Pohjois-Savon herännäisyyden keskipiste oli siirtynyt Iisalmesta Kuopioon. Muutoksen vaikutti herännäisyyden lisääntyminen viimemainitulla paikkakunnalla sekä kaupungin asema niiden pitäjien keskellä, missä liike oli suurin. Mutta suuressa määrässä nosti myöskin se seikka, että J. I. Bergh asui siellä, Kuopion mainetta heränneitten silmissä. Seudun muista heränneistä papeista näihin aikoihin mainittakoon Albert Ingman, joka oli ylimääräisenä pappina Kuopiossa vuosina 1848 — 1852, sekä Erkki Saurén, joka vuosina 1843 — 1850 oli kirkkoherranapulaisena seurakunnassa. Tämäkin oli voimallinen saarnaaja, joka ei maailmaa miellyttänyt. Varsinkin säätyhenkilöt loukkaantuivat hänen monesti ehkä liiaksikin karkeista sanoistaan. Mutta varsinkin Berghiin olivat kaikkien silmät tähdätyt. Tiedämme, miten suurta huomiota tuon jyrkästi pietistisen lehtorin esiintyminen alusta alkaen oli herättänyt kaupungissa. Ei viipynyt kauan, ennenkuin Bergh sai kokea mitä katkerinta vihaa, etenkin virkamiesten ja muiden arvoa nauttivien puolelta. [Kert. K. A. Malmberg, A. F. Granit y.m.; Paimenmuisto.] Syntyi käräjäjuttu, joka mitä räikeimmin kuvaa, miten maailma vihaa elävää kristillisyyttä, samalla kun se toiselta puolen valaisee myöskin herännäisyyden vaiheita. Asia oli seuraava.
Nuori rouva Kuopiossa oli tullut herätykseen. Hänen miehensä, sikäläisen lääninhallituksen virkamies, suuttui siitä kovasti, päättäen mistä hinnasta hyvänsä karkoittaa nuo oudot ajatukset vaimonsa mielestä. Tämä kärsi kovasti, mutta ei taipunut. Jonkun ajan kuluttua kutsuttiin molemmat pitoihin. Mies vaati rouvaansa noudattamaan kutsua sekä pukeutumaan niin, kuin semmoisissa tilaisuuksissa oli tavallista. Itkien lähti rouva kysymään neuvoa Berghiltä. Tämä vastasi: "seuraa omaatuntoasi". Seurauksena oli, ettei rouva lähtenyt miehensä kanssa pitoihin, hän kun ei enää tahtonut pukeutua maailman tavoin eikä saanut käyttää yksinkertaista pukuaan. Mies raivostui, uhaten vaimoansa avioerollakin. Kun ei tämä hänen uhkauksensakaan tuottanut tyydytystä hänen loukatulle ylpeydelleen, päätti hän kostaa heränneille. Tämä on todistettavasti sen loukkaavan oikeusjutun syynä, johon Bergh muiden kera joku aika myöhemmin haastettiin todistajaksi.
Eräänä päivänä syystalvella 1847 saapui Kuopion fiskaalin K. K. Järnefeltin luo loinen J. H. Hiltunen ilmoittamaan, että poikansa Heikki Hiltunen oli kertonut Kuopion pitäjän Kurkiharjun kylän Hevosahon talossa lokakuun 3, 4 ja 5 p:nä pidetyissä häissä kuulleensa Paavo Ruotsalaisen suuren väkijoukon läsnäollessa päihtyneenä huutavan ja kiroilevan. Kuulusteltuaan Heikki Hiltusta, vaati fiskaali Tuusniemen talvikäräjissä maaliskuun 29 p:nä 1848 edesvastausta Paavo Ruotsalaiselle päihtymisestä, kiroilemisesta ja meluamisesta. Heikki Hiltunen todisti kanteen oikeaksi, kieltäen kuitenkin kuulleensa Ruotsalaisen kiroilevan. Kun syytetty ei ollut tullut saapuville, vaikka hän oli saanut haasteen, lykkäsi oikeus jutun käsittelyn toukokuun 22 p:nä pidettäviin välikäräjiin, määräten, että hänet oli omalla kustannuksellaan toimitettava tähän tilaisuuteen. "Noutamisen uhalla" tulisi niinikään lehtori J. I. Berghin sekä Kuopion kirkkoherranapulaisen Erkki Saurénin, jotka eivät myöskään olleet heille annettua haastetta noudattaneet, silloin olla todistajina saapuvilla.
Juttua uudelleen käsiteltäessä kielsi Paavo Ruotsalainen olleensa päihtynyt sanotussa tilaisuudessa, selittäen että hän "usein ollen jonkunlaisen rintataudin rasittamana, jo saapuessaan häihin oli tuntenut samaa tuskaa ja myöhemmin illalla sairastunut tähän tautiin".
Kolme herännyttä pappia oli todistajina saapunut oikeuteen: Saurén, Bergh sekä Nilsiän pitäjänapulainen L. A. Landgren. Ensinmainittu kuitenkin vapautettiin todistajan velvollisuuksista, hän kun ilmoitti olevansa ilmiantajan, Heikki Hiltusen, eno.
Ensimmäisenä todistajana huudettiin esille Bergh. Kuinka tarkasti hän jo edeltäpäin oli punninnut tätä ikävää tehtäväänsä, näkyy jo siitäkin, että hän antoi oikeudelle kirjallisen todistuksen. Se kuului: "Kun minä toimitusmieheksi pyydettynä lokakuun 4 p:nä viime vuonna olin häissä talollisen Heikki Pitkäsen Kuopion pitäjän Kurkiharjun kylässä Hevosahon omistamassa talossa, johon tilaisuuteen myöskin talollinen Paavo Ruotsalainen kutsuttuna vieraana oli saapunut, huomasin tämän ensi iltana, lokakuun 3 p:nä, mikäli hänen korkeaan ikäänsä nähden odottaa sopii, olevan jokseenkin virkun, ja otti hän minun ja kirkkoherranapulaisen Saurénin lausuman kehoituksen mukaan syvällisellä, hyvästi tuntemallani tiedollaan Jumalan sanassa sekä rikkaalla hengellisellä kokemuksellaan osaa meidän ja useain muiden vierasten väliseen keskusteluun, joka koski ihmisen tärkeintä velvollisuutta, etenkin vilpitöntä ja vakaata kristillisyyttä ja sen vastakohdan, sekä jumalattomuuden että vilpillisen ja väärän parannuksen laatua, niin totuudenmukaisesti ja voimallisesti, että hänen puheensa ei ainoastaan saavuttanut muiden keskusteluun osaaottaneiden hyväksymistä, vaan myöskin vaikutti yhteistä hartautta ja kehoitusta. Tässä tilaisuudessa oli Ruotsalainen minun vakaumukseni mukaan niin kerrassaan vapaa päihtymisestä, että vastakkainen väite päinvastoin silminnähtävästi johtuu mitä suurimmassa määrässä sokeasta ja katkerasta ilkeydestä. Alkavan syksyisen rajuilman sekä myrskyn takia, joka samana päivänä oli harvinaisen kovaa, sairastui Ruotsalainen vihkimispäivän vastaisena yönä ankarasti häntä usein kohtaavaan kolotustautiin, joka siitä syystä, että hän jo kauan on kärsinyt luunmurtumaa rinnassa, varsinkin ilmanvaihdoksissa tuottaa tuskia rintaluussa sekä vaikuttaa hengenahdistusta. Tämä sairaudenkohtaus yltyi päivällä niin kovaksi, että Ruotsalainen tarvitsi tuetta voidakseen kävellä vähänkään pitemmältä. Kun sekä isäntäväen ja ystävien kehoituksen että taudin ankaruuden takia oli pakko turvautua lämmittäviin parannuskeinoihin, jotka kotiparannuskeinot tavallisesti varsinkin talonpojissa rajoittuvat alkoholipitoisten aineitten käyttöön eri muodoissa, täytyi kai näiden aineitten vaikuttaa, että Ruotsalainen niidenkin tähden oli jossakin määrin liikutettu; mutta kun niiden käyttäminen vakaumukseni mukaan ei ollut 'väärinkäyttämistä' ja kun Ruotsalaisen satunnaisen ruumiinheikkouden alkuperäisenä ja suurimpana syynä oli sairaus, en voi todistaa hänen olleen 'juovuksissa' siinä merkityksessä, kuin Hänen Keis. Majesteettinsa asetus vuodelta 1829 tarkoittaa. Eivät ilmaisseet myöskään hänen liikkeensä ja eljeensä eikä hänen mielentilansa, mikäli muistaa voin, minkäänlaista epäselvyyttä." — Oikeuden tiedusteluun, oliko Ruotsalainen kysymyksessä olevina päivinä siinä tilassa, jota yleinen katsantotapa tarkoittaa nimityksellä "väkijuomien liikuttama", vastasi Bergh kieltävästi.
Seuraava todistaja oli Juhana Antikainen. Hänen todistuksensa kuuluu kihlakunnanoikeuden pöytäkirjoissa: "että todistaja, joka oli kysymyksessä olevissa häissä, lokakuun 4 p:n vastaisena yönä oli mennyt siihen huoneeseen, missä syytteenalainen Ruotsalainen lehtori Berghin ja apulaispapin Landgrenin kanssa oli, ja silloin nähneensä Ruotsalaisen olevan juovuksissa". Paavo Ruotsalaisen asiamiehen, raatimies K. A. Malmbergin huomautuksen johdosta, että todistaja, joka ei koskaan ennen ollut nähnyt Ruotsalaista ja jota sentähden hänen tautinsa oli voinut eksyttää, tuskin voisi tietää, oliko hän päissään vai selvä, lausui Antikainen, "että hän Ruotsalaisen puheesta muiden huoneessa olevien kanssa oli saanut sen varman vakuutuksen, jonka hän todistuksessaan oli esittänyt; että Ruotsalainen, joka mahdollisesti oli saattanut olla kipeäkin, ei ollut sitä valittanut eikä semmoisena esiintynytkään; että Ruotsalainen, joka jo todistajan saapuessa huoneeseen oli juovuksissa, sen jälkeen oli ottanut useita viinaryyppyjä, joiden lukua ei todistaja kuitenkaan voinut muulla tavoin määrätä, kuin että Ruotsalainen koko sen pitkän ajan kuluessa, jolloin todistaja oli huoneessa, vähänväliä oli vaatimalla pyytänyt viinaa ja saanut ryypyn toisensa jälkeen". Malmbergin uudelleen tekemän huomautuksen johdosta, että Ruotsalainen nautti rohtoja, kertoi Antikainen syytetyn monta kertaa huutaneen: "täytä lasi, Bergh!", "jonka jälkeen lehtori Bergh aina täytti lasin viinalla, tiputtaen siihen vähän rohtoja".
Landgren todisti hääpäivänä taluttaneensa Ruotsalaista, joka muiden heränneitten kera oli saattanut morsiusparia rantaan, eikä jaksanut kävellä takaisin. Todistaja lausui vakaumuksenaan, "ettei Ruotsalainen ollut juovuksissa, vaan sairas". Landgren kuitenkin myönsi, "ettei hän ollut seurannut syytetyn käytöstä myöhemmin 4:nen päivän vastaisena yönä, hän kun silloin itse oli ollut kipeänä."
Kun vielä Erkki Savolainen, joka asui lähellä Ruotsalaista ja monta vuotta oli tuntenut hänet, oli todistanut, että viimemainitun käytös niinä aikoina, jolloin tauti kovimmin ahdisti häntä, oli semmoista, että outo voisi pitää häntä päihtyneenä, lykättiin juttu uusien todistajien kuulustelua varten 26 p:nä kesäkuuta s.v. pidettäviin välikäräjiin.
Paitsi viimemainittuna päivänä, käsiteltiin juttua vielä viisissä eri käräjissä, syyskuun 15 p:nä 1848, helmikuun 9 ja huhtikuun 14 p:nä 1849 sekä helmikuun 2 ja huhtikuun 6 p:nä 1850. Kaikkiaan kuulusteltiin 22 todistajaa. Paitsi ilmiantajaa Heikki Hiltusta väitti ainoastaan 2 todistajaa, yllämainittu Antikainen sekä Greetta Laukkonen, että Ruotsalainen yllämainitussa tilaisuudessa olisi ollut päissään. Muutamat muut lausuivat jonkunlaista epäilystä tuohon suuntaan, mutta suurin osa väitti, että syytös oli perätön. Niinpä todisti esim. Säämingin lukkari P. Venell, jonka Ruotsalaisen asiamies K. A. Malmberg oli haastattanut todistajaksi syyskuun 15 p:nä pidettäviin syyskäräjiin: "että todistaja oli ollut sanotuissa häissä alusta loppuun ja alituisesti seurustellut Ruotsalaisen kanssa sekä nukkunutkin hänen kanssaan samassa huoneessa, ja oli todistaja huomannut, ettei syytetty Ruotsalainen ollut juonut totia, vaikka sitä hänelle tarjottiin, sekä koko aikana ei nauttinut kuin noin kaksi ryyppyä viinaa ja siis ollut selvä." Merkille on niinikään pantava, että Venell jyrkästi kielsi Berghin kaataneen ryyppyjä Ruotsalaiselle.
Tarkastaessa tämän kummallisen oikeusjutun pöytäkirjoja, täytyy tulla siihen johtopäätökseen, että se oli pantu vireille huonoista vaikuttimista, jotka eivät voineet olla syyttäjälle tuntemattomat. Odottamattomia yllätyksiä hänelle tuontuostakin sattui. Niinpä esim. ilmiantaja Heikki Hiltunen, jolta oikeus Malmbergin kehoituksesta syysk. 15 p:nä 1848 kysyi, minä päivänä hän oli nähnyt Ruotsalaisen juovuksissa, ei tahtonut tähän varmuudella vastata, mutta huomautti olevansa 17 vuoden ikäinen sekä että hän, joka ei varmuudella voinut sanoa, että Ruotsalainen todella olisi ollut juovuksissa, isälleen oli kertonut, mitä oli nähnyt ja että isä sittemmin oli ilmiantanut asian. Haastettuna asiassa vastaamaan, syytti isä, J. H. Hiltunen, kolmatta henkilöä, joka ei ollut ollut saapuvillakaan kysymyksessä olevissa häissä. Moni muukin todistaja, jolta syyttäjä silminnähtävästi oli odottanut paljon, ei tiennytkään juuri mitään. Vieläkin huonompaan valoon joutuu Järnefelt kuitenkin muutamien muiden toimenpiteiden kautta, joita meidän asian valaisemiseksi seuraavassa on pakko tarkastaa.
Helmikuun 15 p:nä 1850 jätti Järnefelt oikeuteen näin kuuluvan todistuksen: "Herra maa- ja kaupunkifiskaalin, jalosukuisen Kaarlo Kustaa Järnefeltin tiedustelun johdosta on allekirjoittanut hänelle antanut seuraavan kertomuksen siitä, mitä tiedän niistä häistä, jotka pidettiin syksyllä 1847 Kurkiharjun kylän Hevosahon talossa, etenkin mikäli asia koskee talollista Paavo Ruotsalaista Nilsiän pitäjästä, nimittäin: ensimmäisenä päivänä kuului vihkiäistoimituksen aikana siltä puolelta huonetta, jossa miehet olivat, äänekäs ääni, tietämättäni kuka oli huutanut; toisena päivänä vierasten ollessa eineellä tuvassa, menin siihen rakennukseen, missä säätyhenkilöt olivat oleskelleet, huoneita siistimään ja näin siellä Paavo Ruotsalaisen, minulle tuntemattoman herrasmiehen sekä sisarenipojan talokas Pietari Pitkäsen (varmuudella en kuitenkaan voi muistaa, oliko tuo Pietari vai nuorempi veljensä Erkki Pitkänen). Lausuttuani jotakin huoneen kunnosta ja saatuani jonkun vastauksen sanotulta herrasmieheltä, poistui tämä, jonka jälkeen Pitkänen kysyi Ruotsalaiselta, tunsiko hän minua. Ruotsalainen, jonka kasvot ilmaisivat erinomaisen suurta väsymystä, avasi silmänsä, katsoi minuun ja vastasi, ettei hän tuntenut minua. Pitkänen toisti kysymyksensä, mutta sai saman vastauksen. Pitkänen, joka tiesi, että ennen olin ollut tuttu Ruotsalaiselle, kehoitti minua alottamaan keskustelua hänen kanssaan, mutta kun pidin Ruotsalaista päihtyneenä, en tahtonut siihen ryhtyä ja koska olin huomannut huoneessa olevan hyvinkin paljon siistittävää, nimittäin vuodeolkia ja sänkyvaatteita, luovuin järjestämistuumistani, poistuin huoneesta ja ryhdyin muihin askareisiin. Jonkun ajan kuluttua, kun ateria jo oli päättynyt, ruoka viety pois ja astiat puhdistetut, näin Ruotsalaisen tulevan kamarirakennuksesta ja astuvan sisälle tupaan, jolloin hänen käyntinsä oli hyvinkin epävarmaa ja hoipertelevaa; sylkyä ja limaa oli valunut hänen suustaan alas rinnalle. Ajattelin, mahtaneeko hän päästä kynnyksen yli tupaan. Kovan ponnistuksen jälkeen onnistui tuo kuitenkin, mutta päästyään lattialle, hoiperteli hän ja kaatui tuolin viereen, jonka jälkeen useat henkilöt lähestyivät Ruotsalaista, nostivat hänet tuolille ja asettuivat piiriin hänen ympärilleen. Silloin ajattelin, että Ruotsalainen, minun poistuttua kamarista, oli juonut vielä enemmän, koska nyt pidin häntä enemmän päihtyneenä. Ajatellen Ruotsalaisen sopimatonta käytöstä, huomautin Antti Hartikaisen vaimolle, Anna Hassiselle, tätä. Anna Hassinen lähestyi piiriä ja vähän Ruotsalaista tarkastettuaan, palasi hän paikalleen, hymyili ja lausui: ei tuosta nyt ole. Ylläolevan kertomukseni totuuden voin, jos sitä vaaditaan, valalla vakuuttaa". Todistus oli päivätty Kuopiossa 21 p:nä heinäkuuta 1849. Sen oli "kertomuksen mukaan" kirjoittanut Kaarle Relander.
Minkä arvoinen tämä todistus oli, tuli pian näkyviin. Greetta Laukkonen ei noudattanut haastetta käräjiin. Sensijaan jätettiin oikeuteen talollisten Juho Pitkäsen, Pietari Pitkäsen ja Heikki Pitkäsen allekirjoittamat todistukset, joista kävi selväksi, että Greetta Laukkonen oli monta kertaa jälestäpäin lausunut, että hän kysymyksessä olevissa häissä ei ollut nähnyt Paavo Ruotsalaista juovuksissa. Sekä Heikki Pitkänen, jonka kodissa mainittu nainen vuosina 1847-49 oli oleskellut, että Juho ja Pietari Pitkänen vakuuttivat sitäpaitsi, että hän lapsuudesta oli ollut vähämielinen. Sanotut todistukset olivat annetut valanvelvoituksella.
Sairauden tähden ei Ruotsalainen ollut saapuvilla kuin toukokuun 22 p:nä 1848 pidetyissä välikäräjissä. Syyskuun 15 p:nä 1848 jätti hänen asianajajansa K. A. Malmberg oikeuteen siltavouti Heikki Holmin todistuksen siitä, että Ruotsalainen, jota hän oli heinäkuun 12 p:nä käynyt käräjiin haastamassa, oli niin sairas, ettei hän voinut kotoa matkustaa. Samanlainen ilmoitus tehtiin helmikuun 9 p:nä 1849. Tässä tilaisuudessa velvoitti oikeus Ruotsalaista "tuomisen uhalla" saapumaan seuraaviin, huhtikuun 14 p:nä 1849 alkaviin käräjiin sekä että hänen, jos hänen puolestaan silloinkin ilmoitettaisiin sairauden aiheuttama este, tulisi hankkia oikeuteen lääkärin, papin, kruununpalvelijan tahi muun paikkakunnalla asuvan luotettavan henkilön todistus, jos hän tahtoisi semmoista ilmoitusta huomioonotettavaksi. Nilsiän kirkonpalvelijan Adolf Möykkysen sekä muutamien Kuopiossa asuvien henkilöiden antamien todistusten nojalla kieltäytyi oikeus viimemainittuna päivänä uudestaan kuulustelemasta Järnefeltin esittämiä todistajia J. Antikaista ja Greetta Laukkosta, jättäen asian riippuvaksi "kunnes Paavo Ruotsalainen olisi niihin määrin parantunut, että hän ilman hengen ja terveyden vaaraa voisi käräjiin saapua". Tammikuussa 1850 haastatti Järnefelt, joka "otaksui että syytetty jo oli terve", hänet uudelleen käräjiin. Kun lautamiehet Heikki Rissanen ja Sylvester Pietikäinen nimismies R. F. Lagerstamin seuraamina siinä tarkoituksessa saapuivat Ruotsalaisen kotiin, tapasivat he tämän niin sairaana, "ettei hän ilman muiden ihmisten apua kyennyt kävelemään huoneesta toiseen". Vierasten astuessa sisälle, tervehti vanhus heitä ystävällisesti surunvoittoinen hymy huulillaan, lausuen: "minä olen vedonnut korkeampaan oikeuteen". Rissasen ja Pietikäisen Järnefeltille Ruotsalaisen sairaudesta toimittamasta todistuksesta otatti Malmberg varovaisuuden vuoksi jäljennöksen. Tämä oikeaksi todistettu jäljennös jätettiin oikeuteen, joka sen hyväksyi, vaikka Järnefelt, joka vakuutti Ruotsalaisen olevan terveen, kielsi sen pätevyyden "se kun ei ollut alkuperäinen eikä kukaan kirjoituskykyinen ollut siihen nimeään pannut".
Viimeisen kerran oli asia esillä huhtikuun 6 p:nä 1850. Valallaan todisti kaksi todistajaa, että Ruotsalainen, jonka luona he vähän aikuisemmin monesti olivat käyneet, oli niin sairas, että hän ainoastaan suurella vaivalla voi vähän puhua eikä muiden avutta voinut ensinkään liikkua. Saatuaan kuulla muistakin halpamielisistä vehkeistä, joilla Järnefelt koko oikeusjutun ajan oli koettanut saada Ruotsalaista langetetuksi edesvastaukseen juoppoudesta, jätti K. A. Malmberg kysymyksessä olevassa tilaisuudessa oikeuden pöytäkirjaan otettavaksi näin kuuluvan Ruotsalaisen nimessä kirjoitetun kirjoituksen:
"Huhtikuun 14 p:nä 1849 julistamallaan, lain voiman voittaneella päätöksellä on kihlakunnanoikeus jättänyt minua vastaan nostetun juoppousjutun riippuvaksi, kunnes minä niihin määrin parantuisin, että ilman hengen ja terveyden vaaraa voisin käräjiin saapua. — Koska sairauteni tämän ajan jälkeen pikemmin on lisääntynyt kuin vähentynyt, pelkäsi syyttäjä luultavasti jo, että minä kuoleman kautta pääsisin hänen käsistään, jonka vuoksi hän ei kauemmin voinut noudattaa kihlakunnanoikeuden määräystä, vaan viimekuluneen tammikuun aikana kuvernöörinviraston kautta anoi, että minä haastettaisiin hiljattain päättyneisiin käräjiin, johon kuitenkin liittyi tuo kaunis ehto: jos olin tullut terveeksi. Koska sentähden nimismies Lagerstam kahden lautamiehen kera saapui kotiini tutkimaan, olinko todellakin sairas vai enkö, ja nämä huomasivat minut kykenemättömäksi tekemään lyhintäkin matkaa, antoivat he siitä todistuksen valanvelvoituksella. Tämä todistus lähetettiin syyttäjälle, ja minä jäin näinollen haastamatta. Pian tämän jälkeen tuli kuitenkin selville, ettei tarkoitus suinkaan ollut ottaa terveydentilaani huomioon, jos kohta tuo lause näön vuoksi oli tullut edelliseen kirjeeseen. Sillä suuttuneena siitä, etten ollut tullut haastetuksi, kirjoitti syyttäjä heti uuden kirjeen kuvernöörinvirastolle, pyytäen että minut välttämättömästi heti haastettaisiin viime helmikuun 23 p:nä pidettyihin käräjiin. Kuvernöörinvirasto ei myöskään ollut haluton noudattamaan tätä syyttäjän pyyntöä — ei suinkaan, vaan päinvastoin auttaa kuvernöörinvirasto syyttäjää asiassa eteenpäin ja lähettää (kenen kehoituksesta ja mistä syystä tämä tapahtui 1) kirjoituksen rovasti Hjelmmanille, jossa häntä ystävällisesti pyydetään tarkastamaan terveyttäni ja siitä lähettämään todistuksen kuvernöörinvirastolle. — Olen kyllä kiitollisuudenvelassa kuvernöörinvirastolle siitä, että se hankki minulle sen kunnian, minkä rovasti Hjelmmanin käynti minulle tuotti; mutta kun ei hänenkään antamansa todistus ollut täysin tyydyttävä, kävi syyttäjälle vaikeaksi oikeuden edessä puolustaa tekoansa. Hän keksi senvuoksi sen keinon, ettei hän kihlakunnanoikeudessa näyttänyt kumpaakaan todistusta, ollen sitäpaitsi kylliksi hävytön panemaan kysymyksenalaiseksi ensinmainitun todistuksen jäljennöksen oikeaperäisyyden, jonka jäljennöksen varovaisuudesta kirjoitutin ja toimitin käräjiin siinä tapauksessa oikeuteen jätettäväksi, että syyttäjä, niinkuin jo silloin pelkäsin, salaisi alkuperäisen todistuksen. — Ei voi kummastella, että syyttäjä, noudattamalla sellaista virkaintoa ja kahdenkeskisellä puheella taivuttamalla todistajia puhumaan muuta, kuin mikä sitä ennen on ollut heidän vakaumuksensa, on saanut kokoon sellaisia akkojen juoruja, kuin hänen viime käräjissä oikeuteen jättämänsä selostus Greetta Laukkosen kertomuksesta sisältää. Vaikka tämän kirjoituksen kurja sisältö selvästi ilmaisee, minkä arvoinen se on, sallittakoon minun tähän liitetyillä todistuksilla vielä paremmin sitä valaistapa toivon minä, että syyttäjä vastedes saisi väitteilleen tuetta henkilöiltä, jotka ainakin ovat täysijärkisiä. — — —. Jos minä, niinkuin kihlakunnanoikeus oli määrännyt, olisin hankkinut lääkärintodistuksen sairaudestani, niin ei olisi syyttäjä — semmoiseen otaksumiseen antaa hänen esiintymisensä tässä jutussa aihetta — luultavasti häikäillyt kieltää sen oikeaperäisyyttä, vaan ehkä vaatinut oikeuslääkeopillista tutkimusta terveyteni tilasta. Sentähden olen kernaammin tahtonut todistajien kautta näyttää toteen sairauteni, jättäen nyt oikeuden määrättäväksi, enkö minä, koska syytöksen aineettomuus on täysin todistettu, saisi rauhassa päättää viimeisiä päiviäni, ilman että näitä enää syyttäjän tai muiden kurjat mieliteot jonkun kauniin varjon turvissa saisivat häiritä."
Oikeus lykkäsi jutun, "kunnes Paavo Ruotsalainen niin paljon paranisi, että hän ilman terveyden ja hengen vaaraa voisi käräjiin saapua". Järnefeltin täytyi luopua toivomuksistaan. Ruotsalaisen tauti pahenemistaan paheni, kunnes hän toista vuotta tämän jälkeen kuoli. Siten päättyi tämä herännäisyyttä vastaan tähdätty oikeusjuttu. Enemmän kuin yhdestä syystä oli se ollut Paavo Ruotsalaiselle ja hänen ystävilleen raskas. Varsinkin kärsi siitä Bergh. Hänen korvissaan kuului syytös juoppoudesta hyvin rumalta, ja hänen likeinen suhteensa Paavo Ruotsalaiseen teki asian hänelle katkeran raskaaksi, puhumattakaan siitä, että se häväistys, jonka alaiseksi hän todistajaksi haastettuna joutui, masentaen repi hänen tuntoansa. Kuopiossa hokivat herännäisyyden vastustajat vahingoniloisina: "kun toinen on päissään, vannoo toinen hänen olevan Pyhän hengen liikuttamana". Löytyipä niitäkin, jotka haikailematta syyttivät Berghiä väärästä valasta. Että tunnollisimmatkin heränneet olivat alttiit pikemmin vähentämään kuin suurentamaan sitä Paavo Ruotsalaisen silloin tällöin esiintyvää ja tässäkin tilaisuudessa silminnähtävästi ainakin jossakin määrin ilmaantunutta heikkoutta, josta hänen vastustajansa aikaisemmin ja myöhemmin niin paljon ovat huutaneet, on niin luonnollista ja inhimillistä, ettei se mitään selitystä kaipaa. Myönnettäköön sekin, ettei tarkkanäköisyys muihin nähden ollut Berghin vahvimpia puolia. Mutta tästä on pitkä matka valheeseen ja väärään valaan, niin pitkä, että sen mittaaminen olisi rikos Berghin jaloa muistoa vastaan. Eikä ole kukaan oikeutettu epäilemään Ruotsalaisen muidenkaan tässä oikeusjutussa esiintyneiden ystävien vilpittömyyttä. Se vain on huomattava, että kaikki tässä asiassa esiintyvät lausunnot ja todistukset ovat arvosteltavat silloisen, eikä meidän aikamme katsantotavan mukaan. Mutta miltä kannalta tahansa arvosteltaneenkin jutun alkuunpanijan, syyttäjän ja muiden heidän hengenheimolaistensa esiintymistä tässä oikeusjutussa, täytyy puolueettomimmankin arvostelijan todistaa, että se oli harvinaisen halpaa. [Kert. K. A. Malmberg, V. L. Helander y.m.; Kuopion tuomiokunnan arkisto.]
* * * * *
Yllämainittujen käräjien aikana koetettiin Kuopiossa muullakin tavoin vahingoittaa Berghiä. Yksityistä tietä valitettiin Porvooseen, että hän saarnatuolista olisi hyökännyt virkamiehiä vastaan ja koettanut tehdä heitä epäluulon alaisiksi kansan silmissä. Seurauksena oli, että piispa Ottelin piti piispantarkastuksen Kuopiossa. "Onko tässä kirkossa", kysyi hän ankaralla äänellä, "saarnatuolista singoteltu häväiseviä syytöksiä valtion virkamiehiä vastaan?" Joku kansanjoukosta huusi vieläkin kovemmin: "ei". Se oli K. A. Malmberg. Tähän koko juttu raukesi. Ainoastaan se seuraus Ottelinin käynnistä Kuopiossa lienee ollut, että Erkki Saurén, jonka ankarat saarnat kovasti olivat loukanneet varsinkin säätyläisiä, samana vuonna siirrettiin Karjalaan. Yleisesti luultiin, että näidenkin rettelöiden alkuunpanija oli sama lääninhallituksen virkamies, jonka toimesta oikeusjuttu Paavo Ruotsalaista vastaan pantiin vireille. Siksi kiihtynyt oli mieliala, että asianomaiset, jos vain olisivat pystyneet julkisesti syyttämään Berghiä sopimattomasta saarnatavasta, kyllä olisivat sen tehneet. Nyt täytyi heidän purkaa vihansa häntä vastaan pintapuolisen seuraelämän panetteluissa ja soimauksissa. Niinkuin herännäisyyden muut johtomiehet, sai Bergh paljon kärsiä uskonsa ja tunnustuksensa tähden. Parempaa lohdutusta hän ei voinut saada kuin ne raamatunsanat, joilla veljensä häntä piispantarkastuksen johdosta tervehti: "Jos perheenisäntää ovat sanoneet Belsebubiksi, kuinka paljon enemmin sanovatkaan hänen perheenväkeään!"
Näiden seutujen heränneistä herätti ennen mainittujen ohella suurta huomiota myöskin eräs nainen, josta muuallakin paljon puhuttiin. Tarkoitamme Bergh-veljesten sisarta Maria Elisabet Berghiä. Hän oli syntynyt 1813 ja oleskeli paljon veljensä luona Kuopiossa. Varsinkin oli hän tunnettu kielilläpuhujana. [Kert. K. A. Malmberg, A. F. Granit; J. F. Berghin kirje J. I. Berghille 12/4 1850; Sukukirja; Akiander VI, s. 23 — 24.]
Kuopion lähitienoilla oli herännäisyysliike näinä aikoina hyvin voimallista. Paitsi Suonenjokea, ovat tässä suhteessa huomattavat Kuopion maaseurakunta ja siihen kuuluva Tuusniemen kappeli, Maaninka, Leppävirta, Karttula sekä Nilsiä. Viimemainitun seurakunnan heränneissä on kuitenkin näinä aikoina väsymys yhä enemmän huomattavana. Vähää ennen kuolemaansa kuuluu Paavo Ruotsalainen ennustaneen, ettei seurakunnassa tapahtuisi herätyksiä ennenkuin 30 vuoden perästä. Ei sovi oudoksua, että hän monesti oli raskaalla mielellä kotipitäjänsä suruttomuudesta. Ei sekään näy herättäneen nilsiäläisiä, että Paavon luona kävi niin paljon kaukamatkaisia vieraita. "Tyhmät neitsyet nukkuvat niin sikeää unta, ettei mikään muu heitä herätä, kuin keskiyön aikana huuto: ylkä tulee, eikä silloin ole öljyä lampuissa", lausui hän kerran vähää ennen kuolemaansa seurakuntansa nukahtaneista heränneistä. Seurakunnan papeista oli ennen mainittu L. A. Landgren hänen luotettava ystävänsä. Jo aikuisemmin, v. 1840 — 41, oli tämä toiminut ylimääräisenä pappina Nilsiässä ja seuraavina vuosina 1841 — 45 Rautavaaralla, ollen jo siihen aikaan tunnettu laajoissa piireissä. Niinpä esim. Nurmeksen, Sotkamon, Kajaanin y.m. senpuolen pitäjien heränneet matkallaan Nilsiään tavallisesti poikkesivat hänen luokseen lepäämään. Vielä likeisemmäksi kävi Ruotsalaisen ja Landgrenin ystävyys niinä aikoina, jolloin viimemainittu (1846-1850) oli pitäjänapulaisena Nilsiässä. Ennen olemme maininneet, että Paavo käytti häntä kirjeitään kirjoittamaan. Siten perehtyi hän perinpohjin herännäisyyden vaiheisiin muillakin seuduilla. Paavon oikeusjutun aikana nähdään Landgrenin nimi todistajana käräjissä ukon eduksi käytettyjen asiakirjojen alla. Jos Landgren oli Paavolle ystävällinen, niin oli Nilsiän kirkkoherra A. F. Hjelmman sensijaan hänen katkerimpia vihamiehiään. Heidän välinsä olivat koko ajan huonot. Jollei Hjelmman hakenut Paavon seuraa, niin ei tämäkään käynyt pappilassa paitsi kun viralliset asiat sitä vaativat. Alkuaikoina oli Hjelmmanilla tapana soimaten ja ivaten puhutella tuota "kahden hiippakunnan piispaa", mutta sai tältä niin purevia vastauksia, että hän tuosta vähitellen luopui. Paavo sitävastoin ei pappilassa käydessään voinut olla sanomatta rovastille karvaita totuuksia. Kuvaava on siinä suhteessa esim. seuraava tapahtuma: Paavo oli saapunut pappilaan Hjelmmanin papinsaatavia maksamaan. Jättäen hevosensa aitan läheisyyteen, meni hän sisälle tulostaan ilmoittamaan. Mutta kun hän rovastin seuraamana palasi rekensä tykö, huomasi hän, että jyväsäkki oli poissa. "Huonostipa sinä seurakuntaasi hoidat, kun tuommoista tekevät", sanoi Paavo. "Jos sinä minun seurakuntaani tulet, niin ei tarvitse sinun pelätä, että tavarat katoavat, vaikka niitä sinulla paljonkin olisi." Kyllä tiesivät Paavon vihamiehet Kuopiossa, kenen puoleen kääntyivät, kun Hjelmmannilta pyysivät käräjiin todistusta hänen terveydentilastaan. Muitakin vihamiehiä oli hänellä myös Nilsiässä, ystäviä sitävastoin verraten harvassa. Viimemainituista ansaitsee paitsi Landgrenia edellä muiden mainitsemista kirkonpalvelija Adolf Möykkynen, joka jälkimaailmalle on antanut arvokkaita kirjallisia tietoja suuresta ystävästään. Hän oli lahjakas ja talonpoikaiseksi mieheksi hyvinkin taitava kynämies. Mutta köyhää oli Nilsiä muutoin semmoisista henkilöistä, joille Paavo Ruotsalainen olisi saattanut ilmaista sydämensä syvimmät ajatukset. Itse hän ei enää jaksanut liikkua, ja J. I. Berghiä lukuunottamatta kävivät ainoastaan jotkut herännäisyyden suurmiehistä näinä aikoina häntä tervehtimässä, ja nämäkin harvoin vain. Sensijaan oli lautamiehillä, jotka haastoivat häntä käräjiin, usein asiaa hänen kotiinsa. Tilille vaativat ihmiset, tilille Herra. Murtunut oli Paavon ruumis ja taudin tuottamat tuskat niin kovat, että puhekykynsäkin joskus kokonaan petti. Tuska rinnassa ja siihen liittyvä hengenahdistus oli usein miltei sietämätön. Jo v. 1849 odotettiin heränneissä piireissä kaikkialla koko maassa kuolonsanomaa Syvärijärven kuuluisasta saaresta. Mutta yhä kesti taistelua. Kuuma oli usein se pätsi, jossa Jumala hänen uskoaan puhdistaen koetteli. Hänen omiin, sisällisiin ahdistuksiinsa liittyi raskaita huolia niiden lukemattomien puolesta, joita hän oli neuvonut elämän tiellä. Yhä kirkkaammaksi kirkastui hänen hengellinen katseensa, ja luoden silmänsä tulevaisuuteen näki hän surulla sen eripuraisuuden tuhotöitä, joka ennenpitkää oli särkevä Pohjanmaan herännäisyyden taajat rivit, ja sen hengellisen kuoleman, joka monessa herännäisyyden merkkipaikassa siellä ja muualla Suomessa oli hävittävä isien kylvön. Panettelijat ja juorujen kuljettajat kantoivat säälimättä pahaa ennustavia viestejään Paavon sairasvuoteen ääreen. Suuret kansanjoukot tulivat neuvoa pyytämään, muistaen vain, että heränneet ennenkin olivat kuormansa hänen eteensä kantaneet. Ei kukaan, eivät viholliset eivätkä ystävät tahtoneet muistaa, että tuo väsynyt matkamies jo oli oikeutettu nauttimaan lepoa. Mutta Paavo Ruotsalaisen henki ei väsynyt eikä sortunut alakuloisuuteen eikä ylpeyteen. Hän odotti sitä "lepoa, joka on Jumalan kansalla tarjona". Ihmisten tuomioista ja kiitoksista "vetosi hän korkeampaan oikeuteen". Sen eteen hän kerjäläissauva kädessään pyrki "kunniassa ja häpeässä, pahassa maineessa ja hyvässä."
On väitetty, ettei Paavo Ruotsalainen vanhoilla päivillään jaksanut seurata herännäisyysliikkeen vaiheita sekä ettei hänen maineensa enää ollut sama, kuin ennen. Tässä väitteessä ei ole perää. Kaikesta huomaa päinvastoin, että sekä Savon että Pohjanmaan herännäisyyden johto edelleen oli Nilsiässä. Ja että Ruotsalainen itse oli hyvinkin itsetietoinen siitä, se näkyy niinikään selvästi. Varsinkin yksi todistuskappale kuvaa tätä. Tarkoitamme Ruotsalaisen ennen mainitsemaamme kirjoitusta: "Muuan sana heränneille talonpojan säädystä". Tämä kirjoitus, joka alkuansa oli "lähetyskirja" muutamille ystäville Kalajoen varrella, on päivätty Nilsiässä joulukuun 16 p:nä 1846. Ensi kerran luettiin sitä Kajaanissa syysmarkkinoilla (joulukuun lopussa) s.v., minne Paavo sen itse toi [K. R. Petterssonin kirje Edvard Svahnille 9/1 1847]. Seudun heränneet kiiruhtivat ottamaan siitä jäljennöksiä. Monen pyynnöstä painettiin kirjoitus seuraavana vuonna varustettuna Ruotsalaisen kirjoituttamalla lyhyellä esipuheella. Kokonaisuudessaan on se näin kuuluva:
"Tässä seuraa lyhyt kanssapuhe kunnioitettavalle talonpojansäädylle: mikä on syy siihen, etteivät kaikki Herran herättämät tule autuaaksi? Nämä syyt ovat jo ennen kirjoitetut, mutta sinä olet niskuri-kansa, minun kanssaveljeni; ette ole ottaneet rakkautta totuuden puoleen, niinkuin raamatussa on kirjoitettu. Nyt olen minä suuressa heikkoudessa tässä vähässä kirjassa antanut tietää teille talonpoikain huolimattomuuden ja kavalat juonet. Talonpoikain petosta ei ymmärrä yksikään muu kuin minä, joka olen kavalin niistä. Siitä syystä minä muutamia rivejä kirjoitin Herrassa, ettette eksyisi. — Ja nyt tällä välillä, Herra olkoon tuomari ja todistaja; jos nämä vähäpätöiset rivit ovat väärin kirjoitetut, niin tunnustakaa ne vääriksi ja antakaa anteeksi minun soimaukseni; mutta jos ne ovat todet, niin tehkää pikainen parannus, ennenkuin Jumala vanhurskaissa tuomioissaan lyö teidät paatumisen tuomion alle. — Jää nyt hyvästi, rakastettu seurakunta, sen Herran haltuun, joka ristin päällä huusi: kaikki on täytetty. Mikä on täytetty? Sovintotyö, niin ettei kaikkein suurimman syntisen, joka tulee Vapahtajan tykö, joka oli ristillä, syntejä pidä muistettaman. Tällä puheella, rakas, halpa sääty, jää hyvästi.
"Rakkaat Ystävät!
"Minä tulen teidän tykönne, talonpojan sääty, lyhykäisellä kysymyksellä: mikä on syy siihen, etteivät kaikki heränneet tule autuaiksi? Minä luulen suurimmaksi syyksi tämän: jos kohta he ovat heränneet, eivät ole he ahtaasta portista tulleet sisälle, joka on kohta alkupäässä elämän tietä. — Nyt seuraa kysymys: minkä tähden he eivät ole tulleet ahtaasta portista sisälle, vaikka he ovat herätetyt? Syy siihen on se, että tämä kansa on niskuri-kansa. Näille tapahtuu, niinkuin Mooseksen aikana niille, jotka vastoin Jumalan kieltoa rupesivat ryykäämään Kaanain maalle ilman Herran johdatusta. Talonpojansääty on tänä aikana samaa mieltä. Nyt tulee kysymys: kuinka mahtaa tämä heidän seassansa tapahtua? Se tapahtuu tällä tavalla: kun he ovat herätetyt pimeydestä valkeuteen, nim. syntiensä tuntoon, niin he ovat nöyrät ja katuvaiset, niinkuin Bunyan heistä kirjoittaa: 'koska helvetin liekki lyöpi heitä ympäri korvia, niin he ovat katuvaiset'. Mikä on syy siihen? Kun lain tuomiot katoavat vähemmiksi omassa tunnossa, ottavat he, niinkuin itsekunkin pitääkin, elämän vanhurskaudesta vaaria, jonka nyt pitäisi seuraaman heidän luultua uskoansa, mutta kun elämän vanhurskaus ei menesty valaistun tunnon jälkeen, niin osa ihmisistä lankeaa tästä orjalliseen pelkoon, joka synnyttää heissä epäuskon; toinen osa, jolla on viisaampi järki, ovat surulliset kutsumisen ja nuhteen alla, vaan jokapäiväisessä elämässä ovat he kokonaan kevytmielisiä ja suruttomia. Minkätähden? Sentähden, etteivät tulleet ahtaasta portista sisälle, joka, niinkuin sanottiin, on elämän tien alkupäässä, josta Bunyan paljon puhuu ja Kristus itse sanoo: Monta on, jotka pyytävät ahtaasta portista sisälle mennä eivätkä taida (Luukk. 13: 24). Syy siihen on tuo edellä mainittu, että he lähtevät kesken pois parannuksen murheesta pyhiin harjoituksiin, mikä veisuulla, mikä rukouksella, ja näillä välikappaleilla tukahuttavat Jumalan vaikuttaman murheen, vaikka he ovat kasteenliiton rikkojat. Näiden välikappalten kautta kadotetaan nyt heissä oikea synnintunto, jota Jumala rupesi heissä alottamaan. Mutta onhan Suomessa nykyään heränneitä pappeja, eivätkö nämä voi heitä ojentaa? Eivät ensinkään, sillä nämä pettävät papit ja tulevat papin tykö niinkuin se kansa, joka jo vanhurskauden tehnyt on. He vaativat papilta ilahuttavaa ravintoa; herännyt pappi taas on armelias sydämestään, hän koettaa heitä lääkitä heidän orjallisessa murheessaan evankeliumin rieskalla, mutta sitä ei kauan kestä. Minkätähden ei? He eivät ole ahtaasta portista sisälle tulleet elämän tielle. — — — Nyt tulee uusi kysymys: mikä on se ahdas portti, josta raamattu niin paljon puhuu? Eikö tämä ole ahdas portti: kun syntinen näkee Jumalan vihan päällänsä ja on kasteen liiton rikkoja, eikö hänen tässä pidä mielellään seisoa Herran edessä kaikkien nuhteitten alla, kunnes hän sisällisesti saapi tuta, että hänellä on tuttava armo? Miksi eivät heränneet papit heille tätä neuvo? Se on syynä, että heillä on filosofian oppi esteenä. Nämä itse tietävät parhaiten, kuinka suuri työ on alentua ristin tielle, jota Kristuksen valtakunnan meno vaatii. Mutta minun tarkoitukseni ei ole puhua filosofeille eikä korkeasti oppineille; he tietävät itse parhaiten tiensä, onko se suora vai väärä. — — Mutta nyt tulee taas tässä uusi kysymys: tokko niille enää on ensinkään armoa, jotka ovat joutuneet edellämainittuihin erehdyksiin? Tähän vastaan: on suuri armo Herran oman lupauksen jälkeen. Jos he palajavat Herran tykö kaikesta sydämestä, niin Herra todistaa itse: jona päivänä tuo suurin syntinen tulee hänen tykönsä, ei pidä hänen ylitsekäymisiään muistettaman. Vapahtaja itse näytti lempeytensä ryövärille ristin päällä ja tuhlaajapojalle, kaikille pelkureille rohkaistukseksi. — — — Nyt sinä tahdot tietää yksinkertaista autuudenjärjestystä, sinä talonpojansääty, mutta minä vastaan sinulle lyhyesti: sinun pitää hankkia oikea tieto Jumalan sanasta tämän suuren valkeuden aikana, missä järjestyksessä Jumala tahtoo suurimmankin syntisen vanhurskaaksi tehdä; sinun pitää oppia tuntemaan Kristuksen lunastamisen syyt. Tästä lunastuksesta papit saarnata pauhaavat, mutta eivät sano koskaan oikeata alkua yksinkertaiselle talonpojansäädylle. Jos tahdomme oikean tiedon saada, täytyy meidän palata raamatun historiaan, jossa sanat kuuluvat: jona päivänä sinä syöt kielletyn puun hedelmästä, pitää sinun kuolemalla kuoleman. Kuinka kävi? Ihminen rikkoi eikä peljännyt Jumalan vanhurskasta vihaa. Sinä tahdot taas Jumalasta tietää, kun kirjoitetaan: Hän on laupias, eikö Hän samassa saattanut antaa Aatamille anteeksi hänen rikostaan? Ei Hän saattanut millään tavalla, rikkomatta omaa pyhyyttään. No, nyt Herra armahti Aatamia; vielä nyt luvattiin Kristus, joka maksoi vanhurskaan Jumalan edessä Aatamin vian. Nyt tulee kysymys: minkälainen on Kristus? Tämän olet, hyvä ystävä, jo hamasta lapsuudesta tietänyt ja rippikoulussa sitten oppinut. Kaikkivaltias itse antoi oman Poikansa, jonka piti kärsiä ja kuolla. Miksikä ei taitanut tätä paljas pyhä ihminen toimittaa? Velka oli niin suuri, niinkuin tiedät katkismuksesta. Tässä on nyt syy ja vika, jonkatähden ei meidän vanhurskautemme kelpaa Herran edessä: koska Aatamin vikaa ei kelvannut paljas ihminen maksamaan, niin ei kelpaa meidän pyhyytemme ensinkään ilman uutta syntymistä. Mutta tämän tiedon sinä pidät halpana, vaikka papit siitä niin paljon saarnata pauhaavat. — — — Nyt mahdat taas kysyä: mikä uusi syntyminen on? Ensimmäinen askel uuteen syntymiseen on tämänkaltainen: niin pian kuin tunnet omassatunnossasi, joko suuremmassa tahi vähemmässä mitassa: en minä tule onnelliseksi tässä tilassa, niin tiedä, että tämä on Jumalan kutsuminen. Anna sille kutsumiselle kunnia. Mutta millä tavalla sinä, joka olet hengellisesti kuollut, taidat sille kunnian antaa? Aseta Jumalan kaikkinäkeväisyys ymmärryksesi silmäin eteen; sinä et tunne häntä, mutta hän tuntee sinut. Ja jos et taida rukoilla niin, kuin sana vaatii, niin ikävöitse että Herra katsoisi armossa sinun puoleesi. Älä tässä luikertele sinne tänne, jos et mitään vastausta saa, vaan pitkitä niin kauan Herran edessä ikävöimistä, kuin saat sisällisesti tuta: nyt tohdin minä omistaa Kristuksen auttajakseni, vaikka olisin kuinka suuri syntinen. Tämä on nyt se, jota raamatussa sanotaan lapsen oikeudeksi. Ja jos Herra sitten näkee hyväksi antaa sinun pitemmältä viipyä murhehuoneessa, niin on sinulle tarpeellista, että alussa jo tulet perin pohjin tuntemaan turmeluksesi. Tästä murheesta sanoo Vapahtaja: autuaat ovat murheelliset, autuaat ovat hengellisesti vaivaiset (Math. 5: 3, 4). — Mutta miksi olet niin kärsimätön? Kun et mieltäsi myöten saa lohdutusta ja virvoitusta, niin lankeat kohta orjalliseen pelkoon, joka sitten synnyttää sinussa epäuskon. Ja tässä tilassa juokset apua etsimään ihmisiltä, etkä yksinkertaisuutta Vapahtajalta, vaikka yksinkertaisen tien jo olet alusta tiennyt. Sinä luettelet nyt oppineille kaikki omantuntosi kanteet ja petolliset juonet siinä tarkoituksessa, että sinun pitäisi heiltä sielun lepoa ja rauhaa saada, mutta nämä ovat yksin kaikkinäkevälle Vapahtajalle lueteltavat eikä ihmisille. Mutta te olette vastoin Jumalan varoitusta tehneet petollisen sydämenne itsellenne epäjumalaksi. Jos sydämestänne sattuisi nousemaan hyviä ajatuksia, silloin on teillä uskallusta Vapahtajan puoleen, mutta jos siitä nousee pahoja ajatuksia, niinkuin sydän on kaiken pahuuden pesä, niin tässä tilassa te piilottelette Herralta, niinkuin Aatami paratiisissa. Tässä tilassa te enemmän etsitte apua ihmisiltä kuin Jumalalta, niinkuin äsken sanottiin. Noh, neuvovathan oppineet teitä Kristuksen tykö; minkätähden se neuvo ei teitä auta? Se ei auta, ja syy siihen on se, että sen murheen, joka on Jumalan mielen jälkeen, teet epäuskoksi. Sentähden ei sinua virvoita, jos sata Vapahtajaa sinulle luvattaisiin. Lue apostolein kirjoituksia, joissa on näin kirjoitettu: että te olitte Jumalan mielen jälkeen murheelliset, niin katsokaa, kuinka suuren ahkeruuden se on teissä vaikuttanut (2 Kor. 7: 11). — — — Nyt käännyn minä, rakkaat ystävät, suuressa heikkoudessa teidän puoleenne. Minua vaivaavat kaikki nämä kiusaukset, joista minä teitä nuhtelin, mutta minä en ole ruvennut näitten kiusausten orjaksi. Minä olen katsonut vanhain pyhäin esimerkkiä, joita Herran on täytynyt kurittaa lihan kuolettamiseksi. He ovat harjoittaneet uskoa Jumalan puoleen ja ovat kirjoittaneet tämänkaltaisen todistuksen: vaikka Herra minut tappaisi, enkö minä vielä sittenkin toivoisi (Job 13: 15). Tämä on heidän todistuksensa. Minä soisin sen yltävilleni, että te kernaammin julkisesti menisitte maailman puoleen, koska ette tyydy ristin tiehen. Näitä rivejä en ole tahtonut, rakkaat ystävät, teille millään tavalla loukkaukseksi kirjoittaa, vaan näyttääkseni teille myötäsyntynyttä hitauttanne ja kuinka vähän te tahdotte rakastaa hengellisiä kirjoja, joissa on meille kaikille yksinkertainen tie kirjoitettu, niinkuin Fresenius-vainajankin kirjoissa on kaikki, mitä kristityn tarvitsee tietää. Ja nyt sanon minä lopuksi teille: nöyryyttäkää itsenne Jumalan voimallisen käden alle, että hän teitä ajallansa korottaisi, niinkuin hän luvannut on. Jääkää hyvästi, rakkaat kanssaveljet, sen Herran haltuun, joka teidät on herättänyt".
Niinkuin ennen olemme huomauttaneet, ei Ruotsalainen voinut kirjoittajalleen niin ajatuksiansa sanella, kuin hän vapaasti puhuessaan ne julki lausui. Mutta jos ylläolevan kirjoituksen muoto siitäkin syystä on puutteellinen, sisältää se siksi paljon syviä totuuksia, että olemme tahtoneet sen kokonaisuudessaan tähän ottaa. Sitäpaitsi on tämän kirjoituksen historiallinen merkitys siksi suuri, että se siitäkin syystä ansaitsee tulla yleisemmin tunnetuksi. Samalla kuvaa se Ruotsalaisen suhdetta heränneisiin, selvään osoittaen, miten tottunut hän oli pitämään itseään heränneitten johtajana. Oppineisiin ystäviinsäkin nähden esiintyi hän yhtä varmana neuvonantajana, peittelemättä sanoen heille ajatuksensa. Niinpä kirjoitti hän esim. vielä v. 1848 ystävälleen J. I. Berghille, joka jonkun sairauden aikana oli joutunut sisällisiin ahdistuksiin ja pyysi häneltä neuvoa: "— — — Kun järjen viisaus on korkeimmilleen harjoitettu, niin se on Kristuksen pahin vihollinen. Miksikä, hyvä ystävä, olet nyt rohjennut vastoin raamattua filosofian viisaudella tukkia sitä yksinkertaista tietä. — — — Lue nyt, rakas ystävä, uudestaan pyhää raamattua, jossa sanat kuuluvat: joka opin kautta on viisas, tulkoon ensin tyhmäksi, että sitten viisaammaksi tulisi. — Ja nyt, rakas ystävä, Herra teille näytti sairautenne aikana, kuinka teidän saatu viisautenne on vienyt teidät moneen tarpeettomaan asiaan, joita ei teidän uskonne ja kristillisyytenne olisi ollenkaan kestänyt".
Loppuun asti oli Paavo Ruotsalaisen auktoriteetti tavattoman suuri. Sentähden sai hän miltei vastustamatta arvostella semmoisiakin asioita ystäviensä elämässä, joita hän ei ymmärtänyt. Tuo ei ollut hyödyksi hänelle eikä hänen ystävilleen. Mutta pelastuksen Jumala ei laskenut tätä suurta asettaan ylpeyden kukkuloilla hukkumaan, vaan painoi hänet ulkonaisten ja sisällisten kärsimysten kautta itsekieltämisen ja nöyryyden laaksoon, siellä harjoittaakseen hänen uskoaan viimeistä voittoaan voittamaan. Suuren merkityksensä herännäisyyden historiassa säilytti vielä näinäkin aikoina Iisalmi. Tärkeämpi kuin ehkä milloinkaan ennen oli nyttemmin, kun Paavo ei enää jaksanut läheisimmissäkään seurakunnissa käydä, L. J. Niskasen tehtävä Pohjois-Savon heränneitten johtamisessa. Sekä Iisalmessa että siihen kuuluvissa Lapinlahden ja Kiuruveden kappeliseurakunnissa oli heidän lukunsa suuri, mutta, niinkuin jo tiedämme, olivat he vanhoista ajoista uskonnollisuudessaan hieman huikenteleviakin, jonka tähden johtajan asema heidän keskuudessaan ei suinkaan ollut helppoa. Tunnustettava on myöskin, ettei L. J. Niskanen kaiken lahjakkuutensa uhallakaan aina pystynyt arvoaan ylläpitämään, varsinkaan ei silloin, kun hänen täytyi ominpäin toimia. Apumiehekseen sai hän näinä aikoina Juhana Poikosen, joka noin v. 1846 muutti Kerimäeltä Iisalmeen. Mitään erimielisyyttä hänen ja Niskasen välillä ei enää näy syntyneen, eikä Ruotsalainenkaan häntä näinä aikoina moittinut. Näyttää, kuin olisivat Ruotsalaisen ja Niskasen epäluulot Poikosesta aiheutuneet viimemainitun kadehtijain juoruista. Muutoin on huomattava, ettei mikään eripuraisuus 1840-luvun viime vuosina eikä seuraavankaan vuosikymmenen alussa häirinnyt Pohjois-Savon herännäisyyttä. Tästä sanoo esim. Poikonen muistokirjassaan: "Silloin olivat kaikki heränneet niissä seurakunnissa yksimieliset, niinkauan kuin ukko Paavo eli". — Juhlahetkiä Iisalmen heränneille olivat ne ajat, jolloin J. I. Bergh Kuopiosta kävi heitä tervehtimässä. Vieläkin muistavat silloisten heränneitten lapset kuulleensa kertomuksia Berghin käynneistä täällä. Varsinkin yksi semmoinen kertomus on säilynyt. Se kuuluu: "Kuopion Bergh kulki täällä kerran kesällä jalan salojen poikki seuratalosta toiseen. Suuri kansanjoukko seurasi häntä. Tie kulki harjun yli. Kun sille noustiin, sanoi Bergh: rukoillaan täällä. Hän polvistui ja kansa hänen kanssaan, ja niin voimallinen oli hänen rukouksensa, että koko harju liikkui". [Paimenmuisto; Kuopion tuomiokunnan pöytäkirjat (1848 — 50); Kertoneet K. A. Malmberg, B. K. Sarlin, Albertina Nenonen, Kusti Niskanen; Poikosen elämäkerta; K. R. Petterssonin kirje Edvard Svahnille 9/1 1847; Paavo Ruotsalaisen kirje J. I. Berghille 27/10 1848 (käsialasta päättäen Landgrenin kirjoittama, painettu Akiander VI s. 141-142).]
Tosi hyvän ja luotettavan johtajan saivat näiden seutujen heränneet, kun J. J. Rahm v. 1849 tuli Kiuruveden kappalaiseksi. Niinkuin tiedämme (katso II, 422), oli hän jo nuorena pappina voittanut Helsingin heränneitten sydämet. Palveltuaan sittemmin 7 vuotta verrattain kylmillä seuduilla (Rautalammella ja Korpilahdella), pääsi hän yllämainittuna vuonna papiksi seurakuntaan, joka oivalsi, minkä hengen lapsi hän oli, ja kätki kiitollisiin sydämiin hänen hyvät opetuksensa. Rahm oli vilpitön, hiljainen ja tasapuolinen, mutta samalla luja vakaumuksen mies. Mainitsemista ansaitsee myöskin, että hänellä oli hyvät tiedot, paremmat kuin useimmilla muilla sen ajan heränneillä papeilla. Mutta yksinkertaista oli hänen saarnansa. Sen pääneuvona oli, miten syntisen tulee kääntyä Kristuksen tykö apua saadakseen. Rahmin ääntä ei kuultu semmoisissa suurissa seuroissa, missä muita puhujia esiintyi. Hän oli siksi nöyrä, että hän aina luovutti puhevuoron muille. Ehkä oli siihen syynä sekin, että hän osasi suomea verrattain huonosti. Paremmin kuin useimmat muut heränneetkin käsitti hän Paavo Ruotsalaisen syvällisen luonteen ja hänen rikkaat, Pyhän hengen koulussa saavuttamansa kokemukset, ollen aina hänen vilpittömimpiä ystäviään, ja kävi, Kiuruvedelle muutettuaan, usein hänen luonaan. Paavo puolestaan piti häntä suuressa arvossa. Muihinkin Savon-puolen johtomiehiin oli Rahm likeisissä suhteissa. Niinpä kävi hän usein Lagusta tervehtimässä, vaikka hänen jalan täytyi hänen luoksensa kulkea, maantietä kun siihen aikaan ei vielä löytynyt Kiuruveden ja Pyhäjärven välillä. — Muitakin Savon-puolen heränneitä tapaamme näinä aikoina Laguksen vieraina Pyhäjärvellä. Yksi näitä oli L. J. Niskanen. Mutta niin usein kuin ennen eivät Savon herännäisyyden merkkimiehet enää Pohjanmaalla käyneet. [Paimenmuisto; Paavo Ruotsalainen, Muuan sana; kert. Kiuruveden vanhat heränneet, Kusti Niskanen, J. Schwartzberg y.m.; L. J. Niskasen kirje J. f. Berghille 30/4 1845.]
VIII.
Silmäys Hämeen ja Satakunnan herännäisyyteen 1840-luvun lopussa.
Laajalle levinnyt oli Keski-Suomessa se Renqvistin hengen leimaa kantava herännäisyys, jonka vaikutusta Etelä-Savon kansaan vasta olemme silmäilleet. Mutta jota enemmän Mikkelin ja Joutsan seuduilta siirrymme länteen päin, sitä pienemmissä ryhmissä tämä liike esiintyy. Niin Laukaassa, Petäjävedellä, Korpilahdella, Jämsässä y.m. Yhteisiä kokouksia nämä hiljaiset heränneet kyllä pitivät jonkun samanmielisen ystävän kodissa, mutta kokouspaikkoja oli harvassa ja niihin kokoontuneiden luku siksi pieni, että tuommoisetkin tilaisuudet pikemmin kantoivat kotihartauden, kuin varsinaisten hartausseurojen leimaa. Vilkas kirjeenvaihto Renqvistin kanssa osoittaa, että häntä pidettiin hengellisenä isänä. Että kuitenkin pietismin tunnettu "ecclesiola in ecclesia"-aate näissäkin yksinään olevissa heränneissä saavutti täyden tunnustuksen, näkyy siitäkin, että he tiesivät, missä heidän hengenheimolaisiaan eri osissa maata löytyi, sekä matkoillaan etsivät näiden seuraa. Niinpä esim. vastamainittujen Koillis-Hämeen pitäjien rukoilijat käydessään Tampereella ahkeraan seurustelivat sikäläisten renqvistiläisten kanssa, samoinkuin he mennen tullen matkalla poikkesivat niihin taloihin, joissa samanmielisiä ystäviä löytyi. Helposti ymmärrettävistä syistä ei ero muun herännäisyyden ja renqvistiläisyyden välillä täällä ollut läheskään niin jyrkkä, kuin esim. Savossa. Niinpä esim. ennen (II, 427) mainitun Simo Lindströmin kotiin Orivedellä matkalla Tampereelle poikkesi kumpaankin suuntaan kuuluvia heränneitä Keski-Hämeestä sekä Pohjan puolelta, mutta heidän välillään ei mitään riitoja syntynyt. Pohjanmaan herännäisyys näkyy kuitenkin siellä saavuttaneen enemmän kannatusta kuin tuo toinen suunta. Liikkeen sikäläisistä edustajista oli eniten tunnettu talollinen Emanuel Juhonpoika Saarikko, jonka kodissa seuroja usein pidettiin. Näitä hänen toimeenpanemiaan hartauskokouksia viranomaiset koettivat kiellettyinä estää, jonka vuoksi Saarikon ystävät alkoivat pitää niitä ainoastaan perhejuhlien yhteydessä.
Keski-Hämeen herännäisyyden ehkä huomattavin paikka oli ennen (II, 430) mainitun Humalojan Humaloja-niminen metsätorppa Pälkäneellä lähellä Sahalahden, Kuhmalahden ja Luopioisten rajaa. Sinne kokoontuivat näiden seutujen heränneet 1840-luvulta alkaen seuroja pitämään. Humalojan apumiehenä esiintyi seuroissa hänen naapurinsa torppari Paavali Urkko sekä myöhempinä aikoina Jeremias Ahtiainen. Niihin aikoihin, jolloin Renqvist kirjoitti "Väärän opin kauhistus"-kirjansa, asettui Humaloja jyrkästi hänen kannalleen. Tätä katsantotapaa hänessä ja hänen seuroissaan käyneissä vahvisti Tampereen läheisyys, he kun usein tapasivat siellä asuvia renqvistiläisiä. Näistä oli kyllä esim. neiti Katariina Ekblom 1840-luvun alussa vielä ollut ystävällisessä kirjeenvaihdossa esim. Bergroth-veljesten kanssa kirjojen levittämisestä y.m., mutta hän, samoinkuin tehtaanjohtaja Ferd. Uhde y.m. heidän ystävänsä olivat niinikään yhä jyrkemmin eronneet Jos. Grönbergistä ja muista Pohjanmaalta tulleen herännäisyyden kannattajista ja he olivat hyvin ahkerassa kirjeenvaihdossa Renqvistin kanssa, jonka vuoksi kummankin suunnan välinen juopa näillä seuduin väkisinkin alkoi näkyä. Usein kävi Tampereella myöskin Lounais-Suomen rukoilijoita, joiden vastenmielisyys Ruotsalaista ja hänen hengenheimolaisiaan kohtaan jo varhaisempina aikoinakin oli suuri. Molemminpuolinen vikoileminen esti herännäisyysliikkeen elpymistä Tampereen tienoilla, jotapaitsi on huomattava, että hedbergiläinenkin suunta samaan aikaan alkoi voittaa alaa näilläkin seuduilla, vetäen lippunsa alle kaikki heränneetkin, joilla ei ollut vakaata pietististä pohjaa. Huomattava on, että Renqvistin hengenheimolaisissa Keski-Hämeessä siellä täällä alkaa näkyä siksi paljon evankelisen suunnan sukulaisuutta, että herännäisyyden leima heissä paikoin käypi hyvinkin epäselväksi.
Eteläänpäin ei Humalojan edustama liike lie päässyt paljon leviämään. Hämeenlinnassa löytyi 1840-luvun loppupuolella heränneitä, mutta nämä olivat liittyneet varsinaiseen pietismiin. Ahkeraan tekivät he matkoja Kalvolaan, missä herätyksiä siihen aikaan tapahtui parin Ruotsalaisen suuntaan kuuluvan papin kautta. Toinen, näistä oli Lauri Kustaa Vilhelm Törnvall, joka oli kirkkoherransijaisena viimemainitussa seurakunnassa v. 1846-1851, toinen, joka kuitenkin vaikutti täällä vain muutamia kuukausia, Pohjanmaan herännäisyyden vaiheissa tunnettu Antti Oskar Törnudd. Mitään suurempaa ja pysyväistä liikettä viimemainituissa seurakunnissa ei tapahtunut. Sitävastoin löytyi "körttiläisiä" verraten paljon Lammilla ja Koskella.
Asemansa puolesta olisi Tampere hyvin sopinut Hämeen ja Itä-Satakunnan herännäisyyden keskustaksi. Siksi ei tämä kaupunki kuitenkaan koskaan päässyt ja vielä vähemmin Hämeenlinna. Puhumatta siitä, että näiden seutujen heränneet jakaantuivat kahteen, toisistaan vuosi vuodelta yhä eroaviin suuntiin, ei täkäläinen liike päässyt kasvamaan niin suureksi eikä niin ryhmittymään, että mistään varsinaisesta keskustasta voisi tulla kysymystäkään. Kaikkialla muualla on herännäisyydellä tuommoisia huomattavia yhtymäpaikkoja — Sortavala, Mikkeli-Joutsa, Kuopio, Iisalmi, Kajaani, Ylivieska-Nivala, Lapua, Eurajoki — täällä ei. Hämeen ja Itä-Satakunnan herännäisyys oli pienempää ja heikompaa kuin muualla. Mutta tarkkaan näkyvät viranomaiset sitäkin pitäneen silmällä ja koettaneen sen leviämistä estää. Kuvaava on esim. seuraava toimenpide.
Bergroth-veljesten ja Niklas Durchmanin vaikutuksesta Keuruulla, Pihlajavedellä ja Ätsärissä oli herännäisyys saanut jalansijaa Ruovedelläkin. Malmbergin, F. O. Durchmanin, J. I. Berghin y.m. viimemainitun seurakunnan kirkkoherran K. H. Bergroth-vainajan perillisten käynnit siellä omistamassaan Peskan talossa, olivat sikäläistä liikettä paljon elvyttäneet. Että paikkakunnan heränneitten luku oli jokseenkin iso, näkyy siitä, että nämä ylimääräiseksi pitäjänapulaiseksi sinne v. 1847 pyysivät ennen (II, 389) mainittua herännyttä pappia N. J. Juseliusta, joka vuodesta 1843 yllämainittuun vuoteen asti oli hoitanut vakituisen pitäjänapulaisen virkaa. Niinkuin viranomaisten toimenpiteistä tämän anomuksen johdosta näkyy, oli tieto näiden seutujen herännäisyysliikkeestä levinnyt kauas. Juseliuksen asian käsittelystä tiedetään nim. seuraavaa: Kysymys oli esillä Ruovedellä elokuun 25 p:nä 1847 pidetyssä pitäjänkokouksessa, missä olivat saapuvilla asianomainen v.t. kontrahtirovasti, Keuruun ennen (II, 385) mainittu kirkkoherra K. G. Calamnius sekä Turun ja Porin läänin kuvernöörin määräämänä Tampereen pormestari F. A. Sacklén. Juselius oli vähän aikaisemmin siirretty ylimääräiseksi papiksi Sääksmäelle. Sacklénin mainitulle kuvernöörille lähettämä selostus kysymyksessä olevasta pitäjänkokouksesta kuuluu: "— — — Useimmat niistä Ruoveden pitäjän maanomistajista, jotka kunnian-arvoisalta tuomiokapitulilta olivat anoneet Sääksmäen kirkkoherranapulaisen N. J. Juseliuksen määräämistä seurakuntansa pitäjänapulaiseksi, pysyivät lujasti anomuksessaan, mutta toiset katuivat, peruuttaen palkanmaksusitoumuksensa, jota vastoin ensinmainitut korottivat sitoumuksiaan, toiset luvaten 4:llä, toiset 5:llä tynnyrillä ottaa osaa apulaisen Juseliuksen palkkaamiseen. Useimmat seurakunnan jäsenistä lausuivat, että apulainen Juselius sen lyhyen ajan kuluessa, jona hän oli palvellut Ruovedellä, oli muodostanut eri yhdyskunnan seurakunnassa n.s. körttiröijyistä ja siten saanut aikaan eripuraisuutta ja riitoja seurakunnan jäsenissä, jonka vuoksi he mitä jyrkimmin vastustivat Juseliuksen ottamista papiksi seurakuntaan, kieltäytyen vähimmässäkään määrässä ottamasta osaa hänen palkkaamiseensa. Näin ollen ja koska apulaispapin Juseliuksen ottaminen papiksi Ruovedelle siellä ilmeisesti herättäisi suurtakin tyytymättömyyttä useimmissa sekä entistä suurempi eripuraisuus seurakunnan jäsenissä tuottaisi kirkkoherralle ylen suurta vaivaa järjestyksen ylläpitämisessä hengellisessä suhteessa, pidin velvollisuutenani pikemmin estää kuin puolustaa hänen määräämistään papiksi seurakuntaan."
Juselius jäi Sääksmäelle, missä hän toimi ylimääräisenä pappina vuoden ajan. Koska Ruoveden pitäjänapulainen R. A. Polviander, jonka apulaisena hän oli ollut, ei vielä hänen muuttaessaan Sääksmäelle kyennyt virkaansa hoitamaan, vaan tarvitsi ja muutamia kuukausia myöhemmin saikin apulaisen, näkyy selvästi, että viranomaiset todella koettivat estää sikäläisen herännäisyyden leviämistä. Mutta tämän uhallakin saivat Ruoveden heränneet mieleisensä papin. Tämä mies oli vasta mainittu A. O. Törnudd, joka heti papiksivihkimisensä (1847) jälkeen määrättiin yllämainitun Polvianderin sijaiseksi. Törnudd, joka oli syntynyt joulukuun 19 p:nä 1824, oli kykenevä ja tunnollinen mies sekä siihen aikaan altis tunnustautumaan heränneitten ystäväksi. Tuntuva oli hänen vaikutuksensa Ruovedellä, mutta vielä huomattavampi Multiassa, missä hän oli armovuodensaarnaajana vuosina 1849-1851. Niklas Durchmanin ajoilta löytyi täällä paljon heränneitä, ja Törnuddin aikana tapahtui uusia herätyksiä. Niin elävää oli sikäläinen liike, että moni niistäkin palkollisista, jotka eivät siihen julkisesti olleet liittyneet, palkkasivat sijaisen päästäksensä kirkkoon niinäkin pyhinä, jolloin heillä ei ollut kirkkovuoroa.
Verraten hiljaista, mutta kuitenkin huomattavaa oli edelleen herännäisyysliike Ätsärissä, missä K. E. Bergroth oli kappalaisena. Hänen veljensä F. H. Bergrothin seurakunnassa, Pihlajavedellä, tapahtui siksi paljon herätyksiä, että Saarijärveltä asti saapui sinne ihmisiä Jumalan ihmeitä näkemään ja kuulemaan, niin esim. elokuun 3 p. 1845, jolloin monta heistä tuli todelliseen herätykseen. Usein kävivät Bergrothin sukulaiset Pohjanmaalta häntä tervehtimässä. Varsinkin yksi tämmöinen vierailu jäi näiden seutujen heränneitten muistoon: Malmbergin ja F. O. Durchmanin y.m. heränneitten pappien käynti näillä seuduilla lokakuussa 1845, jolloin viimemainittu piti rippipuheen ja edellinen saarnasi Pihlajaveden kirkossa. Kuuluisain saarnaajain puheet koskivat syvästi kansaan, ehkä sentähdenkin, että moniaita viikkoja aikaisemmin 26 henkilöä oli hukkunut kovassa myrskyssä Keuruunselällä. — Oltuaan lähes vuoden ajan tehtaansaarnaajana Tampereella, kutsuttiin F. H. Bergroth ylimääräiseksi pitäjänapulaiseksi Keuruulle 1847, johon virkaan hän astui huhtikuussa s.v. Ehkä vielä useammin kävivät häntä täällä tervehtimässä paitsi Malmbergiä ja Durchmania, muutkin ystävät Pohjanmaalta, v. Essen, Ingman, Holmström y.m. Selvää on, että tämmöiset vierailut, joiden lisäksi J. I. Berghin matkat Kuopiosta Keuruun kautta Lapualle ja Isoonkyröön ovat mainittavat, olivat omiaan tukemaan ja virkistämään Pohjois-Hämeen herännäisyyttä ja liittämään sitä likempään yhteyteen Suupohjan suureen liikkeeseen. Sentähden kantaakin tämä Hämeen herännäisyyden ala paljon virkeämpää leimaa kuin muualla. Kuitenkin täytynee myöntää, ettei herännyt kansa itse, niinkuin varsinkin Pohjanmaalla, pystynyt liikettä niin hoitamaan ja kurissa pitämään, että jo ulkonainen järjestyskin olisi ollut omiaan turvaamaan sitä perintöä, minkä se näinä aikoina sai. Vielä selvemmin tuli tämä puute näkyviin etelämpänä olevissa seurakunnissa. Sentähden esim. silloisten herännäisyysliikkeen ulkopuolella olevien pappien näistä heränneistä usein lausumia ankaria arvosteluja ei suinkaan aina saa pitää ainoastaan vihan ja vainoamishalun purkauksina, vaan joskus ainakin osaksi oikeutettuinakin. Tältä kannalta tekisi mieli arvostella esim. Längelmäen kirkkoherran I. J. Velleniuksen eräälle heränneelle papille v. 1849 kirjoittamaa ystävällistä kirjettä, jossa hän seuraavin sanoin puhuu seurakuntansa ja siihen tähän aikaan kuuluvan Kuoreveden kappelin heränneistä: "— — — En tahdo olla filosofi enkä teologi, vaan kristitty. Mihin toimenpiteisiin tulee minun seurakunnassani ryhtyä, siihen kun on sulkeutunut pieni seurakunta, joka ei oikein ole käsittänyt perustajiensa mielipiteitä ja hyviä tarkoituksia, joita totisesti ei suinkaan saa kieltää? Yleensä tuo pieni seurakunta täällä luottaa ulkonaiseen omituiseen pukuun; he ovat ylpeitä, ylönkatsovat ja tuomitsevat kaikkia muita, jotka eivät kuulu tähän joukkioon, saavat aikaan pahennusta pyhissä toimituksissa ja Jumalan huoneessa sopimattomalla käytöksellään, irvistelyllään ja toisilleen kuiskaamalla, aiheettomalla juoksemisella edestakaisin Herran huoneessa y.m. säädyttömällä esiintymisellään, pitävät käyttämiään kirjoja raamattua ja käytettäväksi hyväksyttyä katkismusta parempina, repivät rikki pyhimmät siteet lasten ja vanhempain välillä, sanalla sanoen tahtovat poiketa vanhasta, tavaksi tulleesta kirkollisesta järjestyksestä, valittavat toisten penseyttä ja hengen puutetta, vaikka heiltä itseltä juuri puuttuu, mitä he muissa kaipaavat." [Akiander VII, 29, 247; J. V. Vallinheimo, Kuvauksia muutamain Keski-Hämeen seurakuntien kristillis-siveellisistä oloista IV (Kirkkohist. seuran Pöytäkirjat IX); Katarina Ekblomin kirje K. E. Bergrothille 27/9 1839; F. H. Bergrothin almanakkamuistiinpanot; Paimenmuisto; Sukukirja; pormestari F. A. Sacklenin kirje Turun ja Porin läänin kuvernöörille 18/9 47; Jos. Grönbergin, J. V. Nyberghin ja A. O. Törnuddin kertomukset; J. I. Velleniuksen kirje Jos. Grönbergille 4/9 1849; Suometar 1849 n:o 6.]
* * * * *
Niinkuin jo aikaisemmin olemme nähneet, muodostivat Lounais-Suomen rukoilijat renqvistiläisen suunnan suurimman ja johdonmukaisimmin järjestetyn liikkeen. Varsinkin hedbergiläisen riidan jälkeen, jolloin miltei kaikki näiden seutujen heränneet papit erosivat herännäisyydestä, kehittyi kysymyksessä oleva liike yhä jyrkemmäksi ei ainoastaan evankelisen, vaan kaikkien muidenkin suuntien vastustajaksi. Renqvist, johon nämäkin rukoilijat sokeasti luottivat ja jonka kirjoja he ahkerasti lukivat, piti kyllä riitakirjoituksillaan huolta siitä, että kaikki sopu vähänkin toisin ajattelevien kanssa kävi yhä mahdottomammaksi. Mutta myönnettävä on myöskin toiselta puolen, että evankelisen suunnan papisto yhtä yksipuolisesti ja monesti hyvinkin ylimielisesti arvosteli ja kohteli näitä heränneitä, siten pakoittamalla pakoittaen heitä pitemmälle, kuin he ehkä muutoin olisivat menneetkään.
Lounais-Suomen rukoilijain johtajista oli lahjakkaimpia, vaikka verraten vähän huomattu, ennen (II, 343) mainittu Kustaa Heinikkala. Isänsä kuollessa (1837), jolloin hän ryhtyi Laitilan heränneitä johtamaan, oli hän vasta 28 vuoden ikäinen, mutta arvokas esiintymisensä ja vilpitön jumalanpelkonsa takasivat hänelle alusta alkaen menestystä. Lahjakkaisuutensa uhallakin kehittyi hän kuitenkin jo hedbergiläisen riidan aikana kovin yksipuoliseksi, kun oli kysymyksessä muiden uskonsuuntien, uusien kirjojen y.m. arvosteleminen. Heinikkalan kuulijakunta oli melko iso. Toinen johtava henkilö Laitilassa oli talollinen Mikko Kauppi, joka asui Kodisjoen kylässä. Hän piti paljon seuroja kotipitäjänsä ulkopuolellakin. Pari kertaa matkusti hän Sortavalaan asti, vieden Renqvistille rahoja kirjojen kustantamista varten. [Kert. rehtori K. V. F. Rancken (Raumalla), Kustaa Heinikkala, rovasti N. Helenius y. m (Laitilassa); Laitilan kirkonarkisto.]
Liike Eurajoella oli ehkä eniten levinnyt Sydänmaan kylässä, missä Atanasius Dahlberg asui. Huomattava on kuitenkin, että heränneitten luku muissa kylissä toisinaan oli vieläkin suurempi. Atanasius Dahlberg oli hiljainen mies eikä mikään erinomainen puhuja, mutta hän vaikutti paljon hyvää yksityisen sielunhoidon alalla. Oman seurakuntansa ulkopuolella ei hän juuri käynyt; Luvialla, missä hänellä oli muutamia hyvin likeisiä ystäviä, piti hän kuitenkin joskus seurojakin. — Veljeänsä paljon lahjakkaampi oli Daniel Dahlberg (II, 343). Hän asui Euran pitäjään kuuluvan Kiukkaisten kappelin Panelian kylässä, sieltä johtaen miltei koko Lounais-Suomen rukoilijain liikettä. Daniel Dahlberg oli lahjakas puhuja ja selväjärkinen mies sekä erinomaisen ystävällinen luonne. Hänen elävä kristillisyytensä oli kaikille tunnettu. Hän oli ikäänkuin luotu siihen johtajanasemaan, minkä hän kuuluisan isänsä kuoleman jälkeen sai. Rukoilijat rakastivat häntä ja kunnioittivat hengellisenä isänään, ja evankeliseenkin suuntaan kuuluvat pitivät häntä suuressa arvossa. Dahlberg piti seuroja sunnuntaisin, jolloin hänen puheensa lähtökohtana ja aiheena tavallisesti oli kirkossa kuultu saarna, sekä usein arkipäivinäkin. Enimmäkseen esiintyi hän paitsi Kiukkaisissa ja Eurassa, Eurajoella, mutta ulotti usein matkansa etäämmällekin. Kuljeksijan intoa hänellä ei ollut, eikä hän ominpäin lähtenytkään kotipitäjänsä rajojen ulkopuolelle, mutta kun häntä läheltä ja kaukaa pyydettiin hartauskokouksia johtamaan, ei hän kieltäytynyt matkustamastakaan. Oma raadollisuus, katumus, parannus, usko Jesukseen — nämä näkökohdat olivat Dahlbergin puheen ohjeena; niiden selvittämiseen ja soveltamiseen käytti hän etevät puhelahjansa. Rukousta hän paljon teroitti, mutta tämän ohessa myöskin, ettei sitä saa minäkään ansiona pitää. Sen harjoittamisessa oli hän vapaammalla kannalla kuin useimmat muut Lounais-Suomen heränneitten johtomiehistä, hänen seuroissansa kun ei aina rukoiltu polvillaan, vaan seisoaltaankin. Varsinkin kotipitäjässään, mutta muillakin Lounais-Suomen rukoilijain merkkipaikoilla vaikutti Daniel Dahlberg suurella siunauksella kristillisen opin ja elämän hyväksi. Hänen, samoinkuin hänen veljensä Atanasius Dahlbergin, tapaamme vielä monta vuotta 1840 — 50-luvun jälkeen toimittamassa suuriarvoista paimentyötään näiden seutujen heränneitten keskuudessa.
Rauman rukoilijain luotettava ystävä, sikäläisen seurakunnan kappalainen Kustaa Ilvan (1,22:) oli v. 1841 siirtynyt Herran lepoon. Herännäisyyden opin hengessä, mutta ulkonaisesti hiljaisella ja sävyisällä tavalla oli hän saarnoissaan ja seurapuheissaan varoittaen puhunut syntiä vastaan. Elävä synnintunto olikin vielä hänen kuolemansakin jälkeen Rauman heränneitten huomattavimpia tuntomerkkejä, ja sentähden kannattivat he semmoista kirjallisuutta, joka tätä teroitti. [Kustaa Malon kertomukset; I. L. Roosin pastoraalitutkintoa varten 1888 kirjoittama "Uskonnollisista puolueista Satakunnan lounaisimmissa seurakunnissa"; kert. K. V. E. Rancken y.m. vanhat heränneet Raumalla.] — Paljon kiihkoisampaa leimaa alkoi näiden seutujen herännäisyys kantaa kun talollinen Kustaa Sjöros 1840-luvulla alkoi esiintyä seurapuhujana. Hänen puheensa oli ankaran kovaa, liikkeensä kiihottavia ja hermostuttavia. Mutta "hengen vaikutukset", itku, rukoilemishalu, harras osanotto veisuun lisääntyivät.
Renqvistin innokkaimpia ihailijoita Lounais-Suomessa oli E. G. Ilvan Ahlaisten kappelissa. Setänsä ennen (I, 221) mainitun Rauman kauppiaan J. M. Ilvanin kautta oli hän päässyt rukoilijain kuuluisan johtajan tuttavuuteen ja tämän kirjojen levittäjäksi. Usein kirjoitti hän Renqvistille. Jo niihin aikoihin, jolloin viimemainitun ja Ruotsalaisen välinen riita ensin tuli tunnetuksi Lounais-Suomessa, oli hän asettunut hyvin jyrkälle kannalle kaikkiin nähden, jotka eivät taipuneet sortavalalaisen oppi-isän oppia ja neuvoja noudattamaan. Kun sitten hedbergiläinen riita alkoi synnyttää häiriöitä Satakunnan rukoilijoissa, kehittyi tämä hänen uskonnollinen katsantotapansa vielä jyrkemmäksi. Seuraten herännäisyydessä syntyneitä oppiriitoja, suosi hän lämpymästi Renqvistin riitakirjoituksia, koettaen niitä levittää Ahlaisissa ja muuallakin. Seuraava ote hänen tuolle "rakkaalle isälleen" v. 1845 kirjoittamastaan kirjeestä osoittaa, miten suuriarvoisena hän tämän taistelua opin puolesta piti: "Halulliset ovat käyneet minulta kysymässä 'Väärän opin kirjaa', mutta minä olen sanonut: odottakaa, kyllä se tulee. Aika näkyy tulevan odottajille liian pitkäksi. Jospa Herra soisi armonaikaa ja Hengen voimaa teille alkamaan 'Väärän opin kauhistuksen' toista osaa ja valmistaisi sillä tietä näkemään valkeutta monelle horjuvalle sielulle, joka ei ole tullut vakuutukseen, voidakseen eroittaa valhetta totuudesta. Sillä paljon on niitä ihmisiä, jotka seisovat niin sanoakseni kahden tien haarassa, neuvottomina kumpiko niistä mahtaa olla oikea tie." Ankarasti arvosteli Ilvan varsinkin evankeliseen suuntaan antautuneita. Samassa kirjeessä lausuu hän heistä: "— — — Kun tämänlaiset kuulevat olevan mielestänsä soveliaamman polun autuuteen, niin ei ole ihme, että lähtevät sitä etsimään, päästäksensä helpommalla uuden opin järjettömyydessä autuaiksi, hylkäävät sanan ja sanan mukana sopivat kirjat ja ovat niin hävyttömät, että uuteen oppiin tultuansa sanovat pyhän raamatunkin vääräksi, apostolein ja koko marttyyrein joukon menneen helvettiin ynnä koko joukon muita kristillisiä opettajia ja kristityitä hamaan tähän aikaan asti ja nyt vasta oikean järjestyksen ja tien löytyneen. Kun kuulevat vaan uskoa tarvittavan, niin saavat heti oman järjestyksensä voimalla uskonsa valmiiksi ja niin luulevat he uskovansa, vaikkei heidän uskonsa suinkaan ole Pyhän hengen sanan kautta vaikuttama usko, vaan otettu ja tehty usko, josta uskon elämä on eroitettu. Sanotaan: usko vaan ja elä niinkuin muutkin, älä näytä sitä muille sillä tuo on omaa vanhurskautta, usko vaan niinkuin kristitty ja elä niinkuin muutkin, syö, juo, huvittele, älä rukoile, sillä se on antikristuksen työ, älä pane käsiäsi ristiin, älä notkista polviasi, älä huokaa. Näin hirveän pedon kuvan he tekevät kristillisyydestä."
Tuskin missään tuli eroitus herännäisyyden ja evankelisen suunnan välillä niin jyrkäksi, kuin Lounais-Suomessa. Täällä ryntäsivät kummankin suunnan edustajat joka seurakunnassa toisiaan vastaan, ja täällä lukivat rukoilijat yleisemmin kuin missään muualla Renqvistin riitakirjoituksia. Näin ollen ei sovi oudoksua, että sikäläinen herännäisyysliike itseensä sulkeutuen kehittyi yksipuolisemmaksi kuin esim. Mikkelin puolen rukoilijain liitto, jonka taistelu Ruotsalaisen hengenheimolaisia vastaan tuskin ensinkään koski opillisia eroavaisuuksia. [Paimenmuisto; rehtori K. V. E. Ranckenin y.m. kertomukset; E. G. Ilvanin kirje Renqvistille 2/8 1845 (Akiander VII, 236)].
Yllämainitussa kirjeessään Renqvistille puhuu Ilvan ihastuksella siitä, että Lutherin huonepostillan suomennosta paraikaa painettiin, lausuen sen toivomuksen, että suomentaja olisi "heimolaisuudessa sen hengen kanssa, joka aikoinaan Lutherissa vaikutti". Tuntuu, kuin olisivat heränneet kaikkialla näinä oppiriitojen eksyttävinä aikoina kaivanneet suuren uskonpuhdistajan neuvoa. Tiedämme, että Suupohjan heränneet papit ahkeraan olivat tehneet työtä, voidakseen kansallemme antaa Lutherin huomattavimmat kirjat Suomen kielellä. Ilolla vastaanotettiin tämä lahja kaikkialla, missä uskonnollista harrastusta löytyi. Varsinkin Lounais-Suomen rukoilijoissa oli ilo niiden ilmestymisestä suuri. Todistuksena ovat muun ohessa seuraavat säkeet Matti Paavolan (II, 344) v. 1850 tämän johdosta sepittämästä runosta:
"En tuot' toivoo voinut
Enkä myös olettaa tainnut,
Vaikk' juur' halusin
Lutheruksen saarnoi
Aivan kalleit', jaloi
Sielulleni
Virvoitukseks'
Uskon kiistoss', työss'."
"Suomen lapset,
Suomen lapset,
Herrall' kiitosta
Veisatkaa nyt hartaast'
Sydämestänn' tarkast',
Ett' on suotu
Meille tuotu
Uusi valo juur'."
"Lutherus nyt saarnaa
Suomen kansan maassa
Lunastuksen kalliist' valost'
Sieluin autuudeks'."
Kovia oli Paavolan lähinnä edellisinä vuosina täytynyt kokea. Hän ei ollut voinut kaikin puolin hyväksyä ystäviensä oppia ja uskonnollista elämää. Se oli hänestä liika kaavamaista, varsinkin mikäli asia koski tuota alituista vaatimusta polvirukoukseen. Muutamat muutkin rukoilevaisten kaavamaiseen elämään pakoittavat tavat olivat häntä loukanneet. Hän oli kylliksi valistunut taipuakseen kaikkiin heidän vaatimuksiinsa. Kun esim. miehet käyttivät pitkää partaa, "sentähden ettei Jesuskaan ollut partaansa ajanut", löysi hän raamatusta tuetta vapaammalle käsitykselle tämänkin asian suhteen. Eikä voinut hän kärsiä sitä puoluehengen synnyttämää uskonnollista kiihkoa, joka hedbergiläisen riidan ajoilta oli ruvennut riehumaan rukoilevaistenkin piireissä. Siitä hän kirjoittaa: "Ennenkuin Lutherin postillat käännettiin suomeksi, oli Satakunnan pitäjissä kauheat riidat; eripuraisuudet, parjaukset ja toistensa tuomitsemiset olivat nousseet sanomattomaan määrään, niin ettei kaikkia niitä surkeuksia jumalisten kesken voi mainitakaan. — — — Suruttoman kansan pahennukset eivät koskaan nousseet niin korkealle, kuin rukoilevaisen kansan, joka ei ollenkaan havainnut itsessään mitään puutetta juuri silloin, kun siltä puuttui kalliimmat lahjat: usko ja rakkaus". Seurauksena tästä Paavolan itsenäisestä katsantotavasta olikin, että hänen arvonsa rukoilijain silmissä vähenemistään väheni. Niin kävi hänen omassa seurakunnassaan, Nakkilassa, niin muuallakin. Hän oli liika jyrkästi väitellyt rukoilijain kanssa "epäuskosta ja ulkokullattujen pahuudesta" sekä "itseensä uskaltamisesta ja omaa pyhyyttä vaativasta hengestä". Tätä riitaa oli Paavolan oman kertomuksen mukaan kestänyt vuodesta 1817 vuoteen 1846 asti. Köyhyyskin liittyi tuon yhä yksinäisempään asemaan jääneen matkamiehen vaivoja lisäämään. V. 1847, jolloin hänen toinen vaimonsa kuoli, myytiin huutokaupalla myöskin hänen vanhat rakkaat kirjansa. Se seikka, ettei hän saanut apua edes niiden lunastamiseen, osoittaa, jos mikään, kuinka vähän ystäviä hänellä enää oli. — V. 1848 sairastui Paavola kovaan tautiin. Samana vuonna kirjoitti hän syvällisiä mietteitä, muun muassa lausuen: "Jollet sinä, Herra, armahda meitä viheliäisiä syntisiä, kuule meidän rukoustamme ja anna syntejämme anteeksi, niin olemme hukassa kaikella hurskaudellamme. Tätä täytyy kaikkien pyhienkin tunnustaa ja tätä pitää heidänkin sinulta rukoileman oikealla ajalla eikä tätä synnin tunnustusta saa silmänräpäykseksikään laiminlyödä. Kristityn koko elämä olkoon tämmöistä rippiä, niin että hän taukoamatta ylistää Jumalan armoa ja häpee omaa elämäänsä." [K. Hallion pastoraalitutkintoa varten kirjoittama kirjoitus "Katsaus hengellisen kirjallisuutemme vaiheisiin"; Akiander VII, 502 — 510; kert. K. V. E. Rancken y.m.]
Paitsi yllämainituissa Lounais-Suomen seurakunnissa löytyi näitä Renqvistin opetuslapsia 19 vuosisadan keskipalkoilla vielä Lapissa sekä vähän Säkylässä, Kokemäellä ja Yläneellä. Viimemainitussa seurakunnassa oli tunnetuin Yläneen-kartanon omistaja J. R. A. Jägerhorn, joka oli kirjeenvaihdossa Renqvistin kanssa ja hänelle lähetti kotipitäjänsä "pienen joukon" tervehdykset. [Akiander VII, 253 — 254.]