Kysyi nyt karhu, joka oli kaukaa kaikki nähnyt ja kuullut: »Mitenkäs kävi, eikös pitänyt miestä vaimonpoikaa pelätä?» Jo uskoi asian jalopeura ja vakuutti: »Kyllä sitä pitää pelätä! Kun hurja ensin rykäisi ja sylki suuhuni, niin elävä tuli läikähti kurkkuuni, koko sisustaani karvasteli ja paikalla äpylimarja hännän alta pyörähti. Ja sitten kun se sivalsi valkean pyrstösulkansa ja rupesi sillä voitelemaan, niin korvani kuumina kähisivät, häntäni meni poikki ja sääreni vieläkin kihelmöivät. Töin tuskin pääsin pitkillä laukoilla hänen kynsistänsä pakoon. Pelätä pitää miestä vaimonpoikaa!»
Jalopeura kuuluu yleensä olleen, lopetti karhu opettavaisen kertomuksensa, hyvin oikullinen elävä. Kerta se oli kutsunut pesälleen karhun, suden ja ketun. Karhu oli tultuaan haistellut ilmaa ja rehellisesti sanonut: »Mitenkäs täällä on niin ilkeä ja paha haisu?»
Paikalla karkasi peto niskaan ja oli kappaleiksi repiä, sillä tuosta haisusta ei olisi muka saanut huomauttaa. Hätääntyneenä oli susi silloin koettanut valheen tietä ja sanonut: »Paha haisuko! Eipähän kuin ruusujen ja kukkaisten tuoksu.» Heti repi jalopeura hänetkin, kun tyhmästi koetti imarrella, ja katsoi sitten uhkaavasti kettuun, mitä tämä sanoisi. Kettupa vain turautti nokkaansa ja ilmoitti: »Minun nenäni on tukossa, ei siihen mikään haise!» No se oli jalopeurasta sopivaa puhetta. »Istu pöytään syömään!» kehoitti hän, »sinä olet viisas ja hyvä mies.»
XV.
SUU METTÄ LUPAA, SYDÄN MYRKKYÄ OKSENTAA.
Villainen emosen vitsa,
Jos rupeeman ruoskikahan,
Vitsa vierahan verinen,
Jos on kerran koskekahan.
Tähän aikaan sattui karhulle katkera suru, kun hänen uuras ja toimellinen eukkonsa kuoli, jättäen hänet yksin pienten lasten kanssa kesken kiireintä työaikaa. Saadakseen vaimonsa kunnialla hautaan tarvitsi hän sille itkijää, joka myös samalla pystyisi hänen lastensa hoitajaksi, että hän itse saisi huoletonna talon toimia raataa, tarvitsematta lapsista huolehtia. Hän lähtee siis etsimään itkijää ja lapsenpiikaa itselleen. Hän muistikin siinä heti, että läheisellä aholla oli kuivassa pökkelössä tiaisen pesä, ja päätti mennä kysymään, ehtisikö tiaisen akka tekemään hänelle tämän palveluksen ja hänenkin lapsiaan silmäämään, kun se on niin työkkyri ja terhakka elävä. Menee tiaisen pesälle, mutta täälläpä ei olekaan tiitisen eukko kotoisalla, jolloin karhu ilmoittaa lapsille tulevansa uudelleen seuraavana päivänä.
Seikka oli semmoinen, että tiainen oli mennyt tapaamaan varpusta ja tiltalttia, joiden kanssa oli ollut jo kauan aikaa tuumana ruveta yhteistä taloa pitämään, vaikka siitä ei ollut tullut vielä varsinaista sopimusta tehdyksi. Mutta nyt oli ollut määränä asia lopullisesti päättää. Tiltaltti oli kysynyt, mihin pesä sitten tehdään, jolloin varpunen oli heti ruvennut vaatimaan, että se on tehtävä valmiiseen rakennukseen, kartanon kattoon, sillä se tulee huokeammaksi. Tiainen oli taas ehdottanut, että tehtäisiin pesä onttoon puuhun, koska sinne ei tipu vesi ja koska pesä muutenkin siellä säilyy hyvin. Keskustellaan ja neuvotellaan siinä kaikin puolin, kunnes jo ruvetaan vähän kiivastumaan — kiivaita kun ovat molemmat, varpunen ja tiainen — ja varpunen nakkelee niskojaan: »Eipä taida meistä olla yhdeksi taloksi, kovin saattaa tulla meillä yhteinen olo ahtaaksi siinä kattopesässä.» Tiainenkin jo huomaa tästä, ettei tämä puuha vetele, ja päättää tyytyä pieneen pökkelöpesäänsä, jonne kiireesti palaa poikiansa katsomaan. Täällä odottikin häntä suuri uutinen. Heti kun tiitisen akka pääsi kotiinsa, sanoivat pojat: »Täällä kävi suuri vieras tänä päivänä». Muhkeasti silloin tiainen levitti toista kouraansa ja kysyi: »Oliko se noin iso?» — »Isompi toki se oli!» vastasivat pojat yhteen ääneen. Levitti akka silloin vähän toista siipeänsä ja taas kysyi: »No tätä isompi se nyt ei varmaankaan ollut?» »Hiuuu!» vihelsivät pojat ihmetellen, »ethän sinä ole edes sen silmänkään kokoinen!» »No jo nyt on ihme ja kumma!» kimpautui siitä tiitisen akka ja levitti haraan molemmat siipensä ja kerskasi: »Olenhan minä nyt sentään yhtä suuri elävä kuin joku toinenkin!» »Voi, et sinä ole sen korvankaan kokoinen!» Silloin pöyhisti tiainen lisäksi kaikki höyhenensä, mutta pojat vain sanoivat: »Se oli niin suuri, ettei sitä voi uskoakaan, kuinka suuri se oli!» »Hirveän suuripa se sitten olikin!», suutahti silloin tiitisen akka, »mutta vaikka hänessä olisi ollut itse tuhattäytinen, niin kiittäköön onneaan, etten minä kotiin sattunut. Kyllä olisivat silloin olleet luut lusuna, päät kasuna, sääret kimman kommakkana, ja pian olisi koko otuksesta päivä läpi paistanut!» »No, huomenna se lupasi tulla uudestaan», ilmoittivat siihen pojat, jolloin akka vain arveli, että silloin saavat pojat lihaa, niin ettei tarvitse alituiseen huutaa: »Ei ole lihaa, ei ole lihaa!»
Juuri kun eukko sitten seuraavana päivänä vielä venyttelihen pesässään, rupeavatkin pojat huutamaan: »Jo tuli se eilinen iso vieras!» Siinä samassa oli tiitisen akka siivillään ja ennen kuin karhu ehti ajatellakaan asiansa selittämistä, työnnäikse se samassa kuin paukku hänen korvaansa. Karhu tästä kovasti säikähti, kun korvassa yhtäkkiä alkoi vallan kauhea pörinä, ja lähti laukata ulvaisemaan, mutta tiitisen akka kiljaisi ylpeästi pojilleen: »Näin sitä miestä talutellaan!» Kukapa tietää, miten siinä olisi käynytkään, ellei karhu olisi älynnyt ruveta, pieksämään päätänsä pökkelöön, jolloin tiitisen akan täytyi lopuksi paeta korvasta pois.
Tällä kerralla hän ei siis saanut pojilleen lämmintä lihaa, mutta sen sijaan hän kertoi, että hänen isänsä todellakin oli tappanut karhun. Aivan samoin oli karhu tullut pesälle ja tiedustanut, oliko isä kotona, ja poistunut, kun ei ollut. Mutta kun oli kontio seuraavana päivänä tullut uudelleen, olikin tiitisen ukko ampaissut sen sieraimeen, niin että karhu oli tuskissaan repinyt päänsä hajalle ja niin olivat pojat saaneet lämmintä lihaa.. Niin ettei siis tiitisen eukko turhia kehuskellut.
Mutta karhu jatkoi äkeissään matkaansa kiroillen tiitisen akkaa, joka oli ollut vähällä hänet tappaa. Ja tuollaisen hurjimuksen hän oli vielä aikonut ottaa lapsenpiiaksi! Hän kulkee ja murisee sekä etsii sopivampaa. Jo tuleekin siinä metsäkana vastaan ja karhu tiedustaa: »Tuletkos minulle itkijäksi ja lapsenpiiaksi?» Metsäkana on heti valmis, mutta karhu varovaisuuden vuoksi tutkii häneltä, kuinka hän laulaa, kun on näet pienille karhun lapsille sievästi tuutulaulua laulettava. Metsäkana metsänpajakka silloin rupeaa rämäkällä äänellään laulamaan: »Kopeikka, kopeikka, kaperr, kaperr, vätkänä, vätkänä, kapustan kuolija, hierimen nuolija!» »No mutta sinähän kiroat, etkä laula!» ihmetteli karhu paheksuen, »ethän sinä sovi vainajan itkijäksi etkä pienten lasten hoitajaksi, en minä sinusta huoli». Ja karhu jatkoi matkaansa.
Jo tuli vähän matkan päässä jänis vastaan, ylpeänä ja iloisena siitä, ettei ollutkaan kaikista huonoin elävä. »Mihinkä vaariseni menee?» tervehti Jussi karhua reilusti. »Akkani kuoli. Menen itkijää ja lapsenpiikaa hakemaan.» »No ota minut!» »Jaa, mutta osaatko sinä itkeä vainajaa ja laulaa lapsille? Siitä se hyvä lapsenpiika tunnetaan.» »Pianhan se nähdään ja kuullaan!» kehaisi jänis ja alkoi ensin itkeä: »Tu tu tuu, le le lee!» sekä sitten muka lapsille puputtaa: »Pupu, pupu, poikaseni! Pupu, pupu, poikaseni!» »En minä sinusta huoli, rumastipa tuota sekä itket että laulat», arveli karhu ja läksi edelleen.
Tuli sieltä vihdoin susikuoma vastaan, karvaröllö, ja pyrki sekin karhulle itkijäksi ja lapsenpiiaksi. Mutta kun laulukokeessa ei kuulunut muuta kuin rumaa »uhuhuu, uhuhuu» ja »vou, vou, vou, vou!», ei karhu hänestäkään huolinut, vaan lähti tallustamaan edelleen, kunnes vihdoin yhdyttikin ketun, jolle paikalla juolahti pahuus mieleen. Hänen jalkansa oli parantunut ja halu paloi vain uusiin kepposiin. »Mihinkäs eno menee?» kysyi hän heti ystävällisesti karhulta, joka taas selitti asiansa ja kysyi häntäkin lapsenpiiaksi. »Hei, kyllä tulen!» vastasi kettu. »Jaa, mutta osaatkos itkeä vainajaa ja laulaa lapsille?» vänkäsi nyt karhu, »sillä eukko rukka täytyy itkeä hautaan hyvästi ja lapsilleni pitää laulaa kauniita tuutulauluja». —
»No, totta kai minä itkut jalasten laulut osaan, kukas sitten!» kehui kettu ja alkoi ensin itkien huokailla: »Luu, luu, luu! Karhulta akkanen kuoli, suuren hurstin kehrääjä, väkivärttinän vääntäjä, suurien sultsinaisien suohkailija, pitkien piirahuisien pietsailija; kaatui kakkaraveroset, sekä pankolta pataset; ullin, ullin ukkostani, allin, allin akkastani, kenen kaulaan nyt käteni lasken ja kuka minun lankani kehrää; jäin leinä leskeksi, katala kadoksiin!», ja sitten kimeällä äänellä loilottaa:
»Laulan, laulan lapsen kielin,
Linnun kielin lipsuttelen,
Suvilasten sukkaseen,
Talvilasten saappaaseen.
Ohdolla on somaiset poiat
Sekä piiat pikkaraiset,
Heitäpä hoidan, tuutilullaa,
Syötän, juotan, kapaloin,
Nukutan maata, tuutilullaa,
Kekkuli-Matti, Kekkuli-Matti.»
Karhu tästä ihastui ikihyväksi: »Tule, veikkonen!» sanoi hän, »itkijäksi ja lapsenpiiakseni, sillä sinähän koreasti laulat», ja niin lähdettiin sekä tultiin ehtoolla karhun kotiin.
Karhu vei revon ensin tupaan, mutta repo, jolla oli koiruus mielessä, arveli, että siellä oli liian kuuma sekä itkeä että lapsia hoitaa. Karhu silloin sijoitti heidät kaikki aittaan.
No, kettu siinä rupeaa laulamaan itkuvirsiä ja hoitamaan sekä tuudittelemaan karhun lapsia, mutta äijä itse lähtee jo aamulla ruoan hankintaan, kun oli ruoka loppunut, ja muutenkin talon töistä huolta pitämään. Illalla tultuaan hän kysyy ketulta: »Ovatko lapset saaneet ruokaa?» Kettu laulaa huilutteli viekkaasti ja salaperäisesti vastaukseksi: »Syötin, juotin, kapaloin, Kekkuli-Matti, Kekkuli-Matti». Väsyneenä karhu tyytyy tähän, menee maata ja aamulla taas lähtee raskaisiin töihinsä. Illalla tultuaan hän keittää huttua ja käy sanomassa revolle: »Tule itkijä syömään!» Repo vastaa: »En jouda, vielä on virsi kesken, kinnersuonet kiskomatta, kantasuonet katkomatta, perämalja perkkaamatta, päälotisko loppimatta!» — »Kuinka lapset voivat?» — »Hyvin voivat, syötin juotin, kapaloin», vastasi kettu. Karhu tyytyi taas tähän ja meni seuraavana aamuna tavalliseen tapaan töihinsä. Kun hän sitten illalla taas tulee väsyneenä tupaan ja kysyy, ovatko lapset saaneet ruokaa, vastaakin kettu, joka, jumalaton, oli syönyt sekä akan että lapset, röyhkeästi ja ilkkuen⁻ »Tirru, lirru hännässäni, lallil-lallil laukussani, karhun pojat vatsassani.» — »Kuule, annappas kun tulen itse katsomaan, miten siellä ovat asiat», sanoi karhu pahaa aavistaen ja lähti aitalle. »Poikasi ovat», selitti kettu aitan ovelta, »kasvaneet niin suuriksi, ettet sinä mahdu sisään, ennen kuin minä tulen ulos.» Ja kettu tulee ulos sekä lähtee samassa ryntäämään pakoon. Mutta huonosti hän olikin nopeutensa laskenut, sillä lastensa kuolemasta raivostunut karhu läksi häntä ajamaan kauhealla vauhdilla takaa. Kettu mennä kujutti, kujutti, mutta ei auttanut, vaan jo tavoitti hänet karhu, hairaisi niskasta kiinni ja muka kysyi: »Mihinkäs sinä menet?» Kettu hädissään ja hämmästellen vastasi: »Minä menen pois.» — »No lähde, veikkonen, palkkaasi ottamaan!» arveli siihen muka karhu ja puristi hiukan kettua suussaan. Ketulla oli siinä kova hengen hätä.
Silloin kettu muisti, minkä kepposen hänelle oli tehnyt teeri, ja päätti käyttää sitä hyväkseen, luottaen karhun yksinkertaisuuteen. Hän rupeaa pyytämään: »Sano, hyvä ystäväiseni, vielä viimeisellä hengen retkellä, kun minua piika rukkaa viedään, mistä nyt tuulee!» Karhusta, joka on hyväsydäminen ja tyhmä, ei tämä pyyntö tuntunut kohtuuttomalta, mutta ei hän kuitenkaan hirvinnyt avata suutaan, mutisihan vain: »Hmh!» — »En minä kuullut, en minä kuullut», valitteli repo, mutta karhu vain nosteli päätään, katseli ja sanoi uudelleen: »Hmh!» Kettu taas valittaa: »En minä kuullut, en minä kuullut, sano vielä! Minä olen tullut säikäyksestä huonokuuloiseksi, kun kurki pudotti minut korkealta kallioon. Lieneekö itätuuli?» Karhua rupesi jo harmittamaan, kun toinen selvää pohjatuulta väittää itätuuleksi, mutta ei vieläkään sanonut mitään. Uudelleen repo kyseli, idästäkö nyt sitten tuulee, kunnes karhu menetti kärsivällisyytensä ja täydellä voimalla ärjäisi: »Pohjoisesta!» Suureksi täytyi siinä silloin suun venähtää ja kettu julmettunut pääsi irti!
Nytpä kettu ei lähtenytkään juoksemaan kilpaa karhun kanssa, vaan mennä jutkutteli korkean kiven päälle ja sieltä karhulle lauleli:
»Näin sitä kettu keikuttelee
Karhun poikia täynnä!»
Moitti vielä siinä karhua siitä, että aivan tahallaan laskee toisen pois hampaistaan: »Olisit ennen vetänyt läpi hampaitten ja sanonut: 'Ii-itäisestä!', niin ei olisi suusi auennut. Oma syysi!» Ja kettu muka vielä kiitteli karhua: »Ja palkkani minä olen saanut ja poikasi minä olen syönyt!» Karhu kiukuissaan siinä väänteli kiviä ja kantoja, mutta kettu nauroi: »Kynsi vain puita ja juuria, eivät sinun kyntesi minuun ulotu!»
Mutta kun karhu ei näyttänytkään aikovan lähteä pois kiven juurelta, ikävystyi kettu siellä oloonsa ja alkoi lepytellä karhua, älyten hyvän lepytyskeinon. Hän tiesi karhun pitävän mehiläisen medestä enemmän kuin mistään muusta herkusta maailmassa, ja uskotteli nyt karhulle, että jos tämä säästää hänen henkensä, niin hän vie hänet sellaiselle mesiäiskennolle, ettei vielä ole nähty. Paikalla rupesi karhulla himoittamaan mettä ja mesileipää, ja hän lupasi säästää ketun, jos tämä vain pitää puheensa. Niin unohti karhu lastensa kuoleman ja ketun kavaluuden makean meden vuoksi ja kettu läksi juosta litvittelemään hänen edellään lupaamalleen mesipaikalle.
Metsässä juoksennellessaan kettu oli sattunut paikalle, johon mies teki karhun loukkua. Siinä oli maassa iso tukki, jonka mies oli kiiloilla päästä halkaissut, mutta keskeyttänyt työnsä ja jättänyt kiilat vielä paikoilleen. Mennään siinä nyt kahden, kettu edellä haistellen ja kaivellen mättäitä ja kantoja, ja tullaan tälle paikalle. Silloinpa kettu rupeaa kaivamaan rakoa, jossa hänellä muka oli se mehiläisen pesä, mutta ei ole jaksavinaan saada sitä irti, vaan pyytää karhua avukseen: »Eno», sanoo hän viekkaasti, »tuolla on makeata mettä — kaivakaa syvältä!» Karhu, joka oli pelännyt ketun kaivaessa, että jos vielä veijari syö kaiken meden, olikin tähän hyvin valmis ja pisti käpälänsä tukin rakoon. Mutta kettupa samalla nappasikin kiilat pois, jolloin rako laukesi kiinni ja karhu jäi käpälästään siihen. »Miltä maistuu mesi?» kysyi sitten vielä päällisiksi kettu liuvari ja läksi juosta lipottelemaan tiehensä nauraen ja pilkaten mennessään. Karhu siitä kaikesta niin raivostui, että kiskaisi käpälänsä irti, vaikka luut rutisivat ja nahka jäi. Kaukaa sen vielä nähdessään kettu huusi hyvästiksi: »Eno oli velkaa ja vietiin kinttaat!»
Ei ollut ketun ilkeydellä ja jumalattomuudella enää rajoja, ja kovaa kostoa vannoi hänelle nyt karhu, jonka lapsenpiianhaku-matka oli päättynyt näin surkeasti sekä hänen lapsilleen että hänelle itselleen. Päättäen odottaa käpälänsä paranemista nilkutti hän takaisin kotiinsa, sillä aikaa kuin kettu lähti katselemaan, mitä hukka oli tällä välin tehnyt, kun häntä ei ollut näkynyt niin pitkään aikaan.
Sen pituus, sen lyhyys, sen leveys.
XVI.
EI KÄRSIMÄTTÄ KIRJAVAKSI TULLA.
Jo on tukka tuulta nähnyt,
Hivus säitä hirveöitä,
Parta päiviä pahoja.
Lähti siitä sitten kettu aikansa oleiltuaan kälpäilemään kohti suden pesää ja tapasi mennessään jäniksen. Tämä sanoi kohta nauraen täyttä kurkkua ja huulet halki: »Jo sinulle, työpehtori, kurki teki ikuisen häpeän!» — »Älähän huoli mitään, eihän se sinulle kuulu!» vastasi repo ja sanoi, kun näki samalla kärpän pistävän esiin kuononsa juurikan komosta: »Jos toisen vahingolla naurat, niin vielä tuo pikku puikkari sinut syöpi!» Jussi katseli kärppää, halveksi sitä ja sanoi: »Pienihän tuo elävä on — eihän se mitä jaksa syödä!» Mutta kettu tuumi siihen vain salamyhkäisesti: »Ei se ole pienen pieni eikä, suuren suuri, vaan söisi se silti sinutkin; haistapas, kuule, jos uskallat, tuota komon suuta.» Ei älynnyt Jussi parka ketun kavaluutta, vaan meni kuin menikin ylpeänä ja uuden voimansa tuntevana nuuskiskelemaan komon suuta. Eipä aikaakaan, kun kärppä jo jarrasi hänelle sieltä nenänvarteen ja oli tappaa hänet, jolloin kettu ilkkui: »Se parhaiten nauraa, joka viimeksi nauraa!»
Harmissaan ja entistä halukkaampana pahantekoon juosta kälpäili kettu liuvari nyt suden pesälle. Susi oli kuitenkin äreänä ketulle, jonka kepposista oli jo saanut kuulla; hän aavisti nyt, ettei hänen omakaan vahinkonsa tainnut niin aivan ilman ketun syytä olla. Kiukkuisesti hän siis murahti: »Mitä sinä tulet minun pesälleni!» Kun nyt kettu hukan jyrkästä tervehdyksestä huolimatta tunkeili pesälle hävyttömästi, viattoman ja vilpittömän näköisenä, loppui hukan kärsivällisyys ja hän törmäsi vieraansa kimppuun. Tämä läksi suinpäin pakoon ja mennä pujahti juurikan alle, mutta hukka sai jalasta kiinni ja veti hänet sieltä pois. Ketun ei nyt auttanut muu kuin heittäytyä rukoilemaan henkensä edestä. Hän sanoi hukalle: »Älä tapa minua, niin neuvon sinulle hyvän konstin!» Hukan uteliaisuus heräsi ja hän kysyi heti: »No minkä?» Sattui siinä tiaisen akka lentämään ruoanhaku-touhuissaan, jolloin kettu sen havaitessaan älysi sanoa: »Neuvon sinulle vielä semmoisen konstin, että pääset noin kulkemaan kuin tuo tiainen, puusta puuhun lentämään!» Sepä oli nyt hukasta ihmeellinen taito, jonka hän välttämättä tahtoi oppia, ja siksi hän säästi sen opettajan.
Lähdetään sitten kulkemaan yhdessä sinne päin, jossa kettu muka sanoi lupaamansa konstin opettavansa. Kettu näki tikan nakuttavan hongan kyljessä ja huomautti välinpitämättömästi, sivumennen ja aivan kuin itsekseen: »Nuorempi olin mies, kun tuotakin kirjasin.» Hukka kysymään ihmeissään: »Sinunko kirjaamasi se on?» Kettu vastasi vain vaatimattomasti: »Minähän sitä kirjasin nuorra miessä ollessani.» Kovin oli sudesta tikka kaunis lintu, ja siksipähän nyt huokaisi: »Mitenkähän minäkin pääsisin noin kirjavaksi? Kirjaappas, kuomaseni, minutkin, koska kerran sellainen taitoniekka olet!» »Ka, saatanhan tuota kirjavoida», mukasi siihen kettu, ja sanoi hukalle, kun sattui siinä vieressä, olemaan heinäsuova: »Nousehan tuonne pieleksen päälle, niin minä laskeudun tänne juurelle hyrehtimään ja konehtimaan.» Hukka totteli ja loikkasi pieleksen päälle, ketun vielä varoittaessa: »Hautaudu niin syvään heinäpieleksen sisään, ettei näy muuta kuin vähän korviasi!» Itse kettu nyt-—julmettunut— menee pieleksen alle ja alkaa siellä tulta iskeä vilskuttaa ja kalkutella. Pahaa aavistaen hukka kysyy: »Mitä siellä tassuttelet ja kalkuttelet?» Kettu vastaa kavalasti: »Hiiret täällä vain heiniä pehertävät ja itse minä tässä kynsiäni teroittelen, että pystyisivät.» Jopa tarttui kipinä taulaan, johon kettu nyt rapeaa puhaltamaan. Jo kysyy hukka: »Mikä siellä tohottaa?» — »Hiiret ne taas vain heiniä kahisuttavat,» ilmoitti kettu tyynesti ja samalla pistikin pieleksen palamaan.
Susi kauhistuu ja huutaa: »Sieltähän alhaalta nousee vahva savu, jotta on täällä aivan tukehtua — pois minä hyppään!» Mutta kettu kovasti varoittaa: »Älä lähde pois pieleksen päältä, ennen kuin minä käsken — muuten jää kirjaaminen kesken!» Susi tyytyy, odottaa, odottaa, kunnes jo rupeaa liekki ylettymään pieleksen päälle ja häntä polttamaan, jolloin hän jo puhkee ähkimään: »Kyllä on kuumaa, kyllä on kovaa! Ei tätä voi kärsiä!» Mutta kettu vain kieltelee ja kehoittelee: »Pysy vain siellä, hukka kuoma, sillä kuta vaivat vaikeammat, sitä kirjat kirkkahammat!» Ja kun susi ei enempää sietänyt, vaan loikkasi alas, virkkoi kettu häntä katsellen: »No, nyt sinä tulit kirjavaksi niinkuin tikka. Nyt oletkin oikea hallavaturkki ja viirunaama!»
Mutta suden nahkaa kirveli katkerasti ja hän sieppasi kettua niskasta kiinni. Hädissään tämä ensin koetti vanhaa keinoaan ja kysyi, mistä tuulee, mutta susi vastasikin hammastensa välistä, että »idästä», eikä päästänyt kettua. Tämäpä hoksasikin tehdä uuden kysymyksen: »Saatatko sinä, suttu rukka, sanoa kolmen puun nimeä pitkältä miettimättä ja hyvin nopeasti?» Susi ällistyy, mutta tahtoo näyttää osaavansa ja julistaa mahtavasti: »Honka, mänty, petäjä!» Samalla kettu irtautuukin hampaista, pujahtaa ulommaksi ja pilkkaa: »Eihän siinä ollut vasta kuin yksi puu — olisit sanonut edes 'paju, rait', kataja, haapleptam tahi 'lepkuuskoi'!» Susi raivoissaan syöksyy häntä tappamaan, mutta kettu taas houkuttelee: »Älä vielä tapa! Tapa sitten, kun olen sinulle ensin sen lentokonstin opettanut!» Ei malta nyt susi tappaa, kun ylen himoittaa hänellä oppia se lentokonsti. Lähdetään liikkeelle siitä, sudella karvat karrella.
Mennään siinä yhdessä, kun jo kohdataankin karhu kuoma, jolla on edessään aika hevosen raato. Ihmeissään ja peloissaan pysyttelee kettu ulohtaalla muistaen äskeiset katalat kepposensa, eikä näytä juuri susikaan halukkaalta menemään erikoisen lähelle väkevää naapuriansa. Kettu vain kauempaa huhuilee: »Millä tavalla olet saanut sen?» Kuullessaan kettu veijarin äänen karhu puree itsekseen hammasta ja ajattelee: »Kyllä minä sinut kerrankin petän!» Sitten hän selittää: »Kyllä sen mukavasti saa. Kun hevonen makaa niityllä, niin ei muuta kuin menee hyvin verkkaiseen sen viereen, sekoittaa hampaansa sen häntäjouhiin hyvin lujasti ja rääkäisee sitten aika tavalla, jolloin se lähtee juoksemaan ja pakahtuu. Menkäähän ja tehkää siten, niin saatte itsellenne hevosen.» Kettu liuvari älysi kyllä karhun aikovan häntä pettää, mutta ei ollut tietääkseenkään, sanoen vain hukalle: »Mennään ja hankitaan mekin itsellemme hevonen, nälkäkin tässä rupeaa tulemaan. Minä tiedän, missä on hevonen. Parempi on sitten opetella lentämään, kun on vatsa täysi eikä suolia niin pahoin kurni». »Ka mennään!» myöntyi jo susikin ja niin lähdettiin.
Tullaan sitten niitylle ja nähdään siellä vanha hevonen pää alhaalla riipuksissa ja alahuuli vielä alempana, Sitä nyt siinä kauniilla päiväpaisteella katsotaan ja kettu sanoo: »Sen alahuuli putoaa pian — odottelehan tässä ja sieppaa se, minä pistäydyn tuossa syrjempänä asialla.» Susi tekee työtä käskettyä, odottaa ja odottaa, mutta kettu liuvari menee syvemmäksi nukahtamaan auringonpaisteeseen ajatellen: »Odotahan nyt sinäkin, kuten minäkin tein — makuuta päätä käpälällä!» Kun sai tarpeeksi nukutuksi, niin tuli kysymään, joko huuli oli pudonnut. Ei ollut, jolloin kettu lohdutti kiusaantunutta sutta: »Älä ole milläsikään, otetaan koko hevonen, niinkuin karhu neuvoi!»
Menevät siitä sitten ja sanovat hevoselle: »Me syömme sinut paikalla, sillä karhu on meille neuvonut semmoisen keinon, että sillä sinut saa.» Hevonen siitä tiedustaa, minkälainen keino se sitten on, ja kuultuaan karhun neuvon sanoo: »Hyvä se on keino, mutta ei minusta nyt ole syötäväksi, kun minä olen näin laiha. Antakaahan minä tässä kostuttelen itseäni tuonne Jaakon päivään saakka, niin tulkaahan silloin, saatte paremman murkinan.» Mutta kettu kuiskaa sudelle, ettei tässä nyt joudeta odottamaan, että se lentokonstikin on opittavissa juuri nyt samalla, ja silloin susi ylpistyy sekä äyhkäisee hevoselle, ettei odoteta, parasta on kun laittautuu syötäväksi nyt heti. Silloin mukautuu hevonen kohtaloonsa ja sanoo: »No niin! Saat sitten murkinasi! Mutta ei pidä täällä ruveta syömään, sillä tässä pilautuu ihmisten niitty, sotkeutuu ja rapautuu heinikko. Lähdetäänhän tuonne kuivalle kankaalle.» Kettukin tuppautui siihen neuvomaan sanoen: »Joo, kuivalla maalla on hyvä keittää!» Mennään siitä kuivalle maalle, kankaalle.
Silloin neuvoi sitten hevonen sutta: »Kun sinä nyt alat minua syödä ja haukata takaapäin, niin käärihän häntä kaulaasi hyvin tiukkaan, sekoita hampaasi häntäjouhiin ja sotke vielä käpäläsi häntään hyvin lujasti. Muuten minä en pysy yhdessä kohti, vaan pakenen ja hypin, kun minua ruvetaan syömään. Ja silloin kun alotat, niin rääkäise kovasti ja nyki hännästä!» »Joo», neuvoi kettukin, »sitten sinä samalla opit lentokonstin, kuten lupasin», ja niin teki susi työtä käskettyä.
Ja siinä samassa kun susi rääkäisi, läksi hevonen myös menemään, minkä ikinä kavioista irti sai, ja susi poukkoili ja sinkoili perässä kivestä kiveen, puusta puuhun. Huutaa kettu perään ilkkuen: »No nythän sinä lennät puusta puuhun kuin tiitisen akka! Enkös opettanutkin sinua lentämään!» Sattui siinä Jussi laukkailemaan metsässä juuri kun hepo sutta kiidätti. Hämmästyneenä hän kysyi:
»Minne nyt Anterus ajavi,
Lehtopekka leuhkaisevi?»
Surkeasti valittaen ja huutaen kerkesi susi hänelle siinä vastata:
»Jumala tiesi, Jussi kulta,
Minne tästä vietänehen,
Kussa yötä lietänehen,
Kunne kuletettanehen,
Turkuhun vai Turun taakse,
Porihin vai Pohjanmaalle:
Silmät tähtiä lukeepi,
Sääret honkia hosuupi.
Tokko vauhti vaimennevi,
Retki kurja rauennevi,
Ennen kuin kaula katkeavi,
Hammas suusta lohkeavi,
Leuka kahdeksi menevi!»
»Näyttääpä todellakin siltä», kauhisteli mielessään siinä jänis, »kuin ei sinun tiellesi, hukka parka, olisi tällä kertaa kestikievaria määrätty!»
Niin potki ja raastoi koni susiparkaa kauheasti. Kettu meni jälessä, näki hänen jäävän sinne kujan suuhun vaivaiseksi, ja löysi sieltä paljon makeita luita, jotka hän kokosi säkkiin arvellen, etteipä tiedä, vaikka niilläkin vielä jotakin tekisi. Mutta nyt hän pisti ne vain piiloon ja läksi takaisin suden pesälle ilmoittamaan leskelle surusanomaa hänen miehensä surkeasta kohtalosta. Mielessä hänellä kuitenkin oli kepponen, jollaista ei vielä ollut Metsolassa tapahtunut.
XVII.
AKKARIEVULLA ON MONTA VASTUSTA.
Kontti konnalla selässä,
Jonka saapi konnuudella,
Sen kokoopi konttihinsa.
Mustat tuumat mielessä kettu mennä kälpäili takaisin suden pesälle. Siellä ei sattunutkaan emäntä kotoisalle, jonka vuoksi kettu kysyi pojilta: »Missä emonne on?» Pojat kysyivät epäluuloisesti takaisin: »Mitä sinä hänellä tekisit?» Kettu sanoi siihen vain: »Eipä tiedä», ja meni tiehensä, palataksensa kuitenkin pian takaisin. Silloin hän uudelleen kysyi suden akkaa ja lausahti poikain vastakysymykseen heitä kiusatakseen kaksimielisesti, että eipä tiedä, mitä tuolle tekisi. Kun kettu oli jälleen poistunut, tuli suden akka takaisin, jolloin pojat kertoivat hänelle, minkälainen vieras pesällä oli käynyt ja mitä se oli sanonut. Hirmustuneena suden akka päätteli, että tulehan vielä kolmas kerta, niin nähdään, mitä tehdään. Hän asettui pesän läheisyyteen piiloon odottamaan ketun tuloa.
Jo tulla litvitteleekin tuolla kettu, mutta varovaisesti ja tarkkaan ympärilleen tähyillen. Arvattavasti se pelkää, että suden akka on tullut kotiin ja että pojat ovat sille kertoneet, mitä hän oli sanonut. Tulee kuitenkin, luikailee, lähemmäksi, kunnes suden akka jo kyllästyy odottamaan ja ryntää häntä kita auki tavoittamaan. Samalla kettu puhaltautuu pakoon minkä käpälistä lähtee, ja niin lähdetään toisiaan ajamaan.
Juostessaan kettu koko ajan miettii, millä tavalla saisi suden akalle parhaiten oikein kipeän kepposen tehdyksi, ja muistaakin siinä erään asian. Hän juoksee minkä jaksaa erään puun luo, joka jo juuressaan tekee hyvin ahtaan haaran, kasvaen kahden korkean kiven välissä. Siitä ahtaasta haarasta hän nyt pujahti lävitse ja suden akka törmäsi arvelematta perään. Mutta nytpä kävikin niin, ettei suden akka siitä mahtunutkaan, vaan kiilautui siihen lujasti kiinni. Nopeasti kuin vilaus kiersi kettu uudelleen takaisin ja piteli suden akkaa siinä aika pahoin, tämän kykenemättä ollenkaan vastustamaan. Nutuutettuaan häntä täten hyväisesti lähti kettu kiireesti pakoon. Hän tunsi nyt itsekin, että paras oli koettaa saada hänen ja suden akan väliin niin paljon maata ja vettä kuin suinkin, ja siksi hän meni niin nopeasti kuin ikänä mahdollista. Kauan juostuaan hän vihdoin tuli järven rannalle, jossa oli suuri palanut kanto. Siinä hän nokesi itsensä aivan mustaksi, jättäen vain valkean rintansa nokeamatta, ja meni sitten rannassa olevaan veneeseen istumaan, ottaen melan käteensä ja siinä muka meloskellen. Tuskin hän oli sen saanut tehdyksi, kun jo suden akka saapuu jälkiä myöten huohottaen, tulee rannalle, näkee olion veneen perässä ja kysyy: »Oletko, musta muuriainen, nähnyt kettu veijaria tästä kulkevaksi?» Ei voinut nyt kettu kieltää vanhaa luontoansa, vaan sanoi: »Näinhän toki! Juuri-ikään kyyditsin järven yli. Sanoi menevänsä Inkerinmaalle.» — »No tiesikö tuo lurjus mitä uusia?» kysyi suden akka varovaisesti. »Eipä se sen tärkeämpiä — suden akkaa kehui nutuuttaneensa,» vastaa taas kettu liuvari. Silloin suden akka lähti takaisin pesälleen ja mennessään itkeä kohotti: »Voi, voi! Nythän sillä nauraa jo koko maailma!»
* * * * *
Mutta koko Metsola oli tästä ja muista kepposista niin suutuksissaan, että kettu päätti lähteä muille maille antaakseen asiain vähän väljähtyä ja kansan saada muuta puheen ja ajatuksen aihetta. Niinpä hän siis viskasi luusäkin selkäänsä ja lähti kulkemaan kohti pohjoisia maita, niitä, joissa lappalaiset asuvat ja poroilla ajetaan. Kulkee, kulkee, niin jo ajaa häntä lappalainen porollaan vastaan. Kettu luita säkillä kantaa kentturoipi ja hyvin vaikeasti nilkuttaa sekä sanoo lappalaiselle: »Myö porosi!» Lappalainen pysäyttää, katselee häntä, kun hän raskaasti säkkiä selässään hallitsee, ja kysyy: »Mitä sinulla on tuossa säkissä?»
»Siinä on hopeita»..— »No maksatko koko säkillisen, jos myön poroni?» — »Maksan, mutta et saa katsoa niitä ennen kuin kotonasi.» — »Oli menneeksi!» arvelee siihen lappalainen, ottaa säkin ja antaa ketulle poron sekä menee menojaan. Kettu kohta ajaa poron suohon, tappaa sen sinne, syö, ei jätä muuta kuin sarvet ja korvat, jotka suohon pystyttää kuin olisi poro siihen korvia myöten vajonnut. Eipä aikaakaan, kun jo tulla touhottaa lappalainen takaisin ja sanoo: »Eiväthän ne olleetkaan säkissäsi hopeita ja rahoja! Luitahan ne olivat!» Kettu ei tästä kuitenkaan pahoin hätäydy, sanoopahan vain: »Ei ollut, mies parka, hyvää minullekaan tuosta porostasi. Siinä kun sen sain, jo suohon hyppäsi ja siihen jäi. Lähde avuksi, niin nostetaan pois.» Menevät siitä suolle katsomaan ja kettu sanoo miehelle, että nostakoon hän sarvista, kun paremmin jaksaa. No, lappalainen tarraa sarvista kiinni, jotka siinä samalla töpsähtivät hänelle käteen. »Niinkuin näet», sanoi kettu, »sinne märkäni porosi». Lappalainen menetti poronsa, mutta kettu liuvari juoksi ilkkuen tiehensä, jatkaen retkeilyään vierailla mailla ja piillen piilojansa.
Kauan kuitenkin riitti Metsolassa puhetta ketun viekkaudesta ja kavaluudesta, ja vanha korppi, niin vanha, ettei sen ikää voinut kukaan sanoa, se kun elää niin kauan, tiesi kertoa, ettei kettu ensi kertaa sudelle onnettomuutta tuottanut. »Kuinka niin, setä?» kysyttiin siinä silloin, jolloin korppi kertoi Metsolan väelle seuraavan tapauksen hämärästä muinaisuudesta.
»'Mitäs joutilaana juokset, miksi et istu työssäsi, niinkuin on määräsi?' kysyi hän ankarasti ketulta, joka alamaisesti ja perin nöyränä esiintyi hänen edessään. Kettu vinkaisi vastaukseksi: 'Mutta minähän vasta arvokkaassa työssä olinkin, kun olin sairaalle jalopeuralle ja kuninkaalle lääkityksiä etsimässä!' — 'Löysitkös jotakin?' kysyi jalopeura ollen jo mielihyvillään. 'En vielä, vaikka juuri kyllä olin löytämäisilläni; olin vanhan riihen nurkassa asuvan hämähäkin puheilla ja se lupasi antaa minulle hyvän neuvon'.
»'No lähde joutuisasti uudestaan kysymään! Sinä olet liukas kieleltäsi ja ehkä saat siltä sanan soveliaan sipaistuksi'. Mitäpä siinä — kettu lähti vastamäkiä ja maita kiertelemään, kunnes jonkun ajan viivyttyänsä palasi takaisin. 'Saitkos tietää?' kysyi jalopeura. 'Mikä saadessani', vastasi kettu tärkeänä. 'No minkä neuvoni antoi hämähäkki?'» — 'No sen, että jos susi nyljettäisiin ja sen nahka pantaisiin kuninkaalle sairaan paikan päälle, niin paranisitte kohta.'
»Niinpä jalopeura heti viittasi karhulle, että otappas susi kiinni ja vedä siltä nahka selästä. Karhu, joka oli hyvä nylkyri, päästikin nahan suden selästä ja laski hänet paitasillaan kävelemään, mutta kettu liuvari meni tiehensä ja siitä lähtien on hänellä ollut pahanteko ainaisena työnä.»
Tällaisen tarinan kertoi Metsolan väelle vanha ja viisas korppi, ja kaikista tuntui, että johan tämä nyt on vallan kauheata, kun ei tuolta ketulta julmettuneelta, taida enää säilyä kukaan! Onneksi hän nyt näytti hävinneen Metsolan mailta.
Semmoinen se!
XVIII.
MILLÄ KYNSITÖN PUUHUN NOUSEE.
Näki hiekalla hevosen,
Kuloharjan kuusikolla,
Senpä tukka tulta tuiski,
Harja suihkivi savua.
Eletään nyt Metsolassa karhu ja susi sekä muut elävät ilman kettua, joka kaukaisilla mailla harhailee piilojansa piilemässä. Huomataan sitten, että yhä enemmän rakentelee Ilmolan väki ansojansa ja loukkujansa heidän poluilleen ja päätetään vihdoin lähteä tarkemmin tutkimaan tuota Ilmolan puolta, että päästäisiin selville, miksi he rakentavat noita pyydyksiään. Uhataan myös, että paljon tehdään nyt Ilmolan väelle pahaa, kun kerta tästä liikkeelle lähdetään. Sanoi karhu sudelle: »Minä menen tuonne Horpolle, sillä siellä on suuri ruuna, se, jolla on se iso pelotinkello kaulassa. Mene sinä Kääpälään. Kettu repale, jos olisi näillä mailla, saisi mennä Piippolaan, Immilään ja Katilaan, mutta keretäänpähän tässä niihinkin». Ne olivat kaikki Ilmolan taloja nämä. Lähdetään siinä nyt kumpikin omalle suunnalleen.
Karhu kuljeskelee Horpon maille ja onnistuukin pian kaatamaan karjalaumasta härän, josta söi oikein kyllikseen, ja lähti sitten jatkamaan matkaansa. Mutta mitenkä nyt sattuikaan niin onnettomasti, että hän polkaisi jalkaansa terävän piikin, joka teki syvän haavan ja tarttui niin lujaan kiinni, ettei hän saanut sitä pois. Tuskissaan hän koetti kolmella jalalla kompuroida eteenpäin, mutta huonostihan se kävi, ja yhä tuimemmin rupesi jalkaa viha voimaan. »Mikä ihme tässä nyt tulee neuvoksi!» valitti hän ja lähti kömpimään tielle päin toivoen kohtaavansa jonkun, joka voisi häntä auttaa. Juuri kun hän saapui tielle, sattui siitä kulkemaan vanha akka, joka paikalla lepsahti istualleen säikähdyksestä nähtyään karhun. Tämäpä vain rauhallisesti meni akan luo ja ojensi hänelle kämmentänsä, jossa törrötti ruma piikki, ja akallapa oli sen verta älyä, että ymmärsi kiskaista sen pois. »Kas sillä lailla!» ihastui nyt karhu, »sinäpä ymmärtäväinen akka olet, sinua täytyy palkita, odotahan!» Mutta kun karhu kääntyi menemään pois, yrittikin akka lähteä tiehensä. »No on siinä akkaa!» suutahti nyt ohto, »miten minä voin sinua palkita, kun pois lähdet!» Ja estääkseen akan poistumasta hän varmuuden vuoksi vyörytti suuren kiven hänen helmaansa arvellen, että »etköhän nyt pysy paikoillasi», ja kävi sitten kiireesti hakemassa kaatamansa härän komean reiden akalle paistiksi ja poistui. Vasta kaukana hän sitten muisti, ettei ollut huomannut vierittää kiveä pois eukon helmasta. Ei hän kuitenkaan viitsinyt palata enää takaisin, vaan jatkoi matkaansa.
Sillä aikaa kun tämä tapahtui, oli Horpon kolme oinasta suuttunut emännälleen ja lähtenyt luvatta syömään vihantaan peltoon, valkeaan vainioon. Ensimmäinen söi yhden päivän ja lähti kotiin iltasella. Tulipas silloin karhu vastaan, juuri saapuneena Horpon maille ja kysyi jyrkästi: »Mikä nimesi on?» Toinen vastaa: »Oinas!» Karhu siihen vain ilmoittaa: »Minä syön sinut!», ja niin söi.
Toinen oinas söi vihannassa pellossa, valkeassa vainiossa kaksi päivää ja lähti iltasella kotiin. Tuli karhu vastaan, samat laati tarinat ja samat teki oinaalle lopuksi temput.
Kolmas oinas söi vihannalla pellolla, valkealla vainiolla kolme päivää ja lähti kotiin iltasella. Taas tuli karhu vastaan ja kysyi entiseen tapaansa: »Mikä nimesi on?» Vastasi toinen: »Oinas!» Karhu uhkasi: »Minä syön sinut!» Silloinpa kolmas oinas ärjähtää: »E-et syö, minä piikillä pistän, ruudilla poltan!» Kovasti siitä nyt kontio ällistyy eikä uskalla ruveta syömään. Torataan vain ja jankataan.
Oli siinä sitten edessä jyrkkä rinnemaa. Oinas määkäisee karhulle: »Kun sinua sittenkin haluttanee syödä minut, niin mene tuonne rinteen alle ja pane suusi auki ja silmäsi umpeen hyvin visusti sekä odota; minä täältä mäen päältä vierin kurkkuusi!» Karhu taipuu ja menee tekemään, kuten käsketty on, ajatellen: »Kun se tuolta jyryn kanssa tulee kurkkuuni, niin silloin minä sen syön.» Mutta oinaspa panikin suuren kiven vierimään karhua kohti ja se kun poukaisi äijää otsaan, niin samassa olivat myös tallukat taivasta kohti. Kauan aikaa meni, ennen kuin ukko riepu pääsi siitä virkoamaan, eikä mene hevillä enää syömään oinaita, jotka käyvät laitumella vihannalla pellolla, valkealla vainiolla.
Se oli karhun ensimmäinen kokemus Horpon väestä. Hän äityi siitä niin, että nälissään rupesi Jumalaa vastaan kapinoimaan ja ruokaa vaatimaan. Jumala kuitenkin häntä rankaisi ja sanoi: »Sinä olet paljon pahaa tehnyt, ei sinulle anneta ruokaa.» Yhä kovempi nälkä tulee karhulle ja hän uhmaa Jumalan rangaistusta ja päättää itsekseen: »Lähden ja otan hevosen!» Lähtee siitä hevosta ottamaan muistellen sitä Horpon suurta ruunaa, jolla on iso pelotinkello kaulassa.
Ruuna on aholla laitumella, kun karhu siihen ehättää ja vimmoissaan hyppää sen selkään. Mutta ruuna oli väkevä ja lähti mennä kapistamaan aika vauhdilla kotiin Horppoon. Karhu kopristihe hevoseen kiinni ja tapaili puita pitkin tien viertä niihin tarttuaksensa ja pysähdyttääkseen hevosen. Ei saanut kuitenkaan kämmeniinsä muuta kuin tien merkkiristin, joka jäi hänelle kainaloon. Viimeksi roppasi kouransa pihamaan portin kamanaan, että saisi hevosen kaatumaan, mutta ei saanut. Kun Horpon akat näkivät kaukaa tulijan ja ristin sen kainalossa, niin luulivat pappinsa tulevan ja alkoivat huutaa toisillensa: »Pyyhkikää pirttiä, pyyhkikää pirttiä! Pappi tulee, pyhäristi kainalossa!» Ruuna lennätti näin karhua pihan katospohjaan asti, jossa orsi pyyhkäisi hänet maahan. Puolipyörryksissä hän pääsi siitä laukkaamaan metsään, vannoen kostoa ilkeälle Horpon ruunalle.
Niin nyt karhu hioo hammasta Horpon isännälle ja hänen vankalle ruunalleen, ja selvittyään pyörryksistään lähtee heitä hakemaan. Tuleekin siitä kesannolle, jota Horpon isäntä ruunallaan kyntää niin että pöly pilveilee. Karhu heittäytyi leikkisäksi ja sanoi: »Vedetäänpäs sormikoukkua!» Mutta Horpon isäntä vastaa vain: »Tuossa on minulla isä-vanha aidan takana — menehän ensin sen kanssa vetämään.» Karhu menee aidan taakse vanhan isännän pakinoille ja vaatii sitä sormikoukun vetoon.
Vaari siellä parhaillaan halkaisi isonlaista pölkkyä. »Sopiihan tuota koettaa, sormikoukun vetoa», sanoi hän ja raotti kirveellään pölkyn tiukkaa halkeamaa hiukan. »Pistähän aluksi tuonne sormesi», sanoi hän, »ja repäise, vankka mies kun olet, vaikkapa tämä pölkky kahtia.» Karhu pistikin halkeamaan kyntensä niinkuin vaari oli käskenyt, jolloin tämä tempaisikin kirveensä pois ja nipisti kynnet niin tiukalle, etteivät tahtoneet lähteä pois ollenkaan. Liian myöhään muisti nyt karhu sen medenhakumatkan, jolloin kettu oli houkutellut hänen kämmenensä samaan kiipeliin. Kauan aikaa hän sai hyppiä ja teutaroida, ennen kuin käpälä heltisi. Voivotellen hän meni uudelleen pellolle, jossa Horpon isäntä häneltä kysyi: »Mitenkäs kävi? Veditkös sormikoukkua isä-vanhan kanssa?» »Kyllä vedin», vastasi karhu kynsiänsä puhallellen, »kyllä vedin, niin että oikeasta kämmenestä kynteni kadotin.» Ja hän lisäsi pahanenteisesti: »Kuinka nyt pysynen hevosen lautasessa vasenkätisenä!» »Ethän vain minun hevostani syöne?» kysyi Horpon isäntä säikähtäen. »Sinunpa sinun». »Odota, veikkonen, iltaan saakka, että saan tämän kesannon kynnetyksi, niin kerkeävät vähän kyntesikin lakata vihavoimasta». »Jos mä häntä odottanen», mukasi karhu ja meni pöheikköön käpäläänsä nuolemaan.
Tuli siihen hätään sitten jänisjussi ja kysyi karhulta, mikä hänelle oli tullut. Karhu selitti asian. Jänis rupesi häntä lohduttamaan ja sanoi: »Älähän ole milläsikään! Kyllä minä kostan kynnenvihasi tuolle miehelle.» Mutta karhu vain hymähti ja sanoi: »Milläpä sinä kostat?» »Minäkö? Minä kun menen tuon ranteläjän suojaan ja sieltä säikäytän hevosta, niin se särkee auransa ja runtelee miehen.» Ja niin jänis meni, mutta mies älysi: »Nyt siellä on jänis ranteläjän takana», otti rangan kappaleen, hiipi sinne ja löi Jussilta etujalat poikki ja takajalat kenkkulaan. Jänis vähissä hengin pääsi pakoon.
Tuli sitten paarma jäniksen luo ja alkoi toisen tuskaa nähdessään tiedustella, mikä naapurilla oli hätänä. Jussi tuskin saa selitetyksi asian, niin on vaiva kova, mutta paarma lohduttaa: »Älähän ole milläsikään, kyllä minä sen kostan tuolle miehelle. Minä kun menen hevosen sieraimiin ja puraisen, niin se rapeaa hyppimään ja särkee sekä auran että miehen». Ja niin paarma lentääkin samalla hevosen pärstöön ja siellä puree sekä siivillään rapikoitsee. Hevonen rupeaa hyppimään ja teutaroimaan, mutta Horpon isäntä perkkasikin paarman pois sieltä sieraimesta, pisti ruman piikin sille peräpuoliin ja päästi sen uudelleen lentämään. Nolona nyt paarma lensi itkien mennessään: »No nyt minulle vasta hyvä tuli, kun pistettiin piikki peräpuoliin!» Tuumitaan siinä sitten kolmeen mieheen, mitä tässä on tehtävä, kunnes tulee ilta ja karhu sanoo: »Nyt minä menen ja syön sen hevosen!»
Tällä välin oli Horpon emäntä tullut kesannolle keittämään ukolleen illalliskeittoa ja hevonen oli riisuttu ja päästetty aholle syömään. Siellä nyt vankka ruuna asteli ja ruohoa syödä rouskutteli, heitellen harjaansa ja huiskautellen häntäänsä. Karhu kun tulee lähelle, niin ruuna alkaa samassa potkia ja takapuolta heittää, niin ettei siihen ole ollenkaan menemistä. Karhu menee puun suojaan ja alkaa sieltä hosua terveellä, vasemmalla käpälällään, rapaten sen kiinni ruunan lautaseen. Mutta tästäkös ruuna vauhtia sai ja lähti menemään semmoisella voimalla, että karhun vasemmastakin käpälästä kynnet tuhoutuivat ja jäivät lautaseen kiinni. Siihen täytyi kontion jäädä takajalkojensa varaan aivan surkeaan tilaan.
Kun Horpon isäntä taas saapui aamulla kynnökselleen, olivat siellä ruunan lautasessa karhun kynnet, mutta karhu itse kävellä roikotteli kahdella jalalla, kun ei hennonnut laskea kipeitä etujalkojaan maahan. Isäntä kysyy: »Miksi kävelet kahdella jalalla?» Karhu vastasi: »Tuo sinun ylpeä ruunasi vei minulta toisen käpälän ja tuo vahva isäsi toisen». Arvelee siihen silloin isäntä: »Kun sinä olet nyt noin vaivainen eikä ole muuta kuin kaksi käpälää, niin mitä sinä nyt tuumaat?» Pahoillaan siihen karhu vain vastaa: »Mitäpä minä osaan tuumata! Täytynee kuolla nälkään, kun näyttää Jumala todellakin minulta ruoan kieltäneen.» Rupeaa jo Horpon isäntä vähän pilkkaamaan metsän ukkoa ja sanoo: »Olisi tuolla jo ennen tapettu, mädäntynyt, vanha hevosen raato, mitähän jos menisit syömään sitä!» Synkkänä vastaa karhu: »Ei tässä sentään vielä raatoja ruveta syömään, ennen vaikka tähän tyydyn.»
XIX.
HYVÄ SIINÄ ON EESSÄ, JOS ON REESSÄKIN.
Ei se jaksa pieni lintu,
Ei mennä meren ylitse,
Välehen vähä väsyvi,
Pian heikko hengästyvi.
Ei saa karhu selvää Horpon vankasta ruunasta eikä muustakaan menosta ja yhä enemmän äityy heitä vihaamaan. Kuulee hän eräänä päivänä metsästä kovaa ryskettä, hakkuuta ja kaatuvien puiden rysähtelyä, ja menee katsomaan, mikä siellä on hätänä. Siellä Horpon miehet ovat kaskea kaatamassa. Karhu suutahtaa, istahtaa siihen ja ilmoittaa: »Tähän ette saa kaskea hakata, sillä tämä on minun pesäpaikkani.» Silloin Horpon isäntä sanoi: »Saat puolet sadosta, mikä tulee, kun vain ryhdyt tässä töihin toveriksi auttamaan. Mutta sano ensin, kummatko haluat sadosta, tyvetkö vai latvat?» Karhu siitä suostuukin työtoveriksi, ilmoittaa haluavansa tyvet ja rupeaa töihin. Ylen väkevä kun on, niin juurineen repii pois koivuja ja petäjiä, miehen hakatessa. Yhdessä sitten kylvetään rukiiksi huhta ja ruvetaan odottamaan, mitä tuosta tulisi. Heti kun oras rupesi vihottamaan, tuli karhu jo tahtomaan osaansa, mutta Horpon isäntä nauroi hänelle ja sanoi: »Enhän minäkään vielä ole saanut; tulevana kesänä vasta!» Täytyi karhun suostua odottamaan.
Tuli siitä sitten syksy ja syksyn mukana karhulle silmäluomiin raskas nukuttajainen. Hän harhaili Horpon mailla, hakien itselleen mukavaa nukkumapaikkaa, mutta ei löytänytkään mieleistään, vaan kulki edelleen, kunnes tuli pappilan maille. Sinne ulkoniitylle heinälatoon painautui hän nukkumaan, kääriytyi heiniin ja kuunteli vielä hetken syksyn tuulen vinkunaa. Kuulipa hän silloin kurjen suolta karpalomättään äärestä haastelevan metsolle ja houkutelevan tätä pitkälle matkalle. »Nyt on jo aika», sanoo kurki, »lähteä muille maille lentämään. Lähde sinäkin kerran täältä talven käsistä pois kauas etelän hyville laitumille.» Metso siihen kuitenkin jurottaen kuuluu vastaavan: »Olenpa minä siellä tahi täällä, samat minulla on havut ruokanani kuitenkin.» Kun toinen ei vieläkään tunnu heittävän, vaan yhäti vaatii mukaansa, sanoo metso lujemmin: »Ennemmin omassa maassa havun syön, lumen makoan, ennen kuin menen merelle, tielle tietymättömälle, matkalle mitattomalle». Niin vakuutti metso ennemmin vaikka äimiä kotimaassaan nieleksivänsä kuin lähtevänsä muille maille lentämään, ja rupesi vihaisesti männyn kerkkiä repimään. Mutta kurki sanoi, että hänen pitää lähteä, koska hänen täytyy johdattaa pikku kansaa lämpimään maahan, etteivät kuole tänne viluun, ja niin sanotaan kurjen kiidättävän selässään merten yli pääskyjä ja muita pikku lintuja. Mutta kuultuaan tämän keskustelun ja metson sanat tunsi karhu kodikasta onnen tunnetta, käännähti kyljelleen ja tunsi olevansa kotimaahansa tyytyväinen kuten metso, jykevä lintu, jolla on karhun tanakka, mieli.
Satoi lumen paksun, piti ankarat pakkaset, routi maan, ja yhä syvemmin nukkui kontio pappilan heinäladossa. Tulipa sitten hyvän rekikelin aika, ja renki läksi hakemaan heiniä kaukoniityltä, saapuen häkkineen sen ladon eteen, jossa karhu veteli talviuntaan. Avaa ladon, ajaa hevosen eteen ja alkaa luoda häkkiin hangolla heiniä. Ja kun hän hetken kuluttua pisti hangolla vähän syvempään, niin jopa satutti kontiota lapaan ja herätti hänet. Siinä samassa selvisi sieltä karhu käpälilleen ja syöksähti ovesta ulos, mutta kun häkki oli kallellaan oven edessä, joutuikin äijäpaha siihen. Hevonen älysi heti, että nyt on itse mörkö häkissä, ja puhaltautui laukkaamaan, minkä kavioista lähti. Reki horjahteli ja nutjahteli, kirkas talven valkeus sokaisi karhun silmiä, niin ettei se älynnyt muuta kuin tarttua molemmin etukämmenin häkin laidoista kiinni ja seisoa siinä kyytiä ja vauhtia ihmetellen kahdella jalalla. Ajetaan sillä tavalla vinhaa menoa kylää kohti ja saavutaan kylän tielle, jossa osuu pastori vastaan.
Jo kaukaa tuntee pastori rovastin hevosen ja näkee heinähäkissä mustan ja vakavan miehen seistä tojottavan. »Olisikohan», arvelee pastori, »itse rovasti lähtenyt huvikseen heinälle tänä kirkkaana aamuna! No on totisesti!» Ja kun karhu siinä samassa ajaa hurauttaa pastorin sivu päätänsä kääntämättä, niin että lumi savuna pöllyää, eikä ollenkaan huomaa nöyrästi tervehtivää pastoria, arvelee tämä pahoillaan: »Minnekähän oli rovastilla semmoinen kiire! Kun ei edes vastannut, vaikka hyvän päivän tein, ei muuta kuin murahteli ja hevosta kiirehti.»
Vähän matkan päässä tulee taas kanttori vastaan. Kaukaa hänkin on tuntenut rovastin hevosen ja nähnyt itse ukon tumman ja rotevan varren seistä tojottavan heinähäkissä. »No totta tosiaankin on itse rovasti käynyt heinällä», ihmettelee lukkari, tempaa lakin päästänsä ja tervehtii nöyrästi, mutta eihän karhu vastannut, äänteli vain hätäyksissään ja piti häkin laidoista kiinni hevosen laukatessa hirmuista vauhtia. Tulee siinä vastaan jo itse nimismieskin, joutuu uskomaan samat kuin pastori ja lukkari sekä lopuksi myös samat ihmettelemään. Täydellä vauhdilla porhaltaa hevonen viimein ison pappilan kartanolle.
Itsepä rovasti nyt kamarissaan helapiippu hampaissa kävelee ja ikkunastaan aina pihalle vilkaisee. Samassa hän näkeekin, kuinka hevonen vimmatulla vauhdilla porhaltaa kartanolle, reessä musta, paksu ja vakava mies. Ei ehdi rovasti sen enempää tarkastella, ei nähdä, että heinähäkkihän sillä on hevosella perässä, vaan lakkinsa tempaa vain ja syöksee pihalle. »Maaherra varmaankin tuli», ajattelee hän mielessään ja kiiruhtaa lähemmäksi tuota mustaa miestä, joka reessä yhä seisoo, hevosen teiskatessa ja potkiessa. Mutta ennen kuin rovasti kerkeää ulos pihalle, on karhu selvinnyt ällistyksestään ja loikannut tiehensä metsän peittoon. Niin tuli karhu pettäneeksi sillä kertaa kaikki Ilmolan korkeimmat herrat ja siitä hän oli mahdottoman ylpeä. Olihan häntä luultu sekä rovastiksi että maaherraksi!
Sen verta nyt siitä karhun rovastina-olosta. Hän ei enää viitsinytkään mennä talvimakuulle, vaan läksi katselemaan, mitä uusia Ilmolan mailla näin talvella näkyisi. Vatsaa rupesi vääntelemään kiukkuinen nälkä. Mutta ei hän ollut monta askelta metsätietä astunut, kun siinä samassa pyörähtikin hänelle kettu eteen. Julmistuneena karhu paikalla tarrasi kettu repaletta niskasta kiinni, mutta tämä rukoili henkensä edestä ja näytti, kuinka paljon hänellä oli tiellä tuoreita kaloja. Karhu unohdutti siinä nälän vuoksi kostonsa ja kysyi ketulta, miten hän oli niin paljon kaloja saanut. Mutta ennen kuin ketun kalansaaliista kerrotaan, täytyy tehdä selkoa, mitä muuta hän oli jälleen Metsolan maille saavuttuaan toimittanut.
XX.
SATEHELLA SIKA VIISAS, LAISKA EHTOOLLA VIREÄ.
Ketulla on keveät kengät,
Ne ei pauka pakkasella,
Ei kolka kovalla säällä.
Ketulle oli tullut ikävä vierailla mailla ja hän oli lähtenyt litvittelemään kohti kotoista Metsolaa arvellen kyllä saavansa jotenkin karhun ja hukan lepytetyksi. Tultuaan sitten kotiin olikin hän saanut kuulla lörpöltä kuusangolta, että karhu ja hukka olivat menneet Ilmolan taloja tutkimaan ja niille pahaa tekemään ja että hänelle oli osoitettu Piippolassa, Immilässä tahi Katilassa käynti sopivaksi tehtäväksi. »Saattaneehan noissa käydä», arveli siihen Mikko Repolainen, joka vainusi heti tässä kaikessa jotakin erikoisesti hänelle sopivaa, ja läksi mennä kälpäilemään Ilmolan taloja kohti, niitä tutkiaksensa, kuten sanottu oli. Tuli hän sitten Piippolaan, jonka emäntä oli aivan tavaton voin ja piimän valmistaja.
Sattui siinä aidan takana mullikolla tonkimaan Piippolan iso sika ja se oli revosta niin ihmeellinen elukka, että hänen oikein piti jäädä sitä katsomaan. Hän rupeaa siinä juttelemaan sian kanssa, sanoen: »Minä olen mielevin mies, viisain kaikista metsän elävistä, sinä tuhma röllötät vesirapakossa! Mitä sinä siinä teet?» Sika kääntää kylkeä ja röhkäisee: »Kohtapa nuo vesirapakotkin kuivavat, tulee pouta.» »Mistä sinä sen tiedät?» halveksii häntä kettu. »Siitä», vastaa sika, »että vaarnikkatäi kylkeäni puree.» Yhä enemmän kettu halveksii ja haukkuu: »No voi sinua tyhmää elukkaa, kun vaarnikoissa ja rapakoissa ryvet!» Näin kettu rupeaa moittimaan sikaa ja lisää, että mitä tuollaisesta, joka ei näe koskaan päivän nousuakaan, kun on aina kärsä maassa. Mutta sika suuttuu siitä puolestaan ja jo kerskaa: »Olen minä yhtä viisas kuin sinäkin, joka et edes tiedä, mistä päinkään aurinko nousee! Koetetaanpa, niin ennemmin minä näen päivän nousun kuin sinä!» Torataan siinä ja haukuskellaan toisiaan, kunnes lyödään veikka ja päätetään: »Kumpi ennemmin näkee päivän nousun, se saapi oluttynnyrin».
No, mennään siitä metsän rantaan. Kettu asettui makaamaan pää sinne päin, mistä aurinko nousee, mutta sika, vaikka olikin tyhmempi, käännähti perin päivään ja tuijotti edessä olevaan korkeaan särkkään. Maataan siinä ja odotetaan.
Päivä kun sitten sirahti nousemaan, niin se heti antoi särkällä kasvavan puun latvaan kauniin ruskon. Sika ilolla huutamaan: »Katso, jo nousikin päivä! Minäpä näen sen!» Repo ihastui ja sanoi vahingoniloisena: »Vähäinenpä sinun viisautesi olikin! Ethän sinä tiennytkään, mistä päin päivä nousee! Tyhjää vain horajat, vaarnikkaviisauksia!» — »Vai en!» äyväsi sika, »tule vain tänne ja katso särkkään, niin näet, miten puussa ruskottaa». Repo juoksi sinne sian luo, katsoi ja tunnusti: »Ka, jo on noussut päivä! Sait kuin saitkin sen oluttynnyrin! Poispa lähdenkin viisaampieni luota, sillä eihän sinusta ollut narrattavaksikaan! Eipä uskoisi moista tuommoisesta rumasta lersakärsästä!»
»Eipä tiedä, minkälainen siitä olisi tullut, jos olisi saatu valmiiksi!» röhähti siihen nyt sika. »Kuinka niin?» kysyi kettu ihmetellen. »No», sanoi sika, »parhaillaan kun Jumala oli minua luomassa, tulikin hänellä niin kiire tulipaloon naapuriin, että päästä jäi kärsäni keskeneräiseksi. Eikä se sitä sitten jälkeenpäin pyynnöstäni huolimatta ruvennut parsimaan, vaan sanoi hän ainoastaan: 'Sillään on sikosen kärsä, kun se kerran kesken jäi!' Mutta annappas, että teki valmiiksi! Silloin et minua tässä lersalla kärsälläni haukkuisi! Onhan se tosin tylsynyt hiukan senkin vuoksi, kun minun kerta häätyi olla suutarina — otin harjaksia omasta niskastani ja käytin kärsääni vasarana. Hyvin se työ kävikin, paitsi että vasaran kärki levisi entistä enemmän terskalle.»
Ei muistanut kettu repale, että aikoinaan, kun oli kysymys siitä, kumpi saisi jäädä kylän eläimeksi, hänkö vai sika, tämä oli hänet pettänyt samalla keinolla ja niin saanut jäädä kylään. Mutta jos voitto silloin oli sialle hyödyksi, oli tämä suureksi vahingoksi, sillä saatuaan tuon oluttynnyrin pilautui sika riepu niin pahaksi juopoksi, että vielä tänäkin päivänä sikahumalassa rapakossa rypee ja alituiseen pohmelossa röhkää, ylen elää siivottomasti. »No on se tuo Piippolan sika!» ihmetteli repo sanoen lopuksi:
»Tynimys sinun emosi,
Kynimys sinun isosi,
Kynin, kynsin kynnä maata,
Kärsin käännä turpehia!»
Niin tuli hän siitä Immilään, jossa on ylettömän suuri ja ylpeä kukko, kupurinta ja kannusjalka, sama, joka kerran kevättulvan aikana joutui jäärän kanssa jääpalaselle. Eipä kukko siitä suurin säikähtänyt, vaan ylpeästi lauloi: »Tukholmiin mennään!», kun sitä vastoin jäärä surkeasti tärisevällä äänellä valitti: »Herra, armahda tätä päivää!» Kovin oli rikkaan Immilän helttaniekka ylpeä ja huusi varhaisimmasta aamusta Piippolan ja Kääpälän kukoille kehuvasti: »Elo hyvä lienee!» Vaatimattomammin vastasi siihen jo Piippolan kukko, kiekauttaen vain: »Ainapa tuota aikaan tullaan!», mutta köyhemmän Kääpälän kukko ei uskaltanut muuta kuin käheästi rääkäistä: »Hätä neuvoksi lienee!» Juuri siihen nyt ehti kettu kuulemaan, kun kana orreltaan kanahuoneesta puheli emännälle: »Syötä, saata Sihveriin, Sihverinä siivestä pihalle!» Kevät oli näet tullut ja kukko halusi ulos tunkiolle teutaroimaan.
Siinä nyt Immilän takapihalla kettu kälpäili varovaisesti odotellen, mitä uutta sattuisi eteen osumaan, kunnes poistui vihdoinkin takaisin metsän suojaan. Siellä hän tapasi uteliaan ja riidanhaluisen metsäkanan, jonka kanssa lyöttäytyi puheisiin, kertoen käyneensä Immilässä niiden suurta kukkoa katsomassa. »No kana sillä on akkanakin!» haukkui kohta metsäkana ja kertoi, että kylässä olo oikeastaan kuuluisikin hänelle. Olivat molemmat aikoinaan asuneet metsässä ja oli tullut sitten riita siitä, kumpi saa mennä kylään. Pantiin veto, että kumpi sinne ennen ennättää, se sinne myös jääköön, ja niin lähdettiin kilpaa juoksemaan. Metsäkana kehui nyt olleensa paljoa parempi juoksemaan ja jo jättäneensä kyläkanan jälkeensä, kun tämä sen huomattuaan olikin huomannut ruveta morkkaamaan häntä hänen höyhenisten säärtensä vuoksi. »Katsopas sääriäsi!» se oli huutanut, »kuinka sinä noin kehtaat kylään tulla — nypi toki karvat koivistasi pois!» »Ja minä onneton», sydäntyi metsäkana kiroamaan, »olin niin tyhmä, että häpesi n karvaisia sääriäni ja jäin niitä siihen nyppimään, jolloin kyläkana pääsi sivuitseni perille». — »Vai niin ovelaa on se Immilän kukon väki», ihmetteli kettu, ja metsäkana vielä vahvisti: »Niin on. Ilman sen kanan viekkautta ehkä olisin sen suuren ja komean, sen maan mainion Immilän kukon ainoana akkana, kulkemassa pitkin sileätä pihaa, ettei tarvitsisi alati resuta metsien vietävätä käytävätä, käytävätä, kivikkoa, kannokkoa, kaperr, kaperr, ellet usko, niin kysy koppelolta!» — »No hyväinen aika!» ihmetteli jälleen kettu, »eihän moista ole kuultukaan».— »Sanos muuta!» sydäntyi taas metsäkana ja nauraa räkätti vahingoniloisesti. »Mutta viime kesänä sen oli käydä huonosti, kun sorsa sitä uimaan opetti!» sanoi hän. »Oli kana elättänyt talvella sorsaa, kun tämä oli ollut kuolla nälkään, sillä ehdolla, että lättänokka sitten kesällä opettaisi häntä uimaan. Tuli kesä ja sorsa sanoi kanalle: 'Astu veteen! Pyydämme yhdessä kalan.' Kana alkoi uida sorsan jälessä ja upota. 'Oi sorsa, uppoan!' — 'Kun uppoat, niin uppoa!' oli sorsa vastannut, ja vähissä hengin oli kana siitä päässyt maalle pelastautumaan. Mutta kysy koppelolta, jos et usko, kupeek!» rääkäisi metsäkana lopuksi ja lensi tiehensä.
Läksi siinä kettu joutessaan koppeloa hakemaan kysyäkseen häneltäkin, mitä hän tietäisi Immilän suuresta kukosta, ja löysikin metson akan sieltä korkeasta kuusesta yöpuultansa. Kuultuaan ketun asian sanoi koppelo: »Ylpeä se on, hylky, ei muuta kuin kiekuu niin, että kangas raikuu. Olin kerta tuossa männyssä pellon vieressä, ja tuli siihen kukko akkoineen pehertämään kesannolle. Seisoi siinä vain keskellä laumaa yhdellä jalalla, silmät kiinni ja suu auki. Kysyin häneltä siinä, että mitäs nyt kukko arvelee, kun on silmät kiinni ja suu auki? Ynseästi vain vastasi, että olipa siinäkin kysymys! Kahtahan muka aina ajatella pitää, tuleeko maailmanloppu vai vedenpaisumus — se kukko ja varsinkin sen akka aina maailmanloppua pelkää. 'Vai niin', arvelin minä siihen, 'niin että tiedätkös vielä muutakin?' Yhä ylpeämmin siihen Immilän helttaniekka ynseili: 'Kyllähän tämä kukko tietää — tiedänpä vaikka tulipalonkin!' — 'Mistäpä tiedät, jos nukut?' 'Tiedänhän minä', selitti kukko, 'kun naapurissa tulee tulipalo, niin silloin varpaani varistuvat puulla ollessa.' En osannut sitten enää muuta kysyä kuin: 'Kai sinut jonnekin lukkariksi viedään, kun sinulla on niin hyvä ääni?', mutta kukko siihen vain arveli, että tuskinpa häntä muut lukkariksi tarvitsevat kuin se, joka hänelle leivänkin antaa; hän asuskelee mieluimmin omassa talossaan.»
Tällaisia kertoi koppelo ja ihmeissään kysyi kettu: »Mistähän se niin ylpeäksi lie tullut?» Koppelo haukotteli pitkään ja vastasi: »En tiedä oikein. Kertoi tuo Kääpälän ahon vanha metso, jonka pää on jo aivan harmaa, että muuan Immilän kukon esi-isistä on ollut kuninkaissa kukkumassa, herroissa hyräjämässä, ja että siitä on koko suku aivan ilmeiseksi iäkseen ylpistynyt. Mutta en minä sitä juttua enää muista, joten saat käydä itseltään äijältä kyselemässä, jos vain suostuisi kertomaan. Se on jo äreä ja huonokuuloinen, niin että puhuttele sievästi.»
Kovin oli kettu utelias kuulemaan, miksi Immilän iso kukko oli niin mahdottoman ylpeä, ja läksi juosta litvittelemään Kääpälän aholle, joka ei ollutkaan kaukana. Siellä hän kohta tapasikin vanhan metsovaarin, joka riuhtoen söi havuja männyn latvassa. Kettu teki hyvät huomenet, laati mieleiset tarinat, mutta äijä ei ollut kuulevinaankaan, murahtelihan vain: »Sekö täytinen tässä kettu repaleelle maha tyhjänä vanhoja juoruja juttelemaan!» Kettu kuitenkin siinä rupesi pää käpälällä sievästi kaukaisia kuulumisia kertoilemaan, jolloin metso vähitellen leppyi ja lupasi täyttää hänen pyyntönsä.
XXI.
SIIN’ ON POIKA, JOKA EI PÄIVETY.
Kukko lauloi kullallensa,
Kanan lapsi kaunollensa.
Varis lauloi vaahtokuulla,
Kevätkuulla keikitteli.
Siitä on jo mahdottoman kauan aikaa, alotti kertomuksensa vanha metso, niin kauan, ettei minunkaan ukkovaarini, jolta olen sen poikasena kuullut, tiennyt enää, milloin se on tapahtunut. Mutta näin oli asia. Olivat kukko ja kana olleet talona, kuten ainakin, ja se kukko oli jo silloin ollut hyvin ylpeä ja ylhäisiin seuroihin pyrkiväinen Kanan tehdessä työtä ja hakiessa ruokaa sekä hoitaessa poikasia kukko vain seistä kenotti kaula pitkällä, laulaa kiekaili ja ihasteli itseään. Lopuksi meni kukolle ylpeys niin peräti päähän, että hän päätti lähteä kuninkaan kartanoon vieraisiin — onko moista koskaan kuultukaan! Ja rutosti kukko päätöksensä toteuttikin: ei muuta kuin siinä samassa läksi mennä viilettämään kohti kuninkaan kultaista kartanoa.
Nyt on huomattava, että olihan kukolla sentään kuninkaalle asiallista asiaakin, kun kaikki tarkkaan kerrotaan. Hän oli nimittäin kuullut, että kuningas eli väkivaltaisuudessaan anastanut köyhän miehen myllyn, eikä antanut sitä pois, vaikka toinen olisi kuinka tahtonut. Olipa köyhä mies sitten kerta kujalla seisoskellessaan ja kukkoa katsellessaan tuuminut: »Kunpa sinulla, kukko parka, olisi saman verran voimaa ja älyä kuin on komeutta, niin vielä hankkisit minun myllynikin takaisin!» — »Oikein teit», oli kukko silloin vastannut, »kun käännyit miehen puoleen. Kyllä myllysi takaisin saadaan, luota vain siihen!» Tästä kaikesta sitten kukon lähtöpäätös lopullisesti kypsyi.
Mennä viipottaa nyt kukko toimessaan tietä pitkin kuninkaan kartanoa kohti ylpeänä komeudestaan ja erittäinkin laulustaan, kun tuleekin siinä kettu vastaan ja kysyy: »Kunne kuljet, kukkoväärti?» Kukko kiekaista heläyttää vastaukseksi:
»Kuninkaihin kukkumahan,
Herroihin hyräjämähän.»
»No, voi hyväinen aika sentään!» ihmetteli siihen repo, »vai kuninkaihin kukkumahan! Mitenkähän minäkin pääsisin sitä kuulemaan?» Aivan mahdottomasti ylpistyneenä sanoi silloin kukko: »No tule tänne, minä nielen!» Ja eikös vain niellytkin siinä sitä kettua.
Jatkaa touhottaa siinä taas kukko matkaansa kohti kuninkaan kartanoa, kun jo tulee hukka hänelle vastaan ja samaten tiedustaa, minne nyt kukko väärti mennä pauhaa sellaisella tohinalla. Kukkokin puolestaan taas laulaa hujauttaa ylpeänä:
»Kuninkaihin kukkumahan,
Herroihin hyräjämähän!»
»No niin aina!» ihmettelee nyt vuorostaan hukka, ruveten hänkin siinä tiedustelemaan, miten tuohon juhlaan muutkin pääsisivät, jolloin kukko taas reilusti sanoi: »No tule tänne, minä nielen!» Ja eikös tuo sen tulimmainen niellytkin siinä sitä sutta!
Lähtee taas mennä viipottamaan kukko, mahassa jo kettu ja hukka, kun tuleekin itse karhu vastaan, ihmettelee kovasti, että minne nyt itse kukkoväärti mennä vääntää sellaisella vauhdilla. Pysähtyy kukko, levittää siipensä ja kiekaisee korkealla ja mahtavalla äänellä:
»Kuninkaihin kukkumahan,
Herroihin hyräjämähän!»
»Yhyy!» nolostui siitä karhu ja tiedusteli, eikö sinne voisi toisetkin mukaan päästä. Kukko silloin avasi suuren kitansa ja sanoi kerskaten: »No tule tänne, minä nielen!» Ja eikös vain se riivattu ylpeydessään vielä niellyt siinä karhuakin, vaikka oli jo ennestään kuvussa kettu ja hukka, nieli vainkin ja läksi maha rötköllään menemään kohti kuninkaan kartanoa.
Jo saapuikin perille. Ylen olivat siellä kaunihit kartanot vastassa, kullalta ja hopealta vain kaikki kimalteli, kansa kalleissa vaatteissa käveleskeli. Katsotaan nyt oudoksuen isomahaista kukkoa, joka ylpeänä mennä touhottaa aivan keskelle kuninkaan pihaa, seisahtuu siihen, leväyttää siipiään kerta parisen ja ihan kuin iltikseen laulaa heläyttää:
»Kukoll' on kultainen kypärä,
Kuninkaall' ei hiippaakaan!»
Ei ole kukko milläänkään ihmisistä, koreudesta ja mahtavuudesta, siinä vain päivät pääksytysten ja yöt yhytysten kuninkaan kartanolla ylpeästi astua keikailee, siipiänsä nostelee ja kuningasta härnäilee, ettei ole tällä muka hiippaakaan, vaikka hänellä, kukolla, on ihan kultainen kypärä. Ja siinä välissä se taas vaatii: »Anna pois, rikas mies, köyhän miehen mylly!» ja härnää: »Kukoll' on kultaiset kulkuttimet, kuninkaalla nahkaiset nalkuttimet!» Kun ei kukko näyttänyt vaikutustansa millään heittävän, kävi mokoma esiintyminen vihdoin kuninkaalla älälle ja hän sanoi heitukoilleen, että heittää tuon riippamaha kukon tuosta pihalta kiehumasta vaikka tuonne tallipässien joukkoon, niin puskevat siitä liian hengen pois, mokomasta vaikuttajasta. Ja niin ottivat heitukat kukkoa siipipankasta kiinni ja heittivät hänet tallipässien puskettavaksi ja pistivät tallin oven kiinni. Mutta kukkopa oksentikin kuvustaan sen revon ja repo kun nyt rupesi niistä tallipässeistä loppua tekemään, niin siinä vasta jytäkkä kävi. Kaikki tappoi repo tallipässit ja söi suuhunsa, mutta kukko vain elossa asteli kuin ei olisi mitään tapahtunut. Aamulla kuningas noustuaan sanoo heitukoilleen: »Käykäähän viskaamassa se kukon raato pihalle sieltä pässien joukosta!» Ne miehet kun nyt aukaisivat oven, niin repo samalla kuin ammuttuna töytäsi pihalle ja juoksi metsään pakoon, mutta kukko asteli komeasti hämmästyneiden heitukoiden välitse taas keskelle kuninkaan kartanoa, ja siinä ilkkuen kiekaisi:
»Kukoll' on kultainen kypärä,
Kuninkaall' ei hiippaakaan!»
Ja vaati. »Anna pois, rikas mies, köyhän miehen mylly!»
Kuningas tuli siitä ihan ihmeisiinsä, jotta tämähän nyt vasta erinomainen kukko on, kun kuukausimääriä tuossa hänen oman ikkunansa alla häntä härnää ja haukkuu. Kutsui siitä taas renkinsä ja sanoi, että heittää tuon kukon halvatun vaikka sinne syöttihärkien joukkoon, niin eiköhän lakkaa siitä kultaisesta kypärästänsä huutelemasta. Heitettiin nyt kukko sinne syöttihärkien joukkoon ja ovi pistettiin kiinni, mutta kukkopa samalla oksentikin kuvustaan hukan, ja kun tämä nyt oikein rupesi niiden syöttihärkien kanssa menoa pitämään ja tappelemaan, niin tärähteli koko paikkakunta. Ei auttanut, susi söi suuhunsa kaikki härät, ja kukko vain katseli päältä sitä puuhaa. Aamulla herätessään ja haukotellessaan kuningas sitten muisti kukon ja käski mennä ja heittää kukon raadon sieltä härkien joukosta pois happanemasta. Mutta samalla kun miehet aukaisevat oven, töytääkin taas hukka jalkain välitse oven raosta ulos ja puikkii sen tiensä metsään pakoon, mutta kukko marssii miesten keskitse kuin herra keskelle kuninkaan pihaa ja siinä taas oikein olan takaa kiekaisee vanhan virtensä, jolla niin kauan oli jo toista härnännyt ja kiusannut. Kuningas hyppäsi vuoteestaan, löi kahta kämmentä ja ihmetteli, että tuo kukkohan nyt on ihan julmettunut, kun on kaikki härätkin tappanut ja yhä vain tuossa kirkuu. »Parasta on», määräsi hän, »viedä koko otus tuonne syöttiläsoriiden sekaan, niin eivätköhän ne mahda tehdä siitä selvää, vaikka olisi kuinka ylpeä ja mahtava.» Tartutaan siinä taas lujasti kukkoa siipipankasta ja riepoitetaan hänet sinne talliin syöttiläs-oriiden sekaan, ja pistetään ovi lukkoon. Mutta sielläpä kukko nyt oksensi kuvustaan karhun ja tämä kun rupesikin niiden oriiden kanssa ryskämään, niin lehdet puista rapisivat. Lopuksi karhu tappoi, söi kaikki ne oriit, mutta kukko vain elossa siinä keskellä keekoili. Herää kuningas aamulla ja kiirehtii sanomaan rengeilleen, että menevät nyt ja heittävät se kukon raadon sieltä oriitten jaloista pellolta. Samoin kuin ennenkin karhu töytää sieltä pakoon ja kukko pihalta jälleen riemulla ja uhmaillen kiekumaan:
»Kukoll’ on kultainen kypärä,
Kuninkaall' ei hiippaakaan!
Kukoll' on kultaiset kulkuttimet,
Kuninkaalla nahkaiset nalkuttimet!»
Silloin kuningas otti ja suuttui oikein toden teolla, hyppäsi tasajalkaa, löi kahta kämmentä ja sanoi heitukoilleen: »Sittenhän on kumma, ellei tuosta kiekujasta henkeä pois saada! Tuokaapa se tänne, niin minä sen nielaisen!» Tuotiin kukko kuninkaan kynsiin, ja tämä julmettunut nielaiseekin kukon, hotkaisee!
Mutta pahoin erehtyi kuningas luullessaan tällä keinolla tekevänsä lopun kukon vehkeistä! Mitä vielä! Tuskin ehti kuningas ensi kertaa nielaisunsa jälkeen suutansa avata, kun jo kukko pisti sieltä päänsä esiin ja kiekaisi entiseen tapaansa kehumisensa kukon kypärästä ja kuninkaan hiipasta. Ylen siinä sekä hämmästytään että kauhistutaan, kun on nyt kuninkaalla elävä kukko vatsassa ja vielä häntä sieltä pitäen haukkumassa ja solvaamassa. Mietitään, mitä olisi tehtävä, kunnes kuningas panee heitukkansa miekka kourassa vahtimaan sanoen: »Kun se nyt pistää päänsä suustani, niin lyö sinä sen kaula poikki!» Heitukka vartioi siinä lähellä tärkeästi, ja jopas pistääkin kukko päänsä taas näkyviin. Heitukka samalla lipsauttaa miekallaan, mutta kukkopa ehtii vetää päänsä samalla piiloon; kuninkaan kielen kärjen kuitenkin ehti miekka katkaista! No se vasta kauhistusta oli! Huomaa jo kuningaskin, ettei auta enää muu kuin heittäytyä kukon kanssa sulalle sovinnolle. Hän alkaa maanitella kukkoa sulavasti ja sievästi sanoen: »Tule pois, kukko rukka, sieltä! Kyllä minä köyhän miehen myllyn pois annan ja vielä sinulle kultakengät ja hopeapaulat.» No, tämä rupesi kukosta jo tuntumaan paremmalta ja hän taipui tulemaan pois kuninkaan vatsasta. Kuningas täyttäkin lupauksensa ja antoi kukolle kultakengät ja hopeapaulat. Näin oli tämä nyt käynyt kuninkaissa kukkumassa, herroissa hyräjämässä, sekä lähti ylpeänä ja teerevänä kotiansa kohti.
Tulipa siinä sitten kotimatkalla häntä vastaan mies, joka talutti oritta. Kysyy mies ihmeissään: »Mistäs tulet, kukkoväärti?» Kovin siinä nyt ylpeys valtasi kukon ja hän sekä kerskasi että lisää valehteli:
»Kuninkaista kukkumasta,
Herroista hyräjämästä,
Kukuin siellä kuusi vuotta,
Lauloin seitsemän keseä,
Kaikenpa kaheksan vuotta,
Ympäriinsä yhdeksänkin,
Puolen vuotta kymmenettä.»
»Vai että kuninkaista kukkumasta! No jo vain! Ja mitä sait palkaksesi?» — »Kultakengät, hopeapaulat.» — »Kuule, etkö vaihda noita kultakenkiäsi ja hopeapauloiasi tähän oriiseen?» Kukko tarkasteli hevosta hetkisen, jo vaihtoi, hyppäsi selkään ja läksi ajamaan.
Niin tuli sitten häntä vastaan lehmän taluttaja, joka kysyi samat asiat ja sai samat valheet vastaukseksi. Kukko vaihtoikin oriinsa lehmään, ja läksi sillä ajaa lerkuttelemaan. Tuli siitä vastaan lampaan taluttaja ja kukko vaihtoi lehmän lampaaseen, tuli viimein paljas mies, jolla oli kädessä kovasin. Se teki samat kysymykset ja sai samat valheet vastaukseksi, ja niin kukko vaihtoi lampaansa kovasimeen ja läksi taas mennä viilettämään kotiansa kohti. Oli kuitenkin siinä matkan varrella sievä lampi ja lammissa kaunis sorsa. Kukko heitti sorsaa sillä kovasimella, joka upposi lampiin, ja niin hän viimein tuli tyhjin toimin kotiinsa takaisin. Siellä olikin kana häntä kiukkuisena vastassa ja tivasi ankarasti: »Missä sinä olet ollut?» Mutta helppohan kukon oli vastaan kiekauttaa: