja välttäminen, kaiken hyvän rakastaminen ja noudattaminen, lapseuden töiden harjoitukset ja kiittämiset sekä sydämellä että kaikella mitä meissä on; niin se saattoi heidät, niinkuin vimmaan autuuden välikappalten kautta uskoon pääsemiseen ja kaikkiin muihin uskonhedelmiin". [Renqvistin kirje Monellille 6/ 1863.]
Varmaa on, että Paavo Ruotsalaisella olisi ollut paljon opittavaa Renqvistiltä, miten ylimielisesti hän sitten tuomiksikin tämän oppia pyhityksestä ja senmukaiset harjoitukset tekopyhyydeksi. Mutta täydellä syyllä voipi myös toiselta puolen kysyä, eikö viimemainittu alituisesti teroittamalla uskon ja kristillisen elämän harjoittamista tehnyt lakia siitä, jonka oikeana pohjana onkin evankeliumi. Valitettavaa on, että suvaitsemattomuus ja yksipuolisuus estivät näitä Herran välikappaleita täydentämästä toistensa uskonnollista vakaumusta. Siinä tapauksessa olisi myöskin herännäisyyden oppi jo heidän aikoinaan tullut täydellisemmäksi ja eheämmäksi. Pohja oli sama, ja sentähden olisi, inhimillisesti puhuen, sovinto ollut mahdollinen.
Enemmän kuin Renqvist teroitti Ruotsalainen, miten välttämätöntä sekä opettajille että sanankuulijoille henkien tutkiminen on. Hän ei tyytynyt ulkonaisesti siivoon esiintymiseen ja ulkonaisesti tajuttavaan jumalisuuteen, vaan hänen tarkka silmänsä tähtäsi syvempään. Tämä koskee oppiakin. Renqvist oli huono psykologi ja ehkä hän senkin tähden opillisestikin kiinnitti päähuomionsa armonvälikappalten ahkeraan käyttämiseen enemmän kuin siihen mieleen, millä niitä tulee viljellä. Tähänkin kysymykseen nähden olisi hänellä ja Ruotsalaisella ollut toisiltaan paljon opittavaa.
Huomattava on Renqvistin kiivaus puhtaan opin puolesta. Siinä suhteessa on hän miltei puhdasoppisuuden ajan suvaitsemattomimpien edustajain kannalla. Mutta puhtaalla opilla tarkoittaa hän omaa uskonnollista, raamattuun perustuvaa vakaumustaan. Tähän liittyy toinenkin näkökohta, joka ansaitsee erityistä huomiota. Renqvist ei vetoa tunnustuskirjoihin, todistaakseen väitteensä pätevyyttä, vaan raamattuun ja muutamiin lempikirjoihinsa, etupäässä Arndtiin. Mutta ei siinä kyllin. Hän ei aina anna täyttä tunnustusta Lutherin opille, miten korkealle hän tämän oppi-isämme sitten ylimalkaan asettaakin. Olemme ennen (III s. 10) huomauttaneet muutamista tuohon suuntaan vivahtavista lauseista "Väärän opin kauhistuksessa". Eräässä Renqvistin kirjeessä tulee tämä katsantotapa vielä selvemmin näkyviin. Hän näet lausuu: "Oppini uskosta löytyy kaikissa kääntämissäni kirjoissa, varsinkin Arndtin kirjoissa, jotka ovat olleet ohjeenani, sentähden että hän opissaan ikäänkuin asettaa vieretysten parannuksen ja uskon. — — Luther vertaa kansaa päihtyneeseen talonpoikaan, joka hevosensa selästä kaatuu toiselle puolelle, ja kun häntä tahdotaan auttaa, horjahtaa toiselle Tuon seikan tuotti kansalle se, että Luther enemmän saarnasi uskoa kuin parannusta. Mutta kun Arndt tuli, saarnasi hän yhtä ankarasti kumpaakin. Sitä olen minäkin huonoudessani koettanut sekä suullisesti että kirjallisesti". [Renqvistin kirje Monellille 27/11 1855.] Tätä käsitystapaa tukee se seikka, ettei Renqvist paljo milloinkaan vetoa Lutheriin. Ruotsalaisen kannasta tässä suhteessa tuskin voi puhuakaan, koska Lutherin postillan suomennos valmistui vasta hänen elämänsä viime aikoina, jolloin hän ei enää julkisuudessa esiintynyt. Mitä herännäisyyden muihin johtomiehiin tulee, pysyivät he liikkeen alkuaikoina jokseenkin vieraina Lutherille, lukien paljon ahkerammin semmoisia hartauskirjoja, jotka paremmin soveltuivat heidän pietistiseen katsantotapaansa. Vasta oppiriitojen aikana ruvettiin vetoamaan Lutheriin ja ahkerammin viljelemään hänen kirjojaan. Tuntuu kuin olisi sillä tahdottu tunnustaa, että herännäisyydellä oli syytä syventyä varsinkin suuren oppi-isän vanhurskauttamisoppiin. Mutta varsin tärkeä on silti Renqvistin yllämainittu huomautus. Siihen sisältyy tunnustus pietismin tehtävästä lutherilaisessa kirkossa: heräämisen, synnin tuntemisen, katumuksen, parannuksen, kääntymisen, uudestasyntymisen, uudistumisen, pyhityksen teroittaminen opissa ja elämässä. Jollei herännäisyys tätä tehtävää suorittaessaan opillisestikaan aina jyrkästi pysynyt Lutherin kannalla, jonka päätehtävänä oli uskonkäsitteen selvittäminen, niin tämä ei millään lailla alenna sen arvoa. Se päinvastoin ilmaisee, että herännäisyys tajusi suuren historiallisen tehtävänsä teroittaessaan uskonnon subjektivistä puolta, joka lutherilaisen kirkon opissakin, ainakin tämän opin käytännöllisessä soveltamisessa, oli jäänyt syrjään. Ei ole satunnaista, että juuri Renqvist selvemmin kuin kukaan muu herännäisyyden miehistä on tuonut esille tämän näkökohdan. Sen kunnian on hänelle hankkinut hänen kaikesta ihmisauktoriteetista harvinaisen vapaa kantansa.
V. 1848 ilmestyi painosta jumaluusopillinen selostus herännäisyyden opista. Sen oli kirjoittanut nuori tiedemies, sittemmin tunnettu dogmaatikko A. F. Granfelt. Verrattuna muihin näihin aikoihin Suomessa syntyneisiin, oppia koskeviin uskonnollisiin kirjoituksiin ja kirjoihin, joiden hyviäkin puolia katkeruus ja riidanhalu useimmiten pilaavat, tekee kysymyksessä oleva julkaisu — sen otsakkeena on "Det kristliga lifvets vilkor och väsende" (Kristillisen elämän ehdot ja olemus) — erinomaisen hyvän vaikutuksen. Se on asiallinen ja maltillinen, tyyni ja harvinaisen puolueeton. Nimittäen Ruotsalaisen edustamaa herännäisyyttä katumus- ja Renqvistin johtamaa suuntaa parannus-pietismiksi, hän kyllä näyttää, missä kohden nämä eroavat toisistaan, mutta huomaa tarkkaan, että opin pohja kummassakin on sama. Sattuva on esim. seuraava vertailu: "Yhteistä Renqvistille ja Paavo Ruotsalaiselle näkyy olevan, että he pitävät jumalallisten armonlahjojen saamisen riippuvana siitä vapaaehtoisesta kilvoituksesta ja taistelusta, jonka alaiseksi ihminen niiden saavuttamiseksi antautuu, vaikka viimemainittu tarkoittaa enemmän tämän taistelun sisällistä puolta, pitäen sitä 'uskon' kilvoituksena kaikkia kiusauksia vastaan, alituisena Kristuksen elävän sisällisen tuntemisen tavoittelemisena; Renqvist taasen tarkoittaa enemmän tämän kilvoituksen ulkonaista puolta, hurskasten harjoitusten ja hyvien töiden jatkuvaa toimintaa kaikkia synnin viettelyksiä vastaan, pyrkimystä hengellisiä voimia käyttämällä päästä yhä likeisempään yhteyteen Kristuksen kanssa, hänen henkensä yhä rikkaampaan osallisuuteen. Samoin kuin katumus-pietista etsii armon osallisuuden ehdon huolellisesti kasvatetusta synninsurusta sekä todistuksen uskostaan ja osallisuudestaan armosta omantunnon Kristuksen sisällisen tuntemisen kautta rauhoitetusta tunnosta; niin löytää parannus-pietista Jumalan armoliittoon ottamisen ehdon tehoisasta vaikutuksesta syntiä vastaan sekä todistuksen siitä, että hän on osallinen tuosta elämän pyhityksen armosta, siitä kilvoituksen kiivaudesta ja voimasta, jolla hän voittaa syntinsä. Tässäkin asetetaan ihmisen subjektiivinen tila hänen kristillisyytensä taikka epäkristillisyytensä todistukseksi. Se taistelu, joka periaatteen oleellisen yhtäläisyyden uhallakin on syntynyt näiden molempien pietististen suuntain välillä, kun näet Ruotsalaisen kannattajat syyttävät renqvistiläisiä joko orjallisesta, lainalaisesta mielestä tahi itsevanhurskaasta tekopyhyydestä, nämä taasen edellisiä penseästä, voimattomasta kristillisyydestä, hedelmättömästä uskosta y.m. — on oikeastaan taistelua, jonka ovat aiheuttaneet muutamat, kummankin äärimmäisyyksiinsä kehittämät käytännölliset seuraukset". [Axel Fredr. Granfelt, Det kristliga lifvets vilkor och väsende, senare hälftens första stycke, siv. 37-38.] — Sitävastoin Granfeltin väite, että pietistat, sekä Ruotsalaisen että Renqvistin edustamat suunnat, olisivat teroittaneet armonjärjestystä tämän sanan tavallisessa merkityksessä ei ole oikea. Kumpikaan ei näet tahtonut toisistaan tarkkaan eroittaa kristityn elämän eri kehitysasteita eikä niihin ahdata ja niiden mukaan ryhmittää Pyhän hengen armontöitä ja näiden eriasteista vaikutusta ihmisten sydämissä. Jonas Laguksen alituisesti toistama kehoitus "alimmalle portaalle" asettumisesta tarkoitti aivan yhtä paljon kehittyneimpiä kristityltä, kuin vasta-alkaviakin. Ja samalla kannalla olivat periaatteellisesti muutkin Paavo Ruotsalaisen suuntaan kuuluvat opettajat sekä myöskin Renqvist. Tietysti he myönsivät eri kehitysasteiden löytyvän, mutta tästä asiasta he harvoin puhuivat. Se näkökohta oli, niinkuin ennen olemme lausuneet, syrjäseikkana heidän opissaan, eikä suinkaan tämän opin oleellinen tuntomerkki. Jumalan armovaikutukset kääntyneessä ihmisessä olivat heidän käsityksensä mukaan niin sanoaksemme rinnakkain vaikuttamassa, eivätkä toinen toisensa jälkeen, toisistaan eroitettuina ajanjaksoina. Kaikki suli yhteen yhdeksi suureksi armontyöksi, samoinkuin tämän työn armonvaikutukset ihmisessä muodostuivat kokonaisuudeksi, jota he eivät luokituksilla palotelleet. Että he jyrkästi toisistaan eroittivat suruttoman ja heränneen tilan sekä opettivat, että evankeliumin armonlupaukset kuuluvat vain katuvaisille syntisille ei tietysti kumoa tätä väitettä.
V.
Heränneitten sielunhoito.
Missä elävää kristillisyyttä on syntynyt, siellä on myöskin rakkaus saanut vallan ihmisten sydämissä. Miten vaatimattomana ja omalta itseltäänkin monesti aivan salattuna tämä rakkaus onkin esiintynyt, on maailmakin sen huomannut ja siitä ymmärtänyt, että ne, jotka toisiaan tuolla tavoin rakastivat, olivat Jesuksen opetuslapsia. — Aivan väärin olisi sanoa, että Siinain ukkosenjylinä heränneitten pappien saarnoissa synnytti Suomen herännäisyysliikkeen sankat joukot. Kyllä lakiinkin perustuva herätyshuuto sai ihmiset liikkeelle, kyllä pelkokin ahdisti monen kysymään: "mitä minun pitää tekemän, että pelastuisin", mutta mitään pysyväistä ei tälle pohjalle olisi voinut syntyä. Rakkauden voima se oli, joka kokosi ihmisiä herännäisyyden lipun alle.
Joka vähänkin on tutustunut Suomen herännäisyyteen, hänen täytyy todellakin ihmetellä siinä vallitsevaa veljellistä rakkautta. Tarkastaessamme liikkeen menneitä vaiheita, kohtaavat meitä kaikkialla lukemattomat todistukset siitä sydämellisestä suhteesta, joka vanhimmista ajoista asti on vallinnut heränneitten keskuudessa. Suuri oli tämä rakkaus, kun oli kysymyksessä maallisten huolten nostaminen kärsivän uskonveljen tahi -sisaren hartioilta. Ja tämä koskee miltei kaikkia liikkeeseen kuuluvia vilpittömiä kristittyjä eikä vain merkkihenkilöitä. Kuuluisaksi on täydellä syyllä tullut Laguksen ja Malmbergin anteliaisuus ja vieraanvaraisuus, mutta monta muuta sekä pappia että maallikkoa voisi mainita, jotka olivat yhtä alttiita apua tarvitsevia auttamaan ja "vieraita huoneeseensa ottamaan", puhumattakaan niistä monista köyhistä leskistä, joiden roposet Herra yksin on laskenut.
Mutta vielä huomattavampi oli se apu, jonka heränneet hengellisessä suhteessa toisillensa sekä liikkeen ulkopuolellakin oleville antoivat. Heidän sielunhoitonsa oli todella suurenmoinen. Tässäkin suhteessa on Paavo Ruotsalainen ollut tienraivaajana, ja sentähden kääntyy huomio, tätä asiaa silmäiltäessä, ensin häneen.
Panettelijat ovat väittäneet, että Ruotsalainen kunnianhimosta ja muista aivan itsekkäisistä syistä puhujana ja hengellisenä neuvonantajana kulki seudusta toiseen. Valitettavasti arvosteli Renqvistkin samalla tavalla hänen matkojaan, varsinkin "Väärän opin kauhistuksessa" kuvaten niitä ja niiden vaikuttimia hyvinkin mustilla väreillä. Mutta jos onkin myönnettävä, että Ruotsalainen huolimattomalla esiintymisellään ja varomattomalla käytöksellään joskus antoi laittajille tilaa, on hänen valtansa sielujen yli ollut niin valtavan suuri ja kestävä, että on mahdoton johtaa sitä huonoista vaikuttimista. Puolueeton arvostelija ei voi tulla muuhun johtopäätökseen, kuin että tuon karkean kuoren alla sykki lämmin sydän, jossa asui paljon rakkautta Jumalaan ja ihmisiin. Varsinkin Ruotsalaisen viimeiset elämänvuodet osoittavat selvästi, ettei hän oman etunsa tähden etsinyt ihmisten seuraa. Silloin hän ei enää jaksanut liikkua ja harvoin saapui niihin aikoihin enää hänen luoksensa herännäisyyden suurmiehiä, joiden käynti olisi voinut kutkuttaa hänen itserakkauttaan, mutta sensijaan tuli kansaa joukottain häneltä neuvoja saamaan. Köyhän kotinsa vieraanvaraisuutta koeteltiin monesti äärimmäisiin asti. Niinpä esim. saapui Paavon luo eräänä iltana talvella 1849, jolloin hänen terveytensä jo oli niin huono, että hänen kovissa tuskissa monta kertaa päivässä täytyi turvautua vuoteeseensa, paljon vieraita eri tahoilta: Sotkamosta ja Kajaanista noin 30 henkeä, niiden joukossa viimemainitun kaupungin postinhoitaja K. A. Forsström, sekä moniaita ystäviä Kuopiosta. Kaikki nämä vieraat viipyivät talossa kaksi viikkoa. Monta kertaa päivässä pidettiin seuroja — aina oli joku hetki, jolloin sairas isäntä jaksoi puhua — ja kun ilta joutui, laitettiin olkivuoteet kaikille suuren tuvan lattialle. Tietysti olivat varakkaammat tuoneet ruokaa muassaan, mutta sittenkin kysyi vierasjoukon viipyminen talossa suuressa määrässä Paavon niukkoja varoja. Mutta hän vain kehoitti heitä päivä päivältä jäämään, nuhdellen, neuvoen, lohduttaen aamusta iltaan, eniten yksityisesti vuoteeltaan, kun ei jaksanut tuvassa olla kuin silloin tällöin vain. Kustannuksiin, vaivoihin, rasituksiin ei Paavon ajatus vahingossakaan eksynyt. [Kert. Anna Pikkarainen y.m.] Ja kun tämä joukko lähti, ei viipynyt kauan, ennenkuin toinen tuli. Ei kunnian- ja voitonhimo tällä tavoin ihmisiä luoksensa vedä. Rakkaus yksin sen voi.
Paavo Ruotsalaisen kiivaimmat vastustajatkin ovat myöntäneet, että hän oli harvinaisen lahjakas mies. Varsinkin oli hänellä erinomaisen tarkka psykologinen silmä, ja etupäässä siihen perustuu hänen sielunhoitonsa tavaton menestys. Joskus on tämä kyky esiintynyt miltei yliluonnollisena valona. Todistuksena olkoon seuraava kertomus, jonka todenperäisyyttä ei ole syytä epäillä. Eräs nuori mies tuli kovaan herätykseen, joka monesti oli syöstä hänet kerrassaan epätoivoon. Halki salojen ja korpien riensi hän Paavolta neuvoa pyytämään. Mutta tuon tuostakin pysähtyi hän matkallaan, arvellen että olisi turha yrittääkään, "kun synnit niin kovasti polttivat". Pari kertaa haki hänen hämmentynyt katseensa puuta, jossa hän hirttämällä voisi tehdä lopun itsestään. Eräänä iltana pääsi hän kuitenkin Paavon kotiin. Ukko oli saunassa. Pelonalaisena mietti nuorukainen, portailla odottaen, miten hän pääsisi alkuun. Eihän hän milloinkaan ennen ollut nähnytkään tuota kuuluisaa miestä, jota moni sitäpaitse oli hänelle kuvannut hyvinkin ankaraksi. Hetken kuluttua näki hän Paavon tulevan saunasta ja suuntaavan askeleensa suoraan portaita kohti. Nuorukainen hämmästyi eikä saanut sanaakaan sanotuksi. Omatunto nuhteli synnistä ja hän pelkäsi saavansa kuulla kovia sanoja. Mutta aivan toista hän saikin kokea. Kauan äänetönnä häntä katseltuaan, laski ukko hiljaa kätensä hänen päänsä päälle, lausuen: "Poika parka, kuinka moneen petäjänoksaan sinä katsoit, tänne tullessasi?" [Kert. Julius Tenhonen itse.] — Tuommoisilla lyhyillä lauseilla, joilla hän monesti ensi silmänräpäyksessä ilmaisi tietävänsä neuvoa pyytävän tilan, avasi Ruotsalainen monen sydämen oven, joka pysyi muilta suljettuna. Hän löysi juuri sen vapauttavan sanan, jonka kukin tarvitsi päästäksensä siteistänsä ja lähteäksensä Herran puheille. Paitsi sitä, että tuo sana niin ihmeellisesti osasi oikeaan ja jo sentähden oli omiaan herättämään luottamusta, antoi sille voimaa se säälivä rakkaus, millä Ruotsalainen aina kohteli kovissa kiusauksissa olevia, armoa etsiviä, rehellisiä sieluja. Semmoisille julisti hän miltei ehdotonta evankeliumia, hoitaen heitä mitä hellimmällä rakkaudella. Yhtä oikeaan osasi hän, jos hän tahtoi varoittaa taikka nuhdella. Pitkäpuheinen hän ei silloinkaan ollut. Muutama harva sana vain, ja tarkoitus oli saavutettu. Moni tuommoinen äkkiarvaamatta ja ikäänkuin sivumennen vain lausuttu sana tunkeutui niin syvään, että se jäi oppaaksi koko elämänajaksi. "Venellin häissä" kiivaimmin väitellessään Roseniuksen kanssa, huomasi Ruotsalainen huoneen toisessa päässä erään nuorukaisen — N. G. Arppe oli hänen nimensä — jonka katse ja ruumiinliikkeet osoittivat, miten vilkkaasti hän seurasi keskustelua. Keskeyttäen puheensa, likeni Paavo häntä, hyvin vakavasti lausuen: "Lähesty aina Jumalaa hiljaisella mielellä, muista se, hiljaisella mielellä". Pikainen silmäys oli riittänyt selvittämään hänelle, millainen luonne tuo nuorukainen oli ja mitä neuvoa hän eniten kaipasi. Ja niin syvään koski tuo sana, että Arppe vielä vanhoilla päivillään tunnusti: "Ei mikään neuvo ole minulle ollut tarpeellisempi kuin se ja se onkin elämäni taipaleella miltei joka päivä johtunut mieleeni". [Kert. N. G. Arppe itse.] Saakoot tässä sijaa muutamat muutkin tuommoiset Paavo Ruotsalaisen sattuvat lauseet. Muuan nurmeslainen ilmaisi kerran Kajaanin markkinoilla ukolle ilonsa siitä, että hän sai kokea tuttavaa armoa. Paavo, joka ei ollut altis ylistämään puhujaa eikä toiselta puolen tahtonut hänen uskoaan tyhjäksikään tehdä, lausui: "No hirnuu se minun ruunanikin, kun sille kauroja annan." [Kert. F. F. Lönnrot.] Kerran saapui Paavo Ruotsalaisen tykö vanha mies, joka kauan oli lukeutunut heränneisiin, vaikka hänen mielensä ilmeisesti oli maailmassa. Valitukseensa, ettei hengellinen elämänsä menestynyt, ja kysyttyään syytä siihen, sai hän seuraavan sattuvan vastauksen: "Vaikea on suruttoman parannusta tehdä". [Kert. V. L. Helander.] — "Ruunallani on enemmän uskoa kuin sinulla", vastasi Paavo eräälle uskostaan kerskaavalle. [Kert. F. F. Lönnrot.] Eräs vaimo Toholammilla tuli herätykseen. Häntä kehoitettiin kysymään neuvoa heränneiltä. Saatuaan kuulla, että Ruotsalainen oli Ylivieskassa, lähti hän sinne "ukkoa" puhuttelemaan. Väentungos oli suuri, ja oudon tulokkaan piti kauan odottaa, ennenkuin pääsi Paavon puheille. Kun tuo viimein onnistui, kysyi viimemainittu: "Miksi tänne tulit?" "Kristusta etsimään", kuului vastaus. "Eikö sinulla ollut Kristusta kotona?" kuului Paavon toinen kysymys. Vaimo pahentui, mutta jatkoi kuitenkin keskusteluaan, muun muassa kysyen: "Pitääkö minun pukeutua körtteihin?" "Täitäkö sinä tulit tappamaan", tiuskasi Paavo. [Kert. J. F. Cajan.] — Papitkin saivat usein kuulla karvaita totuuksia. Niinpä sanoi Paavo eräästä ulkokullatusta sielunpaimenesta Pohjanmaalla, jonka vieraana hän muutamien pappien kera paraikaa oli: "Täytyy panna pitkäkseen, muutoin en jaksa noin vanhaa kristittyä vastaan väitellä." [Kert. F. F. Lönnrot.] Kun F. O. Durchman kerran Isostakyröstä saapui Nilsiään ja surkutellen alkoi Paavolle kertoa matkallaan tapaamiensa heränneitten talonpoikien vioista, lausui tämä: "Ketkä herroja sitten helvetissä passaisivat, jollei sinne talonpoikiakin tulisi." [Kert. kirkkoh. F. V. Durchman.]
Varsinkin oli Paavo taitava murheellisia lohduttamaan. Jos kiusauksen alainen oli hyvin masentunut ja arka, ei hän aina itse häntä suoraan puhutellut, vaan kertoi hänen kuullen muille jonkun kertomuksen, joka sopi tuon ahdistetun tilaan, siten vähitellen houkutellen tämän esille piilopaikastaan. Eräässä semmoisessa tilaisuudessa puhui hän kerran epätoivoon sortunutta nuorukaista varten: "Näin viime yönä ihmeellisen unen: Jumala kutsui minut ja kaikki muut viimeiselle tuomiolle. Vapisin pelosta, sillä huomasin, että jotakin puuttui. Mutta kun hädissäni loin silmäni ylös, näin edessäni ristin. Kaikki muuttui, en enää pelännyt." Tämä sepitetty uni avasi ahdistetulle tien Herran tykö. [Kert. V. L Helander itse.] Ainoastaan ulkokullatut eivät Paavon sutkauksista pitäneet, sillä hän kohteli heitä säälimättömän ankarasti. Julkisia maailmanihmisiä sitävastoin heräsi monesti hänen sukkelista, kohti käyvistä sanoistaan.
Suuri oli Paavo Ruotsalaisen kokemus hengellisissä asioissa. Hän oli sen koonnut vaiherikkaan elämänsä tappioista ja voitoista sekä lukemattomien ihmisten hänelle uskomista alentavista niinkuin kehoittavistakin salaisuuksista. Noista hänen lyhyistä neuvoistaan tuli siivekkäitä sanoja, joita heränneet levittivät seudusta seutuun. Vaikka monet kirjoittivat niitä muistoon, ovat useimmat niistä säilyneet niin katkonaisessa ja silminnähtävästi erehdyttävässä muodossa, ettei niiden kertominen ketään hyödyttäisi. Se vain mainittakoon, että niiden merkitys herännäisyyden vaiheissa on ollut arvaamattoman suuri. Ne ovat kasvaneet korkoa lukemattomissa sydämissä.
Mitä Paavon sielunhoitoon muuten tulee, sekä julkiseen, jota hän seuroissa harjoitti, että yksityiseen, todistavat miltei kaikki hänen neuvottavakseen antautuneet, ettei hän ohjannut harhaan, vaan ihmeteltävällä taidolla selvitti hyvinkin sotkuiset asiat. Se tosiseikka, että hän saattoi antaa aivan erikaltaisen vastauksen samaan kysymykseen, ei suinkaan ilmaise epävarmuutta ja häälyvää uskonnollista kantaa, vaan todistaa päinvastoin, miten tarkkanäköinen hän oli puhutellessaan eriluontoisia ja eri uskonnollisella kehityskannalla olevia ihmisiä. Hän näki mitä kukin tarvitsi ja sieti kuulla ja sovitti sanansa sen mukaan Sitä vaan ei saata hyväksyä, että Ruotsalainen taistellessaan itsevanhurskautta vastaan, joskus turvautui keinoihin, jotka, niinkuin ennen olemme kertoneet, täydellä syyllä herättivät mielipahaa hänen vanhoissa ystävissäänkin ja olivat pahennukseksi monille aroille omilletunnoille. Tähän hänen loukkaavaan esiintymiseensä kuuluivat myöskin kaikenlaiset hullunkuriset ilveilyt ja sopimattomat pilat, joilla hän muun ohessa joskus koetteli, miten vilpitön ja nöyrä hänen tuttavuuteensa pyrkivä oli. Se oli pienempi asia, että hän esim. kerran Kuopion markkinoilla vaati K. A. Collianderia, joka ensi kerran oli tullut häntä tapaamaan, ajelemaan kanssaan pitkin kaupungin katuja, siten että hän itse istui peitteiden alla reen perässä ja tuo hänen kaukamatkainen toverinsa ajurin paikalta hoiti ohjakset. Vaatimaton Colliander kesti, Paavon juonta ensinkään käsittämättä ja vähääkään ujostelematta, koetuksen [Kert. O. I. Colliander.] ja heistä tuli mitä paraimmat ystävät. Yhtä hyvästi ei päättynyt eräs toinen samankaltainen koe. Valkealan kartanossa tapasi Paavo erään hienon, jonkummoiseen herätykseen tulleen naisen. Tämä asetettiin ruokapöydässä istumaan hänen viereensä. Alussa kävi kaikki hyvin, mutta kun Paavo hetken kuluttua, koetellessaan ruokakumppaniaan, alkoi heitellä kalanruotoja hänen syliinsä, suuttui tämä kovasti, arvostellen jälestäpäinkin tuota kuuluisaa miestä mitä ankarimmin. [Kert. O. I. Colliander.]
Tuommoiset sopimattomat ja raa'at kujeet, jotka kuitenkin nekin ovat arvosteltavat huomioon ottamalla maamme silloisen talonpoikaiskansan alhaista sivistystä, eivät olleet omiaan lieventämään sitä moitetta, joka maailman puolelta tuli hänen osakseen. Mutta semmoisetkin kolaukset kesti hänen maineensa kieltämättä häneltä ensimmäistä sijaa herännäisyyden sielunpaimenten rivissä. Tuo oppimaton ja sivistymätön talonpoika on voimallisemmin kuin kukaan muu herättänyt Suomen kansaa Jumalan armoa Kristuksessa etsimään ja taitavammin kuin muut sielunpaimenet johtanut kokoamansa suuret joukot elämän veden lähteelle. Sentähden kestää hän historiankin valon, tarvitsematta noita eksyneen hyväntahtoisuuden kutomia verhoja, joilla on koetettu salata hänen puutteitaan. Paavo Ruotsalaisen jättiläishaahmua semmoiset peitteet vaan pilaavat. Mutta kun historia ei saa jättää mainitsematta tuommoisia loukkaavia tapahtumia hänen elämässään, ei ole sen vaikea löytää semmoisiakin kertomuksia, jotka kauniilla tavalla osoittavat, miten hienojakin piirteitä hänen luonteessaan kaiken karkeuden uhallakin löytyi. Kerromme tämän yhteydessä erään semmoisen, varsinkin koska sekin tavallaan kuuluu tässä esitettävään aineeseemme.
Vanhoilla päivillään tapasi Paavo kerran Kuopion markkinoilla ystävänsä L. A. Landgrenin, joka monta vuotta oli kirjoittanut hänen kirjeensä ja muullakin tavalla häntä pienillä palveluksilla auttanut. Tämä, joka siihen aikaan oli pitäjänapulaisena Nilsiässä, oli saapunut kaupunkiin hankkiakseen rahaa velan maksamiseen, josta häntä ahdistettiin. Turhat olivat kaikki ponnistukset, jonka tähden hän päätti palata kotia. Ennen lähtöään hän kuitenkin haki Paavon tämän kortteerista valittaakseen hänelle hätäänsä. "Ei minulla ole aikaa kuulla valituksiasi ja mitä velkasi minua koskee", ärjäsi ukko, lisäten muutamia ankaroita sanoja Landgrenin suurista veloista. Masentuneena lähti tämä Nilsiään ulosmittausta odottamaan. Paavo oli tullut kaupunkiin mustalla oriillaan, jonka oli saanut lahjaksi K. A. Collianderilta. Se oli hänen rakkain omaisuutensa. Heti Landgrenin lähdettyä lähti hän kaupungille vävyään tapaamaan. "Myö musta ja vie rahat Nilsiän nimismiehelle Landgrenin velan maksamiseksi, mutta laita niin, ettei kukaan saa siitä tietää", hän käski, kiiruhtaen seurapaikkaan, missä häntä jo odotettiin. [Kert. V. L. Helander ja Paavon tytär Liisa.]
Juuri se säälivä rakkaus, millä Paavo kohteli hätään ja murheeseen joutuneita, selittää paraiten sen verrattoman luottamuksen, minkä hän sai osakseen hengellisenä neuvonantajana. Ihmiset tunsivat, että teeskentely oli hänestä kaukana. Suruttomatkin, jotka uteliaisuudesta saapuivat hänen seurapuheitaan kuulemaan, huomasivat että hänen puheensa pohjasäveleenä oli rakkaus, miten ankaran säälimättömästi hän sitten heidät riisuikin. Se voima liittolaisenaan siirsi Paavo Ruotsalaisen usko vuoria ihmisten tieltä, avaten heille Jumalan valtakunnan ihania näköaloja. Mutta näiden saavuttaminen oli aina kilvoituksen panttina; ahtaan portin luo hän sanankuulijansa johdatti. Joka suurimpaan hätään joutui, hänestä piti Paavo hellimmästi huolta. Usein tiedusteli hän ystäviltä semmoisen tilaa, ja jollei hän itse ehtinyt, laittoi hän jonkun kokeneen kristityn häntä neuvomaan. Jos hän oli ollut pakoitettu ankarammin nuhtelemaan erehtynyttä ystävää, käski hän muiden, tavallisesti L. J. Niskasen, jos tämä oli saapuvilla, "yön aikana pitämään häntä silmällä, ettei hän itselleen mitään tekisi." Paavon sanoissa, niin tuomitsevissa kuin vapauttavissakin, oli näet niin ääretön voima, että ne väkisinkin tempasivat kuulijat mukaansa perinpohjin kokemaan sitä totuutta, jota hän kulloinkin julisti. Harvat jäivät välinpitämättömiksi, useimmat särkyivät kerrassaan tahi suuttuivat leppymättömästi. [Kert. V. L. Helander, N. G. Arppe, Charlotta Achrén, Karolina Berghroth, Vendla Petterson y.m.]
Paavon sielunhoidon ehkä tärkein puoli koskee hänen suhdettaan niihin henkilöihin, jotka hänen opetuslapsinaan kehittyivät herännäisyyden johtomiehiksi. Etevimmät heistä, J. F. Bergh, N. K. Malmberg, Jonas Lagus, J. I. Bergh y.m. olivat välittömästi häneltä oppineet paljon. Sentähden kantoi myöskin heidän sielunhoitonsa hyvinkin tuntuvasti hänen henkensä leimaa, kuitenkin niin, että kunkin yksilöllisyys tässä toimessa säilyi ja kehittyi. Ainoana poikkeuksena oli Renqvist, joka aivan itsenäisesti ja erillään kaikista muista loi oman sielunhoitotapansakin.
Paavo Ruotsalainen ei ollut ainoa herännäisyyden opettajista, jonka sielunhoidon johtava voima oli rakkaus. Päinvastoin oli juuri tämä voima se mahti, millä he suuren herätystyönsä toimittivat, emmekä erehtyne, kun väitämme, että tämä työ useimmilta heistä kysyi enemmän uhrauksia, kuin häneltä. Paavo oli lapsuudesta asti tottunut niihin kaikkiin puutteisiin ja epämukavuuksiin, joita likeinen seurustelu köyhän kansan kanssa väkisinkin niinä aikoina heränneiltä sielunpaimenilta vaati. Miten vaatimattomasti miltei kaikki heränneet papit elivätkin ja miten yksinkertaisiin oloihin useimmat heistä olivatkin tottuneet, jäi heidän itsensäkieltämisensä voitettavaksi moni seikka, jota ei Paavo pitänyt ensinkään minään. Ei kukaan heistä ole tätä valittanut, mutta hyvin lyhytnäköinen on se, joka ei sitä ilman muuta huomaa. Kun muiden pappien luona kävi ihmisiä ainoastaan virallisia toimituksia varten, istui heränneitten pappien huoneissa joukottain ihmisiä neuvottelemassa "parannuksen asiasta". Toimitettuaan jumalanpalveluksen kirkossa, eivät nämä papit niinkuin muut sielunpaimenet saaneet levossa viettää lepopäiväänsä, vaan heitä haettiin heränneitten seuroihin monesti pitkien matkojen päästä, niin että usein oli pakko jäädä seurataloon yöksi. Levosta ei ollut paljon kysymystä, sillä "kamaripuheita" seurojen jälkeen, joita täydestä syystä pidettiin erinomaisen opettavina, jatkui monta tuntia. Eikä ollut sunnuntai ainoa seurapäivä. Jota suuremmaksi liike kasvoi ja jota vilkkaampaa se oli, sitä useammin haettiin heränneitä pappeja viikollakin perhejuhliin ja muihin tilaisuuksiin, joissa Jumalan sanaa viljeltiin. Heidän tuli aina olla valmiit esiintymään, herännyt kansa oli siihen tottunut eikä se voinut muuta ajatellakaan, kuin että puhuminen oli heille yhtä helppo ja luonnollinen asia kuin kuuleminen muille. Jos oli monta pappia saapuvilla, jäi raskain taakka sen hartioille, jolta oli totuttu eniten saamaan. Etenkin Malmbergin osaksi tämä tuli. Äärimmäisiin asti kysyttiin hänen voimiaan. Älköön tätä totuutta sillä vähennettäkö, että hänen verrattomat puhujalahjansa tekivät puhumisen hänelle helpommaksi kuin muille. Joka vähänkin pystyy asiaa arvostelemaan, hän ymmärtää, mitä täytyy kokea sen, jonka sanoja suuret ihmisjoukot ahmien seuraavat päivästä päivään, viikosta toiseen. Jos mikään, niin semmoinen tehtävä kuluttaa voimia. Ei puhunut Malmberg vain puhuaksensa. Hän vaati paljon itseltään ja hän tiesi muiden vaativan. Jos nuo suuret joukot puheen sisällykseen ja ajatusten johdonmukaisuuteen nähden eivät olleetkaan niin kriitillisiä, vaativat seuroissa istuvat lukuisat heränneet papit, joista useat puhujinakin olivat hyvin eteviä, sitä enemmän, puhumattakaan kaukaa saapuneista vieraista, joista moni oli tullut omin korvin kuullaksensa, oliko tuo kuuluisa puhuja todellakin niin etevä, kuin hänen maineensa oli kertonut. Miten raskas se taakka oli, joka täten laskettiin Malmbergin hartioille ja miten jännittäviä ne kiusaukset, joiden alaisena hän päivätyönsä suoritti, sitä eivät ainakaan ne ole laskeneet, jotka, monta vuotta häntä jumaloiden ihailtuaan, sittemmin kilvan häntä moittien soimasivat.
Likelle kansaa pääsivät varsinkin Malmberg ja Schwartzberg. Usein valmistettiin heille seurojen jälkeen olkivuode seuratuvan lattialle muiden seuramiesten rinnalle. Nukkuminen jäi monesti lyhyen aamuhetken varaan, tuvassa kun aina joku löytyi, joka ei malttanut olla enempää tiedustelematta. Mukavuuttaan ajattelematta vietti moni muukin herännyt pappi tuolla tavoin yönsä seurojen jälkeen. "Haudassa on aika levätä", oli heidän tapana sanoa. Tavallisesti pukeutuivat ajatukset tuommoisina yöllisinä hetkinä, niinkuin usein muulloinkin, lyhyitten, Paavo Ruotsalaisen tapaisten ytimekästen lauseiden muotoon, jotka lyhykäisyytensä ja sattuvaisuutensa tähden paremmin painuivat muistiin. Paavo Ruotsalaisen matkimista tuo ei ollut, jos kohta muutamat hänen käyttämistään sanoista tulivatkin heränneen kansan lempilauseiksi, vaan Suomen kansan luontaista puhelutapaa, vakavia, miettimistä vaativia asioita käsiteltäessä. Heränneet papit pääsivät kansaa likelle ja ymmärsivät sen katsanto- ja puhetapaa. Ken kummastelee, jos tämmöisissä tilaisuuksissa joskus eksyttiin sukkeluuksissa kilpailemaan ja leikillistäkin puhetta liiaksi viljelemään. Ei tuohon kuitenkaan jääty; ennenpitkää kyllä joku vakava ääni palautti ajatukset ja sanat ristin tielle. "Pyhäin naurut ovat itkuja ja heidän itkunsa naurua", oli Malmbergin ystävän, heränneissä piireissä tunnetun Sven Topparin tapana sanoa. [Kert. N. G. Arppe, Jos. Grönberg, A. O. Törnudd, F. V. Durchman y.m.] — Pohjanmaan heränneet papit eivät olleet ainoat, joiden seuroissa ja keskusteluissa tuommoisten lyhyiden lauseiden käyttäminen tuli tavaksi. Esim. J. F. Bergh muodosti semmoisia rippikoulua ja muita kansan varsinaista uskonnon-opetusta tarkoittavia tilaisuuksia varten. Pari esimerkkiä. Teroittaessaan Lutherin selitystä 6:een rukoukseen, hän neuvoi: "Epäusko on synnin liika pieneksi katsominen, epäilys synnin liika suurena pitäminen". "Kun kristitty kehittyy, suurenee synti, mutta vika vähenee", kuului Berghin varoittava ohje oman tilan tutkimiseksi.
Puhuessaan Jumalan vanhurskaudesta ja raamatun esimerkeillä näyttäessään, miten hänen vihansa uhkaa ja kohtaa synnin tekijöitä, sovittivat heränneet papit käyttämiään raamatunlauseita itseensäkin. Täydellisinä he eivät suinkaan tahtoneet esiintyä sanankuulijoittensa edessä, vaan armoa tarvitsevina, niinkuin hekin. Eräs J. F. Berghin kiusattu ystävä, joka oli saanut lohdutusta siitä, että tuo kaikkien kunnioittama opettajakin oli puhunut hänelle omistakin taistelustaan ja viheliäisyydestään, sai häneltä seuraavan vastauksen: "Onhan niin, että itsekin kehkaantuu ja iloitsee avun toivossa, kun näkee muiden horjahtelevan ja jälleen nousevan. Kuitenkin tulee raamatun kompastuneiden ja avun saaneiden sekä Jumalan ystäviksi julistettujen pyhien enemmän vetää huomiosi puoleensa kuin minun kurjan raukan, joka vielä taistellen huudan: mitenkä mahtanee tämä taistelu päättyä, kuka päästää minut tästä synnin ruumiista?" [J. F. Berghin ennen mainittu kirje Sofi Jonsonille 3/8 1849.] Juuri se seikka, että heränneet papit noin avonaisesti, monesti ainakin likeisimmille sanankuulijoilleen hyvin seikkaperäisestikin puhuivat omistakin vioistaan, teki välit niin likeisiksi, seurustelun niin vapaaksi ja teeskentelemättömäksi. Mutta eivät he silti synneistään katoilta huutaneet eivätkä niiden avomielisestä tunnustamisesta kerskanneet. Päinvastoin säilyi herännäisyydessä tässä kohden suurikin arkuus, pyhä pelko syntiin nähden, joka tuotti surua ja monesti tukki tunnustajalta suun tutuimmankin opettajan edessä. Poikkeuksia on tietysti löytynyt, mutta nämä eivät riitä kumoamaan sitä totuutta, että Suomen herännäisyys jyrkästi eroaa niistä uskonnollisista liikkeistä, jotka, samoinkuin se, teroittaen apostolista neuvoa: "tunnustakaa toinen toisillenne synnit", harjoittavat julkista rippiä. Tämä kohta on heränneitten sielunhoidon kehittyneimpiä ja kauniimpia puolia. Siihen liittyy myöskin se uskollisuus, millä herännyt kansa oppi pitämään uskotut tunnustukset salassa. Liiaksikin huolellisesti ystävien vikoja toisinaan salattiin, niin että totuuskin joskus joutui kärsimään. Toiset puolustivatkin maailmaan nähden semmoista menettelytapaa, sanoen: "emme ole velvollisia puhumaan totta perkeleelle".[Kert. A. O. Törnudd, J. V. Nybergh, Liina Nybergh, Jos. Grönberg, y.m.] Aivan liiaksi ovat pärjääjät tästä erehdyksestä huutaneet, mutta kerrassaan perusteeton syytös ei ole.
Tunnettu on se peloton suoruus, millä heränneet toisiaan synnistä nuhtelivat. Ani harvoja vain, joita erinomaisemmassa määrässä kunnioitettiin, lienee tuosta säästetty. Nuo loukkaavan kiivaat väittelyt hedbergiläisen ja muiden oppiriitojen aikana eivät kuitenkaan ole omiaan kuvaamaan heränneitten häikäilemättömän suoraa puhetta, sillä ne ovat kotoisin katkerasta mielestä, mutta semmoisetkin nuhteet, joiden vaikuttimena on vilpitön rakkaus, kuuluvat usein kovilta, vieläpä säälimättömiltäkin. Mutta oikeaan he tavallisesti silloinkin osasivat. Heidän sielunhoitonsa silmämääränä oli tässä vilpin ja itsevanhurskauden paljastaminen, maksoi minkä maksoi. He eivät tahtoneet sanoa "rauha, rauha", "missä ei rauhaa ollut". Sentähden saattoivat he usein esiintyä niin ankarasti ystäviäkin kohtaan, etteivät liikkeen ulkopuolella olevat henkilöt ensinkään olisi heitä ymmärtäneet. "Mitä kuuluu", kysyi Österbladh eräältä hyvin vanhalta eukolta, joka tuli häneltä neuvoa kysymään. "Sitä samaa viheliäisyyttä", vastasi tämä. "Sano kernaammin: sitä vanhaa ulkokultaisuutta", lausui ankara ilme katseessaan tuo hellyydestään tunnettu opettaja. "Kirjoitat ettet joka päivä etsi armoa", kirjoitti J. F. Bergh likeiselle, arkatuntoiselle ystävälle. "Semmoinen huolimattomuus ei kyllä ole muuta, kuin suruttomuutta. Mutta vaikka niin onkin, vaikka sinun täytyy tunnustaa, että kävisi onnettomasti, jos Jumala tuommoisessa tilassa kutsuisi sinut tuomiolle, et kuitenkaan saa antaa tuon estää itseäsi uudelleen tarttumasta armoon". [J. F. Berghin kirje Sofi Jonsonille 5/4 1850.] Östring kutsuttiin kerran sairaan tykö. Tämä puhui paljon, odottaen lohduttavaa sanaa opettajan suusta. Mutta Östring lausui: "Tuossa uskossa sinä menet helvettiin", jättäen sairaan pelkonsa ja tuskiensa kanssa taistelemaan. Tuo tuntuu kovalta, kun tiedetään, ettei sairaalla Östringinkään luulon mukaan ollut kuin lyhyt aika jälellä. [Kert rouva Gustava Laurell.] Mutta semmoista oli heränneitten sielunhoito, ei vain pappien, mutta maallikkojenkin, heidän huomatessaan vilppiä johdatettavissaan. Mitä he tuommoisissa tapauksissa puhuivat kahden kesken Jumalan kanssa, siitä ei historia tiedä, mutta se tiedetään, että juuri, semmoinen menettelytapa, niinkuin mainitussakin tapauksessa, herätti monen ajattelemaan, mitä hänen rauhaansa sopi. Että kuitenkin moni kiivaillessaan totuuden puolesta saattoi olla liiaksikin ankara, on toiselta puolen myöskin myönnettävä. Sentähden tulivat useat heränneet papit vanhoilla päivillään hyvin varovaisiksi arvostellessaan ihmisten tilaa. Niinpä kirjoittaa J. F. Bergh eräälle ystävälle: "Niiden monien erehdysten takia, joihin olen tehnyt itseni syypääksi aiheettomasti lohduttamalla tai nuhtelemalla ihmisiä, olen ollut pakotettu ottamaan itselleni sen ohjeen, etten sanaakaan sano niille sieluille, joiden näen olevan Jumalan omassa koulussa, ellei heitä suuressa määrässä ole ollut estämässä orjallinen mieli, epäusko ja toivottomuus, jotta en heitä tempaisi Jumalan kädestä." [J. F. Berghin kirje Sofi Jonsonille 16/5 1851.] Muita jyrkempänä pysyi arvosteluissaan Lagus, jonka vanhoilla päivillään ihmisistä lausumat tuomiot joskus, niinkuin vasta saamme nähdä, olivat yhtä kiivaita ja loukkaavan varmoja, kuin hedbergiläisenkin riidan aikoina. Joskus haittasi hänen sielunhoitoaankin äreys, joka karkoitti hänen luotaan vilpittömiäkin heränneitä. Paitsi pitkälle kehittynyttä subjektiivisuutta oli siihen varmaan suuressakin määrässä syynä ruumiillinen sairaloisuus.
Olemme huomauttaneet, miten tarkasti Paavo Ruotsalainen piti huolta siitä, ettei ketään kiellettäisi kantamasta kuormaansa, niinkauan kuin Jumala hyväksi näki. Samoin menettelivät heränneet papitkin. Mutta kylmällä välinpitämättömyydellä he eivät seuranneet tuommoisen kuormankantajan askeleita, vaan aina sääliväisyydellä, siten että kärsivä tunsi heidän esirukouksillaan ja myötätuntoisuudellaan auttavan häntä taakkaa kantamaan. "Pysy armahtajan rakkauden kahleissa", kirjoittaa Lagus eräälle kärsivälle. "Mitkä kahleet? Nimet ovat: vaiva, kipu, tauti, kuoleman hätä, ahdistus, köyhyys, pelko ja tuska joka päivä. Näistä älä pyydä irti päästä. Kyllä Herra helpoittaa aikanaan. Älä kummastele äläkä häpeä näitä juhlavaatteita, jotka Kristus on päällesi pukenut. Hän kantoi ne itse kerran, oli vaiti, kärsi. Tässä salatussa harjoituksessa vaella alatietä." [Laguksen kirje eräälle iisalmelaiselle (ilman päivämäärää), rouva Veisellin papereissa.]
Tämänkaltaisia neuvoja ei annettu alkaville, vaan kokeneille kristityille. Teroitettiin, ettei hengellinen neuvonantaja saanut kohdella kaikkia samalla tavalla. Paavo Ruotsalaisen neuvoa "vanhurskauttamisen (nim. ensimmäisen) jälkeen tulee uudet läksyt", pidettiin tarkasti muistossa. Papit, jotka keskenänsäkin huolellisesti harjoittivat sielunhoitoa, teroittivat tätä totuutta toisillensakin. Niinpä kirjoittaa Lagus Österbladhille: "Yleisenä vikana heränneissä on, etteivät he, houkuttelevan taikka kurittavan armon kutsumina, joka ei vielä ole itse parannus, vaan ainoastaan Jumalan valmistavaa vetämistä parannukseen, tahdo katsoa sydämen pohjaan oppiakseen tuntemaan syvän, pohjattoman turmeluksensa ja epäuskonsa ja nähdäksensä tautinsa sen oikeassa muodossa, jolloin pian saisivat kokea, ettei Jesus ole kaukana, vaan he hyppivät kevein askelin pitkät ajat, harjoittaen jonkunlaista kristillisyyttä rukouksissa, lauluissa, liikutuksissa ja tunteissa, joka on löysää tointa ja semmoisena pysyy. On suuri Jumalan armo, kun Herra saa semmoisen ihmisen kiinni ja heittää hänet sulatusuuniin, niin että hän itse saa kokea rakentaneensa heiniä ja kortta. Jos sentähden tunnet itsesi aivan kadotetuksi ja ijankaikkisesti kirotuksi, niin pidä hyvänäsi ja tiedä, että tuo on Jumalan oikea tie ja järjestys, jossa hän tahtoo johdattaa sielua pelastukseen antamalla sen ensin syvästi kokea Herran vihaa synnin tähden ja herättää armon kaipuuta. Sillä ei kukaan etsi armoa eikä parannusta paitsi yksin se, joka näkee itsensä avuttomaksi ja jolla ei ole enää mitään hengellistä lahjaa, ei herätystä, uskoa, parannusta. Autuaita ovat murheelliset, sillä he saavat lohdutuksen." [Laguksen kirjekonseptikirjassa (omistanut K. A. Malmberg) löytyvä V. Österbladhille kirjoittama kirje (päivämäärä puuttuu).] — Ylpeyden ja luulouskon siivillä lentämään ei heränneitten sielunhoito tahtonut ketään laskea. Hengellistä ylpeyttä pidettiin kaikista vaarallisimpana. Alituisesti siitä varoittaen huomautettiin. "Että puhuttelet Kristusta on oikein", kirjoittaa Lagus eräälle ystävälle, "mutta muista, että sinä aina olet sama, oli valoisa tahi pimeä." [Samassa kirjassa löytyvä konsepti v. 1845.]
Suurta tarkkuutta ja ahkeruutta osoittivat heränneet papit rippikoulussa. Vielä tänään puhuu moni vanhus niistä unohtamattomista neuvoista, joita hän silloin heränneen opettajan suusta kuuli. Mitä itse opetukseen, kyselyyn ja kuulusteluun tulee, kiitetään etevimmiksi J. F. Berghiä, Malmbergiä ja J. I. Berghiä. Ensinmainittu loi itselleen aivan itsenäisen kuulustelujärjestyksen, muodostaen esittämiinsä kysymyksiin lyhyet, sattuvat vastaukset, jotka tarkkaan liittyivät Lutherin Vähään katkismukseen. [Kert. G. Pesonen, B. K. Sariin, P. Malinen y.m.] Valitettavasti ei löydy mitään tarkempaa selostusta tästä hänen kaikesta päättäen etevästä opetussuunnitelmastaan. — Yhtä ahkerasti kuin Bergh ja muut varsinaisen herännäisyyden edustajat, ehkä vielä ahkeramminkin, teki Renqvist työtä rippikoulussaan. Muutamassa kirjeessään hän kertoo seuraavaa: "Olen kysynyt: tulisimmeko autuaiksi, jos meillä olisi elävä usko, mutta ei merkkiäkään muuta jumalisuutta? Toiset ovat vastanneet: tulisimme, jos elävä usko olisi; toiset: emme tulisi, pitäähän ihmisellä olla muutakin jumalisuutta, usko ilman töitä on kuollut. Vastausten johdosta olen lausunut, että ensimmäinen vastaus oli oikea. Sitten olen kysynyt: tulisimmeko autuaiksi, jos meillä vilpittömän parannuksen kera olisi kaikki jumalisuuden harjoitukset vilpittömästi sisällisesti ja ulkonaisesti, vaikka ei meillä elävää uskoa olisikaan? Siihen on vastattu: emme tulisi, sillä ilman uskoa on mahdotonta Jumalalle kelvata. Edelleen jatkuu kuulustelu seuraavaan tapaan: Onko raamattu Jumalan sanaa? On. Eikö Jumala siinä käske muuta harjoittamaan kuin elävää uskoa? Käskee. Miksi, koska elävällä uskolla ilman niitä autuaaksi tullaan? Toiset ovat vastanneet: emme ymmärrä, toiset: ilman niitä emme pääse elävään uskoon, ja vaikka pääsisimmekin, emme siinä pysyisi. Tarvitaanko ne kaikki uskossa pysymiseen ja lisääntymiseen? Tarvitaan. Mitkä harjoitukset? Heräjäminen ja katumus. Mitkä välikappaleet erinomattain tarvitaan uskossa pysymiseen ja lisääntymiseen? Jumalan sana ja Herran ehtoollinen; Jesus sanoo: ottakaa ja syökää, ja Paavali: ottakaa kaikki Jumalan sota-aseet." Tässä yhteydessä kertoo Renqvist puhuneensa myöskin "anteliaisuuden harjoituksesta, josta Jesaia sanoo: taita isoovalle leipäsi j.n.e. (Jes. 58: 7-12)." "Tästä siis ja Korneliuksen esimerkistä näkyy" — niin kertoo Renqvist opettaneensa — "että elävään uskoon autetaan ja siinä pysymään vahvistetaan se, joka niin tekee." Ja tähän neuvoon sanoo hän liittäneensä seuraavan kysymyksen: "Pitääkö meidän anteliaisuutta ja kaikkia muitakin jumalisuuden harjoituksia harjoittaa sentähden, että meille niiden vuoksi armo annettaisiin?" Vastaus kuului: "Emme suinkaan, sillä ilman elävää uskoa emme niilläkään ansaitse muuta kuin rangaistusta, mutta jonka Pyhä henki saa auttaa katumukseen, sille synnit annetaan anteeksi." [Renqvistin kirje Monellille 6/ 1863.] Jos tarkastamme Renqvistin kuulusteluohjelmaa, mikäli sen perille näin lyhyen selostuksen avulla voi päästä, huomaamme siinä vaillinaisesti, vieläpä väärinkin esitettyjä käsitteitä sekä muita muodollisista virheistä riippuvia epäselvyyksiä. Mutta tämä ei ole pääasia. Sen johtavana aatteena on herännäisyyden suuri päämäärä: sielujen johdattaminen "pimeydestä Jumalan ihmeelliseen valkeuteen." Kansan uskonnollisen tiedon korottaminen oli heränneillä papeilla kyllä silmämääränä ja varsinkin luetun käsittämistä pitivät he tärkeänä, koettaen muun ohessa saada kansaa luopumaan ajattelemattomasta ulkoluvusta, mutta verrattoman paljon tärkeämpänä pitivät he sitä puolta opetuksesta, joka suoranaisesti tarkoitti opetettavien herätystä ja kääntymistä. Viimemainittu näkökohta oli monesti niin tärkeä, ettei heille rippikoulussa jäänyt tarpeeksi aikaa uskonnollisen tiedon teroittamiseen kansan lapsille. Mutta suurin osa heistä on tietopuoliseenkin opetukseen nähden ollut luomassa ajanmukaisempaa uskonnonopetusta kirkossamme. Jo se seikka, että useimpain heränneitten pappien persoonallinen vaikutus kuulijoihinsa oli niin suuri, sai heidän rippikouluissaan aikaan järjestystä ja tarkkaavaisuutta, jonka vertaista sitä ennen ainoastaan harvoin oli nähty, puhumattakaan siitä elävästä tiedonhalusta, minkä herätys oli synnyttänyt. Tietysti eivät kaikki heränneet papit olleet yhtä eteviä; niiden joukossa löytyi päinvastoin huonojakin opettajia. Mutta ylimalkaan herätti se elävä henki, joka elähytti heitä itseään, vastakaikua rippikoulunuorisonkin sydämissä ja kokosi heidän ajatuksensa mielenkiinnolla ja hartaudella seuraamaan opetusta. Jos opettajalta puuttuikin varsinaisia opettajalahjoja, korvasi tämän puutteen monen elävä kristillisyys. Niin oli esim. Renqvistin laita. Kyllä hänenkin opetustaan tarkasti seurattiin, vaikka se oli pitkäveteistä ja siitä syystä ylimalkaan väsyttävää. Jännitystä lisäämässä oli tietoisuus siitä, ettei tuo väsymätön pappi milloinkaan tyytynyt huonoihin tietoihin, vaan säälimättömästi jätti seuraavaksi vuodeksi jokaisen, joka ei tyydyttävästi osannut tehdä selkoa kristinuskon päätotuuksista. Jyrkkiä vaatimuksissaan rippikoulussa olivat ylimalkaan muutkin heränneet papit. Laiskatkin oppilaat ja huolimattomat olivat pakotetut lukemaan. [Kert. A. O. Törnudd, A. V. Lyra, E. T. F. Reuter, y.m.]
Mitä lasten kasvatukseen tulee, sai herännäisyys aikaan tuntuvan muutoksen. Rakkauden suuri käsky vaati vanhempia varsinkin tätä tehtävää huolehtimaan. Kuri oli monesti ankaraa, joskus käytettiin esim. Suupohjassa ruumiinrangaistusta miltei täysikasvuistenkin taivuttamiseksi, mutta niin, että rakkaus semmoisissakin tapauksissa oli päävaikuttimena. Tavallisinta oli, että etenkin vanhempia lapsia palautettiin oikealle tielle siten, että isä tai äiti taikka molemmat kehoittivat syyllistä polvistumaan kanssaan ja yhteisesti pyytämään synnit anteeksi. [Kert. vanhat heränneet.] Lastenkasvatus on heränneitten sielunhoidon tärkeimpiä puolia. Tällä alalla ovat heränneet talonpojat todella saaneet suuria aikaan. Säätyläiset sitävastoin onnistuivat paljon huonommin. Ehkä oli syynä sekin, että viimemainitut, joiden kodeissa ylimalkaan oli enemmän tilaisuutta lukemiseen, hyvässä tarkoituksessa, mutta epäviisaasti, kyllästyttivät lapsiaan pakottamalla heitä kuulemaan pitkiä saarnoja, joita he eivät sisällykseenkään nähden voineet seurata. Ulkotöissä toimiminen tarjosi talonpoikien lapsille luonnonmukaisempaa kehitystä ja raittiimpaa mielentyydytystä, kuin tuo vakava, hiljainen, vanhojen ihmisten katsantotavan mukaan yksipuolisesti muodostunut elämä pietistisissä säätyläiskodeissa. Monet kristityn suhdetta maailmaan ja sen huvituksiin koskevat kiellot, jotka silloisissa talonpoikaiskodeissa eivät tulleet kysymykseenkään, olivat monesti tympäsemässä säätyläisten lapsia ja herättämässä heissä vastenmielisyyttä liikkeeseen tahi totuttamassa heitä teeskentelyyn, jollei todellinen sisällinen muutos päässyt heissä tapahtumaan. Huomattava on myöskin, että uskonnollinen kirjallisuus oli miltei ainoa, mikä siihen aikaan oli talonpojille tarjona, jumalanpalvelus kirkossa ja hartausseurat ainoat tilaisuudet, joissa henkistä ravintoa saatiin. Heränneitten jumalisuudenharjoitukset eivät senkääntähden kyllästyttäneet maailmanmielistä nuorukaista niin, kuin hartauskirjojen viljeleminen niissä kodeissa, joissa muitakin kirjoja löytyi ja luettiin, puhumattakaan semmoisen kirjallisuuden salaisesta viljelemisestä, jonka vanhemmat syystä tai syyttä olivat kieltäneet. Tämmöisissä olosuhteissa oli lasten kasvatus paljoa vaikeampaa. Mutta vielä 1840-luvun loppuaikoina noudatettiin pietisissä kodeissa yleisesti, muista näkökohdista huolimatta, tuota herännäisyyden jyrkkää joko — tahi ohjetta. Oli miten oli, heränneet tahtoivat kasvattaa lapsensa "Herran kurissa ja nuhteessa", ja tämä kasvatus on tuottanut arvaamattoman paljon siunausta. Varsinkin meidän aikanamme, jolloin nuoria yhä yleisemmin totutetaan siihen käsitykseen, että miltei kaikki on luvallista, ansaitsee herännäisyyden vakava kasvatusopillinen periaate huomiota.
Kauniina todistuksena heränneitten veljellisestä rakkaudesta ja heidän tarkasta huolenpidostaan toistensa hengellisestä tilasta on heidän kirjevaihtonsa. Verrattomasti suurin osa heidän kirjeistään on joutunut hukkaan, mutta paljon semmoisia on säilynytkin. Huomaamme näistä, kuinka alttiita he olivat neuvoilla, varoituksilla, nuhteilla ja kehoituksilla tukemaan toisiaan korpimatkan vaivoissa ja vaaroissa. Suuremmoinen on heidän tälläkin tavoin harjoittamansa sielunhoito ollut. Varsinkin muutamat opettajat ja johtomiehet ovat erinomaisen huolellisesti ja täydellisesti vastanneet kirjeisiin, joiden kirjoittajat ovat pyytäneet heiltä neuvoa hengellisissä asioissa. Eniten tämmöisiä kirjeitä näkyvät kirjoittaneen Lagus, Renqvist, F. G. Hedberg ja J. F. Bergh.
Heränneitten sielunhoitoon kuuluu myöskin heidän yksimielinen kehoituksensa usein käymään kirkossa. Niinäkin aikoina, jolloin heitä saarnatuoleilta julkisesti moitittiin, teroittivat he tuota. "Niinkauan", on eräs herännyt vanhus lausunut, "tulee kirkossa käydä, kun siellä synnintunnustus ja 'Isä meidän' oikein luetaan." "Älä laiminlyö kirkossa käyntiä", kirjoittaa J. F. Bergh eräälle ystävälleen. "Itse tiedät paraiten, miksi et saa sitä unohtaa. Ole kuin mehiläinen, joka imee kaikkia kukkia, mutta ymmärtää valita ainoastaan hunajan ja hyljätä myrkyn." [J. F. Berghin kirje Sofi Jonsonille 20/9 1844.] Miten yksipuoliseen muotoon herännäisyys siellä täällä pukeutuikin, esti juuri tämä heränneitten kaikkialla teroittama neuvo liikettä semmoisissakin paikoissa eksymästä lahkoksi.