Julkiseen syntiin langenneita, mutta vikojansa katuvia opetettiin heränneitä kohtelemaan sääliväisyydellä. Tunnettu on, kuinka särkevän hellästi Malmberg kirkossa puhutteli julkisen ripin alaisia vankeja. Seurakunnalle hän semmoisissa tilaisuuksissa varoittaen lausui: "Muistakaamme, että tämän synti on julkinen, meidän pahimmat syntimme ovat useimmiten salassa". [Kert. Jaakko Vallenberg.] "Jos julkiseen vikaan langennut herännyt tulee heränneitten joukkoon, kuin ennenkin, tervehtien ja katellen, niinkuin ei mitään olisi tapahtunut, niin käskettäköön pois, mutta jos hän vikaansa häpeää ja suree, niin hän on korjattava", neuvoi Wilhelm Niskanen. [Kert. Wilh. Niskasen pojat. Vertaa Niskasen "Herätetyn ja langenneen ihmisen tilasta."] Mitä muutoin julkisiin paheisiin tulee, niin eivät Renqvistin neuvot "Viinan kauhistuksesta" eivätkä hänen kehoituksensa ehdottomaan raittiuteen, niinkuin monesti olemme huomauttaneet, saaneet sijaa Savon ja Pohjanmaan heränneitten sielunhoidossa. Juoppous kyllä tunnustettiin pahaksi ja kohtuullisuuteen vaadittiin, mutta sen pitemmälle ei menty. Ainoa Ruotsalaisen suunnan johtomiehistä, joka tiettävästi on kehoittanut ainakin muutamia ehdottomaan raittiuteen, oli Wilhelm Niskanen. Hän on juoppouden syntiin langenneita neuvonut seuraavaan tapaan: "Sinun pitää ruveta aivan juomattomaksi, niin ettet maistakaan; ei tämä paha sinusta luovu paitse rukouksella ja paastolla." [Kert. Nivalan vanhat heränneet.] — Maailmankaltaisuutta nuhdeltiin ankarasti. Niinkuin eri puku eroitti heränneen kansan muista ihmisistä, vallitsi heidän kodeissaankin huonekaluihin y.m. nähden mitä suurin yksinkertaisuus. Varsinkin heränneitten pappilat kantoivat tässäkin suhteessa ankaran vakaata leimaa. Monessa kodissa sai tähän alaan kuuluvien asioiden teroittaminen liiaksi huomatun sijan kasvatuksessa ja sielunhoidossa yleensä. Se ei ollut vaarallisinta, että esim. kauneudenaistin kehittäminen jäi aivan syrjään; arveluttavampaa oli, että moni tämänkaltaisten vaatimusten kautta eksyi farisealaisuuteen. Helposti tajuttavista syistä olivat talonpojat tässäkin suhteessa paljon onnellisemmassa asemassa kuin säätyläiset. — Salaisemmista paheista pidettiin varsinkin itaruutta tarkasti silmällä. Missä sitä huomattiin, siinä ei nuhdetta säästetty. Tunnettu on, että heränneet esim. karsain silmin katselivat sitä, joka otti korkoa ystäville tahi muillekin lainaamistaan rahoista. Mitä huolellisimmin koetti heränneitten sielunhoito teroittaa sitä totuutta, että kristityn tulee etsiä taivaallisia eikä maallisia aarteita. Tämän yhteydessä huomautettakoon heränneissä papeissa vielä 1840-luvun loppupuolella vallitsevasta yleisestä mielipiteestä, ettei heidän sopinut pyrkiä kirkkoherranvirkoihin. Itsensä ja maailman kieltämiseen he toisiaan joka suhteessa kehoittivat. "Ei voi suuria maan päällä itselleen se vaatia, joka kerran on oikein päässyt käsittämään, ettei 'Ihmisen pojalla ollut sitä, johon hän päänsä kallistaisi', ja että jokaisen, joka toivoo tulevansa osalliseksi hänen kunniastaan, sitä ennen on täytynyt olla hänen kaltaisensa alhaisuudessa ja alentumisessa", [Jul. Imm. Bergh, Hos hvem finnes den Hel. Ande?] kuului heidän tunnustuksensa, ja sen mukaan he toisiaan neuvoivat maailman viettelyksiä välttämään. Jos heidän näitä asioita koskevissa neuvoissa oli yksipuolisuuttakin, josta vakavimmatkin heistä myöhempinä aikoina luopuivat, niin oli pääasia Jumalan sanan mukainen.
Se henkilö, joka Renqvistin kuoleman jälkeen osti hänen ajohevosensa, kuuluu valittaneen tehneensä huonon kaupan. Eläin näet aina pysähtyi pitkäksi hetkeksi, kun joku tuli tiellä vastaan. [Kert. Jaakko Lamberg, Renqvistin entinen renki, y.m.] Selitys on seuraava. Mikäli mahdollista puhutteli Renqvist jokaista vastaantulijaa, tiedustelen hänen sielunsa tilaa ja usein kehoittaen häntä rukoilemaan kanssansa. Hän oli väsymättömän ahkera paimentoimessaan. Aamusta iltaan oli hän työssä. Eikä hän lainalaisessa orjuudessa tätä työtä tehnyt, vaan vastustamattoman sisällisen pakon vaatimana. Ja saman hengen elähyttäminä ovat muutkin herännäisyyden sielunpaimenet päivätyönsä toimittaneet. Rakkaus sai heidät unohtamaan, miten raskasta tämä päivätyö monesti oli. Ei ole kummallista, että heidän muistonsa on säilynyt heränneessä kansassa sukupolvesta toiseen. Varsinkin heidän yksityinen sielunhoitonsa on jättänyt syviä jälkiä jälkeensä. "Niin neuvoi Paavo äitiäni", "niin Malmberg isääni lohdutti", "sitä Lagus isillemme teroitti", "siitä Bergh kanssamme itki", "sitä Renqvist meille polvillaan rukoili" — tuollaisia lauseita kuulee usein heränneitten huulilta. Eikä tämä suinkaan koske ainoastaan varsinaisia opettajia. Heränneitten sielunhoito oli senlaatuista, että rakkaus vanhempiin ja muihin, jotka olivat olleet elämän tielle johdattamassa ja sillä tiellä taluttamassa, tuli syväksi ja eläväksi. Ja sentähden säilyi myöskin neljännen käskyn siunaus herännäisyyden mailla Jumalan armon todistuksena nouseville sukupolville.
VI.
Karjalan herännäisyyden huomattavimmat vaiheet 1840-luvun loppupuolella.
Pielisjärven ympärillä olevia seutuja lukuunottamatta olisi herännäisyys Karjalassa tuskin saavuttanut huomattavampaa asemaa, elleivät J. F. Bergh ja Henrik Renqvist olisi siellä monta vuotta vaikuttaneet. Kertomus Karjalan herännäisyyden vaiheista 1840-luvun loppupuolella ja seuraavan vuosikymmenen alussa on sentähden suurimmaksi osaksi kertomusta heidän työstään näiden syrjäisten, uskonnollisessakin suhteessa muusta Suomesta jälelle jääneitten seutujen hyväksi.
Niinkuin olemme nähneet (II, 434-36) oli Bergh, joka vuodesta 1843 oli hoitanut Jaakkiman kirkkoherranvirkaa, jo ensi vuosina saanut aikaan suuria muutoksia seurakunnassa. Se seikka, että hänen toimenpiteensä usein koskevat ulkonaisten epäkohtien poistamista, ei suinkaan vähennä hänen ansioitaan sielunpaimenena. Paitsi sitä että monet toimet, jotka eivät suoranaisesti kuulu sielunhoidon alaan, siihen aikaan olivat papiston niskoilla, on otettava huomioon, ettei ulkonainen järjestys suinkaan ole sielunhoidon menestymiselle vähäpätöistä, vaan päinvastoin. Bergh oivalsi tämän ja ryhtyi monenkaltaisilla hyödyllisillä, maallista elämää tarkoittavilla parannuksilla valmistamaan alaa varsinaiselle tehtävälleen. Kärsivällisyydellä ja taidolla järjesti hän vaivaishoidon paremmalle kannalle, Jumalan sanan voimalla ja valtavalla persoonallisuudellaan lyöden kumoon raa'an kansan vastarinnan. Ennenpitkää alkoivat vastustajatkin huomata, että olot todellakin paranivat, kun Berghin neuvoja noudatettiin, ja taipuivat hänen ehdotuksiaan kannattamaan. Mutta monet pöytäkirjat Jaakkiman kirkonarkistossa todistavat, miten suurta huolta vaivaishoito hänelle tuotti. Paitsi aineellista köyhyyttä ja siitä riippuvia paheita ja esteitä huomasi Bergh vuosi vuodelta yhä selvemmin, miten alhaisella kannalla Karjalan kansa henkisessäkin suhteessa oli. Niinpä oli esim. lukutaito hyvin huono. Harvinaisella väsymättömyydellä teki Bergh työtä sen parantamiseksi. Ennenkuin rippiväki laskettiin Herran ehtoolliselle, tutki Bergh edellisinä päivinä jokaisen lukutaitoa. Jos tämä ei ollut välttävä, ei semmoista henkilöä kirjoitettukaan ripille. Tämän ohessa tiedusteli Bergh kaikkien ehtoolliselle pyrkivien mielentilaa, kieltäen vilpillisiltä ja julki suruttomilta pääsyn Herran pöytään. Kun seurakunnan kappalainen P. Platan ja tämän apulainen J. A. Alopaeus kieltäytyivät auttamasta Berghiä rippiväen kirjoittamisella y.m. toimilla, joihin ei hänelle jäänyt aikaa, pyysi hän 9/11 1849 tuomiokapitulia heitä siihen velvoittamaan. Tuonnempana saamme nähdä, miten paljon vastusta Jaakkiman väsymättömällä kirkkoherralla oli yllämainituista papeista, varsinkin viimemainitusta. Tässä vain mainittakoon, että tuomiokapituli tammikuun 23 p:nä 1850 päivätyllä päätöksellä velvoitti heidät auttamaan esimiestään kysymyksessä olevissa toimissa. Berghin ahkeruus ja se johdonmukainen tarmo, millä hän kinkereillä, rippikoulussa sekä muualla toimeenpanemillaan kuulusteluilla teki työtä lukutaidon parantamiseksi seurakunnassa, ei voinut olla hedelmää kantamatta. Jo v. 1847 pidetyssä piispantarkastuksessa, jonka toimitti asianomainen kontrahtirovasti, arvosteltiin seurakunnan lukutaito hyväksi.
Omasta kokemuksesta tietäen, kuinka suureksi siunaukseksi hyvin järjestetty sunnuntaikoulu voi olla, ryhtyi Bergh, heti Jaakkimaan muutettuaan, semmoisia sielläkin perustamaan. Kauan ei tarvinnut opettajia hakea; jonkun vuoden kuluttua ilmoittautui niitä, vaikka työ oli palkatonta, riittävä määrä. Paitsi sitä että lapset oppivat lukemaan oli näistä kouluista se hyöty, että ne talot, joissa niitä pidettiin, samoinkuin Nurmijärvelläkin, muodostuivat seurapaikoiksi, joihin kansa kokoontui Jumalan sanaa viljelemään. Ensi vuosina Jaakkimaan muuttamisensa jälkeen oli Bergh pitänyt seuroja yksinomaan pappilansa pirtissä, nyt oli niitä tarjona muuallakin pitäjässä. Herätyksen tuli oli päässyt irti tässäkin seurakunnassa. Jollei Bergh ehtinyt tulla seurapaikkaan, kokoontui kansa kuitenkin veisaamaan sekä kuulemaan, kun joku luki Arndtia tahi muuta hyvää hartauskirjaa. Lauantaina ja sunnuntaina oli kirkolla vilkas liike. Kun eivät heränneet enää sopineet Berghin pirtissä seuroja pitämään, rakennettiin v. 1848 erityinen seuratalo pappilan maalle. Siinä oli kaksi neljän sylen suuruista tupaa ja näiden välissä pienempi huone. Se sai nimekseen "heränneitten kirkko". Tässä rakennuksessa piti Bergh useimmat seuransa sekä talvella tunnetut rippikuulustelunsa. Elävät olivat hänen seuransa, usein päättyen särkevään polvirukoukseen. Moni heräsi, ei lyhyeksi ajaksi vain, vaan elämänsä loppuun Herraa seuraamaan. Eniten levinnyt oli liike Reuskulan, Kortelan, Huhtervon ja varsinkin Tervajärven kylissä. Niin suureksi, kuin herännäisyyden pääpaikoissa Savossa ja Pohjanmaalla, ei se Jaakkimassa kuitenkaan milloinkaan kasvanut.
Jaakkiman kirkonarkistoon on jäänyt paperiliuska, johon Bergh on merkinnyt, mihin Karjalan kansassa yleisiin vikoihin sikäläisen sielunpaimenen etenkin tulisi kiinnittää huomionsa. Luettelemme sanotussa muistiinpanossa löytyvät kohdat, koska ne valaisevat Jaakkimassa siihen aikaan vallitsevia oloja sekä todistavat, miten tarkkaan Bergh piti huolta seurakunnastaan: 1) Näpisteleminen; 2) Panetteleminen; 3) Sapattipäivän rikkominen; 4) Yöjuoksu; 5) Kapakoitseminen ja juoppous; 6-8) Siveettömyyden eri muotoja; 9) Huolimattomuus lasten ja palkollisten kristillisyyteen nähden; 10) Tyytymättömyys sen johdosta, että lasten joskus täytyy käydä pitemmän ajan rippikoulussa; 11) Käräjöimishalu; 12) Turmiolliset sananlaskut; 13) Virkamiesten ja säätyläisten vihaaminen ja ylönkatsominen, vaikka nämä ovatkin antaneet siihen aihetta; 14) Tyytymättömyys esivallan asetuksiin; 15) Lasten ja palkollisten vanhempia ja isäntäväkeä kohtaan osoittama ylönkatse; 16) Eläinten, varsinkin hevosten rääkkääminen.
Jo tästä luettelosta voi saada jonkunlaisen käsityksen Berghin paimentoimesta Karjalassa. Ei hän pitänyt mitään syntiä pienenä, vaan tahtoi ne kaikki vetää valkeuteen totuuden sanan tuomittaviksi. Jumalan armon julistaminen ja Kristuksen kirkastaminen sanankuulijoilleen oli kuitenkin se varsinainen välikappale, jolla Bergh sai aikaan Jaakkiman herätyksen. Mutta niin raskasta oli työ, että epätoivokin joskus valtasi Berghin mielen. Etenkin semmoisina aikoina sai hän paljon virkistystä kaukamatkaisten ystävien käynnistä Jaakkimassa. Kuopiosta tuli veljensä J. I. Bergh, joskus viipyen hänen luonaan pitemmän ajan, ja hänen seurassaan Kuopion maaseurakunnan huomatut, ennen (III, 40) mainitut Pietari Puustinen ja Pietari Kinnunen, Valkealasta Colliander, niistä lukuisista ystävistä, papeista ja muista, puhumattakaan, jotka harvemmin nähtiin hänen vieraanvaraisessa pappilassaan. Paavo Ruotsalainen sitävastoin ei liene käynyt Jaakkimassa. Hyvin usein nähtiin Berghin seuroissa lukuisasti herännyttä kansaa Kesälahdelta, Säämingistä ja Kerimäeltä. Kuinka levinnyt Berghin maine Karjalassakin oli, näkyy siitä, että häntä pyydettiin neljännelle vaalisijalle Nurmeksen kirkkoherranvirkaa täytettäessä v. 1848. Jaakkiman seurakunta sai kuitenkin vielä pitää rakkaan opettajansa, koska Porvoon tuomiokapituli ei voinut ottaa nurmeslaisten pyyntöä huomioon, anomuskirjan kirjoittaja K. A. Malmberg kun ei ollut kirjoittanut nimeään anomuksen alle. — Hallitusmiehetkin huomasivat miten suurta ja maallisessakin suhteessa siunauksesta rikasta Berghin työ oli. Viipurin silloinen kuvernööri Kasimir von Kothen esim. kuuluu lausuneen: "semmoinen kirkkoherra saa enemmän aikaan kuin monta kruununvoutia."
Muutamat niistä ylimääräisistä papeista, jotka Berghin Jaakkimassa olon ensi aikoina toimivat seurakunnassa, kannattivat hänen mielipiteitään. Varsinkin Klas Veisell, joka, niinkuin ennen (II, 436) on mainittu, v. 1843-44 oli kappalaisen- ja 1844-45 kirkkoherranapulaisena seurakunnassa, asettui jyrkästi pietistiselle kannalle. Senmielinen oli myöskin Matti Putkonen, joka vuodesta 1848 oli apulaispappina seurakunnassa. Mutta seuraavana vuonna määrättiin Jaakkiman kappalaisen P. Platanin apulaiseksi yllämainittu J. A. Alopaeus, joka mitä kiivaimmin rupesi vastustamaan Berghin uudistustyötä. Harmissaan siitä, että häntä vaadittiin niin ahkeraan työhön, ja suuttuneena seurakunnassa yhä kasvavasta herännäisyysliikkeestä, asettui uusi apulainen alusta alkaen sotakannalle. Niin pitkälle hän meni, että hän rippikoulussakin koetti tehdä Berghin opin epäluulon alaiseksi; itse sanoi hän opettavansa raamatun ja tunnustuskirjojen mukaan, vaikka hän ilmeisesti seurasi kirkollisissakin piireissä siihen aikaan luettua neologista kirjallisuutta. Kaikin tavoin koettaen tehdä tyhjäksi Berghin oppia synnistä, moitti hän rippikoululasten ja muiden seurakuntalaisten kuullen muun ohessa viimemainitun väitettä, että "ihminen lankeemuksessa menetettyään Jumalan kuvan, kantaa perkeleen kuvan leimaa" Bergh koetti kärsivällisyydellä johdattaa ylimielistä apulaistaan oikeaan, mutta turhat olivat kaikki yritykset. Niin äkäinen oli Alopaeus, ettei hän edes noudattanut ystävällisen esimiehensä kutsua puolisille y.m. tilaisuuksiin pappilaan. Mielipahalla seurasivat seurakuntalaiset pappien yhä karttuvaa eripuraisuutta. Eräässä v. 1850 pidetyssä pitäjänkokouksessa valittivat he, että heille "opetettiin kahdenlaista oppia", pyytäen että valitus, joka esitettiin kirjallisesti, otettaisiin pöytäkirjaan. Bergh, joka tiesi, että suurin ja paras osa seurakuntaa oli hänen puolellaan, lupasi ryhtyä tarpeellisiin toimenpiteisiin asian korjaamiseksi. Pitäjänkokouksessa esitettyä valituskirjaa hän ei kuitenkaan vielä lähettänyt tuomiokapituliin. Hän koetti vieläkin sovinnolla saada asian ratkaistuksi. Kuunneltuaan Alopaeuksen opetusta rippikoulussa ja turhaan ystävällisesti oikaistuaan häntä, kielsi hän vihdoin häntä tätä tointa seurakunnassa jatkamasta. Vimmastunut apulainen teki valituksen tuomiokapituliin. Sanoja valitsematta koetti hän kaikin tavoin mustata Berghiä ja tehdä hänen oppiaankin epäluulon alaiseksi hänen esimiestensä silmissä. Valituksessaan hän muun ohessa lausuu: "Suuttuneena siitä, että joskus olen kieltäytynyt noudattamasta rovasti Berghin kutsua puolisille, sanoi mainittu herra rovasti muiden läsnäollessa minulle: 'tietäkää, että kun rupean jotakin ihmistä syömään, niin syön luihin asti'. Tämän rovasti Berghin omituisen lausunnon olen tahtonut mainita, kun olen pakotettu anomaan hyvitystä seuraavan rovasti Berghin minua kohtaan osoittaman laittoman menettelytavan johdosta". Vedoten Lutherin Schmalkaldin artikkeleissa lausumiin sanoihin: "Per Adami inobedientiam omnes homines facti sunt peccatores" [Aatamin tottelemattomuuden tähden ovat kaikki tulleet syntisiksi.] koettaa Alopaeus näyttää, että ihminen lankeemuksessa on saanut "synnin, eikä perkeleen kuvan" ja että siis Bergh itse on opettanut väärin. Ivaten kertoen, miten Bergh, "rippikoululasten pilkaten häntä nauraessa" oven takana kolmen henkilön kera salaa oli kuunnellut hänen opetustaan rippikoulussa sekä sitten kieltänyt häntä tointaan jatkamasta, koettaa Alopaeus todistaa syyttömyyttään ja esimiehensä toimenpidettä laittomaksi. Bergh ei ole ainoa, joka tässä valituksessa saa kuulla kunniansa. Pilkaten heränneitten uskoa, "joka ei voi siirtää hiekkajyvääkään paikaltaan", hyökkää hän sitäkin vastaan, että Bergh teki jyrkän eron suruttomien ja heränneitten välillä, sanoen: "vasta viimeisenä päivänä tiedetään, kuka tulee autuaaksi, kuka joutuu kadotukseen." Valituksensa lopussa huomauttaa Alopaeus edellisten syytösten lisäksi, ettei pitäjänkokous, jossa Bergh ensin oli ottanut asian esille, ollut oikea paikka kysymyksen käsittelemiseen. Siitä syystä sanoo hän myöskin kieltäytyneensä sinne saapumasta, vaikka häntä oli tähän tilaisuuteen kutsuttu. Valitus on päivätty marraskuun 13 p:nä 1850.
Tuomiokapituli vaati Berghin selitystä. Perusteellisesti selitti tämä riidan vaiheet. Kerrottuaan, miten hän kerran, kuunneltuaan Alopaeuksen opetusta rippikoulussa, oli ystävällisesti huomauttanut viimemainitulle muutamaa ilmeisesti väärää vastausta, sanoo hän toivoneensa, että apulainen ottaisi muistutuksen varteen. Niin ei kuitenkaan ollut käynyt. Päinvastoin oli Alopaeus sekä saarnatuolista että rippikoulussa sanonut häntä "vääräksi profeetaksi". "Hän oli", lausuu Bergh edelleen, "seuraavalla viikolla rippikoulussa suurella painolla moittinut väitettäni, että synti on perkeleen kaltaisuutta, perkeleen kuva, vaikkei yhteys ensinkään vaatinut häntä tuohon väittelyyn". Syyksi vedetyn riitakysymyksen johdosta antaa Bergh seuraavan selityksen opetuksestaan. "Olen opettanut ja opetan: Millaiseksi Jumala loi ihmisen? Omaksi kuvaksensa. Millainen oli hän silloin? Viisas, pyhä ja vanhurskas, jollainen Jumalakin on. Onko ihmisessä vielä tämä Jumalan kuva? Ei. Kuinka se menetettiin? Syntiinlankeemuksen kautta, joka tapahtui, kun ensimmäiset vanhempamme söivät kielletystä puusta. Kuka vietteli heidät siihen? Perkele, ylin langenneista enkeleistä, joka pukeutui käärmeen muotoon. Miten ensimmäiset vanhempamme sitten tekivät syntiä? Epäuskosta, ylpeydestä ja tottelemattomuudesta, niinkuin langenneet enkelit ennen heitä olivat syntiä tehneet. Onko sama syntisyys vielä meissä? On. Miten olemme sen saaneet? Olemme sen luonnollisessa syntymisessä perineet vanhemmiltamme, jotka hekin ovat sen vanhemmiltaan perineet j.n.e. aina Aatamiin ja Eevaan. Mikä kuva meissä siis on Jumalan kuvan sijalla? Synnin kuva. Kenen kuva on synnin kuva? Perkeleen, joka ensin on tehnyt syntiä ja luopunut Jumalasta ylpeytensä, epäuskonsa ja tottelemattomuutensa tähden." "Joutuessani tähän kysymykseen", jatkaa Bergh, "huomasin arkuutta lapsissa, mutta kun sanoin heille, että pelkäämättä saisivat avata sydämensä minulle ja ettei heillä minulta ollut muuta odotettavaa kuin isän suhdetta lapsiinsa, vastasivat he, että Alopaeus oli opettanut heille, ettei synti ole perkeleen kuva ja ettei semmoista oppia löydy raamatussa". Vedoten raamatun lauseisiin "käärmeen siemen", "kyykäärmeiden sikiöt", "perkeleen työt", "olla isästä perkeleestä", "kaikki ihmiset ovat valehtelijoita" — "perkele on valheen isä", y.m., tukee Bergh väitettään pitkillä otteilla myöskin Lutherin, Rambachin, Arndtin, Nohrborgin, Vegeliuksen, Büchnerin y.m. kirjoista. Tunnustuskirjoihinkin hän vetoaa sekä siihen, että "kirkko painavassa exorsismissä on tunnustanut tämän opin omakseen". Kohdistaen päähuomionsa Alopaeuksen pintapuoliseen oppiin synnistä ja tämän katsantotavan vaarallisiin seurauksiin hänen opetuksessaan, lausuu Bergh: "Minkä usein olen kokenut, sen nytkin huomasin, nim. että papismi, manichaeismi ja flacismi toisella puolen sekä pelagianismi, sosinianismi ja ratsionalismi toisella, toisin sanoen harhausko ja epäusko, jos kohta eroitus niiden välillä näennäisesti onkin äärettömän suuri, todellisuudessa ovat lähellä toisiaan; mutta sitävastoin vaaditaan enemmän kuin inhimillistä taitoa siltä, joka heränneessä omassatunnossa tuntee itsensä syntisistä suurimmaksi, mutta kuitenkin uskoo saaneensa armon ja olevansa Jumalan lapsi. Sentähden onkin se portti ahdas ja tie kaita, joka johtaa elämään, sentähden useimmat vanhurskautetutkin sielut ennenpitkää sortuvat farisealaisuuteen, suukristillisyyteen, kuolleeseen uskoon, joka kaikki johtaa samaan."
Berghin perusteellinen selitys (se sisältää 24 tiheästi kirjoitettua sivua) näkyy saattaneen Alopaeuksen jossain määrin hämilleen, hän kun vaaditussa selityksessä kiertelemällä koettaa päästä pääasiasta. Muun ohessa vetää hän esille että Bergh, joka koetti harjoittaa seurakuntalaisiaan neliäänisesti virsiä veisaamaan, muka olisi "pakoittanut häntä neljättä ääntä veisaamaan". Myöskin tähän ja muihin kysymyksessä olevassa selityksessä oleviin kysymyksiin täytyi Berghin vastata. Mitään varsinaisesti uutta ei tämä hänen toinen selityksensä sisällä.
Asiaa tuomiokapitulissa käsiteltäessä ehdotti lehtori G. M. Vaenerberg, että Jaakkimassa pidettäisiin piispantarkastus, mutta useimmat tuomiokapitulin jäsenistä pitivät kysymystä siksi selvänä, että heti voitaisiin ryhtyä päätökseen. Tällöin lausuttiin kaksi mielipidettä. Toisen esitti lehtori A. Lindfors, toisen lehtori S. J. K. Smalén. Edellinen lausui: "Koska rovasti Bergh oli mennyt valtaansa ulommas ainoastaan sattuneen sanakiistan tähden kieltäessään Alopaeusta pappisvirkaansa toimittamasta sekä vetänyt asian pitäjänkokoukseen, joka ei ollut oikeutettu sitä käsittelemään, sekä riitaveljelleen antamassaan papintodistuksessa maininnut asioita, jotka eivät siihen kuulu, ja koska edelleen hän ja Alopaeus olivat menetelleet hyvin varomattomasti siinä, että sanankuulijainsa läsnäollessa toistensa arvon vähentämiseksi olivat vetäneet esille vähäpätöisiä riitakysymyksiä, jotapaitsi Alopaeus Berghiä vastaan oli käyttänyt sopimatonta kirjoitustapaa, olen sitä mieltä, vaikka tunnustankin kummankin harrastuksen totuuden ja puhdasoppisuuden hyväksi, että kumpaakin on muistutettava moitittavasta esiintymisestään kysymyksessä olevassa asiassa sekä että heidän vasta tulee suuremmalla varovaisuudella käsitellä kysymyksiä, joista, jos niistä varomattomasti puhutaan, kansan heikommat ainekset saattavat tulla levottomiksi omissatunnoissa ja seurakunnan luottamus opettajiinsa joutua vaaranalaiseksi." Tätä mielipidettä kannattivat piispa ja Runeberg. — Lehtori Smalén, jonka lausuntoon lehtorit Borenius ja Lindh liittyivät, huomautti, että Alopaeus oli esittänyt epäselvää oppia, jossa ei ollut mitään rajaa uskon ja epäuskon välillä, että hän oli hävyttömästi hyökännyt Berghiä vastaan ja osoittautunut varsin haluttomaksi vastaanottamaan opetusta ja neuvoja tältä vanhemmalta virkaveljeltään, jonka vuoksi hän ehdotti, että tuomiokapituli antaisi hänelle varoituksen. Hyväksyen Berghin toimenpiteet Alopaeusta vastaan ehdotti hän ainoastaan, että häntä muistutettaisiin sovintokaavan perisyntiä koskevasta ohjeesta: "Mitä lausetapaan tulee, on paras, että säilytetään terveellisten sanojen hyväksyttyjen kirjojen mukainen käyttö."
Tuomiokapituli päätti, että Alopaeusta oli varoittamalla kehoitettava "papinvalansa mukaisesti edistymään Jumalan sanan ja uskonkappalten käsittämisessä, osoittamaan asianomaista kunnioitusta ja kuuliaisuutta hengellisille esimiehilleen sekä välttämään pahennusta herättäviä sanakiistoja ja vastasaarnoja, jos mieli välttää ankarampaa rangaistusta". Pääasiassa hyväksyen Berghin menettelyn, huomautti tuomiokapituli hänelle, että hän aiheettomasti oli tehnyt lisäyksiä Alopaeuksen papintodistukseen, sekä vetänyt riitaveljensä asian kokoukseen, joka ei ollut oikeutettu sitä käsittelemään. Mikäli asia koski riitakysymyksen opillista puolta, laati tuomiokapituli Berghiin nähden päätöksensä lehtori Smalénin yllä kerrotun ehdotuksen mukaan.
Sekä Bergh että Alopaeus valittivat Viipurin hovioikeuteen, joka kuitenkin vahvisti tuomiokapitulin päätöksen. Ensinmainittu koetti vielä senaatissakin saada muutosta, mutta tämäkin yritys oli turha.
Paljon mielipahaa tuotti tämä riita Berghille. Samana vuonna hän kyllä pääsi Alopaeuksesta, joka siirrettiin toiseen seurakuntaan, mutta kauan hän tätä riitaa surulla muisti. Varsinkin koski Berghiin kipeästi asianomaisten välinpitämättömyys siihen kysymykseen nähden, jota hän tässä riidassa oli pitänyt pääasiana. Alopaeus oli yrittänyt repiä alas koko sen hengellisen rakennuksen, minkä tuo herännäisyyden väsymätön työntekijä taistellen ja rukoillen oli saanut nousemaan Jaakkimassa, monesti saarnatuolistakin julkisesti hyökännyt häntä ja hänen työtään vastaan. Niinpä oli hän esim. saarnassaan tuomiosunnuntaina 1850, jossa hän selvin sanoin soimasi Berghiä, koettanut todistaa, ettei ole olemassa mitään eroitusta kääntyneitten ja kääntymättömien välillä, sanoen että vasta tuomiopäivä on näyttävä, ken on uskovainen, kuka ei, sekä että ne, jotka nyt tahtovat käydä uskovaisista, eivät sitä ole, koska eivät uskollansa voi liikuttaa hiekkajyvääkään paikastaan. Heränneitten vaatteistakin oli hän samassa tilaisuudessa pilkaten puhunut, sanoen niiden osoittavan vaan farisealaista mieltä. Näitä asioita oli tuomiokapituli pitänyt "vähäpätöisinä" ja toiset tuomiokapitulin jäsenet olivat arvostelleet Alopaeuksen kiivautta totuuden ja puhdasoppisuuden puolesta yhtä kiitettäväksi kuin Berghinkin. Ellei viimemainittu olisi ollut esimiehen asemassa, olisi hänen arvostelunsa riitaveljensä opista ehkä tuottanut hänelle vakaviakin nuhteita harhaoppisuudesta. Kaikki tämä ei suinkaan ollut omiaan kehoittamaan häntä hänen vaikeassa paimentehtävässään.
Alopaeus oli sanankuulijoiltaan koettanut hankkia todistuksen siitä, että Bergh oli kieltänyt häntä opettamasta rippikoulussa. Kun tilaisuudessa saapuvilla olevat henkilöt eivät suostuneet semmoista todistusta antamaan, elleivät saisi ilmaista siinä myöskin kiellon syytä, kääntyi hän tässä tarkoituksessa muiden seurakuntalaisten puoleen. Bergh sai kuulla, että hän joltakin talonpojalta olisi saanut väärän todistuksen. Heränneittenkin joukossa löytyi monta, joita oli syytä tuommoisesta epäillä. Asiaa tiedustellessaan, sai Bergh uusia todistuksia karjalaisten epäluotettavaisuudesta. Mutta ei tämäkään häntä lannistuttanut, hän päinvastoin ryhtyi uusiin tarmokkaisiin toimiin, johdattaaksensa sanankuulijoitaan totuuden tielle. Tuon väärän todistuksen johdosta kirjoittaa hän eräälle ystävälle: "Tämä tapahtuma on tärkeä senkin tähden, että se on antanut aihetta vanhojen heränneitten sieluntilan tutkimiseen ja paljastamiseen. Viime sunnuntaina olin tilaisuudessa lausumaan heille niin ankaran totuuden, että he sanoivat tuskin voivansa enempää kestää. Tämä tapahtui kuitenkin suljetussa seurassa. Näytin heille, että elivät vanhoilla eväillä. Luin heille virsikirjan katumusvirsistä, rippirukouksista ja etenkin 'sairaan ihmisen rukouksen', todistaen heidän kaikista tällaisista asioista ajattelevan: tuo ei nyt enää minua koske; minähän olen vanha kristitty y.m. Heidän täytyi tunnustaa, että niin oli laita, että lohduttelivat itseään farisealaisen rukouksella, että aina olivat antaneet uudistumisensa alussa seisahtua tahi kapalossa tukehtua, että omin lupinsa anastivat itselleen uskon y.m. He tunnustivat löytävänsä pahimman aatamin omasta itsestänsä."
Monesti oli Berghin mieli hyvinkin masentunut niistä vaivoista ja kärsimyksistä, joiden alaisena hän teki työtä Jaakkimassa. Puhumattakaan riidastaan Alopaeuksen kanssa, painoivat työtaakka ja hänen elävä vastuunalaisuudentuntonsa usein hänen mieltään. Niinpä kirjoittaa hän v. 1847 veljelleen: "Kunnalliset epäjumalani vaivaavat minua alituisesti, aina huutaen: sinä olet meidän sieluinesi, ruumiinesi. Mutta hän, joka rukoili Pietarin edestä, ettei tämän usko turha olisi, rukoilee minunkin puolestani." Ja vähän myöhemmin hän valittaa, että vanhat synnit, ylpeys, itaruus y.m. heti nostavat päätään, "kun Jumala vähänkään hellittää ohjaksia". — — — "Minun täytyy nyt uskoa", lausuu hän, "vaikken uskokaan. Mutta ainoastaan tässä tilassa oppii ymmärtämään Lutheria, joka, vaikka hän niin rohkeasti kehoittaa uskoon, itse tuntee ja tunnustaa sitä ei vielä käsittäneensä." [Lähteitä: Jaakkiman kirkonarkisto; Porvoon tuomiokapitulin arkisto; Paimenmuisto; kert. kanttori Reijonen ja rouvansa Jaakkimassa, Juhani Kapuna, Matti Tapanainen, A. V. Lyra y.m.; J. F. Berghin kirjeet P. J. F. Brofeldtille 7/11 1850 ja 9/12 1850; J. F. Berghin kirjeet J. I. Berghille 3/12 1846, 7/5 47 ja 1848 (ilman päivämäärää).]
* * * * *
Sortavalassa taisteli Henrik Renqvist uskollista taisteluaan Jumalan valtakunnan puolesta. Samoinkuin Bergh Jaakkimassa, koetti hän päästä vaikuttamaan ihmisiin varsinkin kahdenkesken heitä puhuttelemalla. Kinkereillä, rippikoulussa ja etenkin rippikuulusteluissa sai hän tällä tavoin monen sydämen avatuksi Jumalan hengen armontyölle. "Ei saarnaamisella paljon voiteta senkaltaisia sanankuulijoita, joita ei sitä ennen kysymyksillä ole opetettu. Sekä heräämään että parannustaan jatkamaan voi opettaja Jumalan armon kautta paremmin saada ihmisiä kuin saarnaamisella", kirjoittaa Renqvist v. 1845 ystävälleen Monellille. Tämän käsityksensä mukaisesti hän toimi kaikissa mahdollisissa tilaisuuksissa. Häissä, hautajaisissa, ristiäisissä hän tuntikausia tutki ihmisten sieluntilaa, kysellen ja opettaen heille kristinuskon totuuksia, varsinkin n.s. armonjärjestystä. Sairaankin luona ollessaan kääntyi hän kysymyksillään paikalle saapuneitten terveittenkin puoleen, puhutellen heitä "ei kuitenkaan enemmän kuin tunnin ajan", niinkuin hän itse kertoo. Viimemainittuna vuonna alkoi hän samalla tavoin pappilassaan lauvantai-iltoina tutkia ja neuvoa sinne saapunutta kirkkoväkeä, päättäen tämän toimituksen hartauspuheella ja polvirukouksella. Tällä tavoin, niin kertoo Renqvist itse, heräsi paljon ihmisiä, jota vastoin "saarnojen kautta ei ole herännyt kuin joku vuosikausiin". Syynä siihen, että hän saarnojensa kautta oli saanut niin vähän aikaan, pitää hän kansan alhaista kantaa, väittäen, että "he eivät ymmärrä". Epäilemättä sisältää tämä väite paljon totta, ja täysin oikeutettu on varmaankin seuraava hänen huomautuksensa: "Jos ihmisiä olisi ennen opetettu katkismusopetuksella, niin he ymmärtäisivät saarnoja, mutta minkä katkismusopetuksen ovat he saaneet, rippikouluja ja kylänlukuja kun on pidetty sillä tavalla, kuin niitä on pidetty ja vieläkin pidetään näillä meidän mailla." Mutta toiselta puolen on sekin otettava huomioon, ettei Renqvist ollut mikään etevä saarnamies eikä semmoisena voinut suuria herätyksiä aikaansaada, niin elävä kristitty kuin hän olikin.
Lukuunottamatta riitakirjoituksia, joista tuonnempana aiomme tehdä selkoa, ilmestyi Renqvistin toimesta näinä aikoina muitakin julkaisuja. Tärkein niistä oli Arndtin "Totisen kristillisyyden" neljännen kirjan suomennos, jonka Renqvistin uskollinen ystävä G. Monell sai valmiiksi v. 1846. Tämän teoksen valmistuminen oli tavallaan merkkitapahtuma herännäisyyden historiassa. Lukuunottamatta niitä seutuja, joissa kiista Renqvistin ja Paavo Ruotsalaisen opetuslasten välillä oli ollut kiivainta ja joilla paikkakunnilla viimemainitun suunnan edustajat menivät niin pitkälle, että he hylkäsivät koko kirjan yksin sentähden, että Renqvist oli toimittanut sen suomeksi, sai se huomatun sijan heränneitten hartauskirjojen joukossa. Niinpä luettiin sitä esim. Jaakkimassa yleisemmin kuin mitään muuta uskonnollista kirjaa.
Täytyy todella ihmetellä Renqvistin väsymätöntä innostusta uskonnollisen kirjallisuuden kartuttamiseksi. Paitsi uskonelämän salaisuuksia suoranaisesti käsitteleviä kirjoja, koetti hän toimittaa kansalle semmoistakin lukemista, joka Jumalan sanan valossa paljastaisi jonkun sen keskuudessa vallitsevan paheen. Semmoinen oli "Viinan kauhistus", josta ennen on puhuttu. V. 1847 rupesi hän ajattelemaan toisen samankaltaisen kirjan toimittamista kansalle. Sen tarkoituksena tulisi olemaan Karjalassa niin yleisen taikauskon vastustaminen. Koska Renqvist samana vuorina ryhtyi valmistamaan "Raamatun ydin eli sisu" nimistä julkaisua, pyysi hän Monellia kirjoittamaan tuota toista kirjaa, ehdottaen sen nimeksi "Epäjumalisuuden kauhistus". Hankkeesta ei näy mitään tulleen, mutta jo ehdotuksenakin se osoittaa, miten uskollisesti Renqvist piti kansan hengellistä etua silmällä ja kuinka ahkerasti hän työskenteli sen uskonnollisuuden esteiden poistamiseksi.
Paitsi lähetystointa, jonka hyväksi Renqvist edelleen kokosi varoja Tukholman lähetyslaitokselle, harrasti hän lämpimästi toistakin muiden maiden kristillisissä piireissä tähän aikaan vireillä olevaa kysymystä, nim. raittiusasiaa. Jota enemmän hän saarnoissaan ja kirjallisuudenkin alalla oli taistellut "viinan kauhistusta" vastaan, sitä enemmän vakuutetuksi oli hän tullut tämän taistelun välttämättömyydestä. V. 1846 saatuansa Ruotsin raittiusseuran vuosikertomuksen, innostui hän vielä enemmän tekemään työtä tämän asian hyväksi. Hän päätti Sortavalassa perustaa raittiusyhdistyksen sekä kirjeillä koettaa innostuttaa ystäviään muilla paikkakunnilla ryhtymään samanlaisiin toimenpiteisiin. Niinpä kehoittaa hän Monellia Ilomantsissa vaikuttamaan raittiusaatteen hyväksi, neuvoen häntä seuraavin sanoin: "Ensin, heitä itse pois maistaminenkin ja muille ryyppyjen tarjoominen, sillä ilman sitä ei tule tolkkua koko taikinasta. Sitten rupea nimiä ottamaan näihin raittiuskirjoihin, joita puolikymmentä panen sitä varten sinulle tulemaan. — Ei taida olla hyvä alkaa vallan juomarien puumerkkien ottamisella, sillä niissä ei ole ensimmältä lupauksensa pitäjää, jonka kautta vain tulee pahennus asialle. Mutta sellaisilta ota, jotka ovat vasta alulla juopumiseen ja niiltä, jotka eivät ole alullakaan paitsi ruokaryyppyjen kautta, ja niiltä, jotka eivät ole koko maussa olleet — — —". Erittäin kehoittaa hän ahdistamaan kapakoitsijoita ja väkijuomien valmistajia. — Vielä samana vuonna perusti Renqvist Sortavalassa raittiusseuran, johon hän sai verraten monta jäsentä. Monell sitävastoin ei vaikeuksien tähden näy olleen altis ryhtymään toimeen. Hän ilmoitti epäilyksensä Renqvistille. Tämä vastasi: "Jos ajattelee viinan kauheita seurauksia ja siitä ymmärtää, miten hyvä olisi, jos Jumalan armosta saisi olla välikappaleena näiden seurausten poistamiseksi, niin katoavat kaikki estelyt kuni savu ilmaan". Vedoten muissa maissa, varsinkin Ruotsissa saavutettuun kokemukseen, jatkaa Renqvist: "Jos me suomalaiset olemme pahoja, niin eivätpä ihmiset luonnostaan ole parempia muuallakaan, josta voi päättää, että mekin pahat tulisimme autetuiksi viinan pahasta, koska muunkin maailman pahat rupeavat siitä pääsemään ja ovatkin jo paljon päässeet. Mutta alkaminen on välttämätön; sitä ei meidän pidä odottaa muilta, vaan alkaa itse. — — — Sehän olisi kauhea asia, jos me suomalaiset olisimme alallamme, kun melkein suurin osa kristillisestä maailmasta on noussut viinan pahaa vastaan sotaan. — —" Kirje osoittaa, miten väsymättömällä tarmolla Renqvist tätäkin asiaa ajoi. Pysyväistä perustusta raittiusaatteen toteuttamiselle hän ei kuitenkaan saanut lasketuksi, ei omassa, eikä ystäviensä seurakunnissa. Sortavalankin raittiusseura kuoli vähitellen. Aika ei ollut vielä kypsynyt. Mutta raittiusaatteen tienraivaajista Suomessa on Henrik Renqvist ensimmäinen.
Sortavalan seurakunnan laajuus ja kansan alhainen kanta tekivät huolellisen papin työn siellä hyvin raskaaksi. Jos kukaan, oli Renqvist oikeutettu pyytämään apulaista. Sitäpaitsi ei hän ollut mikään terve mies, vaan sairasti usein kolotustautia, joka monesti ajatutti varsinkin hänen kätensä. Tämän lisäksi oli hänellä ainakin pari kertaa kovempia tautikohtauksia, muun ohessa v. 1849, jotka pitivät hänet vuoteen omana monta kuukautta. Tuomiokapituli ei myöskään häneltä apulaisia kieltänyt. Lyhyitä väliaikoja lukuunottamatta oli hänellä Sortavalassa ollessaan apunaan ylimääräinen pappi. Paljon vaati Renqvist apulaisiltaan. Jos itse halusivat tahi eivät, täytyi heidän olla työssä aamusta iltaan. Ja tarkkaan tuli heidän sekä opissa että elämässä noudattaa esimiehensä uskonnollista katsantotapaa, jos tahtoivat olla hänelle mieliksi. Että harva hänen vaatimuksiaan voi tyydyttää, on sanomattakin selvä.
Renqvistin apulaisista 1840-luvun loppupuolelta ansaitsee mainitsemista varsinkin hänen poikansa Henrik Renqvist, joka oli tullut papiksi v. 1841 ja senjälkeen toiminut pappina Sysmässä, Parikkalassa ja Muolassa. Hänkin oli saanut kokea vainoa uskonsa tähden, jos kohta lähinnä syynä olikin yksinomaan yksityinen kosto. Asian laita oli seuraava. Muolaan muutettuaan kävi Renqvist v. 1846 entisiä sanankuulijoitaan Sysmässä tervehtimässä. Sysmän nimismies, joka ennestään vihasi tuota herännäisyyteen mieltynyttä pappia, ahdisti häntä matkalla, lähetti hänen "passittoman" kyytimiehensä takaisin Muolaan sekä ilmoitti lääninsä kuvernöörille, että Renqvist olisi pitänyt "luvattomia kokouksia" Sysmässä. Mikkelin kuvernööri toimitti asiasta tiedon Viipurin kuvernöörille ja tämä vuorostaan asianomaiselle kontrahtirovastille, Viipurin kirkkoherralle J. G. Norringille, joka siitä kirjoitti tuomiokapituliin. Vaaditussa selityksessä kielsi Renqvist matkallaan pitäneensä mitään kokouksia, syyttäen puolestaan Sysmän nimismiestä sapatinrikkomisesta ja väkivallasta. Tuomiokapituli antoi Renqvistille varoituksen sopimattomasta käytöksestä, jättäen syytöksen luvattomien kokousten pitämisestä sillä kertaa huomioon ottamatta. — Nuoremman Renqvistin paimentyö Muolassa (1846-47) ja Sortavalassa (1847-49) oli uskollista hänen isänsä hengessä tehtyä työtä. Mitään syvempiä jälkiä siitä ei kuitenkaan näy Karjalan herännäisyyden vaiheissa. [Lähteitä: Renqvistin kirjeet Monellille 15/4 1845, 16/2 46, 4/4 46, 12/6 46, 21/5 47, 17/8 49; Paimenmuisto; Porvoon tuomiokapitulin arkisto.]
* * * * *
Niistä Pohjois-Karjalan seurakunnista, joissa Renqvistin oppi pääsi vaikuttamaan, ovat edellä muiden Liperi, Kihtelysvaara ja Ilomantsi mainittavat. Ensinmainitussa seurakunnassa oli vieläkin nähtävänä sen kevätkylvön siunaus, minkä Henrik Renqvist nuoruutensa innostuksessa monen ahdingon ja vainon alaisena siellä oli toimittanut. Liike säilyi, jos kohta paljon vähälukuisempana, kuin se hänen aikanaan oli ollut, vaikka seurakunnan papisto ei sitä suosinut. Juhla-aikoja Liperin heränneille olivat ne, jolloin he saivat käydä häntä Sortavalassa tapaamassa taikka kun hän joskus saapui heidän luoksensa. Kiihtelysvaarassakin kävi Renqvist joskus, mutta sikäläisten heränneitten luku oli pienempi. Niinkuin ennen (II s. 437) olemme nähneet, toimi Ilomantsissa 1840-luvun keskivaiheilla siunauksella Renqvistin hengenheimolainen ja ystävä G. Monell. Hän neuvoi kansaa ahkeraan rukoukseen ja koetti johdattaa sanankuulijoitaan vilpittömään parannukseen. Monell oli suora ja rehellinen mies. Kun hän seuroissa, samoinkuin kotihartauttakin toimittaessa, laskeutui polvilleen, tiesivät kaikki, että hän sen teki sisällisestä pakosta eikä suinkaan vain tavan vuoksi. Niin yksipuolinen, kuin Renqvist, hän ei kuitenkaan rukoukseen nähden ollut. Paavo Ruotsalaistakin arvosteli hän suopeammin kuin viimemainittu. Ilomantsin herännäisyysliike kasvoi 1840-luvulla jokseenkin suureksi. Oppi-isäkseen tunnustivat sikäläiset heränneet Renqvistin. Kun hän joskus saapui rakkaaseen kotipitäjäänsä, oli heidän ilonsa suuri. Mutta hyvin harvoin hän sinne matkusti; luultavasti viimeisen kerran syystalvella 1848, jolloin hän kävi äitiään hautaamassa.
* * * * *
Pielisjärven ympärillä eli vielä vuosisadan alussa syntynyt liike. Valitettavaa on, ettei Paavo Ruotsalainen vanhemmilla päivillään enää jaksanut näillä mailla liikkua, sillä kaikesta päättäen oli maaperä siellä suotuisa Jumalan sanan kylvölle. Näiden seutujen vanhat johtajat siirtyivät jo varhain pois näyttämöltä, eikä kansan keskuudesta noussut uusia heidän työtään jatkamaan. Antti Pyykön kuolemasta olemme ennen kertoneet. [Katso I osa siv. 336, missä Akianderin mukaan mainittu vuosiluku 1833, myöhemmin saamiemme tietojen mukaan on korjattava vuodeksi 1832. Kuoleman syy oli kalastusmatkan aiheuttama tauti.] Paavo Kuosmonen poistui näyttämöltä 1837 ja 8 p:nä huhtikuuta v. 1840 kaatui Paavo Ruotsalaisen likeisin ystävä näillä tienoin Matti Härkönen ainoastaan 45 vuoden ikäisenä. Ennen mainituista seurapuhujista oli jälellä vain Antti Timonen, tuo "hengellisesti hullu", joksi Ruotsalainen häntä leikillisesti kutsui. Hän oli kyllä sukkelakielinen ja tavallaan muutenkin lahjakas mies, mutta johtajaksi ei hän kyennyt. Sitäpaitsi tuli hän vanhoilla päivillään sokeaksi. Köyhänä oli hän aina elänyt, nyt täytyi hänen tyytyä ruotilaisen kodittomaan asemaan. Hän kuoli Lieksassa v. 1863.
Paljon suurempaa huomiota, kuin Antti Timonen, ansaitsee kaksi muuta talonpoikaissaarnaajaa, jotka jonkun aikaa Härkösen kuoleman jälkeen alkoivat pitää seuroja Nurmeksessa ja muissakin Pielisjärven seuduilla olevissa seurakunnissa: Tuomas Piironen ja Peti Tolvanen. Edellinen syntyi 1801 Nurmeksen pitäjässä, missä vanhempansa — suku oli kotoisin Kuhmoniemeltä — omistivat mökin. 1808-1809 vuoden sodan aikana asui perhe Honkalan talossa. Poika rukoili ensimmäisen rukouksensa: "Jumala varjele meitä vahingosta ja vaarasta", kun vihollinen kulki läpi seudun, ja kansa hämmästyen pakeni, mikä mihinkin. Oltuaan myöhemmin pari vuotta Kuopiossa räätälinopissa, palasi hän kotiseudulleen ja meni v. 1824 naimisiin Margareetta Leveisen kanssa, jonka isä oli ensimmäisiä Nurmeksen heränneitä. Tätä Margareettaa kiitetään hyväksi veisaajaksi. Asuttuaan eri paikoissa, muutti parikunta v. 1840 Mikonsalmelle. Jo ennen naimistaan oli Piironen, joka aikuisemmin oli ollut hyvin kevytmielinen sekä toiminut seudun pelimannina, tullut herätykseen. Vähän tämän jälkeen alkoi hän puhua seuroissa ja hänen kodistaan tuli heränneitten kirkkokortteeri. Usein kävi Piironen Nilsiässä. Siihen aikaan, jolloin Hedbergin "Uskon oppi autuuteen" ilmestyi, sai hän Paavolta lainaksi tämän kirjan. Se tuli olemaan erittäin tärkeä hänen kehitykselleen. Kun sitten Paavon ja Hedbergin välit rikkoutuivat, lähetti ensinmainittu kirjeen Nurmeksen nimismiehelle J. F. Malmbergille, joka oli herännyt, pyytäen tätä varoittamaan Piirosta Hedbergin oppiin eksymästä. Piironen alkoi jo peräytyä, mutta Nilsiässä uudelleen käytyään, pysyi hän vielä jonkun aikaa herännäisyydelle uskollisena, silminnähtävästi siitä syystä, ettei hän Paavon eläessä uskaltanut asettua tätä liikettä vastustamaan. Myöhemmin hän, niinkuin vasta saamme nähdä, julkisesti antautui Hedbergin opin tulkiksi. Piironen oli etevälahjainen mies, hänen puheensa lyhyttä ja sattuvaa. — Peti Tolvanen syntyi 1811 Jänönvaaran tilalla Nurmeksen Höljäkässä. Jo lapsuudessaan oli hän ahkera lukija ja nuorena tuli hän herätykseen. Hänkin kävi Nilsiästä neuvoja ja opetusta hakemassa. Alussa kohteli Paavo häntä jokseenkin ankarasti, kertomusten mukaan muun ohessa hänelle kerran lausuen: "Lukea sinä osaat sisältä ja ulkoa, mutta lihan käsivarsi on vielä kuolettamatta". Tolvanen ei kuitenkaan pahentunut, vaan kehittyi Ruotsalaisen opin luotettavaksi levittäjäksi Pohjois-Karjalassa. Jo aikaisin alkoi hän pitää seuroja. Kun ei setänsä, joka omisti Jänönvaaran talon, antanut tupaansa seuraväelle, sai lammasnavetta tehdä seuratuvan virkaa. Sedän kuoltua sai Tolvanen tilan haltuunsa, ja siitä lähtien oli se pitkät ajat sikäläisten heränneitten vakituisena seurapaikkana. Peti Tolvanen oli hyvä puhuja ja hänen kotinsa kantoi kristityn kodin leimaa. Etevillä puhelahjoillaan saavutti hän suuren maineen kotipitäjänsä ulkopuolellakin, kohoten ennenpitkää Pohjois-Karjalan heränneitten yleisesti tunnetuksi johtajaksi. Hän kulki ahkerasti seuroissa, ulottaen matkansa Pielisjärvelle ja Juukaan saakka. Näillä matkoilla seurasi häntä usein Piironen, kunnes näillekin seuduille joutuva jaon aika teki lopun heidän ystävyydestään. Mainitsemista ansaitsee vielä, että Tolvanen kirjoitti paljon tyyliinkin nähden hyviä kirjeitä ystävilleen sekä että hän johtamissaan seuroissa usein viljeli polvirukousta.
Miten suuri Nurmeksen ja Pielisjärven heränneitten hengellinen nälkä vieläkin oli, huomaamme siitäkin, että heitä usein nähtiin paitsi Paavo Ruotsalaisen kodissa Nilsiässä, Sotkamossa, Jaakkimassa y.m. seurakunnissa, missä heränneitä pappeja löytyi. Harvaanasutuilla kotiseuduillaan eivät he kuitenkaan saaneet liikettä järjestymään ja vakaantumaan. Hyvin huonoiksi valitetaan sitäpaitse etenkin Nurmeksen seurakunnan kirkollisia oloja 1840-luvulla. Varsinkin oli järjestys rippikoulussa huonolla kannalla. Mitään apua viimemainitun seurakunnan heränneet eivät papeiltakaan saaneet. Ennen (II, 436) mainittu Klas Veisell oli kyllä heidän miehiään, mutta hän viipyi heidän luonaan ylimääräisenä pappina ainoastaan muutamia kuukausia v. 1848. Turha oli, niinkuin olemme nähneet, myöskin heidän toivonsa saada J. F. Bergh kirkkoherrakseen ollut. Sitä suuremmalla ilolla odottivat Nurmeksen heränneet Kesälahden heränneen papin, ennen mainitun P. J. F. Brofeldtin nimitystä seurakuntansa kappalaiseksi. Hän saapui sinne v. 1851, ryhtyen työhönsä tarmolla ja väsymättömällä rakkaudella. Hänen vaikutuksensa tässä seurakunnassa on todella huomattava, niinkuin vasta saamme nähdä. — Pielisjärven papeista ovat herännäisyyden historiassa huomattavat yllämainittu Klas Veisell, jonka seurakunta pyysi ylimääräiseksi pitäjänapulaisekseen ja joka siellä semmoisena toimi vuosina 1848-54, sekä Erkki Saurén. Viimemainittu, joka oli syntynyt 1814 ja vihittiin papiksi 1840, on tunnettu voimallisena herätyssaarnaajana. Hän toimi ylimääräisenä pappina Pielisjärvellä 1850 — 52. Paljon vaikeutti kuitenkin heidän työtään Pielisjärven vaikeasti hoidetussa, laajassa seurakunnassa se epäluulo heitä kohtaan, jonka muutamat sikäläisten heränneiden piireissä arvossa pidetyt henkilöt saivat kylvetyksi hengenheimolaistensa mieleen. Niinpä oli näillä innostuneilla heränneillä papeilla esim. vuonna 1851 hyvin vähän sanankuulijoita.
Näiden seutujen elävimmän herännäisyysliikkeen vuosisadan keskivaiheilla tapaamme Juuassa. Tänne oli se jo aikaisemmin levinnyt Nurmeksesta ja saavuttanut yhtä vakaan kuin syvällisen luonteen. Suurella siunauksella toimi siellä ylimääräisenä pappina Klas Veisell vuosina 1846-1848. Mutta varsinkin vuodesta 1849, jolloin ennen mainittu N. G. Arppe määrättiin kappalaisenapulaiseksi seurakuntaan, kasvoi liike suureksi. Alusta alkaen tuli hänen ja sikäläisten heränneitten väli mitä likeisimmäksi. Alituisesti häntä pyydettiin pitäjälle seuroja pitämään. "Ei monta löytynyt koko seurakunnassa, jotka olisivat jääneet välinpitämättömiksi", kertoi hän itse, vielä vanhoilla päivillään muistellen tätä "onnellisinta aikaansa". Juuan heränneitten kera kävi hän muuallakin asuvia ystäviä tervehtimässä. Niinpä tekivät he kerran (1850) matkan Nilsiäänkin. Niin elävää kuin Juuan herännäisyys olikin, säilyi se hyvin raittiina. Kielilläpuhujiakaan siellä ei löytynyt kuin muutamia harvoja. Miten rakastettu Arppe oli Juualla, näkyy siitäkin, että seurakunta v. 1851, jolloin hänen virka-aikansa siellä kului loppuun, kutsui hänet ylimääräiseksi pitäjänapulaiseksi. Tässä virassa oli hän 11 vuotta.
Kauttaaltaan suruttomiakin seurakuntia löytyi Pohjois-Karjalassa, jos kohta harvassa. Semmoinen oli esim. Eno. Muutamia Renqvistin suuntaan kuuluvia siellä lienee löytynyt, ei muita. Muutoin oli Ruotsalaisen edustama liike Pielisjärven tienoilla siksi voimallinen, etteivät muut suunnat siellä helposti voineet voittaa alaa. Kontiolahden herännäisyys kantoi kuitenkin Renqvistin hengen leimaa. Yksityisiä viimemainitun suunnan heränneitä löytyi myöskin Pielisjärvellä ja Juualla. Renqvistin toimittamia hartauskirjoja viljeltiin siellä ahkerasti. [Lähteitä: Kert. (Liperissä) Anna Maria Härkönen, Niilo Varis ja Kalle Lappalainen; kert. Hanna Monell, O. Hj. V. Fabritius; Renqvistin kirje Monellille 17/8 49; O(lli) K(oistinen): "Savotar" 1912, n:o 38 ja "Karjalatar" 1912 n:o 36, 45, 46; pastori Aukusti Oravalan Tuomas Piirosesta ja Peti Tolvasesta ystävällisesti hankkimat tiedot; N. G. Arppen kertomukset; kert. F. F. Lönnrot, Jaakkiman vanhat heränneet y.m.; Paimenmuisto; J. F. Berghin kirje P. J. F. Brofeldtille 20/8 1851.]
Syvä ja salaperäinen on tuulen humina suurten erämaiden metsissä. "Ei kukaan tiedä, mistä se tulee ja kuhunka menee". Senpätähden onkin Karjalan kansa ikivanhoista ajoista kysynyt "syntyjä syviä". Loitsut ja taikatemput viihtyivät siellä vielä herännäisyydenkin aikoina. Sentähden taisteli Bergh "turmiollisia sananlaskuja", Renqvist "epäjumalisuuden kauhistusta" vastaan. Mutta kun herännäisyyden tuuli puhalsi yli Karjalan maan, alkoivat erämaiden asukkaat tiedustella sen salaisuuksia. Syvä on tämä tiedustelu ollut varsinkin Pielisjärven rannoilla, paljon syvempi ja yleisempi kuin ylimalkaan luullaan.
VII.
Savon herännäisyys 1845-50.
Etelä-Savon huomattavin paikka oli edelleen Savonlinnan seutu. Olli Mikonpoika Pesosen, Matti Liukon ja P. Venellin asetoveriksi Säämingissä liittyi toukokuussa 1845 ennen mainittu Niilo Gabriel Arppe, joka jo ylioppilaana sydämensä koko lämmöllä oli liittynyt heränneisiin. Hän oli syntynyt Kiteellä 1823, ja hänen lapsuudenkodissaan oli, niinkuin tiedämme, K. K. von Essenin kautta syntynyt voimallinen herätys, joka tempasi hänetkin mukaansa. Ylioppilaana oli hän tunnettu heränneeksi, ja hänen asunnossaan pidettiin seurojakin. Sisartensa avioliittojen kautta (katso II s. 410) tutustui hän yhä likeisemmin heränneisiin, saavuttaen heidän yksimielisen rakkautensa. Niinpä oli hän kotiopettajana Malmbergilla vuoden ajan (1844). Arppe vihittiin papiksi toukokuussa 1845 ja määrättiin Säämingin kirkkoherran, ennen mainitun J. N. Stråhlmanin apulaiseksi.
Säämingin papeista oli varsinkin kappalainen A. Kiljander vihainen heränneille. Stråhlman oli yksinkertainen, maailmanmielinen mies, joka paljon paremmin viihtyi pasianssi-pöytänsä ääressä, kuin virkatehtävissään. Heti alussa suuttui viimemainittu uuteen apulaiseensa siitä, ettei tämä asettunut asumaan pappilaan, vaan kanttori Venellin luo, joka oli hänen lankonsa. Elämäänsä ja opinkantaansa puolustaaksensa, koetti Stråhlman sanankuulijoissaan herättää epäluuloa Arppea kohtaan, rippikoulussakin varoittaen: "älkää uskoko häntä — hän ajaa teidät elävältä helvettiin". Hänen hyökkäyksensä heränneitä vastaan, jotka usein pukeutuivat hyvin raakaan muotoon, johtuivat kuitenkin useimmiten Kiljanderin vihasta, joka tuontuostakin kiihoitti häntä ryhtymään tehokkaisiin toimenpiteisiin "körttiläisiä" vastaan. Aiotusta kostosta ei tullut kuitenkaan sen enempää, koska Stråhlman monessa asiassa, muun ohessa virkakirjeidenkin kirjoittamisessa kokonaan riippui etevästä lukkaristaan. Mutta tarmottomuutensakin takia tahtoi hän rauhaa. Sentähden koetti hän saada Kiljanderia sopimaan Venellin ja Arppen kanssa. "Tahdon kerrankin ratkaista riitanne", lausui hän eräänä päivänä heille. "Luen teille erään vanhan saarnani". Tämä oli "puuta, heinää", niinkuin heränneiden arvostelun mukaan hänen saarnansa ylimalkaan, mutta sen aiheena oli "niin on uskot, kuin ajat" ja hän tahtoi ilmaista, että heränneet vasta hänen puolestaan saisivat jatkaa uskonharjoitustaan. Kun lisäksi Venell luetun saarnan johdosta, pilaansa salaten, lausui: "olemmehan aivan yksimieliset", kääntyi Stråhlman Kiljanderin puoleen, sanoen: "kuulethan nyt; tästälähin et saa puhua heränneitä vastaan ainoatakaan sanaa". Tämän jälkeen ei Kiljanderkaan pystynyt tehokkaammin sortamaan heränneitä, niin vihamielinen kuin hän heille olikin.
Säämingin heränneillä oli paljon likeisiä ystäviä Kerimäellä ja Rantasalmella. Joskus he näiden kanssa kokoontuivat suuriin yhteisiinkin seuroihin. Huomattava on, että näiden seurakuntien heränneissä tuskin löytyi montakaan, jotka eivät Paavo Ruotsalaisen opetuksista olisi neuvoa saaneet. Hänen henkensä leimaa näkyi selvästi heissäkin. Monesti tapasivat he hänet Kuopiossa, ja suurissa joukoissa kävivät he häntä Nilsiässä asti kuulemassa. Näiltä matkoilta palasivat he aina erinomaisen virkistyneinä ja uusiin kilvoituksiin alttiina. Kuinka likeinen varsinkin Olli Mikonpoika Pesonen oli Paavolle, todistaa seuraava tapahtuma. Kuopion talvimarkkinoille v. 1846 oli kokoontunut tavallista enemmän heränneitä muilta paikkakunnilta, etenkin Säämingistä. Seurapaikkaan oli saapunut muiden kera kaksi komeasti puettua talonpoikaistyttöä Kuopion läheisyydestä. Seurojen päätyttyä lähestyivät nämä Ruotsalaista, joka heiltä äkäisesti kysyi: "mitä asiaa teillä on?" "Tulimme neuvoa kysymään parannuksen asiassa", kuului vastaus. "Ettekö kuulleet, kun jo markkinoiden alussa ilmoitettiin rummulla, ettei puhuta parannuksen asiasta ainoallekaan, jolla tuommoinen luciferin-kaapu on yllään". Useat seurassa loukkaantuivat Paavon ankaruudesta, pyytäen Olli Mikonpoika Pesosta, joka oli tilaisuudessa saapuvilla, häntä siitä huomauttamaan. Tämä lausui ukolle: "Mihin voivat kaapunsa panna, juuri vasta kun hätääntyivät suruttomuudestaan". Aivan tavatonta oli, että kukaan rohkeni Ruotsalaista oikaista, ja ani harvalta olisi tämä ottanut vastaan muistutusta. Nyt sitävastoin hän ystävällisesti vastasi: "Voi, veli kulta, et sinä niitä tunne, mutta minä tunnen. He ovat kymmeniä kertoja puhuneet kanssani parannuksen asiasta, eikä siitä ole sen valmiimpaa tullut".
Säämingin lahjakkaimpia heränneitä oli tämän Olli Pesosen veli Antti Mikonpoika Pesonen. Hän esiintyi usein seuroissa ja oli Paavo Ruotsalaisen lempilapsia. Mutta hän ei kestänyt sitä tunnustusta, minkä sai osakseen, vaan sortui hengelliseen ylpeyteen ja ennenpitkää julkisiin lihan synteihin. Hänen johtamistaan seuroista alkoi kuulua hyvin rumia huhuja. Ruotsalaista pyydettiin asiaa tutkimaan, mutta hän ei enää jaksanut matkustaa. Hänen lähettämänään saapui sen sijaan Gabriel Markkanen (katso I, 322) Sääminkiin häiriöitä asettamaan. Tämä piti kokouksen Savonlinnassa markkinoitten aikana v. 1848. Niin pitkälle oli kuitenkin Antti Pesosen aikaansaama hurmahenkisyys ehtinyt kehittyä, etteivät siihen antautuneet enää olleet palautettavissa. Kiivaimmat muodostivat oman pienen seuran, joka ei kuitenkaan kauan pysynyt koossa. Antti Mikonpoika Pesonen ja hänen kanssaan moniaat muutkin lankesivat yhä törkeämpiin synteihin.
Antti Mikonpoika Pesosen lankeemus vaikutti lamauttavasti Säämingin heränneisiin. Peläten johtajien turviin antautumista, vetäytyivät he enemmän yksinäisyyteen. Muuta hajaannusta, kuin yllämainittu v. 1848 tapahtunut, ei Säämingin herännäisyysliikkeessä syntynyt. Näiltä ajoilta alkaa myöskin Olli Mikonpoika Pesosen varsinainen johtajatoimi Säämingissä. Paitsi nuhteetonta elämää, teroitti hän sanankuulijoilleen etupäässä luulouskon vaaraa.
Ehkä vielä jalompi luonne, kuin Olli Mikonpoika Pesonen, oli Matti Liukko. Hän oli harvinaisen suora ja vilpitön, periaatteiden mies kerrassaan. Kaikkea pikkumaisuutta ja turhamaista riitelemistä hän sydämestään vihasi. Käräjöimiseen hän ei turvautunut, vaikka asiansa olisi ollut kuinka oikea. Kun hänen poikansa kerran möivät suuremman määrän voita eräälle kauppiaalle, jolta turhaan saivat odottaa maksua, kielsi hän heitä oikeuteen turvautumasta, lausuen: "tyhmyyden teitte, kun velaksi annoitte kelvottomalle, mutta vielä suuremman, jos oikeuteen vedätte". Vaimonsa kanssa olisi hän käräjöimällä saanut suuren talon, mutta luopui heti kaikista vaatimuksista, kun eivät muut perilliset hänelle sitä hyväntahtoisesti luovuttaneet. Aluksi oli hänellä vain torppa, missä pidettiin 3 lehmää ja missä hän harjoitti nahkurin ammattia. Mutta erinomainen siunaus seurasi kaikkia hänen toimiaan, niin että hän jo 1840-luvun loppupuolella oli hyvissä varoissa. Paitsi etevä käytännöllinen kyky, oli Matti Liukko esteettinenkin luonne. Mökkinsä ympäri istutti hän kauniin puiston, kaikki talouskalut ja -tarpeet, jotka hän itselleen hankki, olivat hyviä ja siroja j.n.e. Joskus sattui, että heränneet häntä tästä vikoilivat. Semmoisissa tapauksissa oli hän aina valmis kodistaan poistamaan moititun tavaran, eikä tuottanut tuommoinen itsensäkieltäminen hänelle mitään taistelua. Niin yleisesti häntä kunnioitettiin, että tuli melkein sananlaskuksi vakuuttaa puheensa sanoilla "ukko Liukko sanoi". — Jokaisessa heränneessä kodissa Säämingissä oli raamattu, jota paljon viljeltiin kotihartaudessa. Seuroissa luettiin tavallisesti muita kirjoja, eniten Arndtin "Totista kristillisyyttä", Freseniuksen "Rippikirjaa" ja "Hunajan pisaroita". Varsinkin Liukolla oli hyvä kirjavarasto.
Mitä likeisimmässä suhteessa Säämingin herännäisyyden kanssa oli Kerimäen liike. Eräs viimemainitussa seurakunnassa jo 1830-luvulla syntynyt ja seuraavan vuosikymmenen keskivälissä aivan hurmahenkiseksi yltynyt uskonnollinen suunta, jonka johtajana oli Antti Nikkonen ja johon yllämainittu Antti Pesonenkin liittyi, häiritsi suuressa määrässä heränneitä, vieläpä eksyttikin heitä, mutta Säämingin läheisyys esti sikäläistä liikettä sortumasta. Huomattava on sitäpaitsi, että ennen (I, 86) mainittu Poikonen, muutettuaan Suonenjoelta Pieksämäelle, asettui asumaan Kerimäelle v. 1842 ja etevillä lahjoillaan sekä vakavalla opillaan kolmen vuoden aikana vaikutti paljon hyvää Kerimäen heränneitten keskuudessa. Itse hän ei kuitenkaan heistä pitänyt, päättäen seuraavista hänen muistokirjassaan löytyvistä sanoista: "Kerimäen heränneistä ei ollut paljon huvitusta, sillä he olivat aina huikentelevaisia, ja usein nousi paljon väittelyksiä ja riitoja heidän keskuudessaan."
Arppe ei saanut kauan jatkaa innostunutta työtään näillä seuduin. Jo vuoden perästä määrättiin hänet ylimääräiseksi papiksi Luumäelle ja sieltä 1848 kirkkoherran apulaiseksi Lemiin, missä hän toimi vuodenajan. Ensinmainittu seurakunta pysyi melkein aivan suruttomana, eikä sekään herätys, minkä hän sai viimemainitussa syntymään, näy olleen pysyväisempää laatua. Kuitenkin nähtiin joskus vieraita sekä Lemiltä että Luumäeltäkin Säämingin ja Kerimäen seuroissa, löytyipä heissä ainakin muutamia tosi heränneitä, jotka muiden kaukamatkaisten vierasten kera kävivät Berghiäkin Jaakkimassa kuulemassa.
Suruttoman kylmänä pysyi myöskin Valkealan seurakunta, vaikka luutnantti Collianderin Herralle vihitty koti levitti valoaan ympäristöönsä. Sikäläinen kansa vastusti herännäisyyttä niinkuin papitkin. Viimemainituista oli vihamielisyydestään tunnettu kappalainen Erkki Vahlberg. Ei sekään hänen mieltänsä taivuttanut, että hänen poikansa Aleksanteri Vahlberg, joka oli koulunopettajana Haminassa, oli liittynyt herännäisyyteen. Päinvastoin kiivastui hän siitä vielä enemmän. Seurauksena oli, että poika, joka oli tullut herätykseen Helsingissä samaan aikaan kuin Colliander ja tämän poika, vielä suuremmalla rakkaudella liittyi Valkealan ja Haminan harvalukuisiin heränneisiin. Aleksanteri Vahlberg vihitytti itsensä papiksi v. 1847, jääden kuitenkin toistaiseksi koulun palvelukseen. Paljon pilkkaa saivat hän ja nuori vaimonsa Haminassa kärsiä. Niin esim. kadettikoulun oppilaat rumpujaan päristellen huusivat pilkkasanoja, kun nuo halveksitut pietistat kulkivat heidän asuntonsa ohi.
Tämänaikaisen Säämingin herännäisyyden yhteydessä on vielä varsinkin yksi nimi mainittava: Otto Henrik Cleve. Hän oli syntynyt 3 p:nä syyskuuta 1826 ja tuli ylioppilaaksi 1842. Viransijaisena hoidettuaan Sortavalan alialkeiskoulun rehtorinvirkaa kevätlukukaudella 1850, määrättiin hänet v.t. kolleegaksi Savonlinnan ylialkeiskouluun, jossa toimessa hän oli lukuvuoden 1850-51. Samoinkuin kahta vuotta vanhempi veljensä Fredrik Adolf Cleve, joka kuoli nuorena ylioppilaana 1844, oli hän jo nuorena tunnettu vakavasta, herännäisyyteen taipuvasta mielestään. Otto Henrik Cleven vaikutus Suomen Siionin palveluksessa kuuluu myöhempään aikaan, jonka vuoksi tässä nyt vain mainittakoon, että hän jo Savonlinnassa ollessaan osoittautui Herran vilpittömäksi palvelijaksi ja semmoisena vaikutti siunauksella varsinkin heränneissä piireissä. Hän oli siihen aikaan kihloissa J. F. Berghin tyttären kanssa, joka kaksi vuotta myöhemmin tuli hänen vaimokseen. Tämä suhde oli omiaan yhä likemmin yhdistämään häntä heränneisiin. [Lähteitä: G. Pesosen, N. G. Arppen, Otto Hjeltin y.m. kertomukset; J. F. Berghin kirje J. I. Berghille 7/5 1847; Paimenmuisto; Sukukirja, Suomen aatelittomia sukuja; Akiander IV, 92-93; Poikosen muistokirja; kert. rouva Helene Tavast, o.s. Vahlberg, y.m.]
Kesälahdella teki P. J. F. Brofeldt uskollista työtään. Tuon tuostakin tapahtui uusia herätyksiä, joskus suuriakin. Niinpä esim. 1849, jolloin suurin osa rippikoululaisista tavallista voimakkaammin sai kokea armon suuruutta. Samassa tilaisuudessa, heti kun Brofeldt oli päättänyt rippipuheensa, syntyi lapsissa, jotka olivat kokoontuneet alttarin ympärille, suurta melua, huutoja ja voihkimista. Kirkkoväki nousi paikoiltaan ja riensi kuoriin likeltä katsoakseen liikutuksiin joutuneita. Työläästi sai Brofeldt järjestyksen palautetuksi. Muutamia viikkoja aikuisemmin oli samankaltaisia oireita huomattu eräässä syrjäisessä kylässä. Niin kovaa oli herätys, että toiset tuskissaan joutuivat mielenhäiriöön. Eräs semmoinen henkilö oli niin raivoissa, että Brofeldt, jonka neuvottavaksi ja lohdutettavaksi hänet tuotiin, oli pakoitettu ensin pitämään häntä köysissä. Jonkun ajan kuluttua tuli tuosta, samoinkuin monista muistakin tuommoisen kovan herätyksen alaisina olleista, vakava elämän tien vaeltaja. — Tuonkaltaiset liikutukset eivät olleet Kesälahdella harvinaisia. Samana vuonna kuin vasta mainittu heräys siellä tapahtui, ilmaantui kielilläpuhujiakin tavallista useammin. Tavallisuudesta poikkeavaan muotoonkin tuo uskonnollisen elämän omituinen ilmiö silloin pukeutui. Muutamassa kirjeessä kerrottuaan yllämainituista liikutuksista, kuvaa Brofeldt sitä seuraavin sanoin: "Yksi oire, joka muistuttaa kielilläpuhujista, on muiden kera ilmestynyt. He joutuvat äkkiä kovaan tuskaan, ilman että ennen ovat semmoisia ajatuksia hautoneet, käyvät tiedottomiksi, maaten tuommoisessa tilassa monta tuntia, toiset koko vuorokauden, jonka jälkeen he tulevat luokseni omissatunnoissaan hämmästyneinä. Toiset sekä lapset että täysi-ikäiset puhuvat tuossa tilassa, ilmoittaen toisten tuntemattomat, salatut synnit, tuomiten heitä". — Nämä hengellisen elämän sairaloiset ilmiöt eivät suinkaan olleet saaneet alkuansa mistään Brofeldtin ylenmäärin tunteellisesta esiintymisestä, vaan ne johtuivat kansan semmoisille ilmiöille otollisesta luonteesta. Brofeldtin kristillisyys oli kyllä tunteellista, mutta samalla raitista. Rakkaudella ja taidolla hän asetti liikutukset, jos kohta hänen usein täytyi turvautua kokeneen ystävänsä J. F. Berghin apuun. Kaikessa tapauksessa on Brofeldtin työ Kesälahdella pidettävä varsin huomattavana. Muun ohessa perusti hän siellä sunnuntaikoulujakin, ei ainoastaan lasten lukutaidon auttamiseksi, vaan siitäkin syystä, että heränneet, pelkäämättä viranomaisten vainoa, vapaasti voisivat kokoontua Jumalan sanaa viljelemään sekä veisaamaan koulupaikkoihin. Brofeldt oli kappalaisena Kesälahdella 1840-1851. [Kert. rouva A. Pesonen (Matti Liukon tytär), N. G. Arppe y.m.; P. J. F. Brofeldtin kirje J. F. Berghille 25/6 1849; Paimenmuisto.]
Mikkelin-seudun herännäisyyden varsinaiset johtajat olivat 1840-luvun loppupuolella edelleen Margareetta Högman Joutsassa ja Salomon Häkkänen Mäntyharjussa. Kirjoillaan vaikutti Savon puolen heränneisiin Renqvist, jonka opinsuuntaa he olivat jokseenkin lähellä. Huomattava on kuitenkin, etteivät he niin orjallisesti, kuin hänen ystävänsä Karjalassa ja Lounais-Suomessa, harjoittaneet rukousta. Polvirukousta he kyllä edelleen ahkerasti viljelivät, mutta Renqvistin "auta, auta, auta", "armahda, armahda, armahda" ja muiden sanojen kaavamaista toistamista ei heidän seuroissaan milloinkaan kuulunut. Heidän kokouksissaan vallitsi vapaampi, mutta ei sentähden suinkaan vähemmin vakaa henki. Itsenäisyyttäkin Renqvistiin nähden he osoittivat. Niinpä esim. Salomon Häkkänen, niinkuin myöhemmin saamme nähdä, hänen kanssaan 1850-luvulla rukouksesta vähän väittelikin.
V. 1849 tapahtui Savon rukoilijain liikkeen vaiheissa huomattava muutos. Maaliskuun 3 p:nä päätti Margareetta Högman Joutsan kappelissa siunauksesta rikkaan elämänsä. Monta sataa ystävää eri pitäjistä saattoi Marianpäivänä hänet haikealla kaipuulla hautaan. Joutsan v.t. kappalainen K. K. Stenroth luki saarnatuolista Salomon Häkkäsen kirjoittaman rakkaan ystävän elämäkerran. Haudalle pystyttivät Savon rukoilijat muistopatsaan, johon kirjoitettiin seuraavat sanat:
"Sun hautas päälle istutamm'
Kuolon muistopatsahan,
Jonka päällekirjoitus
Ystävill' on muistutus,
Että olla valmiina
Kalliina armonaikana,
Lamput olla loistavat
Yljän häihin tullessa.
— Ystävämme, jonka nyt
Tässä hautaan laskemme,
Jätti meille muistutust',
Kuin edes seuraa kirjoitus:
Aina hän täällä ollessaan,
Kuin myös täältä lähteissään,
Sulki silmäns' Jesukseen,
Nyt jo pääsi taivaiseen;
Palkan hän on saanunna,
Se oli talteen pantuna,
Jesukselt', jota rakasti,
Ja muita siihen kehoitti,
Teki työtä myös sen pääll',
Kuinka aina tulis sääll',
Tuossa työss' ei väsynyt,
Päivii eik' öitä säästänyt,
Suloisesti puheli,
Jonka veren voimaksens'
Tunsi oikein elääksens'."
Täytyy oudoksua, ettei muiden seutujen heränneitten pappien kirjeenvaihdossa vahingossakaan tapaa Margareetta Högmanin nimeä. Pääsyynä siihen oli epäilemättä Paavo Ruotsalaisen tunnettu riita hänen kanssaan. Mutta ei Renqvistkään näy käsittäneen häntä niin eteväksi, kuin hän todellisuudessa oli. Erehtymättä voi sanoa, että hän on Suomen herännäisyyden etevin nainen.
Margareetta Högmanin kuoleman jälkeen oli Salomon Häkkänen Savon puolen rukoilijain etevin johtaja. Vakaata leimaa kantoi liike edelleen kaikkialla. Häkkäsen kotipitäjässä, Mäntyharjussa, pidettiin verraten ahkerasti seuroja varsinkin hänen ja hänen veljiensä omistamassa Hartosenpään rusthollissa sekä ennen (II, 328) mainitun Antti Ahvenaisen Salmela (myöhempinä aikoina Lahtela) nimisessä talossa Pertunmaan kylässä. Myöhempinä aikoina ilmestyi uusiakin seurapaikkoja todistukseksi, miten elinvoimaista liike oli. Tavallisimpia seurapäiviä olivat n.s. arkipyhät, s.o. joulu-, pääsiäis- ja helluntaipyhien lähinnä jälkeiset arkipäivät, joita vanhoina aikoina oli pyhäpäivinä vietetty, sekä n.s. apostolein päivät. Etäämmällä kirkosta oleviin seurapaikkoihin kokoonnuttiin sunnuntaisin "kirkkoajan pitoon", jolloin päivän saarna luettiin Nohrborgin, Vegeliuksen tahi Björkqvistin postillasta. Että näillekin tilaisuuksille tahdottiin antaa kirkollinen leima, näkyy siitä, että niissä aina käytettiin virsikirjaa. Polvirukouksella kuitenkin nämäkin hartaushetket päätettiin. Näiden "kirkkoajan pitojen" iltapäivätkin vietettiin Jumalan sanan ääressä, jolloin myöskin puhuttiin niistä hengellisistä kokemuksista, joita kukin oli koonnut Pyhän hengen koulussa. Samaa leimaa kantoivat Hirvensalmenkin seurat, joita pidettiin seudun johtomiehen A. Mannisen kodissa Apajalahdella. Hän, joka samoinkuin moni muukin Savon rukoilijoista oli sivistykselle erinomaisen altis, koetti koota itselleen tietoja ja harjoitteli kirjoittamista. Olemme ennen tutustuneet Margareetta Högmanin ja Salomon Häkkäsen kirjoituksiin. Näiden rinnalle voi sekä sisällykseen että muotoon nähden asettaa Mannisen kirjeet. Näiden kääntyneiden keskuudessa ilmaantui muutoinkin enemmän sivistysharrastuksia, kuin heidän suruttomissa naapureissaan. He auttoivat koululaisia opintiellä kokoamalla heille sekä rahaa että luonnonantimia, tilasivat myöhempinä aikoina ensimmäisinä sanomalehtiä, lukivat alkavaa suomenkielistä kirjallisuutta. Siisteys, vieraanvaraisuus y.m. yleisinhimillisyyttä ilmaisevat hyveet orastivat heidän keskuudessaan. Varallisuuskin kohosi, vaikka suruttomat, kun joku perhe tuli herätykseen, ennustivat: "nyt ei sekään talo kauan kestä, kun siellä niin vierastetaan". Heränneitten jokseenkin yleinen ehdoton raittius lisäsi siunausta. Se vain on valitettavaa, että liike oli siksi yksipuolisesti itseensä sulkeutunutta, että sen vaikutus ulospäin aina pysyi pienenä.
Mikkelin heränneistä toimi edelleen P. Närvänen liikkeen palveluksessa. Samoinkuin Manninen, oli hänkin Renqvistin hartaimpia ihailijoita. Mitä muuten näiden Mikkelin heränneitten ulkonaiseen asemaan tulee, on tunnustettava, ettei papisto heitä sortanut. Tämä näkyy esim. Hirvensalmen kappalaisen F. Ferdinand Sireliuksen, saman seurakunnan apulaispapin J. N. Sireliuksen sekä Mikkelin kirkkoherran A. G. Nordqvistin näiden seutujen heränneille ennen (II s. 348-49) kerrottua oikeusjuttua varten antamista todistuksista. [Akiander VII s. 9 — 12; Edla Ahvenaisen (Antti Ahvenaisen tyttären) kertomukset, jotka minulle hyväntahtoisesti on koonnut Vappu Ahvenainen o. s. Hoppman.]
Pieksämäelläkin sai renqvistiläinen suunta jalansijaa. Mikkelin puolelta se ei tänne levinnyt, vaan Rautalammelta, missä tämä suunta oli kehittynyt ruotsalaisuuden mitä jyrkimmäksi vastakohdaksi. Muutoin ei herännäisyysliike Pieksämäellä milloinkaan ole ollut suuri. Riipiläisen hurmahenkisyyden aikana (I s. 331) ei löytynyt ketään, joka olisi pystynyt puolustamaan Ruotsalaisen oppia, eikä näin ollen ollut kummallista, että Renqvistin suunta pääsi tavallaan voitolle. Mutta Poikosen muutto Suonenjoelta Joroisiin (1835) oli vahvistanut Ruotsalaisen suuntaa näillä tienoin. Hän oli asettunut asumaan lähelle Pieksämäen rajaa ja vaikutti täällä 7 vuotta. Miltei mahdoton lienee saada selville, mistä syystä L. J. Niskanen ja Paavo Ruotsalainen tuon tuostakin häntä vikoilivat. Pieksämäen silloinen kirkkoherra J. F. Homén on hänestä antanut sen todistuksen, että hän oli "ystävällinen, raitis elämässään, säännöllinen sekä ahkera ja taitava maanviljelijä". Hänen toiminnastaan saarnaajana ja hengellisenä neuvonantajana on hän lausunut: "Poikonen ei ollut tunkeileva eikä esiintynyt tuomitsevasti toisin ajattelevia kohtaan, mutta kernaasti hän antautui uskonnollisiin keskusteluihin, mielellään puhuen varsinkin vanhurskauttamisesta Kristuksen kautta. Hän teroitti Jumalan mielen mukaista synnin surua, katumusta ja parannusta, niinkuin useimmat ovat vakuuttaneet, raamattuun perustuen. Kernaasti ja luottamuksella on häntä kuunneltu." Oppinsa ytimen ilmaisee Poikonen itse eräässä Pieksämäeltä v. 1837 kirjoittamassaan kirjeessä seuraavin sanoin: "Tämänlainen on perinpohjainen parannuksen tie: jos Jumalan henki saapi tasaisessa järjestyksessä vapaasti näyttää ihmiselle kaikki hänen puutoksensa, niin jokahetkinen itsensätunteminen ei vaikuta orjuutta Vaikka monta kertaa näyttää työläältä ja surulliselta, niin ihminen kuitenkin rohkenee valittaa koko sydämensä sisällisen tilan ja puutoksensa Herralle eikä lakkaa, ennenkuin Korkein armossa katsoo hänen puoleensa." On vaikea ymmärtää, minkä tähden Ruotsalainen vielä v. 1842 kutsutti hänet Iisalmeen nuhdeltavaksi. Itse piti Poikonen tätä ymmärtämisen puutetta hyvin ikävänä, sanoen sen syyksi "ulkokullattujen hirmuista vainoa", ja että heidän juorunsa olivat kääntäneet Paavon mielen häntä vastaan. Poikonen ei kutsua noudattanut, vaan siirtyi Kerimäelle, missä hän joutui kovaan sisälliseen ahdinkoon. Kirjoittamassaan elämäkerrassa (I, 86) kuvaa hän silloista tilaansa seuraavin sanoin: "Jo luulin, ettei missään enää totuutta löytyisi. Kaikkivaltias otti minut kiinni, ankarimmassa mitassa näyttäen vanhurskauttaan, niin että jos pikkusta enemmän olisi läikähtännä hänen vihansa, niin olisi täytynyt luonnon siteitten katketa eli oikeammin: olisi täytynyt kuolla. Mutta Herra kaikkinäkevässä viisaudessa antaa niin paljon kuin hän näkee määrällisen luontokappaleen voivan kantaa. Tätä ahdistusta kesti puolen vuotta, eikä ollut yksi päivä helpompi kuin toinenkaan. Se oli niin ankara ja hirmuinen kuin kadotetuilla helvetissä, paitsi tulta ja pirun kanssa kanssakäymistä. Sitten taas Jumala sulasta laupeudesta armahti ja yliluonnollisten välikappalten kautta kohensi ja antoi tuta armoansa. Sitten vasta armonlupaukset olivat makeat ja kalliit. Ahdistuksenkin aikana oli raamattu aina mielessäni kaikessa varmuudessaan sekä lupauksineen että uhkauksineen, mutta uhkaukset aina voittivat; lupaukset vain kahta ankaramman kivun tuottivat, kun ei niissä osaa ollut." Oli miten oli: missä hyvänsä Poikonen on liikkunut, on hän vaikuttanut hyvää. Niin Kerimäelläkin, missä juuri 1840-luvun keskivaiheilla herännäisyyden rinnalla vasta mainitsemamme hurmahenkinen liike häiritsi heränneittenkin uskonnollisuutta. — Vuodesta 1845 alkaen tapaamme Poikosen jälleen Pohjois-Savossa, joita seutuja hän Joroisissa ja Kerimäellä ollessaan kovasti oli kaivannut.
Mitä Pieksämäen herännäisyyteen tulee, pääsi Ruotsalaisen suunta siellä voitolle, varsinkin vuodesta 1849, jolloin Paavo Ruotsalaisen tunnettu ystävä Gabriel Markkanen sinne muutti. Hän asettui asumaan Leppämäen kylään. Hänen apumiehenään seudun heränneitten johdossa oli Heikki Asikainen Väisälän kylästä. Rukoilijaan suunnan johtomiehinä mainitaan lautamiehet Juhana Ukkonen ja K. Liukkonen. V. 1845 kävi J. F. Bergh Pieksämäellä paluumatkallaan Kuopiosta kotia. Siitä päättäen, että hän eräässä kirjeessä mielihyvällä puhuu tästä matkasta, sanoen sen tuottaneen hänelle paljon hyötyä, ei ollut Pieksämäenkään herännäisyys huonolla kannalla. Siunauksella vaikutti siellä viimemainitusta vuodesta alkaen pitkät ajat kirkkoherranapulaisena vasta papiksi vihitty lahjakas V. J. Majander. Ollen Ruotsalaisen lämmin kannattaja, esiintyi hän rohkeasti Pieksämäen säätyläistenkin pidoissa elävän kristillisyyden edustajana, lukien ääneen rakasta Björqvistin postillaansa semmoisissakin tilaisuuksissa, joissa oli aiottu viettää aikaa aivan toisella tavalla. Suolaisia totuuksia hän ihmisille sanoi, mutta hellällä rakkaudella, niin että kiivaimpienkin maailman ihmisten oli vaikea hyökätä häntä vastaan. [Akiander VI, 171, 177, 210; Suonenjoen kirkonkirja; J. F. Berghin 5/2 1845 kirje J. I. Berghille; Poikosen elämäkerta; kert. Helene Tavast.]
Raja Rautalammen ja Suonenjoen heränneitten välillä säilyi edelleen yhtä jyrkkänä. Mitään yhteentörmäystä ei enää tapahtunut, mutta täydellisesti vieraina ne toisilleen pysyivät. Renqvistin "Väärän opin kauhistus", jota sekä hänen että Ruotsalaisen opetuslapset juuri näihin aikoihin ahkerasti lukivat, ei ollut omiaan sovintoa rakentamaan. Näiden seutujen heränneistä papeista on muistettava Albert Ingman. Hän oli syntynyt 1816, vihittiin filosof. maisteriksi 1840 sekä papiksi 1841. Viimemainitusta vuodesta vuoteen 1848 oli hän apulaispappina Heinävedellä, joka siihen aikaan oli Rantasalmen kappeliseurakuntana Ingman herätti jo siihen aikaan huomiota jyrkkänä pietistana, ja hänen kauttansa tapahtui herätyksiä Rantasalmella ja Heinävedellä.
Varsinkin Suonenjoen oloihin vaikutti tämä aika tuntuvasti. Poissa oli N. H. Bergh, joka niin suurella uskollisuudella oli sikäläisiä heränneitä monta vuotta johtanut, eivätkä hänen veljensäkään enää kuin joskus vain käyneet heitä tervehtimässä. Huomattava on niinikään, ettei Paavo Ruotsalainen enää jaksanut tänne tulla, sekä että Gabriel Markkanen, niinkuin vasta mainitsimme, muutti Pieksämäelle. Paikkakunnan omista johtomiehistä olivat jälellä ainoastaan P. Korhonen ja P. Vehviläinen. Mutta suuri ja elinvoimainen oli liike edelleen. V. 1846 toimi Suonenjoella kaksi herännyttä pappia, ennen mainittu L. A. Landgren, joka täältä muutti Nilsiään, sekä vasta mainittu V. J. Majander, syntynyt 1819 ja vihitty papiksi 1845. [Kert. G. Pesonen, Vilho Suhonen; Paimenmuisto; Sukukirja, Suomen aatelittomia sukuja.]