Härmän pöytäkirjan allekirjoittajiin liittyneenä ei Grönberg vanhoilla päivillään kernaasti tahtonut herännäisyyden menneistä vaiheista puhua. Enemmän kuin yhdessä suhteessa oli hän niistä kokonaan vieraantunut. Ani harvoin hän nyttemmin enää piti seuroja seudun harvalukuisten "vanhojen heränneitten" kanssa. Sensijaan tapaamme hänet valtiopäivillä, kirkolliskokouksissa y.m. julkisissa toimissa, joissa hän sai osakseen paljon tunnustusta. Talouttaankin hoiti hän tarkkuudella ja taidolla, jättäen jälkeensä papin olosuhteisiin nähden hyvinkin suuren omaisuuden. — Grönberg kuoli 90 vuoden vanhana v. 1903. [Paimenmuisto; kert. J. V. Nybergh, A. O. Törnudd, rehtori A. F. Rosendal y.m.]
Viimeisiä pappeja, jotka näillä seuduin vielä XIX vuosisadan loppupuolella pitivät hartausseuroja heränneitten vanhaan tapaan, oli F. E. Lilius (III, 516). Toimittuaan ylimääräisenä pappina Lempäälässä ja Kuhmalahdella (1849-66) sekä Kiikoisissa (1866-69), siirrettiin hänet viimemainittuna vuonna Messukylään, missä hän v.t. kappalaisena yhtä ahkerasti ja hartaasti kuin ennenkin teki työtä elämänsä loppuun asti. Tätä ei kuitenkaan kauan kestänyt. Hivuttavan keuhkotaudin murtamana kuoli Lilius joulukuussa 1870.
Liliuksen kodissa pidettiin hänen elämänsä viime aikoihin asti heränneitten hartausseuroja, joissa luettiin näiden vanhastaan suosimia hartauskirjoja ja veisattiin Siionin virsiä. Kaikissa niissä seurakunnissa, missä hän pappina toimi, sai hän osakseen varsinkin heränneitten rakkauden. Paljon näitä viimemainittuja ei sanotuissa seurakunnissa ennen ollut löytynyt ja vielä vähemmin heitä nyttemmin enää oli, mutta nekin todistavat, miten levinnyt XIX vuosisadan herännäisyys valta-aikoinaan oli ollut. Huomattava on sekin, että esim. F. E. Liliuksen seuroissa kävijät, joista suurin osa oli naisia, vielä kantoivat körttipukuakin. [Sukukirja; Paimenmuisto; kert. Mathilda Lilius y.m.] Mutta ani harvat olivat nyttemmin näillä seuduin enää ne papit, joille heidän muistonsa olivat rakkaita ja jotka heidän pieniä seurojaan tukivat. Sensijaan ansaitsevat huomiota muutamat maallikot. Näiden vaikutuksesta tahdomme seuraavassa muutamin sanoin huomauttaa.
Simo Lindströmin (III, 252) hengessä toimi Orivedellä ennen (III, 252) mainittu Emanuel Juhonpoika Saarikko kuolemaansa asti v. 1869. Mutta miten ahkerasti nämä herännäisyyden uskolliset edustajat tekivätkin työtä sikäläisen pienen liikkeen säilyttämiseksi, kuoli tämä ennenpitkää ja aikaisemmin kuin näiden seutujen muut herännäisyysryhmät kokonaan sukupuuttoon. Jos syynä osaksi olikin pappien vihamielisyys, aiheutui tämä tietysti pääasiallisesti seurakunnassa vallitsevasta yleisestä hengellisestä välinpitämättömyydestä. Jossain määrin elinvoimaisempaa oli Längelmäen herännäisyys, tässä seurakunnassa kun vielä XIX vuosisadan lopussa löytyi herännäismielisiä ihmisiä. Semmoinen oli esim. maanviljelijä Pietari Koskenjalka (k. 1863), joka vaatetukseenkin nähden noudatti heränneitten tapoja, sekä Kiukaisista vuosisadan keskivaiheilla tänne muuttanut rukoilija, torppari Juho Rantala (k. 1897), joka kuolemaansa asti elämässään ja tavoissaan pysyi uskollisena alkuperäisen kotiseutunsa herännäisyydelle. — Poikkeuksen näiden seutujen herännäisyyttä XIX vuosisadan keskivaiheilla vainoovista papeista teki H. E. Brander, joka oli kappalaisena Kangasalassa 1861-69. Hän ei kyllä itse kuulunut tähän liikkeeseen, vaan kallistui hedbergiläisytyteen, mutta hän kohteli heränneitä hyvin ystävällisesti ja hekin puolestaan turvautuvat luottamuksella häneen. Huomattavimmat näistä poistuivat näinä aikoina näyttämöltä, Emanuel Ekholm 1860, Tuomas Heikinpoika Katila 1867, Simo Hautala 1872 (II, 428-30), jättämättä mitään huomatuimpia jälkiä. Se seikka, että heidän harvalukuisissa ystävissään herännäisyyden leimaa vielä vähemmin huomaa, ei suinkaan riipu Branderin evankeliseen suuntaan kallistuvasta kannasta, vaan siitä, ettei näiden seutujen aikaisempikaan herännäisyys, niinkuin ennen on huomautettu, esiintynyt muista suunnista jyrkästi erotettuna liikkeenä, vaan alusta alkaen ilmaisi taipumista sulautua yhteen minkä hartaan uskonnollisuuden kanssa tahansa. Sentähden on raja renqvistiläisyyden ja varsinaisen herännäisyyden välillä, joka kaikkialla muualla on niin jyrkkä, täällä monesti tuskin huomattava. — Sahalahden puolen heränneitten huomatuin johtaja oli, niinkuin tiedämme (III, 252-53), Erkki Erkinpoika Humaloja. Tampereella muodostettuaan uskonnollisen katsantotapansa yhä enemmän renqvistiläiseksi, teki hän matkoja kaukaisiinkin seutuihin tämän suunnan edustajain luo. Lähetysasiaa, johon hän matkoillaan Tampereelle Uhden ja muiden täkäläisten renqvistiläisten seuroissa oli innostunut, kannatti hän lämpimästi. Niinpä hän kerran vei 80 hopearuplaa, toisella kerralla 40 ruplaa arkkipiispalle Ruotsin lähetysseuralle toimitettavaksi. V. 1869 muutti Humaloja Pälkänneeltä Ruovedelle, missä hän kuoli v. 1872. Humalojan uskollinen ystävä ja apumies Pälkäneellä Jeremias Ahtiainen (k. 1889), joka jo heidän yhdessä toimiessaan oli paljon evankelisempi kuin hän, kehittyi hänen muuttonsa jälkeen Ruovedelle vielä ratkaisevammin tähän suuntaan. Tämä näkyy siitäkin, että Pälkäneen kirkkoherra J. Roschier, joka kaikin tavoin koetti painaa alas sikäläistä renqvistiläisyyttä, kirjoitti hänestä hyvin myötätuntoiset muistosanat, muunohessa lausuen: "Aikain kuluessa — — — oli A. tullut havaitsemaan tämän lahkon (renqvistiläisyyden) yksipuolisuutta ja olikin sentähden siitä luopunut." — Samaa häälyvää ja yhä heikkenevää leimaa kantaa XIX vuosisadan loppupuolella Sahalahden, Kuhmalahden, Luopioisten y.m. Länsi-Hämeen seurakuntien herännäisyys. Mitään tulevaisuutta ei sillä näy olevan. [J. W. Wallinheimo, Kuvauksia muutamain Keski-Hämeen seurakuntain uskonnollissiveellisistä oloista (Suomen Kirkkohistoriallisen seuran pöytäkirjat liitteineen, IX, s. 87-294).]
Verrattomasti suurempaa elinvoimaa, kuin nämä Hämeen sinne tänne sirotetut pienet herännäispiirit, osoittavat vielä XIX vuosisadan loppupuolellakin Lounais-Suomen rukoilijain sankat parvet. Viimemainittujen keskuudessa tapaamme sitäpaitsi vielä näinä aikoinakin todella eteviä maallikko-johtajiakin, joille nyttemmin ainoastaan Pohjanmaan uudistuvan herännäisyyden johtomiehet kykyyn ja hengelliseen valistukseen nähden vetävät vertoja.
Huomattavin näistä Lounais-Suomen rukoilijain johtavista henkilöistä oli epäilemättä Matti Paavola. Niinkuin olemme nähneet, oli hän elämänsä taipaleella paljon kärsinyt, sairastaen muunohessa vuosisadan keskivaiheilla kovaa tautia sekä joutuen suureen aineelliseen köyhyyteen (II, 266), mutta kaikki tämä oli vain puhdistanut hänen uskoaan ja kehittänyt hänen syvällistä käsitystään ristin tien salaisuuksista. Täydentämään kuvaustamme tästä merkillisestä miehestä lainaamme tähän hänen ennen (III, 525-27) kertomiemme kirjoitustensa lisäksi seuraavat hänen niinikään kirjallisesti esittämänsä, uskon kilvoituksessa saatua hengellistä kokemusta ilmaisevat mietteet. Ne ovat kirjoitetut v. 1854, aikana, jolloin hän silminnähtävästi oli tuntenut suurta hengellistä köyhyyttä. Hän näet kirjoittaa: "Ei tässä muuta ole Herran eteen kantamista, vaan juuri omaa onnettomuutta, voimattomuutta, pimeyttä, sokeutta, sydämen kovuutta, Jumalan tuntemattomuutta, rakastamattomuutta, haluttomuutta, taitamattomuutta, pelkoa ja juuri huutavassa hukassa; mutta pitäiskö tässä sitten muuta löytymän? Ah, ei suinkaan, mutta miksemme tämän oman tavaramme kanssa tahdo oppia käymään armoistuimen tykö, että me laupeuden saisimme, niinkuin meitä Jumalan sanassa opetetaan".
Samaan tapaan puhuu Paavola vielä v. 1857: "Mitä selkeemmin, tyyneemmin ja kiivaammin tunnen syntini sokeuden, surkeuden, hulluuden, hukan ja oman voimattomuuteni, ja mitä kiivaammin kuoleman pelko, oma mahdottomuuteni, epäuskoni ja Jumalan viha minulle hukkaa huutavat, sitä soveliaampi olen, jos vain muutoin kaikista synneistä eron ottaa tahdon ja tahtomaan rupean, Kristuksen armoon turvaamaan ja Herraa Jesusta koko minun autuudekseni vastaanottamaan. Juuri silloin kun synti, kuolema, perkele ja Jumalan viha pahimmin sieluani ahdistavat, minä nostan silmäni ja sydämeni Jumalan karitsaan, Herraan Jesukseen päin, joka kaikki maailman synnit kantaa, huudan Herraa Jesusta minua auttamaan ja jätän itseni tuossa ahdistuksessa Herran Jesuksen veriseen helmaan, turvaan ja varjoon, hänen edesvastauksensa alle, hänen armolupauksehensa luottaen, että Herra Jesus virkansa työn tehdä saisi, niinkuin apostoli sanoo: 'meillä on edesvastaaja Isän tykönä, Jesus Kristus, joka on vanhurskas. Hän on sovinto meidän synteimme edestä, ei ainoastaan meidän, vaan myös kaiken maailman edestä'. Kuules: edesvastaaja Isän tykönä on Jesus Kristus, joka on vanhurskas; kuules: hän on myös sovinto meidän synteimme edestä, ei ainoastaan meidän, vaan kaiken maailman edestä."
Jos mikään on evankelista herännäisyyttä, niin tämä. Mutta tämä evankelinen kehoitus edellyttää myös, että Herra on saanut riisua kaikesta omasta sen, jolle se on tarkoitettu. Ja juuri tämä oli Paavolan kanta. Hän oli sen oppinut Jumalan sanasta, johon hän, niinkuin ennen (III, 530) olemme nähneet, ensiksi ja viimeiseksi oli viitannut. Ei kylliksi voi valittaa, etteivät Pohjanmaan herännäisyyden maallikkojohtajat päässeet tutustumaan Paavolan kanssa. Ehkä olisi sitä tietä voitu solmia liitto sikäläisen herännäisyyden ja Lounais-Suomen rukoilijain välillä — liitto, joka kummallekin olisi voinut tuottaa suurta hyötyä. Myöhempinä aikoina, jolloin viimemainitut yhä enemmän piintyivät ennakkoluulojen ja tavattoman pitkälle kehittyneen vanhoillisuuden kaavaan, kävi tämä yhä mahdottomammaksi. Jo Paavolan aikoina näkyi selvästi, minnepäin Lounais-Suomen herännäisyys oli kehittyvä. Hänet näet tunnustettiin kyllä täällä kaikkialla johtajaksi, hänet luettiin vielä vuosisadan lopussa sikäläisen liikkeen "isien" joukkoon, mutta hänen opetuksiaan ja neuvojaan, mikäli nämä tarkoittivat vapautumista kaavan yksipuolisuuksista, ei noudatettu. Selvää on, että viimemainittu seikka kipeästi koski Paavolaan, joka monen vuosikymmenen aikana rakkaudella oli seurannut Lounais-Suomen rukoilijaliikkeen vaiheita ja paremmin kuin kukaan muu käsitti sen suuren merkityksen ja sen sekä valo- että varjopuolet.
Varsinkin vanhoilla päivillään liikkui Paavola vähän. Niinkuin olemme nähneet (III, 530), vastusti hän "suuria kulkemisia". Sitäpaitsi estivät häntä nyttemmin vanhuus ja sairaloisuuskin matkustamasta. Vielä viime aikoinaan kävi hän kuitenkin silloin tällöin Porissa Juhana ja Juliana Fagerlundin seuroissa (III, 523), viipyen heidän kodissaan joskus pari päivääkin. Paavolan aineellinen toimeentulo oli loppuaikoina niukkaa. "Faarina" ollessaan oli hänellä kuitenkin kaksi huonetta samassa Paavola-nimisessä talossa, johon hän v. 1805 kotivävynä oli asettunut asumaan. Se sijaitsi Nakkilan kappelin Tattaran kylässä. Vielä hänen viime vuosinaan oli asuntonsa monesti ääriään myöten täynnä rukoilevia, jotka olivat tulleet kuulemaan hänen henkevää todistustaan siitä "Herrasta, joka piinallansa ja verellänsä on meitä syntisraukkoja omaksensa ostanut".
Vuosi vuodelta yhä hartaammin toivoi Paavola pääsevänsä pois täältä ollaksensa aina Kristuksen tykönä. Marraskuun 23 p:nä 1859 toteutui tämä toivo. [Akiander VII, 519 ja 522; J. V. Wallinheimo, Herännäisyyden vaiheita Porissa ja Porin tienoilla siv. 24-29.]
Muutamia muitakin Lounais-Suomen rukoilijain jo edellisellä aikakaudella tunnetuiksi tulleita johtomiehiä tapaamme työskentelemässä liikkeen palveluksessa vielä vuosisadan jälkimmäisellä puoliskolla. Näistä on sekä kykynsä että kauas ulottuvan toimintansa tähden huomattavin edelleen Euraan kuuluvan Kiukaisten kappeliseurakunnan Panehan kylässä asuva Daniel Dahlberg (III, 521). Se raitishenkisyys, johon hän kehittyi, huolimatta isänsä Juhana Dahlbergin (I, 211) seuroissa jo nuorena saamistaan, hurmahenkisyyteen eksyttävistä vaikutuksista, vakaantui hänessä vakaantumistaan. Epäilemättä estivät juuri hänen vakava ja samalla ystävällinen käytöksensä sekä hänen hengelliseen raittiuteen vaativat seurapuheensa voimallisemmin, kuin kenenkään muun esiintyminen, Lounais-Suomen heränneitä aivan yleisesti eksymästä hurmahenkisyyteen. Paavola kyllä oivalsi tämänkin vaaran vielä paremmin ja varoittaen kehoittikin ystäviään olemaan varuillaan sen suhteen, mutta, niinkuin vasta olemme nähneet, hän ei liikkunut läheskään niin laajalla kuin Dahlberg, eikä hänen neuvojaan sitäpaitsi otettu niin varteen kuin viimemainitun, joka vanhoillakin päivillään nautti yleistä tunnustusta kaikissa tämän puolen rukoilijain piireissä. Ettei Dahlbergin raitishenkisyyttä aiheuttanut mikään liialliseen järkiperäisyyteen kehittynyt luonteenominaisuus, todistaa sekin, että hänen povessaan tykki voimallinen runosuoni, joka sai hänet hengellisiä laulujakin sepittämään. Näitä on muutamia painettukin.
Dahlbergin loppuikää synkistyttää vika, joka jo XIX vuosisadan viimeisinä vuosikymmeninä jokseenkin yleisesti alkoi tulla näkyviin Lounais-Suomen rukoilijoissa. Ei näet voitu salata, että hän oli ahne.
Daniel Dahlberg kuoli tammikuun 9 p:nä 1888. Hän oli silloin 85 vuoden vanha. Suuri rukoilijain joukko saattoi hänet hautaan ja pastori K. A. Mittlerin tilaisuudessa pitämä hautapuhe toimitettiin s.v. painoon.
Ei läheskään niin lahjakas kuin Daniel Dahlberg ollut hänen veljensä Atanasius Dahlberg, joka, niinkuin ennen on mainittu (II, 343), asui Sydänmaan kylässä Eurajoella. Hänkin vaikutti kuitenkin kotiseutunsa ulkopuolellakin, saaden osakseen rukoilijain tunnustuksen verraten laajoissa piireissä. Hänen hiljainen esiintymisensä ja puuttuva johtajakyky estivät häntä pääsemästä niin vaikutusvaltaiseksi, kuin veljensä oli. Viimemainittu oli näet hänen vielä eläessäänkin pääjohtajana Eurajoellakin. Ollen jyrkän vanhoillisuuden kannattaja, juurrutti Atanasius Dahlberg sanankuulijoihinsa sitä kammoa kaikkea uutta, varsinkin uusia kirjoja vastaan, johon nämä jo ennestään olivat niin taipuvaisia ja joka sittemmin tämän puolen rukoilijain piireissä varttumistaan varttui. — Atanasius Dahlberg kuoli v. 1872.
Dahlbergin jälkeen tuli Eurajoen heränneitten johtajaksi Kustaa Artig eli Malo, jolla viimemainitulla nimellä häntä Sydänmaan kylässä omistamansa talon mukaan tavallisesti kutsuttiin. Hän kuoli toukokuussa 1898. Vaikka hän oli Daniel Dahlbergin opetuslapsi, ei päässyt hän vanhoista ennakkoluuloista vapautumaan sille verrattain vapaammalle kannalle, jonka pohjalla tuon etevän johtajan seurapuheet ja neuvot olivat liikkuneet. Malo näet kehittyi yhä jyrkempään vanhoillisuuteen ja opasti siihen sanankuulijansakin. Niinpä hän esim. niihin määrin kammoksui uusia kirjoja, että hän vakuutti: "Kyllä ne uudet kirjat tekevät vaikutuksen suruttomiin, jotka eivät sanaa ymmärrä, mutta oikeat kristityt eivät niistä mitään lohdutusta saa". Kun johtomies näin puhui, niin ei ole kummallista, että hänen sanankuulijoittensa joukosta saatiin kuulla esim. tämänkaltaisia arvosteluja: "Uusissa raamatuissa ei ole perkelettäkään kuvattu oikeassa pelottavassa ja kauhistuttavassa muodossaan, vaan hänet on tehty enemmän ihmisen muotoiseksi, koska esim. 1 Piet. 5: 8 sanotaan: perkele käy ympäri niinkuin kiljuva jalopeura, ja etsii kenen hän nielisi, kun pitäisi olla: ylös nielisi, sillä perkeleellä on suu alhaalla ja hän nielee ylöspäin eikä niinkuin ihminen alaspäin".
Myöskin rukoukseen nähden oli Malo jyrkkä vanhoillinen, ja tässäkin suhteessa juurtui hänen katsantotapansa juurtumistaan hänen tuohon suuntaan jo ennestään kehittyneissä sanankuulijoissansa. Muutama Eurajoella 1880-luvun keskivaiheilla palvellut pappi kuvaa sikäläisten heränneitten hartausseuroja ja niissä vallitsevaa rukoilemistapaa seuraavin sanoin: "Seurahuoneeseen tultua lankeaa oikia seuran jäsen kohta lattialle kasvoilleen, ja kun hän sitten on hiljaisesti itseksensä rukoillut, nousee hän tervehtimään kädestä toisia oikeita, tuttuja seuran-jäseniä; muita seurahuoneessa olevia, vaikkapa ovat tuttujakin, ei hän kädestä tervehdä. Kun virsi tahi useampi on veisattu, alkaa rukoileminen, jolloin kaikki lankeevat kasvoillensa. Siinä asennossa puhuu tai rukoilee seuranpitäjä, eli johtava henkilö seurassa; siinä asennossa alottaa joku seuralaisista virren, jota kaikki yhtyvät veisaamaan kohta, kun puhuja joko väsymyksestä tahi jostain erinomaisesta mielenliikutuksesta vähänkin herkeää puhumasta, tahi myöskin alkaa joku muu seuralaisista rukoilla, sillä kukin saa seurassa tarpeensa ja tilansa mukaan rukoilla, 'niinkuin Henki antaa hänen puhua'. Mielenliikutuksesta tulee puhuja aika-ajoin oikein raivoisaksi, että hän nousee asennostaan, hakkaa polviansa kovasti lattiaan ja kohottaa taivasta kohden kätensä, rajusti huutaen tähän suuntaan: 'Sinun täytyy Jumala auttaa meitä, muutoin me hukumme!' Seuranpitäjän kovalla äänellä rukoillessa pitävät muut seuralaiset valituksen tapaista ruikutusta". — Tätä leimaa kantoivat vielä vuosisadan lopussa Eurajoen, samoinkuin ylimalkaan Lounais-Suomen rukoilijain seurat, sillä erotuksella kumminkin, että liiallisen kiihkon valtaan antautuvat ja raitishenkisemmät seuranpitäjät, ehkä vähän enemmän kuin ennen vieraantuivat toisistaan. Mutta samoinkuin entisinäkin aikoina jäi kaikille rukous pääasiaksi. Eikä rajoittunut se pyhäpäiviin ja seuratilaisuuksiin, vaan useimmissa kodeissa piti perheenisä huolta siitä, että hänen huonekuntansa jäsenet aamuin ja illoin yhtyivät yhteiseen rukoukseen. Paitsi omin sanoin rukoiltiin aapisessa ja muissa kirkollisissa kirjoissa löytyviä rukouksia. Poikkeusta ei tehty, jos joku vieras, vaikkapa aivan tuntematonkin tuommoisen rukoushetken aikana sattui tulemaan taloon. Kun toinen oli lopettanut, aloitti toinen, usein aivan samat rukoukset. Saattoi tapahtua, että esim. "Isä meidän" semmoisessa tilaisuudessa kuului 5-6 kertaa perheen polvistuneiden jäsenten huulilta. Malo oli rukoukseen nähden niin tarkka, että hän pidoissa tahtoi syödä eri pöydässä, pitoväki kun ei aina rukoillut "kaikkia" rukouksia.
Jos kukaan tahtoi säilyttää liikkeen traditsiooneja, niin Malo. Miltei hartaudella hän puhui menneitten aikojen vaiheista, muunohessa iloten siitä, että "Rostedt (I, 222-39) ennen kuolemaansa oli pyytänyt anteeksi pastori Nordlundilta". Varsinkin Daniel Dahlbergin muisto oli hänelle rakas. Likeisiä olivat hänelle myöskin Juha Juhanpoika Simula, "Simulan faari" (k. 1902), joka vielä vuosisadan lopussa johti Euran Turajärven kylässä löytyviä rukoilijoita, sekä Kustaa Eskelä (k. 1889), joka asui Lapin pitäjän Lapinkylässä. Varsinkin viimemainittua kiitetään hyvin herttaiseksi, valistuneeksi ja rikashenkiseksi mieheksi, vaikka hän toiselta puolen suoraan lausui ajatuksensa niin ylhäisille kuin alhaisille. Mutta erinomaisen nöyrästi hän esiintyi silloinkin, kun hän oli pakotettu ihmisiä vastustamaan. Niinikään kiitetään häntä siitä järjestyksestä, jota hän patriarkaalisella vakavuudella ylläpiti kodissaan. Hyvää aineellista toimeentuloa piti hän Jumalan siunauksena, tässä suhteessa ehkä eksyen liika hempeästi kohtelemaan Lounais-Suomen heränneissä vuosisadan lopussa yhä yleisemmin tavattavaa ahneuden syntiä. Muutoin on huomattava, ettei Eskelä usein käynyt rukoilevaisten seuroissa eikä oikeastaan lukeutunut heihin kuuluvaksi, vaikka hän itse ahkeraan harjoitti rukousta ja oli omistanut heidän uskonnollisen katsantotapansa. — Rukoilijain merkkimiehiä Lapissa on myöskin rustitilallinen Iisakki Hollmén-Hauta, joka muunohessa oli jäsenenä 1893 vuoden kirkolliskokouksessa.
Eurajoen ja Panelian heränneet olivat likeisessä yhteydessä keskenään, ja epäilemättä on tämäkin seikka vaikuttanut, että liike varsinkin ensinmainitussa seurakunnassa vuosisadan loppupuolella kasvamistaan kasvoi. Atanasius Dahlbergin aikana oli se rajoitettu Sydänmaan ja Linnanmaan kyliin, jossa viimemainitussa myöskin talollinen Iisakki Pykälä (k. 1867) ensinmainitun kera paljon vaikutti, mutta seuraavien vuosikymmenien aikana sai se kannattajia myöskin Huhdan, Irjanteen, Rikantilan, vieläpä epäsiveellisyydestään tunnetussa Kuivalahdenkin kylässä. Suurta elinvoimaa osoittivat vielä vuosisadan lopussa myöskin Kiukaisten rukoilijain piirit, joiden vasituisena kotipaikkana Panelian kylä edelleenkin oli. Täällä toimi näinä aikoina ahkerasti torppari Iisakki Kustaanpoika Näähä (synt. 1835) sekä varsinkin tämän vanhaksi käytyä talollinen Iivari Tunturi-Maantila, joka on kotoisin Ikaalisista, missä hän syntyi (1874). Muista Kiukaisten seurakunnan rukoilijoista mainittakoon omituisuutensa ja suurten, erinomaisella kärsivällisyydellä kannettujen kärsimystensä tähden myöskin Juho Aleksanteri Taanon-Aro (k. 1868). Jonkunlainen halvaus oli tehnyt hänet työhön kykenemättömäksi, jonka vuoksi häntä elätettiin ruodulla. "Värisevä Juho", joksi häntä nimitettiin sentähden, että oikeanpuolinen jalkansa ja kätensä aina värisivät, hankki itselleen kuitenkin huolimatta vaikeista olosuhteista, joissa hän lapsuudestaan asti oli elänyt, yhtä elävät kuin syvälliset tiedot uskonnollisissa asioissa, ollen nöyrällä käytöksellään ja herättävillä puheillaan suureksi siunaukseksi niille, jotka joutuivat tekemisiin hänen kanssansa. Eikä siinä kyllin. Suurilla ponnistuksilla ja ihmeteltävän sitkeällä työllä hän oppi kirjoittamaankin. Miten vaikeaa tuo oli ollut, on helposti ymmärrettävissä siitäkin, että hänen täytyi istua oikean jalkansa päällä sekä sidottaa samanpuolinen kätensä selän taakse kiinni, pitääksensä ne kurissa, kun hän vasemmalla kädellä kirjoitti. Ja kuitenkin oli hänen käsialansa erinomaisen selvää ja painettujen kirjainten muotoiset aakkosensa toisinaan melkein taiteellisesti muodostettuja. Kaksi hänen 1860-luvun keskivaiheilla kirjoittamaansa vihkoa on säilynyt. Toinen niistä painettiin Porissa v. 1866 otsakkeella "Jesuksen herättävä ääni synninunessa makaaville sieluille herätykseksi". Viitaten kärsimyksiinsä, pyytää hän saada sekä sanoillaan että raihnaisella ruumiillaan olla herätyshuutona terveille ja sairaille, nuorille ja vanhoille "näinä viimeisinä aikoina". Näytteeksi muuttamattomassa kieliasussaan muutama ote alkuperäisestä käsikirjoituksesta:
"Minä viheliäinen mies nimeltä Johan Aleksanter, joka kannan Herrani tavarat savisesa astiasa, 2 Kor. 4: 7. Olen hamasta lapsuudestani puolen vuoden vanhasta asti kantanut virheen alaista ruumista Virs. Kirj. 259: 4. Niin etten minä tiedä minkä kaltainen on ihmisen terveenä oleskella, vaan minun täytyy vapisevaisella ruumiillani kaiken elämäni ajan osottaa kuolemani hetken lähestymistä, jonka se Kaikki Viisas Jumala rakkaudestansa on luomisesa minun päälleni pannut niin kuin yhdeksi vetämiseksi siihen satamaan jossa ontuvat saavat terveydensä sokiat näkönsä ja vaivaiset sielut ravintonsa, Math. 11: 5. Harvoin kyllä mieleeni muistuu se suuri Jumalan rakkaus kuin Hän minun sieluani tällä ristin kuormalla rakastanut on. Mutta ole kiitetty verratoin rakastaja! tämän ristin maljan edestä joka usein minun lihalleni raskaaksi näkyy, Virs. Kirj. 262: 3. Ja anna minulle armos! että minä tämän vitsauksen alla tulisin tuntemaan minun Jesukseni. Hänen kärsimisensä ja veri hikensä kuin hän kärsi Kolkathalla kuolemaan mennessä minun tähteni, 1 Piet. 2: 24. Minä rukoilen Sinua Herra Jesu! anna minulle armos, että minä rikki muserretulla sydämellä ja itkevillä silmillä katselisin Sinun verisiä askeleitas, niin että se paljon vuodatettu veri, joka Sinun Pyhästä ruumiistas sen kirotun hirsi puun päällä on virrottain niinkuin lainehtiva meri ulos juosnut, minun kivi kovan sydämeni pehmitäisi, niin että minun synniltä väsytetty sieluni tuntis itsensä ajalliseksi ja ijankaikkiseksi omaisuudekses Sinun veri virtoihiis upotetuksi ja vihdoin viimein kuoleman hetken läheistyisä Sinun verisen voitto kuolemas palkaksi veisais tämän ijäisen kiitos virren: 'Nyt Sull Jesu suuren vaivas Edest annan kiitoksen'." [August Laaksonen, "Rukoilevaiset" tahi "jumaliset" Eurajoella (Suomen Kirkkohistoriallisen Seur. Pöytäkirjat 1892-97); kert. kirkkoh. I. L. Roos, Kustaa Malo y.m. seudun rukoilijat (1896); Juho Aleks. Taanon-Aron kirjoitukset, jotka liikemies V. A. Wataja on minulle hyväntahtoisesti lainannut; Eurajoen, Kiukaisten, Euran ja Lapin kirkonkirjat.]
Huomiota ansaitsee vielä vuosisadan lopussakin herännäisyysliike Laitilassa. Sitä johti edelleen Kustaa Heinikkala (III, 259), vaikka hän siihen aikaan oli yli 90 vuoden vanha. V. 1895 tapahtui sikäläisten rukoilijain piirissä hajaannus. Toiset alkoivat näet seuroissa antautua yhä hillitsemättömämmän tunteellisuuden valtaan, joka ennenpitkää ilmeni hyvinkin rajuna. Heiteltiin käsiään ja lyötiin ne yhteen, hypittiin ja kierreltiin toistensa kanssa ympäri huonetta. Tämä ilmiö, joka, niinkuin ennen olemme nähneet (I, 222-239 y.m.), ei suinkaan ollut tuntematon Lounais-Suomen herännäisyysliikkeen vaiheissa, ei nytkään täällä niin suurta pahennusta herättänyt, kuin se muualla maassa heränneissä piireissä olisi aikaansaanut, mutta suuri osa Laitilan rukoilijoista erosi kuitenkin toistaiseksi noiden meluavien hartauskokouksista ja alkoi pitää seuransa erikseen heistä. Että he kuitenkin koettivat ymmärtää kiihkoisia hengenheimolaisiaan ja monesti arvostelivat heitä hyvinkin suopeasti, osoittavat seuraavat Kustaa Heinikkalan v. 1896, jolloin Laitilan rukoilijain piirissä syntyneen eriseuraisuuden aikaansaamat häiriöt ehkä olivat vielä suuremmat kuin edellisenä vuonna, seuroissa tapahtuneista tunteenpurkauksista lausumat sanat: "Kun kristitty maailman ilolle on kääntänyt selkänsä, niin saapi hän maistaa hengellistä iloa". Vähitellen asettuikin tämä häiriö. Se oli avannut monen silmät näkemään, miten vaarallista on antaa tunteille liiallista valtaa silloinkin, kun niiden liikuttaminen johtuu vilpittömästä uskonnollisuudesta.
Mitä muutoin Kustaa Heinikkalaan tulee, oli hän valvova rukoilija ja Herran koulussa helläsydämiseksi kehittynyt kristitty, jonka seurassa ajatukset pian kääntyivät hengellisiin. Näistä asioista hän puhui, muu kaikki oli hänestä vähäarvoista, niiden rinnalla. Mutta hyvin jyrkkä vanhoillinen hän oli. Jo hänen lapsuudessaan olivat vanhat kristityt hänelle ennustaneet, että "loppu tulee, kun kirjoja ruvetaan väärentämään". Anteeksiantamattomana väärennyksenä hän esim. piti sitä, että tuosta "kalliista lauseesta 'meidän Herramme Jesuksen Kristuksen ruumis ja veri' on ruvettu jättämään pois sana meidän". Kustaa Heinikkala kuoli v. 1904. Hän oli silloin lähes 96 vuoden vanha.
Laitilan rukoilijain muista merkkimiehistä ansaitsevat muistamista Matti Matinpoika, "Äijälän faari" (k. 1889) sekä ennen (III, 89) mainittu Mikko Kauppi (k. 1868). [Aug. F. Waldstedt, Ruokoilevaisista Laitilassa (Kirkkohist. Seur. Pöytäkirjat 1892-97); kert kirkkoh. N. Helenius, Kustaa Heinikkala, Maanviljelijä C. W. Rosendal y.m.]
Huomattavin rukoilijain johtomies Nakkilassa oli Paavolan kuoltua ennen (III, 524) mainittu Evert Yrjölä. Vaikkei hän paljon matkustanut eikä esiintynyt puhujana seuroissa, oli hän auttavaisuutensa tähden laajalti tunnettu tämän puolen heränneitten piireissä. Tuohon hänen avuliaisuuteensa liittyi sekin, että hän, kun rukoilevaisten lempikirjoista uusia painoksia ryhdyttiin hankkimaan, kannatti yritystä raha-avustuksella. Semmoisia kirjoja olivat esim. Nohrborgin ja Wegeliuksen postillat, "Pyhäin lepo" y.m. Vielä vuosisadan lopussa kaikui Porinpuolen heränneitten seuroissa Yrjölän kaunis veisuu-ääni. Usein kuultiin hänen myöskin tämmöisissä tilaisuuksissa lukevan ääneen jostain postillasta. Niinkuin rukoilijat yleensä, kohteli hän pappeja suurella kunnioituksella ja erinomaisen ystävällisesti niitä sielunpaimenia, jotka osoittivat myötätuntoisuutta hänen hengenheimolaisilleen. Evert Yrjölä kuoli v. 1898.
Muutamia vuosia ennen Yrjölää kuoli toinenkin laajoissa piireissä ja etenkin Nakkilassa tunnettu ja siellä asuva rukoilija: Eeva Takala (III, 523). Oltuaan nuorena hyvin suruton ja kaikenkaltaisiin paheisiin taipuvainen, sai hän noin 20 vuoden, ikäisenä kovan herätyksen ja liittyi rukoilevaisiin, joiden suosittu ystävä hän siitä lähtien oli. Paitsi vakavalla käytöksellään ja Herran puoleen kääntyneellä mielellään saavutti hän mainetta varsinkin arkkiveisujen ja hengellisten laulujen sepittämisellä, joiden vaillinaisesta ulkomuodosta kuultaa suurikin runoilijalahja. Semmoisen vaikutuksen tekee etenkin hänen Itämaalaisen sodan aikana v. 1856 kirjoittamansa herätyshuuto: "Voi, voi, jo sotatorvi pauhaa ja soi". Paljon arkkiveisujakin hän kirjoitti. — Eeva Takala elätti itseään ompelulla. Tuntuu oudolta, että se suurilukuinen ystäväpiiri, johon hän kuului, salli hänen vanhoilla päivillään joutua vaivaishoidon turviin. Hän kuoli 83 vuoden ikäisenä v. 1890.
Vielä enemmän suosittu kuin tämä "Hyppingin Eeva" oli Åmttöön Esteri (III, 522-23). Hän asui edelleen Ahlaisten kappelissa sijaitsevan Kellahden säteritalon maalla. Hänen ei tarvinnut joutua vaivaishoidon elätettäväksi, hänen rukoilijaystävänsä kun pitivät hänestä huolta loppuun asti. Kun hän kuoli (1895), hankittiin vapaaehtoisilla varoilla hautakustannukset. Suuri oli se ystäväjoukko, joka Ahlaisista ja muualta silloin kokoontui veisuulla ja rukouksilla viettämään hänen muistoaan. — Ahlaisten rukoilijain muista merkkihenkilöistä on muistettava myöskin E. G. Ilvan (III, 262), jota kuitenkaan emme enää vuosisadan lopussa tapaa heränneitten seuroissa. Hän näet kuoli jo v. 1867.
Porissa oli vielä vuosisadan lopussa Juliana ja Juhana Fagerlundin koti (III, 523) rukoilijain erittäin suosittuna käyntipaikkana. Lähes 50 vuoden aikana saapui sinne tuon tuostakin ystäviä muistakin seurakunnista. Siellä nähtiin muiden kera Matti Paavola vielä elämänsä loppuaikoinakin, jolloin hän ei enää missään muualla liikkunut, siellä kävivät Mikko Kauppi, Daniel Dahlberg, Kustaa Malo, Evert Yrjölä, E. G. Ilvan y.m. johtomiehet. Jos maailma joskus pilkkasikin Fagerlundin seuroissa kävijöitä, saivat he kaupungissakin osakseen kaikkien vähänkään vakavien ihmisten kunnioituksen. Juhana Fagerlund kuoli huhtikuussa 1893 ja hänen vaimonsa heinäkuussa s.v. Viimemainitun muistoksi pidettiin suuret seurat, joihin ottivat osaa Länsi-Suomen herännäisyyden huomattavimmat edustajat.
Muitakin seurapaikkoja oli Porin ja sen ympäristön heränneillä vuosisadan loppupuolella. Näistä mainittakoon kupariseppä Matti Sjöströmin koti. Kuvaavaa Lounais-Suomen heränneitten pappisvirkaa kunnioittavalle katsantotavalle on, että Sjöströmin seurapuheita vastaan tehtiin muistutuksia siitäkin syystä, että hän puhui valitsemansa tekstin johdosta, "vaikkei ollutkaan pappi". Tämä moite saattoi kuitenkin johtua siitäkin, että rukoilijain piirissä alkoi syntyä jonkunlaista kilpailua puhujien välillä ja että opettajiksi pyrki yhä useampia.
Porin maaseurakunnassa säilyi, vieläpä elpyikin herännäisliike vuosisadan loppupuolella varsinkin Kokemäensaaren kylässä. Merkille on pantava, että sikäläiset rukoilijat ovat ottaneet käytäntöön uuden virsikirjan ja muissakin kohden alkaneet vapautua vanhoillisuuden orjuudesta. Ruosniemellä, missä "vanhojen kristittyjen" luku vuosina 1858-66 huomattavasti kasvoi, alkoivat rukoilijat niinikään ilmaista vapautumisen oireita vanhasta kaavasta. Täällä vuosisadan lopussa johtajana vaikuttanut torppari Juho Kustaa Matinpoika Huhtalaa (k. 1900), joka koetti rajoittaa rukouksenpitoa, soimattiin joskus "rukouksen kieltäjäksikin". — Muuallakin Porin maaseurakunnassa löytyi vuosisadan lopussa rukoilijoita. Ulvilassa sitävastoin on heidän lukunsa varsinkin myöhempinä aikoina ollut tuiki pieni.
Noormarkussa ja Poomarkussakin löytyi vielä 1890-luvullakin rukoilijoita. Viimemainitussa seurakunnassa eksyvät toiset torpanvanhusten Juhana Forssin (k. 1895) ja hänen vaimonsa Maria Forssin (k. 1898) opastamina aikaansaamaan hyppyä seuroissa.
Varsinaisten rukoilijoitten katsantotavasta paljon vieraantunut oli se oppiin nähden evankelista suuntaa lähentelevä, Porissa vuosisadan keskivaiheilla ilmestynyt herätysliike, jonka johtajana oli Pöytyällä syntynyt Juhana Malmberg. Mentyään Tampereella naimisiin körttipukuisen naisen kanssa, muutti hän Poriin, missä hän 1860-luvun alkuvuosina alkoi käydä Fagerlundin seuroissa, joihin hän ensin mieltyi. Ennenpitkää luuli hän kuitenkin Daniel Dahlbergin ja muitten seurapuheissa huomaavansa erehdyksiä sekä rupesi heitä vastustamaan. Seurauksena oli, että rukoilevaiset sulkivat hänet pois seurastaan. Pian kokosi hän ympärilleen oman kuulijakunnan, joka, elettyään jonkun aikaa kituvaa elämää, 1890-luvulla virkistyi uuteen eloon. Hänen oppilaitaan löytyi seuraavina vuosina paitsi Porin kaupungissa ja maaseurakunnassa myöskin Ulvilassa, Kullaalla, Kokemäellä ja Harjavallassa. Liike pysytteli kuitenkin siksi etäällä rukoilevaisten opista ja koko katsantotavasta, ettei sitä oikeastaan voi pitää herännäisyyteen kuuluvana.
Rauman kaupungissa ja sen lähimmässä ympäristössä pieneni rukoilijain luku vähitellen. Pyhänmaan seurakunnassa toimi vuodesta 1900 kappalaisena Mathias Merivirta (Sjöström) (synt. 1866), vasta mainitun Matti Sjöströmin poika. Rakkaudella ja vakaumuksesta rukoilijoihin liittyneenä, tuki hän jo siihen aikaan voimallisesti tätä liikettä, hankkien itselleen paljon ystäviä seurakuntansa rajojen ulkopuolellakin. [J. V. Wallinheimo, Herännäisyyden vaiheita Porissa ja Porin tienoilla; Evert Yrjölän, Kustaa Malon, Kustaa Heinikkalan, kirkkoh. I. L. Roosin y.m. kertomukset; Laitilan ja Porin maaseurakunnan kirkonkirjat; Paimenmuisto.]
Miten ankarasti Lounais-Suomen rukoilijoita monesti onkin arvosteltu, on yhä yleisemmin ruvettu myöntämään, että tässäkin herännäisryhmässä vaikuttaa voima, joka on ylhäältä kotoisin. Tätä tunnustusta ei näiden rukoilijain vanhoillisuuskaan, miten yksipuolisena ja kerrassaan harhaan johtavana se sitten vielä vuosisadan lopussakin usein esiintyi, voi heiltä riistää. Ja jos esim. rukouksen alinomainen teroittaminen ja sen kaavamainen harjoittaminen onkin tunnustettava erehdykseksi, niin täytyy myöntää, että rukoilijat oppiin nähden ylimalkaan ovat lutherilaisen kirkon kannalla sekä hyvin likellä muuta herännäisyyttä. Erityistä selostusta heidän opistaan ei sentähden tässä tarvita, varsinkin kun otetaan huomioon, etteivät he missään poikkea oppi-isästään H. Renqvististä, jonka opinjärjestelmään ennen olemme tutustuneet.
* * * * *
Lounais-Suomen herännäisyyteen kuuluvat tavallaan myös ne siellä täällä etäämmällä merenrannalta Kiikassa, Kiikoisissa, Ikaalisissa, Kankaanpäässä y.m. löytyvät yksinäiset heränneet, sekä rukoilijat että "körttiläiset", joista sanomalehdet silloin tällöin pilkaten puhuivat. [Esim. Suometar 1859 N:o 5 ja 39.] Tämä vain todistaa, miten levinnyt herännäisyys vielä XIX vuosisadalla maaseudulla oli. Etelä- ja Lounais-Suomen kaupungeista sitävastoin on se, Poria ja Raumaa lukuunottamatta, vuosisadan lopussa kokonaan kadonnut. Jota lähemmäs Tampereen tienoilta siirrymme etelärantaa kohti, sitä harvemmassa löytyy maaseudullakin enää herännäisyyden jälkiä. Varsinkin Turun puolella on evankelinen suunta valloittanut kaikki. Sieltä täältä kuului vain valitusta siitä, että herännäisyyden aika näillä seuduin on loppunut. Niin Helsinginkin puolella. Täällä tapaamme esim. Tuusulassa (III, 544-56) K. Aspegrénin (k. 1892), mutta hän ei enää, vuosien ja kovien elämänkohtalojen murtama kun on, kykene herännäisyyden lippua nostamaan. Eikä ollut Putkonenkaan (III, 499), joka täällä oli kappalaisena 1856-68, jona viimemainittuna vuonna hän kuoli, saanut mitään herännäisliikettä aikaan. Asemaa kuvaamaan lainaamme tähän muutamia otteita viimemainitun vanhalle ystävälleen J. F. Berghille 1850-luvun viime vuosina kirjoittamista kirjeistä:
29/6 1857: "Harvat ovat hupaset hetket olleet, ja Herra yksin tietää, käyvätkö ne tulevaisuudessa ehkä vielä harvemmiksi. Kuitenkin voipi kaikkivaltias Jumala kivenkovista syntisistä herättää Abrahamille uskovaisia lapsia, jotka Karitsan uudella virrellä täällä Uudenmaan hekumallisissa ja kevytmielisissä seuduissakin voivat kehoittaa toistensa hitaita mieliä ja elävinä kivinä rakentaa toisiansa Kristus-kalliolla. Sitä kyllä täällä totisesti tarvittaisiin. — — — Surkea on tilanne myöskin Nurmijärvellä, neljään mieheen ja neljään naiseen siellä kun supistuu niiden luku, jotka minun tietääkseni nyttemmin enää todella huolehtivat sielunsa pelastusta." — Omaa hengellistä tilaansa surren, valittaa Putkonen seuraavana vuonna Berghille kirjoittamassaan kirjeessä, että sen on vaikuttanut "hengellisten ystäväin kehoittavan seuran puute". Samassa kirjeessä kysyy hän, miten tuo vanha, kokenut ystävänsä neuvoisi häntä esiintymään semmoisissa pitotilaisuuksissa, joissa ihmiset heti kirkollisen toimituksen päätyttyä rupeavat tanssimaan. — — — V. 1861, johon aikaan J. F. Bergh näkyy tuumineen jonkunlaisen sovun aikaansaamista Herraa etsivien pappien välillä, kirjoittaa hänelle Putkonen: "Kyllä olisi tarpeen, että se rakkauden ja luottamuksen side, jonka vihollinen niin mestarillisesti on ymmärtänyt särkeä itsekkäisyydellä sekä edelleen on avomielisyyden puutteella säilyttänyt särkyneenä, saataisiin uudelleen eheäksi. Pitäisihän koko siinä pienessä joukossa, jotka huolehtivat autuuttaan, olla yksi sydän ja yksi sielu".
Mutta eivät hyödyttäneet nämä eivätkä muut tämänkaltaiset valitukset eikä saanut J. F. Bergh uniooniehdotuksillaan mitään aikaan. Vihollinen oli särkenyt heränneitten pappien rivit ja hajoittanut heränneitten joukot laajoilla aloilla. Turhaan etsimme nyttemmin enää Etelä-Suomesta tuetta herännäisyydelle.
Muutamia henkilöitä löytyi kuitenkin vielä näilläkin tienoin, jotka XIX vuosisadan iltahämärässä ennen mainittujen kera edustavat herännäisyyttä. Mainitsemme näistä ainoastaan muutamia.
Heränneitten säätyläisten kirjeenvaihdossa vuosisadan loppupuolella tapaamme usein kamreeri A. W. Wegeliuksen nimen. 1850-luvulla sekä vielä seuraavinakin vuosikymmeninä kokoontuivat kaupungin heränneet usein hänen ja hänen samanmielisen vaimonsa Sofia Wegeliuksen (III, 534-36) kotiin Jumalan sanan ääreen ja melkein yhtä usein nähtiin siellä semmoisissa tilaisuuksissa myöskin maaseudulta saapuneita samanmielisiä ystäviä. Kummankin tapaamme vielä vuosisadan loppupuolella samanmielisenä. Sanoillaan ja esimerkillään todistivat he elämänsä loppuun asti sen liikkeen voimasta, johon he jo siihen aikaan, jolloin sitä maailma vähimmin ymmärsi, olivat liittyneet. A. W. Wegelius kuoli syyskuun 23 p:nä 1888. [Wilh. Wegeliuksen A. W. Wegeliuksesta ja hänen kodistaan kirjoittama, ennen (III siv. 549) mainittu kertomus.]
Vielä enemmän huomattu oli O. E. A. Hjeltin ja hänen vaimonsa Yolandan koti. Siinä tapasivat toisensa usein varsinkin valtiopäivien aikoina maaseudun heränneet valtiopäivämiehet. Monesti vietettiin tässä kodissa silloin, niinkuin muulloinkin, hartaushetkiä, joihin ottivat osaa likeisimmät ystävät. Hjeltin harvinaisen onnellinen, heränneitten piirissä solmittu avioliitto ja heidän Herralle pyhitetty kotinsa, jossa keskustelu vierasten ihmistenkin kanssa väleen kääntyi "ainoaan tärkeään", teki syvän, velvoittavan ja samalla kehoittavan vaikutuksen. Huomattava on sitäpaitsi, ettei Hjelt, vaikka hän olikin likeisessä suhteessa useain herännäisyydestä eronneiden henkilöiden kanssa, liikkeen menneistä vaiheista vikoillen puhunut eikä tahtonut niitä unholaan siirtää, vaan päinvastoin puhui niistä rakkaudella, jos kohta ei vikojakaan salaamalla, tahtoen saattaa nuo suuret muistot semmoisina, kuin ne todellisuudessa olivat, jälkimaailman tietoon. Herännäisyyden johtomiehistä oli varsinkin Jonas Lagus saanut pysyväisen sijan hänen sydämessään. Muutamassa v. 1913 kirjoittamassaan kirjeessä arvostelee hän häntä seuraavin sanoin: "Hänen hellä, rakkautta uhkuva luonteensa vaikutti minuun ratkaisevasti. Minun käsitykseni mukaan oli hän Jumalan teihin perehtynein ja Herralle ehdottomimmin antautunein sen ajan heränneistä opettajista. Hänen 'Evankeliumin ääni kutsutuille sieluille' on edelleen hengellinen aarreaitta". Lähinnä Lagusta olivat Bergh-veljekset Hjeltille rakkaita. V. 1897 julkaisi hän Korsblomman-nimisessä kalenterissa kuvauksen J. I. Berghistä.
Marraskuussa v. 1888 kuoli Yolanda Hjelt. Miten rakas hänen muistonsa oli hänen miehelleen, näkyy viimemainitun 10 vuotta myöhemmin otsakkeella "Drag ur en moders lefnad" (Piirteitä äidin elämästä) "Lapsille ja lastenlapsille" julkaisemasta hellästi kirjoitetusta kertomuksesta hänen elämästään. Julkaisu sisältää sitäpaitsi otteita Yolanda Hjeltin kirjeistä. Ne ilmaisevat harrasta ja Kristuksen seuraamiseen altista, rukouksen pyhittämää elämää.
Herännäisyyden vuosisadan viimeisinä vuosikymmeninä Pohjanmaalla ja muualla elpyvä elämä ja kasvava leviäminen täytti Hjeltin mielen ilolla. Tämä oli hänen herännäisyyden entisten taistelujen koetuksissa ja pitkän elämänsä vaiheissa kirkastunut tervehdyksensä menneiden sukupolvien puolesta nouseville sukupolville. Hänessä sulivat kauniisti yhteen XIX vuosisadan herännäisyyden hämärtävä iltarusko ja se aamukoitto, jonka herättämänä liike astui seuraavan vuosisadan kynnykselle.
Hjeltin tieteelliset ansiot, miten suuret nämä sitten olivatkin, eivät kuulu herännäisyyden historiaan, mutta sitä enemmän hänen tämän liikkeen koulussa syntynyt ja sen katsantotavan pohjalle kehittynyt kristillinen elämänsä ja tämän elämän ehkä kaunein piirre: hänen palava koti-ikävänsä. — Hjeltin maallinen elämä sammui vasta kesäkuun 15 p:nä 1913. Hän oli silloin 90 vuoden vanha.
Miten kehoittavat tämmöiset yksityiset herännäisyyden muistot ovatkin, eivät ne semmoisina vielä riitä luomaan herännäisyydelle tulevaisuutta. Etsiessämme vastausta kysymykseen, ilmaiseeko XIX vuosisadan herännäisyys vuosisadan lopussa elinvoimaa, vai onko se sen hajaannuksen tähden, joka sitä oli kohdannut, tuomittu kuolemaan, johtaa historia meidät takaisin Pohjanmaan heränneeseen kansaan, joka, pappien siitä vieraantuessa tai julkisesti luopuessa, itse on asettunut rintaman eturiviin suojellaksensa ja kartuttaaksensa heränneitten isien perintöä ja luodakseen sille turvatun sijan tulevaisuuden Suomen — vaiheissa.
XI.
Pohjanmaan herännäisyys "ukkojen" johtamana.
Jo Vilhelm Niskasen toimiajan huomattavimpina vuosina alkaa hänen kuulijakuntansa parvissa vuosi vuodelta yhä selvemmin näkyä mies, jolla on oleva mitä suurin merkitys ei ainoastaan Kalajoen-varren, vaan koko Pohjanmaan, vieläpä uudestaan elpyvän Savonkin herännäisyyden myöhemmissä vaiheissa. Tarkoitamme Taneli Rauhalaa. Olemme edellisessä (III, 372-73) huomauttaneet tämän vaatimattoman sekä samalla hengellisesti valistuneen ja tarkkanäköisen miehen vaikutuksesta Nivalassa, Ylivieskassa, Sievissä y.m. 1850-luvun loppupuolella. Jos koskaan, tarvitsi Niskanen näinä aikoina apua ja tuetta niiden kasvavien joukkojen johtamisessa, joista tämän puolen herännäisyyden tulevaisuus nyttemmin riippui. Niinkauan kuin Pohjanmaan heränneitten rakkain ja heidän edellä muitten kunnioittamansa johtaja N. K. Malmberg eli, ei rohjennut kukaan eriseuran perustajana ryhtyä hajoittamaan näitten heränneitten vasta uudestaan kokoontuneita rivejä; mutta hänen kuolemansa jälkeen ei löytynyt ketään, joka samalla voimalla kuin hän olisi voinut uutta hajaannusta estää. Niskasen asema kävi nyttemmin entistä vaikeammaksi. Kalajoen-varrella huomaa siellä täällä muutamissa hänen sanankuulijoissaan pyrkimistä jonkunlaiseen johtajanasemaan sekä muunkaltaisiakin itsekkäitä pyyteitä. Mainitsematta emme myöskään saa jättää sitä lain ja synnintunnon alituisesta painostamisesta johtuvaa yksipuolisuutta opissa, joka Malmbergin neuvojen puuttuessa on niin läheltä tarjona Kalajoen-varren yksin jääneelle johtomiehelle. Kumpaakin vaaraa torjumaan asetti Herra Taneli Rauhalan. Tämän miehen arvokas, itsekkäistä pyyteistä vapaa esiintyminen, hänen valistunut hengellinen katsantotapansa sekä hänen vilpitön ja hellä rakkautensa heränneisiin vaativat kunnioitusta niiltäkin, joiden silmämääränä oli oman arvonsa korottaminen Kalajoen-varren vielä vakaantumattomissa oloissa. Kun ei Taneli pyrkinyt kohoamaan Niskasen kustannuksella, vaan päinvastoin häntä auttoi ja palvellen tuki, niin eivät kehdanneet muutkaan tavoitella johtajan asemaa, jos olisi mielikin tehnyt. Ja kun "vilhelmiläisten" ja heidän johtomiehensä oppia sekä liikkeen ulkopuolelle jääneitten heränneitten puolelta että siellä täällä sen omassa piirissäkin ruvettiin vikoilemaan, täydensi Rauhala tätä oppia evankelisilla seurapuheillaan. Lohduttavilla neuvoillaan, joita hän varsinkin yksityisesti murheellisille ja ahdistetuille jakeli, opasti hän rakkaudella heränneitä Kristuksen puoleen kääntymään ja Häneltä armoa pyytämään. Miten huolellisesti Rauhala varsinkin Niskaseen nähden koetti välttää kaikkea, joka antaisi aihetta riitoihin ja eriseuraisuuteen, ei onnistunut hän aina näissä pyrinnöissään. Vähää ennen viimemainitun kuolemaa syntyi kahnailua hänen ja Rauhalan välillä. Syynä oli m.m. se, että nuoret miehet Padingin kylässä, missä Niskasen omistama Niskakosken talo sijaitsee, olivat jossain määrin sotkeutuneet kotiviinan polttoon ja myyntiin. Taneli koetti painaa alas tätä pahetta. Mutta asema oli vaikea, Niskasen oma talokaan kun ei ollut siitä aivan vapaa. Seurauksena oli, että Rauhalaan hänen nuhteittensa takia Padingissa niihin määrin suututtiin, ettei hänellä muutamaan aikaan enää ollut sinne asiaa. Tämä koski kovasti Niskaseen. "Eikö jo Tanelia näy?" kysyi hän huolestuneena muutamana iltana pari päivää ennen kuolemaansa, lisäten: "Jollei hän tule, tulee paha, josta mainitaan". Turhaan ei tarvinnut hänen odottaa. Taneli tuli. Tervehdys oli sydämellistä molemmin puolin ja sovinto täydellinen. Seuraavana päivänä olivat seurat läheisessä talossa, siellä oli Rauhalakin. Silloin oli Niskanen jo niin sairas, että hän kuljetettiin sieltä reellä, vaikka maa oli sula. Pojallensa, joka ajoi hevosta, lausui hän liikutettuna: "Olipa se hyvä asia, että me Tanelin kanssa pääsimme sovintoon".
Voidaksemme asemaa oikein arvostella, tulee meidän ottaa huomioon, että kaikki Keski-Pohjanmaan heränneet papit, mikä julkisesti "niskaslaisia" vastustaen, mikä salaisesti heitä vikoillen, toistupalaisten kera olivat vetäytyneet syrjään Niskasen ja hänen kannattajiensa piiristä. Näiden uudestaan elpyvä liike, joka ennenpitkää yksinään edustaa Kalajoen-varren herännäisyyttä, on nyt joutunut asemaan, joka monessa suhteessa on vaikeampi, kuin se milloinkaan ennen oli ollut. Liike on samaa vanhaa herännäisliikettä, joka Kalajoen käräjillä ja niin monella muulla huomattavalla vaiheella on vetänyt puoleensa koko maan huomion, mutta se on samalla ainakin yhdessä suhteessa uusi liike. Ennen johtivat sitä papit, joista toiset olivat kirkkomme etevimpiä, nyt hoitavat sitä oppimattomat talonpojat, joille ei maailma anna sitäkään arvoa, minkä nuo lahjakkaat papit vainojenkin aikana olivat osakseen saaneet. Ennen taisteli Kalajoen-varren herännäisyys vasta heränneitten nuorilla voimilla vuosisadan kevättaistelua pimeyden valtoja vastaan, nyt on kysymys tämän liikkeen syyskylvöstä vuosisadan yhä lyhenevinä päivinä, kysymys siitä, pysyvätkö voimat koossa viljavainioiden valmistamiseksi tätä kylvöä varten ja onko siemen, joka näihin vainioihin kätketään, riittävää ja kyllin hyvää takaamaan liikkeelle tulevaisuutta seuraavankin vuosisadan vaiheissa. Ja vielä yksi näkökohta. Juuri siihen nähden, että Kalajoen-varren herännäisyysliike, miten vanha se olikin, ainakin siinä suhteessa oli uusi, että se nyttemmin oli oppimattomien talonpoikien johtamana, uhkasivat sitä samat yksipuolisen opinkäsityksen, eriseuraisuuden, vieläpä hurmahenkisyydenkin synnyttämät vaarat. Nämä vaarat pyrkivät näet helposti tajuttavista syistä näkyviin kaikkialla, missä muuttuneet olosuhteet aiheuttavat käännekohtia uskonnollisten liikkeiden vaiheissa.
Jota puolueettomammin tarkastamme Kalajoen-varren herännäisyyttä, Vilhelm Niskasen loppuaikoja ja hänen vaikeaa asemaansa johtomiehenä, sitä jalompana ja liikkeen tulevaisuudelle tärkeämpänä esiintyy näyttämöllä jo nyt Taneli Rauhala. Juuri se seikka, ettei hän pyri johtajaksi, valmistaa hänet siksi ja kasvattaa hänestä liikkeelle tukeen, jota se tarvitsee. Mitä hän salassa jo näinä vuosina teki heränneitä ystäviään palvellessaan, sen siunasi Jumala ennenpitkää julkisesti.
Sorvolan talosta (II, 359), missä Taneli ensin asui, muutti hän eri paikkoihin samalla seudulla, kunnes hän rupesi asumaan Töllin taloa, jota hän jonkun aikaa yhdessä veljensä kanssa hoiti. Täältä muutti hän Marjaniemeen Rauhalan taloon ja sieltä vihdoin samalla maalla olevaan Kepuli-nimiseen torppaan. Kotipitäjänsä Nivalan rajojen ulkopuolelle hän ei koskaan asumaan asettunut. Vaikka Taneli, milloin mistäkin syystä, usein muutti asuntoa, ehti hän kuitenkin aina saada maansa hyvään kuntoon, ennenkuin hän sen toiselle luovutti. Tämä osoittaa sitä suurempaa huolellisuutta taloudellisissakin asioissa, kun tulee ottaa huomioon, miten usein hän oli matkoilla ei vain Kalajoen-varren heränneitten luona, vaan Savossakin ja etenkin Suupohjassa asuvia ystäviään tervehtimässä. Jo Niskasen seurassa liikkui hän usein näillä matkoilla ja myöhemmin ehkä vielä useammin.
Samaan aikaan kuin Taneli Rauhala alkoi tulla yleisemmin tunnetuksi, kohosi Ylivieskassa johtajan asemaan ennen (IV, 54) mainittu Heikki Juurikoski. Hänkin oli lahjakas mies ja niinkuin Tanelikin kehittynyt seurapuhujaksi ja hengelliseksi neuvonantajaksi Vilhelm Niskasen johtaman, liikkeen piirissä. Juurikoski eli Helaala, joksi häntä ystävien kesken tavallisesti nimitettiin, oli jo luonteen ominaisuuksiin nähden Rauhalan vastakohta. Hän oli jyrkkä, käskevä, kiivas, itsenäinen ja lujatahtoinen mies, viimemainittu sitävastoin lempeä, palveleva, hiljainen, sopusointua ja rauhaa rakastava. Juurikoskessa näkyy sitäpaitsi enemmän kuin Rauhalassa tyynesti harkitsevan ja käytännöllisen järjen voimaa, viimemainitun huomattavimpia luonteenpiirteitä oli sitävastoin rikas tunne-elämä. Nämä lahjakkaat miehet olivat siis kutsutut täydentämään toisiaan, ja sitä he elämänsä loppuun asti tekivätkin, jos kohta ne vaikeat olot, joihin heidän johtamansa liike oli joutunut, joskus häiritsivätkin heidän sopuaan. — Juurikosken suora esiintyminen maafiskaali Bergiä vastaan, tämän tiedustellessa Ylivieskassa pidettyjä "luvattomia seuroja" (IV, 55-59) todistaa, että hän oli peloton mies, joka, samoinkuin Tanelikin, aikoi pysyä uskollisena herännäisyyden traditsiooneille.
Vuosina 1863-64 toimi Ylivieskassa ylimääräisenä pappina O. E. Petterson. Hänen herättävät, lain pohjalla liikkuvat saarnansa koskivat sikäläisiin heränneisiin, varsinkin kun hän alussa mieltyi heihin ja kohteli heitä ystävällisesti. Jonkunlaista tavallista suurempaa levottomuutta syntyi heidän piirissään ja sitä jatkui, vaikka Petterson, heihin kyllästyneenä, ennenpitkää käänsi heille selkänsä. — Vuosi 1864 oli kova kuolovuosi. Suruttomatkin ihmiset olivat Pettersonin saarnoista saaneet piston sydämiinsä ja kääntyivät nyt heränneitten puoleen kysymään heiltä neuvoa sielunsa asiassa. Moni heistä liittyi viimemainittuihin. Vielä voimallisemmin herättäen vaikuttivat heti näiden aikojen jälkeen sattuneet suuret katovuodet, ja niiden tuottamat kärsimykset. Yhä uusia herätyksiä tapahtui Kalajoen-varrella. Niinpä esim. heräsi Ylivieskan Löytynojan kylän väestö melkein kokonaan. Varsinkin se seikka, että tämä miltei koko jokilaaksossa ilmenevä herätys tempasi mukaansa paljon nuoria ihmisiä, painoi liikkeeseen erinomaisen virkeän, mutta samalla hurmahenkisyyteen vivahtavan leiman. Taitamattomat, vastaheränneet nuoret miehet, joiden joukossa löytyi hyviä puhujiakin, alkoivat vaatia menoissa ja tavoissa elävämpää ja virkeämpää kristillisyyttä, kuin heidän mielestään Kalajoen kristillisyys nyttemmin oli. "Kun vanhat johtajat", niin sanottiin, "ovat väsyneet eivätkä enää voi niin virkusti asioita toimittaa niinkuin tulisi, on Jumala herättänyt uuden profeetan, joka on tarpeeksi rohkea ilmoittamaan kullekin hänen tilansa ja mitä hänen tulisi tehdä autuaaksi päästäksensä". "Uudella profeetalla" tarkoitettiin entistä ruotusotamiestä Ylivieskassa nimeltä Jonas Lysti (k. 1904). Hän oli näinä vasta tapahtuneiden uusien herätysten aikoina "maailmasta tulleena" liittynyt heränneisiin. Vaillinaista uskonnollista tietoaan osasi hän palavalla innostuksellaan, josta ei puuttunut todellista herätystäkään, salata ja sai ennenpitkää tunnustusta monelta vanhemmaltakin heränneeltä, puhumattakaan siitä, että vastaheränneet, varsinkin nuoret, yhä yleisemmin ihailivat häntä. Muista tämän yhä yltyvän hurmahenkisyyden johtomiehistä tulivat eniten huomatuiksi Fredrik Sipilä Ylivieskasta (k. 1900) sekä Vilh. Niskasen poika Antti Niskanen (k. 1902) Nivalasta. Pääjohtajana oli kuitenkin Lysti.
Voidaksemme käsittää, miten Lysti saattoi saada niin suurta kannatusta, vaikka hänen johtamansa liike ennenpitkää pukeutui mitä hurjimpiin muotoihin, tulee meidän kiinnittää huomio muutamaan tähän kuuluvaan seikkaan. Opista paljon väiteltäessä oli Kalajoen-varren herännäisyys vähitellen päässyt vakaantumaan siinä opinkäsityksessä, jota Vilhelm Niskanen oli edustanut. Taistelussa toistupalaisia vastaan oli tämä opinkäsitys vakaantunut jonkunlaiseksi puhdasoppisuuden kaavaksi, jonka puitteissa liike varttui ja kasvoi. Mutta opinkaava ja tavanmukaiset hartaudenharjoitukset eivät riittäneet heränneiltä salaamaan, että elämää alkoi puuttua. Näiden seutujen herännäisyysliikkeen suuret muistot, Kalajoen käräjät, elävien pappien nuoruuden innossa pitämät saarnat ja puheet, Paavo Ruotsalaisen käynnit paikkakunnalla y.m., josta vanhat ihmiset vielä tiesivät niin paljon kertoa — kaikki tuo liittyi tukemaan silloisen taloudellisen aseman synnyttämää levottomuutta sen uneliaisuuden johdosta, johon oli jouduttu. Mistä hinnasta tahansa ja millä keinoin hyvänsä oli uni karkoitettava heränneitten silmistä ja virkeämpi kristillisyys saatava syntymään heidän keskuudessaan. Silloisten vanhojen johtomiesten vakavan maltillinen esiintyminen ei noiden innokasten uudistusmielisten väitteiden mukaan riittänyt herättämään ihmisiä synnin unesta eikä pitämään heränneitä valveilla. Tarvittiin jotain uudistavaa, jotakin enemmän repäisevää. Oli kuultu puhuttavan Paavo Ruotsalaisen ihmeellisestä taidosta saada ihmisiä vapautumaan omasta itsestään ja kääntymään armonkerjäläisinä armoa saamaan. Kun eivät sanat olleet auttaneet, oli hän mitä kummallisimmilla liikkeillä ja kujeilla vihdoinkin pakottanut välinpitämättömimmätkin säikähtämään tilaansa ja murheen valtaan sortuneet iloiseen toivoon. Näitäkin temppuja ruvettiin nyt matkimaan, eikä aikaakaan, niin olivat ne jo miltei jokapäiväisenä ruokana heränneitten kokouksissa.
Kuvataksemme tämän hurmahenkisyyden luonnetta, mainitsemme muutamia esimerkkejä. Jos epäiltiin jotakin ystävää, "komennettiin hänestä tekopyhyyttä pois" kaikellaisilla tempuilla. Saarnattiin epäilyn alaisen edessä "mykkää saarnaa" s.o. kuvateltiin pään, suun, käden liikkeellä minkäänlaisen äänen kuulumatta. Toisinaan "kudottiin" s.o. viuhdottiin käsillä etu- ja takapuolella tutkittavan ruumista taikka "synnytettiin" s.o. puettiin syyllinen raskaan vaimon muotoiseksi j.n.e. Se, joka ei näihin temppuihin suostunut, kannettiin liisteillä ulos. Joskus tapahtui, että tuommoiselle kuolleelle veisattiinkin kuin ruumiille ainakin. Eräs näihin hullutuksiin eksynyt nuori mies Simo Pylväs Ylivieskasta, joka myöhemmin kirjoitteli kertomuksia näistä ja muista kotiseutunsa herännäisyyden vaiheista, lausuu kysymyksessä olevasta hurmahenkisyydestä m.m.: "Kun eivät kaikki myöntyneet uutta profeettaa kuulemaan, tuli kaksi seuraharjoitusta, niin että monesti oli kahdet seurat yhdellä kyläkunnalla. Toisia seuroja kaunisti kaikenkaltaiset ilveentapaiset menot, joilla tilaisuuteen saapuneet toisiaan koettelivat. Se osoitti muka ulkokullattua mieltä, joka ei kestänyt hävyttömiä puheita, vaan tahtoi 'jumalisesti' parannuksen asiasta puhua. Päästäkseen harjaantuneeksi kestävyydessä ja mestariksi toisiakin kiusaamaan alistui jos mitä kärsimään. Näissäkin seuroissa kuitenkin vähän veisattiinkin ja luettiin sekä luettua selitettiin, mutta etevimpänä konstina kumminkin pidettiin toistensa kiusaaminen sekä ulkokullattujen ja outoa menoa katsomaan tulleitten suruttomien pilkkaaminen, joihin nähden toisinaan matkittiin äimän tekijää, kutojaa y.m. ja milloin mitäkin hulluutta keksittiin, jotta vain hyvin pahenisivat ja heräjäisivät. Muistan, miten heränneitten rakastama vanhus, joka ei lie arvannut käyttäytyä oikein mielenmukaisesti taikka ehkä oli puhunut jotakin profeettaa vastaan, sai kunnian syödä uuninpankolla, muun pitoväen pöydässä aterioidessa."
Alusta alkaen asettui Juurikoski tähän liikkeeseen nähden jyrkästi vastustavalle kannalle, ja paljon kannatusta kiivaassa taistelussaan hurmahenkisyyttä vastaan sai hän sekä Ylivieskassa että Nivalassa. Mutta ei mikään näyttänyt auttavan. Hänen ankarien puheittensa uhallakin yltyi "profeetan" johtama liike yltymistään. Toiselle kannalle asettui Taneli Rauhala. Hänkin oli pahoillaan siitä, että nuo vastaheränneet ja heidän mukanaan toiset vanhoistakin heränneistä olivat antautuneet tuollaisen oudon ja varsinkin ilmenemismuotoihinsa nähden moitittavan huumauksen valtaan, mutta hän näki tässä kuitenkin Jumalankin työtä eikä siitä syystä rohjennut ruveta sitä vain tuomiten painamaan alas. Sitäpaitsi pelkäsi hän täydellä syyllä uutta tuvanjakoa Kalajoen-varren herännäisyydessä, jos ryhdyttäisiin ankaruudella kukistamaan liikettä, jossa kaiken hullutuksen uhalla ainakin alussa oli paljon Jumalan työtäkin. Hän asettui sentähden odottavalle kannalle. Mutta tämä vain pahensi asiaa, sillä ennenpitkää levisi se huhu, että hänkin suosi liikettä eikä niinkään ankarasti moittinut sen hurmahenkisyyden hurjimpiakaan purkauksia.
Täyteen voimaansa pääsi kysymyksessä oleva eksytys syystalvella 1866 ja saavutti huippunsa kevättalvella 1867. Tämä aika Kalajoen-varren vaiheissa on laajalti tunnettu nimellä Kiire talvi. Nyt ei Rauhalakaan enää epäillyt, että oli ryhdyttävä mitä tarmokkaimpiin toimenpiteisiin hurmahenkisyyden asettamiseksi. Hän päätti kääntyä paraan asetoverinsa ja ystävänsä, jo siihen aikaan kuuluisan lapualaisen Arvi Logrenin puoleen sekä pyytää häntä saapumaan Kalajoen-varrelle asemaa arvostelemaan ja järjestystä palauttamaan. Tämä noudatti heti kutsumusta. Ennenkuin jatkamme kertomusta Kiireen talven vaiheista Keski-Pohjanmaalla, tulee meidän silmäillä viimemainitun merkkimiehen aikaisempia elämänvaiheita ja hänen asemaansa Suupohjan herännäisyyden johtajana.
* * * * *
Arvi Juhana Logren syntyi Lapualla joulupäivänä 1823. Vanhemmiltaan, köyhältä työmieheltä ja tämän vaimolta, joka kuuluu olleen lahjakas nainen, ei poika kauankaan turvaa saanut. Äitinsä näet kuoli hänen aivan pienenä ollessaan, ja kun isänsä vähän tämän jälkeen meni uuteen avioliittoon, joutui poika isoisänsä hoidettavaksi. Tämä, joka nuorempana oli palvellut Ruotsin sotaväessä, oli vanhojen päiviensä turvaksi saanut lukkarinviran Lapualla. Rakkautta ei pikku Arvi uudessa kodissaan osakseen saanut. Etenkin siitä alkaen, jolloin hän kykeni auttamaan isovanhempiaan heidän tehtävissään, joutui hän kovan kurin alaiseksi. Lukkari Logren oli äreänluontoinen, sotakomentoon tottunut vanhus, joka ei hellällä kädellä rangaissut kasvattiansa, kun tämä tavattoman vilkkaan luontonsa ja kekseliään mielikuvituksensa opastamana vähänkään eksyi pois siitä, mikä oli hänelle luvallista. Ankaraa kasvatusta lieventämässä ei ollut Arvin oma isänäitikään, sillä tämä oli kuollut eikä ollut lukkari Logrenin toinen vaimo altis hellyydellä kohtelemaan uutta perheenjäsentä. Heikko luonne olisi tämmöisen kasvatuksen alaisena joko masentunut tahi kehittynyt koko elämänajakseen teeskentelijäksi. Arvi poika, joka oli ruumiiltaan vankka ja mielenlaatunsa puolesta peloton ja rohkea, siitä vain karaistui, jos kohta se rakkauden puute, jota hänen täytyi kokea, toistaiseksi jättikin hänen luonteeseensa jotakin kovaa ja murtumatonta. Alakuloisuuteen hän ei antautunut, vaan tyydytti sen sijaan leikillisyyteen taipuvaa mieltänsä kaikenlaisilla kujeilla, joiden terävää kärkeä joskus kotiväkikin kylläkin tuntuvalla tavalla sai kokea. Kerran esim., jolloin lukkarin emäntä, joka oli hyvin taipuvainen kulkemaan kylällä, valmistautui lähtemään pois kotoa, riensi Arvi, joka siihen aikaan oli 12 vuoden ikäinen, kartanon sivu juoksevan ison ojan yli johtavan porraspuun luo ja koversi sen alapuolelta niin heikoksi, että se katkesi isoäidin astuessa sen päälle ja tämä sortui tulvillaan olevaan ojaan.
Sietämättömän raskaaksi kävi ennenpitkää kuitenkin Arville oleskelu isoisän kodissa. Poikarukka teki rohkean päätöksen. Hän lähti taipaleelle elättääkseen itseään kerjuulla. Mutta ehkä vielä katkerammat olivat hänen kokemuksensa mierolaisena. Joskus täytyi hänen päiväkaudet olla ruuatta. Hänen vaikeuksiaan lisäämään tuli sekin, että hänen täytyi kulkea salassa ja joskus moneksi päiväksi piiloutuneena pysyä liikkumatta, isoisä kun ajoi häntä takaa. Niinpä oleskeli hän tästä syystä erään talon heinälatoon sijoitetussa isossa ammeessa, jonka kannessa oli sen verran aukkoa, että hän mahtui konttaamaan siitä sisään. Sinne kuljetti talon palvelija hänelle salaa ruokaa. Kerjuumatkoillaan joutui Arvi kerran Vaasaan asti, inistä hänet kruununkyydillä kuljetettiin isoisänsä tykö Lapualle.
Tähän tapaan kului Logrenin lapsuuden ikä. Ei ollut kolkon kodin eikä villiytyneiden kerjuutoverien muisto omiaan nuoren matkamiehen mieleen jättämään mitään jalostuttavaa ja nostavaa. Mutta näistäkin muistoista kuultavat sen Jumalan viisaat tarkoitukset, joka oli valinnut tuon kovaonnisen pojan välikappaleekseen. Arvin vilkkaaseen sekä rohkeaan itseensäluottamiseen alttiiseen mieleen istutti hän koetusten kovassa koulussa sen suruvoittoisuuden siemeniä, joista kerran oli itävä "murhe Jumalan mielen mukaan, jota ei kukaan kadu". Ja kärsiessään puutetta sekä ihmisten kovuutta oppi kerjäläispoika ymmärtämään, kuinka toivottoman kolkkoa elämä on ilman rakkautta sekä etteivät kovat sanat ja armoton kohtelu riitä taivuttamaan ihmistä oikealle tielle. Kuitenkin tunnusti Logren myöhemmin, että hänen isoisänsä ankaruus oli estänyt häntä sortumasta semmoisiin paheisiin, jotka häneltä olisivat katkaisseet kaiken tulevaisuuden.
Joutui Arvi Logrenin rippikouluaika. Tiedämme (II, 153-56) millainen Lapuan ja koko Suupohjan sivistyskanta ja hengellinen tila siihen aikaan — 1830-luvun lopussa — oli. Rippikouluun pyrkijöilläkään ei ollut muuta mielessä kuin päästä lasten asemasta aika-ihmisten joukkoon. Jos kukaan pyrki mieheksi, niin Arvi Logren. Hän, tuo uljas nuorukainen, jonka rohkeutta ja ruumiin-voimia kaikki ikäisensä kunnioittivat, oli edellä muiden oikeutettu pääsemään lapsuudenajan holhoustilasta mittailemaan voimiaan miesten kanssa! Siinä mielessä meni Arvi rippikouluun. Mutta Lapuan rippikoulu ei enää ollut semmoinen, kuin se ennen oli ollut. Sitä hoiti nyt Niilo Kustaa Malmberg. Tavattoman voimallisesti ja samalla ihmeteltävän hellästi ja tahdikkaasti taivutti hän oppilaidensa mielet tajuamaan, mistä oikeastaan oli kysymys. Ei tarvinnut hänen, niinkuin sen ajan pappien yleensä, käyttää enintä aikaa kurin ylläpitämiseen; hänen esiintymisessään ja koko hänen olemuksessaan oli jotakin, jonka edessä tuo raaka ja hurjaan vallattomuuteen tottunut nuorukaisparvi jo heti alussa hämmästyi, asettui ja nöyrtyi. Yksi vain päätti vielä koettaa, eikö voitaisi vieläkin rippikoulussa harjoittaa vallattomuutta, niinkuin ennen aina oli tehty, ja eikö saataisi tuota kummallista pappia, jonka vakavuus näytti tekevän kaiken ilveilyn mahdottomaksi, edes suuttumaan. Tämä oppilas oli Arvi Logren. Hän heitti virsikirjansa Malmbergia vastaan (II, 154) taikka, niinkuin toiset ovat kertoneet, pienen koiran hänen eteensä, lausuen: "tuossa on teille pääsiäislammas", Israelin pääsiäisestä kun vasta oli ollut kysymys. Niinkuin ennen (II, 154) olemme kertoneet, ei tuo ihmeteltävä opettaja kiivastunut, vaan kutsui tunnin päätyttyä Logrenin huoneeseensa (rippikoulua pidettiin silloin Kauppilassa, missä Malmberg asui), kohteli häntä hyvin hellästi ja antoi hänelle Uuden testamentin.
Tiedetään, että tämä tapahtuma teki lähtemättömästi syvän vaikutuksen Logreniin, mutta tiedetään myöskin, ettei hän silloin vielä herännyt. Päinvastoin hän rippikouluaikansa jälkeen jatkoi elämäänsä yhtä ilmeisesti suruttomana kuin ennenkin. Ei näy se suuri ja laajalle ulottuva herätyskään, jonka Malmberg ja muut heränneet papit Suupohjassa seuraavina vuosina saivat aikaan, eivätkä siitä johtuvat muuttuneet olot ja tavat mitään muutosta hänessä vaikuttaneen. Hänet nähtiin usein korttia pelaavien seurassa, juomingeissa, tappeluissa, yöjuoksuissa y.m., missä suruton nuoriso näilläkin seuduin yhä tapahtuvien uusien herätysten uhallakin itseään edelleen huvitteli. Vapautuakseen isoisänsä holhouksesta, rupesi Logren, rippikoulusta päästyään, rengiksi läheiseen Yli-Tuiran taloon, mistä hän seuraavana vuonna siirtyi etäämmällä olevaan Tomppariin. Täällä hän vielä vapaammin saattoi jatkaa surutonta elämäänsä. Aivan väärin me kuitenkin hänestä ajattelisimme, jos olettaisimme, että hän oli syvään langennut juoppouteen ja muihin paheisiin. Niin ei suinkaan ollut laita. Hän vain, niinkuin hän itsekin myöhemmin on kertonut, "ei ollut muita pahempi". Päinvastoin huomataan hänessä jo näinä aikoina hyvinkin kehittynyt oikeudentunto sekä harvinaista hyväntahtoisuutta, ja nämä ominaisuudet yhdessä hänen erinomaisen kyvykkäisyytensä kera hankkivat hänelle aina ensimmäisen sijan niissä tuttavapiireissä, joissa hänet nähtiin. Logrenissa alkavat yhä selvemmin näkyä ne erinomaiset johtajalahjat, jotka selittävät hänen myöhemmän vaikutusvaltansa Pohjanmaan herännäisyyden johtajana. Hänen miehuullinen luontonsa rupeaa varttumaan ja hänen taitonsa nopeasti käsittää ihmisiä ja niitä olosuhteita, joissa he toimivat, kehittyy kehittymistään. Tähän liittyi hänen jo siihen aikaan harvinainen kykynsä kohti osaavilla nuhteen sanoilla ja sukkelalla ivalla päästä vaikeankin aseman herraksi. Ei ollut hänen tuttavapiirissään kuin yksi ajatus siitä, että hän oli kaikkia tovereitaan lahjakkaampi ja niin yhdessä kuin toisessa suhteessa etevämpi. "Häntä täytyi kaikkien", niin on yksi heistä myöhemmin todistanut, "pelätä ja rakastaa".
Miten suruton Logren olikin, tarjoo hänen luonteensa jo näinä aikoina yhä selvemmin liittymiskohtia Jumalan etsivälle annolle. Pintapuolisuus ja vilpillisyys, nuo tämän armon ehkä vaarallisimmat vastustajat, eivät hänen kirjavan ja totuuden tieltä kauas eksyneen elämänsä uhallakaan saaneet suurempaa valtaa hänen sydämessään. Hän pystyy pysähtymään oikeuden ja totuuden velvoittavan vaatimuksen eteen ja tottelemaan tätä vaatimusta silloinkin, kun on kysymys suuristakin uhrauksista sen tyydyttämiseksi. Ainoastaan yksi esimerkki. Palveltuaan kolme vuotta Tompparissa oli Logren ruvennut rengiksi heränneen Matti Tiitun taloon. Täällä joutui hän rakkaussuhteisiin Liisa Vilppula nimisen palvelustytön kanssa. Avioliitosta ei siihen aikaan ollut kysymystäkään, mutta leikki, jota jatkui vielä viimemainitun muutettua toiseen paikkaan, kehittyi niin pitkälle, ettei seurauksia enää voitu salata. Saatuaan tietää Liisan tilasta, sortui Logren häpeän ja surun valtaan. Näiden tunteiden pohjalla hän ei hirvennyt rakentaa avioliittoa, mutta omaltatunnoltaan ei hän saanut rauhaa. Tukehuttaakseen tuskiaan päätti hän mennä sotaväkeen ja olisi epäilemättä toteuttanutkin tämän aikomuksensa, elleivät hänen herännyt isäntänsä sekä muut olisi saaneet häntä siitä estetyksi. Sen sijaan tapaamme Logrenin seuraavana vuonna Ilmajoella, missä hän isäntärenkinä hoitaa Jaakko Suutalan siellä omistamaa syrjätilaa. Mutta se ajatus, että hänellä oli lapsi ja että hän oli jättänyt tämän lapsen äidin häpeään ja turvattomaksi, ei hänestä luopunut. Hän palasi kotiseudulleen ja meni avioliittoon Liisa Vilppulan kanssa, vaikkei tämä nyt enemmän kuin ennenkään häntä miellyttänyt.
Naimisiin mentyään sai Logren perheelleen asunnon Antti Huhtalan talon maalla Lapuanjoen eteläpuolella. Toimeentulo oli niukkaa, sillä ei ollut hänellä eikä hänen vaimollaan mitään säästöjä, joiden avulla olisi voitu päästä alkuun. Maata heillä ei ollut ensinkään, paljas asunto vain, ja Logrenin täytyi päivämiehenä hankkia perheelleen ja itselleen välttämättömimmät elintarpeet. Usein sai hän viimeiseen asti ponnistaa voimansa torjuaksensa nälkää ja puutetta mökkinsä kynnykseltä. Jo näinä aikoina oli hänestä huolenpito perheensä toimeentulosta kunnianasia, josta hän ei vaikeimmissakaan oloissa millään ehdolla tahtonut luopua. Mutta ei hän toiselta puolen myöskään ollut altis luopumaan suruttomien toveriensa seurasta. Niiden kera hän uskollisesti vietti pyhänajat pelisaunoissa ja niihin kuuluvissa huvituksissa. Jo Tiitun talossa palvellessaan oli hän joutunut tekemisiin heränneitten kanssa. Isäntä piti hartaushetkiä perheensä kanssa ja palvelijatkin olivat joskus niissä mukana, mutta Logren ei ottanut kuuleviin korviinsakaan heränneen isäntänsä kehoituksia, että hänkin saapuisi kuulemaan. Hän päinvastoin pilkkasi heränneitä, arvellen että vanhat "rukoilijatkin" (II, 149), joita vähin löytyi Tiitunkin maalla, olivat heränneitä paljon hurskaampia. Mutta tuo oli vain unessaan häirityn omantunnon ontuvaa puolustusta, jota ei Logren itsekään uskonut, hän kun jo siihen aikaan katseli heränneitten menoa salaisella myötätuntoisuudella.
Logrenin kykyä ja tarmoa todistaa sekin, että hän, elettyään vuoden ajan yllämainitun Huhtalan maalla, pystyi hankkimaan itselleen oman torpan samannimisen kylän Koveronniemellä. Kovissa olosuhteissa, mutta suurella rakkaudella kasvatti pelastuksen Jumala häntä täälläkin. Yhä tuntuvammiksi kävivät totuuden hengen vetämiset, yhä ahtaammaksi rajoittui se piiri, jossa hänen ajatuksensa nyttemmin enää viihtyivät. Hänen täytyi huutaa ne takaisin niin monelta maailman taipaleelta, jolla ne ennen olivat vapaasti temmeltäneet. Muutamana päivänä huomasi hän vaimonsa tuvan seinustalla pukemassa päälleen körttiröijyä mennäksensä heränneitten seuroihin. Logren ei enää pilkannut, loi häneen vain tutkivan katseen ja lausui: "Mitä sitä salaa yrittää valkeuden kanssa elää". Ei tehnyt hän muutakaan muistutusta Liisan hankkeita vastaan, varoitti vain "leikkimästä ja vaatteita edestakaisin vaihtelemasta". Mutta itse ei Logren vielä lähde liikkeelle. Yhä tuntuvammin vetää Jumalan henki, mutta hän ponnistaa vielä vastaan. Murheen ja monenkaltaisten huolten tuulet ovat painaneet sydämen oven raolleen sen korkean vieraan vastaanottoa varten, joka siihen pyrkii, mutta tuo jäykkä mies kokoo viimeisetkin voimansa painaaksensa sen kiinni jälleen. Herra kutsuu, ja Logren kuulee tämän kutsumuksen, mutta hän ei voi päätöstä tehdä, hän laskee vielä kustannuksia. Kun semmoinen luonne vastustaa Jumalaa, niin se vastustaa niin pitkälle kuin suinkin voi, jos se nöyrtyy hänen edessään, niin se nöyrtyy tomuun asti.
Pari vuotta asuttuaan Koveron niemellä muutti Logren, myytyänsä torppansa, johon hän ei milloinkaan ollut oikein mieltynyt, entiseen palveluspaikkaansa Matti Tiitun taloon. Aineellinen toimeentulonsa jäi yhä edelleen raskaan työn varaan. Logren elätti itseään ja perhettään tekemällä talon töitä, kunnostaen itseään niinkuin ennenkin kaikissa toimissaan. Näin kului taas muutamia vuosia. Herra yksin näki, kuinka raskaan sisällisen painon alla Logren varsinkin näinä vuosina oli.
Myöhään eräänä lauvantai-iltana syyskesällä 1851 tuli Logren kotia, 16 hopearuplaa taskussaan. Hän oli ne voittanut korttipelissä. Mutta iloisella mielellä hän ei voittoaan kotia tuonut. Rahat päinvastoin niihin määrin polttivat hänen tuntoaan, ettei hän hirvennyt viedä niitä tupaan, vaan kätki ne kivijalkaan. Samalla mielellä muisti hän niitä aamulla herätessään, ja kun muu talonväki meni kirkkoon ja hän yksinään jäi kotia, alkoi omatunto yhä äänekkäämmin nuhdella häntä tästä ja muista synneistä. Jo joutui hänellekin Herran päivä. Logren hypähtää ylös penkiltä lähteäksensä hänkin kirkkoon. Malmberg saarnaa, sama Malmberg, joka monta vuotta sitten oli häntä niin hellästi rippikoulussa kohdellut — sama ja kuitenkin toinen. Silloin oli hän nuori ja reipas, silloin tunsi hän voivansa taistella vaikka koko maailmaa vastaan; nyt ilmaisee hänen esiintymisensä ja koko hänen olemuksensa, että hän on paljon kokenut ja paljon kärsinyt. Voimallisena kuni Suupohjan herätysten alkuaikoina kaikuu hänen äänensä, mutta siinä on jotakin vielä enemmän särkevää kuin ennen, jotakin, joka vastustamattomalla voimalla tunkee kaikkiin murheellisiin sydämiin. Ja semmoinen sydän tykki Arvi Logrenin povessa. Ei kukaan koko avarassa maailmassa olisi voinut hänelle, juuri hänelle, niin puhua kuin Malmberg, ei kukaan päästä niin syvälle sydämen salaisimmista piilopaikoista särkemään monivuotisia jäitä. Illalla lainasi Logren isäntänsä körttipuvun ja lähti Marielundiin saamaan enemmän. Samaan tapaan, mutta avaten yhä uusia näköaloja Jumalan valtakuntaan, puhui Malmberg sielläkin. Herra yksin tietää, kuinka kova taistelu Logrenin sydämessä oli, ihmiset näkivät vain, että hän näissä seuroissa paljon itki. Lähtemättömän muiston jätti tämä päivä hänen mieleensä. Siitä vanhoilla päivillään puhuessaan muisti hän senkin, että hän kulkiessaan yksin oikotietä seuroista kotia monta kertaa laski männyn juurelle polvilleen.
Joutui sitten vuosi 1852, jaon kova vuosi. Sinne tänne horjuivat Suupohjan heränneitten joukot, toiset Malmbergista eronneiden pappien opastamina moittien hänestä puhuen, toiset liittyen häneen entistä suuremmalla rakkaudella. Jos Logren olisi ollut vähänkään pintapuolisempi luonne kuin hän oli, ei olisi hänen nuori uskonsa tätä koetusta kestänyt, vaan hän olisi ehkä ainaiseksi pahentunut heränneisiin. Mutta hän ei silmänräpäystäkään horjunut. Hänen herännyt omatuntonsa vakuutti hänelle, ettei kukaan voi niin puhua kuin Malmberg puhui, jollei Jumala ollut hänen kanssaan. Arvi Logrenin herännäisyyttä ei jako päässyt turmelemaan, hänellä oli kylliksi paljon tekemistä oman syntivelkansa kanssa ehtiäkseen jäädä katselemaan ja tuomitsemaan muitten vikoja. Miten suurella rakkaudella ja luottamuksella hän etenkin Malmbergia ajatteli, näkyy varsinkin seuraavasta. Syksyllä v. 1852 ilmoitti viimemainittu tarvitsevansa renkiä. Ystävät ehdottivat Logrenia, jos tämä vain rupeaisi. Hyvin luultavalta tuntui kuitenkin, että hän kieltäytyisi, hän kun naimisiin menemisensä jälkeen ei enää ollut tavallisena renkinä palvellut ja sitäpaitsi kyllä pystyi itseään ja perhettään muullakin tavoin elättämään. Mutta Logren ei epäillytkään, vaan otti mielellään vastaan tarjouksen. Hänen vaikuttimenaan oli ilmeisesti, paitsi rakkaus Malmbergiin, se perinpohjainen muutos, joka hänessä oli tapahtunut. Pääasiana oli hänellä nyttemmin taivaan valtakunnan voittaminen, ja tämän pyrkimyksen rinnalla supistuivat maalliset edut ja voitot pieniksi. Syksyllä 1852 muutti hän perheineen Marielundiin, missä Malmberg siihen aikaan asui.