Suomen herännäisyyden historia XIX:llä vuosisadalla IV. 1853-1900

SUOMEN HERÄNNÄISYYDEN HISTORIA XIX:LLÄ VUOSISADALLA IV

1853-1900

Kirj.

M. ROSENDAL

Tekijä on tätä teosta varten saanut avustusta "Suomalaisen kirjallisuuden avustamisrahastosta".

Kustannusosakeyhtiö Herättäjä, Oulu, 1915.

Oulun kirjapaino-, kirjansitomo- ja kirjakauppa-osakeyhtiön kirjapainossa.

    Hyvä ja vakaa on Herra, sentähden neuvoo Hän syntisiä tiellä.
    Hän johdattaa oikeudella raadolliset ja opettaa tiensä heille.

Ps. 25: 8-9.

SISÄLLYS:

    I. Pohjanmaan herännäisyys 1853-60.
   II. Kuolemansanomia Pohjanmaan herännäisyyden merkkimiesten rivistä
       1850-luvun loppuvuosina ja seuraavan vuosikymmenen alussa.
  III. Savon herännäisyyden vaiheita Paavo Ruotsalaisen kuoleman
       jälkeen vuoteen 1860.
   IV. Henrik Renqvist 1853-1866.
    V. Herännäisyys Matth. Akianderin teoksessa "Historiska
       upplysningar om religiösa rörelserna i Finland äldre
       och senare tider".
   VI. Herännäisyyteen kuuluvien ja liikkeestä lähteneiden pappien
       suhde kirkollisiin, jumaluusopillisiin ja yleisinhimillisiin
       uudistuspyrintöihin Suomessa XIX vuosisadan jälkimmäisellä
       puoliskolla.
  VII. Savon ja Karjalan herännäisyyden vaiheita v. 1860 jälkeen.
 VIII. Pohjois-Suomen ja Kainuunmaan herännäisyyden vaiheita XIX
       vuosisadan jälkimmäisellä puoliskolla.
   IX. Pohjanmaan herännäisyyden valta-ajan pappeja XIX vuosisadan
       loppuaikoina.
    X. Piirteitä Keski- ja Lounais-Suomen herännäisyydestä XIX
       vuosisadan jälkimmäisellä puoliskolla.
   XI. Pohjanmaan herännäisyys "ukkojen" johtamana.
  XII. Piirteitä elpyvän herännäisyyden vaiheista XIX vuosisadan
       lopussa.
 XIII. Jälkikatsahdus.

I.

Pohjanmaan herännäisyys 1853-1860.

Kova oli se murrosaika, johon herännäisyys 1852 vuoden tapahtumien kautta joutui. Sen lamauttavat ja särkevät vaikutukset tulivat lähinnä seuraavina vuosina näkyviin kaikkialla, missä liike oli voittanut alaa. Varsinkin Pohjanmaa vetää siinä suhteessa huomiomme puoleensa. Täällä, samoinkuin herännäisyyden muillakin sydänmailla, huomaamme jaon jälkeen monissa paikoin väsähtämistä ja lamautumista, mutta sekä Suupohjassa että Kalajoen varrella ryhmittyvät hajonneet joukot uudelleen, kooten kaikki voimansa isien perinnön puolustamiseksi ja säilyttämiseksi. Mutta taistelutta tuo ei tapahdu, ja kiivaaksi muodostuu usein tämä taistelu.

Samassa määrässä kuin Malmbergin johtama joukko uudelleen kasvoi, lisääntyivät ja levisivät syytökset hänen hairahduksistaan. Ja yhtä kiivaasti kuin vastustajat häntä soimasivat, puolustivat häntä hänen ystävänsä. Taistelu Suupohjan vanhan ja siellä jaon aikana syntyneen uuden suunnan välillä on edelleen suureksi osaksi taistelua hänen persoonastaan. Jos hänestä eronneet papit kiinnittivätkin huomionsa myöskin oppiin ja siitä riippuviin eroavaisuuksiin, eivät heidän sanankuulijansa paljon muuhun joutaneet kuin siihen, oliko Malmberg syyllinen vai syytön niihin moitteisiin, joiden esineenä hän oli. Ehkä vielä kiivaampana kuin varsinaisen jaon aikana riehui taistelu vuosina 1853 ja 1854. Malmberg kirjoittaa siitä J. I. Berghille: "Täällä minua kurkistellen tarkastellaan ja minusta kysellään, ei itseltäni eikä niiltä, jotka minut tuntevat, vaan niiltä, jotka eivät tunne minua. Käännellään ja väännellään, kierrellään ja viittauksia tehdään, ja tuo on sitten olevinaan minun kuvani. Onneton se, joka joutuu suruttomien tahi tekopyhien käsiin. Hänen maailmansa on tosiaankin kärsimysten maailmaa. Mutta olkoon niin. Eihän täällä saakaan parempaa odottaa". [N. K. Malmbergin kirje J. I. Berghille 27/9 54.]

Uusia muistutuksen syitä Malmbergia vastaan luulivat moittijat saavansa siitä, että hän meni naimisiin palvelijansa Helena Huhtalan kanssa (huhtikuussa 1853). Ja kuitenkin oli tämä nainen monen luotettavan todistuksen mukaan [Kert. Charlotte Achrén y.m.] kaikin puolin kunnioitettava henkilö. Etäälläkin olevilla seuduilla huhuttiin tämän avioliiton solmimisesta jos mitä. Niinpä kirjoitti Reinhold Helander Haapajärveltä muutamia viikkoja myöhemmin Malmbergille: "Avioliittosi herätti suurta melua varsinkin naisissa. Kuiskailtiin ja juoruja levitettiin. Ne, jotka eniten olivat sinua ylistäneet ja kiittäneet, olivat nyt alttiit ensimmäisinä syyttämään sinua kaikesta, mitä sinusta on puhuttu". [Reinh. Helanderin kirje N. K. Malmbergille 10/5 53.] Mitä Malmberg itse tästä avioliitosta ajatteli, näkyy seuraavista hänen J. I. Berghille syksyllä samana vuonna kirjoittamistaan sanoista: "Älä oudoksu, etten ilmoittanut teille avioliitostani. Syynä ei ollut ylenkatse, vaan mitä kauhein epätoivo minussa itsessäni. En siihen aikaan uskonut, että koko maailmassa löytyisi ketään, joka ystävyydellä minua ajattelisi. — — — Säätyläisissä ei löytynyt ketään, jonka puoleen olisin voinut kääntyä. Ne olin kaikki menettänyt. Talonpoikia löytyi, mutta ei ketään, paitsi Lenaa, joka muinoin rakastamani Amandan opettamana oli perehtynyt talouteen. Sentähden tuli hänestä se, mikä hän nyt on. En kadu tätä kauppaa".

Malmbergin suhde entisiin ystäviinsä Suupohjan papistossa ei näinä vuosina parantunut, vaan kävi päinvastoin yhä vieraammaksi ja huonommaksi. Näyttää siltä, ettei hän juuri milloinkaan käynyt heitä tervehtimässä, eivätkä he hänen luonaan. Poikkeuksena mainittakoon Alfr. Kihlmanin käynti Malmbergin kodissa syyskuussa 1854. Tämä vierailu on sitä huomattavampi, kun sitä kesti toista päivää. Ei ole myöskään syytä muuta olettaa, kuin että Kihlman tuli vanhojen muistojen vaatimana ja siis hyvässä tarkoituksessa. Mutta mielipiteet eivät enää sulaneet yhteen, niinkuin entisinä aikoina, eikä näy ainakaan Malmberg olleen tyytyväinen vieraaseensa. Hän kirjoittaa siitä J. I. Berghille: "Kihlman oli takertunut mietiskelyihin tuhatvuotisesta valtakunnasta, odottaen siinä saavansa satakertaisesti taloja, isiä, äitejä, veljiä ja sisaria ruumiillisesti, sentähden että hän Kristuksen tähden täällä oli heistä luopunut. Hän väitti tämän tietoisuuden kehoittavan uskovan sielua ja varjelevan sitä penseydestä, hitaudesta y.m. Muutoin oli hän arka farisealainen". "Minä luin hänelle", lisää Malmberg, "Heprealaisepistolan 12 luvun, arvellen sen kyllä riittävän kaikille köyhille sieluille".

Että Malmbergin eristetty asema monesti tuntui hänestä kovin raskaalta, on itsestään selvää. Huomattava on nim., että uuden suunnan papit eivät suinkaan olleet ainoat hänen entisistä ystävämielisistä virkaveljistään, jotka hänestä olivat eronneet, vaan että nekin heistä, jotka eivät tuohon suuntaan liittyneet, vieraantumistaan vieraantuivat hänestä. Niin esim. Jaakko Vegelius, O. H. Helander y.m., puhumattakaan Keskipohjanmaan Jonas Laguksen kantaan yhä ehdottomammin mieltyneistä heränneistä papeista. Ainoat, jotka Malmbergia vielä pitivät ystävänä, olivat Haapajärven kirkkoherra A. Helander ja hänen apulaisensa Reinhold Helander. Viimemainittu kirjoitti hänelle toukokuussa 1853: "Vanha käärme koettaa seuloa, heittää sinne tänne ja hajoittaa vielä jälellä olevat. Se on hänen halunsa ja pyrkimisensä. Surkeaa, ylen määrin surkeaa". [Malmbergin kirje J. I. Berghille 13/10 53.]

Huhtikuussa 1853 kuoli Nivalan kappalainen K. A. Frosterus. Malmbergin lukuisat ystävät näillä hänen siunauksesta rikkaan kevätkylvönsä mailla kehoittivat häntä virkaa hakemaan, ja viimemainitussa kirjeessään lausui Reinhold Helander: "Sinä olet heidän taattu pappinsa kaikkien toivon mukaan". Menneitten aikojen rakkaat muistot sekä Suupohjan riitaiset olot vaikuttivat, että Malmberg päätti noudattaa kehoitusta. Paitsi häntä haki virkaa kolme muuta pappia, joista kahdella oli vähemmän virkavuosia kuin Malmbergilla.

Kuopion tuomiokapituli käsitteli vaalikysymystä syyskuussa 1853. J. I. Berghin poistuttua jäävin vuoksi, laati se Malmbergiin nähden seuraavan päätöksen:

"Koska Turun tuomiokapitulin Malmbergille antamasta todistuksesta näkyi, että Malmbergia Lapualla syyskuun 16 p:nä 1852 pidetyssä piispantarkastuksessa, kun yleisesti tunnettu oli, että suuret ihmisjoukot myöskin vieraista seurakunnista, vaikka tarkastaja jo syksyllä 1850 Pietarsaaressa pidetyssä kontrahtikokouksessa oli lausunut mielipahansa senkaltaisista kansankokouksista, edelleen ja vielä tarkastuksen lähinnä edellisinä viikkoina tuon tuostakin olivat kokoontuneet Malmbergin luo, oli vakavasti muistutettu tarkemmin kuin näihin asti tunnollisesti noudattamaan esimiestensä neuvoja ja huomautuksia sekä pysymään erillään vierasten seurakuntien sielunhoidosta, jota paitsi tarkastaja, koska hänen tietoonsa oli tullut, ettei Malmberg niin huolellisesti, kuin vilpittömän sielunpaimenen tulee, ollut valvonut yksityistä elämäänsä viran ulkopuolella, oli muistuttanut häntä tarkkaan noudattamaan niitä velvollisuuksia, joita hän oli luvannut pitää pyhinä, jotta ei pahennusta, mikäli mahdollista on, Jumalan seurakunnassa syntyisi; — niin ei tuomiokapituli katsonut voivansa myöntää Malmbergille oikeutta tulla äänestyksen alaiseksi tätä vaaliehdotusta tehtäessä". [Kuopion tuomiokapitulin arkisto.]

Bergh ilmoitti heti Malmbergille tuomiokapitulin päätöksestä, kehoittaen häntä siitä valittamaan. Viimemainittu vastasi: "Kuopion tuomiokapitulin päätöksen kautta olen nyt julistettu kelvottomaksi koko elämäni ajaksi. Miten raskasta tämä onkin, en olisi valittanut, ellet olisi minua siihen kehoittanut. Tiedän kristinuskon tien johtavan sinnepäin sekä ettei saa maailmalle valittaa, että maailma puri. Mutta olkoon menneeksi, kehoituksesi mukaan. — Pastorini antoi minulle loistavan todistuksen, paremman kuin olin odottanutkaan, sillä häntäkin on koetettu ärsyttää minua vastaan. Tämmöistä tekevät, rakas lankoni, entiset ystäväni, luullen sillä tekevänsä Jumalalle palveluksen". [Malmbergin kirje J. I. Berghille 13/10 53.]

Senaatti hylkäsi Malmbergin valituksen. On merkille pantava, että Turun tuomiokapitulin yllämainittu todistus yksinomaan perustuu Lapualla vuotta aikaisemmin pidettyyn piispantarkastukseen, jonka jälkeen Malmbergia vastaan ei ollut tehty mitään muistutusta, ei ainakaan virallisesti. Lapuan kirkkoherran hänelle valitusta varten antama "loistava" todistus näyttää myöskin viittaavan siihen, ettei moitteen syitä häntä vastaan piispantarkastuksen jälkeen ollut ilmaantunut. Muussa tapauksessa Malmberg, joka kyllä tiesi, ettei hän ollut viranomaisten suosiossa, tuskin olisikaan mitään uutta virkaa hakenut. Huomattava on niinikään, ettei Bergh olisi kehoittanut häntä valittamaan, ellei hänen mielipiteensä mukaan siihen olisi ollut syytä. Arvosteltakoon Turun tuomiokapitulin Malmbergille antamaa todistusta ja Kuopion tuomiokapitulin sekä senaatin päätöstä miten tahansa — sen myöntänee jokainen, että tämä tuomio on ankara. Mies, jonka voimallinen saarna ja väsymätön työ Suomen kirkon palveluksessa on herättänyt tuhansia synnin unesta Jumalaa palvelemaan, pyytää kappalaisen virkaa syrjäisessä seurakunnassa vanhojen päiviensä turvaksi, mutta julistetaan kelpaamattomaksi sitä hakemaan!

Saatuansa tiedon senaatin päätöksestä, kirjoitti Malmberg Berghille: "Etten saanut vaalisijaa Nivalaan, oli minulle vaikea ja kova isku; mutta jälestäpäin huomaan, että Jumalan sormi on ollut mukana tässä. Täällä löytyy suuria heränneitten joukkoja, jotka nyt, lihallisesti viisasten ja korkeasukuisten erottua, olisivat jääneet aivan oman onnensa varaan kerrassaan puutteellisine kokemuksineen. Koska he pyytävät neuvoa minulta, täytynee minun kaikessa kurjuudessani olla heidän johtajanaan, kunnes Herra voi saada paremman".

Liikuttavaa ja samalla kehoittavaa on nähdä, miten Malmbergin ystävät, samoinkuin hän itsekin, pääsivät näkemään, että se nöyryytys, joka jaon aikana ja sitä seuraavina vuosina oli kohdannut häntä ja heitä, oli tarkoitettu heille siunaukseksi. Todistukseksi lainaamme tähän otteen ylistarolaisen Maria Kitinojan näinä aikoina Malmbergille kirjoittamasta kirjeestä:

"Voi kuinka minä nykyaikoina olen nähnyt, miten terveellistä on tämä katkera lääkitysjuoma, jonka Herra nyt on meille lähettänyt. Se olisikin ollut nurinpuolinen järjestys, jos te ja me olisimme kunnian kautta ja kiitoksen taivaan valtakuntaan menneet, ja Jumalan oman Pojan, jolla ei yhtään syntiä ollut, täytyy ristillä henkensä heittää. Ei suinkaan tässä ole pienintäkään, joka meille hyvältä maistuisi tahi jota me tässä kohdassa saattaisimme rakastaa, kuin puhdas Jumalan tahto, joka meidät tähän on pannut. Kyllä näytti ensin varsin synkältä, kun näytti kaikki menevän. Ajattelin: kun opettaja nyt arvonsa kadottaa, niin eihän tästä enää mitään tule. Mutta nyt minusta näyttää, että saatatte paremmin ylönkatsotussa tilassa Jumalan valtakuntaa rakentaa kuin arvon ja kunnian aikana". [Maria Kitinojan kirje Malmbergille noin 1854 (päivämäärättä).]

Miten paljon kehoitusta Malmberg saikin tämänkaltaisista ystäviensä kirjoituksista ja puheista sekä varsinkin siitä, että hänen saarnojensa ja seurapuheittensa kautta yhä enemmän uusia herätyksiä alkoi tapahtua Suupohjassa, oli hän kuitenkin hartaasti toivonut pääsevänsä papiksi Nivalaan. Ja yhtä hartaasti oli hänen ystävänsä Vilhelm Niskanen sitä toivonut. Kun lopullinen päätös viipyi, lähetti viimemainittu muutaman miehen Lapualle tiedustelemaan, millä kannalla valitusasia oli. Miehen siellä ollessa sai Malmberg asiamieheltään yllämainitun tiedon senaatin hylkäävästä päätöksestä. Monessa suhteessa merkillinen on se kirje, jonka Malmberg tämän johdosta kirjoitti Niskaselle. Lainaamme siitä muutamia otteita.

"Eilisessä postissa tuli asiamieheltäni tieto, että olen tapannut. Hän sanoo päätöksen olleen hänelle odottamattoman. Nykyään kuuluukin konsistoriumeilla olevan se vapaus, että mitä ne tekevät, se on tehty; sillä niitten sanotaan paremmin ymmärtävän hengelliset asiat ja tarpeet kuin muiden. Niin meni sekin yritys. Kuitenkin on hupaista tietää, että tämä on Herran tahto. Sinä olet siellä, minä täällä, kelvottomat molemmat. Saatana liehtoo kummassakin kohden. Sinä näet, missä hän liikkuu siellä, minä missä hän liikkuu täällä. Ilmoita siellä hänen juonensa sille, joka voi ne ymmärtää, minä tahdon ilmoittaa ne täällä. Alas meidän pitää. Meillä pitää aina olla vääryys. Meidän Herramme on sellainen ja hänen tiensä ovat sellaiset. Annetaan oppineitten, annetaan lihallisesti viisasten, annetaan arvollisten ja miehiksi kasvaneitten olla oikeassa, olla arvollisia, olla kristityitä. Ollaan me vaan väärässä, ollaan me jumalattomia, ollaan me pakanoita, ollaan me väärän kristuksen joukkoa. Kyllä kerta näkyy, ylhäisetkö vai alhaiset Jumalan valtakunnan perivät".

"Rakas Wilhelm! Sydämesi on täytetty murheella. Niin on minunkin. Mutta murheen laaksohan tämä maailma onkin. Itketään yhdessä! Kyllähän asia vielä toisinkin kääntyy. Muistakaamme Herraamme, joka oli niin ylönkatsottu ja niin halpa, ettei kukaan kehdannut katsoa hänen päällensä. Siinä on kuva, miksi meidän pitää tuleman ja jossa me olemme Herran armon alaiset. Voi, Vilhelm Niskanen! Iloitaan kumminkin, että näemme mitä me näemme! Autuaat ovat hengellisesti vaivaiset, autuaat ovat murheelliset, autuaat ovat jotka isoovat ja janoovat vanhurskautta!" — — —

"Minun täytyy nyt olla täällä, sinun siellä. Ollaan kumminkin Herran edessä yksi" — — —. [Malmbergin Vilh. Niskaselle v. 1854 kirjoittaman kirjeen säilyneitä osia.]

Niinkuin tästäkin kirjeestä selvästi näkyy, ei ole enää kysymystäkään minkään sovinnon aikaansaamisesta Pohjanmaan herännäisyydestä lähteneiden eri suuntien välille. Kahtia on särkynyt Kalajoen-varrenkin suuri liike. Sitä edustavat nyt toistupalaisten ja vilhelmiläisten toisiaan vikoilevat ja kiivaasti vastustavat, suvaitsemattomat joukot. Edellisten oppiin ja koko heidän uskonnolliseen katsantotapaansa on Jonas Laguksen henki painanut leimansa, ja yhtä yksipuolisesti kiinnittävät viimemainitut kaiken huomionsa niihin opinkohtiin, joita heidän oppi-isänsä heille teroittaa. Eroitus ei alkuansa ole läheskään niin suuri, kuin nämä toisiaan vastustavat suunnat itse väittävät, mutta kun kumpikin puolue kiinnittää miltei kaiken huomion muutamiin opinkohtiin — toistupalaiset Kristusta ikävöitsemiseen, niskaslaiset ihmisen luonnostaan kirotun tilan teroittamiseen — ja niitä ilmaisevia lempilauseita käytetään aseina toisiaan vastaan, laajenee ja syvenee juopa vuosi vuodelta yhä enemmän. Tämän lisäksi tulee kiista johtajien persoonista, joka ehkä vielä suuremmassa määrässä kuin opilliset eroavaisuudet erottaa puolueet toisistaan. Mutta yhteistä kummallekin suunnalle on rakkaus herännäisyyden vanhoihin traditsiooneihin ja pysyminen jyrkästi erillään kaikista toisin-ajattelevista. Se vain on tässä suhteessa erotuksena, että toistupalaiset eivät enää toivo liikkeen voivan uudistua, kaivaten muistelevat menneitä aikoja, haikeasti surevat Josefin vahinkoa ja varoittaen kehoittavat toisiaan kilvoittelemaan uskon kilvoitusta, siten välttääksensä sitä hengellistä kuolemaa, jonka alaiseksi he arvelevat kaikkien heistä eronneiden joutuneen, niskaslaisten sitävastoin päättävästi ryhtyessä kokoamaan jaon kautta hajalle joutuneet joukot isien perinnön säilyttämiseksi. Laguksen kantaa kuvaavat seuraavat hänen muutamalle ystävälleen kirjoittamansa sanat: "Ei sille pidä puhua, jolle ei Jumala enää puhu. Missä liha ja sokeus hallitsevat, siinä on hyvä olla vaiti. Me elämme aikana, jolloin on vaarallista puhua, vaarallista olla vaiti. Jumalan kutsumisen voittoisina aikoina oli toista. Me puhumme nyt ainoastaan lyödyille ja aroille omilletunnoille ja me tunnemme ne helposti" [Laguksen kirje K. A. Malmbergille 5/2 56 (Evankeliumin ääni s. 225-6).]. Nämä sanat selittävät, mikseivät toistupalaisten ryhmät pääse lisääntymään, vaan päinvastoin pienenemistään pienenevät. Vilh. Niskasen johtamaan suuntaan sitävastoin liittyy vuosien kuluessa maailmasta yhä uusia jäseniä, vaikka viimeisetkin sille ystävämieliset papit, A. Helander ja Reinhold Helander, siitä ennenpitkää vieraantuvat.

Vielä kiihkeämmäksi, kuin Kalajoen varrella tapahtunut jako oli, kehittyi Suupohjassa Malmbergin johtaman liikkeen ja siellä syntyneen uuden suunnan välinen erimielisyys. Selvemmin kuin missään muualla tulee täällä näkyviin, että on kysymys siitä, onko herännäisyysliike semmoisena säilytettävä vai eikö. Siitä eronneet papit, varsinkin huomattavimmat heistä, näyttävät olevan sitä mieltä, että se on tehnyt tehtävänsä ja että tosi kristillisen elämän nyt tulisi pukeutua uusiin muotoihin, jos se mieli välttää lahkon yksipuolisuuksia ja erehdyksiä. Kieltämätöntä on, että se syvällinen tosi parannukseen ja elävään persoonalliseen uskoon vaativa katsantotapa, jonka johtamina nämä papit herännäisyyden koulussa monta vuotta olivat olleet, heidän liikkeestä erottuaan pääsi vaikuttamaan laajemmalta kuin ennen, kuontuen siten entistä yleisemmin koko Suomen kirkon hyväksi. Tunnustettava on niinikään, että useimmat näistä papeista olivat todella eläviä kristityitä, jotka uskollisesti hoitivat paimentehtävänsä loppuun asti, sekä että tutustuminen J. T. Beckin raamatulliseen katsantotapaan, johon moni heistä perehtyi, oli omiaan laajentamaan heidän käsitystään Jumalan pelastusarmosta Kristuksessa. On merkille pantava, että kuuluisan tübingiläisen jumaluusoppineen mielipiteet, ani harvoja poikkeuksia lukuunottamatta, Suomessa saivat kannatusta yksinomaan herännäisyyteen kuuluneilta sekä myöhempinä aikoma pietistisistä kodeista lähteneiltä papeilta. Mutta toinenkin ja vielä tärkeämpi näkökohta vetää tutkijan huomion puoleensa, hänen arvostellessaan Suupohjan herännäisyydessä tapahtunutta suurta jakoa ja sen seurauksia. Se vaatii vastausta kysymykseen: olisiko ollut Suomen kirkolle eduksi, jos tämä liike nyt olisi niihin määrin menettänyt ominaisen luonteensa, että se olisi lakannut olemasta? Oliko se jo täyttänyt tehtävänsä, eikö sitä enää tarvittu? Vastauksen tähän kysymykseen antavat herännäisyysliikkeen myöhemmät vaiheet sekä näiden vaiheiden tulokset meidän päivinämme. Kieltämätön totuus on, että Malmbergin taistelu sen kokoamiseksi ja säilyttämiseksi jaon hapuiltavien vuosien jälkeen ansaitsee mitä suurinta tunnustusta, syytettäköön häntä sitten mistä vioista tahansa.

Härmän pöytäkirjan allekirjoittajat (III, 411-415) olivat sanoneet herännäisyyttä lahkoksi. Liikkeestä erottuaan teroittivat he tätä yhä jyrkemmin toisilleen ja sanankuulijoilleen. Jos kohta ei voikaan kieltää, että sitäkin vikaa liikkeessä näinä aikoina näkyy, on toiselta puolen huomattava, että vastapuolueen kiivaat hyökkäykset eivät suinkaan olleet omiaan vähentämään niitä yksipuolisuuksia, joihin se johtomiesten katsantotapaa ja heidän vaatimuksiaan yhä orjallisemmin noudattaen vuosien kuluessa oli takertunut. Jota yleisemmin liikkeestä luovuttiin, sitä kiihkeämmästi riippuivat siihen jääneet ja siihen ulkoapäin liittyneet vanhoissa totutuissa tavoissa ja muodoissa. Maailma ja kuollut puhdasoppisuus liittyivät tietysti moitteeseen sitä suuremmalla syyllä, kun syytös näiltä tahoilta oli yhtä vanha kuin herännäisyyskin. Uuden suunnan pappien ero herännäisyydestä ja se tapa, millä he liikettä nyttemmin arvostelivat, saattoivat sen kristityissäkin piireissä huonompaan maineeseen, kuin se milloinkaan oli ollut. Ei siinä kyllin, että Malmbergin vioista yhä äänekkäämmin kaikkialla puhuttiin — Paavo Ruotsalaisenkin hairahduksia vedettiin säälimättä esille todistukseksi koko liikettä vastaan. Etteivät uuden suunnan papit suinkaan olleet syyttömät tämmöisten puheiden leviämiseen, todistaa esim. seuraava Ferd. Uhden kirje H. Renqvistille v. 1854. Hän näet kirjoittaa: "Näyttää kuin olisimme tähän kaupunkiin (Tampereelle) saaneet evankeelisemman papin. Maisteri (A. W.) Ingman on nimitetty armovuoden saarnaajaksi Messukylään ja asuu täällä kaupungissa, kun hän Messukylässä ei ole saanut huoneita. Sama Ingman oli ennen Grönbergin, Berghin, Durchmanin, Malmbergin y.m. mitä likeisin ystävä. Grönberg tervehti hänen tuloaan tänne suurella ilolla. Mutta kuinka hämmästyivätkään hänen ystävänsä, kuullessaan hänen saarnaavan aivan toisin kuin he olivat toivoneet. Näyttää todellakin kuin olisi jonkunlainen hajaantuminen heidän piirissään tapahtunut. Ingman kävi minun luonani, minä lausuin vapaasti ajatukseni ja huomasin, että hänen mielipiteensä varsinkin rukouksesta olivat toiset kuin muiden. Hän kertoi itse kymmenen vuotta sitten innokkaasti kannattaneensa Paavo Ruotsalaisen oppia; mutta muutamassa häätilaisuudessa, jolloin hän ensi kerran hänet tapasi ja iloitsi, kun hän yöksi sijoitettiin samaan huoneeseen Ruotsalaisen kanssa, sai hän nähdä, että Paavo oli kerrassaan väkevien juomien liikuttamana. Ja kun tämän käytös, kiroukset ja löysät puheet vaikuttivat hyvinkin epämiellyttävästi, huomasi Ingman heti, ettei semmoisen miehen oppi mitenkään voinut olla puhdas eikä hänen elämänsä puhtaan opin mukainen, koskapa puu tunnetaan hedelmistään. Tämän jälkeen luopui hän vähitellen Ruotsalaisen puolueesta ja alkoi rukoillen tutkia pyhää raamattua". [Ferd. Uhden kirje Renqvistille 23/9 54 (Akiander VII, 214).]

Että tämä, samoinkuin muut uuden suunnan edustajain herännäisyydestä ja sen johtomiehistä lausumat epäedulliset arvostelut suuressa määrässä alensivat herännäisyyden mainetta yleisessä katsontatavassa, on sitä luonnollisempaa, kun useat heistä olivat eteviä, yleistä kunnioitusta nauttivia henkilöitä. Ja tunnettu on, että juuri ne heistä, joiden sanoille annettiin eniten arvoa — Ingman, von Essen, Lauri Stenbäck, Kihlman, F. O. Durchman — ankarimmin sekä omissa että muissa piireissä arvostelivat liikkeen yksipuolisuuksia ja vikoja. [Kert. Karolina Bergroth, V. L. Helander, Liina ja J. W. Nybergh y.m.] Jollei olekaan syytä epäillä, että he näin esiintyivät vakaumuksensa vaatimina eivätkä huonoista vaikuttimista, on toiselta puolen valitettavaa, että taistelun helteessä jo ennestään kiihoittunut mieliala siten yhä enemmän kiihoittui. Huonon palveluksen he tämän kautta ainakin herännäisyydelle tekivät. Moni liikkeen ulkopuolella oleva, joka sitä näihin asti oli myötätuntoisuudella arvostellut, liittyi vikoilijoihin, ja monet arat omattunnot, jotka vanhojen rakasten muistojen tähden vielä olivat siihen kiintyneet, pahenivat ja luopuivat löytämättä senjälkeen enää muissa piireissä vastaavaa tyydytystä uskonnollisille harrastuksilleen. Ja mitä uuden suunnan johtomiesten ympärille kokoontuneihin kansanjoukkoihin tulee, eivät ne kauan pysyneet koossa. Vuosi vuodelta ne pienenivät ja hajosivat vähitellen maailmaan, pystymättä luomaan mitään pysyväistä elämää sen liikkeen sijaan, josta he olivat luopuneet ja jonka harjoituksia he soimaten tuomitsivat. Sananviljely kodeissa lakkasi, lasten kristillinen kasvatus ja heidän varjelemisensa maailman houkutuksilta unohtui, kanssakäyminen niiden välillä, joille uskonnonasia vielä oli kallis, lakkasi. Sanalla sanoen: uuden suunnan tarkoittama uskonnollisuus ei saanut jalansijaa kansassa. Kun herännäisyydestä eronnut vanha polvi poistui näyttämöltä, ei jäänyt mitään jälelle siitä uskonnollisuudesta, jota se oli edustanut. Niin kävi esim. Isossakyrössä ja Alahärmässä, joissa seurakunnissa liike, niinkuin olemme nähneet, ennen jaon aikoja oli niin huomattavan suuri. Ylihärmässä se kyllä hajaannuksen jälkeen nousi uudelleen, mutta edustaen yksinomaan Malmbergin johtamaa herännäisyyttä.

Paljon elinvoimaisemmaksi osoittautui Keski- ja Pohjois-Pohjanmaalla jaon aikana syntynyt toistupalaisuus. Ei sekään säilynyt suurina joukkoina, varsinkaan ei niillä tienoin, missä Vilh. Niskasen edustama suunta voitti alaa, mutta siihen kuuluvat henkilöt riippuivat lujasti kiinni herännäisyyden vanhoissa traditsiooneissa ja noudattivat mitä huolellisimmin liikkeessä vallinneita tapoja sekä pysyivät jyrkästi Laguksen uskonnollisessa katsantotavassa, sallimatta pienintäkään poikkeusta siitä, mihin herätyksen alkuaikoina oli totuttu. Alusta alkaen vakaantui tässä herännäisyyssuunnassa se jyrkkä vanhoillisuus, joka viime aikoihin asti on ollut sille ominaista. Muihin suuntiin nähden noudattivat toistupalaiset, niiden joukossa useimmat heihin kuuluvat papitkin, jyrkästi Laguksen katsantotapaa. Millaiseksi tämä jaon myrskyissä oli kehittynyt, näkyy esim. seuraavista viimemainitun v. 1853 muutamalle ystävälle kirjoittamasta kirjeestä lainatuista sanoista:

"Meidän on pidettävä vastapuolueita semmoisina kuin ne ovat, nim. kaikin puolin ja kokonaan eksyneinä, vaikka kuinka hurskailta he muutamissa kohdissa näyttäisivätkin. Kun perustaa ja elämää ei ole, on tarpeen oikein tarkata tätä, sillä muutoin käydään tinkimään heidän kanssaan, jonka kautta he vain saavat tilaisuuden ryöstää meiltä aran omantunnon ja sisällisen pelvon. Ja silloin olemme hukassa. Heitä on sentähden pidettävä suruttomina, joille emme mitään mahda, ja sentähden tulee meidän karttaa kaikkea varsinaista riitaa heidän kanssaan. Puhutaan ja opetetaan yksinkertaisesti ja puhtaasti. Jos joku kuulee totuuden ja omistaa sen, hän sen omistaa. Kun näemme näitä Lotin emäntiä, jotka katsovat taaksensa hengellisen järkeilemisen alalle, niin huutakaamme hartaalla alinomaisella rukouksella alimmalta portaalta rakkaalta Armahtajaltamme apua, valoa, halua ja elämää, jota hän rikkaista varoistaan tahtoo antaa, ja pitäkäämme kaikki hetket hukkaan menneinä, jolloin emme ole tässä harjoituksessa" [Laguksen kirjeet K. A. Malmbergille 28/8 53 ja 8/5 53 (Evankeliumin ääni).].

Nämä sanat tarkoittavat uuden suunnan edustajia. Sitä pelkäsi Lagus enemmän kuin mitään muuta, esiintyen sitä vastaan yhtä jyrkästi kuin aikaisemmin Hedbergiä vastaan. Hän piti sitä järkeisuskontona, kaiken elävän kristillisyyden verivihollisena. Häikäilemättömän suorasti oli hän, niinkuin olemme nähneet (III, 420-21), jaon aikana lausunut ajatuksensa siihen liittyneistä Suupohjan papeista eikä hän tästä mielipiteestä milloinkaan luopunut. Ei tahtonut hän olla missään tekemisissä heidän kanssaan ja kehoitti ystäviään pysymään heistä erillään. Niinpä kirjoittaa hän viimemainitussa kirjeessään: "Ei pidä välittää heidän oppijärjestelmistään, vaan jos he tahtovat väitellä, niin puhukaamme aivan yksinkertaisesti ja lyhyesti tiestä. Jos ei tämä kelpaa (niinkuin se ei kelpaakaan), niin ei ryhdytä muuhun. Sanariidoilla voimme kyllä elämän kadottaa, mutta emme sitä niillä koskaan saa" [Laguksen kirjeet K. A. Malmbergille 28/8 53 ja 8/5 53 (Evankeliumin ääni).].

Mitä Laguksen suhteeseen Malmbergin ja Vilh. Niskasen liikkeeseen tulee, on kyllä myönnettävä, että hän sitä vikoili ja ankarastikin arvosteli, mutta tarkastaessamme hänen lukuisia, elämänsä loppuvuosilta säilyneitä kirjeitään, huomaamme selvästi, ettei hän sitä pitänyt niin vaarallisena eikä alkuaikojen herännäisyydestä vieraantuneena kuin uutta suuntaa. Hän kaipasi siinä sitä uskon kilvoitusta ja Herraa ikävöimistä, joka oli hänen uskonnollisen katsantotapansa oleellisin tuntomerkki, mutta sen oppi ihmisen turmeltuneesta tilasta, joka aina asetti jokaisen "alimmalle portaalle", ensinkään katsomatta hänen kehitystään pyhityksen tiellä, oli todellisuudessa paljon likempänä hänen omaa kantaansa kuin niskaslaiset luulivatkaan. He syyttivät häntä kiiltopyhyydestä, jolla he tarkoittivat, että hän muka teroitti pyhitystä vanhurskauttamisen kustannuksella, ja Lagus puolestaan heitä siitä, että he tyytyivät tuohon tuomittuun, kirottuun tilaan, pyrkimättä siitä aina uudelleen Kristukselta apua saamaan. Huomattava on, että miltei kaikki Laguksen kysymyksessä olevien kirjeiden, ajan opillisia riitakysymyksiä koskevat lausunnot ovat tähdätyt uutta suuntaa eikä niskaslaisia vastaan. Ja kuitenkin hän tiesi, että viimemainittujen joukot kasvamistaan kasvoivat sekä että koko Malmbergin johtama liike heitä kannatti. Sekä Laguksen että Malmberg-Niskasen suunta pysyy jyrkästi herännäisyyden kannalla eikä ota ohjelmaansa uuden suunnan teroittamia näkökohtia. He vikoilevat toisiaan, se on totta, mutta enemmän persoonallisista kuin muista syistä. Vaikka Lagus ja hänen ystävänsä jäävätkin uudestaan elpyvästä liikkeestä syrjään, tukevat he opillaan sekä sillä rakkaudella, jolla he menneitten aikojen herännäisyydestä ja sen oppi-isästä, Paavo Ruotsalaisesta, puhuvat ja kirjoittavat, sitä suosiollisempaa arvostelua, minkä liike jaon myrskyjen jälkeen vähitellen alkaa osaksensa saada. Hyvin tärkeä on varsinkin Laguksen esiintyminen tässä suhteessa, ollen terveellisenä vastakohtana niille ankarille arvosteluille, joihin moni uuden suunnan edustaja antoi aihetta. Vastapuolueidenkin täytyi näet tunnustaa, että hän oli etevä mies sekä tosi kristitty, ja hänen sanansa painoivat paljon vaa'assa. Ja missä Malmbergin tai Vilhelm Niskasen johtamassa hartausseurassa hyvänsä olisi hyväksytty esim. seuraavat Laguksen v. 1853 kirjoittamat sanat, jos vain ei olisi tiedetty, että ne olivat kotoisin hänen kynästään: "Meidän tulisi katsoa yksinomaan vanhurskauttamista ja aina pyrkiä tullaksemme siitä osallisiksi. Totisesti, kun hetki joutuu, jolloin meidän tulee astua Tuomarin eteen, emme saa viedä mukanamme muuta kuin syntiä ja kurjuutta ja suurimpina pahantekijöinä katsoa Jumalan Karitsaan, turvautuen siihen, että hän on vanhurskautemme, joka sulasta, ansaitsemattomasta annosta tahtoo meidät autuaiksi tehdä. Pitääkö meidän sitten synnissä pysyä ja siinä elää, koska pyhityspuuhamme eivät mihinkään kelpaa? Pois se, sanoo apostoli. Mutta tahdommehan kuitenkin pitää pyhyyttä armotilamme todistuksena? Tähänkin vastaan rohkeasti: pois se! Meidän on perustettava kaikki yksin Kristukseen eikä itseltämme milloinkaan vaadittava muuta, kuin mitä meillä todellisuudessa on, nim. syntiä ja kurjuutta. Uskokaa minua ja omaa kokemustanne: tämä on läksy, jota täytyy opetella koko elämän ajan. Ei kukaan pääse tässä mestariksi; ja luonnon tunkeutuminen armon tilalle tuottaa useimmille epäselvyyttä ja sotkua. Antakaamme vain joka hetki ja niin keskeytymättä, kuin tässä elämässä voi tapahtua, syntimerellä keinuvasta arkisiamme nousta köyhä ikävöimisemme tulla lapsiksi otetuiksi ja saada puhdistus Jesuksen veressä. Tämä on uskon tehtävä ja pääasia kaikessa. Tämä on valvova tilamme, kun Herra tulee. Joka tässä on ahkera, hänelle käy hyvin". [Laguksen kirjeet K. A. Malmbergille 28/8 53 ja 8/5 53 (Evankeliumin ääni).]

Verratessamme toisiinsa Laguksen ja Malmbergin ystävilleen jaon jälkeen jakamia opetuksia ja neuvoja, on meidän ottaminen huomioon, että ensinmainittu pääasiallisesti puhui ja kirjoitti kokeneille kristityille, viimemainittu joukoille, joihin joka päivä liittyi paljon vasta heränneitä. Tämä selittää, ainakin osaksi, miksi todistukset heidän puheistaan monen mielestä ovat antaneet ja antavat aihetta siihen käsitykseen, että heidän opissaan muka oli suurikin erotus. Lisäksi tulee se seikka, että Lagus ystävineen vetäytyi yhä enemmän syrjään taistelusta, Malmberg sitävastoin teki työtä, soimausten ja tuomioitten ympäröimänä. Luonnollista on, että viimemainittu puheissaan ja kirjeissään usein kosketteli vastapuolueen s.o. uuden suunnan hyökkäyksiä, ja jos tuntuisikin siltä, että hän liika paljon tuohon kiinnitti sanankuulijainsa huomiota, niin on tämä erehdys, jollei puolustettavissa, niin helposti selitettävissä. Sille jokseenkin yleiselle väärinkäsitykselle, että hän muka syntiä puolustaaksensa yksipuolisesti teroitti apostolin sanoja: "missä synti on suureksi tullut, siinä armokin on ylönpalttinen", on antanut aihetta sekin, että hän, niinkuin viimeksi mainitsemassamme kirjeessään (IV, 16) usein käytti paradoksin muotoa. Mutta ilmeistä on, että hänen sananjulistuksensa, samoinkuin jossain määrin Laguksenkin, uuden suunnan esiintymisen jälkeen kehittyi evankeelisemmaksi, kuin se herännäisyyden alkuaikoina oli ollut.

Mitä Vilhelm Niskasen oppiin tulee, niin huomasi Malmberg siinä kyllä, niinkuin jo ennen (III, 352) olemme nähneet, omituisuuksia, vieläpä erehdyttäviä yksipuolisuuksiakin, mutta tämä ei estänyt häntä tuota ahkerasti toimivaa Kalajoen-varren johtomiestä ystävänään pitämästä ja häntä kannattamasta. Kummankin silmämääränä on jaon kautta hajonneiden herännäisyyden rivien kokoaminen ja niiden järjestäminen liikkeen säilyttämiseksi. Se pyrintö heidät yhdisti, ja tämä heidän yhteistyönsä se oli, jonka kautta Jumala näinä kovina hajaannuksen vuosina valmisti liikkeelle tulevaisuutta Pohjanmaan tasangoilla.

Huomattava muutos Kalajoen-varren heränneessä papistossa tapahtui, kun W. Österbladh v. 1853 siirtyi Alavieskasta Oravaisiin, jonka seurakunnan kappalaiseksi hän edellisenä vuonna oli nimitetty. Hänen hellä luonteensa ja se seikka, että hänen suhteensa Niskaseen vielä tähän aikaan oli verraten ystävällinen, olisivat ehkä jossain määrin voineet estää niskaslaisten ja toistupalaisten välien kärjistymistä, mutta hänkin vieraantui muuttonsa kautta Suupohjaan Kalajoenvarren herännäisyydestä. Uudessa seurakunnassaan sai hän vielä tuntuvammin kuin Alavieskassa kokea jaon tuottamaa hävitystä. Österbladhin silloista asemaa ja hänen mielentilaansa kuvaa seuraava hänen v. 1853 F. P. Kemellille kirjoittamansa kirje, jossa hän muun ohessa lausuu: "Minua huolestuttaa ja pehmeää lihaani katkeroittaa se, että seurakuntani heränneitten joukon hajaantuminen näkyy yhä selvemmin. Täällä on kaksi ecclesiae in ecclesia: toinen, joka liittyy pappiin, näkyy yksinkertaisessa mielessä käsittävän, miten välttämätöntä on publikaanin tavoin saada armoa armosta ja asettua tarkkaamaan omaatuntoaan. He olivat vuosien kuluessa huolimattomasti hoitaneet kristillisyyttään ja siten sortuneet 3/4-osan suruttomuuteen ja huolimattomuuteen. Tänne tullessani huomasin näiden kyllä pitävän kiinni asiasta, mutta ei sillä vakavuudella ja oman turmeluksensa käsittämisellä, joita syntisen jokapäiväinen vanhurskauttaminen välttämättömästi vaatii. Niissä tilaisuuksissa, joissa olen heitä tavannut, olen sentähden yksinkertaisesti puhunut löysän uskon ja suostumis-kristillisyyden vaarasta, teroittanut heille sydämen ja omantunnon jokapäiväistä tutkimista Jumalan kasvojen edessä sekä ahkeraa käyntiä elämän Herran tykö. Olen näyttänyt heille, että se evankeliumi, jossa ei kysytä uskon taistelua s.o. jossa ei ole kokemusta sydämen epäuskosta, on vain armon lihallista sovelluttamista. Muutamat ovatkin tämän käsittäneet, alkaneet syventyä asiaan sekä kerjätä öljyä lamppuihinsa. — Toisen ecclesian muodostavat ne sielut (jätän sikseen, millainen heidän omantuntonsa jokapäiväinen tutkiminen on), jotka omistavat uskon kokonaan eivätkä tahdo tietää mistään muusta kuin uskomisesta. En ainakaan ole huomannut heissä ketään, joka sairastaisi tilaansa tahi huolehtien uskoansa tekisi siitä selkoa itselleen. Heitä on joskus käynyt luonani, mutta tilastaan he eivät suoraan ole puhuneet. Tämä on arveluttava asia opettajalle, varsinkin koska joka taholta kuuluu soimaavia puheita Oravaisten epäuskon-saarnaajasta. — — Toinen seikka, joka minua vaivaa, ei vain joka päivä, vaan yöt päivät, on oman kristillisyyteni harjoitus — se, olenko puustavinkaan jälkeen oikein käsittänyt evankeliumin opin uskosta. Kovin vaivaa minua se ajatus, että esitän oppia väärin, niin että tuo johtaa pois päämäärästä, joka on syntisten armonistuin, ja että siis vastapuolueen syytökset eivät ole perusteettomia. Usein ajattelen, että he ovat oikeassa ja minä aivan eksynyt pois tieltä, että itse olen lain tiellä ja eksytän muita sille tielle. Toisinaan taas tuumin, ettei voi muuten olla, kuin minä olen asian käsittänyt. Että tämä tekee mieleni raskaaksi, voit helposti ymmärtää. Se pakoittaa minua alati huokaamaan Herran puoleen, että hän valaisisi minua ja ottaisi pois oman väärän henkeni. Käsität myöskin, että tämä usein vaikuttaa minussa orjallista henkeä. Ajattelen: kyllä olisi henkeni enemmän evankeelinen, jos olisin aivan yksinkertainen ja kysymättä järjeltäni neuvoa voisin heittäytyä Herrani ja Vapahtajani armon helmaan ja odottaa, että hän selvittäisi sekavat asiani. Voi, ystäväni, minä olen usein aivan kurja, vaivattu raukka, eikä mikään ajatus ole minulle sietämättömämpi kuin se, että minun, jonka tulisi toimittaa evankeelisen saarnaajan virkaa, täytyy olla kaikenkaltaisten uskontuulten ajelehtimana. Hartain toivoni on, että Herra johdattaisi minut ijankaikkiselle tielle ja tekisi mieleni horjumattomaksi" [Österbladhin kirje F. P. Kemellille 1/12 53.].

Miten arkailevaa mieltä tämä kaikki ystävyyden siteet särkevä ja epäilystä synnyttävä aika oli Österbladhissakin vaikuttanut, osoittavat seuraavat sanat: "Mitä tässä olen kirjoittanut, ei ole aiottu muiden luettavaksi. Se on veljen valitus, jonka hän laskee osaaottavan ystävän eteen. En ole pyrkinyt tänne, mutta Herra on totisesti minut tänne kutsunut. Kovasti minua vikoilevat naapurini, Yli- ja Alahärmän herrat papit siitä, että olen sulkeutunut kotiini enkä käynyt heidän luonaan, ja leimanneet minut uudeksi puoluepäälliköksi, joka tahdon erota entisten toverieni joukosta! Voi, minua raajarikkoista raukkaa! Minäkö puoluepäällikkö! Mutta asema paikkakunnalla on nyt semmoinen, etten pidä viisaana ulottaa käyntiäni sinne. Väliin tekisi mieli tavata Ingmania, sillä joskus ennen olen veljellisesti keskustellut hänen kanssaan enkä pidä oikein rehellisenä vetäytyä syrjään ja itsepäisesti aikaansaada jakoa. Mitä tulee minun tehdä?" [Österbladhin kirje F. P. Kemellille 1/12 53.]

On merkille pantava, ettei Österbladh tässä kirjeessä puhu sanaakaan Malmbergista. Ei käy kieltäminen, että tämä selvästi viittaa siihen, että hänkin oli vakuutettu viimemainitun syyllisyydestä.

Österbladhin läheisin ystävä näillä tienoin oli herännäisyyden vanha pylväs Jaakko Vegelius, joka, niinkuin ennen olemme nähneet, vielä jaonkin aikana koetti ylläpitää sopua ja rauhaa heränneitten toisiaan vikoilevien ryhmien välillä. Hänkin oli jo vetäytynyt syrjään, liittyen yhä likeisemmin Laguksen katsantotapaan.

Ainoastaan kolme vuotta oli Österbladh Oravaisissa. Kun hän v. 1855 tuli Piippolan kirkkoherraksi, ei ollut hän enää altis seurustelemaan Niskasen kanssa, vaikka tämä ystävineen joskus kävi häntä tervehtimässä; välit kylmenemistään kylmenivät. Kaikkialla hajaannusta vain, epäluuloja, oppiriitoja!

Österbladhin viime vuosina Alavieskassa ollessa ei sikäläisessä herännäisyysliikkeessä huomattavampaa muutosta tapahtunut. Jaon enteitä kyllä jo alkoi vähin näkyä, mutta suurempaa eripuraisuutta ei siellä vielä siihen aikaan syntynyt. Vasta seuraavina vuosina, jolloin Jaakko Hemming oli kappalaisena seurakunnassa (1854-1859), alkoi liike toistupalaisuuden hengen valtaamana huomattavasti vähentyä. Uutterasti ja vakaumuksensa mukaan teki viimemainittu työtä, mutta yhtä vähän kuin Reisjärvellä, missä hän sitä ennen oli toiminut pappina yhdeksän vuotta, pystyi hän täällä kansassa ylläpitämään herännäisyyden vanhaa mainetta ja voimaa. Vaikka Hemming jo näinä aikoina oli yksipuolisesti kiintynyt Laguksen kantaan, ei tahtonut hän riitoja rakentaa, mutta kun hän likeisimpine ystävineen karttoi seuraa niskaslaisten kanssa ja kun miltei kaikki Alavieskan vanhat heränneet noudattivat tätä esimerkkiä, alkoi sikäläinen liike potea samaa tautia, kuin toistupalaisuus muuallakin. Vikoillen kaikkia toisin ajattelevia ja sulkeutuen yhä enemmän itseensä, ei päässyt se vaikuttamaan ulospäin ja alkoi ennenpitkää vähentyä.

Muiden Keski-Pohjanmaan heränneitten pappien kera ansaitsee huomiota F. P. Kemell. Hänen lähtiessään pois Lappajärveltä (1850) oli sikäläinen liike melkoisen suuri. Mutta jaon tuottama yleinen epävarmuus sekä johtajan puute vaikuttivat, että se alkoi häviämistään hävitä, kunnes sekin ennenpitkää sukupuuttoon kuoli. Pyhäjoella, missä Kemell kahdesti oli ylimääräisenä pappina (1850-52 ja 1853-56) sekä Oulaisissa, missä hän v. 1852-53 oli kappalaisen apulaisena, syntyi hänen kauttansa herätys, jonka kuitenkin kasvava uskonnollinen välinpitämättömyys hänen poismuuttonsa jälkeen pian sai tukehutetuksi.

Etäisessä Kiimingissäkin kaikui Kemellin herätyshuuto. Hän oli näet kappalaisena siellä 1856-57. Tässäkin seurakunnassa oli suurten herätysten aikana M. R. Montinin ahkeran työn kautta — hän oli kappalaisena siellä vuodesta 1845 vuoteen 1854 — syntynyt melkoinen liike, jossa kuitenkin jo 1850-luvun keskivaiheilla väsymystä alkoi näkyä. Ei saanut Kemellkään sitä enää nousemaan, vaikka useat talot, niiden joukossa Honkanen, Alatalo, Leppälä ja Huru, olivat avanneet ovensa herännäisyydelle. Kielilläpuhujiakin täällä ilmaantui. Semmoinen oli esim. Antti Vuoti, joka Montinin kanssa kävi Jonas Laguksenkin luona Pyhäjärvellä. [Kert. Josef Österbladh, Rosa Qvickström, Sofia Helander y.m.]

Kiimingissä toimineista heränneistä papeista on paitsi yllämainittuja muistettava Frans Fredrik Lönnrot. Hän oli syntynyt 1830 ja vihittiin papiksi 1853. Toimittuaan ylimääräisenä pappina Paltamossa, Kemijärvellä ja Karungissa siirrettiin hän Kiiminkiin (1857), missä hän vaikutti kaksi vuotta. Lönnrot oli harvinaisen vakavamielinen, tunnollinen ja vaatimaton rauhan mies, joka herännäisyyden muistoja syvästi kunnioittaen ja sen hengelle uskollisena vielä kauan näiden aikojen jälkeenkin teki työtä Herran seurakunnassa. Lähinnä liittyi hän Laguksen katsantotapaan.

Herännäisyyden etevimpiä saarnaajia oli jo vainojen ajoilta tunnettu J. M. Stenbäck. Pysyen edelleen jyrkästi Paavo Ruotsalaisen opin kannalla, vastusti hän ankarasti veljensä Lauri Stenbäckin ja muiden Suupohjan pappien liittymistä uuteen suuntaan, koettaen tarmokkaasti ylläpitää liikkeen vanhoja traditsiooneja. Iissä, missä hän oli kappalaisena vuoteen 1856, ei muuten paljon tiedetty uuden suunnan eikä niskaslaisuudenkaan kautta syntyneestä jaosta, mutta huomattavammassa määrässä ei sikäläinen liike kuitenkaan tämänkään voimallisen saarnamiehen kautta päässyt nousemaan. Näkyvämpää oli Stenbäckin toiminnan tulos Paavolassa, jonka seurakunnan kappalaisena hän loppuijällään toimi. Suureksi ei hänen ystäväpiirinsä kuitenkaan viimemainitussakaan seurakunnassa kasvanut.

Vaikka Stenbäck vielä vanhoillakin päivillään joskus lankesi juoppouteen, tunnustettiin hän heränneissä piireissä yleisesti merkkimieheksi. Liikkeen ulkopuolellakin nautti hän suurta kunnioitusta, vaikka hän häikäilemättömän suoralla puheellaan ja jyrkillä saarnoillaan monesti loukkasikin sanankuulijoitaan. Aika oli jo muuttunut, ja useimmat heränneet papitkin pukivat jo ajatuksensa entistä hienompaan muotoon, mutta Stenbäckin saarnatapa oli edelleen sama, kuin se oli ollut vainojen päivinä. Yleisesti muistetaan vielä tänään esim. ruumissaarna, jonka hän piti lankonsa, Siikajoen kirkkoherran K. H. Schroderuksen maahanpanijaisissa v. 1858. Tämä, joka, niinkuin Stenbäckkin, oli naimisissa Jaakko Vegeliuksen tyttären kanssa, oli kauan ollut maailmanmielinen ja vastustanutkin seurakunnassaan syntynyttä herännäisyyttä, mutta heräsi loppuijällään. Hautajaisiin kutsuttiin paljon vieraita, niiden joukossa vainajan entisiä seuratovereita Raahesta y.m. Räikein sanoin kuvattuaan maailmanihmisen onnetonta elämää sekä lausuttuaan, että vainajakin kauan oli elänyt tätä elämää, kertoi Stenbäck, vainajan muistoksi pitämässään ruumissaarnassa, miten Herra vihdoin oli hänet löytänyt, muun ohessa lausuen: "Siten tuli hänkin loppuijällään haisevaksi entisille ystävilleen." — Stenbäckkin oli oppiin nähden likeisesti liittynyt Laguksen uskonnolliseen kantaan.

Pohjanmaan heränneistä sielunpaimenista 1850-luvulla ansaitsee ennen mainittujen lisäksi huomiota myöskin Emil August Wichmann, joka vihittiin papiksi 1854 ja toimi ylimääräisenä pappina Siikajoella vuoteen 1861. Vaikka hän alotti paimentyönsä herännäisyydessä paraikaa riehuvan sisällisen eripuraisuuden aikana, liittyi hänkin tähän liikkeeseen ja pysyi sen vanhoille traditsiooneille uskollisena elämänsä loppuun asti. Wichmannkin omisti Laguksen katsantotavan, jota, niinkuin olemme maininneet, miltei kaikki Pohjois- ja Keski-Pohjanmaan heränneet papit siihen aikaan kannattivat, ja siten jäi hänkin vieraaksi Vilhelm Niskasen edustamalle liikkeelle. Huomattava on sitäpaitsi, ettei viimemainitun liikkeen edustajia löytynyt Siikajoella sekä ettei heidän johtomiehensäkään näillä seuduin liikkunut.

Samana vuonna, kuin Wichmann, vihittiin papiksi K. A. Forbus. Hänkin liittyi Pohjois- ja Keski-Pohjanmaan heränneihin sielunpaimeniin, toimien vuosina 1854-58 siunauksella kappalaisenapulaisena Paltamossa, mistä hänet siirrettiin Säräisniemelle. Viimemainitussa seurakunnassa hän ei kuitenkaan ehtinyt kauan vaikuttaa, sillä melkein heti sinne muutettuaan hän kuoli (1858).

Näinä aikoina toimi Schwartzberg edelleen Säräisniemellä ja Jonas Lagus Pyhäjärvellä. Viimemainitun apulaisena oli vieläkin ennen (III, 93) mainittu Sakari Castrén. Muista näiden seutujen vanhemmista heränneistä papeista tapaamme J. G. Laguksen (III, 480) 1850-luvun alussa Hailuodossa, sitten Rautiossa (1851-58) sekä viimemainitusta vuodesta Lumijoella. V. 1854 pääsi L. H. Laurin Oulun kappalaiseksi sekä 1855 Pudasjärven kirkkoherraksi. Häntä kiitettiin täydellä syyllä edelleen eteväksi saarnaajaksi, ja esimiehensäkin näkyvät jo näinä aikoina tunnustaneen hänen ansionsa, koska hän v. 1852 sai nimipastorin arvon. Huomattavaa herätystä Laurin, joka edelleen toimi jyrkästi pietistisessä hengessä, ei kuitenkaan Oulussa eikä Pudasjärvelläkään saanut aikaan.

Paitsi Laurinia, joka näkyy pysyneen erillään Pohjois- ja Keski-Pohjanmaan yllämainituista heränneistä papeista, yhtyivät muut näiden seutujen heränneet sielunpaimenet likeiseen veljesliittoon. Usein he kirjoittivat toisilleen sekä kävivät toistensa luona. Joskus kokoontuivat he vieläkin tuommoisiin suuriin kokouksiin kuin menneinä aikoina. Tämänlaatuiseksi tilaisuudeksi muodostuivat esim. Österbladhin virkaanasettajaiset Piippolassa, jolloin nähtiin koolla paljon herännyttä kansaakin. Seurat pidettiin pappilan vinnillä, ja puhujina esiintyivät useat papit. Varsinkin Österbladhin ja Schwartzbergin henkevät puheet tekivät läsnäolijoihin syvän vaikutuksen. Toisen tällaisen tilaisuuden tarjosivat näiden seutujen heränneille papeille yllämainitun K. A. Forbuksen ja Maria Chydeniuksen häät Kärsämäellä maaliskuussa 1857. Varsinkin toinen hääpäivä muodostui herättäväksi hartauspäiväksi. Edellisenä yönä sai näet morsiamen äiti halvauksen. Schwartzberg puhui sairaalle hyvin evankeelisesti, ja kun tämän jälkeen Sofia Salow, joka oli tunnettu kielilläpuhuja, joutui horrostilaan ja salaperäisesti vakavalla puheellaan alkoi todistaa kuolemasta ja tuomiosta, valtasi särkevä hartaus kaikkien mielet. — Forbuksen häistä matkustivat Schwartzberg, Österbladh, Montin, J. G. Lagus sekä useat muut papit Jonas Laguksen tykö. Seurat, jotka silloin pidettiin Pyhäjärven pappilassa, olivat viimeiset suuret seurat tuon herännäisyyden kuuluisan johtomiehen kodissa. Lagus näet ei elänyt kuin kolme kuukautta tämän jälkeen. Vaikka vierasten suuri luku näkyykin niihin määrin rasittaneen sairasta isäntää, että tämä muutamassa näinä päivinä kirjoittamassaan kirjeessä sitä valittaakin, kohdeltiin ystäviä yhtä vieraanvaraisesi kuin aina ennenkin. Suuren herätysajan tavat vallitsivat edelleen muuttumattomina Pyhäjärven pappilassa. Kun Lagus ei jaksanut mennä tupaan, pidettiin seurat hänen omissa huoneissaan. Niiden päätyttyä katettiin ruokapöydät. Pöytäliinaa ei käytetty, tinasta olivat lautaset, ruoka yksinkertaista, mutta kaikille riittävää. [Kert. Josef Österbladh, Rosa Qvickström, Sofia Helander y.m.]

Tämmöiset tilaisuudet lujittivat niitä ystävyyden siteitä, jotka vanhoista ajoista asti olivat toisiinsa yhdistäneet Pohjois- ja Keski-Pohjanmaan heränneet papit. Tätä ystävyyttä eivät rikkirevityn ajan hävittävät voimat saaneet häirityksi. Rakkaat olivat heille herännäisyyden vanhat muistot, ja niille he tahtoivat pysyä uskollisina loppuun asti. Mutta eivät eläneet he vain menneitten aikojen muistoissa. Jota vieraammiksi heistä ihmiset kävivät näille muistoille, jota kiivaampana jaon synnyttämä taistelu riehui heidän ympärillään, valmistaen uutta aikaa herännäisyydellekin, sitä suuremmalla ikävällä loivat he katseensa matkan päämäärää kohti. Koti-ikävä on huomattava piirre heidän uskonnollisessa katsantotavassaan. Tässäkin suhteessa ilmaisevat useimmat heistä likeistä hengellistä sukulaisuutta oppi-isänsä Jonas Laguksen kanssa, eikä sitäkään voi kieltää, että viimemainitun, jaon ristiriitojen ja ruumiillisen sairaloisuuden aiheuttama surunvoittoisuus on moneen heistäkin leimansa painanut. Suurten herätysten aika on heidän vakaumuksensa mukaan ainaiseksi mennyt, ja uusi koittanut, joka ei heitä enää ymmärrä ja jossa he tuntevat itsensä muukalaisiksi ja vieraiksi. Näin ollen ei sovi kummastella, että vanhoillisuus, joka varsinkin heidän likeisimmissä ystävissään ja koko toistupalaissuunnassa kehittyi yhä jyrkemmäksi, sai heissä vallan.

Etelä-Pohjanmaalla tapaamme vielä jaon jälkeenkin monta herännäisyyden leimaa kantavaa pappilaa. Malmbergin ja Vilhelm Niskasen johtamasta liikkeestä pysyivät niiden asukkaat erillään, toiset liittyen uuden suunnan edustajiin tahi ainakin lähennellen heidän katsantotapaansa, toiset kallistuen toistupalaisuuteen ja uskollisesti noudattaen menneiden aikojen tapoja. Se muutos on kuitenkin näiden seutujen papeissa vielä suuremmassa määrässä kuin Keski-Pohjanmaalla huomattava, etteivät he enää vieraile toistensakaan luona niin usein kuin ennen, ja että heidän seurakunnissaan suurten seurojen aika on miltei kokonaan loppunut. Jota useammin Malmbergin joukot vanhaan tapaan matkustivat etäälläkin asuvien ystäviensä tykö yhdessä näiden kanssa Jumalan sanaa viljelemään, sitä huolellisemmin hänestä eronneet papit, joukkokristillisyyden suuria seuroja vikoillen, koettivat pienissä piireissä harjoittaa hartautta, kehoittamalla kehoittaen sanankuulijoitaan syventymään kristinuskon totuuksiin ja raamatun sanan kaikenpuoliseen viljelemiseen. Miten terveellistä tämä, uuden suunnan johtomiehistä lähtenyt katsantotapa monessa suhteessa olikin, kehittyi se näinä jaon synnyttämien riitojen aikana hyvin monessa tuomitsevaksi hengeksi, joka ei vetänyt puoleensa arkoja, Jumalan kutsuvalle armolle alttiita omiatuntoja, vaan päinvastoin ajoi heitä muualta etsimään tyydytystä hengelliselle tarpeelleen. Tämä on nähtävänä etenkin niillä tienoin, niissä uuden suunnan kanta esiintyi eniten positiivisena ja herännäisyydessä vakaantuneita tapoja jyrkimmin vastustavana. Nopeammin kuin muualla katosi liike näiltä seuduilta, kykenemättä synnyttämään vastapainoa yhä kasvavalle uskonnolliselle välinpitämättömyydelle.

Aivan väärin olisi kuitenkin väittää, että suuren herätysajan synnyttämä, elävään synnintuntoon ja persoonalliseen uskoon vaativa henki mitään enää vaikuttamatta kuoli sukupuuttoon kaikkialla, missä Malmbergin ja Vilhelm Niskasen edustama liike ei saanut jalansijaa. Siksi syvältä oli tämä henki vaikuttanut useimpiin tähän liikkeeseen kuuluneihin pappeihin, heidän ystäviinsä ja sanankuulijoihinsa, ja siksi syviä muistoja oli mennyt aika heihin jättänyt, että se monessa paikoin tuntuvastikin vaati ihmisiä tunnustamaan elävän kristillisyyden arvoa sekä käsittämään, ettei paljas kirkkojumalisuus riitä auttamaan ketään ijankaikkiseen elämään. Tämä koskee sekä uuteen suuntaan liittyneitä että toistupalaisia. Siinä merkityksessä kuuluu kumpikin suunta vielä, niiden jäätyä syrjään uudestaan nousevasta herännäisyydestä, tähän liikkeeseen. Etenkin ansaitsevat tässä suhteessa huomiota ne monet kodit, jotka, ottamatta osaa jaon synnyttämiin riitoihin ja maailmaan sortumatta edelleen harjoittivat hartautta isiltä perityssä pietistisessä hengessä. Kallis on näiden kotien nouseville sukupolville jättämä perintö, suuri niiden merkitys Suomen kirkon myöhemmälle kehitykselle. Silmäilkäämme seuraavassa muutamia semmoisia koteja.

Niinkuin ennen (II, 361 ja III, 51) on mainittu, toimi ylimääräisenä pappina Ylivieskassa vuosina 1842-45, ensin Jonas Laguksen sijaisena hänen virasta-eroittamisensa aikana ja tämän jälkeen hänen apulaisenaan, K. Johansson. Viimemainittuna vuonna pääsi hän Vimpelin kappalaiseksi, jossa toimessa hän pysyi vuoteen 1862. Laguksen seurassa ja hänen johtamansa suuren liikkeen keskuudessa oli tämä vilpitön Herran palvelija syvästi perehtynyt heränneitten uskonnolliseen katsantotapaan ja heihin rakkaudella liittynyt. Vimpeliin muutettuaan toimi hän edelleen samassa hengessä, kooten seurakunnan heränneet, joiden luku lienee ollut verraten iso ja hänen aikanaan lisääntyikin, yhteiseen sananviljelykseen. Täällä, samoinkuin Ylivieskassakin, teroitti Johansson vakavasti sanankuulijoilleen lasten kristillisen kasvatuksen tärkeyttä, ja varsinkin ansaitsee hänen vaikutuksensa rippikoulussa suurta tunnustusta. Jaon aiheuttamat riidat eivät ainakaan suuressa määrässä näy päässeen rikkomaan Vimpelin heränneitten ja heidän rauhaa rakastavan pappinsa välejä, eikä tahtonut tämä tuomiten puuttua herännäisyyden varsinaisilla sydänmailla riehuvaan taisteluun. Hän oli nöyrä, vaatimaton ja tunnollinen työntekijä Herran viinimäessä, mutta samalla tarmokas ja suora mies, joka seurasi vakaumustaan ja toimi sen mukaan. Vimpelin pappila oli Johanssonin aikana vakava kristitty koti, joka uskollisesti kylvi Jumalan sanan siemeniä kasvatettaviensa sydämiin, siunaukseksi Suomen kirkolle. [Kert. A. O. Törnudd]

V. 1849 oli O. H. Helander, niinkuin olemme nähneet (III, 381), siirtynyt Kortesjärvelle, missä hän toimi vuoteen 1854. Täällä taisteli hän sitä kovaa sisällistä taistelua, jonka alaisena niin moni muukin herännäisyysliikkeen eturivin mies näinä vuosina oli. Aikaisemmin kuin hänen isänsä sekä hänen veljensä Reinhold Helander erosi hän, Malmbergin vioista loukkaantuneena, tämän ja Vilhelm Niskasen johtamasta liikkeestä. Jos kukaan, niin hän katkerasti suri jaon tuottamia tuhoja. Uuden suunnan miehistä pysyi hän jyrkästi erillään, tahtomatta kuitenkaan ottaa osaa puolueriitoihin. V. 1854 pääsi hän Pietarsaaren kappalaiseksi eikä tässä ruotsinkielisessä seurakunnassa sitäpaitsi joutunutkaan tekemisiin Malmbergin ja Niskasen sanankuulijain kanssa, joita vastaan taisteleminen hänestä olisi tuntunut ylön raskaalta. Mutta että tämä eristetty asema monesti palautti hänen veljelliselle rakkaudelle niin alttiiseen mieleensä entiset onnellisemmat ajat ja että hän näitä aikoja haikein sydämin muisteli, se tiedetään niinikään. Tässäkin suhteessa liittyi hän yhä lähemmin Jonas Laguksen katsantotapaan. Että hän oppiinkin nähden oli tämän kannalla, näkyy esim. seuraavista, hänen vuosina 1856 ja 1857 veljelleen Reinhold Helanderille, joka hänkin siihen aikaan oli vieraantunut Niskasesta, kirjoittamistaan kirjeistä: "Kuolleen sydämeni tyhjyydessä ja ajatusteni pimeässä hajaannuksessa, joita joka päivä saan kokea, en kuitenkaan ole tahtonut heittäytyä epäuskoon enkä lihan valtaan, vaan olen turvautunut kadotetun syntisen ainoaan apukeinoon, olen kerjännyt armoa Kristukselta. Silloin kun aivan tyhmästi ja yksinkertaisesti olen jaksanut näin tehdä, olen aina saanut uutta elämän toivoa; sillä jos Kristus ottaa minut omaksensa, niin tulen korjatuksi, muuten en. Tämän kalliin asian tahtoo nyt perkele meiltä riistää ja eksyttää mielemme tästä yksinkertaisuudesta Kristuksessa, mutta yksinkertainen Jumalan Karitsaa katsominen tekee murhaajan julmat hankkeet tyhjiksi. Luokaamme siis, rakas veljeni, ahkerasti silmämme tuohon, niin saamme iloita siinä varmassa toivossa, että hän säilyttää uskotun tavaramme".

Toinen kirje, joka on vastaus Reinhold Helanderin valitukseen taloudellisten huolten johdosta, käsittelee samaa asiaa kuin vastamainittu. Se kuuluu:

"Ei ole hyvä leikitellä raha-asioittensa kanssa, mutta ei ole sekään hyvä, jos nämä käyvät niin vakaviksi, että ne tuottavat meille unettomia öitä. Ja kuitenkin — vähät näistä! Kuritus on hyvä, tulkoon se sitten miltä taholta hyvänsä. Oppikaamme ainoastaan käsittämään ja tottelemaan Kristuksen kallista kutsumusta, hänen kutsuessaan meitä näistä kaikista tykönsä. Jota enemmän suomme köyhille sieluillemme sitä lepoa, jota hän antaa, antaessaan meidän alastomina, kurjina ja kuolleina tulla luoksensa ja semmoisina meidät korjaa, sitä varmempi on apumme. En tiedä muuta tietä enkä muusta tietää tahdokaan. Lähtekäämme ahkerasti tälle tielle, jotta vähän oppisimme tuntemaan tätä sielunystävää ja saisimme iloita siitä varmuudesta, että hän on ystävämme ja pitää meistä huolta. Jos tämä on pyrkimyksemme, niin saamme rohkeasti luoda luotamme epäuskon ja hullun järkemme huolet ja vaatimukset, sillä saamillehan kaikkinemme kätkeytyä Kristuksen siipien alle" [O. H. Helanderin kirjeet Reinhold Helanderille 20/10 56 ja 5/11 57 (Omistaa Kirkkohist. seura).].

Ken ei näissä kirjeissä huomaa Jonas Laguksen hengen likeistä sukulaisuutta? Ja ken ei ole altis myöntämään, että niissä selvästi näkyy myöskin Paavo Ruotsalaisen katsantotapaa? Niistä kuuluu särjetyn sydämen tykytyksiä, ja juuri nämä tykytykset ovat, niinkuin monesti olemme sanoneet, kaiken elävän, liikkeen alkuperäiselle hengelle uskollisen herännäisyyden oleellisin tuntomerkki. Semmoinen oli sekin sydän, josta tässä on kysymys. Että se tykki miehekkään miehen povessa, ei suinkaan vähennä näiden tykytysten arvoa.

Samaan tapaan kuin Helander, puhui ja kirjoitti edelleen vanha Jaakko Vegelius. Syvästi surren herännäisyyden hajaantumista, oli hänkin tullut siihen vakaumukseen, että syytökset Malmbergia vastaan eivät olleet perättömiä, ja siitä syystä eronnut hänestä. Uuteen suuntaan ei hänkään liittynyt, vaan edusti loppuun asti herännäisyyden vanhaa katsantotapaa, jommoisena tämä näinä aikoina esiintyy Laguksen kirjeissä. Viimemainitun kanssa oli hän ahkerassa kirjeenvaihdossa, pitäen häntä silloisen kirkon miltei etevimpänä tukena. Niinpä kirjoittaa hän esim. tyttärelleen kuultuaan tuon vanhan ystävänsä sairaudesta ja muista häntä kohdanneista kärsimyksistä: "Ihmeellinen tuo Laguksen kohta! Hänen täytyy alituisesti kokea kovaa kuritusta ja kovia koetuksia. Mutta senpätähden hän onkin kirkkomme luja pylväs" [Jaakko Vegeliuksen kirjeet Betty Schroderukselle 17/1 57 ja 12/2 56 (Omistaa Kirkkohist. seura).].

Ettei se jokseenkin yleinen, uuden suunnankin edustajain kannattama, heränneitä vastaan monesti lausuttu syytös, että nämä muka tyytyivät alituiseen valitukseen, josta eivät sen pitemmälle päässeet, ainakaan sovi Vegeliukseen, todistavat seuraavat, muutamasta hänen näinä aikoina kirjoittamastaan kirjeestä lamatut sanat: "Älä unohda jokapäiväistä käyntiä armonistuimella, tuota tuttavallista seurustelua Kristuksen kanssa, joka tahtoo olla ainoa vapahtajamme. Älä milloinkaan tyydy monien jokapäiväisten puutteittesi valittelemiseen, sillä ne eivät sillä tavoin tule autetuiksi, vaan riennä hänen luoksensa kaikkine synteinesi, olivat nämä sitten miten hävettäviä ja saastaisia tahansa. Hänellä on apua kaikkeen, hän korjaa kaikki" [Jaakko Vegeliuksen kirjeet Betty Schroderukselle 17/1 57 ja 12/2 56 (Omistaa Kirkkohist. seura).].

Samaa leimaa kuin ennenkin kantoi Vegeliuksen pappila vielä jaonkin jälkeen, sillä eroituksella kuitenkin, ettei siellä enää nähty noita suuria, läheltä ja kaukaa kokoontuneita ihmisjoukkoja, niinkuin jakamattoman liikkeen aikana. Syynä viimemainittuun seikkaan oli kyllä osaksi sekin, että isäntä oli vanha — hän oli jaon vuonna jo 73 vuoden ikäinen — eikä enää jaksanut seurustella ystäviensä kanssa niin, kuin aikaisemmin, jolloin hänen kotinsa oli heränneitten pappien suosituimpia yhtymäpaikkoja, mutta pääsyynä oli kuitenkin se hajoittava voima, joka oli särkenyt herännäisyyden rivit ja vieroittanut likeisetkin ystävät toisistaan. Eikä sitäkään kukaan voi kieltää, että ero Malmbergista tässäkin suhteessa vaikutti paljon. Hänen ympärilleen olivat kaikki Suupohjan heränneet papit kokoontuneet ja häntä hänen matkoillaan seuranneet; he olivat nyt kaikki eronneet hänestä, mutta ei löytynyt ketään, joka olisi voinut täyttää sitä aukkoa, joka täten oli syntynyt heidän veljespiirissään.

Mitä muutoin siihen tosiseikkaan tulee, etteivät ainoastaan uuden suunnan miehet, vaan poikkeuksetta kaikki Pohjanmaan heränneet papit, nekin, jotka menneiden aikojen muistojen lämmittäminä edelleen tahtoivat toimia herännäisyyden hengessä, erosivat Malmbergista, niin todistaa se kieltämättä, ettei hän ollut syytön niihin vikoihin, joista häntä syytettiin. Mutta merkille on pantava, että ainoastaan uuden suunnan edustajat samalla erosivat herännäisyydestäkin, muut sitävastoin eivät. Että ensinmainitut itse empimättä tunnustivat tahtovansa pysyä erillään koko liikkeestä sekä että he olivat vieraantuneet siihen kuuluvista papeistakin, näkyy esim. seuraavista K. K. von Essenin v. 1862 K. O. Roseniukselle antamasta selostuksesta Pohjanmaan herännäisyydestä. Lausuttuaan kiittäviä sanoja muutamien evankeeliseen suuntaan kuuluvien pappien käänteestä "puhtaammalle tolalle" hän näet kirjoittaa:

"Ruotsalaisen joukossa jatkui yksimielisyys vielä kauan hedbergiläisen riidan jälkeen. Tämän joukon yksipuolisuudet tulivat yhä selvemmin näkyviin ja hedelmät kävivät yhä katkerammiksi. Huomattiin, että seudun (Suupohjan) johtaja N. K. Malmberg eli törkeissä synneissä kristinuskon peitteen alla. Uudistettujen veljellisten varoitusten jälkeen, jotka kaikki olivat turhat, erosivat kaikki papit ja säätyläiset julkisesti hänestä. — — Näistä jäi muutamia sekä pappeja että muita säätyläisiä näillä tienoin Ruotsalaisen riveihin (tämä kuoli kuitenkin samaan aikaan) ja he liittyivät nyt sitä lujemmin puolueeseen. He säilyttävät sekä opin että harjoitukset semmoisina kuin ne olivat Paavon kuoleman aikana, puhuen paljon 'yksinkertaisesta tiestä', siitä että ihmisen aina tulee 'kadotettuna syntisenä ikävöidä Kristusta', jota tehdessä ei hän kuitenkaan saa tulla mihinkään varmuuteen armotilastaan, vielä vähemmin päästä hengellisesti kasvamaan, vaan tulee hänen uskollisesti pysyä 'ensimmäisellä asteella': jokainen askel siitä eteenpäin on paha. Muutoin on kristityn tuntomerkkinä äärettömän jyrkkä maailman kieltäminen, etenkin vaatteisiin nähden. Sitäpaitsi ovat taide ja tiede miltei kirotut. Tähän suuntaan kuuluvat, mikäli tiedän, kaikki heränneet papit Pohjois-Pohjanmaalla. Niidenkään kanssa en ole moneen vuoteen ollut missään likeisessä suhteessa".

Malmbergin ystävistä lausuu von Essen yllämainitussa selostuksessa seuraavan ankaran tuomion: "Suuri joukko talonpoikia siinä pitäjässä (Lapualla), missä Malmberg oli pappina, sekä läheisissä pitäjissä, pysyi hänelle uskollisena, kiihoittuen (jaon jälkeen) kiihottumistaan ja kunnioittaen häntä vielä hänen v. 1858 tapahtuneen kuolemansa jälkeen miltei pyhimyksenä. Hyvin surkuteltava on näiden ihmisraukkojen tila. He ovat niihin määrin jähmettyneet eksytyksessään, että näyttävät olevan kokonaan perikadon omat".

Omasta, herännäisyydestä eronneesta suunnastaan antaa von Essen samassa kirjoituksessaan tämän todistuksen: "Malmbergin lankeemus avasi useampien hänen täkäläisten ystäviensä silmät, niin että pääsimme käsittämään, miten välttämätöntä oli perinpohjin tutkia Jumalan sanaa sekä, hyläten ihmisauktoriteetin, jonka orjina ja eksyttäminä näihin asti olimme olleet, ehdottomasti totella tätä sanaa. Sen valon ja armon mukaan, minkä Herra on meille antanut, olemme koettaneet vaikuttaa seurakunnissamme, mutta vaikutuksemme hedelmistä ei näihin asti valitettavasti ole paljon sanomista. Entinen erimielisyys ja toisiaan vastaan olevat opit ovat synnyttäneet jonkunlaista epäilystä kansassa. Sentähden eivät herätykset ole vaikuttaneet laajemmalta. Vanhoissa heränneissä löytyy kuitenkin monta rehellistä, jotka vakavasti riippuvat Jumalan sanassa, saavat kokea sen voimaa sydämissään sekä vaeltavat evankeliumin opin mukaan. Välikappaleemme ovat, paitsi tavallista saarnaa, sekä julkiset raamatunselitykset kirkossa sunnuntaina iltapäivällä että sananviljely omissa kodeissamme ja sanankuulijoittemme luona perhejuhlissa ja muissa tilaisuuksissa. Sitäpaitsi keskustelemme yksityisesti heidän kanssaan ahtaammissa piireissä. Omassa keskuudessaankin kokoontuvat samanmieliset sielut usein Jumalan sanan ääreen, ilman pappiakin, jolloin luetaan, veisataan ja keskustellaan." [K. K. von Essenin kirjekonsepti K. O. Roseniukselle 1862.]

Yhtä jyrkästi herännäisyyttä vastustavalle kannalle asettuu A. V. Ingman muutamassa F. G. Hedbergille heidän välisten riitakirjoitusten johdosta kirjoittamassaan kirjeessä. Kerrottuaan jo v. 1846 sydämessään omistaneensa evankeelisemman opin kuin Pohjanmaan heränneet, hän lausuu: "Vuodesta 1847 alkoi minulle uusi ajanjakso, kova koetuksen hetki. Tähän aikaan alkoivat Malmberg ja W. Niskanen vastustamalla vanhurskauttamista teroittaa räikeää ohjelmaansa hengellisestä köyhyydestä. He kielsivät ainakin käytännössä kerrassaan uudestasyntymisen, kaiken lapsellisen uskonelämän Jumalassa, kaiken pyhityksen. Sensijaan pitivät he lihan heikkouden, himojen ylivallan ja kaikkien kääntymättömän luonnon mahdollisten kujeiden tuntemisen oikeana, autuaallisena vanhurskauttamisvalona; sille, joka oli päässyt tähän mielialaan, loisti vanhurskauttamisoppi suurimmassa valossaan, silloin hän ei enää ollut ulkokullattu, ei paavilainen pyhimys. Semmoinen ihminen antoi lihan olla lihaa, Kristus yksin oli vapahtaja ilman että tuohon sai sekoittaa mitään puhetta sisällisistä muutoksista tahi farisealaisista pyhityshommista. Tämä oppi tuntui minusta alusta alkaen sangen inhoittavalta, sillä vapautettu omatuntoni vastusti sitä. Mutta minua vastaan hyökättiin pietismin koko sofistisella dialektiikalla. Lutherilaisuuden varjolla saivat nämä lihalliset ihmiset sisällisen uskon ja elämänperustani vihdoin järkytetyksi. Olin vielä lapsi Kristuksessa ja aloin horjua. Sillä tavoin pakeni sieluni rauha, ja minä sorruin mitä kauheimpaan sisälliseen pimeyteen".

Kuvattuaan tästä johtuvaa kovaa sisällistä taisteluaan, Ingman jatkaa: "Herran edessä saatoin avonaisesti tunnustaa epäilykseni Suomen pietistisiin pappeihin nähden, mutta monta herännäisyyden yksityisistä kannattajista täytyi minun pitää likeisinä ja rakkaina ystävinäni. Se pyhä kutsumus, jolla Jumala viime aikoina oli siunannut isänmaatamme, oli — niin arvelin — yhdistänyt meidän kaikkien pyrinnöt yhdeksi rakkaudessa. Sentähden vastustin sinua vastaan kirjoittamani kirjan alkulauseessa meistä, pyhästi kutsutuista veljistäsi eroavaa skismallista kantaasi. Arvelin, ettei saisi väkivaltaisesti ja ryntäämällä esiintyä kansaa vastaan, joka ehkä oli Jumalan omaa kansaa, vaan että tulisi odottaa tarkkoja ja selviä viittauksia Jumalalta. Tämän varovaisen ohjelman mukaan minä toimin ja moni muu minun kanssani. Tuli sitten se hetki, jota olimme odottaneet. Jumala kuuli rukouksemme — pietismin kauhistus paljastui Malmbergin surkeassa lankeemuksessa. — On kyllä totta, että se seikka näennäisesti todistaa minua vastaan, että minä yllämainitun innoittelemiseni kautta koettaen saada aikaan yksimielisyyttä pyhästi kutsuttujen välillä sekä jonkunlaisesta lapsellisesta kunnioituksesta sitä maassa syntynyttä herätyssuuntaa kohtaan, jolta olin saanut ensimmäisen hengellisen kasvatukseni, vielä mainitussa esipuheessa suitsutin Suomen lahkolaisuuden epäjumalille. Tätä tyhmyyttäni olen katkerasti katunut, mutta enhän silloin vielä tiennyt mitä nyt tiedän. Mutta jokaiselle puolueettomalle arvostelijalle esiintyy oppini aivan toisenlaisena kuin se, jonka leimaa Paavon suunnan oppi näihin asti kantaa" [A. V. Ingmanin F. G. Hedbergille kirjoittaman kirjeen kopia (päivämäärättä).].

Ingmanin moite ei siis koske yksin Malmbergia ja hänen johtamaansa suuntaa, vaan se kohdistuu hylkäävänä koko herännäisyyttä vastaan. Samalla kannalla ovat pääasiassa myöskin von Essen ja Lauri Stenbäck. Ja näiden uuden suunnan etevien johtomiesten käsityksen mukaan muodostivat muut siihen liittyneet mielipiteensä. Huomattava on niinikään, etteivät ainoastaan Ingman ja Stenbäck, niinkuin ennen on kerrottu, olleet tulleet siihen vakaumukseen, että Paavo Ruotsalainen oli sortunut juoppouteen, vaan että tämä oli von Esseninkin käsitys. Yllämainitussa Roseniukselle kirjoittamassaan kirjeessä hän näet lausuu: "Kiivaillen tekopyhyyttä vastaan, unohtivat Ruotsalainen ja hänen opetuslapsensa valvoa elämäänsä, ja taistelussaan Renqvistiä vastaan, joka Jumalan valtakuntaan pääsemistä varten vaati ehdotonta raittiutta, tuli Ruotsalainen itse juomariksi".

Puolueeton arvostelu vaatii meitä vielä tässäkin huomauttamaan, että von Essen, samoinkuin Ingman ja Stenbäckkin, verraten harvoin olivat tavanneet Ruotsalaista — tämän viimeaikoina, lukuunottamatta Stenbäckin ennen (III, 377) mainittua käyntiä Nilsiässä v. 1849, eivät kertaakaan. Aivan yhtä pätevä todistaja, kuin he, on omaan siveelliseen elämäänsä nähden esim. J. I. Bergh; ja etenkin siitä syystä, että hän verrattomasti paremmin tunsi Ruotsalaisen ja tiesi, millaista tämän elämä todellisuudessa oli, on hänen todistukselleen paljon suurempi arvo annettava. Ja kuinka toisin kuuluukaan hänen todistuksensa herännäisyyden oppi-isästä. Suuri arvo on samoista syistä niinikään annettava Jonas Laguksen käsitykselle Paavosta, ja se oli sama kuin Berghin.

Enemmän kuin yhdessä suhteessa erehdyttävä on se kuva, jonka von Essen yllämainitussa selostuksessa antaa herännäisyydestä. Niinpä hän esim. väittää, että syynä Hedbergin eroon liikkeestä oli "se raaka tapa, jolla Malmberg ja muut ystävät Pohjanmaalla häntä kohtelivat"; mutta väärin on syyttää etupäässä Malmbergia tuosta "raakuudesta", sillä paljon ankarammin kuin hän moni muu silloin hyökkäsi evankeelista suuntaa ja sen perustajaa vastaan. Roseniuksen Suomen heränneistä käyttämää nimitystä "Kainilaiset pyhimykset" tunnustaa von Essen jo siihen aikaan (1842) pitäneensä hyvin kuvaavana. Ja kerrottuaan, miten hän itse ja muut Helsingissä heränneet ylioppilaat papeiksi tultuaan ja Malmbergin esimerkkiä seuraten olivat alistuneet noudattamaan Savon herännäisyyden periaatteita, hän lausuu: "Siten tarttui meihin se saastaisuus, jota löytyi Ruotsalaisen ja savolaisten sekä opissa että elämässä" [K. K. von Essenin kirjekonsepti K. O. Roseniukselle 1862.].

Näistä lauseista näkyy selvästi, mitä von Essen niinä aikoina, jolloin hän kirjoitti kysymyksessä olevan kirjeen, ajatteli herännäisyydestä. Suurta tunnustusta hän ei ainakaan tämän liikkeen oppi-isälle ole altis antamaan ja Malmbergin syyksi saa hän jos mitä. Sitä oudommalta tuntuu kysymyksessä oleva arvostelu, kun ottaa huomioon, että se on lähetetty vieraan kansan miehelle, joka hyvin vähän tunsi Suomen herännäisyyttä ja sen johdossa toimineitten henkilöitten työtä. Liike semmoisenaan saa hyvin vähän tunnustusta ja tämä vähäkin koskee yksinomaan sen alkuaikoja; sen yllämainitut johtomiehet saavat yksinomaan moitetta osakseen. Ja kuitenkin on von Essen muille tunnustanut, että Malmbergin verrattoman voimalliset saarnat saivat aikaan sen perinpohjaisen muutoksen Suupohjan raa'assa kansassa, joka koko sen elämässä tulee näkyviin 1840-luvulla [Kert. A. O. Törnudd y.m.], sekä vielä vanhoilla päivillään omasta silloisesta suhteestaan häneen lausunut: "Jo v. 1832 solmittiin se likeinen ystävyys, joka yhdisti minut Malmbergiin kahden vuosikymmenen aikana. Paljon kehoitusta sain hänen kauttansa; saatan sanoa, etten viihtynyt niin hyvästi kenenkään muun seurassa, kuin hänen. Saadakseni oleskella hänen läheisyydessään ja nauttia hänen kehoittavaa ja virkistyttävää kanssakäymistään, hain apulaispapin paikan Ylihärmässä, jota hoidin kolme vuotta, vaikken saanut penniäkään palkkaa, ja samasta syystä hain sittemmin vakinaisesti tuon pienen paikan. Tämän ajan kuluessa olimme usein yhdessä. Olin hänen likeisimpiä ystäviään. Luotin häneen rajattomasti ja hänen verrattomat lahjansa herättivät minussa mitä syvintä kunnioitusta ja ihailua" [K. K. von Essenin kirje Wilh. Malmbergille 19/1 87.].