VI.
Herännäisyyteen kuuluvien ja liikkeestä lähteneiden pappien suhde kirkollisiin, jumaluusopillisiin ja yleisinhimillisiin uudistuspyrintöihin Suomessa XIX vuosisadan jälkimmäisellä puoliskolla.
Olemme ennen (III, 387-393) kertoneet K. K. von Essenin ja Lauri Stenbäckin lausunnoista v. 1846 ilmestyneestä kirkkolakiehdotuksesta sekä huomauttaneet siitä tietä raivaavasta tehtävästä, joka XIX vuosisadan herännäisyydellä tämänkin kysymyksen selvittämisessä on ollut Suomen kirkossa. On näet huomattava, etteivät mainitut herännäisyysmiehet yksin edusta näissä lausunnoissaan esittämiään mielipiteitä, vaan että kysymyksessä olevaa lakiehdotusta perusteellisesti oli tutkittu varsinkin niissä kontrahtikunnissa, joissa herännäisyysliikettä edustavat papit olivat enemmistönä. Stenbäckin ja von Essenin asiasta julkaisemat kirjoitukset eivät siis edusta vain heidän mielipiteitään, vaan koko herännäis-suunnan katsantotapaa sitä vanhoillista ja monessa suhteessa ahdasmielistä kantaa vastaan, jonka pohjalle sanottu lakiehdotus oli rakennettu. Kysymyksessä olevien mietintöjen johtavat aatteet olivat syntyneet ja kehittyneet niissä ahdingoissa, joissa koko herännäisyysliike aikaisemmin oli ollut ja joita useimmat sen huomatuimmista edustajista mieskohtaisesti — Stenbäck ja von Essen eivät suinkaan olleet poikkeuksena siitä — niin runsaasti olivat saaneet kokea. Mainitut henkilöt puhuivat näissä mietinnöissään omaa, taistelussa Jumalan valtakunnan puolesta saadun kokemuksensa elävää kieltä, ja sen voimaa lisäämässä oli lukuisain ystävien samankaltainen kokemus. Siitä näiden lausuntojen voimallinen sävel, siitä se valoisa, monista vanhoista ennakkoluuloista vapaa katsantotapa, joka niissä kaikkialla näkyy.
Stenbäckin ja von Essenin julkaisut eivät ole ainoat todistamassa, miten tarmokkaasti heränneet astuivat esille vastustamaan 1846 vuoden kirkkolakiehdotusta. Paitsi rovastikuntien pappien lausunnoissa, joissa, niinkuin vasta saamme nähdä, herännäisliikkeeseen kuuluvien sielunpaimenten mielipiteet mitä huomattavimmalla tavalla tulevat näkyviin, ansaitsevat vasta mainittujen julkaisujen kera muutamien muidenkin yksityisten kirjoittamat lausunnot etevyytensä tähden erityistä huomiota.
Tiedämme, että Alfr. Kihlman jo näinä aikoina oli likeisessä suhteessa heränneisiin. Etenkin olivat Lauri Stenbäck ja von Essen häneen vaikuttaneet. Hänen terävä älynsä ja perusteelliseen kritiikkiin taipuva mielensä sekä yllämainittujen ystäviensä kirkkolakiehdotusta koskevat keskustelut ja lausunnot saivat hänetkin tarttumaan kynään. Etenkin seuraava kohta Kihlmanin kirjoittamassa lausunnossa kuvaa hänen katsanto- ja esittämistapaansa:
"XXXII luku yleisestä pappeinkokouksesta voittaa hierarkkisessa despotismissa ja papillisessa tiranniudessa uuden lakiehdotuksen muut kohdat. Siinä säädetään pappeinkokous, johon ainoastaan piispat, tuomiokapitulit ja kirkkoherrat ovat oikeutetut ottamaan osaa, ja kuitenkin tullaan tässä kokouksessa käsittelemään kirkon elinkysymyksiä, kysymyksiä evankeliumi- ja virsikirjoista, oppi- ja käsikirjoista sekä julkisesta jumalanpalveluksesta, vieläpä kysymyksiä opista ja opin hoidosta. Alemmalla papistolla, puhumattakaan seurakunnan muitten jäsenten suuresta joukosta, ei näissä kysymyksissä ole minkäänlaista sanan valtaa. Kaikki riippuu ylemmän papiston käsityksestä ja mielivallasta, niinkuin yksinomaan se omistaisi kaiken kristillisyyden valon ja hengellisen kokemuksen. Itse kirkon tulee alaikäisen tavoin vaieten suostua kaikkeen, tyytyä siihen, mitä nämä sen ainoat valistuneet ja holhoojat suvaitsevat neuvotella ja sille määräten esittää. Siltä aiotaan riistää sen entiset oikeudet, se aiotaan saattaa uuteen Baabelin vankeuteen, joka ei ole paljoakaan parempi kuin paaviuden orjuuden ies, sillä useat paavit voivat yhtä hyvin tiranneina hallita Jumalan seurakuntaa kuin yksi. — Käsittämättömintä tässä on, että perustelut ilmaisevat mitä kristillisintä valoa käsityksessä kirkon hallinnosta. Tässä jos missään näyttää, kuin olisi perustelujen esittäminen ollut uskottuna toiselle komitealle, itse ehdotus toiselle. Perustelut selvittävät hyvinkin selvästi ja todenmukaisesti, miten katolisen kirkon perustarkoitus, hierarkkia, vähitellen mutta varmasti kehittyi. Ne esittävät, miten aikojen kuluessa se oppi kehittyi, että piispat olivat Kristuksen asettamia kirkon välittömiä hallitusmiehiä, jotka olivat seurakuntia korkeammat ja siitä syystä olivat n.s. ecclesia representativa [edustava seurakunta.] sekä miten maallikkojen ja alemman papiston oikeus ottaa osaa yleisten ja maakuntasynodein neuvotteluihin ja päätöksiin tämän johdosta katosi, sekä edelleen, miten piispojen ja ylempien pappien synodit pitivät itsensä oikeutettuina päättämään ja määräämään kaikissa kirkkoa koskevissa asioissa, säätämään lakeja uskolle, elämälle ja kirkolliselle hallinnolle sekä niin, ettei seurakunta missään suhteessa voinut näistä päätöksistä vedota'. Tämän todenmukaisen esityksen uhalla ja vaikka komitea jyrkästi hylkää sen perustuksen, jolla hierarkkia kehittyi, ehdottaa se vastoin parempaa tietoaan yleistä, katolisten synodein tavoin järjestettyä pappeinkokousta, missä piispat ja ylemmät papit julistavat itsensä oikeutetuiksi, alemmasta papistosta ja maallikoista riippumatta, säätämään lakeja uskolle, elämälle ja kirkolliselle hallinnolle. Emme voi käsittää tämän kauhean lain perusteita. Ennen saatiin pappisvalta käytäntöön vähitellen ja varovaisesti, nyt käydään valmistuksetta oikopäätä asiaan käsiksi. Mutta uni lutherilaisessa kirkossa ei toki voi olla niin yleinen, ettei näin törkeää hanketta huomattaisi ja ettei se joutuisi yleisen vastenmielisyyden esineeksi."
Kumman oudoilta tuntuvat ne ahdasmieliset määräykset, joilla kirkkolakiehdotus oli rajoittanut maallikkojen, vieläpä alempien pappienkin oikeutta kokoontua kokouksiin yksityistä hartautta varten. Olivathan Suomen herännäisyyden vaiheet olleet omiaan siksi selvästi todistamaan, miten epäkäytännölliset ja kristilliselle elämälle suoraan vahingolliset 1726 vuoden konventikkeliplakaatin ehkäisevät säädökset olivat, ettei senkaltaisten määräysten säilyttäminen uudessa kirkkolaissa olisi pitänyt lainlaatijan mieleen enää tähän aikaan tulla. Kysymyksessä oleva lakiehdotus herättää tässä suhteessa sitä suurempaa huomiota, kun eivät pietistat suinkaan olleet ainoat, jotka vaativat tähän kuuluvien ahdasmielisten ja kaikkea kristillistä vapautta sortavien määräysten poistamista. Niinpä arvosteli esim. Vaasan hovioikeus kirkkolakiehdotuksesta antamassaan lausunnossa kysymyksessä olevaa kohtaa seuraavin sanoin:
"Tähän kysymykseen vastattaessa tulee ottaa huomioon, että kristillisen hurskauden olemuksessa on voimakas taipumus, vaikkapa niiden esteiden uhallakin, jotka kahlehtivat tämän hurskauden ilmauksia, kuuntelemaan yksinomaan omantunnon kutsumusta, sekä että se taipumus hartauden harjoittamiseen paitsi julkisessa jumalanpalveluksessa myöskin seuroissa ja yksityisissä kokouksissa, joka muutamassa osassa maan asukkaista on näyttäytynyt, aiheutuu tuosta kutsumuksesta; jonka tähden ja kun sitäpaitsi kokemus, niinkuin hovioikeus myöskin on ollut tilaisuudessa näkemään, on osoittanut, että monissa paikoin tehdyt yritykset saada ihmisiä kaikin puolin noudattamaan nykyään voimassa olevia asetuksia eivät ole olleet tehokkaita eivätkä osoittautuneet terveellisiksi, vaan päinvastoin herättäneet tyytymättömyyttä, levottomuutta ja katkeruutta sekä niistä, joita näistä syistä on vedetty oikeuteen, näyttäytyneet vainoilta, joita heidän uskonsa tähden on täytynyt kärsiä, niin ei ole hovioikeus voinut tulla muuhun vakaumukseen, kuin ettei tällaisilla kielloilla muuta saada aikaan kuin pahaa."
Varsinkin tähän perusteluun liittyvä loppulause on omiaan muistuttamaan herännäisyyden vaikutuksesta yleiseen katsantotapaan. Se kuuluu: "Yksityisiä hartausharjoituksia varten toimeenpantujen kokousten pitäisi sentähden hovioikeuden alamaisen käsityksen mukaan sitä suuremmalla syyllä olla sallittuja, kun Kuninkaallinen plakaatti tammikuun 12 p:ltä 1726 kehoittaa papistoa muutamissa tilaisuuksissa seurakuntalaisten kanssa pitämään tämmöisiä kokouksia."
Niinkuin tiedämme, puolustivat Kalajoen käräjillä hartausseurojen pitämisestä syytetyt papit itseään vetoamalla juuri tähän konventikkeliplakaatin kohtaan ja samaan kohtaan vetosivat myöskin J. M. Stenbäck ja Fredrik Östring heitä vastaan samasta syystä nostetuissa oikeusjutuissa. Vaasan hovioikeus käsitteli kaikkia näitä juttuja. Se tuomitsi kyllä silloin nuo heränneet papit — muuta siltä tuskin silloisissa oloissa voitanee vaatia — mutta heränneitten esiintyminen oikeustilaisuuksissa ja heidän perusteelliset valituskirjansa hovioikeuteen vaikuttivat silminnähtävästi paljon ainakin niissä lakimiespiireissä, joiden edustajat käsittelivät näitä ja muita samankaltaisia oikeusjuttuja. Sitäpaitsi on huomattava, että Vaasan hovioikeuden ylläkerrottu lausunto on kirjoitettu muutamia kuukausia myöhemmin kuin Lauri Stenbäck Vasa Tidningissä julkaisi ennen mainitun kritiikkinsä kirkkolakikomitean ehdotuksesta. Että tämä syvällinen ja runoilijan lennokkuudella kirjoitettu kritiikkikin oli omiaan vaikuttamaan lakimiehiin juuri Vaasassa, missä sitäpaitsi herännäisyys juuri siihen aikaan oli hyvin suosittu säätyläispiireissäkin, on itsestään selvää. Sanalla sanoen: ilmeistä on, että Pohjanmaan heränneitten jalo taistelu totuuden puolesta ennen ja nyt voimallisesti oli vaikuttanut sikäläisiin lakimiehiinkin.
Verrattuna tähän Vaasan hovioikeuden lausuntoon esiintyy asian käsittely Turun ja Viipurin hovioikeuksissa, miten ansiokkaita näiden virkakuntien lausunnot muuten ovatkin, mikäli kysymys on uskonnolliseen elämänalaan kuuluvista asioista, paljon heikompana tahi oikeammin: se näkökohta jää niissä miltei kokonaan syrjään.
Mitä maan kuvernöörinvirastojen kirkkolakiehdotuksesta antamiin lausuntoihin tulee, ansaitsee asian käsittely Oulun lääninhallituksessa erityistä huomiota. Muita oikeutettuja ja valistunutta katsantotapaa ilmaisevia muistutuksia mainitsematta, tapaamme tämän viraston lausunnossa seuraavat sanat: "XXXI luk. 10 §. Tämän §:n toinen kohta, joka kuuluu: 'jos pappeinkokouksen tekemä päätös koskee seurakuntia tai riippuu näiden toimenpiteestä ja myötävaikutuksesta, niin on tämä päätös saarnatuolista seurakuntien noudatettavaksi julistettava', on kokonaan poistettava, koska papisto ei ole oikeutettu tässä tapauksessa päättämään seurakunnista ja näitä kuulematta. — — XXXII (Yleisestä pappeinkokouksesta). Koko tämä luku kirkkolaissa on kasvannainen, jonka ei milloinkaan olisi pitänyt saada nähdä päivän valoa: täten muutamille harvoille, n.s. ylempään papistoon kuuluville henkilöille uskoa oikeuden päättää kaikissa kirkollisissa asioissa, minkä nimisiä nämä sitten ovatkaan — julkisesta hartaudesta, uskonnonopetuksesta, opista ja uskosta, seurakunnan hoidosta, papistosta, niinkuin myöskin kirkon etua koskevista toivomuksista — ilman että valtion muut jäsenet, joiden pyhimpiä oikeuksia tässä käsitellään, eivätkä edes n.s. alemmat papit saa ottaa osaa keskusteluihin ja päätöksiin, ei edes päättävien valitsemiseen, tämä ei ole ainoastaan vastoin voimassa olevia perustuslakeja, vaan myöskin mitä suurimmassa määrässä vaarallista sekä valtiolle että kirkolle ja on ennemmin tahi myöhemmin, toisessa tai toisessa muodossa johtava siihen, ettei enää olla selvillä siitä, onko papisto olemassa valtioa ja kirkkoa varten, vai valtio ja kirkko varsinkin ylempää papistoa varten. Tässä ovat historia ja kokemus hyviä opettajia, ja saman luvun 4:nen §:n määräys ei yksin riitä perustuslakien mukaan aikaansaamaan näin perinpohjaisia muutoksia yhteiskunnassa. Jos korkein valta katsoo tarpeelliseksi määräämälleen yleiselle synodalikokoukselle, jossa jokaisella kansanluokalla ja jokaisella valtion jäsenellä on edustajansa, jättää harkittaviksi tässä kysymyksen alaisina olevat asiat, siten oikeudenmukaisella tavalla aikaansaadakseen ajan vaatimia hyödyllisiä säädöksiä ja parannuksia, niin on tämä sekä suotavaa että laillista, mutta niin yksipuolinen yhteiskunnan pyhimpien ja kalliimpien etujen käsitteleminen, kuin tässä ehdotetaan, ei ole laillinen eikä suotava.
"Tästä syystä, ja koska, yleistä tyytymättömyyttä kysymyksessä olevan luvun ehdotuksiin kaikkialla maassa niin selvästi julkilausutaan, saanee koko tämä luku poistua uudesta kirkkolaista tai antaa sijaa ajanmukaisemmalle."
Lausunnon alle ovat kirjoittaneet nimensä seuraavat lääninhallituksen virkamiehet: kuvernööri R. W. Lagerborg, lääninsihteeri L. Pentzin, lääninkamreeri K. K. Bergbom sekä heidän lähimmät sijaisensa J. Kr. Wichmann ja K. A. Sölfverarm. Tämä heidän lausuntonsa herättää sitä suurempaa huomiota, kun muistamme, että kuvernööri Lagerborg oli mukana panemassa vireille kuuluisat Kalajoen käräjät (II, 76) sekä että lääninsihteeri Pentzin vielä v. 1858, niinkuin olemme nähneet (IV, 55), varmensi Oulun läänin v.t. kuvernöörin A. R. Cygnaeuksen päätöksen, jonka mukaan asianomaista tuomaria kehoitettiin "ylimääräisissä käräjissä niinpiankuin suinkin ottamaan esille ja käsittelemään" Ylivieskassa ja Nivalassa pidettyjä rikoksellisia kokouksia. On kyllä totta, ettei Oulun lääninhallituksen kirkkolakiehdotuksesta antama lausunto ensinkään puutu kysymykseen 1726 vuoden konventikkeliplakaatin säilyttämisestä, jonka kieltämät hartauskokoukset vielä myöhempinäkin aikoina näkyvät olleen tämän virkakunnan kammona, mutta joka tapauksessa ansaitsee kysymyksessä oleva lausunto suurta tunnustusta. Kenen ansio siinä lausutut valistuneet, vanhoista kaavoista ja ennakkoluuloista vapautuneet mielipiteet lähinnä ovatkin, ei liene liiallista väittää, että herännäisyyden uutta aikaa luova taistelu ja työ tässäkin ovat huomioon otettavat.
Kirkkolakikomitean ehdotuksen arvostelu varsinaisesti uskonnolliselta kannalta kuului edellä muitten virkakuntien maan tuomiokapituleille. Mutta ei ainakaan Turun tuomiokapitulin lausunto vastaa oikeutettuja vaatimuksia. Se on päivätty joulukuun 29 p:nä 1847, ja sen alla luetaan seuraavat nimet: Edv. Bergenheim, J. E. Ahlstedt, H. Heikel, Fredr. Hertzberg, F. V. G. Hjelt ja G. F. Helsingius, jotka Turun lukion lehtoreina olivat asessoreina tuomiokapitulissa. Että muutamia kuukausia aikaisemmin kuollut arkkipiispa Melartin sekä Turun tuomiorovasti J. A. Edman, jotka molemmat olivat olleet kirkkolakikomitean jäseninä, ehkä suuressakin määrässä olivat vaikuttaneet kysymyksessä olevan lausunnon henkeen, on hyvin luultavaa, jos kohta asiakirjan allekirjoittajiltakaan, mikäli heidän myöhempi vaikutuksensa on tunnettua, ei voi odottaa ahdasmielisestä vanhoillisuudesta poikkeavaa katsantotapaa. Heidän lausuntonsa ei kyllä hyväksy komitean ehdottamaa "yleistä pappeinkokousta", jossa yksinomaan ylempi papisto esivallan suostumuksella saisi päättää kirkon tärkeimmistä asioista, mutta kun tuomiokapituli ei kirkolliskokouksen kokoonpanoon nähden muuta muutosta ehdota, kuin että kappalaisillekin sopisi myöntää oikeus valita edustajia semmoiseen kokoukseen, kuuluu miltei ivalta tähän myönnytykseen liittyvä rajoitus, ettei viimemainituille kuitenkaan olisi myönnettävä oikeutta itse päästä synodalikokouksen jäseniksi. Vielä ahdasmielisempää kantaa ilmaisee tuomiokapituli käsitellessään kirkkolakivaliokunnan suhdetta konventikkeliplakaattiin. Sen tätä kysymystä koskevat ehdotukset osoittavat, ettei se ensinkään ollut voinut seurata sitä suurta edistymistä, joka kirkollisella alalla näinä aikoina on nähtävissä laajoissa piireissä. Päinvastoin ilmaisee tämä tuomiokapitulin kysymyksessä oleva lausunto, verrattuna sen F. Östringin ja Kalajoen pappien oikeusjutussa antamaan päätökseen (II, 174-178) ilmeistä taantumista. Hartauskokouksia tuomiokapituli kyllä ei rohkene kieltää, mutta se rajoittaa sensijaan niiden pitämistä jos minkälaisilla määräyksillä. Hartauskokouksia saataisiin pitää yksityisen asunnossa sunnuntaisin iltapäivillä ja niihin saisi kokoontua 3-4 lähekkäin asuvaa huonekuntaa eli 12, korkeintaan 15 henkeä, poikkeuksena olisivat vain häät, ristiäiset ja hautajaiset, joihin saisi kokoontua ihmisiä aina 30:een, sillä ehdolla kuitenkin, että pappi olisi saapuvilla näissä tilaisuuksissa toimitetussa hartaudessa. Hartausseuroihin kokoontuneet saisivat lukea raamattua tai hyväksyttyä hartauskirjaa, veisata ja rukoilla vahvistettujen kaavojen mukaan. Mutta tämmöiseenkin hartaustilaisuuteen olisi hankittava lupa seurakunnan kirkkoherralta, jonka tulisi toimittaa joku henkilö järjestystä tilaisuudessa valvomaan.
Ajatellessamme niitä suuria, satoihin, joskus tuhansiinkin nousevia kansanjoukkoja, joita herännäisyyden valtaseuduilla jo näinä aikoina kokoontui yksityisten koteihin hartautta harjoittamaan, ja miten vapaiksi kaavamaisista säädöksistä nämä hartauskokoukset olivat muodostuneet, ja kun sitäpaitsi täytyy olettaa, etteivät nämä seikat olleet kysymyksessä olevan lausunnon allekirjoittajille tuntemattomia, jää todella ihmettelemään sitä piintynyttä vanhoillisuutta, joka tässä on ollut johtamassa maan vanhinta tuomiokapitulia.
Paljon vapaammalle ja valistuneemmalle kannalle asettui Porvoon tuomiokapituli. Sen antaman lausunnon, joka on päivätty joulukuun 22 p:nä 1847, ovat allekirjoittaneet piispa Ottelin, tuomiorovasti K. K. Nykopp sekä lehtorit V. Lindh, A. F. Borenius, J. L. Runeberg, J. E. Öhman, Aug. Lindfors ja G. M. Waenerberg. Paitsi muita oikeutettuja, uuden valistuneemman ajan koittoa ennustavia muistutuksia ja ehdotuksia, sisältää tämä lausunto seuraavat, herännäisyyttä ja sen toteutuvia toiveita suoranaisesti tukevat sanat:
"Kaavamaiselta muodollisuudelta ja itsekkäisyyteen perustuvalta välinpitämättömyydeltä ei voi odottaa mitään hyvää, mutta heräämistä seuraa elämä, ja jos kohta moni unesta vasta heräjävä ei heti löydä oikeaa tietä, niin ei saa epätoivoisena epäillä, että sama Pyhä henki, joka on vaikuttanut heräyksen, ei myöskin tietäisi ja voisi johdattaa ja oikaista. Sentähden ei ole viisasta asettaa ulkonaista pakkoa Hengen työtä vastaan, mutta se on tärkeätä, että kirkossa kaikki tutkitaan Jumalan sanan valossa sekä johdatetaan ja hallitaan totuuden ja rakkauden hengessä. Samalla kuin kristittyjen olkoon sallittu asunnoissaan kokoontua yksityistä hartautta harjoittamaan, olkoot seurakunnan opettajat, joille sanan julistaminen kuuluu, velvolliset käymään näissä kokouksissa, neuvomaan missä neuvoa tarvitaan, oikeaan johdattamaan, missä tien suhteen on erehdytty, jotta herännyt harrastus olisi vilpitöntä harrastusta Jumalan kunnian puolesta ja sielujen ikuista parasta siten valvottaisiin. Epäjärjestysten poistamista ei mikään niin edistä kuin julkisuus; pääsy semmoisiin kokouksiin olisi sentähden oleva vapaa kaikille."
Porvoon tuomiokapitulin tämän perustelun mukaisesti laatima, kirkkolakivaliokunnan ahdasmielisestä mietinnöstä kokonaan poikkeava ehdotus ansaitsee sitä suurempaa tunnustusta, kun sama virkakunta, etupäässä piispa Ottelin, niinkuin herännäisyyden historia niin monessa kohden todistaa, aikaisemmin niin häikäilemättömän ankarasti oli kohdellut heränneitten hartausseuroja ja ylimalkaan miltei kaikkia heidän harrastuksiaan elävän kristillisyyden herättämiseksi Suomen kirkossa. Koska tämä lausunto muissakin kohdin ilmaisee sekä syvällistä uskonnollista katsantotapaa että perehtymistä jumaluusopillisiin kysymyksiin, on lausuttu se hyvinkin luotettavalta tuntuva olettaminen, että sen varsinaisena luojana oli tunnettu jumaluusoppinut, yllämainittu G. M. Waenerberg, joka Porvoon lukion lehtorina oli sikäläisen tuomiokapitulin asessorina (1843-52). Heränneisiin hän ei lukeutunut, mutta valistuneena kristittynä kannatti hän niitä eläviä, kaavakristillisyydestä vapautuneita aatteita, joiden puolesta herännäisyyden miehet niin kauan olivat taistelleet.
Suurta tunnustusta ansaitsee myöskin yliopiston lausunto. Sen laatiminen oli ollut uskottuna komitealle, johon kuului jumaluusopillisen ja lainopillisen tiedekunnan professoreja. Edellistä edustivat tässä työssä professorit A. A. Laurell, B. O. Lille, J. A. Gadolin sekä F. L. Schauman, viimemainittua lakitieteen professorit AL Blomqvist ja J. Ph. Palmén. Niinkuin jo näistä niinistä voi arvata, on täten syntynyt lausunto, jonka yliopiston konsistoriumi semmoisena hyväksyi, yhtä perusteellinen kuin valistunut protesti kirkkolakikomitean ehdotusta vastaan. Edellä muiden oli tässä työssä muistettava professori Palmén, joka lausunnon antajien joukossa miltei yksin edusti lakitiedettä ja jolle mietinnön laatiminenkin oli uskottu.
Yliopiston lausunnon henkeä ja sen raitista uskonnollista kantaa ilmaisee jo se seikka, että uskonnolliselta kannalta tärkein kysymys, kysymys yksityisistä hartauskokouksista, jonka kirkkolakikomitea suurimmaksi osaksi oli asettanut ohjesääntöiseen asetukseen, otetaan puheeksi lausunnon alussa. Teroitettuaan kristittyjen yleistä pappeutta ja vedottuaan kirkkohistorian todistuksiin vapaitten hartauskokousten suuresta merkityksestä kristillisen elämän herättämisessä ja elvyttämisessä, lausuu komitea:
"Sanotun perustuksella tuntuu, että 1726 vuoden hierarkkisen hengen synnyttämä yksityisten kokousten kielto, niidenkin, joissa ei epäjärjestys vallitse, ei olisi uudessa kirkkolaissa uudistettava, vaan että se päinvastoin olisi kokonaan poistettava. On kyllä totta, että semmoisia kokouksia voidaan väärinkäyttää sekä että niitä meidänkin maassa on väärinkäytettykin, ne kun ovat johtaneet seurakunnan julkisen jumalanpalveluksen ja järjestetyn opettajaviran halveksimiseen, väärien opinkappalten levittämiseen sekä kaikenkaltaisiin muihin epäjärjestyksiin; mutta hyvin yksipuolista olisi näiden väärinkäytösten takia kokonaan kieltää nämä kokoukset. Sillä julkistakin jumalanpalvelusta, niinkuin opettajavirkaakin, väärinkäyttää hyvin moni monella eri tavalla, mutta sentähden ei voi kenenkään mieleen juolahtaa, että kumpikin olisi poistettava. Mainittujen väärinkäytösten riittävä ehkäisijä saadaan, jos niissä tapauksissa, missä kokoukset aiheuttavat senlaista epäjärjestystä, syyllinen rangaistaan, niinkuin tämänkaltaisista rikoksista eri kohdissa on säädetty. — Mitä tulee 3 §:n, joka määrää edesvastuuta papille, joka kirkkoherran luvatta on ottanut osaa yksityisiin hartausseuroihin, niin voivat sen säädökset, niinkuin sanotusta seuraa, vielä vähemmin kuin edelliset puolustaa ja säilyttää paikkaansa uudessa kirkkolaissa."
Kirkkolakikomitean vielä pitemmälle kuin kuuluisa 1726 vuoden konventikkeliplakaatti menevien, yksityistä hartautta ehkäisevien määräysten sijalle ehdottaa yliopiston komitea näin kuuluvan pykälän:
"Kotihartautta koettakoon pappi siinä seurakunnassa, missä hän toimii, sopivalla tavalla elvyttää. Jos kotihartaus aiheuttaa julkisen jumalanpalveluksen ylenkatsetta, eksyttävää oppia tahi muuta epäjärjestystä, meneteltäköön syyllisen suhteen, niinkuin kirkkokuria koskevassa luvussa säädetään."
Ainoastaan yksi kohta ylläkerrotussa, muutoin niin oikeaan osanneessa lausunnossa on erehdyttävä ja tuntuu oudolta. Tarkoitamme väitettä, että hartauskokouksia Suomessakin "oli väärinkäytetty, ne kun olivat johtaneet seurakunnan julkisen jumalanpalveluksen ja järjestetyn opettajaviran halveksimiseen, väärien opinkappalten levittämiseen sekä kaikenkaltaisiin muihin epäjärjestyksiin". Lukija voi tuskin tulla muuhun johtopäätökseen, kuin että nämä komitean sanat johtuvat etupäässä heränneitten hartauskokouksista saadusta kokemuksesta, sillä näidenhän kokoukset ne olivat, joita vastaan kaikenkaltaisia syytöksiä oli tehty, käräjäjuttuja pantu vireille ja tuomioita langetettu. Itä-Suomessa pidettiin kyllä juuri näinä aikoina törkeään lihallisuuteen sortuvia kokouksia (katso Akiander IV), ja viranomaisten muistossa elivät ehkä vielä "Auvaisten paavin" (I, 210) hurmahenkiset seurat Lounais-Suomessa, mutta jos kysymyksessä oleva lausunto olisi tarkoittanut näitä ja samankaltaisia vähemmän tunnetuita seuroja, olisi epäilemättä muutamalla sanalla huomautettu, miten vapaita heränneitten kokoukset yleensä olivat tuonkaltaisista sairaloisista ilmiöistä. Nyt viittaavat sensijaan huomautukset "julkisen jumalanpalveluksen ja järjestetyn saarnaviran halveksimisesta" y.m. niihin kerrassaan perusteettomiin syytöksiin, joita heränneitä ja heidän hartauskokouksiaan vastaan aikaisemmin oli tehty. Tämä kohta tuossa elävälle kristillisyydelle niin myötätuotoisessa lausunnossa näyttää todistavan, että lausunnon laatijat itse teossa hyvin vähän tiesivät, millaiseksi kristillinen elämä hartausseurojen varsinaisilla kotiseuduilla oli muodostunut.
Miten ansiokas tämä, samoinkuin muutamien muidenkin virastojen lausunnot, joista tässä silmäyksessä kirkkolakikomitean ehdotuksen vaiheisiin on huomautettu, monessa suhteessa onkin, ansaitsevat kuitenkin heränneitten uskonnollista, lämpöä ja innostusta uhkuvat protestit tuota ehdotusta vastaan vielä suurempaa huomiota. Niissä tykkii voimallisena se suurten uskonnollisten herätysten valtasuoni, joka jo muutamia vuosikymmeniä oli tuottanut uutta hengellistä elämää Suomen kirkon kangistuneeseen ruumiiseen. Olemme ennen (III, 387-93 sekä IV 177-80), lyhyesti tehneet selkoa K. K. von Essenin, Lauri Stenbäckin sekä Alfr. Kihlmanin lausunnoista kirkkolakikomitean ehdotuksesta. Niissä lausuttujen mielipiteitten mukaan muodostui Pohjanmaan heränneitten pappien piireissä voimakkaita, kirkkolakiehdotusta ankarasti vastustavia lausuntoja, jotka osaltaan mitä voimakkaimmin vaativat valtion ja kirkon viranomaisiakin vihdoinkin käsittämään, että heidän sitkeä vastarintansa kirkossa alkanutta uudistustyötä vastaan oli turhaa. Tahdomme tässä silmäillä muutamia näistä lausunnoista.
Viitaten ennen mainittuun "Anmärkningar vid kyrkolagsförslaget (Muistutuksia kirkkolakiehdotuksen johdosta)" nimiseen kirjaseensa, joka paraikaa oli painettavana, kirjoitti von Essen lyhyen, Pietarsaaren rovastikunnan hallitukselle annettavan lausunnon, johon yhtyi Ylihärmän kappalainen Z. Forsman. Siinä tilaisuudessa, jossa kysymystä harkittiin, oli saapuvilla 19 pappia, joista paitsi von Esseniä useat olivat herännäisyyden merkkimiehiä. Nämä kirjoittivat nimensä Kuortaneen kirkkoherran K. F. Stenbäckin samassa hengessä kirjoittaman pitkän lausunnon alle. Näistä nimistä mainittakoon: E. Svahn, H. Moliis, A. N. Holmström, N. K. Malmberg, J. R. Hedberg, O. H. Helander, A. V. Ingman, J. H. Roos. Yleisemmin tunnetuksi tuli tietysti pian tuo von Essenin pitempi ennen painettu lausunto. Siihen vedoten lähettivät sen senaattiin omien lausuntojensa tukeeksi m.m. seuraavat herännäisyyden historiassa tunnetut henkilöt: N. G. Arppe, K. A. Colliander, M. A. Colliander, O. E. A. Hjelt sekä A. W. Wegelius.
Collianderien, Hjeltin y.m. lausuntoa seurasi paitsi von Essenin kirjanen myöskin Lauri Stenbäckin kirkkolakikomitean mietinnöstä "Vasa Tidningissä" ensin julkaisemat muistutukset, jotka, niinkuin ennen (III, 387) olemme maininneet, sittemmin painettiin eri kirjasena. Tähän Stenbäckin julkaisuun vetosi myöskin Vaasan ylinen rovastikunta, liittäen sen lausuntoonsa. Samoin tekivät niinikään J. F. Bergh ja hänen apulaisensa M. Faler etäisessä Jaakkimassa. Supistetussa muodossa esiintyvät Stenbäckin ajatukset kirkkolakiehdotuksesta siinä lausunnossa, jonka hän esitti Vaasan ja Mustasaaren pappien ja koulunopettajain syyskuussa 1847 pitämässä kokouksessa. Se hyväksyi sen omana, lähetettävänä lausuntonaan. Lainaamme sen tähän kokonaisuudessaan:
"Kunnianarvoisan tuomiokapitulin kontrahdin rovastin kautta meille antaman kehoituksen johdosta, saamme me allekirjoittaneet, Vaasan ja Mustasaaren kirkkoherrakunnan jäsenet, Suomen Suuriruhtinaskunnalle aiotun kirkkolain ehdotuksesta nöyrimmästi esiintuoda seuraavaa:
"Kun omantuntomme vaatimina olemme pitäneet velvollisuutenamme ensiksi ja pääasiallisesti vakavasti harkita, turvaako ehdotus kristinuskon säilymistä, edistymistä ja kehitystä sekä suojeleeko se puolestaan kirkon oleellisimpia ja korkeimpia tarkoitusperiä, niin emme tämä silmämääränämme voi kyllin voimakkaasti, avomielisesti ja yksimielisesti julkilausua mielipahaamme ja hämmästystämme ehdotuksen menettelytavasta ja sen suurista puutteista. Ensimmäinen ja tärkein asia, minkä jokainen kirkon jäsen täydellä syyllä voipi ja mikä hänen täytyy vaatia kirkkolailta, on 1:ksi että se ylläpitää ja turvaa oikeata oppia, joka on kirkon sisäisin elinprinsiipi, jota se ei saa menettää, 2:ksi että se edistää kristillistä elämää, sen herättämistä, ilmenemistä ja kehitystä, jota kaikki kirkon toiminta vasituisesti tarkoittaakin, sekä 3:ksi että se järjestää kirkon hallituksen ja hoidon kirkon luonteen ja raamatussa löytyvien periaatteiden mukaisella tavalla. Mutta juuri näissä kohdin loukkaa ehdotus kirkkoa mitä syvimmin tahi oikeammin hajoittaa ja kukistaa sen kokonaan.
"Mitä oppiin tulee, on kirkko julkilausunut sen ja määritellyt sen tunnustuskirjoissaan. Tässä ei ole paikka selvittää kirkollisen tunnustuksen tarpeellisuutta, tärkeyttä ja merkitystä — kysymys, jota kirkon uskollisimmat ja terävämietteisimmät miehet paraikaa käsittelevät ajan lähimpänä elinkysymyksenä; mutta niin paljon on kieltämätöntä ja selvää, ettei kristittyä kirkkoa voi löytyä ilman sen uskon ja opin selvästi ja tarkkaan lausuttua tunnustusta, sekä että se raamatunmukainen, puhdas ja kehittynyt oppi, jonka kirkkomme vaivoissa ja taisteluissa on saavuttanut ja joka on sen kallein aarre, on täydellisesti lausuttu ja säilytetty tunnustuskirjoissamme. Tahtomalla säilyttää ainoastaan Confessio Augustanan ja sulkemalla pois kirkon muut tunnustukset, jotka ovat ensinmainitun tunnustuksen välttämättömiä selityksiä ja sen kehityksiä, uhraa se sen tarkkaan määrätyn ja raamatun mukaan selvään kehitetyn opin, joka on kirkkomme perustus, turva ja ase, sekä avaa oven kaikille niille riidoille, jotka se jo Jumalan armolla on voittanut, tahi sille kauhealle sekamelskeelle, joka nykyään repii rikki protestanttisen kirkon muissa maissa. Jos koko sydämestämme kannatamme tätä oppia, jota myöskin pyhällä valalla olemme sitoutuneet julistamaan ja levittämään, jos olemme täysin vakuutetut siitä, että jumalallinen totuus on täysin vastaavasti, väärentämättömänä ja täydellisenä lausuttu kirkkomme uskossa ja tunnustuksessa, niin emme voi muuta kuin pitää tuomittavana petoksena Jumalaa ja omaatuntoamme vastaan sitä, ettemme juhlallisesti lausuisi vastalausettamme sitä ehdotuksen ennen kuulumatonta menettelyä vastaan, jolla se on kumonnut useimmat kirkkomme tunnustuskirjat ja siten kuolettavasti vahingoittanut kirkon sisimpiä elinjuuria.
"Mitä sitten tulee kristilliseen elämään, jonka herättämiseksi ja edistämiseksi, kirkon palvelijat tekevät työtä, niin emme käsitä, miten sitä voisi löytyä ilmaisematta itseään Jumalan sanan uskollisessa käyttämisessä sekä julkisesti että yksityisesti, ilman veljellistä kanssakäymistä keskinäiseksi kehoitukseksi, nuhteeksi ja lohdutukseksi, sekä yleensä hurskaassa elämässä. Olemme aina pitäneet julkista jumalanpalvelusta pääasiassa hedelmättömänä, jollei kristinusko yksityisessä elämässäkin ja seurustelussa tule eläväksi, ja sentähden kykymme mukaan kehoittaneet sanankuulijoitamme kirkon ulkopuolellakin viljelemään Jumalan sanaa ja harrastamaan jumalisuutta. Jos nämä kehoitukset olisivat kantaneet sitä hedelmää, että sanankuulijamme seuroissaankin tavallisen syntisen ja maailmallisen ajanvieton sijasta viljelisivät Jumalan sanaa ja keskenään kehoittaisivat toisiaan tosi jumalisuuteen, niin pitäisimme tätä suurimpana ilonamme. Mutta nyt tahtoo ehdotus, uudistamalla nuo luonnottomat lait n.s. yksityisiä hartauskokouksia vastaan, s.o. seurakunnan vakavimpien jäsenten yhteiseksi hartaudeksi toimeenpanemia jumalisuudenharjoituksia vastaan, vastustaa ja tukehuttaa kristillisen elämän ensimmäistä ja luonnollisinta ilmaisua. Tunnettu on, että nämä hierakkisen episkopaali-järjestelmän kuolemankamppauksista johtuvat lait, jotka niin usein ovat tukeneet sokeaa uskonnonvihaa ja tarjonneet sille aseita, eivät milloinkaan ole vaikuttaneet muuta kuin sekasortoa ja levottomuutta kirkossa. Kokemus on kauan todistanut niiden hengettömyyttä ja epäkirkollisuutta vastaan, niinkuin ne jo itsessäänkin loukkaavat kaikkia oikeuden ja kohtuuden inhimillisiä tunteita, mitään järjellistä syytä kun ei löydy, miksi kristillistä seurustelua enemmän kuin mitään muuta ihmisten välistä seurustelua olisi kovilla rangaistussäädöksillä vastustettava ja miksi kristittyjen kokoontumista uskonnollisessa tarkoituksessa tulisi pitää muita kieltämättä paljon epäiltävämpiä seuroja vaarallisempina ja turmiollisempina. Sentähden onkin ajan suvaitsevaisuus kaikkialla asettunut näitä lakeja vastaan. Täällä vain tahtoo ehdotus niitä säilytettäviksi, vieläpä tehdä ne yhä ankarammiksi, haitaksi papeillekin ja heidän velvoittaville sitoumuksilleen, joiden mukaan heidän tulee pitää huolta sanankuulijoittensa opettamisesta ja hartaudesta. Jollemme tahdo tukehuttaa kristillistä elämää seurakunnassa jo tämän elämän syntyessä ja sen ensimmäisissä ilmauksissa, ja siten joutua taistelemaan Jumalaa ja hänen työtänsä vastaan, niin täytyy meidän mitä vakavimmin asettua ehdotuksen luonnotonta määräystä vastaan tässä kohden.
"Mitä tulee kirkon hallintoon ja hoitoon, olemme kummastellen huomanneet, että ehdotus on jättänyt kokonaan syrjään sen kolmesataa vuotta kestäneen taistelun historiallisen kehityksen, jonka tarkoituksena oli tosi evankelisen kirkkojärjestyksen aikaansaaminen. 1686 vuoden kirkkolaki perustuu kokonaan siihen aikaan vallitsevaan episkopaalijärjestelmään, ja kysymyksessä oleva ehdotus on pääasiallisesti rakennettu samalle pohjalle, vaikka kokemus jo aikoja sitten on paljastanut sen puutteet. Lakia säätävä ja päättävä valta on vielä yksinomaan pappien käsissä, ja kirkon tulee vain totella ja noudattaa, mitä nämä herrat suvaitsevat määrätä. Vastoin kaikkia evankelisia periaatteita ovat seurakunnat suljetut pois kaikesta aktiivisesta kirkollisesta toiminnasta ja niitä kohdellaan kuin alaikäisiä, joiden tulee sokeasti antaa kuljettaa itseään talutusnuoralla. Mutta että ehdotus klerokraattisessa väkivaltaisuudessa ja tiranniudessa voittaa itse episkopaalijärjestelmän tämän järjestelmän ankarimmassa muodossa, tuo on todellakin mieltä järkyttävää. Selvimmän todistuksen tästä antaa XXXII luku, joka puhuu 'yleisestä pappeinkokouksesta'. Tähän 'yleiseen' pappeinkokoukseen ottavat osaa piispat, yksi jäsen jokaisesta tuomiokapitulista sekä yksi kirkkoherrojen valitsema kirkkoherra joka rovastikunnasta. Kaikki muu papisto on siis suljettu siitä pois eikä sillä siellä ole mitään sananvaltaa, vielä vähemmin maallikkojen suurella joukolla, joka muodostaa kirkon. Ja kuitenkin tulevat näissä kokouksissa käsiteltäviksi kysymykset evankeliumi- ja virsikirjojen, jumalanpalveluksessa käytettävien käsikirjojen ja oppikirjojen hyväksymisestä, vieläpä kysymyksiä opista ja sen hoitamisesta — sanalla sanoen kaikki kirkon korkeimmat ja kalleimmat oikeudet. Nuo etuoikeutetut tulevat näitä asioita harkitsemaan, niistä määräämään ja niitä ratkaisemaan, kirkon saamatta siitä hiiskua sanaakaan. Sen tulee heidän yksityisen ratkaisunsa päätettäväksi jättää kaikki elinkysymyksensä, tyydyttää hengelliset ja ijankaikkiset tarpeensa niillä hartauskirjoilla, joita he tahtovat määrätä, sillä opilla, jota he kulloinkin suvaitsevat kannattaa, sekä sokeasti alistua niitä päätöksiä ja määräyksiä noudattamaan, jotka vielä suuremmaksi varmuudeksi 'ovat alistettavat Korkeimman Vallan ratkaistaviksi'. Mitä tässä vielä puuttuu papistisen despotismin täydelliseksi tekemisestä? Me kauhistumme sitä syvää alennusta, johon semmoiset säädökset voivat syöstä ja pakostakin syöksevät Kristuksen kirkon isänmaassamme, ja rohkenemme toivoa, ettei kristillinen ja valistunut esivaltamme milloinkaan ole hyväksyvä tämmöistä väkivaltaa.
"Kun me siis olemme tulleet siihen käsitykseen, että ehdotus suoraan sotii kristinuskoa ja kirkon parasta vastaan, emme voi muuta kuin pitää suurimpana onnettomuutena, mikä voi Suomen kirkkoa kohdata, jos tämä ehdotus hyväksyttäisiin ja saisi lain voiman. Jumalan ja omantuntomme tähden täytyy meidän viimeiseen asti lausua vastalauseemme sitä vastaan.
"Vaikka nämä periaatteelliset puutteet ovat enemmän kuin riittävät vaatimaan jokaista kirkon ja kristinuskon ystävää mitä päättävimmin hylkäämään tämän lakiehdotuksen, tulee meidän niinikään mainita, ettemme suinkaan voi hyväksyä kaikkia ehdotuksen yksityisiäkään, hallinnollisia, säännöteltyjä y.m. säädöksiä ja määräyksiä. Esimerkkinä mainittakoon: Koko kirkon edustamisen yhä jatkuva puute, jos kohta ehdotuksen säilyttämiä kirkkoneuvostoja ja kirkonkokouksia, jotka kuitenkin kaipaavat perinpohjaista uudistusta, voidaan pitää yksityisiä seurakuntia ja niiden oikeuksia edustavina; Tuomiokapitulien kokoonpano ja niiden jäsenten määrääminen kirkkoa ensinkään kuulematta ja sallimatta sen ottaa siihen osaa, vaikka ehdotus epäilemättä täydellä syyllä ei ole hyväksynyt tuota yleisesti tunnustettua ja moitittua järjettömyyttä, että lukion lehtorit, joilta tavallisesti täydellisesti puuttuu valmistusta siihen, ovat siihen itseoikeutettuja jäseniä; Tuo, lievästi puhuen, epäkirkollinen menettelytapa pappien virkaylennyksissä ja papinvirkojen täyttämisessä; Kaikkien yliopiston professorien ja apuopettajain sekä lukionlehtorien kohtuuton ja täydellinen vapauttaminen papintutkinnosta, ennenkuin heidät vihitään papeiksi; Maailmallisissakin tieteissä 'oppineiden' privilegium exclusivum isoimpiin kirkkoherrakuntiin, johon niinikään oikeuttaa tuo niin satunnainen laudatur pastoraalitutkinnossa; Se kummallinen dogmaattinen sekavuus, joka kaikkialla pistää silmään ehdotuksen mielipiteissä pyhästä ehtoollisesta ja sen käyttämisestä; Säädökset julkisesta kirkon-rangaistuksesta, joka, semmoisena kuin ehdotus sen säilyttää, on katkera, kirkkoa alentava irvikuva; Ehdotuksen inhoittava, n.s. 'sivistyneitten' ilmeinen suosiminen j.n.e. Näitä esimerkkejä voidaan paljon lisätä, ja varmana saattanee pitää, että aikaa voittaen, kun ehdotus on tullut enemmän tunnetuksi ja kun sitä on ehditty tarkemmin tutkia, tehdään monta perusteellista muistutusta sen erityisiä pykäliä vastaan. Tämä olisikin hyvin suotavaa, koska lakiehdotus ainoastaan sillä tavoin yksityiskohdissaan voi saavuttaa asianmukaista täydennystä ja tulla käyttökelpoiseksi. Mutta tämä on painava lisäsyy, jonka vuoksi ei pitäisi kiirehtiä niin tärkeän säädöksen vahvistamista kuin kirkkolaki on, joka menettelytapa lähimmäisessä tulevaisuudessa voisi tuottaa hyvinkin katkeria seurauksia. Emme myöskään käsitä, mikä kipeä tarve tekisi niin äkkinäisen hyväksymisen välttämättömäksi.
"Kaikista näistä syistä rohkenemme mitä hartaimmin nöyrästi anoa, että saisimme loukkaamatta pitää vanhan kirkkolakimme ja järjestyksemme, jota Suomen kirkko vuosisatojen kuluessa on tyytyen noudattanut ja jonka turvissa se on keskuudessaan nähnyt monen Jumalan istutuksen kehittyvän ja kukoistavan, tämä kirkkolaki kun paljon suuremmassa määrässä kuin nykyinen ehdotus on jättänyt ainakin kirkon pyhimmät oikeudet loukkaamattomiksi. Ei ole epäilemistäkään, ettei se vastedeskin voi tulla sillä toimeen, kunnes todellinen uudistus käy mahdolliseksi ja välttämättömäksi."
On kehoittavaa nähdä, millä innolla ja tarmolla varsinkin Pohjanmaan heränneet papit asettuivat vastustamaan hierarkkisessa hengessä laadittua ja niin monessa kohden sanan huonoimmassa merkityksessä vanhoillista kirkkolakiehdotusta. Missä esim. rovastikunnan esimies esitti toisaalle tähtäävän lausunnon, ei saanut hän papistossa kannatusta, jos tämä oli herännäismielistä. Niin kävi m.m. Vähänkyrön pappilassa syyskuun 8 p:nä 1847 Vaasan ylärovastikunnan pappien lausunnon antamista varten pidetyssä kokouksessa. Isäntä, kontrahtirovasti Elias Lagus sai puolelleen ainoastaan oman kappalaisensa, jota vastoin kaikki herännäismieliset papit, E. J. Snellman, J. V. Durchman, F. O. Durchman, Th. B. Wegelius, J. W. Nybergh, O. W. Forsman y.m. esittivät kokoukselle Lauri Stenbäckin "Vasa Tidningissä" julkaisemat mielipiteet sekä anoivat vanhan kirkkolain säilyttämistä. Joskus herännäisyysliikkeen ulkopuolellakin olevat papit, vieläpä sitä vastustavatkin liittyivät heränneitten virkaveljiensä lausuntoon. Varsinkin vaikuttivat, niinkuin ennen olemme huomauttaneet, von Essenin ja Lauri Stenbäckin etevät lausunnot paljon yleisen mielipiteen nostamiseksi kirkkolakikomitean ehdotusta vastaan. Paljon vaikutti niinikään Alfr. Kihlmanin terävä kirjoitus käsitteiden selvittämiseksi, ei vain heränneitten samaa katsantotapaa lämpimästi kannattavissa piireissä, joista esim. Kokkolan rovastikunnan heränneet papit, S. U. Gallenius, B. H. Aspelin, O. I. Appelberg, A. A. Favorin y.m. tämän lausunnon kirjoittajan kera siihen yhtyivät, vaan muussakin papistossa.
Tarkastaessamme näitä Pohjanmaan herännäisyyden etevimpien kynämiesten lausuntoja, kaipaamme varsinkin yhden tämän liikkeen palveluksessa aikaisemmin paljon käytetyn kynän tuotteita. Huomiomme kääntyy Keski-Pohjanmaalle, Kalajoen käräjien kuuluisille seuduille. Kysymme: mitä on Jonas Lagus, tuo herännäisyyden etevä tyyliniekka, joka niin häikäilemättömän jyrkästi ja samalla hienon kirjoitustavan vaatimuksia noudattaen aina oli ollut valmis esiintymään, kun oli kysymys herännäisyyden aatteitten puolustamisesta, kirjoittanut näitä aatteita niin loukkaavaa kirkkolakiehdotusta vastaan? Hän oli näinä aikoina kappalaisena Pyhäjärven syrjäisessä kappeliseurakunnassa, mutta, niinkuin olemme nähneet, tunnustivat Keski-Pohjanmaan sekä muidenkin lähiseutujen heränneet papit hänet oppi-isäkseen ja seurasivat tarkoin hänen neuvojaan. Varsinkin oli hänellä paljon kannattajia ja ihailijoita Raahen rovastikunnassa, jonka vuoksi sopisi odottaa, että hän kirjoitti ainakin tämän rovastikunnan lausunnon. Mutta Raahen rovastikunnassa ei pidetty mitään kokousta yhteisen lausunnon antamista varten, ja se, joka Jonas Laguksen, S. Castrénin, Henrik Schwartzbergin, A. Engelbergin, K. J. Engelbergin sekä K. A. Odenvallin allekirjoittamana Oulun lääninhallituksen kautta lähetettiin senaattiin, ei ole ensinmainitun, vaan hänen apulaisensa Henrik Schwartzbergin kirjoittama. Että siinä selvästi huomaa Laguksen ajatuksia, vieläpä paikoittain hänen lempisanojaan, siellä täällä hänen kirjoituksissa käyttämäänsä lausetapaakin, ei suinkaan oikeuta päättämään, että hän olisi sen kirjoittanut. Päinvastoin osoittaa kirjoituksen kokonaisuus sekä monet siinä löytyvät, tyylillisessäkin suhteessa karkeat kohdat, sen väitteen oikeaksi, että se on lähtenyt Schwartzbergin kynästä. Tätä olettamista tukee sekin, että viimemainittu aikaisemmin, niinkuin varmuudella tiedetään, erityisellä lämmöllä oli ystävilleen puhunut kirkkolakiehdotuksen vastustamisen välttämättömyydestä. Koska kysymyksessä oleva lausunto erittäin tarmokkaasti ja herännäisyyttä sekä sisällyksen että muodon puolesta uskollisesti kuvaavalla tavalla kohtelee kirkkolakikomitean ehdotusta, ansaitsee se tulla yleisemmin tunnetuksi. Lainaamme siitä sentähden seuraavat otteet. Kuvatkoot ne samalla myöskin Schwartzbergin, tuon Keski-Pohjanmaan, herännäisyyden periaatteille aina uskollisen herätyssaarnaajan luonnetta ja uskonnollista kantaa.
Huomauttaen valtion ja kirkon likeisestä suhteesta toisiinsa, joka vaatii huolellista, kummankin oikeuksia turvaavaa lainsäädäntöä, lausuu Schwartzberg:
"Selvästi lausui toiselta puolelta evankeliumi perustuslakinsa: 'minun valtakuntani ei ole tästä maailmasta: olkaa kaikelle inhimilliselle järjestykselle alamaiset Herran tähden', mutta se ei sentähden millään tavalla ole luopunut korkeista taivaallisista oikeuksistaan, niin että se, kun sen vapaata toimintaa koetetaan estää, kun koetetaan tukkia sen suuta ja pakoittaa sitä panemaan valonsa vakan alle, rohkeasti vastaa: 'enemmän tulee totella Jumalaa kuin ihmisiä'; ja tämän vastauksen on se korkealla äänellä antava, niinkauvan kuin aurinko valaisee synnin tähden kirottua maata. Näkyvän vallan edustajana maan päällä on valtio joskus luullut tekevänsä hyvän työn tuolle taivaalliselle muukalaiselle antamalla sille katon pään päälle ja sentähden koettanut ahdata tuon vapaan vieraan hengellisen olemuksen lakikirjan ahtaitten pykälien puitteisiin. Tämän lakikirjan raamatun ulkopuolella oleva tarkoitusperä on tehnyt valtiosta ja kirkosta kuivettuneen elimistön, jonka jähmettyneet muodot ovat osoittaneet, että sanan elämä ja voima ovat kadonneet. Tästä on kaikkina aikoina seurannut, että, kirkon elämällä kun on talvensa ja keväänsä, on pidetty jokaista näkyviin tullutta voimallisempaa ja virkeämpää elonmerkkiä kapinana valtiota ja kirkkoa vastaan. Suomen evankelis-lutherilainen kirkko on monien vuosisatojen vaiheissa ollut samalla puhtaasti raamatullisella kannalla kuin sen sisarkirkot maailmassa, ja kun Jumalan sana on ollut sen säilymisen lähteenä ja valona, on se ulkonaisiin muotoihin nähden turvautunut siihen kirkkolakiin, joka v. 1686 Ruotsissa julkaistiin sen entisessä emäkirkossa ja jonka Venäjän maailmanvallan keisarit vuoden 1809 jälkeen, veljespari Aleksanteri ja Nikolai, juhlallisesti ovat vahvistaneet ohjeeksi kaikissa kirkollisissa asioissa. Liiaksi rakastamatta ja kiittämättä tätä lakia saattaa sanoa, ettei mikään kirkkolaki menneinä eikä myöhempinä aikoina ole tätä vanhaa lakikirjaa parempi. Isällisellä ankaruudella valvoo se sekä opin puhtautta että tapojen pyhyyttä ja julistaa kyllä ukkosen tavoin pannan haisevalle jäsenelle, joka täytyy hakata pois, mutta avaa toiselta puolelta rakkaudella ja lempeydellä sylinsä katuvaiselle, joka parannusta tehden tahtoo siihen palata. Ajan henki tahtoo uudistaa ja muuttaa kaikki, ja Suomikin on entisen emäkirkkonsa, Ruotsin kirkon eksyttämällä tahtonut sekaantua tuohon vaaralliseen leikkiin, saattanut vanhan vaaranalaiseksi etsiäksensä tulosta, jommoista nykyaika voi aikaansaada sekä Hänen Majesteetiltaan Keisarilta anonut ja saanut luvan valmistaa uutta kirkkolakia, jonka tähden komitea on määrätty tätä työtä toimittamaan. Mutta kun komitean muut jäsenet tärkeitten ja paljon aikaa kysyvien virkojensa takia eivät olleet tilaisuudessa jatkamaan tätä työtä, uskottiin sen lopullinen käsittely miehelle, joka kyllä on yleisesti tunnettu ja kiitetty perusteellisista ja laajoista lainopillisista tiedoistaan, mutta jolle kirkon sisällinen olemus helposti käsitettävistä syistä oli outo; sentähden onkin niin käynyt, että se lempeä evankelinen henki, jonka pitäisi kannattaa teosta semmoista kuin kirkkolaki on, on vaihdettu siihen henkeen, joka liikkuu rangaistuskaaren pykälissä. Lakiehdotukseen liitetyissä perusteluissa näkyy hän itse monessa paikoin huomaavan tämän, voimatta kuitenkaan särkeä sitä kidutus-sauvaa, joka pakottaa orjuuteen, tahi vaihtaa sitä evankeliumin lainmukaiseen vapauteen. Milloin laskee hän ikeen hartioillemme, jota emme me emmekä isämme ole voineet kantaa; milloin haihduttaa hän entisen vakavuuden tärkeimpien vaatimusten höllällä myöntyväisyydellä, joten yhteiskunnallinen siveys joutuu kerrassaan vaaranalaiseksi. Hän tahtoo korjata vanhaa pyhäkköä, mutta arvelee sen jättiläispilarien loukkaavan kauneudenaistia, ja kun hän niiden sijaan pystyttää ruokonsa, täytyy meidän pelätä, että rakennus luhistuu kokoon meidän päämme päälle.
"Kehoitettuina lausumaan ajatuksemme kirkkolakiehdotuksesta, tahdomme syvimmässä alamaisuudessa todistaa väitteemme muutamilla muistutuksilla, mutta sitä ennen kuitenkin laskea lausuntojemme perustukseksi totuuden, joka on pysyvä niinkauan kuin oikeudella ja kohtuudella on jalansijaa maan päällä, nimittäin että on oikeus jokaiselta kirkkolailta vaalia kolme ominaisuutta: ensiksi se ei saa loukata asukasten Majesteetin antamia ja pyhittämiä oikeuksia. Toiseksi se ei saa aiheuttaa epävarmuutta ja höllyyttä hyväksyttyyn tunnustukseen nähden eikä vähentää sitä selvyyttä ja voimaa, joka opilla vanhemmilta ajoilta asti on ollut. Kolmanneksi: älköön se säädöksillään vastustako evankeliumin tarkoituksia ja päämääriä ja estäkö hengellisen elämän levittämistä ja kasvamista."
Niinkuin ennen (III, 391) on kerrottu, oli kirkkolakiehdotus miltei kokonaan syrjäyttänyt kirkkomme muut tunnustukset paitsi muuttumatonta Augsburgin tunnustusta ja Upsalan kokouksen päätöstä. Jyrkästi vastustaen väitettä, että kirkkolakikomitean pois jättämiä tunnustuskirjoja ei muka koskaan olisi tunnustettu dogmaattisesti sitoviksi, lausuu Schwartzberg muun ohessa:
"Jos meidän tunnustuskirjamme olisivat olleet olemassa heti apostolisen aikakauden jälkeen ja niitä olisi pidetty hyvin ansaitussa arvossaan, niin varmaankaan paavikunta pimeyksilleen ja hyvin tunnettuine kurjuuksilleen olisi häpeäpilkkuna tahrannut aikakirjoja. Ei valtio eikä kirkko ole velvollinen uskomaan niitä, jotka tahtovat poistaa tunnustuskirjat ja yksin raamatulla johtaa kaikki yhteiseen uskoon ja vakaumukseen, he kun korkeintaan, jos tämän mahdottoman voisikin tehdä mahdolliseksi, luovat ulkokullattuja kirkkoon ja epäluotettavia alamaisia valtioon. Tämä valo koitti jos kohta myöhään kirkkaana keisari Kaarle V:lle hänen kelloseppähuoneessaan. Mikä esivallalleen ja isänmaalleen uskollinen sotilas kantaa lippunsa, miekkansa ja linnansa avaimet vihollisen leiriin, vaikka hän on valalla vakuuttanut säilyttävänsä ja puolustavansa niitä?"
Ei ole odottamatonta, että kysymyksessä oleva lausunto jyrkästi torjuu kirkkolakikomitean ehdotuksia yksityisistä hartauskokouksista. Siihen vaatimalla vaativat Kalajoen seutujen muistot sekä tämän lausunnon allekirjoittajien kokemukseen perustuva vakaumus tämmöisten kokousten suuresta merkityksestä kristillisen elämän herättämiseksi ja kehittämiseksi. Huomautettuaan, että komitea puhuessaan harhaoppien suosimisesta itse teossa tarkoittaa yksityisiä hartauskokouksia, jatkaa Schwartzberg:
"Eksyvän opinkäsityksen ja puhdasoppisten, Jumalan sanan viljelemistä, veisua ja rukousta tarkoittavien kokousten välillä on olemassa suuri eroitus. Edellinen on myrkkyä kirkolle, viimemainittu ylläpitää ja ravitsee kirkon jäsenten todellista hengellistä elämää. Väärää oppia ja kristittyjen kokouksia kirkon ulkopuolella ei siis mitenkään saa toisiinsa sekoittaa. On omituinen ilmiö, että lakiehdotus vielä toivoo, että oikeauskoisia evankelis-lutherilaisen kirkon tunnustajia vielä sitoisi 1726 vuoden asetus, joka oikein käsitettynä tarkoittaa ainoastaan harhaoppeja ja uskonnollista eksytystä. Meidän aikamme ja sen ajan välillä, jolloin tuo asetus annettiin, on jo toista vuosisataa. Astukoon tämä väliaika kokemuksineen tutkittavaksi, puhukoon se totuuden kieltä ja todistakoon, mitä tuo asetus on aikaan saanut. Tuokoon se esille kaikki ne oikeudenkäyntikirjat, kaiken pappisvihan ja viskaalisen itsekkäisyyden, jotka tämän asetuksen varjossa ovat versoneet, ja tulos on oleva: kun kristikunta on nukkunut uneen, ja muutamat, harvemmat tahi useammat, ovat heränneet todelliseen huoleen sielunsa pelastumisesta ja etsineet hengellisiä ravintoa Jumalan sanan viljelemisestä ja yhteisestä hartaudesta, niin ovat huolimattomat papit ja itarat viskaalit, maan kristillisyyden julkiseksi kunniaksi, kiiruhtaneet oikeusjutuilla, sakoilla, vankeudella ja uhkauksilla vainoamaan niitä, jotka eivät lihallisesta suruttomuudesta ja yleisestä penseydestä ole löytäneet ravintoa hengelliselle tarpeelleen, ja heidän on usein onnistunut vainoilla ja rangaistuskaarilla tukehuttaa se tuli, joka oikein hoidettuna olisi hyödyttänyt ajassa ja ijankaikkisuudessa. Jokainen joka puolueettomasti kuuntelee, mitä mennyt aika tästä kertoo, on huomaava, että tämä asetus on tuottanut maallemme onnettomuutta eikä onnea. Lakiehdotuksen tekijä, joka on niin myöntyväinen ja laimea, kun on kysymys kurista ja kunniasta, tahtoo kuitenkin uudessa kirkkolaissamme säilyttää tuon menneiltä ajoilta perityn tahran, ja kohtelee niihin määrin tirannisesti nuorempia ja käskynalaisia alempia pappeja, että hän koskee heidän opettajavapauteensa, jota näihin asti ei ole asetettu kysymyksen alaiseksi, ja kieltää heiltä oikeuden neuvoa ja opettaa sanankuulijoitaan ulkona kirkosta, jollei kirkkoherra siihen ole antanut lupaa! — Tämä tietää papiston oikeuksien mitä törkeintä loukkaamista, heidän kun Jumalan sanan ja omantunnon mukaan tulee neuvoa sanankuulijoitaan, ja siten asetetaan käskynalaiset papit siihen häpeälliseen asemaan, että he ainoastaan kirkkoherrojen luvalla saavat opettaa. Piispoilla, rovasteilla ja kirkkoherroilla on oikeus käskeä käskynalaisia pappeja toimittamaan heille itselleen kuuluvia virkatehtäviä, mutta näihin asti ei vielä ole löytynyt lakia, joka oikeuttaa näitä esimiehiä kieltämään heitä opettamasta, milloin he sitä halajavat ja tarve sekä heidän omatuntonsa sitä vaativat, vaan on tämä väkivaltaa papiston oikeuksia ja heidän omaatuntoansa vastaan, jonka tähden me, perustuen Teidän Keisarillisen Majesteettinne omaan armolliseen vakuutukseen oikeuksiemme säilyttämisestä, nöyrimmässä alamaisuudessa pyydämme täydellistä vapautusta semmoisesta tunnottomasta säädöksestä sekä että jokainen, joka on vihitty papiksi ja saanut oikeuden julistaa sanaa ja hoitaa sakramentteja, niissä tilaisuuksissa, jotka hän pitää siihen sopivina, saisi opettaa niinkauan kuin hänen oppinsa on puhdas. Elävän Jumalan edessähän jokaisen papin tulee vastata toimestaan, ja kauheaa inkvisitoorista pakkoahan olisi tässä niin sitoa vapaan opettajan omaatuntoa toisen omaantuntoon, että hän olisi pahoitettu tuskalla pidättäytymään virkansa toimittamisesta, jonka Herra itse on hänelle uskonut. Tämänkaltaiset säädökset muistuttavat hyvin paljon Espanjan inkvisitioonia, ja lakiehdotuksesta löytynee vielä monta muuta samanlaista. Mutta tässä ei kahlehdita ainoastaan papiston opettamisvapautta, vaan nämä hartauskokousten kiellot vastustavat evankeliumin tarkoituksia ja päämääriä sekä estävät hengellisen elämän levittämistä ja kasvamista. Kun nyt lakiehdotuksen 1 luv. 8 §:ssä säädetään, että muiden kristillisten uskonoppien tunnustajat, jotka asuvat tässä maassa, vapaasti ja ilman omantunnon pakkoa sekä julkisesti että yksityisesti saavat harjoittaa uskontoaan siihen kuuluvine menoilleen, niin on tämä suvaitsevaisuutta, jota vanhojen lakiemme mukaan ei voi hyväksyä, mutta eikö lakiehdotuksen tekijä tässä ota leipää lapsilta ja heitä sitä koirille (Math. 15: 26)? Hän riistää maan omilta lapsilta kauan kaivatun edun ja takoo heidän kahleensa vielä kovemmiksi ja raskaammiksi kuin ne ovat olleet sekä antaa muukalaisten rajattoman vapaasti nauttia kirkollista vapautta, jota meidän täytyy kadehtia. Yksistään tämmöinen säädös liittää tekemään lakiehdotuksen vihattavaksi maan omille lapsille ja se sotii suorastaan niitä perusteita vastaan, joita näiden muistutusten alussa esitimme. Jos lakiehdotuksen tekijä piti 1686 vuoden kirkkolain 1 luv. III §:lää [Koskee kieltoa vieraan uskonnon harjoittamisesta Ruotsin valtakunnassa.] liika ankarana ja suvaitsemattomana, miksi hän sitten tallaa jalkojensa alle evankelis-lutherilaisten oikeudet?"
Kirkkolakivaliokunnan yksityisiä hartauskokouksia ehkäisevien määräysten sijalle asettaa Schwartzberg seuraavan ehdotuksen: "Kun seurakunnassa, kaupungissa tai maalla, harvat tahi lukuisat henkilöt halajavat kokoontua lukemisella, veisulla ja rukouksilla rakentaakseen toisiaan, olkoot velvolliset tästä ilmoittamaan seurakunnan papille, kruununpalvelijalle tai pormestarille, joiden, jos siihen näkevät syytä olevan, tulee valvoa, ettei yhteiskunnalle vahingollista epäjärjestystä synny eikä harhaoppisuutta pääse pujahtamaan opetukseen."
Niinkuin jo monesti ennen olemme huomauttaneet, on Suomen herännäisyyttä usein syytetty kirkon ja yhteiskunnan järjestystä tarkoittavien säädösten halveksimisesta, "separatismista" niin yhdessä kuin toisessa suhteessa. Se on muka liiallisessa uutuuden innossa eksyttänyt ihmisiä ylenkatsomaan vanhoja traditsiooneja ja niitä valvovien virastojen ja henkilöiden auktoriteettia. Ei mikään syytös ole vähemmän oikeutettu kuin tämä. Todistuksena ovat lukemattomien muiden kera Schwartzbergin yllämainitut sanat hartausseurojen silmällä pitämisestä. Aivan samalle kannalle asettuivat muutkin heränneet papit arvostellessaan vastaavaa kohtaa kirkkolakiehdotuksessa. Ja Kaarle XI:n kirkkolaista puhuvat he suurella kunnioituksella eivätkä ensinkään kiirehdi uuden aikaansaamista sen sijalle. Tämä ei suinkaan ole mielivallan vapautta eikä ylimielistä uudistuspuuhaa, vaan pikemmin nöyrää kuuliaisuutta vanhentuneille säädöksille, usein liiallistakin kunnioitusta näiden säädösten ahdasmielisiä valvojia kohtaan.
Elävästi muistaen sitä pappisvallan väärinkäytöstä, jota niin useat hänen likeisimmistä ystävistään ja hän itsekin nuorina pappeina olivat saaneet osakseen lähimmiltä esimiehiltään, kiivastui Schwartzberg tarkastaessaan kirkkolaki-ehdotuksen määräyksiä alemman papiston suhteesta ylempään. Hän lausuu:
"Jos Jumalan sana olisi ohjeena, muuttuisi tämä suhde pian, eikä tottelevaisuus sen johdosta katoaisi. Lainkuuliaisuus ja tottelevaisuus ovat uskonnon opettajien piirissä välttämättömät, mutta niiden täytyy esiintyä lempeämmin sävelin ja vapaammissa muodoissa kuin ne, jotka jyrisevät kaleerilaivan johtosäännössä. — — — Mikä kehoitus on nuorukaisella, joka on käyttänyt kaiken aikansa tieteellisiin harjoituksiin, astuessaan säätyyn, jossa hän on niihin määrin sidottu, ettei hän, kun hänellä siihen on tilaisuutta, saa saarnata toisessa kirkossa alistumatta tuohon häpeälliseen mutkaan, jonka kirkkoherralta, rovastilta tai tuomiokapitulilta hankittava suostumus aiheuttaa. Sama on laita muihinkin toimituksiin nähden. Mutta nämä siteet eivät ole ainoat, jotka pitävät häntä vankina. Luku XXVIII 10-15 §§. Tässä on inkvisitoorinen ankaruus kohonnut sietämättömän korkealle: pappi joutuu virkansa menettämisen vaaraan, kun sopimaan haluton ja häijy kirkkoherra muutamia kertoja on häntä varoittanut asioista, jotka eivät ole rikoksia. Miten tavallista on epäsopu virkaveljien välillä, ja kuinka helposti voikaan vihamielinen kirkkoherra vainota ja syöstä onnettomuuteen virkaveljensä, joka ei parhaalla tahdollaankaan voi alistua niin syvälle ja olla niin orjallisesti nöyrä, kuin suosion säilyttäminen vaatisi. Hänen täytyy, § 15, jos herrat esimiehet sen tarpeelliseksi näkevät, kutsun saatuaan kiiruhtaa heidän luoksensa varoitettavaksi joka päivä hänen saamatta ilmoitusta siitä, mitkä virheet aiheuttavat tätä jatkuvaa torumista. Orjaksi joutuu jokainen käskynalainen pappi, jos tämä onneton luku hyväksytään. Koska veljellinen varoitus kyllä on pysytettävä voimassaan, koska tuomiokapituli varoittaa piispaa (katso 2 §), niin tulee apupapinkin varoittaa kirkkoherraa ja rovastia, sillä nämä tarvinnevat sitä yhtä hyvin kuin muut. Suomen papisto ei voi muuta kuin yksimielisesti yhtyä siihen alamaiseen anomukseen, että nämä säädökset ainaiseksi ajaksi katoaisivat evankelisen kirkkomme lakikirjasta."
Pappisvaltaa jyrkästi vastustaen, arvostelee Schwartzberg ankarasti kirkkolakikomitean ehdotusta yleisestä pappeinkokouksesta, arvellen että tätä koskevalla luvulla "ei liene vertaansa protestanttisessa kirkossa". Huomautettuaan, miten kirkkolakiehdotus uskoo kaiken vallan kirkossa muutamien harvojen pappien käsiin sekä että pappisvalta siten voi päästä sortamaan muitakin kansalaisia kuin alempaa papistoa, huudahtaa Schwartzberg: "Te, jotka hallitsette ja hoidatte Suomen yhteiskuntaa, ottakaa tästä vaari ja muistelkaa, että kaikesta despotismista papillinen on häijyin. Suoraan sanoen, emme luule asianomaisten itse edes aavistavan, mitä pahaa tämmöisestä luvusta saattaa kasvaa. Mutta pappisvallan perustus on tällä laskettu, ja maan tärkeimmät asiat ovat kerrassaan joutumaisillaan yhden ainoan säädyn valtaan. Kaikella huolella luvun 4 § säätää, että korkeimman vallan tulee vahvistaa se, mikä näissä pappeinkokouksissa päätetään, mutta kun maan muut säädyt eivät saa ottaa osaa päätökseen, vaatii oikeus ja kohtuus, että ne eivät ensinkään luovu siitä sana- ja päätösvallasta, joka niille vanhastaan kuuluu. — — — Antakaa papeille opetusvapaus, rajaton vapaus, niinkauan kuin heidän oppinsa on puhdas: antakaa heidän tehdä työtä raamatun heille määräämällä alalla, kutsua syntisiä parannukseen, uskoon ja pyhitykseen, mutta koska heidän valtakuntansa ei ole tästä maailmasta, niin älkää uskoko heille valtion peräsintä, vaan vaatikaa heitä palajamaan evankeliumiin, jonka kanssa heidän tulee olla tekemisissä. Jos he yksin tahtovat määrätä oppia, opetusta ja elämää, valtion muiden säätyjen kuin heidän saamatta tässä sanavaltaa, niin täytyy muistuttaa heille, ettei kirkko ole olemassa pappia varten, vaan pappi kirkkoa varten, jonka palvelija hän on. Jollei niin menetellä, on aikojen kuluessa kasvava yksipuolinen valta ja, jos kohta eri muotoja ja eri asteittaisuutta noudattava, paavikunta syntyvä, joka ehkä vielä kerta voipi tärisyttää maan muita valtoja ja luoda ilmoille Henrik IV:nen ja Gregorius VII:nen näytelmän."
Pietistan syntiä vastaan kiivailevaa kantaa kuvaavat Schwartzbergin kirkkolakiehdotuksen kirkkorangaistusta koskevien määräysten johdosta lausumat sanat:
"Julkinen kirkkorangaistus on tässä poistettu, ja rikoksentekijät ovat siirretyt sakastiin, missä niinikään, niinkuin 8 §:stä näkyy, menetellään hyvin lievästi, papiston kun kursailemalla kursaillen tulee koettaa taivuttaa syyllistä katumukseen ja parannukseen sekä vielä antaa hänelle ehtoollinen kuoleman hädässä, ottamatta huomioon siihen kuuluvaa ehtoa, että hän edes silloin tunnustaa syntinsä ja rukoilee sitä anteeksi. Hurskaat ja vakavat esi-isämme eivät tahtoneet tietääkään semmoisesta lihallisesta laupeudesta. Syntiä pitivät he syntinä, tahtoen että sitä semmoisena pidettäisiin, ja syntisen tuli julkisesti tunnustaa, että hän oli syntiä tehnyt; jollei hän vapaaehtoisesti taipunut sitä tekemään, niin eivät he häntä hyväilleet, vaan osoittivat inhoavansa hänen rikostaan juuri sillä tavoin, että hän oli pakoitettava tunnustamaan pahantekonsa, isän tavoin, joka niin kurittaa lastaan, että sen täytyy taipua hänen tahtonsa alaiseksi. Kohotettakoon vain hartioita julkiselle kirkkorangaistukselle: se säilyy kuitenkin ja sen tulee säilyä merkiksi, että löytyy pyhäin yhteys maailmassa, joka vihaa pahaa ja pakottaa ilkeän ihmisen pahan tahdon tunnustamaan rikkoneensa Jumalan lakia vastaan. Kirkkorangaistuksen, joka johtuu ensimmäisen seurakunnan ajoilta, tulee ja täytyy säilyä, jos kohta veltto ja hekumallinen sukukunta tahtoisikin sen poistamista."
Tässä hengessä on Schwartzbergin ja hänen yllämainittujen virkaveljiensä protesti kirkkolakivaliokunnan ehdotusta vastaan kirjoitettu. Uskollisemmin kuin ehkä mikään muu heränneissä piireissä tästä ehdotuksesta annettu lausunto kuvaa se silloisten heränneitten pappien jyrkkää katsanto- ja lausetapaa. Tyylillisessä suhteessa se ei ole Stenbäckin, von Essenin ja Kihlmanin lausuntojen veroinen, mutta herännäisyyden aatteiden kannattajana puolustaa se muissa suhteissa hyvin paikkansa näiden rinnalla, ollen muutamissa kohden, esim. huomautuksissaan muiden säätyjen oikeuksista sekä hierarkkian kaikkina aikoina turmiota tuottavasta vallasta ehkä niitä etevämpikin.
Raahen rovastikunnasta lähetettiin vielä toinenkin huomiota ansaitseva lausunto kirkkolakikomitean ehdotuksesta. Sen olivat allekirjoittaneet tunnetut herännäisyysmiehet Jaakko Hemming ja Wilh. Österbladh. Yhtä vakavassa hengessä kuin Schwartzbergin lausunto, jota se paljon muistuttaa, mutta sanojen valintaan nähden vähemmän jyrkässä muodossa tarkastavat Hemming ja Österbladh lakiehdotuksen eri kohtia, löytäen niistä samoja vikoja kuin muutkin heränneet.
Oulunkin rovastikunnan kirkkolakiehdotuksesta annettavan lausunnon laatimista varten pidetyssä kokouksessa esiintyivät heränneet papit jyrkästi kantaansa puolustaen, vaikka he olivat vähemmistössä ja vaikka kontrahtirovasti A. G. Borg, joka, niinkuin ennen (III, 373) on mainittu, vielä myöhemminkin tuomiokapitulissa syytti hänen kirkkoherrakunnassaan toimivaa herännyttä pappia "luvattomien" seurojen pitämisestä, asettui heitä vastustavalle kannalle. Tunnetuimmat näistä — heitä oli vain viisi — ovat J. M. Stenbäck, M. R. Montin ja J. G. Lagus. Ensinmainittu ilmoitti kannattavansa veljensä Lauri Stenbäckin "Vasa Tidningissä" kirkkolakiehdotuksesta julkaisemia mielipiteitä. Näitä "laajaperäisiä ja suuremmoisilla sanoilla esitettyjä väitteitä" vastusti Borg, arvellen voitavan muutamin sanoin korjata, mitä lakiehdotusta vastaan saatettaisiin muistuttaa. Hyvinkin omituiselle kannalle asettui viimemainittu varsinkin yksityisiä hartauskokouksia koskevaan kysymykseen nähden. Hän näet arveli, että ne tekivät julkisessa jumalanpalveluksessa käymisen tarpeettomaksi, jos niissä Jumalan sanan tutkimisen ohessa myöskin veisattiin ja rukoiltiin, ne kun tässä tapauksessa edustivat täyttä, jumalanpalvelusta. Tästä pintapuolisesta huomautuksesta johtui Borg puolestaan hyväksymään seuraavan sanamuodon lakiehdotuksen kysymyksessä olevalle pykälälle: "Kodeissa tahi julkisissa huoneissa pidettyjä kokouksia, joissa täydellistä kristillistä hartautta ilman kirkollista lupaa — — — j.n.e. älköön sallittako." Kuinka aivan toisin kuuluivatkaan kokouksessa olleitten heränneitten ajatukset tähän kuuluvista asioista! Siinä lausunnossa, jonka nämä Borgin kautta lähettivät tuomiokapituliin, näet muun ohessa sanotaan: "— — Konventikkelikielto tekee papista koneellisen, liikkumattoman puhujan, puu-ukon saarnatuolilla, sekä sulkee jokaisen perheenisän omaisineen erityiseen hinkaloonsa, jotta sillä tavoin harhaopit estettäisiin. Voi hulluuden hulluutta, sokeuden sokeutta! Kaikissa säädyissä tahtoo viisas hallitus asettaa järjestysmiehiä valvomaan järjestystä ja hyviä tapoja yhteiskunnassa, epäjärjestyksen ja kapinan estämiseksi; yksin hengelliseltä Siionilta tahi en vartijoilta riistetään tämä oikeus, sen järjestyksen valvominen, johon koko yhteiskuntaruumiin olemassaolo nojautuu."
Olemme maininneet J. F. Berghin ja N. G. Arppen esiintymisestä kirkkolakiehdotuksen arvostelijoina. Paitsi heitä liittyi muutamia muitakin Itä-Suomen heränneistä papeista kannattamaan von Essenin ja Lauri Stenbäckin tästä kysymyksestä lausumia ajatuksia. Verrattuna Pohjanmaan heränneitten pappien sankkojen joukkojen pontevaan protestiin kirkkolakiehdotusta vastaan supistuu kuitenkin Savon-puolen samanmielisten sielunpaimenten esiintyminen tässä tärkeässä kysymyksessä hyvinkin heikoksi. Ei siinä kyllin, että esiintyvien henkilöiden luku on niin pieni — sekin on myönnettävä, ettei yksikään heidän antamistaan lausunnoista vedä vertoja heidän pohjalaisten aatetoveriensa yllämainituille kirjoituksille. V. 1845 julkaisi kyllä J. I. Bergh otsakkeella "Anmärkningar öfver förslag till kyrkolag" (Muistutuksia kirkkolakiehdotuksesta) pitkän — se oli kaikkia muita tätä kysymystä käsitteleviä lausuntoja pitempi — arvostelun, mutta se ei ollut omiaan herättämään sitä huomiota, kuin odottaa sopii. Tuota lennokasta esitystä haittaa suuremmassa määrässä kuin Berghin muita julkaisuja tyylin pitkäveteisyys, ja sen ajatusjuoksulta puuttuu se ytimeen suoraan sattuva täsmällisyys ja selvyys, jotka painavat leimansa pohjalaisten lausuntoihin ja antavat niille niin suurta kantavuutta. Mutta samoja, herännäisyyden taisteluissa syntyneitä ja vakaantuneita, uutta aikaa edustavia mielipiteitä kuin hekin kannattaa hänkin kirjassaan, ja oikea on epäilemättä sekin hänen huomautuksensa, että se rikkirevitty aika, jonka synnyttämä kirkkolakivaliokunnan ehdotus oli, ei ollut sopiva luomaan mitään eheää, kirkon päämäärää ja sen olemusta sekä sen oikeaa suhdetta valtioon vastaavaa ohjetta kristillisen elämän ilmiöille. Bergh sanoo tätä lausuntoaan katkelmaksi sekä viittaa ennen pitämäänsä esitelmään kirkon suhteesta maailmaan (III, 24-37).
Mitä muutoin tulee maan eri osista kirkkolakikomitean ehdotuksesta lähetettyihin lausuntoihin, huomaa heti, että ne sekä luvultaan että sisällykseltään jäävät paljon jälelle niiden rovastikuntien arvosteluista, joissa löytyi herännäisyysliikkeeseen kuuluvia pappeja. Miten kaukana vanhasta hierarkkisesta kaavakristillisyydestä Suomen papit näinä aikoma saattoivat olla, näkyy esim. seuraavasta Eurajoen kirkkoherran Henrik Tallqvistin lausunnossa tavattavista sanoista: "Saarnaaminen, jota, oli sen sisältö sitten dogmaatista tahi moraalista, oikeastaan ei voida pitää yleisen jumalanpalveluksen varsinaisena osana, olisi minusta rajoitettava vain muutamiin juhlallisiin tilaisuuksiin ja uskottava kokeneelle ja luotettavalle sanan julistajalle. Niinkuin nyt tapahtuu, että saarnaaja, joka usein on nuori, itseensä luottava mies, esiintyy lukien tahi muistosta kertoen ennen sepitetyn, huudahtuksista ja yleisistä opeista uhkuvan puheen — työläästi se voikaan olla toisenlaista, hänen kun tulee esiintyä niin usein — niin se jähdyttää enemmän kuin se lämmittää sanankuulijain hengellistä tuntoa. — — Jollei veisun, rukousten ja sakramentin jakamisen arvella vaativan riittävän pitkää aikaa, lukekoon pappi päiväjumalanpalveluksen täydentämiseksi jonkun tai joitakin lukuja Uudesta Testamentista, liittäen lukuunsa silloin tällöin, kun aika sen myöntää ja jos hänellä on kykyä siihen, lyhyitä historiallisia ja analyyttisiä selityksiä." — Mutta jos eteviä, heränneitten katsantotapaa monessa suhteessa voimallisesti kannattavia lausuntoja, niinkuin esim. Tohmajärven kirkkoherran E. J. Andelinin ja Iisalmen kirkkoherran, sittemmin Kuopion hiippakunnan piispan R. V. Frosteruksen hylkäävät arvostelut kirkkolakiehdotuksesta syntyikin todistamaan, etteivät herännäisyysliikkeeseen kuuluvat papit olleet ainoat, jotka kannattivat noita Suomen Siionia uudistavia periaatteita, joiden puolesta tuon liikkeen miehet niin kauan olivat kärsineet ja työtä tehneet, ansaitsee viimemainittujen esiintyminen tässäkin taistelussa enemmän tunnustusta kuin muiden. Nytkin, niinkuin niin monesti ennenkin, on heidän asemansa eturivin miesten asema, heidän työnsä tienraivaajien työtä. Täydestä sydämestä yhdymme seuraavaan erään tunnetun historiantutkijan [E. G. Palmén.] arvosteluun herännäisyyden merkityksestä kysymyksessä olevassa taistelussa:
"Siinäkin taistelu ansaitsee tunnustusta, että se edustaa kansallista herätystyötä, jonka vaikutus ulottui kauas. Lukuisa umpisuomalainen väestö seisoo tosin näennäisesti vieraana liikkeelle, jossa henkinen valppaus ja palava into ovat pääpiirteinä: muuta kuin ruotsiksi ei oltu painettu sanaakaan tästä kysymyksestä, jonka vaikutukset varsinkin ulottuivat kansan taajimpiin riveihin. Mutta sittenkin näkee, mitä matalain mökkien asujamet tässäkin ovat merkinneet. Missä — — — herännäisyyden liike on ollut heikko, sieltä ei tullut kuin harvoja ja osaksi vähäpätöisiäkin lausuntoja kirkkolakiehdotusta vastaan, mutta tulvimalla niitä tulvi sieltä, missä Paavo Ruotsalaisen herätystyö oli syvimmät vakonsa kyntänyt sivistyneiden sydämiin. Pohjanmaan merkitys on tässä suorastaan valtava. Sankka parvi aikoja sitten manan maille menneitä miehiä, jotka milloin johtavina, useammin kuitenkin suuressa hiljaisuudessa vaikuttaneina ovat saaneet sijansa hengellisten liikkeiden ja kirkkomme asiakirjoissa, ovat uuteen kirkkolakiin nähden osoittaneet valppautta ja selvänäköisyyttä, jotka ansaitsevat mitä suurinta tunnustusta. Paremmin kuin monet muut todisteet kelpaa tämä asianlaita osotteeksi, että tämä lähinnä uskonnollisen tarpeen tyydyttämistä tarkoittava herätys samassa on vaikuttanut hedelmöittävästi kaikilla muillakin edistyksen aloilla."
Luultavaa on, ettei kirkollisasiain toimituskunta, johon kaikki kirkkolakiehdotuksesta annetut lausunnot vasta 1847 vuoden lopussa saapuivat, niitä perusteellisemmin tarkastanut. Toukokuussa 1848 uskoi se tämän tarkastustyön kirkkolakikomitealle. Arkkipiispa Melartinin ja kahden muun jäsenen kuoltua sekä ehdotuksen tekijän, J. J. Nordströmin muutettua pois Suomesta, jäi tämä tehtävä toistaiseksi. Vasta kun Bergenheim tuli arkkipiispaksi ja semmoisena kirkkolakikomitean puheenjohtajaksi (1850) ja uusia jäseniä, niiden joukossa prof. F. L. Schauman, oli siihen määrätty, ryhdyttiin vihdoinkin jälleen työhön. V. 1854 sai viimemainittu komitealta tehtäväkseen muodostaa uuden kirkkolakiehdotuksen. Ennenkuin se valmistui, oli komitean uusista jäsenistä kuoleman kautta kolme kirkkoherraa poistunut, jota paitsi yksi maallikko pyynnöstä sai eron tästä toimesta. Näiden sijalle määrättiin Turun tuomiorovasti T. T. Renvall, senaattori J. D. Dahl, Savon herännäisyyden tunnettu edustaja J. F. Bergh sekä Liperin kirkkoherra A. J. Europaeus. Paitsi heitä, arkkipiispaa ja Schaumania, olivat sen komitean jäseninä, joka vihdoinkin sai valmiiksi uuden kirkkolakiehdotuksen, Porvoon ja Kuopion hiippakuntien piispat. Näiden allekirjoittamana se esitettiin 1863-64 vuosien valtiopäiville, jotka eivät siitä kuitenkaan saaneet tehdyksi päätöstä, eri säätyjen mielipiteet kun menivät hajalle.
Niinkuin olemme nähneet, olivat heränneet papit jo ensimmäisestä kirkkolakiehdotuksesta antamissaan lausunnoissa, sekä painetuissa että muissa, jyrkästi puolustaneet kirkon tunnustuskirjojen säilyttämistä entisessä arvossaan. Tätä katsantotapaa kannatti komitean jäsenenäkin Bergh. Samalla kannalla näkyy suurin osa maan papistoa olleen, jos kohta poikkeuksiakin paljon löytyi. Tämä tuli muun ohessa näkyviin Turussa v. 1864 pidetyssä synodaalikokouksessa. Enemmistön kantaan tyytymättömänä kirjoitti asiasta T. T. Renvall J. F. Berghille:
"Täällä pidetty kokous on nyt päättynyt. Sitä arvostellaan varmaankin hyvinkin eri tavalla. Mitä minuun tulee, selveni minulle siitä, miten hyödyllistä olisi, että tällaisia kokouksia useammin pidettäisiin. Muutoin en ollut kokoukseen hyvinkään tyytyväinen. Tunnustuksellista ja valtiokirkollista kristillisyyttä teroitettiin niin jyrkästi, että nämä aatteet minusta asetettiin protestanttisuuden sekä muodollista että aineellista prinsiippiä korkeammalle. Nämä viimemainitut joutuivat minusta usein hyvinkin ahtaalle, ja kuitenkin riippuu Kristuksen kirkon jatkuva siunaus ja vaikutus yksin näiden reformatooristen periaatteiden elvyttämisestä elinvoimaiseksi totuudeksi ilman mitään ehtoja ja välipuheita, ei kylmästi ja kovasta konfessionalismista (joka tahtoo olla enemmän lutherilainen kuin Luther itse ja joka ei häikäile julistaa Melanktonia kerettiläiseksi sekä väittää, että jokaisen, joka tahtoo periä autuuden, täytyy tarkalleen hyväksyä ainakin järjellään — sydämellään, tuo ei ole yhtä tärkeä — lutherilaisten tunnustuskirjojen koko dogmaattinen järjestelmä) eikä jäykästä, komeasta valtiokirkollisuudesta (joka pelkää perustuksen särkyvän jalkojen alta, jollei valtio tukien kannata kirkkoa). Minkätähden on niin vaikea täydellisesti uskoa Jumalan ilmoittamaan totuuteen! Missä Kristuksen usko on päässyt voitolle joko kansoissa tai yksityisissä, siellä on se voittanut ainoastaan omalla sisällisellä voimalla, joka maailman voittaa. Miksemme siis korkealla äänellä ja kaikissa toimissamme todistaisi, että kirkolla Kristuksessa, joka on sen pää, on voiton sankari, joka kantaa kaikki voimallisella sanallaan? Joka ei tahdo totella ja palvella häntä hänen valtakunnassaan, hän on jo tuomittu, hän kun ei uskonut ainoan Pojan nimeen."
Vaikka Bergh, niinkuin mainitsimme, kannattikin tunnustuskirjojen säilyttämistä niiden entisessä arvossa, ei asettunut hän tässä kohden enää varsin niin jyrkälle kannalle, kuin v. Essen, Lauri Stenbäck, Kihlman y.m. herännäisyyden edustajat v. 1847 olivat olleet. Päinvastoin näkyy hän vähän epäilleenkin, missä muodossa tähän kuuluvat asiat olisivat esitettävät kirkkolaissa. Saatuaan Renvallin kirjeen, kirjoitti hän näet Otto Clevelle: "Tarvitsen neuvoa sinulta ja Juliukselta (J. I. Bergh), miten minun tulisi vastata Renvallin kirjeeseen. Mielipiteeni 1 §:ään nähden on, että seurakunta tarvitsee tarkkaan määrätyn tunnustuksen 1:ksi siitä mikä raamatussa on selvää ja 2:ksi siitä mikä on epäselvää ja josta jokainen saa ajatella vapaasti ja omantuntonsa mukaan, kuitenkin niin, ettei analogia fidei [Uskon yhdenmukaisuus.] tule rikotuksi. Jos siis huomataan, että tunnustuskirjat sisältävät jotakin, joka ei ole sopusoinnussa sen kanssa, niin on se oikaistava tai on siitä tunnustettava ylläolevien ohjeiden mukaan, kuitenkin niin, että kaikki alistetaan raamatun ratkaistavaksi."