Herännäisyyden vaiheita käsittelevistä talonpoikaisten miesten kirjoituksista voivat ainoastaan Matti Paavolan muistiinpanot vetää vertoja Niskasen kynän tuotteille. Jos niitä vertaa esim. hänen serkkunsa Vilhelm Niskasen "Muistokirjaan" ja kirjeisiin, on eroitus hyvin suuri. Viimemainittu oli huono kynämies eikä pystynyt läheskään niin puolueettomasti kuin edellinen asioita esittämään. Heränneitten johtajana sitävastoin oli Vilhelm Niskanen paljon etevämpi. Hän oli sitäpaitsi luonteeltaan vakavampi ja syvällisempi kuin tuo hänen huikenteleva ja oppineittenkin seurassa usein suurisuinen sukulaisensa. Mutta se tunnustus on empimättä Lauri Juhana Niskaselle annettava, että hän oli lahjakas mies ja että hän kirjoituksillaan suuressa määrässä on hyödyttänyt herännäisyysliikettä, antamalla siitä jälkimaailmalle tärkeitä tietoja sekä kehoittamalla esimerkillään muitakin rahvaan miehiä tekemään kirjallisia muistiinpanoja isien taisteluista ja elämänvaiheista.
Niskasen loppuelämä ei ole omiaan tukemaan hänen mainettaan. Niinkuin moni muu Paavo Ruotsalaisen ystävistä sortui hänkin vanhoilla päivillään viinan orjaksi. Tämä oli varmaan suuressa määrässä syynä siihen, että hän lakkasi kirjoittamastakin. Ehkä estivät sitäpaitsi herännäisyydessä syntynyt erimielisyyskin ja jako häntä tätä lempityötään jatkamasta. Mahdollista on myöskin, että hän J. I. Berghiltä, jonka luona hän vielä elämänsä viime vuosina usein kävi, oli saanut kuulla, että Lauri Stenbäck, jaon hengen kiihoittamana, jyrkästi oli vastustanut Paavo Ruotsalaisen elämäkerran kirjoittamista (III, 455). Luotettavien kertomusten mukaan oli Niskanen aikonut kirjoittaa kertomuksen viimemainittua vastaan v. 1848 nostetusta oikeusjutusta, hänen kuolemastaan ja hautajaisistaan.
Niskanen kuoli toukokuun 17 p:nä 1853. [Kert. Kusti Niskanen;
Akiander, VII, 149.]
* * * * *
Savon herännäisyyden huomattavin paikka oli edelleen Kuopio ja sen ympäristö. Mutta näilläkin tienoin huomaamme 1850-luvun keskivaiheilla ja jo aikaisemminkin väsymystä ja lamautumista, ja sitäpaitsi tulee kaupungin heränneissä säätyläisissä näkyviin vikoilemishalua hengenheimolaisia kohtaan ja erimielisyyttä. Jonas Lagus kävi näinä vuosina silloin tällöin Kuopiossa, ja hänen lähimmässä sikäläisessä ystäväpiirissään kehittyi kehittymistään se käsitys, että muut opettajat olivat vieraantuneet siitä ikävöivän uskon elämästä, jota Paavo Ruotsalainen oli teroittanut valvovan kristityn vasituisena tuntomerkkinä. Missä määrässä Lagus itse oli syynä tuossa piirissä syntyneeseen vikoilemishaluun, on vaikea sanoa, mutta selvästi näkyy, että täälläkin heränneitten keskuudessa syntyi tuommoinen ahtaampi piiri kuin Pyhäjärvellä ja muuallakin, missä hänen pessimistinen katsantotapansa sai kannattajia. V. 1853 kirjoitti hän ystävilleen Kuopiossa: "Karttakaa kaikkia riitoja älkääkä antako toisten katkeruuden saattaa itseänne kiistaan ja aiheettomaan kiivauteen. Sillä eihän muuta voi tapahtua, kuin että teidänkin keskuudessanne ilmaantuu joku tai joitakuita, jotka luonnon ja lihan ärsyttäminä tekevät tien leveämmäksi, kuin raamattu on sen viitannut. Tuntekaa heidät heidän hengestään ja hedelmistään! Aika on kauhea, ja perkele raivossa niille harvoille, jotka haluaisivat tulla istutetuiksi Kristukseen." [Laguksen kirje K. A. Malmbergille 19/4 53 (Evankeliumin ääni, s. 166).] Kirje on kirjoitettu K. A. Malmbergille. On huomattava, ettei Lagus siinä eikä muissakaan samalle henkilölle näinä vuosina kirjoittamissaan kirjeissä lähetä terveisiä Berghille, vaikka hän mainitsee useita henkilöitä, niiden joukossa viimemainitun sisarenkin Lisette Berghin, joita hän pyytää kirjeen vastaanottajaa tervehtimään.
Ainoa Kuopion, papeista, johon Lagus ja hänen ystävänsä tässä kaupungissa näkyy täysin luottaneen, oli Albert Ingman, mutta tämä muutti jo v. 1853 Karstulaan. Ehkä oli tämä muutto ainakin osaksi syynä siihen, että tuo pieni joukko Kuopiossa yhä yksipuolisemmin liittyi Lagukseen. Oli miten oli, Berghiin he eivät enää täysin luottaneet. Varsinaista tuvan jakoa Kuopion heränneissä ei kyllä tapahtunut, mutta salainen vikoileminen sai sensijaan yhä enemmän jalansijaa heidän piirissään. Myöntää täytyy, ettei Lagus tehnyt mitään sitä estääksensä. Hän päinvastoin melkein joka kirjeessä puhuu ystävilleen ja ystävistään tavalla, joka osoittaa, että hän epäili Kuopion muita heränneitäkin. Niinpä hän esim. v. 1854 kirjoittaa K. A. Malmbergille: "Niitä ystäviä, jotka kävivät meitä tervehtimässä, oli myös Ingman äitineen Karstulasta. Hauska oli heitä tavata. Vielä on muutamia ihmisiä, harvoja siellä ja harvoja täällä, jotka ovat liikkeellä parannusasiansa vuoksi." [Laguksen kirje K. A. Malmbergille 1/4 54 (Evankeliumin ääni, s. 189).]
On kyllä totta, että Bergh, niinkuin ennen (III, 512) on kerrottu, siinä suhteessa oli poikennut aikaisemmasta kannastaan, että hän, vastustaen Savon herännäisyyden "subjektivismia", entistä enemmän teroitti raamatun lukemista ja siinä ilmoitetun jumalallisen armon objektivista puolta, mutta Paavo Ruotsalaisen opin perusteista hän tämän kautta ei ollut poikennut. Todistaaksemme, ettei niin ollut laita, ja samalla näyttääksemme, ettei Laguksen ja Berghin opissa ollut mitään oleellista eroitusta, asetamme tässä rinnakkain kummankin näinä aikoina kirjoittaman kirjeen. Ensinmainittu kirjoittaa muutamalle epäuskon kiusauksia vastaan taistelevalle virkaveljelle:
"Kun armahtava Vapahtaja on sinussa herättänyt halun tulla pelastetuksi, väijyy sinua epäusko, vaatien sinulta, mitä Kristus ei ensinkään vaadi eikä odota sinussa löytävänsä, nimittäin elämää, voimaa, tahtoa ja valoa elääksesi hänen kanssansa; sillä juuri tätä on hän tullut sinulle antamaan, kun joka hetki uudelleen tulet hänen luoksensa ja pääasianasi on näiden armonvoimien pyytäminen, joita ei sinulla eikä kenelläkään toisella ole, vaan yksin hänellä, joka on elämän leipä ja joka, alituisesti uudelleen antaen tätä kaikkea, synnyttää ja elättää meitä ijankaikkiseen elämään. Luovu siis kaikesta muusta, ja kun epäuskon käki laulaa sydämessäsi: 'Sinulle ei löydy apua, sinä olet hukkaan joutunut' y.m. niin älä usko tuota tuonelan lintua, vaan mene heti yksinkertaisesti Herran Kristuksen tykö, puhuttele häntä ja kysy: 'Herra, tahdotko vielä ottaa minut elämän tielle, antaa minulle lapsen oikeuden ja verelläsi puhdistaa minut kaikesta synnistäni?' Pitkitä tätä hiljaisuudessa, odottaen minkä vastauksen hän sinulle antaa, ja jos vastaus viipyykin, niin älä antaudu epätoivoon. Eihän meillä ole oikeutta uskoa tyhmän sydämemme hylkäämistuomioita, jotka perustuvat yksinomaan Jumalan valkeuden ilmoittamaan kurjuuteemme, sillä juuri tämän kurjuutemme tähden on Jesus Kristus, elävän Jumalan poika, tullut maailmaan auttamaan meitä ja antamaan elämää kaikille auttamattomasti kadotetuille. Koska ilman hänettä ja ilman uskonyhteyttä hänen kanssaan joudumme hukkaan, vaan hänessä tulemme korjatuiksi, niin tahdommehan lukea kaiken muun vahingoksi, jotta me öin päivin löydettäisiin hänessä, pyrkien hänen tykönsä kuivan, kuolleen, syntisen sydämemme halulla. Mutta tämä tuleminenkin Herran tykö on hänen lahjansa, jonka hän antaa, kun tunnustamme, ettemme ilman häntä mitään voi. Pitkitä sentähden joka aika tätä sisällistä anomista ja Kristusta ikävöimistä, rukoile äläkä väsy, niin saat itse kokea, että tämä on ainoa oikea, uudestiluova parannus, ja sinä olet ymmärtävä eroituksen sen ja itsevanhurskauden pettävän, hengettömän parannuksen välillä, jonka perustuksena on lain autio kallio. Veljeni! Kristus elää ja hoitaa itse meitä. Älkäämme koskaan väsyen lakatko häntä etsimästä ja häneltä pyytämästä kaikki, kaikki. Kun itse näin teet ja tätä harjoitusta jatkat, niin saatat myöskin rohkeasti julistaa sitä ilosanomaa, että kaikki syntiset poikkeuksetta saavat tulla hänen luoksensa tullaksensa autetuiksi ja puhdistetuiksi, ja että parannus, usko, pyhitys johtuvat tästä lapsellisesta, alituisesta sisällisestä seurustelusta hänen kanssansa. Työtä tekevä ja raskautettu ystävä! Älä kauemmin pysy poissa hänen luotaan, joka tänä päivänä ja kaikkina päivinä rakastaa sinua, olit sitten millainen hyvänsä, ja on käskenyt sinua kutsumaan sieluja luoksensa". [Laguksen kirje jollekin virkaveljelle 18/5 57.]
Berghin kirje on kirjoitettu eräälle niinikään epäuskon kiusauksissa taistelevalle naisystävälle. Sen pääsisällys on seuraava:
"Suret sitä, ettet ymmärrä sen pimeän syytä, johon sielusi on joutunut. Pelkäät tämän epätietoisuuden johtuvan helmasynneistä, kun et Herralta saa mitään vastausta rukouksiisi y.m. Rakas ystävä, tämä ja kaikki mitä asiastasi kirjoitat todistaa, että Herra on sinulle rakas ja että hän rakastaa sinua, varsinkin koska selvästi käsität, että hän on ainoa turvasi, ja huolellisesti koetat kääntyä hänen puoleensa. Olen vakuutettu siitä, etteivät helmasynnit, olkoot nämä sitten mitkä tahansa, eikä se, että Herra ei tahtoisi auttaa sinua, ole syynä levottomuuteesi, vaan se, ettet tunne Herran teitä, jotka eivät ole sinun teitäsi, ja siitä johtuva kärsimättömyys, kun hänen vastauksensa viipyy, sekä aiheeton semmoisen vastauksen odottaminen häneltä, s.o. semmoinen varmuus armoittamisestasi ja yhdistyksestäsi hänen kanssansa, jota hän ei ole luvannut eikä nyttemmin tahdo sinulle antaakaan. Rakas sisar, heitä pois tuo innoitteleminen, sillä siten sinä vain kiusaat Herraa ja ylläpidät itsessäsi pohjattoman epäuskon, katkeran levottomuuden ja toivottomuuden lähteen. Semmoista varmuutta ja semmoista vastausta, kuin sinä tahdot, ei sinulle enää suoda, sen tiedän varmasti, vaan Herra itse, tuo taivaaseen astunut, Isän oikealle puolelle korotettu, kaikkinäkevä ja kaikkivoipa Herra Jesus ja hänen sanansa kalliit armonlupaukset ovat itsessään täysin riittävä varmuus sinulle. Enempää et tarvitse etkä saa kiusata häntä sinulle antamaan, sillä luotettavampaa varmuutta hän ei ole luvannut; mutta jos hän kuitenkin antaisi sinulle senkaltaisen varmuuden kuin odotat, niin kyllä hän itse tietää ajan ja hetken, jolloin hän sen antaa. Se vastaus ja varmuus, jota tarvitset, ovat sinulle siis joka päivä tarjona. Älä niitä sentähden etsi mistään välittömästä Herran vastauksesta äläkä mistään valtaavasta hänen armonsa tuntemisen ilosta y.m.s. Älä sitä myöskään etsi sydämesi muutoksista äläkä elämäsi täydellisyyksistä. Anna päinvastoin sydämesi jokapäiväisen saastaisuuden, tahtosi nurjuuden, voimasi heikkouden ja elämäsi jokapäiväisten syntien, vikojen ja puutteiden ajaa ja nöyryyttää itseäsi lapsellisella luottamuksella pakenemaan hänen armonistuimensa tykö, mihin hänen kalliit armolupauksensa kutsuvat sinua, ja ilmaise sillä edelleen huolesi hänelle itselleen ja asetu kaikkinesi turvautumaan yksin hänen ansioonsa. Ota siellä hänet vastaan hänen armolupaustensa eikä minkään välittömän vastauksen nojalla vapahtajaksi äläkä pelkää siten loukkaavasi häntä. Päinvastoin tahtoo hän harjoittaa sinua juuri näin tekemään, sillä 'autuaat ovat ne, jotka eivät näe ja kuitenkin uskovat'. Siten saat hänet itse kaikkine hänen armonsa rikkauksineen ja voimineen, vaikka kuinka vähän saisitkin tunteessasi sitä maistaa, ja sinä saat, niinkuin sinun tuleekin, luoda luotasi kaikki tarpeeton kuoleman pelko. — On kyllä totta, että tämä taito katsoa Herraan ja yksin häneen turvautuminen ei ole heti opittu, vaan vaatii harjoitusta, ahkeraa ja pitkällistä harjoitusta; mutta eihän Lutherkaan eivätkä muut sinua ja minua paremmat uskonsankarit ole oppineet tätä taitoa yhdessä päivässä, vaan ovat sitä koko elämänsä ajan opetelleet. Kuitenkaan he eivät ole epätoivoon antautuneet. Kuinka paljon vähemmän syytä siihen onkaan meillä, tämmöisillä vaivaisilla, jollemme heti tätä taitoa opi". [J. I. Berghin kirje muutamalle ystävälle 2/11 56.]
Väärin olisi sanoa, ettei näissä kirjeissä mitään eroitusta ole, mutta yhtä väärin olisi väittää, että ne sentähden ovat erihenkisiä. Kumpikin liikkuu herännäisyyden opin pohjalla, vaikka toinen teroittaa enemmän yhtä, toinen toista puolta tässä opissa, sopusoinnussa täydentäen toisiaan. Mutta sillä tavoin ei se pieni, itseensä sulkeutunut herännäisryhmä Kuopiossa, joka oli valinnut Laguksen oppi-isäkseen ja piti hänen uskonnollista katsantotapaansa ainoana oikeana ja herännäisyyden periaatteille uskollisena, Berghin kantaa arvostellut. Se vaani siinä järkeisuskoa ja turhamaista tieteellistä viisastelemista. Oudolta tuntui näistä heränneistä myöskin viimemainitun monipuolinen toiminta, varsinkin hänen yrityksensä uusien koulujen aikaansaamiseksi. Se jyrkkä vanhoillisuus, joka Laguksen edustamassa suunnassa Pohjanmaalla oli päässyt vallalle ja nyttemmin oli saanut jalansijaa Kuopiossakin, ei mitenkään voinut sulattaa sitä, että Bergh hartaasti kehoitti sikäläisiä heränneitä panemaan lapsensa kaupungissa hallituksen toimesta perustettavaan tyttökouluun. Julkista eroa ei tämä kuitenkaan saanut aikaan Kuopion heränneissä, ja varsinainen kansa oli tietämätön siten syntyneestä erimielisyydestä, mutta heikontaen se vaikutti näiden seutujen muutoinkin hajaannusta ennustavissa oloissa. [Kert. K. A. Malmberg y.m.]
Missä määrässä Lagus kannatti savolaisten ystäviensä epäileviä ajatuksia Berghistä, on vaikea sanoa, mutta se tiedetään, että hän elämänsä loppuaikoina vieraantumistaan vieraantui hänestä. Julkisuudessa hän ei kuitenkaan koskaan häntä vastaan esiintynyt. Mitä Berghiin tulee, oli hän koettanut saada aikaan likempää suhdetta Savon ja Keski-Pohjanmaan heränneitten pappien välillä ja tässä tarkoituksessa kolme eri kertaa, viimeksi keväällä v. 1854, käynyt Laguksen luona Pyhäjärvellä. Turhat olivat kuitenkin nämä yritykset olleet. Muutamassa J. F. Berghille v. 1856 kirjoittamassaan kirjeessä arvostelee hän asemaa seuraavin sanoin: "Minulla on ollut masentavia kokemuksia näistä unioonipuuhista. Tuossa veljellisessä tarkoituksessa olen kolmasti käynyt Laguksen luona. Hän otti minut vastaan erittäin ystävällisesti ja kohteliaasti, mutta lukuunottamatta hyvinkin tuntuvaa, muualta tullutta tuulenpuuskaa, sain viime matkalta kotia tultuani ystäviltä ja ystävien ystäviltä kuulla, että olimme olleet 'erinomaisia ystäviä suulla, mutta sydämeen, mieleen ja tilaan nähden kaukana toisistamme'. Tämän jälkeen en ole pitänyt tarpeellisena tehdä mitään tämän ystävyyden tähden, mutta en myöskään ole tahtonut mielessäni kantaa minkäänlaista nurjamielisyyttä. Olen pitänyt tätä paraana keinona tarpeettomien riitojen, juorujen ja teeskentelyn välttämiseksi. Vaikken olekaan uskaltanut toivoa avomielistä veljellisyyttä, niin eivät juorut ainakaan ulkonaisessa suhteessa ole sitä viime aikoina häirinneet".
Epäilemättä oli Bergh oikeassa, sanoessaan Laguksen ja tämän lähimpien ystävien uskonnollista katsantotapaa liika "subjektiviseksi", mutta tästä ei seuraa, että hän olisi pitänyt heidän oppiaan erehdyttävänä. Päinvastoin tunnustaa hän vasta mainitsemassamme kirjeessään oppiin nähden olevansa melkein kokonaan samalla kannalla kuin hekin. Veljelleen J. F. Berghille, joka näinä aikoina näkyy koettaneen saada aikaan likempää yhteyttä Savon ja Laguksen edustaman ryhmän välillä, ilmaisee hän syyn, miksei hän näistä yrityksistä paljon mitään toivonut, seuraavin sanoin: "En tahdo vastustaa haluasi matkustaa Laguksen, Rahmin ja Österbladhin tykö, mutta mitään hedelmällistä tulosta tästä matkasta en toivo, koska 1) eroitus opissa ei ole oleellinen, 2) koska tämä eroitus riippuu ylenmäärin suuresta subjektivisuudesta, 3) koska Lagus ja Rahm pääasiallisesti siitä syystä pitävät meitä maailmallisiin hommiin nukkuneina ja unionipyrinnöt sentähden voisivat näyttää pyrkimykseltä hengellisen maineen saavuttamiseksi, sekä 4) siitä syystä, että vanhat veljet ovat pohjalaisia" [J. I. Berghin kirje J. F. Berghille 26/11 56.]. — Syvästi on jaonhenki päässyt herännäisyydessä vaikuttamaan, kun J. I. Berghkin arvelee senkin estävän Savon ja Pohjanmaan heränneitten uudestaan yhtymistä, että Lagus, Österbladh y.m. ovat pohjalaisia!
Mitä tulee Laguksen ja hänen hengenheimolaistensa syyttäviin arveluihin Bergh veljesten "maailmallisista hommista", johtuivat nämä syytökset ilmeisesti ahdasmielisestä vanhoillisuudesta. Kevytmielisestä uutuudenhalusta eivät nuo Savon herännäisyyden johtomiehet ryhtyneet niihin toimenpiteisiin, joista Laguksen suunnan edustajat heitä moittien tuomitsivat. Miten tunnollisesti esim. J. F. Bergh oli punninnut kysymystä Kuopioon perustettavasta tyttökoulusta, näkyy seuraavista hänen tämän oppilaitoksen vihkiäistilaisuudessa syyskuun 2 p:nä 1857 lausumistaan sanoista:
"Kunnioitettavat opettajattaret ja opettajat! Tänne kokoontuneiden vanhempien ja holhoojien puolesta niinkuin omastakin puolestani pyydän vilpittömällä luottamuksella saada uskoa nämä rakkaat lapsemme teidän rakkautenne, kärsivällisyytenne ja huolenpitonne turviin kasvatettaviksi ei vain tiedoissa, vaan ennen kaikkea 'kurituksessa ja Herran nuhteessa'. Ei liehittely eikä kerskaus vaadi minua tunnustamaan, että lastensa, sydämensä kalliimman omaisuuden uskominen julkiselle koululle on vaikea ja suuri uhri, vaan se on nöyryyttävä tunnustus — tunnustus, jota — siitä olen vakuutettu — en minä yksin tässä tilaisuudessa tee. Voisimme ehkä kiertäen sitä välttää lyhyesti sanomalla, että tämä on 'aivan luonnollista' silloinkin, kun luottamus kouluun on suuri. Mutta asialla on vakavampikin puolensa. Me emme paraassakaan tapauksessa usko koululle ihannelapsia. Heillä on monta vikaa ja heiltä puuttuu luonteen, tietojen, sivistyksen ja hyvien tapojen puolesta paljon. Nämä heidän vikansa ja puutteensa tulevat koulussa paljastetuiksi, ja nämä viat ja puutteet ovat meidän omia vikojamme ja puutteitamme; ne johtuvat kasvatuksemme virheellisyydestä, ja mikä pahinta on, usein omasta esimerkistämme. Ja omia vikojansahan koettaa jokainen ainakin salata. Sentähden sanoin, että lastensa, etenkin tyttäriensä uskominen koululle on vaikea uhri. Kun tämän uhallakin sen uhrin uhraamme, ei voitane sitä sanoa pieneksi. Mutta vaikutin painaa vaa'assa enemmän kuin kaikki epäilykset ja tämä vaikutin on toivo hankkia lapsillemme parempaa kasvatusta ja sivistystä, kuin itse voimme heille antaa. Ja tätä toivomme, koska ymmärrämme, että hyvä kasvatus ja tosi sivistys olisi kallein ja useimmissa tapauksissa ainoa perintö, minkä voimme jättää lapsillemme. Mutta tämäkin on nöyryyttävä tunnustus. Sillä jokainen meistä myöntänee, että pyhin velvollisuutemme kieltämättä olisi itse antaa tyttärillemme kasvatus, joka tekisi heidät kykeneviksi täyttämään tehtävänsä elämässä ja toteuttamaan päämääränsä ijankaikkisuudessa. Mutta kun emme kykene sitä tekemään taikka kun arvelemme, ettei meillä ole aikaa siihen, ja sentähden turvaudumme kouluun, täytyy minun avomielisesti tunnustaa, että ainakin minun omatuntoni, joka kerta kun tätä ajattelen, uudestaan saattaa minut epäilemään, onko oikein mukavuutta rakastaen luotaan luoda ja julkisen koulun niskoille heittää pyhimmät velvollisuutensa, oli tämä koulu sitten vaikka paras maailmassa. Horjumaton vakaumukseni on nim. kaiken sen uhalla, mitä nykyään naisemansipatsioonista huudetaankin, että Jumala on luonut naisen kotia varten, miehen sitävastoin pääasiallisesti julkista elämää varten, ja että kodin, perheen sentähden on pidettävä huolta naisen kasvatuksesta ja sivistyksestä, miehen kasvatus sitävastoin jätettävä julkisen koulun täydennettäväksi. Mutta kun minäkin tästä huolimatta lämpimästi ja hartaasti olen odottanut tyttökoulun perustamista kaupunkiimme, kun olen kehoittanut muita panemaan siihen lapsensa sekä siinä omille tyttärilleni pyytänyt sijaa, tunnen itseni velvoitetuksi julkilausumaan ajatukseni tyttökoulun merkityksestä ja sen tarkoituksen ehdoista".
"Mitä pitemmälle ihmiskunta edistyy sivistyksessä, sitä suuremmiksi kasvavat eri säätyjen, perheiden, perheenjäsenten ja sukupuolien välisten sivistysasteiden eroavaisuudet. Tämä on tosiseikka. Mutta miten oudoilta sanani sitten kuulunevatkin, täytyy minun sanoa: juuri tämä on onnellisen perhe-elämän kuolema ja hauta. Kun tähän vielä tulee, että se, jota sanotaan sivistykseksi, sisältää suuret määrät raakuutta, siltä kun puuttuu totuuden sisällistä yhtenäisyyttä, rakkauden elämää, pyhyyden rajoitusta, siveellisyyttä päämääränään, ja kun sitä sentähden käsitetään eri tavalla ja se muodostuu pääsuunnissaan elämän tärkeimpiin kysymyksiin nähden toisistaan jyrkästi eroaviksi katsantotavoiksi, niin on luonnollista, että kodin elämän tosi yhtenäisyys, sopusointu ja rauha käyvät yhä harvinaisemmiksi niissäkin säädyissä, jotka edellä muiden nimittävät itseään sivistyneiksi. Jos perhe-elämää, tätä inhimillisen yhteiskunnan ensimmäistä ja välttämättömintä perustusta ja perusehtoa todella tahdotaan vapauttaa raakuuden sille tuottamista vammoista, jos mielitään palauttaa sen rauha ja saada sitä vastustamattomalla sisällisellä voimallaan vaikuttamaan isänmaahan, valtioon ja kirkkoon, täytyy ennenkaikkea kasvatuksen ja itse sivistyksen, raakuudesta vapautettuna, palata totuuden yhtenäisyyteen ja ainakin jossain määrin suurempaan sopusointuun sivistysmäärään nähden. Mutta kun ajan sivistyksen monenkaltaiset opintuulet yhä enemmän murtavat tämän yhtenäisyyden perustuksia ja niitä hävittävät, ja koulusivistyksen jättiläisedistyminen yhä enemmän suurentaa mies- ja naissivistyksen välistä juopaa, pidän tyttökoulua oikeutettuna pakkopuolustuksena perheen suojelukseksi. Toiminnallaan tarkoittaen sisällistä yhtenäisyyttä ja tasapainoa, on se elinvoimaisesti ja terveellisesti vaikuttava perheen totuuden ja mahdin s.o. sen todellisen aatteen ylläpitämiseksi". [J. I. Berghin Kuopion tyttökoulun vihkiäisissä 2/9 57 pitämän puheen konsepti.]
Kuopion tyttökoulu oli perustettu "virkamiesten ja muiden sivistyneiden vanhempien tyttäriä varten". Säätyrajoitusten puitteissa liikkuu vielä Berghinkin puhe. Mutta joka tapauksessa se todistaa, että kysymys naissivistyksen korottamisesta oli saanut kannatusta herännäisyydenkin edustajissa. Sitäpaitsi olivat muuallakin asuvat heränneet — ensimmäinen lienee ollut Jaakko Vegelius — alkaneet panna tyttärensä tyttökouluihin. Mutta yleistä kannatusta nämä oppilaitokset eivät suinkaan näissä piireissä osakseen saaneet. Päinvastoin tiedetään, että varsinkin toistupalaisuuteen kuuluvat henkilöt monessa paikoin kovin vikoilivat niitä heränneitä, jotka antoivat tyttäriensä käydä julkisissa kouluissa. Syynä oli tämän suunnan jyrkkä vanhoillisuus, joka ei sallinut pienintäkään poikkeusta liikkeessä vakaantuneista tavoista, sekä pelko, että heränneetkin tytöt julkisessa koulussa tulisivat turhamielisiksi ja maailmallisiksi. Niinkuin olemme nähneet, oli tämä suunta saanut jalansijaa Kuopionkin heränneissä säätyläisissä. Sitä enemmän tunnustusta ansaitsee se itsenäinen kanta, jolle Bergh kysymyksessäkin olevaan asiaan nähden asettui.
Berghin monenkaltaisia toimia ja niiden aiheuttamia vaivoja lisäämään liittyivät suuret rahahuolet. Hänen velkakuormansa kävi vihdoin niin raskaaksi, että hän vuoden 1860 lopussa alkoi tuumia vararikkoa [J. I. Berghin kirje J. F. Berghille 1/1 1861.]. Talouttaan parantaaksensa sekä päästäksensä varsinaista papinvirkaa hoitamaan oli hän v. 1857 hakenut avonaiseksi jäänyttä kirkkoherranvirkaa Limingassa. Valitusten tähden suoritettiin vaalisaarnat vasta 1860. Eräs toinen hakija sai enimmät äänet. Eroitus hänelle ja Berghille annetun äänimäärän välillä oli kuitenkin mitättömän pieni, niin että muutamat seurakuntalaiset heti alkoivat tuumia valitusta. Tästä kirjoitti Bergh veljelleen: "He aikovat aloittaa uutta riitaa saadakseen minulle jonkun äänen enemmän, mutta heillä ei ole siihen laillista syytä. Siten vain jatkuu turha juttu. Minä: en enää ajattele tätä enkä muutakaan kirkkoherrakuntaa. Olen saanut tarpeeksi tästä yhdestä hakemuksesta ja tuosta koko elämäni ajan kestävästä Egyptin lihapadoille ikävöimisestä. Eihän ole niin helppoa heittää pois koko elämänsä pyrkimystä, mutta kyllä huomaan, etten enää kelpaa papiksi tai pastoriksi, jos en muuksikaan". Jo oli Bergh melkein päättänyt toteuttaa tuumansa vararikosta, kun hän sai tietää, että senaatti oli ratkaissut liminkalaisten valituksen hänen edukseen (1861). [J. I. Berghin kirje J. F. Berghille 16/2 61.]
Bergh oli erinomaisen toimintahaluinen mies. Niinpä hän suuresta työtaakastaan ja taloudellisista vaikeuksistaan huolimatta 1859 vuoden lopussa veljensä J. F. Berghin kehoittamana alkoi tuumia hengellisen lehden perustamista. Tästä hankkeesta hän kuitenkin luopui "rajoitetun aikansa" tähden sekä "sen alituisen orjuuden takia", jonka tämmöinen toimi olisi tuottanut. Sitäpaitsi pelkäsi hän rettelöitä tuomiokapitulin puolelta. Sensijaan näkyy hän ryhtyneen kirjoittamaan "Kirkkohistoriallisia elämäkertoja", toivoen semmoisista hyötyä kansalle [J. I. Berghin kirje J. F. Berghille 16/12 59.]. On valitettavaa, ettei kuitenkaan tästäkään tuumasta mitään tullut eikä ylimalkaan muistakaan hänen suunnittelemistaan kirjallisista töistä.
Yksi Berghin kynän tuote näiltä ajoilta kuitenkin löytyy: hänen kontrahtikokouksessa Iisalmen pappilassa v. 1859 pitämänsä esitelmä "Hos hvem finnes den Heliga Ande"? (Kenessä on Pyhä Henki?), joka esitelmä samana vuonna painettiin. Niin lyhyt kuin tämä kirjanen onkin — se sisältää vain 28 sivua — ansaitsee se mitä suurinta huomiota. Niinkuin ennen (I, 3-4, III, 134-135) olemme huomauttaneet, teroittaa tämä kirja elävän, Pyhän hengen synnyttämän, persoonallisen kristillisyyden välttämättömyyttä jokaiselle, joka toivoo pelastuvansa, samalla kun se rakkaudella muistuttaa Jumalan etsivän armon ihmeistä isiemme maassa. Oivallisella tavalla tukevat tässä esityksessä toisiaan kristinuskon objektivinen ja subjektivinen puoli puhtaasti lutherilaisessa hengessä. Todistukseksi lainaamme tähän otteen. Huomautettuaan, miten Jesus Jumalan ja ihmisten hylkäämänä yksinään taistelee Golgatan ristillä, huudahtaa Bergh: "Eikö sitten koko maailmassa löydy ainoatakaan ihmistä, joka tänä painavana hetkenä, jolloin hän vuodattaa verensä maailman syntien sovinnoksi, tahtoisi riippua hänessä ja tunnustaa hänet Herrakseen"? Ja hän jatkaa: "Kiitos Jumalan, että toki yksi löytyy! Häntä tulee ihmiskunnan pitää edustajanaan ja esikuvanaan, jonka kaltaiseksi sen tulisi pyrkiä. Tämä ainoa on Jesuksen kera ristiinnaulittu pahantekijä. Hän riippuu siinä kuolemantuskissa; mutta hän ei tunne vain ruumiinsa repiviä tuskia, vaan myöskin syntinsä, joiden tähden hän on tuomittu kuolemaan, ja tuntien sekä tunnustaessaan nämä syntinsä antautuu hän nöyrästi sen rikoksentekijän-kuoleman alaiseksi, jonka hän tietää ansainneensa. 'Me tosin kärsimme oikeutta myöten', lausuu hän rikostoverilleen, 'sillä me saamme mitä tekomme ansaitsevat'. Tuo tyyni, vakaa totuuden katse, jolla hän löytää ja näkee itsensä synnissään ja velassaan, tuo katse se on, joka avaa hänen nähtäväkseen Jesuksen kunnian ristillä; se katse antaa hänelle käsityksen Jesuksesta, joka jää kaikilta muilta suljetuksi. Hän se on, joka puhuttelee ristiinnaulittua ja kirouksen alaista Herraksi ja tunnustautuu hetkenä, jolloin Jesus on Jumalan ja koko maailman hylkäämänä, hänen ijankaikkiseen valtakuntaansa. Tästä voimme selvästi käsittää, millä tavoin tunnustautuminen Herralle Jesukselle meissä on syntyvä, jos se on kehittyvä lujaksi ja pysyväiseksi. Samalla totuudelle alttiilla ja suoralla katseella, kuin tuo pahantekijä, tulee meidän katsella syntejämme eikä ylimalkaisesti vain, vaan tarkkaan ja suoraan kohti, kuni hän, mutta sen uhalla tyyneesti ja nöyrästi, niinkuin näemme hänen tekevän, vastaanottaa kaikki paha, joka meitä kohtaa ja jonka alaisina kärsimme, oikeudenmukaisena ja luonnollisena rangaistuksena. Jos se katse meille avautuu, jos harjoitamme tuota totuuden tekoa itseämme kohtaan, niin käsitämme myöskin Jesuksen hänen alentumisessaan, silloin näemme myöskin juuri hänen Jumalan hylkäämässä ja kirouksen alaisessa tilassaan hänen viattomuutensa ja vanhurskautensa, hänen rakkautensa ja laupeutensa, jolla hän ottaa hoitaaksensa meidän asiamme alentumalla syvimpään onnettomuuteemme ja tehden itsensä aivan meidän kaltaiseksemme, jotta meillä olisi hänet aivan läheisyydessämme, niinkuin hänen kera ristiinnaulitullakin oli, jotta meillä, kun tunnemme kaikkien meidät hyljänneen, olisi yksi, joka on yhtä lähellä meitä, kuin me itse. Silloin ei meidän tarvitse tuijottaa eteenpäin eikä taaksepäin, ei hakea hänen kunniaansa maailman edestä eikä hänen kirkkauttaan taivaista, vaan hänen kunniansa on säteilevä meille tuosta synkästä rististä, ja tämä risti on meidän henkemme nähtäväksi muuttuva taivaalliseksi ja kukistumattomaksi valtaistuimeksi, jonka Jesuksen ijankaikkinen rakkaus on pystyttänyt itsellensä keskellä maailmaa, ja tämän valtaistuimen edessä saamme polvistua ja palvoen rukoilla pyhässä luottamuksessa ja autuaallisessa ilossa. Silloin on tunnustuksemme 'Jesus on minun Herrani, joka minut kadotetun ja tuomitun ihmisen on verellänsä lunastanut' tosi. Eikä ole tämä tunnustus enää ulkoa opittu sana vain, se ei enää ole järkesi ajatuksia eikä sydämesi liikutuksia, vaan se on Pyhän hengen teko ja sana, joka voimallaan täyttää koko sisällisen ihmisesi, koko järjellisen olemuksesi ja joka sinussa korottaa ja ylentää hänet, joka alensi itsensä hamaan ristin kuolemaan, kaiken Herraksi ja pääksi taivaassa ja maan päällä" [J. I. Bergh, Hos hvem finnes den Heliga Ande? siv. 17-18.].
Siinä tilaisuudessa, jossa nämä sanat ensin lausuttiin, oli vain muutamia Berghin hengenheimolaisia saapuvilla, mutta kaikki läsnäolijat tunnustivat yksimielisesti, ettei mikään puhe milloinkaan ollut tehnyt heihin niin syvää vaikutusta [Kert. rovasti J. T. Dahlström.]. Epäilemättä onkin tämä esitys puhtaasti uskonnolliselta kannalta arvosteltuna XIX:n vuosisadan herännäisyyden paras jälkimaailmalle säilynyt kirjallinen selostus uskonelämän synnystä ja sen kasvamisesta Pyhän hengen koulussa.
* * * * *
Iisalmessa oli heränneitten luku vielä 1850-luvun loppuvuosinakin jokseenkin suuri, jos kohta väsymystä ja lamautumista täälläkin selvästi näkyy. Muutamia heränneitä pappeja seurakunnassa kyllä oli — Klas Veisell (III, 502), joka v. 1854 pääsi Lapinlahden kappeliseurakunnan kappalaiseksi, sekä emäseurakunnan kappalainen ennen (III, 212) mainittu A. Vahlberg (1853-56) — mutta uusia herätyksiä ei heidän kauttansa syntynyt. L. J. Niskasen kuoleman jälkeen ei johtomieheksi kykenevää maallikkoakaan löytynyt. Näin ollen on hyvinkin luonnollista, että Iisalmen heränneet olivat pahoillaan, kun heidän harras toivonsa saada J. F. Bergh kirkkoherrakseen ei toteutunutkaan. Niinkuin ennen (III, 492) on mainittu, sai tämä kyllä vaalisijan seurakunnan v. 1851 avonaiseksi tulleeseen kirkkoherranvirkaan, ja kun hän vaalissakin sai useimmat äänet, oli jo totuttu siihen ajatukseen, että tuo Paavo Ruotsalaisen likeinen ystävä ja Savon herännäisyyden kokenut johtomies väleen tulisi sytyttämään Herran sammuvaa tulta Iisalmessa. Niin ei kuitenkaan käynyt. Toinen nimitettiin virkaan. Kun vasta mainittu A. Vahlberg v. 1856 siirtyi kappalaiseksi Pieksämäelle, toivoivat Iisalmen heränneet saavansa samanmielisen papin hänen sijalleen. Semmoinen olikin vaalissa, mutta hän ei saanut seurakunnan kutsumusta [Paimenmuisto; Oulun tuomiokapitulin arkisto.].
Näiden Iisalmen heränneitten pettyneiden toiveiden johdosta kirjoitti Jonas Lagus muutamalle sikäläiselle ystävälleen: "Vaalit Iisalmessa ovat nyt päättyneet, ja Jumala itse vaalit niin johdattanut. Puhdistaaksensa pientä joukkoaan Iisalmessa kuonasta, ei kyllä Jumala ole antanut heidän saada n.k. herännyttä pappia, jonka hartioilla ja opetuksella saisivat levätä. Herra tahtoo, että te eläisitte yksin Jesuksesta Kristuksesta, elävästä Jumalan pojasta — hänen kauttansa, joka on Isänsä oikealla puolella ja kaitsee teitä kuin paimen sekä antaa teille joka päivä syötäväksi itsensä, joka on elämän leipä. Uskon varmasti, että tämä on ollut laupiaan Vapahtajan tarkoitus heikkoutenne tähden, ettette enää antaisi ihmisten itseänne hurmata, vaan harjoittelisitte ja oppisitte ahkerammin katsomaan Jumalan karitsaan ja pyytämään häneltä öljyä lamppuihinne ja siten odottamaan hänen tuloaan. Ylimmäinen pappinne saa silloin kunnian teiltä, ja hän kyllä antaa teille kaikki, kaikki, mitä tarvitsette. Iloitkaa ja riemuitkaa, kun tämän ymmärrätte, ja ruvetkaa ahkerammin lähettämään köyhä ikävänne hänen tykönsä, jonka yksin tulee olla teille kaikki kaikessa ja siksi jäädä. Karkoita rohkeasti pois se epäuskon tuuma, että Jumala olisi hyljännyt Iisalmen. Pois se! Se häpäisee Kristuksen määräämätöntä rakkautta. Herra elää vielä ja yhä eteenpäinkin Iisalmessa, eikä kukaan saa reväistyksi hänen kädestään niitä harvoja, jotka häntä etsivät" [Laguksen kirje muutamalle ystävälleen Iisalmessa 22/4 57 (Evankeliumin ääni siv. 255).].
Miten oikeita ajatuksia tämä kirje sisältääkin ja kuinka oikeutettu varsinkin se huomautus oli, että heränneet liiaksi olivat riippuneet johtajistaan, niin näkyy selvästi, että Laguksen ajatukset herännäisyyden tulevaisuudesta olivat menneistä ajoista paljon muuttuneet. Suurta liikettä hän ei enää toivo syntyvän, eikä hän Iisalmenkaan heränneistä puhuessaan tarkoita muita, kuin niitä harvoja, jotka olivat omistaneet hänen katsantotapansa, ja joiden hän luuli kilvoittelevan ikävöivän uskon kilvoitusta. Sen hän tiesi, ettei Vilhelm Niskasella näillä seuduin kannatusta ollut, mutta hän piti suurinta osaa Iisalmen heränneistä uneliaisuuteen sortuneina ja siten Herrasta luopuneina.
Vanhoista, entisinä aikoina huomatuista heränneistä eli näillä tienoin vielä Juhana Poikonen (III, 221). Lapinlahdelta, missä hän asui, seurasi hän tarkkaan herännäisliikkeen vaiheita näillä mailla, mutta vähän vaikutusvaltaa hänellä tuntuu olleen. "Täällä Iisalmessa", kirjoittaa hän J. F. Berghille, "ovat jotkut koettaneet seurata entistä Paavon järjestystä, vaikka huonosti. Mutta paljon on eriseuraisuutta ilmaantunut nykyisinä aikoina. Riitoihin emme ole paljon sekaantuneet, emme puheilla emmekä kirjoituksilla". Kirjeessään — se on kirjoitettu joulukuussa 1860 — valittaa Poikonen, että "kaikki vanhat ystävät sekä Iisalmessa, Nilsiässä sekä muissakin pitäjissä ovat kuolleet" lisäten: "Mitä Herra aikoo minun suhteeni, kun antaa minun niin kauan elää, kaikki minua nuoremmat kun kuolevat"? Huomiota ansaitsee etenkin se seikka, että hän poismenneistä vanhoista ystävistä erittäin mainitsee Vilhelm Niskasen, jonka kuolemasta hän vasta oli saanut tiedon. On kehoittavaa kuulla hänen tällä tavoin puhuvan tuosta kerettiläiseksi julistetusta Kalajoen-varren heränneitten johtomiehestä, jonka suhteesta esim. Lagukseen hän herännäisyyden vaiheiden tarkkana seuraajana epäilemättä oli kuullut hyvinkin ankaria arvosteluja. — Kirjeensä lopussa puhuu Poikonen Iisalmen vasta alkaneesta "uudesta herätyksestä", sanoen toivovansa, että "tämä uupunut ja untunut seurakunta uudistuisi". Näitä sanoja tukee sekin seikka, että Iisalmen heränneet näinä aikoina alkoivat yhä useammin kokoontua L. J. Niskasen pojan Juhani Niskasen omistamaan Koljonvirran luo vasta perustamaan, Virrantalo eli Niskala nimiseen uudistaloon, 2 km. matkan päähän kirkolta. Varsinkin lauvantai-iltoina kuului sieltä virrenveisuuta. Näistä ajoista alkaen alkoi myöskin mainittu Juhani Niskanen, joka oli syntynyt v. 1826, vähitellen kohota seudun heränneitten johtomieheksi.
Iisalmen herännäisyysliikkeessä näinä aikoina huomattavaa suurempaa eloisuutta todistaa sekin, että seurakunnassa v:sta 1859 vaikutti lahjakas, samana vuonna papiksi vihitty Henrik Kustaa Teodor Brofeldt. Heränneestä kodista lähteneenä — hän oli P. J. F. Brofeldtin poika — sekä Kesälahdella ja Nurmeksessa, joissa seurakunnissa tämä oli pappina toiminut, oli hän lapsena ja nuorukaisena likeisesti tutustunut herännäisyyteen, ja samaa katsantotapaa oli häneen istuttanut J. I. Bergh, jonka oppilaana hän Kuopion lukiossa oli ollut. Papiksi tultuaan määrättiin Brofeldt Lapinlahden heränneen kappalaisen Klas Weisellin apulaiseksi, antautuen alusta alkaen ahkeraan ja tunnolliseen työhön elävän kristillisyyden elvyttämiseksi seurakunnassa [Juhana Poikosen kirje J. F. Berghille 22/12 60; kert. Julius Tenhonen y.m.; Hengellinen Kuukauslehti 1895 s. 257; Teologinen Aikakauskirja 1914 s. 155-56.].
* * * * *
Kiuruvedenkin heränneissä syntyi 1850-luvulla jonkunlainen tuvanjako. Tämä ei kuitenkaan ole missään muussa yhteydessä samaan aikaan Kalajoen-varrella alkaneen hajaannuksen kanssa, kuin että muutamat henkilöt täälläkin Laguksen ystävien tavoin alkoivat vikoilla heränneitten parannusta ja vaatia kilvoittelevan uskon tuntomerkkejä. Vikoilijoista oli huomatuin A. Kokko, joka v. 1856 alkoi esiintyä jonkunlaisena hengellisenä neuvonantajana seurakunnassa. Vaikka J. J. Rahm, joka edelleen oli kappalaisena täällä, osaksi oli samaa mieltä kuin Kokko, hän kun itse yhtä hartaasti kuin ennenkin taisteli elävän kristillisyyden puolesta, ei hän esiintymisellään millään tavoin tukenut heränneissä sanankuulijoissaan syntyvää hajoittavaa erimielisyyttä, vaan koetti sitä päinvastoin painaa alas. Paljon hän ei liikkunut seuroja pitämässä, mutta heränneet kävivät usein hänen luonaan sielunsa asioista neuvottelemassa. Kaikille, jotka vikoilevassa mielessä häneltä kysyivät, kumpiko suunta oli oikeassa, kumpiko väärässä, hän vain vastasi: "katsokaa ettette itse mene väärään". Ja vaikka hän pitikin Kokon kantaa oppiin nähden muutamissa kohden puhtaampana kuin häntä vastustavien katsantotapaa, varoitti hän ystäviään ehdottomasti luottamasta tämän opetuksiin. — Miten sekaviksi herännäisyyden asiat tässä osassa maata muutoin olivat käyneet, näkyy siitäkin, että Kokon johtamia heränneitä Kiuruvedellä kutsuttiin uusiksi heränneiksi, vaikka he olivatkin Laguksen edustaman suunnan likeisiä hengenheimolaisia, ja tämä suunta Pohjanmaalla jyrkästi väitti yksin edustavansa vanhaa herännäisyyttä ja siellä monesti muiltakin sai tämän nimen [Kert. Aappo Lämsä, Eero Lämsä y.m. Kiuruvedellä, J. Schwartzberg; Wilh. Malmivaara, "Puoli vuosisataa heränneiden keskuudessa" s. 104.]. Viimemainittukin seikka todistaa, että Kiuruveden herännäisyysliike, joka menneinä aikoina oli ollut yhdyssiteenä Pohjanmaan ja Savon heränneitten välillä, ei enää ollut yhteydessä kummankaan kanssa, vaan jäi eristettyyn asemaan, samoinkuin useampien muidenkin seutujen herännäisyys viimemainitussa maakunnassa.
* * * * *
Nilsiässä tapaamme vielä 1850-luvun loppupuolella Paavo Ruotsalaisen ystävän K. B. Sarlinin, joka täällä toimi herännäisyyden hengessä vuoteen 1858. Muita senmielisiä pappeja ei seurakunnassa löytynyt, ja sikäläinen liike, joka, niinkuin ennen (III, 491) on mainittu, jo ennen Ruotsalaisen kuolemaa oli alkanut ilmaista huomattavaa heikkenemistä, lamautui lamautumistaan. Samoin kävi Maaningan herännäisyydenkin, vaikka sielläkin toimi herännyt pappi, E. Saurén (1852-58). Suurempaa eloisuutta huomaamme sitävastoin Suonenjoella, jos kohta täälläkin selvästi näkyy, että liikkeen henkinen voima on vähenemässä. Oppiriitoja ei sikäläistenkään heränneitten piirissä ilmaannu, mutta sensijaan alkaa erimielisyys johtomiehiin nähden häiritä heidän sopuaan. Pentti Korhosta (III, 491) vastustamaan ja joukkoa itselleen kokoamaan nousi puhujana lahjakas Paavo Jalkanen, alussa kyllä salaa, mutta kasvavalla menestyksellä. Suurissa seuroissa hän ei vielä 1850-luvulla koskaan esiintynyt, vaan ainoastaan siellä täällä syrjäkylissä, mutta Suonenjoen heränneet alkoivat mieltyä hänen puheisiinsa sekä vähitellen vieraantua vanhasta, vaatimattomasta johtomiehestään. Täten syntynyt erimielisyys tuli muutamia vuosia myöhemmin selvästi näkyviin [Kert. (1896) W. Suhonen y.m. Suonenjoen vanhat heränneet.].
* * * * *
Pieksämäen herännäisyysliikettä johti vielä 1850-luvun loppuvuosinakin samalla lämmöllä ja innolla kuin ennenkin V. J. Majander (III, 495). Vaikka hän edelleen oli vain ylimääräisenä pappina seurakunnassa, jommoisena hän siellä toimi, vuoteen 1861, esiintyi hän pitäjän säätyläistenkin pidoissa, pappilassa y.m. jyrkästi pietistisessä hengessä, saaden näissäkin piireissä yhä enemmän kannatusta. Ei näy seurakunnan kirkkoherrakaan J. F. Homén häntä estäneen, vaikkei hän kuulunutkaan heränneisiin. Apua pyrinnöissään sai Majander A. Wahlbergilta, joka v. 1856 Iisalmesta siirtyi Pieksämäen kappalaiseksi. Siksi voimallista ja hedelmällistä oli Majanderin työ elävän kristillisyyden juurruttamiseksi seurakunnassa, että sikäläinen liike vielä 1850-luvun lopussa oli yhtä eloisa, ehkä vielä eloisampikin kuin ennen. Vielä vuonna 1858 laskettiin heränneitten luku 1/10 osaksi koko seurakunnasta. "Kerettiläisiksi" heitä maailma edelleen nimitti, pitäen heitä tarkasti silmällä. Ulkonaisestikaan nuhteetonta kaikkien elämä ei kuitenkaan näy olleen, koska sitä sanomalehdissäkin vikoilijat moittivat [Paimenmuisto; kert. Hanna Cautón, Helene Tavast y.m.; Suometar 1858 n:o 26.].
* * * * *
Uutta elinvoimaa sai näiden seutujen herännäisyys, kun J. F. Bergh v. 1857 pääsi Rantasalmen kirkkoherraksi. Yhtä väsymättömällä innolla kuin Jaakkimassakin ryhtyi hän uudessa seurakunnassaan jatkamaan siunauksesta rikasta paimentyötään. Ei viipynyt kauan, ennenkuin sikäläisessä herännäisliikkeessä alkoi näkyä entistä eloisampi leima. Rantasalmelaistenkin täytyi taipua siihen tarkkaan järjestykseen ja perusteelliseen uskonnon opetukseen, jolla Bergh Nurmijärvellä ja Jaakkimassa oli koettanut johdattaa sanankuulijoitaan Jumalan sanan tuntemiseen. Kinkereillä kutsui hän seurakuntalaiset perhekunnittain esille, tutki tarkasti heidän lukutaitoaan ja uskonnollista käsitystään sekä teroitti vakavasti jokapäiväisen sananharjoituksen tarpeellisuutta. Lapsia kuulusteltiin eri huoneessa. Hartauden herättäminen ja sydämen uskon synnyttäminen oli kuitenkin näissäkin tilaisuuksissa Berghin päätarkoituksena. Kuulustelujenkin aikana lausui hän tuon tuostakin herättäviä ja uskonelämää ravitsevia sanoja, jotka painoivat hänen kinkereihinsä hartauskokousten leiman. Sentähden saapuivatkin seurakuntalaiset kernaasti näihin tilaisuuksiin. Joka ei tullut, sai tyytyä siihen, että hänet kutsuttiin "jälkikylän lukuihin", joita pidettiin sunnuntaisin kirkossa. Huonoille lukijoille kesti näitä "lukuja" koko kesän.
Varsinkin juhlapäivinä kokoontui Rantasalmen pappilaan Berghin aikana paljon kansaa, ei ainoastaan hänen omasta seurakunnastaan, vaan muualtakin. Kesällä tultiin veneillä suurissa joukoissa Kerimäeltä, Säämingistä, Joroisista y.m. hyvissä ajoin tuota kuuluisaa saarnaajaa kuulemaan; jo lauvantai-iltana kaikui Rantasalmen pappilan riihistä ja ladoista heränneitten veisuu. Jumalanpalvelus kirkossa oli juhlallista. Sitä nostamassa ja elähyttämässä oli paitsi Berghin särkevät puheet kaunis veisuu, minkä tuo väsymätön paimen täällä, samoin kuin Jaakkimassakin, sai kehitetyksi neliääniseksi. — Ahkerasti piti Bergh hartausseuroja Rantasalmessakin, ja näihin tilaisuuksiin kokoontui paljon heränneitä ulkoseurakunnistakin.
Niinkuin olemme nähneet, koetti Bergh uudelleen solmia yhteen Savon ja Keski-Pohjanmaan heränneitten näinä jaon aikoina toisistaan vieraantuneet joukot. Tämä osoittaa, että hän piti liikkeen säilymistä tärkeänä, jos kohta hän vuosien kuluessa olikin tullut vakuutetuksi siitä, että muutamat kohdat siinä kaipasivat korjaamista. Samalla kannalla oli J. I. Berghkin, sillä eroituksella kuitenkin, ettei tämä näy uskoneen näiden veljensä uniooniyritysten voivan tuottaa toivottua tulosta. Epäilemättä oli tämä arvostelu oikea. Se kova seulomisen aika, jonka alaiseksi herännäisyys kaikkialla maassa oli joutunut, oli saanut aikaan, etteivät Savon ja Pohjanmaan heränneet silloisen sukupolven aikana enää voineet tuntea toisiaan saman hengen lapsiksi, vaan vikoillen epäilivät toisiaan. Mikäli asia koskee Savon herännyttä kansaa, ei tämä, niinkuin jo ennen on huomautettu, tästä erimielisyydestä paljon tietänyt, mutta sen puolen papistossa tuo tietoisuus vuosi vuodelta kävi yhä varmemmaksi. Sitä ei voinut J. F. Berghinkään sovinnollisuuteen kehoittava mieli saada estetyksi, ja hänkin luopui ennenpitkää kysymyksessä olevista yhteenliittämishankkeistaan. Paitsi yleiskirkollisiin kysymyksiin, joita hän näinä aikoina ahkerasti pohti, kohdisti hän sensijaan valvovan huomionsa Savon herännäisyysliikkeeseen. Johtajaksi hän ei pyrkinyt ja hän oli liian vähän puoluemies siksi sanan tavallisimmassa merkityksessä oikein sopiakseenkaan, mutta hänen vaikutuksensa Savon heränneisiin sekä muihinkin ihmisiin, jotka kuulivat hänen puheitaan tahi joutuivat yksityisesti tekemisiin hänen kanssaan, oli suuri. J. F. Bergh on tuntuvammin ja laajemmalta kuin kukaan muu seurakunnanopettaja tämän maakunnan kansaan juurruttanut Paavo Ruotsalaisen uskonnollista katsantotapaa ja estänyt tätä katsantotapaa yksipuolisuuksiin kehittymästä.
Liikkeen huomatuimpien talonpoikien kanssa oli Bergh ahkerassa kirjeenvaihdossa, ja tämä kirjeenvaihto osoittaa, miten avomielisesti viimemainitut saattoivat häntä lähestyä. Niinpä kirjoittaa esim. Juhana Poikonen hänelle v. 1860: "Vieläkö rovasti niin moninaisten muutosten alla, jotka teitä ulkonaisesti ovat kohdanneet, pysyy siinä yksinkertaisuudessa, johon Herra teidät kutsui? Rikkaus, kunnia ja hyvät päivät ovat ulkonaisesti osaksenne tulleet; nämä ovat itsessään hyviä, mutta ne vieroittavat pois ainaisesta likeisestä kanssakäymisestä elämän Herran kanssa, ellei jokahetkinen uudistus ja sisällinen kesti, joka on alituinen armon hengen vaikuttama sisällinen turmeluksemme näkeminen, saa pakoittaa alinomaisella ikävöimisellä armonistuimen tykö. Kuta ahkerammin ollaan sydämen sisällisessä tunnossa, sitä enemmän puutokset näkyvät, sitä haikeammin täytyy valittaa ja sitä köyhemmiksi aina tullaan." [Juhana Poikosen ennen mainittu kirje J. F. Berghille 22/12 60.].
Miltei lukemattomat ihmiset, säätyläiset ja talonpojat eri osista maata, varsinkin Savosta ja Karjalasta, tulivat Rantasalmeen Berghiltä hengellisissä asioissa neuvoa saamaan, ja tuskin kenenkään tarvitsi hänen luotaan neuvotonna palata. Tuon valistuneen ja väsymättömän sielunpaimenen rikas kokemus ja lämmin ihmisrakkaus riittivät kaikille. Ja yhtä altis oli hän vastaamaan niihin moniin kirjeisiin, joihin sielunsa tilasta murheelliset, säätyhenkilöt niinkuin talonpojatkin, häneltä vastausta pyysivät [Berghin kirjekokoelma.].
* * * * *
Niinkuin ennen (III, 495-496) on mainittu, oli Kerimäen ja Säämingin herännäisyys vielä 1850-luvun alussa verraten eloisaa. Turhaan eivät Olli Mikonpoika Pesonen ja Matti Liukko jatkaneet siunauksesta rikasta työtään viimemainitussa seurakunnassa, ja huomattava on niinikään, että heidän vaikutuksensa ulottui naapuripitäjiinkin, varsinkin Kerimäelle. Vielä tärkeämpänä tekijänä näiden seutujen herännäisyysliikkeen säilymiselle oli se seikka, että sikäläiset heränneet usein kävivät Berghiä Jaakkimassa kuulemassa ja häneltä ohjausta ja neuvoja saamassa. Näinä väsähtämisen ja hajaannuksen aikoina kehoitti tämä sanoillaan ja esimerkillään uuteen kilvoitukseen, teroittaen varsinkin veljellisen rakkauden suurta käskyä. Vielä tuntuvammaksi kävi Berghin vaikutus näiden seutujen heränneisiin, hänen muutettuaan Rantasalmelle, minne matka oli paljon lyhempi kuin Jaakkimaan. Mutta että suurten herätysten aika näilläkin seuduin oli loppumassa, sitä ei Berghinkään herätyshuuto voinut estää.
* * * * *
Mikkelinkin herännäisyydessä ilmaantuu 1850-luvun loppupuolella samaa väsähtymistä, kuin muussakin Savossa. Niinkuin olemme nähneet (III, 507-512), kantoi sikäläinen herännäisyys ylimalkaan renqvistiläisyyden leimaa, vaikka se oppi-isään nähden asettuikin vapaammalle, raamatun auktoriteettia jyrkästi teroittavalle kannalle. Ainakin koskee viimemainittu huomautus seudun heränneitten etevintä johtomiestä Salomon Häkkästä. Luotettavimpana opettajanaan viimemainittukin Renqvistiä edelleen kunnioittaen muisti. Ja samaa ajattelivat hänestä seudun muutkin rukoilijat. Todistuksena on muunohessa mikkeliläisen Paavo Närväsen hänelle 1858 kirjoittama helläsydäminen kirje [Akiander VII, 263.].
Paavo Ruotsalaisen hengenheimolaisia näillä seuduin ei enää pitkiin aikoihin ollut löytynyt nimeksikään. Tämä seikka ei kuitenkaan estänyt Mikkelin heränneitä jyrkästi tuomitsemasta Savon herännäisyyden johtajaa ja hänen oppiansa. Tietysti olivat Renqvistin kirjat, joita täällä edelleen ahkerasti luettiin, näissäkin rukoilijoissa ylläpitäneet tuota vanhaa, Savon herännäisyyden eri suuntien välistä vikoilemishalua. Paavo Ruotsalaisen moitittava esiintyminen Margareetta Högmania vastaan Toholahden markkinoilla (II, 326-327) eli sitäpaitsi vielä kaikkien tämän seudun vanhempien heränneitten muistossa, ja nuoremmatkin muistivat Pieksämäen ja Haukivuoren heränneitten outoa esiintymistä myöhempinä aikoina, jolloin nämä vielä suurissa joukoissa saapuivat Mikkelin markkinoille, puhuen kielillä ja kiittäen "ukon" oppia. Seurauksena oli, että Ruotsalaisen oppia pidettiin mitä vaarallisimpana eksytyksenä ja sen tunnustajia miltei riivattuina synnin palvelijoina. Suomen herännäisyydessä vallitseva yleinen hajaannus ei ollut omiaan juopaa supistamaan. Sitävastoin on omituista, etteivät tämän puolen heränneet, johtomiehiä tietysti lukuunottamatta, paljonkaan tunteneet Hedbergin oppia eivätkä sen herännäisyyttä vastaan synnyttämää taistelua. Eivät olleet Renqvistin kiivaat riitakirjatkaan evankeelisen suunnan perustajaa vastaan kääntäneet näiden seutujen heränneitten huomiota tuohon.
Omituinen ilmiö Mikkelin herännäisyydessä on, että seudun hartausseurat 1850-luvun lopussa olivat hävinneet melkein sukupuuttoon. Vasta-heränneet ja sielunsa tilasta levottomiksi joutuneet kokeneemmatkin kävivät kyllä usein "vanhojen", luotettujen kristittyjen luona saadakseen neuvoa ja ohjausta, ja joskus saattoi sattua, että useampikin samalla hetkellä saapui saman neuvojan luo, mutta yhteisiä seuroja ei syntynyt. Löytyipä niitäkin heränneitä, jotka arvelivat tuommoista toisilta neuvoa etsimistä sielun asioissa tarpeettomaksi, koska "sen tiedon kylissä juoksematta kyllä saapi raamatusta ja muista hengellisistä kirjoista". Ja kuitenkin vallitsee näiden seutujen kokeneissa kristityissä sama uskonnollinen katsantotapa ja välit ovat muussakin suhteessa hyvät. Ei siis kateus eivätkä muut itsekkäät pyyteet ole syynä tähän ilmiöön, vaan ilmeisestikin väsymys, joka ennustaa perikatoa Mikkelin herännäisyysliikkeelle semmoisena. Mutta näinäkin aikoina vaikutti se suolana laajoissa piireissä ja painoi vakavan leiman näiden seutujen uskonnolliseen katsantotapaan.
Mikkelin seudun herännäisyydelle ominaista oli, niinkuin ennen (II, 218) on mainittu, raamatun ja muun uskonnollisen kirjallisuuden ahkera viljeleminen. Varsinkin liikkeen huomatuimmat henkilöt lukivat paljon, eivätkä suinkaan yksinomaan uskonnollista kirjallisuutta. Ehkä juuri tämä seikka aiheutti lainakirjaston perustamisen Mikkeliin jo v. 1856. Kolme vuotta myöhemmin löytyi tässä kirjastossa seuraava määrä kirjoja: uskonnollista kirjallisuutta 108, historiallista 33, kaunokirjallisuutta 54, "lukemista rahvaalle" 74 sekä maanviljelystä käsittelevää kirjallisuutta 17 nidosta [Suometar 1854 n:o 5 ja 6; Suometar 1859.].
Mikkelin herännäisyyteen liittyi likeisesti se herännäisyyden jäännös, joka näinä aikoina vielä löytyi muutamissa Itä-Hämeen seurakunnissa: Hirvensalmessa, Joutsassa, Hartolassa ja Mäntyharjulla. Hartauskokouksia ei näissäkään seurakunnissa enää usein pidetty, vielä vähemmin yhteisiä Mikkelin heränneitten kanssa, mutta uskonnollinen katsantotapa säilyy samana, kuin se menneinä aikoina oli ollut, ja varsinkin huomatuimmat henkilöt ovat toisilleen tutut, vieläpä likeisiä ystäviä. Tämä koskee varsinkin Hirvensalmea, joka vasta v. 1851 eroitettiin omaksi kirkkoherrakunnaksi Mikkelin emäseurakunnasta, jonka kappelina se niihin asti oli ollut.
Hirvensalmen heränneistä ansaitsee edellä muiden huomiota ennen (II, 218 ja 327) mainittu Antti Manninen. Hän tuli heräykseen v. 1849, häälyen alussa sinne tänne käsityksessään, kunnes hänessä vakaantui Renqvistin katsantotapa. Hyvin päättävästi hän teroitti armon omistamisen välttämättömyyttä. Muutama pitäjän säätyläinen, joka oli Ruotsalaisen oppiin mieltynyt, tuotti hänelle paljon sisällisiä taisteluja, kunnes Manninen, vihdoin varmuuteen päästyään, hänelle vastasi: "Jos minulla olisi niin nälkä, että kuolemaisillani olisin, ja ilmaantuisi laupias rikas, joka panisi paljon hyvää ja kallista ruokaa tarjolle, sanoen: tuon saat ilman hinnatta, kun vain tulet ottamaan, enkä menisi ottamaan, vaan katsoisin kaukaa vain, niin pysyisin yhtä nälkäisenä ja viimein kuolisin nälkään".
Hyvänä tukeena Manniselle hänen herätyksensä alkuaikoina oli kirkkoherranapulainen K. K. Dahlgren. Tämä alkoi kuitenkin muutaman vuoden kuluttua häntä epäillä ja vähin väärästä opistakin ahdistaa. Mannisella oli näet tapana viettää n.s. apostolein päiviä pyhäpäivinä. Apajalahden taloon, jonka hän tähän aikaan omisti, kokoontui näinä päivinä heränneitä sanaa viljelemään kuni sunnuntaisin. Palkollisilleenkin antoi hän silloin vapautta työstä, kuitenkin sillä ehdolla, että he ottivat osaa sananviljelykseen. Nimismiehelle ja papistolle saapui kanteita Mannista vastaan, hän kun muka neuvoi ihmisiä pyhimyksiä palvelemaan sekä laiskottelemaan. Dahlgren kuitenkin pian tuli vakuutetuksi näiden syytösten perusteettomuudesta ja sai siten vainonhankkeet raukenemaan.
Vuosina 1860-61 syntyi Hirvensalmessa uusiakin herätyksiä ja yhteisiä hartauskokouksia pidettiin verraten usein Apajalahdella. Manninen kertoo itse tästä ajasta: "Ei ole mitään eriseuroja ollut heränneitten välillä, ei myös pappiemme välillä. Kaikkien heränneiden mielialana on vain tulla tuntemaan Vapahtaja jokapäiväiseksi pyhittäjäksi". "Mutta", lisää hän, "niin kuitenkin on, että monta on kutsuttu, mutta harvat ovat valitut". Niin suuret kuin 1840-luvulla, jolloin seuroihin saapui ihmisiä ulkopitäjistäkin, niin että kokoontuneitten luku nousi moneen sataan, eivät nämä kokoukset enää olleet, mutta vieläkin nousi näihin tilaisuuksiin kokoontuvien luku noin 60-70.
Margareetta Högmania ja Salomon Häkkästä sanoo Manninen tämän seudun herännäisyyden pylväiksi. Renqvististä oli hänellä sama käsitys kuin Häkkäsellä. Hänkään ei hyväksynyt rukoilijain kuuluisan oppi-isän pitkiä, orjallisesti aina samaa ulkonaista muotoa noudattavia rukouksia "Mutta", lausuu hän, omasta ja ystävien mielipiteestä puhuen, "tästä ei moitita Renqvistiä, vaan annetaan hänen pitää tapansa, koska uskotaan, että hän on varmaan itse tuntenut parhaan avun sen tapaisesta rukouksesta". Tämän yhteydessä kertoo Manninen seutunsa heränneitten hartauden-harjoituksista 1860-luvun alussa seuraavaa:
"Yhteiset aamu- ja iltarukoukset, niinkuin myös pyhäpäivinä kerran keskipäivälläkin, pitävät he kyllä tavallisesti polvillaan, selittäen, että koska sielulla ja ruumiilla on niin likeinen yhteys, niin on luonnollisesti ruumiin nöyryyttäminen avullinen sielunkin nöyryyttämiselle Jumalan puoleen. Kun Ruotsalaisen opin puolustajat syyttävät heidän sillä rakentavan omaa vanhurskautta, niin vakuuttavat he, ettei niin ole laita, jos kohta joku yksinkertainen saattaakin sitä tehdä. — — — Vaikka tapana on tällä tavoin rukoilla, niin en luule niiden, jotka vähänkin enemmän ymmärtävät, siitä uskonkappaletta tekevän. — — — Nämä rukoukset pidetään ulkomuistosta, rukoilijan valitsemilla ja oman sydämen pohjasta lähtevillä sanoilla, eivätkä tavallisesti kestä kuin noin 10 minuuttia eikä aina sitäkään. Ne alotetaan tavallisesti jonkun virren loppuvärsyn ulkoa, seisoalla ja kädet ristissä laulamisella, jonka loputtua laskeudutaan polville, kasvot istuimia eli penkkiä vastaan, jolloin joku vanhemmista rukoilee, jos nim. useampia rukouksen pitoon pystyviä on saapuvilla. Ensin omin sanoin hetken rukoiltuaan, lukee hän 'Isä meidän' ja jonkun virrenvärsyn. Useimmin hän vielä rukoilee lyhyen rukouksen omin sanoin, jonka perästä hän lukee Herran siunauksen. Joku toinen alkaa taas laulaa, niinikään polvillaan ollen. Viimeksi lukee sama rukouksen pitäjä virrenvärsyn, ja sitten vasta noustaan ylös".
Seuroissa käyttivät nämä heränneet eniten Björkqvistin postillaa, veisuukirjoina "Siionin Virsiä" ja "Halullisten sielujen hengellisiä lauluja". Virsien, puheitten ja luvun välisinä lomahetkinä keskusteltiin uskon elämän kokemuksista, sen koetuksista, taisteluista ja voitoista [Akiander VII, 27-28; Paimenmuisto.].
Tämänkaltaiseksi oli Hirvensalmen heränneitten jumalanpalvelus vähitellen muodostunut ja semmoiseksi se Mannisen johtamana vakaantui. Vaikea on sanoa, missä määrin väite tämän johtomiehen tekopyhyydestä, josta häntä hänen omat aikalaisensakin monesti syyttivät, on oikeutettu. Ilmeistä on, että tämä väite on kotoisin maailmasta ja ainakin liioiteltu. Ehkä oli sitävastoin enemmän perää siinä syytöksessä, että Manninen teroittamalla sanankuulijoilleen armon omistamisen välttämättömyyttä nukutti monen väärään rauhaan. Oli miten oli: paljon hyvää hän vaikutti sekä pyhitetyllä elämällään että opetuksellaan, herättäen ihmisiä vielä näinä suurten herätysten iltahetkinä etsimään sitä pyhitystä, jota paitsi ei kukaan saa Jumalaa nähdä.
IV.
Henrik Renqvist 1853-1866.
Se hajaannuksen ja yleisen väsähtämisen painostava voima, joka 1850-luvulla näkyy miltei kaikkialla herännäisyyden mailla ja joka murtaa niin monen tämän liikkeen merkkimiehenkin voimat, saaden heidät riitoihin ja väittelyihin kyllästyneinä ja raskaan päivätyön murtamina valmistautumaan laskemaan paimensauvansa kädestään, ei vaikuta mitään muutosta Henrik Renqvistin esiintymisessä ja työssä. Hän on vielä tähän aikaan sama kuin ennenkin, kirjoittaa yhtä paljon kuin miehuutensa paraina vuosina, hyökkää yhtä kiivaasti toisin ajattelevia vastaan, saarnaa ja pitää seuroja yhtä väsymättömästi, keräilee rahoja lähetystoimen hyväksi ja on vilkkaassa kirjeenvaihdossa miltei lukemattomien henkilöiden kanssa. Vuodet painavat hänen hartioitaan — Renqvist lähenee 70 ikävuottaan — taudin murtamana kärsii hän usein suuriakin ruumiintuskia, mutta hänen toimintahalunsa on muuttumattomasti sama kuin ennenkin, eikä hän vähimmässäkään määrässä vähennä työtaakkaansa. Hänen aikansa riittää suurten kysymysten pohtimiseen ja se riittää lannistumattoman kiivaan puoluekiihkon ja suvaitsemattoman pikkumaisuuden tyydyttämiseen. Ja yhtä hartaasti kuin ennenkin etsii hän rukouksissa lakkaamatta sitä "mikä ylhäällä on" ja kilvoittelee anomisissa Jumalan valtakunnan voiton puolesta pakanamaailmassa.
Renqvistin uskottu ystävä oli edelleen G. Monell, joka 1850-luvun loppupuolella (1853-1859) oli saarnaajana Lappeenrannan työvankilassa. Hänelle hän ahkerasti kirjoitti, uskoen hänelle avosydämisesti kaikki huolensa. Niinpä hän v. 1853 kirjoittamassaan kirjeessä valittaa, että apulaisensa Viitikka, josta hänellä jo oli hyvä toivo (III, 504), saatuaan kirjeen Hedbergiltä on ruvennut julistamaan tämän oppia. Renqvistin kantaa kuvaavat seuraavat sanat: "Kun piispa viime viikolla (maaliskuussa 1853) kävi täällä, sanoin Viitikalle: en ilmoita väärää oppiasi, jos lupaat luopua siitä". Ei tiedetä, mitä Renqvist teki, hänen apulaisensa kun lujasti vakuutti pysyvänsä vakaumuksessaan, mutta joka tapauksessa pistää tuosta uhkauksesta esille pitkälle kehittynyt uskonnollinen suvaitsemattomuus. Vastenmielisen vaikutuksen tekee niinikään uhkaus puhdasoppisuuden nimessä vedota piispaan, varsinkin kun muistamme, mitä Renqvist itse menneinä aikoina "harhaoppisuutensa" tähden esimiehiltään oli saanut kokea. Muita seurauksia Renqvistin ja Viitikan välisistä rettelöistä ei kuitenkaan näy olleen, kuin että viimemainittu seuraavana vuonna määrättiin toiseen seurakuntaan.
Samaan aikaan kuin Renqvist kirjoitti viimemainitun kirjeen, teki hän matkan Suur-Savoon, tervehtiäkseen sikäläisiä ystäviään. Mikkelin pitäjässä viipyi hän kahdeksan päivää, enimmän ajan A. Paasosen ja P. Närväsen luona, pitäen joka ilta seuroja näiden kodeissa. Koko ajan oli mukana myöskin Salomon Häkkänen, joka, Renqvistin tarkasti selitettyä käsityksensä rukouksesta, josta he ennen kirjallisesti olivat keskenään väitelleet (III, 507-509), vakuutti täydellisesti tyytyvänsä oppi-isänsä selityksiin.
Paluumatkan teki Renqvist Liperin kautta, missä hän viipyi viikon päivät. Tällä matkalla hän poikkesi Rantasalmen, Tohmajärven ja Liperin pappiloissa, joissa hän sai osakseen "hyvin ystävällistä" kohtelua. Asiana oli hänellä varojen kerääminen pakanalähetyksen hyväksi. Tuntuvan lisän Mikkelissä, Liperissä ja Joensuun kaupungissa tähän tarkoitukseen kokoamiinsa varoihin saikin hän mainituissa pappiloissa. Kaikkiaan kokosi Renqvist tällä matkalla 150 ruplaa, niin että hän sitä ennen v. 1853 kokoamiensa varojen kera (m.m. oli muutama kreikkalaiseen kirkkoon kuuluva talonpoika Liperissä lahjoittanut 55 ruplaa) saattoi Tukholman lähetysseuralle lähettää 500 rupl. Vuosina 1854-58 sai hän vähemmän lähetetyksi. Syyksi siihen sanoo Renqvist sen, että tuomiokapituli subsecreto-kirjeessä oli kieltänyt papistoa Tukholman lähetystoimelle varoja kokoamasta, väittäen kiellon aiheutuneen "erään kateellisen esimiehen vaikutuksesta". Ne 500 ruplaa, jotka Renqvist mainittuina vuosina, kiellosta huolimatta, lähetti Tukholman pakanalähetysseuralle, oli hän salaa kerännyt.
Myöhempinäkin vuosina toimi Renqvist yhtä ahkerasti pakanalähetyksen hyväksi. Sortavalan ja muiden Itä-Suomen seutujen köyhyyteen nähden eivät, olleet pieniä ne rahaerät, jotka hän, pääasiallisesti sikäläisiltä, miltei yksinomaan talonpoikaissäätyyn kuuluvilta ystäviltään tätä tarkoitusta varten keräsi. Niinpä nousi hänen yksin Sortavalassa v. 1862 pakanalähetykselle kokoamansa rahasumma 228 ruplaan ja kesällä seuraavana vuonna sai hän kootuksi 887 markkaa.
Muuttunut oli aika. Muutamia vuosikymmeniä aikaisemmin oli herännäisyyden johtomiehiä sakotettu ja virasta eroitettu heidän raivatessaan sijaa pakanalähetysaatteelle suomalaisien sydämissä. Nyt oli Suomelle jo oma pakanalähetysseura perustettu, nyt saatiin täälläkin vihdoin vapaasti toimia pakanain kääntämisen hyväksi. Mutta harvat lienevät seuran perustamisjuhlassa, tammikuun 19 p:nä 1859, muistaneet Jonas Lagusta, N. K. Malmbergia, F. O. Durchmania y.m. tämän aatteen edestä kärsineitä tienraivaajia, joista huomattavimmat jo olivat päässeet lepoon, harvat tämän aatteen väsymättömiltä puolustajaa Henrik Renqvistiä, vaikka tämä vielä eli. Ainoa näiltä ajoilta jälkimaailmalle säilynyt tunnustus on muukalaisen antama. Renqvistin ystävä, ennen mainittu Ferd. Uhde kirjoitti näet hänelle muutamia viikkoja myöhemmin kysymyksessä olevan juhlan johdosta: "Joka 20 vuotta on nähnyt mitä vastarintaa lähetystoimen asia Suomessa on saanut kokea ja kuinka hengellinen esivalta on koettanut rahvaassa painaa alas kaikkea tätä asiaa tarkoittavaa harrastusta, ei voi kylliksi ihmetellä nyt tapahtuvaa muutosta. Täytyy huudahtaa: sen on Herra tehnyt; hänelle ei ole mitään mahdotonta. Mutta kaikista, jotka nyt iloitsevat, lienee kuitenkin veli huomattavin. Sillä jokainen tietänee, että veli oli ensimmäinen, joka rakkaudesta Jumalan valtakunnan levittämiseen pakanoiden keskuudessa sytytti tämän kipinän Suomen rahvaan sydämessä ja joka, kestäen paljon pilkkaa, vainoa ja kärsimyksiä, on kylvänyt tuon taivaallisen siemenen, joka nyt nousee ja lupaa kantaa hedelmää. Herran uskolliset tietävät sen tarkoin ja elämän kirjaan on se myöskin kirjoitettu, ja kaikki iloitsevat siitä, että Herra on antanut veljen vielä elää ja suonut sinun nähdä sen armon, joka on tullut tämän maan osaksi. Suomen kansa on viimeisiä niistä kansoista, jotka ovat ryhtyneet työhön lähetystoimen hyväksi, mutta viimeiset tulevat ehkä ensimmäisiksi. Jo siitä pienestä alusta, joka nyt on saatu aikaan, voipi huomata, että rahvas lämmöllä ottaa osaa tähän ja tahtoo edistää Jumalan työtä. Mitä sitten tapahtuukaan, kun tämä rahvas suomenkielisten lähetyssanomain kautta saa enemmän tietoa tästä suuresta työstä"!
Yhtä ahkera oli Renqvist edelleen myöskin kirjoja kirjoittamaan ja kääntämään sekä niitä levittämään. Niinpä kirjoittaa hän v. 1854 Monellille: "Koetan valmistaa kirjaa Hedbergiä vastaan niinkuin kirjoitin Ruotsalaistakin vastaan. Se hyöty minulla on Viitikasta ollut, aivan niin kuin Jaakkiman Bergh sai minun kirjoittamaan Ruotsalaista vastaan. Jos ehtisin ja saisin armoa, syntyisi toinen osa 'Väärän opin kauhistuksesta'. Kirjan nimeksi aion panna: 'Korkeimmallensa pyrkivän jumalattomuuden kauhistus ja rangaistus'." Tässä kirjassa sanoo Renqvist aikovansa yhdessä käsitellä sekä Hedbergin että Ruotsalaisen oppia. Siinä muodossa hän ei kuitenkaan aiettaan toteuttanut, "kirja kun olisi tullut liian suureksi", vaan päätti julkaista "Hedbergin kauhistuksen" eri kirjana. V. 1855 lähetti hän käsikirjoituksen Kuopion tuomiokapitulin tarkastettavaksi, mutta painattamislupaa hän ei vielä silloin saanut. Renqvistille hyvin suopea tuomiokapitulin notario K. H. O. Molander ilmoitti hylkäämisen syyksi, että kirjaa pidettiin Hedbergille seurakunnan opettajana liika loukkaavana, "jos kohta tämä ei muutoin ollutkaan tuomiokapitulin suosiossa". Vasta kun Renqvist oli käsikirjoituksesta poistanut Hedbergin nimen, jonka sijassa hän käytti nimeä "turkulainen", sai kirja painoluvan. Lopullisen hyväksymisen vaikuttavimpana syynä piti Molander sitä "erinomaista" kirjelmää, johon käsikirjoitus liittyi. Viimemainittua kiitosta ei Renqvist kuitenkaan ansainnut, vaan hänen ystävänsä Monell, joka tuon kirjelmän oli kirjoittanut. Renqvistin kantaa kuvaa seuraava mielenpurkaus siinä kirjeessä, jossa hän kirjansa vaiheista kertoo. Molander oli hänelle kirjoittanut: "Vaikka kirjelmäsi tuomiokapitulille olikin erinomainen, en kuitenkaan voi pitää tätä (kirjan painattamislupaa) kuin Jumalan sormen vaikuttamana". Tämän johdosta huudahtaa Renqvist: "Se luulo minulla on, kun Julius Bergh on konsistoriossa ja siinä määrässä vihainen minulle kuin entinen Paavokin. Bergh on raateleva susi".
Kysymyksessä oleva kirja painettiin v. 1856 otsakkeella: "Kuolleen uskon opin ilmoittaja". Painoksen suuruus oli 3,500 kpl. Seuraavat numerot osoittavat, millä seuduin Renqvist aluksi laski saavansa eniten lukijoita tälle kirjalle. Hän lähetti sitä Raumalle 450 kpl, Turkuun 50, Mikkeliin 400, Rautalammelle 50, Ouluun 50, Kajaaniin 10, Viipuriin 10, Helsinkiin 100, Porvooseen 10, Valkjärvelle 10, Liperiin 100, Tohmajärvelle 50, Ilomantsiin 20, Kiihtelysvaaralle 10, Pitkäänrantaan 10. Paras menekki oli kirjalla tietysti Sortavalassa, missä Renqvist itse sitä levitti.
Ei ole vähintäkään syytä epäillä, että Renqvist vakaumuksesta oli tämänkin kirjan kirjoittanut. Mutta kun hän siinä, paikoin hyvinkin sattuvasti, näyttää, että "usko ilman töitä on kuollut", kärsii tämänkin kirjan sisältö toiselta puolen usein siitä katkerasta kiivaudesta, jolla hän Hedbergiä kohtelee. Vielä näinäkin aikoina osoittautuu Renqvist toisin ajattelevia vastaan suvaitsemattomammaksi kuin kukaan muu. Muissakin tilaisuuksissa, kirjeissä y.m. tuli tämä näkyviin. Varsinkin Ruotsalaista muistelee hän yhä edelleen leppymättömällä katkeruudella. Kun esim. ennen (III, 239) mainittu A. Möykkynen "Suomettaressa" v. 1856 julkaisi pitkän myötätuntoisen kirjoitussarjan viimemainitusta, kirjoitti Renqvist Monellille: "Kuka mahtoi olla niin jumalaton kuin Paavosta Suomettareen semmoisen elämäkerran on kirjoittanut. Olisi tarpeellista, että kirjoittaisit vastaan". Ja saatuaan samalta ystävältään jonkun uuden todistuksen siitä, ettei tämäkään hyväksynyt noita hänen eniten vihaamiansa uskonsuuntia, hän kirjoitti: "Iloitsen siitä, että niin kammoksuen inhoot ruotsalaisuutta ja hedbergiläisyyttä". Muutamassa toisessa kirjeessä purkaa hän sappeaan Paavon kannattajia vastaan seuraavin sanoin: "Niinkuin Ruotsalainen on lähinnä perkelettä, niin on Wahlberg (siihen aikaan 1853 kappalaisena Iisalmella) lähinnä Ruotsalaista" j.e.p. — Muista Renqvistin vielä hänen vanhoilla päivillään kirjoittamistaan kirjoista mainittakoon myöskin "Antikristuksesta" -niminen kirjanen, joka ilmestyi v. 1861.
Käännöksiäkin suoritti Renqvist yhä edelleen ja toimitti painosta. Toisiin, niinkuin esim. Sallengrénin saarnaan "Väärä oma vanhurskaus", joka käännös ilmestyi 1856, lisäsi hän sitäpaitsi oman kirjoittamansa esipuheen sekä selityksiä. Niinkuin tämäkin ovat Renqvistin suorittamat käännökset kyllä enimmäkseen pieniä, mutta työtä nekin kysyivät ja paljon vaivaa niiden levittäminen ja myyminen. "Kun painattaa kirjoja omalla kustannuksellaan", valittaa hän Monellille, "saa kirjoittaa melkein yhtä paljon kirjan levittämisestä kuin itse kirja kysyi. Tämä antaa hirveän paljon työtä". Kustantajille taas Renqvist ei tahtonut käsikirjoituksiaan myydä, nämä kun "nostavat hinnat niin korkeiksi". Seurauksena oli, että hän kirjojensa takia monesti joutui rahapulaan, josta kuitenkin aina hänen ystävänsä Raumalla, Tampereella, Liperissä y.m. hänet auttoivat. Renqvistin velka kirjapainoihin y.m. kirjojen painattamisessa tarvittaville välittäjille nousi 1850-luvun alussa 8,000 ruplaan, mutta v. 1856 teki se vain 1,500 ruplaa; loppuijällään pääsi hän velattomaksi. Ja huomattava on, että hän yksinomaan myytyjen kirjojensa hinnalla maksoi tuon silloisissa oloissa ja varsinkin köyhän kappalaisen tuloihin nähden suuren velan. Mutta tyytymätön oli Renqvistin vaimokin hänen kirjakauppaansa, m.m. arvellen hänen "hävittävän puolet tuloistaan", kun hän ei itse edes pitänyt kirjakauppaa, vaan muiden kautta kirjojaan levitti. Tästä Monellille kertoessaan lausuu Renqvist: "Ei vaimoni ole sitä vähemmän saanut, vaikka on itse pitänyt huushollia antamatta minulle mitään".
Verraten paljon Renqvist vielä vanhoilla päivillään matkustikin. Häntä ei enää ahdistettu "luvattomien hartausseurojenkaan" pitämisestä, vaikka hän semmoisia kyllä ystäviensä luona käydessään vieraillakin paikkakunnilla piti. Hänen pitkä matkansa Suur-Savoon, Liperiin y.m. v. 1853 (IV, 125-126) ei ollut ainoa laatuaan. Niinpä hän esim. v. 1856 joulukuussa kävi Ilomantsissa, viipyen tällä matkalla kolme viikkoa. Kaikkialla missä hän liikkui kokoontui häntä kuulemaan paljon kansaa. Renqvist sanoo tällä matkalla olleensa täydessä työssä aamusta iltaan. Ettei papistokaan enää tahtonut panna esteitä hänen uutteralle työlleen Jumalan valtakunnan puolesta, näkyy siitäkin, että hän tällä matkalla saarnasi Kiihtelysvaaran, Tohmajärven y.m. pitäjien kirkoissa. Muutoin ei ole vaikea huomata, että Renqvist paljon ystävällisemmin ajattelee niitä sielunpaimenia, joita muut heränneet pitivät suruttomina ja maailmanmielisinä, kuin Ruotsalaisen tai Hedbergin suuntaan kuuluvia virkaveljiään. Nämä olivat hänen mielestään suorastaan sielunvihollisen kätyreitä, joita edellä muiden tuli kaikin tavoin vastustaa.
Usein muistuttivat Renqvistin ajettunut käsi, joka ajoittain teki kirjoittamisenkin hyvin vaikeaksi, sekä muut taudinkohtaukset, että hänen elämänsä likeni loppuaan. Mutta niinkauan kuin hän suinkin voi, tahtoo hän hoitaa kaikki tehtävänsä niin, kuin ennenkin. Liikuttavaa on lukea hänen lyijykynällä ja vapisevalla kädellä lapsilleen ja ystävilleen kirjoittamiaan pitkiä kirjeitä. Pääsisältönä on miltei poikkeuksetta ijankaikkisen elämän ja kuoleman suuri kysymys. Yhtä perusteellisesti hän vielä viimeisinä elinvuosinaan neuvoo ja selvittää "puhdasta, raamatunmukaista oppia", yhtä hartaasti, jos mahdollista vielä hartaammin kuin miehuutensa päivinä, hän kehoittaa parannukseen ja uskoon. Vielä v. 1863 sanoo hän "melkein joka postipäivänä" kirjoittaneensa "pitkiä kirjeitä oikealle ja vasemmalle".
Omassa seurakunnassaan toimi Renqvist vielä 1860-luvulla yhtä ahkerasti kuin ennenkin. V. 1861 kirjoittaa hän pojalleen: "Olen lauvantai- ja sunnuntai-iltoina pitänyt rukous- ja opetushetkiä niihin saapuneiden kanssa. He ovat tulleet niinkuin ennenkin". Ja syksyllä 1863 todistaa hän työstään: "Tänä kesänä olen, Jumalan kiitos, vanhuuden heikkoutta lukuunottamatta, ollut terve, jonka vuoksi tuskin on ollut sitä saarnapäivää, jolloin en olisi saarnannut tahi pitänyt rippipuhetta. En ainoanakaan lauvantai- tai sunnuntai-iltana ole laiminlyönyt rukous- ja opetusseurojen pitämistä kotona, pitäjällä tai sairaalassa, ja näissä tilaisuuksissa olen aina koonnut varoja lähetystoimelle".
V. 1864 sairasti Renqvist niin kovaa niveltautia, että hänen täytyi pari viikkoa pysyä vuoteessaan. Mutta päästyään vähänkään liikkeelle ryhtyi hän heti jälleen työhön. Siitä kirjoittaa hän muutamassa kirjeessä: "Suuria hartauskokouksia olen pitänyt kotonani lauvantaisin niiden kanssa, jotka seuraavana pyhänä ovat käyneet Herran ehtoollisella".
Turhaa ei Renqvistin ahkera työ ollut. Tänä aikana, jolloin heränneitten luku useimmissa paikoissa maata vähenemistään väheni, lisääntyi se Sortavalan tienoilla. Vielä v. 1864 kirjoittaa Renqvist muutamassa kirjeessä: "Herätys leviää naapuriseurakunnissa enemmän kuin ennen. Hartaasti he ahkeroivat sielujensa pelastusta. Jumala auttakoon heitä pitkittämään loppuun asti". Lisääntymistään lisääntyi liike Renqvistin omassa seurakunnassa vielä seuraavanakin vuonna, vaikka hän pääsiäisestä alkaen oli niin sairas, ettei enää jaksanut saarnata. Usein hän vielä tänäkin aikana piti rippipuheita kirkossa sekä kävi sairasten luona kaupungissa ja läheisimmissä kylissä. Ja joukoittain kokoontui edelleen, niinkuin entisinä aikoina, hänen kotiinsa heränneitä kuulemaan hänen neuvojaan ja hänen kanssaan polvistumaan Herran eteen. Varsinkin lauvantai-iltoina ja sunnuntaiaamuina ennen kirkonmenoa sekä saman päivän illalla oli hänen seuratupansa täynnä sielunsa tilaa huolehtivia ihmisiä, jotka tarkasti kuuntelivat vanhan opettajansa opetuksia ja polvillaan seurasivat hänen rukouksiaan. Vielä syyskuussa v. 1865 todistaa Renqvist seurakunnastaan muutamassa kirjeessä: "Niinikään juhlapäivinä, jolloin ei ole ollut Herran ehtoollisella-käyntiä eikä ilma ole estänyt, on paljon ihmisiä saapunut luokseni. Hyvin paljon uusia heräyksiä on tapahtunut, ja moni, joka ennen on tullut heräykseen, mutta sitten kylmennyt tai luopunut, on nyttemmin uudelleen alkanut etsiä armoa sydämen koko hartaudella".
Lukiessa Renqvistin kirjeitä sekä muita todistuksia hänen väsymättömästä toiminnastaan, tuntuu joskus kuin olisi työ tullut hänelle miltei intohimoksi. Kun tämän lisäksi hänen perustamansa uskonnollisen suunnan kannattajia monesti on syytetty kaavamaisuudesta, tunkeutuu se epäilys mieleen, että hänen oma, alituisissa, usein loppumattoman pitkissä puheissa ja rukouksissa kulumiseen asti harjoittamansa uskonnollisuus ainakin hänen vanhoilla päivillään jähmettyi hengettömäksi tavaksi laillisine tehtävineen ja omatekoisine pyhityspyrintöineen. Tähän kuuluu myöskin, että Renqvist hyvin tiesi, että hän oli tehnyt paljon työtä Herran viinimäessä ja että hän vanhoilla päivillään, niinkuin seuraavassa luvussa saamme nähdä, ei suinkaan ollut välinpitämätön siitä tunnustuksesta, joka nyttemmin monelta taholta tuli hänen osakseen. Oli miten oli — varma on kuitenkin, että Jumalan valtakunnan voitto ihmisten sydämissä oli hänelle siksi kallis asia, että kaikki muu sen rinnalla supistui pieneksi. Siitä hän puhui ja kirjoitti, iloitsi koko sydämestään, kun Herra jonkun syntisen löysi tai armoitettuna pelasti kotia, sekä suri katkerasti, kun häneltä toivo toisten pelastumisesta sammui. Niin täynnä oli hänen sydämensä tämmöistä iloa ja surua, ettei hän voinut olla sitä ilmaisematta uskonnollisesti välinpitämättömillekään, eipä edes vapaa-ajattelijoillekaan. Todistukseksi lainaamme tähän otteen muutamasta Renqvistin v. 1865 kirjoittamasta kirjeestä: "On ollut mieluista seurustella heränneitten kanssa, mutta etenkin on tuollaisten katuvaisten ja elävästi uskovaisten ero tästä pahasta maailmasta tuottanut minulle iloa, kun heissä kuolinvuoteella olen huomannut kaikki ne tuntomerkit, joita Jumalan sanan mukaan tavataan autuaissa sieluissa. Sitävastoin olen vapisten kauhistunut katumattomien kuolinvuoteen ääressä, heissä kun ei ole elävän uskon tuntomerkkejä. Semmoinen oli muutama täkäläinen kauppapalvelija, joka kuolinvuoteellaan kyllä tuli heräykseen, mutta jota en saanut mihinkään semmoiseen, jota välttämättömästi täytyy löytyä heränneessä syntisessä, en rukoukseen, en uskoon Jesukseen, en Pyhän ehtoollisen nauttimiseen. Jos kehoitin häntä rukoilemaan, niin hän vastasi: en taida enkä jaksa rukoilla. Kun sanoin hänelle: ei sinun tarvitse jaksaa muuta kuin maatessasi publikaanin tavoin huoata armoa, vastasi hän: en voi sitäkään. Jos sanoin: ikävöi edes armoa ja usko, että Jesus armahtaa sinua, niin oli tulos sama. Kun hän tahtoi tunnustaa kaikki suurimmat syntinsä, mutta ei jaksanut, sanoin hänelle: riittää, vaikka vain tunnet itsesi syntisistä suurimmaksi. Kun sitten kysyin häneltä, tahtoiko hän nauttia Herran ehtoollista, sain vastaukseksi: siihen olen minä aivan mahdoton. Ilman ehtoollista hän kuolikin. Katuvaiseksi hän kyllä tuli, mutta ei uskovaiseksi, ja sentähden toteutuivat suomalaisen virsikirjan sanat: 'Kamala on katumus kuoleman ajalla'. Aivan niin käypi sinullekin, jollet terveenä rupea armon anomiseen ja parannukseen. Mutta koska pahoin pelkään, että sinä kääntymättömyytesi lisäksi olet vapaa-ajattelijakin, seuraa tätä kirjanen 'Kristuksen hauta', jotta et tuomiopäivänä saata sanoa, etten sinulle vakuuttaen puhunut Kristuksen jumaluudesta ja elämästä kuoleman jälkeen".