Myöhään, kun jo miltei kaikki hänen asetoverinsa 1840- ja 1850-luvun ajoilta olivat muuttaneet pois tämän elämän taisteluista ja vaivoista, pääsi Vihtori Lauri Helander lepoon. Hän kuoli 83 vuoden ikäisenä syyskuun 10 p:nä 1905.
Ruotsinkielisen Pohjanmaan huomatuimpia heränneitä pappeja oli myöskin J. H. Roos, jonka tunnemme hänen esiintymisestään 1857 vuoden virsikirjaehdotuksen arvostelijana sekä hengellisten laulujen sepittäjänä (IV, 269 ja seur.). Monta vuotta toimittuaan ylimääräisenä pappina Uudessakaarlepyyssä sekä oltuaan muutamia vuosia saarnaajana Kristiinankaupungissa, pääsi hän (1867) Inkoon kirkkoherraksi. Hän kuoli v. 1885. [Paimenmuisto.]
Ensimmäisenä sunnuntaina sen kauhean tulipalon jälkeen, joka maan tasalle hävitti Vaasan kaupungin, kaikui säilyneen raatihuoneen portailta särkevä saarna kaupungin vielä savuaville raunioille kokoontuneille kodittomille asukkaille. Saarnaaja oli Mustasaaren silloinen kappalainen H. Moliis (k. 1871). Jos hän ei siihenkään aikaan (1842-51), jolloin hän oli pappina Pietarsaaressa (III, 51), varsinaisesti lukeutunutkaan pietistoihin kuuluvaksi ja vielä vähemmin nyttemmin kantoi tätä nimeä, on toiselta puolen huomattava, että hänet usein nähtiin heidän kokouksissaan sekä että hän kohteli heitä, niinkuin seurakuntalaisiaan yleensä erinomaisen ystävällisesti. Sitäpaitsi liikkuivat hänen saarnansa pietistisellä pohjalla. — Tämänhenkisiä pappeja löytyi Pohjanmaalla muitakin. [Paimenmuisto; kert. rouva Gustaava Laurell; K. Smeds, Något om Replot församling.]
Jyrkkä pietista oli sitävastoin K. V. Lybeck (III, 51), joka loppuijällään oli kappalaisena Mustasaaressa (1875-1890). Hänen viimemainittuna vuonna tapahtuneen kuolemansa johdosta kirjoitti "Vasabladet": "Lybeck oli näillä seuduin ennen niin voimallisen pietismin innokas kannattaja. Hän oli noita voimallisia, ytimekkäitä saarnaajia, joita nykyaikana löytyy yhä harvemmassa. Kaikki mitä hän puhui saarnatuolilta tuli suoraan sydämestä; hän ei tarvinnut minkäänlaisia kirjoitettuja konsepteja, sillä hänen vakaumuksessaan löytyi ennakolta kirjoitettuna, mitä hän tahtoi sanoa. Hänen saarnansa olivat muutoin hyvin lyhyitä, mutta sisälsivät enemmän kuin tunteja kestävät esitelmät. Hänen äänensä oli sointuva ja selvästi kuuluivat hänen sanansa isoimmissakin kirkoissa. Hänen messuäänensä oli harvinaisen korkea tenoori, joka monesti saattoi lukkarit kerrassaan onnettomiksi. — Ihmisenä oli Lybeck monessa suhteessa omituinen. Hän oli miltei äärimmäisyyteen nopea ja vikkelä liikkeissään ja kaikissa toimissaan. Meidän aikamme mukavuuksiin ei hän ollut mieltynyt; hän rakasti vanhaa, johon hänen kalliimmat muistonsa kuuluivat. Hiljaisena ja vaatimattomana eli hän kodissaan, esiintyen ainoastaan silloin, kun kirkko ja uskonnolliset toimet häntä siihen vaativat." [Paimenmuisto; Församlingsvännen 1890, N:o 7.]
Saman hengen lapsia, kuin Lybeck, olivat myöskin ennen (III, 50) mainittu J. J. Häggman, joka kuoli ylimääräisenä pappina Bergössä 1856, sekä tämän lanko L. V. Schalin (k. Luodon kirkkoherrana v. 1882). Paljon vakavia muistoja kätkeytyy näiden jo nuorina heränneitten sielunpaimenten elämäkertaan. Useimmat niistä eivät kyllä ole omiaan herättämään ihmisten huomiota, mutta tämä ei ratkaise niiden arvoa sen Jumalan edessä, joka lupaa palkita vähässä uskolliset. Ja tähän ryhmään kuului epäilemättä monta muutakin XIX vuosisadan heränneistä sielunpaimenista. [Paimenmuisto; K. Smeds, Något om Replots församling.]
Muista jo XIX vuosisadan herännäisyyden valta-aikana tunnetuista, mutta liikkeen johtohenkilöihin verrattuina vähemmän huomatuista Pohjanmaan papeista ovat yllämainittujen rinnalla seuraavatkin muistettavat.
1840-luvun lopussa ja seuraavan vuosikymmenen edellisellä puoliskolla kaikui J. R. Hedbergin (III, 51) herätyshuuto seuraavissa Etelä-Pohjanmaan ruotsinkielisissä seurakunnissa: Kristiinankaupungissa, Närpiössä, Kruununkylässä ja Bergön saarella. Viimemainitun seurakunnan kappalaiseksi hän pääsi v. 1853. Paljon hänestä toivottiin, mutta puolentoista vuoden perästä kutsui Ylipaimen hänet pois tämän elämän vaivoista (8/1 1855). Hedberg oli kuollessaan ainoastaan 42 vuoden ikäinen. [Sukukirja; kert. E. Roos, V. L. Helander y.m.] — Raippaluodossa taisteli Jaakko Simelius (III, 51) kovaa taistelua. Hänen palkkansa oli mitättömän pieni, ja heränneitä kovin vihaavan, puoleksi mielipuolen K. E. Bergmanin apulainen kun hän oli, täytyi hänen uskonsa tähden kärsiä paljon vainoa. Seurakuntalaisiakin kiihoitti tuo mieletön esimies häntä vastaan. Mutta paljon ystäviäkin oli Simeliuksella Bergössä, ja nämä koettivat häntä kaikin tavoin tukea. Muunohessa rupesivat he yhdessä lähimmän mannermaan heränneitten kanssa rakentamaan hänelle omaa tupaa, joka ei kuitenkaan ehtinyt valmistua, ennenkuin hän, kaksi vuotta Bergössä taisteltuaan, muutti pois (1849). Toimittuaan pari vuotta pappina Luodossa, siirrettiin Simelius suomenkielisiin seutuihin, ollen muunohessa kappalaisensijaisena Alahärmässä vuosina 1854-1863. Täältä hän viimemainittuna vuonna pääsi Jepuan kappalaiseksi, pysyen tässä virassa kuolemaansa asti (1868). [K. Smeds, Något om Replot församling; Paimenmuisto.] — Oltuaan Maksamaan kappalaisena vuoteen 1848 (III, 51), pääsi P. J. Sandelin Vöyrin kappalaiseksi, jossa virassa hän toimi elämänsä silloisista sielunpaimenista, kuoli Sandelinkin suurten nälkävuosien aikana (1867).
Etelä-Pohjanmaan herännäisyyden lähinnä Malmbergia vaikuttavimman sielunpaimenen F. O. Durchmanin tapaamme vielä kauan jaon aikojen jälkeen työssä eri seurakunnissa Pohjanmaalla. Muutamia kuukausia ennen tuon kuuluisan entisen asetoverinsa kuolemaa (1858) oli hän muuttanut Koivulahdelle, jonka seurakunnan ensimmäiseksi kirkkoherraksi hänet s.v. oli nimitetty. Noiden vanhojen ystävien Kalajoen käräjien ja Suupohjan suurten herätysten aikoina solmima likeinen ystävyys oli, niinkuin olemme nähneet, jaon onnettomina aikoina katkennut. Tiedämme, että Malmberg v. 1857 lähestyi Durchmania kirjeessä (IV, 51), josta selvästi näkyy, miten hartaasti hän toivoi heidän entisten väliensä uudistuvan, ja väärin olisi olettaa, etteivät viimemainitunkin ajatukset ainakin toisinaan johtuneet samaan suuntaan — mutta muutosta ei tullut. Toinen lähti heränneen kansan siunaamana sen Herran eteen, joka ei tuomitse, niinkuin ihmiset tuomitsevat, toinen tästä kansasta vuosi vuodelta yhä enemmän vieraantuneena jatkamaan työtään Suomen kirkon palveluksessa. Mutta aivan toisenlaista on tämä työ nyt kuin ennen. Kauniina kaikuu vielä Durchmanin ääni, huolellisesti valmistettuja ovat hänen saarnansa ja nuhteettomasti hoitaa hän virkatehtävänsä, mutta ihmisiä ei herää, ei ainoassakaan niistä seurakunnista, joissa hän nyttemmin toimii, jää muita jälkiä hänen työstään jälkimaailman nähtäviksi, kuin erinomaisen hyvin hoidetut kirkonarkistot ja kirkonkirjat. Niin Koivulahdella, missä hän vaikutti vuosina 1858-1867, niin hänen kotiseurakunnassaan Iissä, jonka kirkkoherrana hän oli viimemainitusta vuodesta vuoteen 1875, ja niin vihdoin Vöyrissä, jonka seurakunnan esipappina hän toimi vuosina 1875-1880. Samankaltaista leimaa kantoi kyllä useimpain muidenkin heränneitten pappien työ näinä aikoina, mutta Frans Oskar Durchmaniin nähden, jonka herätyshuudon edessä suruttomimmatkin joukottain ennen olivat heränneet, tuntuu tämä oudolta. Ja oudolta tuntuu moni muu kohta tämän muinoin niin kuuluisan herätyssaarnaajan myöhemmässä elämässä. V. 1865 esim. hakee ja saa hän vaalisijan Lapuan avoimeksi jääneeseen kirkkoherranvirkaan. Seurakunta on hänelle tuttu, täällä on hän Malmbergin kanssa lukemattomia kertoja seuroissa puhunut, ja monta entistä ystävää on hänellä täällä, mutta viran saa toinen, jota ei hän itse ja tuskin kukaan muukaan ollut ymmärtänyt pitää vaarallisena kilpailijana hänelle, tuolle mainehikkaalle saarnaajalle. Iihin muutettuaan joutuu Durchman tuon tuostakin tekemisiin sen puolen heränneitten kanssa. Useat näistä ovat hänen vanhoja tuttaviaan, joiden seurassa hän menneinä aikoina on viettänyt onnellisia hetkiä Jumalan sanan ääressä, mutta kun nämä nyt palauttavat hänen mieleensä menneitä aikoja, väistää hän heidän tiedustelultaan, arkaillen vastaten: puhutaan toisten siitä. Lankoaan J. I. Berghiä käy hän joskus Limingassa tervehtimässä, mutta entiseen sydämelliseen seurusteluun tämän kanssa painaa outo orjamielisyys leimansa. Sanalla sanoen: Durchman on vieraantunut sekä Suupohjan että Pohjois-Suomen heränneistä; yhteiset muistot ja niin paljon yhteistä mielipiteissä ja tavoissa vetävät häntä heidän puoleensa, ja hänen luontainen ystävällisyytensä ja miellyttävä seurustelutapansa ovat omiaan karkoittamaan lähestymisen esteet, mutta jotakin on tullut väliin, jotakin vieroittavaa ja kylmää, jota ei enää saada poistumaan. Mitä? Luovutamme vastauksen muutamalle kokeneelle, herännäisyyden koulussa harmaantuneelle Durchmanin tuttavalle, V. L. Helanderille, joka näistä asioista kerran keskusteltaessa monta vuotta viimemainitun kuoleman jälkeen lausui: "Rangaistuksetta ei kukaan riko yhteyttään sen liikkeen kanssa, jossa hän on saanut herätyksensä ja paraan työnsä suorittanut."
Tiedetään varmuudella, että Durchman paljon kärsi niiden seurakuntien suruttomuudesta, joissa hän, Isostakyröstä muutettuaan, oli pappina. Iistä esim., jonka pohjoiseen luontoon hän oli erinomaisen mieltynyt, haki hän vain siitä syystä pois, että "kansa ei ymmärtänyt häntä". Samaa valitti hän vöyriläisistäkin, ja kun hänen omaisensa hänen viimeisen tautinsa aikana hänelle kertoivat, että samat vöyriläiset kyyneleet silmissä olivat tiedustelleet hänen terveytensä tilaa, lausui hän suruvoittoisesti hymyillen ja kummastellen: sitäpä en olisi uskonut. Varma on niinikään, ettei syy siihen hengelliseen välinpitämättömyyteen, joka sanankuulijoittensa puolelta nyttemmin tuli hänen osakseen, ollut yksin hänen syynsä, mutta kyllä hän pahasti erehtyi syyttäessään siitä esim. valtiopäiviä, uutta kirkkolakiehdotusta y.m. s. Paljon oikeammassa oli hänen ystävänsä ja likeinen hengenheimolaisensa A. V. Ingman, joka hänelle muunohessa kirjoitti (1866): "Mietteissäsi nykyisestä pulastamme Suomessa on paljon totta; mutta siinä erehdyt, että tämä surkeus lähtisi valtiopäivistä ja uuden kirkkolain ehdotuksesta. Ei, tällä pulalla on vielä vanhempi alkunsa, se on perustettu koko aikakautemme luonteessa. Mutta tätä onnettomuutta ei poista mitkään lait, ei kirkkolait eikä muut ohjeet — tähän tarvitaan elävän hengen laki. Vaikka sinulla olisi itse Drakon verinen miekka koivulahtilaisiasi vastaan, niin ei ne peijakkaat siitä parane, eipä edes kurissa pysy tällä aikaa, jolloin antikristillinen vauhti on ihmiset hurmannut. Siitä sinua vakuutan; jos et nyt minua usko, niin uskotpa vielä eteenpäin."
Ahkerassa kirjeenvaihdossa oli Durchman A. V. Ingmanin kanssa. Vuosilta 1858-70 on säilynyt monta viimemainitun hänelle enimmäkseen suomeksi kirjoittamaa kirjettä. Ne koskevat miltei yksinomaan Ingmanin tieteellisiä töitä sekä J. T. Beckin teoksia, joihin Durchmankin oli hyvin mieltynyt. Menneistä herännäisyyden ajoista ei tässä kirjeenvaihdossa vahingossakaan puhuta. Itse sanaa "herännytkin", jota liikkeeseen jääneet edelleen miltei yksinomaan käyttivät ilmaisemaan Jumalan puoleen kääntynyttä ihmistä, ei heidän kirjeissään enää koskaan tapaa.
Niin kehoittavaa kuin onkin nähdä, että Durchman, jonka uskonsa tähden ennen oli täytynyt niin paljon kärsiä, vihdoinkin saa tunnustusta ansioistaan — hänelle annetaan rovastin arvo jo v. 1862, hänet valitaan pappissäädyn edustajaksi 1872 vuoden valtiopäiville ja hän pääsee tuottaviin virkoihin y.m. — ei riitä tämä jälkimaailman silmissä korvaamaan, mitä hän on menettänyt, eikä se varmaankaan hänen omissakaan silmissään siihen riittänyt. Mutta ei hänen elämäkertansa päätykään tähän, se siirtää meidät hänen kuolinvuoteensa ääreen ja siihen liittyviin tapahtumiin. Kertomus niistä on seuraava.
Niin voimallinen ja terve mies, kuin Durchman miehuutensa parhaina päivinä ja vielä vanhanakin oli ollut, kohtasi häntä elämänsä loppuijällä kova ja ylen tuskallinen tauti. Tämä tauti alkoi tuntuvammin ilmetä tammikuun 23 p:nä 1880, jolloin hän palasi kotia Pietarsaaressa pidetystä pappeinkokouksesta. Melkein heti siitä päivästä alkaen kiihtyivät hänen kipunsa ylen suuriksi. Yhä harvemmin sai hän vähääkään lepoa. Taudin oireet antoivat alussa aihetta aivohalvauksen pelkoon, sairaalla kun usein oli niin kovat tuskat päässä, että hän ääneen vaikeroiden lausui: "en kestä tätä, järki menee". Muutamana noin kovin tuskallisena yönä kuultiin hänen valittavan: "Armahda minua, armahda Jumala minua kurjaa miestä, minua matoa ja tuhkaa, minua vaivaista kärsivää miestä. Oi Jumalan Karitsa, joka poisotat maailman synnin, armahda minua!" Ja saatuaan hetkeksi vähän helpotusta, sulki hän kätensä ja rukoili: "Älä rankaise minua vihassasi, Herra, äläkä kurita minua julmuudessasi, sillä nuolesi ovat tarttuneet minuun ja sinun kätesi kovin minua painaa." Vanhan pietistan elävä synnintunto tulee hänessä päivä päivältä yhä selvemmin näkyviin. "Anna minulle, armollinen Jumala, anteeksi kaikki pitkän elämäni monet synnit", hän valittaa ja, kauhean koviksi kiihtyneiden tuskiensa yhä vain kestäessä, hän nöyrtyneenä lausuu: "Jumalan täytyy lyödä minua näin kovasti, olen sen tarvinnut." Siitä, että hän aina oli elänyt ulkonaisesti nuhteetonta elämää, ei tahdo hän kuulla puhuttavankaan. Kun hänen vaimonsa kerran jossain yhteydessä tuohon viittasi, keskeytti hän hänet jyrkästi lausuen: "Ei, ei, minä olen suuri syntinen." Joka päivä pitkän kuolintautinsa aikana rukoili hän syntinsä anteeksi, usein käyttäen rukousta "Laupias Jumala, rakas taivaallinen Isä".
Muutamien viikkojen perästä siirtyivät sairaan kovimmat tuskat päästä vatsaan. Jos mahdollista vielä kovemmiksi kävivät nyt kivut. Vielä toivoivat kuitenkin omaiset ainakin joskus, kun helpompia hetkiä joutui, hänen parantumistaan, kunnes lääkäri ilmoitti, että tauti oli vatsasyöpää ja ettei mitään toivoa enää ollut. Mutta kovimpienkin tuskien aikana kirkastui kärsivälle matkamiehelle kirkastumistaan Jumalan armo Kristuksessa, jos kohta miltei sietämättömän kovat ruumiin tuskat ja niistäkin johtuva hengellinen pimeys joskus häneltä sen salasivatkin. "Tahtoisimme niin kernaasti", lausui hän kerran, "kokea ja tuntea; on vaikeata ainoastaan uskoa, mutta minä turvaudun Kristukseen; jos hän minut hylkää, joudun hukkaan." — Pari kertaa puhutteli Durchman tautinsa kestäessä vanhaa ystäväänsä J. W. Nyberghiä, joka siihen aikaan oli kirkkoherrana Vähässäkyrössä. Hänen kauttansa sai hän lohdutusta. — Kernaasti kuuli hän usein virsikirjasta luettavan ijankaikkista elämää koskevia virsiä. "Taivaassa on iloa", olivat hänen viimeisiä sanojaan. Usein kuultiin hänen kiittävän Jumalaa siitä, että "hän kuulee rukouksemme ja on maksanut velkamme". Pari päivää ennen kuolemaansa tahtoi hän kuulla luettavan Bunyanin "Kristityn vaelluksesta" "Kristityn" ja "Toivorikkaan" keskustelusta. Jumalan armoon turvaten nukkui Frans Oskar Durchman viimeiseen uneen maaliskuun 23 p:nä 1880.
Elämänsä viimeisinä päivinä saneli Durchman jo kangistunein kielin kirjeitä muutamille vanhoille ystävilleen sekä vanhoilla päivillään sokeaksi tulleelle veljelleen J. V. Durchmanille (k. 1882), joka vuodesta 1854 oli kirkkoherrana Ruovedellä. — Jos kohta hieman lapselliselta, niin samalla uskollisuuttakin vanhoja rakkaita seutuja kohtaan ilmaisevalta tuntuu se hänen kuolinvuoteellaan lausuma toivomus, että "Iin ja Isonkyrön kirkoissa soitettaisiin hänelle kuolinkellot heti kun hän oli sulkenut silmänsä".
Että Durchman rakkaassa muistossa säilytti sitä aikaa, jolloin hän oli ollut pappina Isossakyrössä, tuli näkyviin hänen tautivuoteellaankin. Hän näet lausui sen toivomuksen, että hän saisi viimeisen leposijansa tämän seurakunnan kirkkomaassa. Ja että Isonkyrön kansa vielä nytkin rakasti vanhaa opettajaansa, tuli näkyviin varsinkin hänen hautajaisissaan. Kun ruumista tuotiin Vöyristä, tuli Isostakyröstä vastaan noin sata isäntää Tuuralan kylään, mistä aina kahdeksan heistä vuorotellen kantoi sen hautaan. Se ruumissaatto saarnasi voimallisesti Durchmanin työstä tässä seurakunnassa menneinä onnellisina aikoina. Vielä vuosisadan lopussa puhuivat tästä työstä kiittäen hänen entiset sanankuulijansa, varsinkin ne, jotka eivät olleet hyväksyneet hänen eroaan Malmbergista ja tämän ystävistä. [Sukukirja; kert. V. L. Helander, Rosa ja Flora Qvickström, Josef Österbladh, J. V. Nybergh, Vendla Durchman, Vendla Östring y.m.; A. V. Ingmanin kirjeet F. O. Durchmanille vuosina 1858-70 (kirjeet omistaa rouva Ida Durchman), joiden joukossa kirje 4/12 66; Durchmanin omaisten kirjoittamat seikkaperäiset kertomukset hänen viimeisestä taudistaan.]
Kymmenen vuotta ennen Durchmania kätkettiin Isossakyrössä haudan lepoon toinen herännäisyyden merkkimies: Lauri Stenbäck, joka päästyään sikäläisen seurakunnan kirkkoherraksi, kuoli siellä huhtikuun 21 p:nä 1870. Olemme kertoneet tämän Suomen herännäisyyden vaiheissa sekä yleisessä kulttuurihistoriassamme tunnetun miehen tieteellisistä pyrinnöistä sekä hänen varsin huomattavasta osastaan virsikirjakomitean töissä, jossa viimemainitussa toimessa hän, jos kukaan, varsinkin hartaan uskonnollisuutensa ja suurten runoilijalahjojensa tähden oli mies paikallaan. Niinkuin niinikään olemme nähneet, supistui kuitenkin tämä työ paljon pienemmäksi, kuin olisi ollut syytä toivoa. Syynä oli Stenbäckin vuosi vuodelta lisääntyvä sairaloisuus, jonka oireet jo v. 1858 näyttäytyivät siksi uhkaaviksi, että hän päätti lähteä ulkomailta apua etsimään. Niin arveluttavaa vikaa hänen toisessa keuhkossaan oli lääkärinsä Vaasassa luullut huomanneensa, että hän, kuultuaan Stenbäckin aikeesta lähteä ulkomaalle, lausui: parasta olisi jäädä kotia kuolemaan. Jos kohta runoilija vähän virkistyneenä palasikin tuolta matkaltaan, oli hän näistä ajoista asti niin sairas, että hän oli pakotettu pysymään huoneissaan suurimman osan vuotta. Näin ollen ei myöskään voi oudoksua, ettei hän laajan, 14 tuhatta ihmistä käsittävän seurakuntansa varsinaisen sielunhoidon puolesta voinut paljon mitään vaikuttaa.
Stenbäckin suhteesta herännäisyyteen jaon aikoina sekä myöhemmin olemme ennen puhuneet. Liikkeen vanhoista muistoista ei hän tahtonut kernaasti puhua. Malmbergin johtamalle ja tämän kuolemankin jälkeen yhä elpyvälle liikkeelle pysyi hän vieraana. Jos täytyykin myöntää, että hän kohteli näitäkin heränneitä — muitten pietistain luku väheni vähenemistään — ystävällisesti, vieläpä kehoitti heitä seurojakin pitämään, ei käy toiselta puolen kieltäminen, että hän on liikkeestä eronnut. Hänen elämässään ei tämä ero kuitenkaan saa mitään huomattavaa muutosta aikaan, sillä heränneen kansan kanssa oli hän, harvoja poikkeuksia lukuunottamatta, entisinäkin aikoina hyvin vähän seurustellut.
Niinkuin Durchman ja Kihlman, oli Stenbäckkin jo 1850-luvun alussa arkkipiispa Bergenheimin erityisessä suosiossa. Päästyään Isonkyrön kirkkoherraksi, sai hän melkein heti rovastin arvon. Tämän kunnianosoituksen syyksi ilmoitettiin, että hän "viipymättä oli ryhtynyt valistunutta papillista uutteruutta ilmaiseviin toimenpiteisiin kansansivistyksen korottamiseksi ja hyvästi järjestetyn kristillisen lastenkasvatuksen edistämiseksi". Onnitellessaan Durchmania tämän niinikään kirkkoherratoimensa alussa saaman saman kunnianosoituksen johdosta, kirjoitti viimemainitulle A. V. Ingman: "Tämän sait yksinkertaisesta ystävällisyydestäsi ukko-riepua [Bergenheim.] kohtaan." Oli syy tähän arkkipiispan näille herännäisyyden ennen niin kiivaille puolustajille osoittamaan suosiollisuuteen mikä tahansa, sen vain voinee varmuudella väittää, ettei se olisi tullut heidän osakseen, jos arkkipiispa edelleen olisi pitänyt heitä pietistoina.
Jos kohta Stenbäck olikin ratkaisevasti eronnut herännäisyysliikkeestä semmoisenaan, oli hänen uskonnollisessa katsantotavassaan säilynyt paljon suoranaisesti pietististä. Semminkin mikäli asia koskee tuota "syntisen vanhaa läksyä kerjäläissauvasta", josta pietistat niin usein puhuivat, huomaa sen selvästi. Hänen puheessaan kuuluu usein "särjetyn sydämen" sävel. Ehkä saa hänen suruvoittoisuuteen taipuva runoilijaluontonsakin tämän säveleen soimaan äänekkäämmin ja kauniimmin, kuin se soi monen muun uuden suunnan miehen sydämessä, joka seurustellessaan Jumalan kanssa tunsi ja ajatteli samaa kuin hän, mutta emme kuitenkaan erehtyne väittäessämme, että hänen katsantotapansa yleensä jaon jälkeisinä aikoina on likempänä herännäisyyttä, kuin kenenkään muun kysymyksessä olevaan suuntaan kuuluvan entisen pietistan katsantotapa. Ja epäilemättä selittää juuri tämä seikka paraiten seuraavat J. I. Berghin hänelle v. 1869 kirjoittamassa kirjeessä tavattavat sanat: "Saat vanha, kaivattu ystäväni uskoa, ettei nyttemmin enää löydy ainoatakaan ystävää maan päällä, jota niin hartaasti ja koko sydämeni halulla vielä kerran toivoisin tavata ja puhutella kuin sinua."
Uuden vuoden aikana 1870 alkoi Stenbäckin kauan kestänyt rintatauti ilmaista yhä vakavampia oireita. Helmikuussa kirjoitti hän von Essenille: "Kuolema leikkii kanssani kuni kissa saamansa hiiren kanssa; juuri kun luullaan sen musertavan minut leukojensa välissä, niin antaa se minun vielä hetkisen vähän juosta — ei kuitenkaan aivan kauas. Suotakoon minun autuaallisena hetkenä vaipua sen syliin — ei, rakkaan Herrani ja Vapahtajani Jesuksen Kristuksen syliin." Heränneen ja valvovan kristityn oli hänen kuolinvuoteensa. "Vasta nyt olen saanut helmasyntini anteeksi", sanoi hän muutamana päivänä, ja kun hänen vaimonsa kysyi, jaksoiko hän vielä rukoilla, hän vastasi: "Miksen jaksaisi kurottaa tyhjää kättäni ja tyhjää sydäntäni, rukoillen että Kristus ne täyttäisi armollaan ja lahjoillaan." Pari lievää halvauskohtaustakin sai Stenbäck muutamia viikkoja ennen kuolemaansa. Ne riistivät häneltä suureksi osaksi näönkin. Mutta selvänä säilyi ja kirkastumistaan kirkastui hänen sielunsa. Viimeiset, katkonaiset sanat, jotka hänen huuliltaan kuuluivat, olivat: Vapahtaja, anteeksiantamus, lunastus, Jesus.
Stenbäckin hautajaiset olivat toukokuun 5 p:nä. Haudan olivat muutamat nuoret tytöt koristaneet kuusenhavuilla ja kukilla. Saatuaan kuulla heidän hankkeestaan, oli Stenbäckin sisar, jyrkkä pietista Charlotte Achrén (II, 568), joka hänen sairautensa aikana oli oleskellut hänen pappilassaan, rientänyt heitä estämään, lausuen: "Näihin asti on edes hauta ollut turvattu turhamaisuudelta; tahdotaanko nyt ruusuilla koristaa synnin palkkaa." Hämmästyneinä kääntyivät tytöt Stenbäckin lesken puoleen, joka lausui: "Koristakaa kernaasti hauta, ystävyydestä ja rakkaudestahan sen teette." Samaa mieltä oli paikalle saapunut körttipukuinen mieskin. Luoden silmänsä hautaan hän lausui: "Kaunis ja harvinainen on hauta, mutta saapa ollakin, sillä eihän vainajakaan ollut semmoinen kuin tavalliset ihmiset."
Talonpojat kantoivat kirstun pappilasta hautaan. Tilaisuus oli juhlallinen. Saattoväki tunsi, että tämä surusaatto ei ollut tavallisen vainajan saattamista hautaan eikä hauta tavallisen miehen hauta. [Eliel Aspelin, Lars Stenbäck; L. H. Sandelin, Lauri Stenbäck; kert. Charlotte Achrén.]
Paitsi F. O. Durchmania ja Lauri Stenbäckiä lepää Isonkyrön kirkonmullissa kaksi muutakin Pohjanmaan herännäisyyden valta-ajan herännyttä pappia: K. A. Lilius, joka Suomussalmelta v. 1857 pääsi Isonkyrön kappalaiseksi, sekä Stenbäckin jälkeläinen sikäläisessä kirkkoherranvirassa O. V. Forsman, joka, toimittuaan kappalaisena Peräseinäjoella (III, 51) ja Pihlajavedellä sekä oltuaan Jurvan seurakunnan ensimmäisenä kirkkoherrana vuodesta 1863, siirtyi Isonkyrön kirkkoherraksi (1871). Niinkuin tiedämme, oli Lilius mitä suurimmassa määrässä saavuttanut suomussalmelaisten, etenkin sikäläisten heränneitten rakkauden. Isossakyrössä ei hän ehtinyt tulla paljonkaan tunnetuksi, ennenkuin hän jo seuraavana vuonna tänne muuttonsa jälkeen (1868) kuoli. O. V. Forsman oli aikoinaan suosittu saarnamies ja saavutti kansan rakkauden kaikkialla, missä hän pappina toimi. Herännäisyydessä jaon aikoina syntyneisiin riitoihin ei hän silloin eikä myöhemminkään ainakaan millään huomattavammalla tavalla tunnu ottaneen osaa. Paitsi saarnaajana on hän tunnettu perusteellisista tiedoistaan vanhoissa kielissä. Hiljattain on julkaistu vihkonen, joka sisältää hänen ruotsinkielisiä ja latinalaisia runojaan, joista toiset ilmaisevat tavallista parempia runollisia taipumuksia. Sitäpaitsi sisältää tämä vihko Forsmanin puheen muutaman kansakoulun vihkiäistilaisuudessa sekä hänen J. Cederbergille (IV, 287) kirjoittamiaan kirjeitä. Varsinkin viimemainituista kuultaa vanhan herännäisyyden henkeä ilmaisevia ajatuksia. Kirjoittajan tunnettu suoruus ja hänen miehekäs nöyryytensä näkyy niistä niinikään. Lainaamme tähän muutamia otteita näistä kirjeistä.
"Taas on surkea syksy tullut. Se on Jurvassa surullisempi kuin ehkä muualla. Päivisin olen lukenut Böningeriä (?), vaikka tämä lukeminen onkin kuni lääkkeet huonolle vatsalle; oksettaa ja tekee pahaa. Iltasin keinuskelen huojuvassa keinutuolissani, jolloin se syvämietteinen ajatus tekee erikinkulkunsa aivojen läpi, että koko ihmiselämä on kuni keinumiseni kiikkutuolissa, liikettä, alituista innottelemista ja levottomuutta, jolloin tuskin pääsee ensinkään eteenpäin. Kukin pyrkii ehtiäkseen edes kappaleen matkaa eteenpäin, ennenkuin kuolee, mutta huomaa tavallisesti lopussa, että matkansa onkin muodostanut vain ympyränkaaren. Joskus vaeltaa runo, omani tai jonkun muun, kevään tuulosten ajamana, lähteen hopeisessa kalvossa kuvastuvan pilven näköisenä kalloni läpi. Yhtäkkiä soimaa omatunto ja silloin syntyy uusi leikki. Antaisin todellakin paljon, jos saisin sinut tänne auttamaan minua tulemaan toimeen yhtenäkään syksyn pimeänä iltana. Olet onnellinen, sinulla kun Inbergissä [Silloinen kappal. sijainen Isossakyrössä.] on hyvä toveri, jonka kanssa voit vaihtaa ajatuksia joutilaana hetkenä. Tämä Jurva on minulle kaikissa suhteissa kuoleman varjon laakso. Sana on täällä edelleen terätön miekka, jos minun sitten suureksi osaksi täytyykin syyttää itseäni sen tylsyydestä. Laihialla kuuluvat, mikäli minulle on kerrottu, Jumalan hengen armotuulet jälleen ruvenneen puhaltamaan. Armon kerrotaan käsittäneen muutamia nuoria tyttöjä Mielttylän kylässä. On toki lohdullista, että Herran työ edes jossain edistyy. Täälläkin voitaisiin ehkä uskolla ja rukouksella jotakin saada aikaan. Mutta tämä onnistuu minulle harvoin vain. — Tervehdi Inbergiä sydämellisesti. Hänen arvostelunsa minusta ja maalarista lienee oikea. Antaudun nolens volens hänen tuomionsa alaiseksi; sillä ei ainoastaan ulkokultaisuutta, vaan paljon muutakin pahaa minussa asuu. Olen kiitollinen kenelle hyvänsä, joka minua siitä nuhtelee."
Pyytäessään Cederbergiä seuraansa muutamalle virkamatkalle ja viitaten siihen, miten ystävät nyttemmin harvoin tapasivat toisensa, kirjoittaa Forsman s.v. hänelle:
"Ensimmäisen herätyksen suloinen kevätpäivä rakkautensa ihanine sinivuokkosineen on noussut ja laskenut sydämissä. Sensijaan leikkivät itsekkäisyyden jäätävät tunturituulet hurjaa leikkiään autiossa, hävitetyssä sydämessä, ja jollei siellä täällä voisi huomata kuihtuvaa eloa muutamissa lonkerokasveissa, niin olisimme, hengellisesti puhuen, ikuisessa lumivyöhykkeessä. Mutta muistan ajan, ja se on silmieni edessä kaunis kuin laskevan auringon viimeisten säteiden taittuminen Saimaan ja Päijänteen vesikalvoon, suruvoittoisesti ihana kuni kultainen unelma menetetystä paratiisista, ajan jolloin armon nouseva aurinko sulatti sydämen jäät ja kasvatti rikkaita ja ihania hengen eloja. Olkoon niinkin, että rikkaruohoakin löytyi nisun seassa, että moni käärme vaani tuuheassa lehdikossa, mutta nisua se kuitenkin oli. Silloin ei ollut alituinen syyllisyydentunto vain omantunnon oma asia, usko ei abstraktsiooni, kuollut kaava, tyhjä aivopeikko, vaan sielun taisteleva ja voittoisa elinvoima. Silloin oli maailman kieltäminen ja kuoleminen turmeltuneen sydämen itsekkäästä elämästä sielulle yhtä luonnollista ja välttämätöntä, kuin se ilma, jota se hengittää. Entäs sitten veljellinen rakkaus — kuinka se Vestatulen tavoin paloi sydämen temppelipihoissa. Ei välittänyt nuori kotka silloin muutamista penikulmista, ei vuodenajan vastenmielisyydestä, vaan iloisena nosti hän siipensä lentoon, kauniisti tulkiten Vaalan sanoja vanhassa Hávamálissa: 'On oikoteitä uskollisen ystävän tykö, jos hän asuukin kaukana'. Palaavatko nämä uhrautuvan rakkauden ajat milloinkaan — minulle? Oi, epäilen sitä. Ja miksi toiselta sitä vaatisin, kun en itse voi sitä aikaansaada. Elämme aikakautena, jolloin oma Minä on määräävänä mahtina, jolloin kylmästi harkitseva järjellisyys antaa kuulla kääpiö-ääntään sydämen jääkellarissa. Ihmiset ovat rakastuneet päivän mukavaan, poro-porvarilliseen viisauteen; aritmetiikan tarkkuudella lasketaan, missä suhteessa ystävien tapaamisen huvi on verrattuna sen tuottamiin vaivoihin, ja tavallisesti täytyy huvin kalleutensa tähden väistää. Tuumamitalla mitataan uudenaikaisen ystävyyden kudontaa, joka on niin epäluotettavaa ja haprasta, että pieninkin koskeminen uhkaa repiä sen kappaleiksi. Sanalla sanoen: kautta maailman tuntuu hengellisen kuoleman kylmyys ja elävänä muumiona elää ihminen eloaan kutistunein, kuivettunein sydämin. Vielä hallitsee kauhea Circe, niin täytyy minun ajatella, elämän autiolla rannalla; pian hölmistyttää hän meidät kaikki, jollei korkeampi voima poista lumousta. Mutta kenties huudahdat: 'Mitä kaikki tämä tarkoittaa; tähtääkö isku minuun?' Ei mitenkään yksin sinuun. Niin en suinkaan tahdo sitä tulkituksi. Se on päinvastoin oman itsetutkimiseni tulos, minun ja monen muun nukkuneen ja paareille lasketun kristillisyyden sanomakellot."
Kaiken liiallisen korusanaisuutensa uhallakin sisältävät nämä, samoin kuin Forsmanin muutkin säilyneet kirjeet sekä hänen Tegnériä usein muistuttavat runonsa paljon syvällistä ja mietittävää. Varsinkin yhdessä suhteessa ansaitsevat hänen ylläolevat J. Cederbergille kirjoittamansa kirjeet huomiota. Niistä näkyy, millä mielellä kirjoittaja muisteli herännäisyyden valta-aikaa Pohjanmaalla, samalla kuin ne todistavat, että hän vieläkin katsantotavaltaan on pietista. Uuden suunnan miesten kylmä suhde liikkeen menneisiin vaiheisiin ja heidän siitä lausumansa hylkäävät tuomiot eivät ole hänen mielipiteitään järkyttäneet.
Forsman kuoli helmikuun 15 p:nä 1886. Vuotta myöhemmin pääsi hänen ystävänsä Jaakko Cederberg lepoon. Hänkin oli lahjakas, ajan ilmiöitä tarkkaava mies, joka Forsmanin tavoin rakkaassa muistossa säilytti kokemuksiaan herännäisyyden koulusta. Uuden suunnan katsantotapaan hän ei voinut sulautua, eikä tyydyttänyt häntä myöskään Beckin oppi. Vaikka hän nyttemmin ei yhtä ehdottomasti kuin nuoruutensa aikoina, jolloin hän esim. J. Warénin y.m. kera v. 1848 oli käynyt Paavo Ruotsalaista tervehtimässä, hyväksy viimemainitun oppia sekä arvostelee hänen "rohdosryyppyjään" toisin kuin ennen, lausuu hän muutamassa v. 1875 Warénille kirjoittamassaan kirjeessä m.m.: "Huono on se lintu, joka tahraa oman pesänsä. Kernaammin peittäkäämme kuin paljastakaamme puutteet Paavo Ruotsalaisen kristillisessä opinjärjestelmässä. Muistatko, kun kävimme hänen saarellaan Limingan Bergh, Ingman, Landgren, sinä ja minä. Tuo tapahtui v. 1848 kesällä. Siitä on nyt kulunut 27 vuotta. Mitä muutoksia onkaan sen jälkeen maailmassa tapahtunut; kuinka moni herännyt onkaan muuttanut kantaa. Olen monta kertaa ajatellut: jos voisimme saada takaisin sen ajan voimallisen herätyksen, elämän ja liikkeen, mutta ei sen ihmissäädöksiä, ihmisjumaloimista, henkilöä katsomista y.m. varjopuolia, jotka seurasivat pietismiä! Jos voisimme herättää eloon P. Ruotsalaisen, hänen valtavan voimallista persoonaansa, vaan ei hänen rohdosryyppyjään ja renttumaisia markkinamatkojaan; miten hupaista tuo olisi!"
Oudolta tuntuu, ettei Cederberg eivätkä muut samanmieliset papit saaneet nähdyksi herännäisyyden Suupohjan kansassa uudistuvaa voimaa eivätkä ymmärtäneet, että jo heidän rakkautensa saman liikkeen menneisiin aikoihin velvoitti etupäässä heitä, tuon liikkeen entisiä vartijoita, luottamuksella lähestymään noita heränneitten isien lapsia, jotka sitä nyttemmin edustivat. Jos niin olisivat tehneet, olisivat he epäilemättä jo silloin, niinkuin ne sielunpaimenet, jotka vähän myöhempinä aikoina rakkaudella ryhtyivät tätä kansaa neuvomaan, saaneet kokea, ettei ollut vaikea saada "rohdosryyppyjä" heränneitten piireistä pois. Tämä aika ei ollut vielä tullut, mutta Forsmanin, Cederbergin y.m. kaipaava ikävä ennustaa sitä jo.
Sanoimme, ettei Beckin oppi miellyttänyt Cederbergiä. Tästä hän samassa kirjeessä lausuu: "Kannatan enemmän vanhaa lutherilaista tahi vanhaa pietististä mielipidettä, kuin beckiläistä, jota Ingman ja moni muu suosii. Mutta kaikesta pietistain oppien sokeasta kuuliaisuudesta olen jo aikoja sitten luopunut, vaikka eniten pidän heidän käsityksestään. Luther, Arndt, Starke, Roos, Boos ovat minun lempikirjailijoitani, kuulukoot sitten mihin koulukuntiin tahansa. Beckiäkin minä kunnioitan, ja mitä hänen kannattajiinsa tässä maassa tulee, niin on minulla toisista hyvät ajatukset, toisista ei. Niin esim. pidän sydämestäni Ingmanista ja uskon, että hän on Jumalan lapsi; muistakin on minulla syytä parasta toivoa, kuitenkaan ei kaikista."
Evankelisen yhdistyksen saarnaajia ja kirjanmyyjiä ei Cederberg voinut sietää. Muutaman semmoisen esiintymisen johdosta Pohjanmaalla hän kirjoittaa: "Olet varmaankin huomannut, että nykyajan tunnussana on 'suvaitsevaisuus', mitä laajimmalle ulottuva suvaitsevaisuus uskonnollisissa kysymyksissä, suvaitsevaisuus, joka varmaankin on astunut kaikkien rajojen yli, suvaitsevaisuus, joka sotii Jumalan pyhää sanaa vastaan ja siis on hyljättävä. Tämän väärän suvaitsevaisuuden mukaan olisin velvollinen sallimaan nurkkasaarnaajan sanankuulijoilleni selittävän, että se oppi, jota minä heille julistan, on väärä, minun olematta oikeutettu esiintymään häntä vastaan. Semmoista suvaitsevaisuutta vaatii meiltä Lutherilainen evankeliumiyhdistys. Meidän pitäisi äänettöminä kuunnella heidän saarnaajiensa kieltävän sanankuulijoitamme lukemasta J. Arndtin 'Totista kristillisyyttä' sekä ajatella: kyllä mahtanee Arndt olla tekopyhyyden opettaja, koska Ev. yhdistyksen saarnaaja kieltää ihmisiä häntä lukemasta. Ei, riittää, riittää. Tässä loppuu suvaitsevaisuus". Kerrottuaan, miten Ev. yhdistyksen saarnaajat tukkivat ihmisille Hedbergin kirjoja ja kielsivät heitä lukemasta heränneitten suosimia, lausuu Cederberg: "Näin ovat ne saarnaajat käyttäytyneet, jotka ovat esiintyneet meidän paikkakunnallamme. Ottaisimmeko heidät vastaan? Ei, ei, ei. Tämä on minun käsitykseni Ev. yhdistyksestä".
Seudun heränneitten pappien suhdetta toisiinsa kuvaa Cederberg muutamassa v. 1862 kirjoittamassaan kirjeessä seuraavin sanoin: "Olen tavannut Essenin, Törnuddin y.m., mutta en voi heistä sanoa hyvää enkä pahaa. On nyttemmin niin vaikeaa lähestyä kristiveljeään; entinen lapsellinen, yksinkertainen suhde katoaa katoamistaan minusta niinkuin muista. Siinä syy, jonka tähden en lähemmin tunne useimpia lähellä olevia virkaveljiä. Tavattaessa puhutaan niin monesta muusta asiasta, että harvoin päästään ainoaan tärkeään".
Oltuaan apupappina Kauhajoella, Laihialla ja Isossakyrössä toimi Cederberg kappalaisena Kortesjärvellä (1866-72) sekä kirkkoherrana Jurvassa (1872-1887). Viimemainittuna vuonna siirtyi hän Mustasaarelle, jonka kirkkoherraksi hän oli päässyt. Tuskin oli hän ehtinyt muuttaa tähän seurakuntaan, ennenkuin Herra kutsui hänet lepoon. [Sukukirja; Paimenmuisto; "O. W. Forsmanin muistolle" siv. 61-62, 66-68; J. Cederbergin kirjeet J. Warénille 11/10 75, 9/8 81, 3/4 62.]
Niinkuin J. Cederbergin säilyneistä kirjeistä näkyy, oli A. W. Ingmanilla vielä jaonkin hävittävien aikojen jälkeen siellä täällä ystäviä niidenkin Suupohjan pappien piirissä, jotka eivät hyväksyneet hänen jumaluusopillista kantaansa. Keskipohjanmaan toistupalaisuuteen kuuluvat sielunpaimenet sitävastoin vaanivat hänen kannassaan jos mitä eksytystä. Herännäisyydessä syntynyt erimielisyys ja siitä johtuvat mielenpurkaukset olisivat epäilemättä koskeneet kipeämmästikin Ingmanin hellään sydämeen, jollei hän tieteellisistä töistään olisi löytänyt sitä tyydytystä, jota hän nyttemmin turhaan etsi entisten ystävien piiristä. Näiden ystävyyttä hän ei kuitenkaan tahtoisi menettää, ja kun hän luulee huomaavansa syytä semmoiseen pelkoon, tuntee hän mielipahaa ja surua. Raamatunkäännöstyöstä esim. puhuen, kirjoittaa hän F. O. Durchmanille: "Luulisin, että kaikki yliopiston opettajat tulevat antamaan hyvän todistuksen Raamatustani, koska heidän todistustansa vaaditaan. Julius Bergh sitävastoin tulee olemaan vastustajani. Hän oli Akianderille sitä uhannut viime keväänä Kuopiossa. Vaikka ei hän vielä, niinkuin oli tunnustanut, ole melkein mitään lukenut niistä arkeista, joita olen hänelle lähettänyt, oli hän kuitenkin luvannut — olla vastaan! Hän on siis jo ennalta itsensä siihen vannonut. Hyvin tuo minua kummastuttaa. — — En tahtoisi tulla tämän ystäväni kanssa riitoihin". Ja pari vuotta myöhemmin kirjoittaa hän aikomastaan matkasta Kuopioon: "Tämmöisenä eripuraisuuden aikana on paras kotipahnoillaan pysyä". Vuotta myöhemmin olivat Ingmanin ja J. I. Berghin välit vielä huonommat. Muutamassa kirjeessä kirjoittaa näet ensinmainittu: "Paljon on minulla kadehtijoita, kun nyt astun uudelle sijalleni [Professori G. Geitlinin virkaa eksegetiikassa viransijaisena hoitamaan.] Helsingissä. Kumma tuo oli, ettei Julius B(ergh) yhdelläkään sanalla virkannut minulle suomistansa Geitlinin sijaiseksi. Päinvastoin kun G. — — ilmoitti aikomuksensa virkavapauden hakemisesta 'koska hän oli onnellinen saada Ingman virkaansa toimittamaan', niin Julius, se vanha kavala, kielsi Geitliniä tästä hankkeesta, sanoen 'yliopiston tulevan vahinkoon, jos se kadottaa niin ansiollisen opettajan kuin Geitlin on, (ja tähän minä ja moni muu komitean [Raamatunkäännöskomitea, johon Berghkin kuului.] jäsenistä lisäsi: 'ja saapi niin huonon sijaisen kuin Ingman on')." Vielä selvemmin näkyyn Ingmanin vastenmielisyys Berghiin nähden muutamasta toisesta näinä aikoina hänen kirjoittamastaan kirjeestä, jossa hän muunohessa lausuu: "Kaikki kävi siinä komiteassa [Raamatunkäännöskomitea, johon Berghkin kuului.] niink. saattoi käydä. Julius oli kiero ja kavala niinkuin ennenkin, ja, mikä pahinta oli, näkyi hän olevan täynnä kateutta ja epäluuloja minua kohtaan. Olkoon tämä kuitenkin hänen oma vastattavansa. Ulkonaista rauhaa me koimme pitää keskenämme. Hän erkani minusta täällä Vetelissä joksehenkin veljellisesti. Emme kuitenkaan tulleet avonaisiin keskustelemuksiin pääasiasta. Minä kahdesti tahdoin häntä siihen vetää, mutta hän kummallakin kerralla poikkesi kohta muihin juttuihin. Kumma tuo oli, vaikka hän takanapäin oli saattanut minua vääräuskoiseksi soimata Prof. Hjeltin rouvalle."
Toistakin entistä ystäväänsä vastaan hyökkää Ingman eräässä kirjeessä. Hän näet sanoo saaneensa kuulla, että O. V. Forsman olisi moittinut hänen raamatunkäännöstään sekä uhannut kirjoittaa sitä vastaan. "Nyt juuri kun minä olen hakemaisillani professori-virkaa raamatun alkukielten tutkinnossa", kirjoittaa Ingman F. O. Durchmanille — "nyt hän, vanha ystäväni, ilmaantuisi minun sortajakseni ja pilkkaajakseni koko yleisön edessä!! Vaan joskin hän kunnianpyynnöstä nyt astuisi esiin heprealaista taitoaan ilmoittamaan, ei tule hän suurta kunniaa siitä saamaan. Sen vakaan tiedän, että Geitlin ja Akiander, jotka ovat todelliset ystäväni, kohoisivat kohta häntä vastustamaan ja antaisivat Oskar paralle melkoisesti loimeen. Aina olen Oskar Forsmanin ystävänäni pitänyt, mutta hyvin tuo hänen uhkauksensa nyt minua kummastuttaa. Siltä näyttää, kuin hänkin korotustani professorin istuimelle karsailla silmillä katsoisi". Mielihyvällä puhuu Ingman sitävastoin näissä F. O. Durchmanille kirjoittamissaan kirjeissä uusista tuttavistaan Helsingissä. F. L. Schauman on miltei ainoa, johon hän ei ollut tyytyväinen, hän kun jollekin oli sanonut: Ingman ei kelpaa katederimieheksi. Erityisesti kiitollinen oli hän sitävastoin G. Geitlinille ja Matth. Akianderille, varsinkin ensinmainitulle, jonka professorinvirkaa hän oli määrätty hoitamaan. Geitlin tahtoi häntä jälkeläisekseen ja oli sentähden hyvin tyytyväinen siihen viransijaisuuteen, jonka hän, itse määrättynä tarkastamaan Ingmanin raamatunsuomennosta, sai tälle hankituksi. Tämän johdosta kirjoittaa viimemainittu F. O. Durchmanille: "Geitlin oli tästä hyvin iloissansa ja sanoi: Ihmeelliset ovat Jumalan tiet. Itkulaiset (IV, 244) aikoivat kerrassaan masentaa Veljen, mutta nyt ovat he auttaneet veljen professoriksi, sillä he saivat aikaan tämän komitean, ja sentähden piti taas minun saada virkavapautta, antaakseni sijaa Veljelle".
Jo näistä otteista näkyy, ettei Ingmanin suhde herännäisyyteen. kuuluviin entisiin ystäviin enää ollut sama, kuin menneinä aikoina. Ja mitä hänen suhteeseensa heränneeseen kansaan tulee, vieraantui hän siitä, oltuaan vuosina 1855-64 kappalaisena Vetelissä, jota virkaa hän sitäpaitsi muiden tointensa tähden ei loppuvuosina hoitanut, Helsinkiin-muuttonsa kautta yhä enemmän. Mutta jos kohta hän usein sittenkin moittien puhui herännäisyydestä ja sen johtomiehistä, kuultiin hänen toisinaan antavan paljon tunnustustakin näille samoille henkilöille sekä lämpimin sanoin puhuvan siitä liikkeestä, jonka keskuudessa hän oli herätyksensä saanut. Ja herännäisyyden hengessä ovat esim. seuraavat hänen F. O. Durchmanille v. 1858 kirjoittamansa sanat lausutut: "Kyllä se autuudenasia päiväkaudet pyörii mielessäni; mutta ei kuitenkaan tule uskon elämästä mitään. Se sulasta armosta eläminen on vaikea kohta; siihen ei tahdo lihani ja vereni minua päästää. Oi, jospa rakas Vapahtaja ei minua kovakorvaista hylkäisi. Kaikilla tavoin hän minua vetää, ulkonaisilla kovilla kurituksilla ja sisällisillä alinomaisilla nuhteilla. Joska minä kerran pääsisin hänen armoherkkuinsa nautintoon".
Ingman kuoli syyskuun 5 p:nä 1877 raamattunsa ääreen. Hän oli vasta päättänyt lyhyen rukouksen, pitääksensä raamatunselityksen hänen kotiinsa kokoontuvalle tuttavapiirille, kun sydänhalvaus äkkiä teki lopun hänen maallisesta elämästään. Varsinkin ylioppilaat (Ingman oli m.m. monta vuotta Hämäläis-osakunnan inspehtorina), joille hän osoitti miltei rajatonta auttavaisuutta, kaipasivat häntä vilpittömästi. [A. V. Ingmanin kirjeet F. O. Durchmanille 2/12 62, 4/7 59, 10/4 61, 9/8 62, 17/6 62; Sukukirja; Kert. Lydia Hällfors, rovastit H. Nybergh, Wilh. Malmivaara, Josef Österbladh y.m.]
Melkein yhtä vähän kuin Ingmanin loppuikä kuuluu herännäisyyden historiaan, voipi siihen lukea K. K. von Essenin elämänvaiheita jaon aikojen jälkeen. Olemme jo ennen tehneet selkoa tämän miehen myöhemmästä suhteesta herännäisyyteen sekä huomauttaneet hänen työstään professorina, joksi hänet nimitettiin v. 1866, hänen toimittuaan kappalaisena Ylihärmässä v:een 1862 ja Ilmajoella v:een 1866. Täydellä syyllä uskottiin tälle harvinaisen lahjakkaalle herännäisyyden entiselle edustajalle, niinkuin olemme nähneet, paitsi professorinvirkaa monta luottamustointa. Miten suurta tunnustusta hän nautti papiston puolelta, näkyy varsinkin siitä, että hän v. 1878 oli ehdolla Porvoon piispanvirkaan ja olisi oman kertomuksensa mukaan varmaan tullut siihen nimitetyksikin, jollei hän olisi antanut viranomaisten tietää, ettei hän millään ehdolla halunnut siihen päästä. Hän näet kertoo pelänneensä, että "hänestä olisi tullut huono piispa", häntä kun muunohessa korkea ikäkin esti perehtymästä piispan tehtäviin. Nämä vaikuttimet ovat helposti ymmärrettävät ja von Essenin päätös ansaitsee täyden tunnustuksen. Vaikeampaa on sitävastoin selittää seuraavaa kohtaa hänen siinä F. O. Durchmanille kirjoittamassaan kirjeessä, jossa hän näistä asioista puhuu: "Taloudellinen asemani ei ole niin tukala, kuin sinä näytät olettavan, jos kohta 75 mk. [Kirjeen sisällyksestä päättäen, oli F. O. Durchman pyytänyt von Esseniä luovuttamaan tämän summan johonkin tarkoitukseen.] ei olekaan mikään pieni asia minun oloissani ja etenkin satunnaisen tarpeen ahdistaessa voi olla hyvänäkin lisänä. Iso piispanpalkka olisi sentähden voinut olla kylläkin houkutteleva; mutta pyrkiä päästä piispaksi halvan voiton tähden ei olisi ollut oikea vaikutin." Tiedetään, että von Essen jätti jälkeensä meidän oloihin nähden harvinaisen suuren omaisuuden. Kuitenkin hän samassa hengessä kultahäissäänkin v. 1891 pitämässään puheessa kosketteli aineellista toimeentuloaan, kiittäen vaimoansa siitä, että heidän "patansa ei ollut milloinkaan tyhjänä ollut". Tämä von Essenin puhe tekee sitä oudomman vaikutuksen, kun hänen vanhan ystävänsä O. E. A. Hjeltin hänelle tässä tilaisuudessa lausumat tervehdyssanat viittasivat heidän yhteisiin muistoihinsa herännäisyyden ajoilta, joihin muistoihin ei ensinmainittu vastauksessaan sanallakaan koskenut. Mutta oli von Essenin suhde herännäisyyteen nyttemmin mikä tahansa ja kuulukoot hänen työnsä ja elämänvaiheensa jaon jälkeen miten vähän tahansa tämän liikkeen historiaan, niin jää kuitenkin hänen taistelunsa tämän liikkeen rivissä varhempina aikoina jälkimaailmalle todistamaan, että hän pystyi uhraamaan paljon vakaumuksensa edestä. On tarpeetonta etsiä lisätodistuksia von Essenin herännäisyyteen ja sen vaikuttavimpiin johtomiehiin nähden tuomitsevaan kantaan. Niitä löytyy kyllä, mutta ne eivät sisällä mitään uutta ja asiaa valaisevaa. Tahdomme sen sijaan kiinnittää lukijan huomiota muutamaan toiseen hänen elämänsä iltana antamaansa todistukseen, varsinkin koska se sisältää paljon jo herännäisyyden koulussa opittua viisautta. Tarkoitamme muutamaa pientä von Essenin v. 1890 julkaisemaa lehtistä otsakkeella "Jesus yksinänsä". Sen sisältö on seuraava:
"Kun pyhällä vuorella, jolla Jesus kirkastettiin, taivaallinen loiste sekä Mooses ja Elias olivat kadonneet ja opetuslapset loivat silmänsä ylös, eivät nähneet he ketään paitsi Jesusta yksinään. — Jos saan silmäni auki näkemään Jesusta hänen armahtavassa rakkaudessaan, jos saan armoa kurjuudessani uskon silmillä katsoa häneen: silloin tahdon kernaasti sulkea silmäni kaikelta muulta ja kiinnittää katseeni yksin Jesukseen. — Kun synti ahdistaa minua, laki tuomitsee ja perkele syyttää, kun epäusko vaivaa sieluani, tahtoen uskotella minulle, ettei pelastusta enää löydyn: auta minua silloin, Herra, luomaan katseeni pois itsestäni, synnistäni ja mahdottomuudestani ja katsomaan yksin sinuun, Jesukseni! — Kun saan tuntea armosi läsnäoloa ja henkesi voimaa taistelussa vihollisia vastaan sekä nauttia voiton iloa tahi jos saan toimittaa jotakin sinun palveluksessasi: oi, älä salli sydämeni ylpeillä, vaan estä minua näkemästä lahjojani ja opeta minua katsomaan sinuun, yksin sinuun, Jesus! — Kun vastoinkäymisen hetki joutuu ja suru kohtaa sydäntäni, jos köyhyys ja puute tahi sairaus ja muu hätä tapaavat minut ja tekevät elämäni raskaaksi: kääntyköön oikein katseeni luottamuksella pois tämän ajan ahdingoista ja kohotkoon Hänen puoleensa, joka on minulle avannut kunnian valtakunnan, yksin Jesuksen puoleen. — Kun onni hymyilee minulle ja maailma tavaroillaan tahtoo houkutella minua tänne rakentamaan majani: pidä minut silloin, Herra, valveilla vaaraa vastaan, opeta minua pitämään pienempää pienenä kaikki, mitä maailma tarjoo, ja alituisesti kiinnittämään katsettani yksin sinuun, Jesukseni! — Kun pakanat ympärilläni meluavat ja pitävät neuvoa Herraa ja hänen voideltuaan vastaan, särkien hänen ikeensä ja tallaten jalkojensa alle hänen sanansa, taikka kun niiden keskuudesta, jotka tunnustavat hänen nimeänsä, toinen huutaa: 'me olemme Jumalan kansa' ja toinen: 'ei, me sitä olemme' — silloin tahdon kääntää katseeni pois tästä vilinästä ja kiinnittää sen ainoaan oikeaan auttajaan, yksin Herraani Jesukseen. — Ja kun vihdoin kuolema kauhuineen minua lähestyy ja kaikki ympärilläni pimenee: anna silloin minulla vielä löytyä valoa ja pidä silmäni auki näkemään sinua, lunastajaani ja autuudenruhtinastani, yksin sinua, Jesus!"
V. 1875 sai von Essen täysinpalvelleena eron professorinvirastaan,
vaan hoiti sitä vielä vuoden ajan, jonka jälkeen hän siirtyi asumaan
Hattulassa omistamallensa Herniäisten tilalle, missä hän lähes 80
vuoden vanhana kuoli heinäkuun 22 p:nä 1895. [Biografinen nimikirja;
Paimenmuisto; K. K. von Essenin kirje F. O. Durchmanille 79; rouva
Lydia Hällforsin minulle hankkimat jäljennökset O. E. A. Hjeltin ja
K. K. von Essenin viimemainitun kultahäissä pitämistä puheista; Lydia
Hällforsin kertomukset.]
— 415 —
Melkein yhtä vanhana kuin von Essen päätti Alfred Kihlman vaiherikkaan elämänsä. Hän kuoli näet vasta 1904, jolloin hän oli 79 vuoden ikäinen. Niinkuin jo olemme huomauttaneet, ei kuulu hänen pitkä loppu-ikänsä herännäisyyden historiaan, sillä jyrkemmin kuin kukaan muu pysyi hän, liikkeestä erottuaan, siitä erillään. Ei löydy hänen myöhemmässä toiminnassaan, ei edes hänen työssään uskonnon yliopettajana Helsingin normaalilyseossa, miten ansaittua se tunnustus sitten onkin, jonka hän opettajana ja rehtorina on saanut osakseen, mitään, joka muistuttaisi siitä, että hän nuorempana monta vuotta oli kuulunut heränneisiin. Lukuunottamatta niitä häikäilemättömiä tuomioita, joita hän on singoittanut liikettä ja varsinkin N. K. Malmbergin muistoa vastaan, ei ole hän herännäisyydestä juuri mitään todistusta antanut. Ilmeistä oli, ettei hän vanhoilla päivillään tahtonut siitä paljoa puhua.
Saksan teologista kirjallisuutta tutki Kihlman vielä yhä laajenevien afääritointensa lomassa ahkerasti. Jos hän näkyykin toisiin näistä mieltyneen, ei kukaan kuitenkaan saanut häneltä sitä tunnustusta kuin J. T. Beck. Saatuaan tiedon viimemainitun kuolemasta kirjoitti hän von Essenille: "Vanha vuosi, joka toi mukanaan niin paljon surua, toi myöskin tuon surullisen tiedon Tübingenin Beckin poismuutosta. Siis on hänkin, kunnioitettavin mies, minkä maailmassa milloinkaan olen oppinut tuntemaan, poissa. Hän oli vuosisadan mies, Jumalan mies, profeetta meidän ajallemme. Asetan hänet kristillisen kirkon etevimpien miesten, Augustinuksen, Lutherin, Spenerin rinnalle. Hän oli sanoissaan ja elämässään Jesuksen uskollinen todistaja. Voi, kuinka olen pahoillani, etten riistänyt itseäni irti kodin siteistä, saadakseni vielä kerran kuulla hänen sanojaan, nähdä hänen katsettaan ja tuntea hänen kätensä puristusta. Nyt on tuo myöhäistä! Kuitenkin Jumala elää. Kun kaikki otetaan pois, jää toki hän, joka tahtoo olla ijankaikkinen osamme ja joka ei anna meidän ainoastaan etsiä itseään, vaan löytääkin mitä etsimme. Oi, miten sanomaton onni, kun löytää Jumalan! Antakoon Jumala suuresta armostaan meille uusia aseita niiden sijaan, jotka hän on kutsunut pois ikuiseen lepoon." — Myöhemmin lienee Kihlman kuitenkin enemmän lukenut vuosisadan lopussa huomiota herättäneiden uusimpien teoloogien teoksia, kuin Beckin.
Kihlmanin uskonnollista kantaa hänen vanhoilla päivillään kuvaa ehkä parhaiten hänen puheensa siinä juhlassa, johon hänen tuttavansa Helsingissä olivat hänet kutsuneet toukokuun 13 p:nä 1895, hänen täyttäessään 70 vuotta. Tässä pitkässä puheessa hän muunohessa lausui: "Inhimillisen elämän ja varsinkin pitkän elämän ei kai tule päättyä siten, että radan päässä seisova on pakotettu selittämään, ettei hänen elämällään ole ollut tarkoitusta, että se on ollut elämää, jolle attribuutti 'syntinen' on ainoa sopiva. Sotiikohan nöyryyttä vastaan, joka aina on elämänviisauteen pyrkivän tunnusmerkki, ja sotiiko erityisesti kristillistä nöyryyttä vastaan, jos sellainen henkilö sanoisi: kun heitän silmäyksen taapäin elämässäni, en suinkaan voi sanoa, että olen kaikin puolin täyttänyt velvollisuuteni, mutta olen koettanut täyttää sitä. Jos joku ihminen niin sanoisi, ei minulla olisi rohkeutta moittia häntä, koska sellainen arvostelu minun mielestäni on luvallinen ja koska minä menen vielä pitemmällekin: ihminen voi ja hänen pitää elää niin, että hän elämänsä lopulla voi ilolla, vaikkapa ei hämmentymättömälläkään ilolla, katsoa takaisin kuluneeseen elämäänsä. Ei totta tosiaan ansaitsisi elää, jos se tulos, minkä ihminen näkee, on oleva vain kielteinen. Muistuu mieleeni eräs mies, jonka kristillinen kirkko yleisesti on tunnustanut yhdeksi sen etevimmistä edusmiehistä. Hän elämänsä lopulla ei kirjoittanut: 'olen taistellut huonon taistelun', vaan hän kirjoitti: 'olen taistellut hyvän taistelun, olen päättänyt kulkuni, sen vuoksi on minulle säilytetty vanhurskauden kruunu, minkä vanhurskas Jumala minulle antava on'. Ja hän oli kuitenkin nöyrä mies. Hän tiesi olevansa jotakin, mutta hän sanoi kaikki, mitä hän selvästi tiesi: Jumalan armosta olen minä mitä olen ja hänen armonsa ei ole ollut turha minussa."
"Olen äskenmainitun kysymyksen vastattavakseni ottanut. Vastaukseni siihen on: elämän tehtävä voidaan suorittaa, ja se on suoritettava. Ainoastaan usko tähän mahdollisuuteen antaa rohkeutta työhön. Kuka viitsisi tehdä työtä tehtävässä, jota ei käy suorittaminen. Luin äskettäin muutamat sanat, joita sanottiin erään kiinalaisen filosoofin lausumiksi. Hän jakaa ihmiset kolmeen luokkaan: Ensimmäisen luokan ihmiset ovat sellaisia, jotka lyhyen ajan kuluessa varmuuteen pääsevät. Ne ovat nerot, aristokraatit, paraat. Toisen luokan ihmiset ovat sellaisia, jotka hekin pääsevät varmuuteen, mutta siihen päästäksensä tarvitsevat pitkää ikää. Ja kolmanteen luokkaan kuuluvat ne, jotka, eläkööt kuinka kauan hyvänsä, pysyvät tyhminä eivätkä ole elämältä oppineet mitään muuta kuin sanoja, muotoja, tyhjiä lauseita. Arvelenpa, että minä kenties saisin jonkun sijan tuossa toisessa luokassa, koska Jumala on sallinut minun elää niin kauan. Olen etsinyt varmuutta, mutta olen tarvinnut siihen 70 vuotta, ja vielä on niin paljon opittavaa." [Sukukirja; kert. Lydia Hällfors; Uusi Suometar, 22/5 1895.]
Merkkimies Pohjanmaan heränneitten pappien rivissä oli myöskin A. O. Törnudd. Mitkään loistavat lahjat eivät kyllä ole hänelle mainetta hankkineet, mutta sen sijaan hänen suora, vakava, totuutta etsivä luonteensa. Jaon vuosina oli hän ylimääräisenä pappina Keuruulla (1851-55) ja liittyi silloin, niinkuin olemme nähneet (III, 411-15), F. H. Bergrothin kanssa Härmässä pidetyn kokouksen lausuntoon, vetäytyen tämän jälkeen varsinaisen herännäisyysliikkeen ulkopuolelle. Ahkeraan lukien J. T. Beckin teoksia, kehittyi hän näiden aikojen jälkeen yhä enemmän ratkaisevasti "raamatullisen suunnan" mieheksi. Toimittuaan vielä apupappina Toholammilla (1856-59), Lapualla (1859-62) ja Ylistarossa (1862-63), pääsi hän Vimpelin kappalaiseksi, pysyen tässä virassa 10 vuotta. Etenkin viimemainittua aikaa muisteli hän kernaasti, kiittäen sitä tunnollista työtä, jonka hänen edeltäjänsä K. Johansson kansan johdattamiseksi Jumalan sanan kuuliaisuuteen siellä oli suorittanut. Epäilemättä pystyi Törnudd, joka itsekin tahtoi tehdä vilpitöntä, oman kunnian etsimisestä vapaata työtä, tuon tunnollisen ja vaatimattoman sielunpaimenen toimia oikein arvostelemaan.
Näiden aikojen jälkeen tapaamme molemmat viimemainitut, suuresta herännäisyysliikkeestä kyllä eronneet, mutta sen vakavassa, parannukseen vaativassa hengessä edelleen toimivat sielunpaimenet kylvämässä Jumalan sanan siementä kaukana Pohjanmaan viljavainioilta. Jätettyään hyvästi rakkaalle Vimpelin seurakunnalleen, siirtyi Johansson ensin Karjalohjalle, jonka kirkkoherrana hän vaikutti vuoteen 1869, sekä viimemainittuna vuonna Lempäälään, missä hän kuoli v. 1872. Törnuddin ulkonaisten elämänvaiheiden pääpiirteet hänen muuttonsa jälkeen Vimpelistä ovat seuraavat. Vuosina 1873-1879 toimittuaan kaupunginsaarnaajana Tampereella ja oltuaan sen jälkeen kirkkoherrana Virolahdella, palasi hän v. 1883 takaisin Pohjanmaalle, missä hän sitten Lapuan kirkkoherrana toimi elämänsä loppuun asti (1898).
Vaikka Törnudd v:sta 1852 kuuluikin uuteen suuntaan, säilytti hän, niinkuin hän itsekin tunnusti, aina herännäisyydestä pohjakerroksen uskonnollisessa tunnustuksessaan. Ja varsinkin Lapuan kirkkoherrana ollessaan kohteli hän ystävällisyydellä tämän puolen heränneitä, monessa suhteessa osoittaen ymmärtävänsä heitä. Liikkeen menneitä vaiheita ja niissä esiintyneitä johtomiehiä ja muita henkilöitä tahtoi hän arvostella tunnollisesti. Usein puhui hän heistä suurellakin myötätuntoisuudella eikä milloinkaan asettunut tuolle ylimielisesti mestaroivalle kannalle, jolta useat muut uuteen suuntaan liittyneet entiset pietistat katselivat menneitä aikoja. Millainen hänen käsityksensä 1840- ja 1850-luvun herännäisyydestä oli, näkyy paraiten siitä puheesta, jonka hän piti v. 1897, viettäessään muistojuhlaa sen johdosta, että hän silloin oli ollut 50 vuotta pappina. Tässä puheessa hän muunohessa lausui: "Ensimmäinen palavuus oli suuri, ja sen voimasta voitiin alussa välttää ulkonaisia kompastuksia. Mutta ajan kuluessa pääsivät ihmiselimen hitaus ja luonto vaikuttamaan. Syystä valitettiin, että ensimmäinen rakkaus oli annettu ylön. Ihmisheikkous tuli näkyviin. Kiusauksissa jouduttiin helmasyntien saaliiksi. Eivät kaikki ulkonaisiin synteihin langenneet; mutta henki huokaili sen lain orjuudessa, joka jäsenissä on. — — — Sisällinen elämän yhteys puuttui. Kun tuo puute rupesi painamaan useita hengelliseen kylmyyteen, väsymykseen, ylitsekäymisiin, jopa lankeemuksiinkin, tuli monelle tunto siitä yhä elävämmäksi, ja niin alettiin huomata, ettei joukko pysy koossa, ellei muutosta tapahdu. Ja niin kävikin. Toiset jäivät entiselleen, toiset jättivät vanhan kantansa. Jako sattui kipeästi kummallekin puolen. Se vaikutti erkaneviin orpouden tunnetta, mutta tämä oli terveellinen kokemus. Jääviin taas tuntui kipeälle, että suuri joukko kävi pieneksi." Tämän jälkeen painosti Törnudd puheessaan Beckin opin hänen vakaumuksensa mukaan erinomaisen tärkeää merkitystä liikkeestä eronneille sielunpaimenille ja heidän vastaiselle toiminnalleen sekä heihin luottaviin sanankuulijoihin, mutta hän antaa tunnustusta vanhaan herännäisyyteen jääneillekin, muunohessa lausuen: "Oli niiden joukossa niitäkin, joita sisällinen omantunnon pakko ajoi todella Jumalaa etsimään, joita ainoastaan elävä Jesus tyydytti."
Törnuddin perusteellisuus ja hänen laajaperäiset ja kypsyneet kokemuksensa monissa kirkollisissa ja yhteiskunnallisissa kysymyksissä valmistivat hänelle huomattavan sijan komiteoissa, kirkolliskokouksissa y.m. Virkaveljiensä luottamusta sai hän siinäkin kokea, että hänet asetettiin kolmannelle sijalle Kuopion hiippakunnan v. 1896 toimitetussa piispanvaalissa. [Teologisk Tidskrift 1890 N:o 1, siv. 45-51 ja 1898 N:o 7, siv. 409-413; kert. Lapuan ja Ylistaron heränneet; Paimenmuisto.]
Paitsi tässä silmäyksessä Pohjanmaan herännäisyyden valta-ajan sielunpaimeniin mainittuja pappeja eli vielä kauan jaon aikojen jälkeen monta muutakin. Härmän pöytäkirjan allekirjoittajista tapaamme vielä 1870-luvulla V. Ingmanin (k. 1875) Teuvan kirkkoherrana sekä E. V. Snellmanin, joka, oltuaan Kortesjärven kappalaisena (1854-64) ja pappina Ylivieskassa (1864-74), kuoli Haapaveden kirkkoherrana v. 1884. Sitävastoin poistuivat näyttämöltä Härmän pöytäkirjan allekirjoittajista jo 1850-luvulla N. R. Lagus ja S. U. Gallenius. Edellinen kuoli kappalaisena Kuortaneella v. 1854, jälkimmäinen Sulvassa v. 1857. — Vetelistä siirtyi B. H. R. Aspelin (III, 51) kappalaiseksi Ylistaroon ja sieltä v. 1862 kirkkoherraksi Maalahdelle, missä hän kuoli v. 1869. — J. E. Wegelius siirrettiin Maalahdelta (III, 51) Bergöhön, mistä hän pääsi kappalaiseksi Maksamaahan (1853). Toimittuaan täällä 17 vuotta, nimitettiin hänet ensin Ähtävän sekä v. 1874 Munsalan kirkkoherraksi, missä viimemainitussa seurakunnassa hän kuoli v. 1877. — Vanhoiksi elivät: A. J. Gummerus, joka, oltuaan kappalaisena Kannuksessa 1846-61, viimemainittuna vuonna siirtyi pois Pohjanmaalta, ensin kirkkoherraksi Karkkuun ja sieltä Sääminkiin, missä hän 84 vuoden vanhana kuoli 1891, sekä A. A. Favorin, joka, oltuaan pappina 12 eri seurakunnassa, m.m. Kuusamossa (1859-60) ja Inarissa (1861-64), vihdoin (1868) pääsi Ruokolahden kappalaiseksi, jossa virassa hän oli 30 vuotta. Viimemainitussa seurakunnassa hän 80 vuoden vanhana kuoli (1898).
Toukokuun 21 p:nä 1875 päätti päivänsä Alavuuden kirkkoherra K. F. Stenbäck. Hän oli noita mieheviä "vanhan kansan" miehiä, jotka eivät pelänneet lausua vakaumustaan ylhäisille eikä alhaisille. Lauri ja J. M. Stenbäckin kera muodostaa hän veljesryhmän, josta herännäisyys ei syyttä ole ylpeä. [Paimenmuisto; Sukukirja; Hornborg, Matrikel.]
Niinkuin olemme nähneet, siirtyivät Pohjanmaan heränneet papit verraten harvoin muihin osiin maata. Poikkeuksena oli noiden harvojen kera myöskin J. V. Nybergh (III, 51). Hänet tapaamme kaupunginsaarnaajana Tampereella vuosina 1867-72 sekä kirkkoherrana Pälkäneellä 1872-77. Mutta ei hän näillä mailla viihtynyt. Hän oli pohjalainen ja kaipasi kovin Pohjanmaata ja sen kansaa. Sinne hän viimemainittuna vuonna pääsikin, saatuaan melkein yksimielisen kutsumuksen Vähänkyrön kirkkoherranvirkaan. Pitkä ei hänen aikansa täällä kuitenkaan ollut. Jo muutaman vuoden perästä murtui hänen niihin asti hyvä terveytensä. Mutta vielä sairaanakin koetti hän tunnollisesti, niinkuin ennenkin, ja rukoillen apua Herralta, hoitaa virkaansa, kunnes hän kesällä 1883 joutui vuoteen omaksi. Siinä hän, taistellen epäuskon kiusauksia vastaan, valitti: "Parannusta olen muille koettanut saarnata ja itse sitä tarvitsisin enemmän kuin kukaan muu." Yksin Herran armoon turvaten päätti tuo paljon kokenut ja mikäli ihmiset voivat nähdä kauas pyhityksen tiellä ehtinyt sielunpaimen päivänsä marraskuun 7 p:nä 1883. [Paimenmuisto; kert. Liina Nybergh, Karin Nybergh y.m.]
Nybergh oli kyllä tavallaan liittynyt "raamatulliseen suuntaan", mutta pietista hän saarnoissaan sekä katsantotavaltaan oli loppuun asti. Beckiä hän kernaasti luki, mutta vielä ahkerammin heränneitten vanhoja hartauskirjoja. Herännäisyyden muistoista puhuttiin hänen kodissaan usein ja körttipukuisia palvelijoita siellä nähtiin.
Olemme tässä luvussa maininneet monta kymmentä Pohjanmaan herännäisyyden edustajaa liikkeen valta-ajoilta. Moni heidän joukkoonsa kuuluva oli jo aikaisemmin siirtynyt pois näyttämöltä ja monta löytyi, jotka vielä tässä mainittujen kera seisoivat rintamassa, vaikka he olivat vähemmin tunnettuja. Suuri oli heidän lukunsa ja suuri se työ, jonka he suorittivat. Paljon siitä työstä näkyi, paljon heidän kylvöstään iti ihmisten silmiltä salattuna. Kun Pohjolan joet keväällä vapautuvat talven kahleista, ken laskee kaikki ne purot ja syrjäjoet, jotka niiden vettä ovat nostamassa, niin että jäitten lähtö voi tapahtua? Monelta eri taholta tulivat myöskin ne hengen voimat, jotka loivat herännäisyyden kevään Pohjanmaan aavoilla tasangoilla. Ken voi ne kaikki luetella?
X.
Piirteitä Keski- ja Lounais-Suomen herännäisyydestä XIX vuosisadan jälkimmäisellä puoliskolla.
Mikkelin-puolen ja Hämeen herännäisyyden huomattavin rajaseutu oli vanhoista ajoista Joutsa. Kauan oli jo Margareetta Högman levännyt tämän seurakunnan kirkon mullissa (III, 216), kun vielä näiden seutujen heränneitten lapset ja muutkin vanhempainsa opastamina tavailivat hänen hautapatsaansa kirjoitusta. Tämä koskee kuitenkin ainoastaan Savonpuolen rukoilijoita; Päijänteen länsipuolella asuvia, pääasiassa samanmielisiä heränneitä ei täällä Margareetta Högmaninkaan aikoina nähty kuin ehkä aniharvoin, vielä vähemmin myöhemmin. Tämä viittaa selvästi Savon rukoilijain muualla asuviin samanmielisiinkin nähden eristettyyn asemaan sekä heidän taipumukseensa sulkeutua itseensä, josta jo ennen. (IV, 342) olemme huomauttaneet. Mitä erittäin Joutsan herännäisyyteen tulee, alkoi se, eristettyinä kun sikäläisetkin heränneet olivat muista samanmielisistä, vähitellen kadottaa omituisen leimansa. Sikäläisten rukoilijain viimeisenä kokouspaikkana oli A. Mäkelän talo Ruorasniemen kylässä, mutta miten vähän talon isäntä, joka jo nuoruudessaan oli tullut heräykseen, jaksoi ylläpitää liikkeen vanhoja traditsiooneja, näkyy varsinkin siitä, että hän myöhemmin alkoi paikkakunnallaan levittää Lutherilaisen Ev. yhdistyksen kirjoja. [Edla Ahvenaisen Savon-puolen herännäisyydestä minulle hankkimista tiedoista.]
Laukkaan silloisessa Sumiainen-nimisessä kappelissa, samoinkuin siihen aikaan Saarijärveen kuuluvassa Kivijärven kappeliseurakunnassa syntyi XIX vuosisadan keskivaiheilla herätyksiä. Kertomusten mukaan saivat nämä herätykset alkunsa ensinmainitussa seurakunnassa Levanlahdella asuvan Matti-nimisen torpparin kautta, joka ahkerasti piti hartausseuroja, ensin kotiseudullaan, sittemmin lähiseurakunnissakin. Sumiaisten kappelista oli kotoisin myöskin se Maria Willgrén, jonka koti Jyväskylässä, hänen sinne Rautalammelta muutettuaan ja siellä naimisiin mentyään, kauan oli sikäläisten heränneitten suosittuna kokouspaikkana. Heidän seuroissaan esiintyi muiden kera K. K. Dahlgrén (IV, 121), joka oli Kivijärven ensimmäisenä kirkkoherrana vuosina 1862-64 ja kuoli Rautalammen kirkkoherrana 1896. Mitään erikoisen jyrkkää herännäisyysleimaa ei tämän puolen liike kantanut. Siitä päättäen, että Maria Willgrén oli tuttu Tampereen rukoilijain kanssa, lähenteli se Renqvistin uskonnollista katsantotapaa. Lähetystointakin harrastivat nämä heränneet lämpimästi. Maria Willgrén, joka ensimmäisenä näillä seuduin herätti innostusta pakanalähetystyöhön, määräsi jälkisäädöksessään osan omaisuudestaan lähetystoimen hyväksi. Hän kuoli Jyväskylässä v. 1899 lähes 90 vuoden vanhana.
Luultavaa on, että kysymyksenalainen liike sai tuetta myöskin Keuruun puolelta, jonka heränneitä pappeja, niinkuin olemme nähneet (III, 256), jo 1840-luvulla Saarijärveltä asti tultiin kuulemaan. Siihen nähden, että Maria Willgrén oli kotoisin Rautalammelta, missä Renqvistin edustama liike, niinkuin tiedämme, vanhoista ajoista oli saanut huomatun sijan, on hyvin luultavaa, että hänen uskonnollinen katsantotapansa kantoi samaa pohjaleimaa. Viimemainitussa seurakunnassa toimi, niinkuin yllä mainitsimme, myöskin Dahlgrén. Aivan mahdotonta ei kuitenkaan ole, että tämän Jyväskylässä tavattavan herännäisyyden juuret ovat etsittävät aina Jaakko Högmanin (I, 15-16) ajoista asti, tuon syvämietteisen sepän sanat kun epäilemättä olivat päässeet itämään monessa sydämessä. Mitään suurempaa, historiaan kuuluvaa huomiota ei tämä liike kuitenkaan ole omiaan herättämään. — Muista Jyväskylän kaupungissa herännäisyyden hengessä vaikuttaneista on mainittava myöskin O. H. Cleve (IV, 304), joka oli uskonnon lehtorina sikäläisessä alkeisopistossa vuosina 1863-1881. Tästä toimesta hän kuitenkin raamatunkäännös-komitean jäsenenä, joksi hänet kutsuttiin v. 1872, vuodesta 1878 alkaen oli vapautettu. Paitsi muita J. F. Berghin koulussa kehittyneen kristillisen hengen tuotteita on hän Suomen heränneelle kansalle jättänyt kalliin aarteen, joka ilman häntä varmaankin olisi joutunut hukkaan. Hän on nim. toimittanut painosta "T:ri J. F. Berghin Postillan eli Saarnakirjan" (1875) sekä "Ahti-, Katkismus- ja Erityissaarnakirjan" (1879). Jos kohta nämä saarnat ainoastaan puutteellisesti esittävätkin tuon kuuluisan evankeliuminjulistajan saarnatapaa, Bergh kun ainoastaan osaksi, usein vain aivan lyhyinä luonnoksina, "saarnan juurina", joksi hän itse näitä luonnoksia nimitti, kirjoitti saarnansa, on tämä Cleven toimenpide varsin tärkeäksi arvattava. Berghin saarnat ovat nimittäin tuhansittain levinneet heränneen kansan keskuuteen varsinkin Suupohjassa, missä niitä on pidetty suuressa arvossa. — O. H. Cleve kuoli kesäkuussa 1881. [Opettajatar Hulda Juhanatar-Festenin minulle Jyväskylänpuolen herännäisyydestä hankkimat tiedot; A. O. Törnuddin kertomukset; Jyväskylän kirkonkirja; Sukukirja; Paimenmuisto.]
Keuruulla, missä F. H. Bergroth vielä vuosisadan loppupuolella, ensin pitäjänapulaisena vuoteen 1868 ja sittemmin kirkkoherrana (1868-81), teki valppaan sielunpaimenen työtä, alkoi herännäisyysliike heti jaon jälkeen huomattavasti heikontua, ilmaisten ennenpitkää yhä selvempiä kuolemisen enteitä. Niinkuin olemme nähneet, oli Bergrothkin liittynyt Härmän pöytäkirjan allekirjoittajiin, mutta ainakin ulkonaisesti hän edelleen koetti ylläpitää jonkunlaista ystävyyttä Malmbergin kanssa. Minkäänlaista varsinaista kannan muutosta ei hänessä, ainakaan ei mikäli hänen useista säilyneistä saarnoistaan voi päättää, liene tapahtunut, mutta vieraantuminen Pohjanmaan heränneistä, joita täälläkin alettiin vikoilla, ratkaisi asian. Keuruun herännäisyyden häviämiseen vaikutti epäilemättä sekin, että täällä pari vuosikymmentä äärimmäisessä hedbergiläisessä hengessä työskenteli kappalainen K. S. F. Bergroth, ollen suureksi vastukseksi seurakunnan kirkkoherralle, joka ainakin oppiin nähden edelleen liikkui herännäisyyden pohjalla, F. H. Bergrothin muisto eli Keuruulla vielä vuosisadan lopussa monessa kiitollisessa sydämessä. Etenkin muistivat häntä rakkaudella hänen siellä vielä siihen aikaan elävät herännäismieliset sanankuulijansa. Suurta tunnustusta ansaitsevat Bergrothin toimenpiteet kansansivistyksen korottamiseksi seurakunnassa. Hän näet hankki pitäjäläisilleen kaikenlaista hyvää kirjallisuutta, neuvoi heitä sanomalehtiä tilaamaan y.m. Kuinka innokas kirjojen levittäjä hän oli, näkyy esim. siitä, että hänen papereistaan on löytynyt lasku, joka osoittaa, että hän v. 1849 tilasi 100 kpl Nohrborgin suurta postillaa. — F. H. Bergroth kuoli matkalla sairaan luo saamaansa keuhkotulehdukseen helmikuun 9 p:nä 1881. Ei ole Keuruun kirkolla nähty toista niin suurta kansanpaljoutta, kuin se joukko oli, joka helmikuun 24 p:nä 1881 saattoi hänen kuoleman murtaman ruumiinsa haudan lepoon. Suurta kunnioitusta hänen muistolleen osoittivat useat maamme sanomalehdet, todistaen hänestä, että "hän oli tosi ihmisystävä sanan todellisessa merkityksessä", "köyhäin auttaja", "murheellisten lohduttaja", "monipuolinen, taitava papillisissa ja kunnallisissa toimissa" j.n.e. Nämä ja useat muut samankaltaiset todistukset Bergroth hyvin ansaitsi. Oudolta vain tuntuu, ettei noissa monissa hänen kuolemastaan ja hautajaisistaan kertovissa sanomalehtikirjoituksissa ollenkaan huomauteta hänen työstään herännäisyyden riveissä. Siitä näkyy, paitsi Bergrothin vieraantuminen liikkeestä, miten vähän Keski-Suomessa ja maan etelä-osissa ylimalkaan nyttemmin enää tästä liikkeestä tiedettiin. [Sukukirja; F. H. Bergrothin omaisten kirjoittama seikkaperäinen kertomus hänen viimeisestä taudistaan; Uusi Suometar 11/2 81, 17/2 81, Koi 23/2 81, Morgonbladet 11/2 81, Keski-Suomi ja 12/2 81, Koi 16/2 81, Päijänne 28/2 81.]
Bergrothin jälkeläiseksi Keuruun kirkkoherranvirassa pääsi J. Warén (IV, 313), joka niinikään oli hyvä saarnamies sekä ahkerasti teki työtä varsinkin yksityisen sielunhoidon alalla. Kauan hän kuitenkaan ei saanut vaikuttaa täällä. Hän näet kuoli jo v. 1883, saatuaan edellisenä päivänä halvauksen muutamassa kinkeritilaisuudessa, missä hän juuri oli aloittanut raamatunselitystä. [Paimenmuisto; Gela Bergrothin kirje (kopia) Ines Achrénille 22/2 83.]
Ätsärissä eli vielä monta vuotta F. H. Bergrothin kuoleman jälkeen hänen veljensä K. E. Bergroth, joka siellä oli ollut kappalaisena vuodesta 1842 asti. Niinkuin olemme nähneet (III, 515), ei tämä hiljainen rauhan mies, jos kohta hän osaksi hyväksyikin veljensä vuodesta 1852 muuttuneen suhteen herännäisyyteen, millään tavoin asettunut toimimaan Malmbergin johtamaa liikettä vastaan. Päinvastoin säilytti hän kaikista viimemainitun sukulaisista eniten ystävyyttä häntä kohtaan, ja vielä vanhoilla päivillään puhui hän kernaasti herännäisyyden valta-ajan muistoista. Mutta hänen omassa seurakunnassaan kuoli liike, joka ei siellä milloinkaan ollut suuri ollut, niihin määrin sukupuuttoon, ettei siitä vuosisadan lopussa juuri mitään jälkiä näkynyt. Vasta näinä aikoina pääsi K. E. Bergroth lepoon. Palveltuaan uskollisesti Ätsärin seurakuntaa melkein täyteen puoli vuosisataa, päätti hän hiljaa päivänsä v. 1890.
Samoinkuin Keuruulla ja Ätsärissä sekä niiden naapuripitäjissä, Multiassa, Petäjävedellä ja Pihlajavedellä, kuoli herännäisyys sukupuuttoon Ruovedelläkin. Bergroth-veljesten, Malmbergin, F. O. Durchmanin, J. I. Berghin y.m. vanhan K. H. Bergrothin perillisten siellä omistamassa Peskan talossakaan, jonka nimeen liittyi niin monta muistoa suurten herätysten ajoilta, ei enää tiedetty kertoa mitään siitä suuresta herätyksestä, joka menneinä aikoina voitti alaa tässäkin seurakunnassa. Samannäköistä oli nyttemmin Kuorevesikin, vaikka sielläkin vuosisadan keskivaiheilla, niinkuin tiedämme (III, 258), oli löytynyt heränneitten "pieni seurakunta".
Melkein olemattomaksi supistui ennenpitkää herännäisyys myöskin Tampereella. Tämän liikkeen hengessä toimi siellä kyllä vakavamielinen J. V. Nybergh (IV, 421), mutta hän viipyi kaupungissa ainoastaan viisi vuotta (1867-72) eikä voinut saada mitään huomattavampaa aikaan. Syynä siihen oli epäilemättä ainakin osaksi sekin, että läheisessä Pirkkalassa juuri näinä vuosina hurjimmillaan oleva "isouskoisten" lahko hurmasi paljon Tampereella löytyviä uskonnollisuuteen taipuvaisia vanhojen heränneitten nukahtaneita lapsia. Nybergh, jonka puoleen toiset näistä kääntyivät, kyllä koetti heitä sekä ankaruudella että hellyydellä järkiinsä saada, mutta turhat olivat suurimmaksi osaksi nämä hänen yrityksensä. Asemaa kuvaa seuraava tapahtuma. Muuan isouskoinen nainen tuli eräänä päivänä Nyberghin tykö sielunsa asiasta puhumaan. "Minulla on semmoinen usko", hän lausui, "etten pelkäisi ollenkaan, jos kuolema vaikka tällä hetkellä tulisi. Minä olen puhdas ja pyhä Jesuksen morsian. Semmoinen usko minulla on". Nybergh avasi raamattunsa, joka aina oli hänen pöydällään "Tahdotko kuulla", hän lausui, "vähän Jumalan sanaa?" "Mielelläni", kuului vastaus. Nybergh luki kertomuksen Jesuksesta ja kananealaisesta vaimosta. Päätettyään lukunsa hän kysyi: "Eikö ollut senkin vaimon usko suuri, koska Jesus itse sanoi, että se oli suuri?" "Oli kyllä", vastasi vieras. "Mutta huomaatko", jatkoi Nybergh, "mikä on erotus sinun ja tuon vaimon uskon välillä? — — Hän puhui vain hädästänsä, sinä vain uskostasi. Minkähän todistuksen Jesus sinun uskostasi antanee?" Vastaus kuului: "Voi, kuinka pastori on sokea".
Tampereella oli aikaisemmin (1838-61) vaikuttanut herännäisyydenkin vaiheissa tunnettu Jos. Grönberg (II, 430-31). Päästyään viimemainittuna vuonna Messukylän kirkkoherraksi, johon seurakuntaan Tampere edelleen kuului, esiintyi hän vielä monen vuoden kuluessa tämän kaupungin saarnatuolissa. Grönberg oli hyväpäinen mies, ja hänellä oli hyvät saarnalahjat, mutta vielä vähemmin kuin ennen hän nyttemmin sai herätyksiä syntymään. Herännäisyydestä oli hänellä itsellään jälellä vain jonkunlainen vanha kaava, joka tuli näkyviin hänen saarnatavassaan sekä vähänkään uudenaikaisten olosuhteitten ja hengellisten virtausten, arvostelemisessa. Mutta ytimekkäitä olivat vieläkin hänen saarnansa, purevan sattuvia hänen "maailmalle" singoittamansa sanat. Muutama esimerkki. Kerran tuli Tampereen kirkkoon keskellä hänen saarnaansa kaksi uusimman muodin mukaan puettua naista, joiden isä hiljattain oli korotettu aatelissäätyyn. Grönbergiä, joka oli hyvin säntillinen ja vihasi kaikkea epäjärjestystä, harmitti jo se, että hänen sanankuulijoittensa huomio kääntyi noihin kirkon keskikäytävällä ujostelematta liikkuviin tulijoihin. Hän kuvasi paraikaa kristityn elämää ja oli juuri lausunut sanat: "tämä on ihmisen oikea arvo", kun naiset lähestyivät kirkon keskiosaa, missä heidän penkkinsä oli. Luoden heihin ankaran katseen lisäsi Grönberg, tapansa mukaan nenäliinaansa kiivaasti heiluttaen, kimeällä äänellä vasta lausumiinsa sanoihin: "ja hänen todellinen aateluutensa".