»Kuninkaissa kukkumassa,
Herroissa hyräjämässä,
Kukuin siellä kuusi vuotta,
Lauloin seitsemän keseä,
Kaikenpa kaheksan vuotta,
Ympäriinsä yhdeksänkin,
Puolen vuotta kymmenettä!»
»Mitä siinä turhia lörpöttelet!» tiuskaisi akka, »eihän tuosta niin kauan ole, kun läksit tietä myöten mennä touhottamaan. Mutta mitä sait palkaksesi paljosta laulustasi?» Kerskaten vastasi kukko: »Kultakengät, hopeapaulat!» Kun kana vaati niitä nähdäkseen, täytyikin kukkorievun vähitellen tunnustaa kaikki vaihtokauppansa. Kun kana teki tallin ja pilttuun kukon oriille, ei sitä ollutkaan; kun hän teki navetan ja parren lehmälle, ei sitäkään ollut; kun hän teki karsinan ja hinkalon lampaalle, ei sitäkään löytynyt; ja kun kana tahtoi hioa veistänsä kukon kovasimeen, täytyi kukon tunnustaa: »Minäpä heitin sillä vesilintua lampeen!» Kana meni silloin, pesi patansa ja sanoi: »No tuoppas edes se lintu tänne, että saan keittää sen. Missä se on?» Nolona tunnusti nyt kukko: »Se lintu meni, jolla oli siivet!»
Mutta silloinpa kukon akka jo ylen suuttui ja sanoi: »Ja tämä tässä muka on ollut kuninkaissa kukkumassa, herroissa hyräjämässä, äläpäs eto ränkyjä!», karkasi kukkoa haivenista kiinni ja rupesi äijä parkaa rökittämään. Siitä syntyi nyt niin mahdottoman kova tappelu, ettei sellaista oltu vielä koskaan nähty eikä tultane näkemäänkään, ja kukko kärsi siinä surkean häviön. Akka tarttui häntä päästä kiinni ja repi päälaen paljaaksi, niin että veri virtaili ja värjäsi hänet aivan punaiseksi, selän ja rinnan varsinkin. Itse hän ei saanut muuta kuin vähän nokaistua akkaansa päälaelta eikä siitä tullut vertakaan sanottavasti. Siitä asti on kukolla ollut suuret heltat, mutta kanalla perin pienet. Ja tämän vuoksi, kun oli esi-isä ollut mainetta hakemassa kuninkaan vatsasta saakka ja sorretun puolustamisella ansainnut itselleen kultakengät ja hopeapaulat, on Immilän kukko niin mahdottoman ylpeä, että enimmät ajat vain yhdellä jalalla seisoskelee ja taivaan lakea katselee.
* * * * *
Tämmöisen jutun kertoi ketulle se vanha harmaapää metso ja läksi lentää kohistamaan halki kuusisen metsän omille yksinäisille retkillensä. Mutta kettu palaili hiljalleen Immilään miettien mielessään, että sattuneeko hänelle tilaisuutta puhutella tuota ylpeätä lintua ja miten tuossa silloin mahtanee käydä. Ja kettu lipoi siinä juosta litvitellessään huuliansa ja lupaili mielessään, että jos joudut, Immilän iso kukko, hänen vatsaansa, niin etpä pistäkään päätäsi sieltä ulos!
Nyt se loppui!
XXII.
HOUKUTELLEN HULLUN KANSSA, MIELIN KIELIN MIELETTÖMÄN.
Ku käski pahalle työlle,
Kenpä kehnolle kehotti,
Nokkoasi nostamahan,
Kärseäsi kääntämähän!
Saapui sitten kettu taas Immilään sitä suvustaan, ylpeätä helttaniekkaa katsomaan ja huomasikin, että kukko oli eukkoineen lennähtänyt melko korkealle orrella, josta sitä oli aivan mahdoton hyppäämälläkään tavoittaa hampaisiinsa. »Annahan olla», arveli kettu, »kunhan koetan, kuinka viisasta väkeä tämä on», ja lähestyi sileän ja rauhallisen näköisenä sekä teki hyvän päivän. Istui siihen sitten ja katseli taivaalle kuin ilmoja ennustaakseen, kunnes laati siitä rauhalliset tarinat. »Nythän on», sanoi hän, »tehty rauha kaikkien eläinten välille, niin ettei enää pidä toisen toisellensa tehdä surmaa». Kukko ja kana kuulevat tämän ihmeissään ja sanovat: »Vai on tehty sellainen rauha! Hyvähän tuo olisi, että kerran loppuisi se tappaminenkin tästä maailmasta.» — »Joo, loppuu se nyt!» jatkoi kettu puhettansa ja katsoi vilpittömästi kukkoon ja kanaan. »Tulkaa tekin», houkutteli hän sitten, »alas sieltä orrelta, sillä mitä te siellä teette, kun maassa kuitenkin asutte ja sieltä ruokanne saatte.» »Hjaa», sanoivat siihen kukko ja kana hiukan neuvottomina eivätkä oikein tienneet, mitä siinä tehdä; eivät olisi uskaltaneet maahankaan astua, kun pelkäsivät kettua ja epäilivät sen liuvarin lupauksia. Sattuipa silloin kana huomaamaan, että Kääpälän Merkki juosta jolkotteli Immilään päin, ja sanoi kukolle kuin muuten vain huomauttaen: »Kas, kun Kääpälän Merkkikin näkyy tuolta tänne päin juosta jolkottelevan!» Eipä tarvinnut ketun enempää kuulla, kun jo lähti pakoon hätä hännässä. Kana kaakotti perään, jo älyten ketun kavaluuden: »No, miksi pois menet? Meillähän olisi ollut niin hauska yksissä iloita, kun Merkkikin näkyy olevan niin leikkisällä päällä!» »Olisi, olisi!» vastasi kettu takahankaan pois kiiruhtaessaan, »mutta minä pelkään, ettei Merkki vielä tiedä tuosta yhteisestä rauhasta mitään ja että tässä siksi saattaisi meidän kahden välillä syntyä ikäviä väärinkäsityksiä!» Jo älysi kukkokin, mistä tässä oli koko ajan ollut kysymys, ja kiekaisi hirmuisesti muka kettua pelottaakseen ja voidakseen sitten Merkille kerskailla, kuinka hän yhdellä kiekaisulla karkoitti ketun, joka säikähti niin, että häntä maata lakaisi. »Odotahan, riivattu!» vannoi kettu puittiessaan suojaan metsän peittoon, »kyllä vielä keksin keinon, jolla niskasi nujerran sekä laulusi lopetan, kirottu kuninkaissa kukkuja!»
Kettu mietti sitten suvikauden, millä metkulla hän saisi kukon valtaansa, mutta ei huomannut mitään, joka olisi oikein ottavalta tuntunut. Syksympänä hän kuuli, että kukko ja kissa olivat ruvenneet pitämään yhdessä taloa, ja paikalla hän läksi tarkastamaan asiaa lähempää. Siinä oli sitten leikkuuväki pellolla ja oli niille keitetty tuoreita herneitä päivälliseksi. Kettu kävi varastamassa herneitä ja hiipi kissan ja kukon tuvalle. Siellä hän kuuli, kuinka kissa ilmoitti lähtevänsä ulkotöihin ja varoitti kovasti kukkoa laskemasta ketään tupaan. Kukko keekoili pöyhkeänä lattialla, kiekaisi kerran ja pari ja lupasi. Meni siitä sitten kissa tiehensä, mutta kettu rupesi tekemään temppujansa kukon ikkunan takana, käpälillänsä siinä koetteli, pitäen herneitä suussansa. Jopahan saikin ikkunan auki ja laski herneet laudalle. Paikalla poukaisi kukko siihen ja rupesi niitä nokkimaan, mutta samalla ampaisi hänelle myös kettu hyväkäs niskaan. Ei muuta kuin lähtee siitä kukkoa siivestä riepoittamaan metsää kohti ja kukko pitää sen päiväistä meteliä ja parkunaa, että kettua jo ihan iljettää koko yritys. Kiireesti hän kuitenkin koettaa jouduttaa saalistaan piiloon. Mutta juuri kun hän on voittopuolille pääsemässä, tunteekin hän kuin olisi tuhansilla neuloilla pitkin silmiä raapaistu, vierestä kuuluu kukon kirkunan lisäksi paha marmatus ja sähinä, kylkeen tarrataan kiinni kuin naskalilla, ei auta muu kuin heittää kukko siihen ja kiireen vilkkaa painua pöheikköön miettimään, mikä ihmeen tohahdus se oli, joka niin topakasti häneltä kukon riisti!
Se oli tietenkin kissa, joka oli työmaalleen kuullut kukon kotkotuksen ja parkunan sekä ajatellut, että kyllä se nyt, senkin hyväkäs, on siellä päästänyt jonkun niskaansa ja sitä nyt kotkottelee. Täytyy kai sitä mennä auttamaan. Ja kissa meni ja vapahti kukon ketun kynsistä, nuhteli häntä ankarasti ja telkesi tupaan, uudelleen kieltäen häntä ketään sinne laskemasta. Mutta kettu, joka ei ollut ennen koskaan nähnyt kissaa eikä tiennyt, kuinka tavattoman topakka elävä se on. tuli tästä kovin uteliaaksi ja päätti vasta heittäytyä kissan kanssa ystäväksi, sillä se oli sen terävien kynsien vuoksi varmasti parasta. Kukon hän nyt heitti toistaiseksi ajatellen, että sielläpähän pysyt Immilässä tallella vastaisen varalle.
Siinä Piippolan ja Immilän vaiheilla kettu sitten rupesi talvea viettämään, kunnes joutui osalliseksi Piippolan vaarin kalansaaliiseen, mikä kävi seuraavalla tavalla.
XXIII.
PYYTÄVÄ KALOJA SAAPI, NUKKUVA UNEN NÄKEEPI.
Ahven ainoinen kalanen,
Sekä hauki harvahammas,
Tule onki ottamahan,
Väkärauta vääntämähän.
Kettu oli jo kauan pitänyt silmällä Piippolan vaaria, joka oli kova kalamies ja alinomaa hääräsi talon ja rannan väliä. Tulipa siinä sitten sydäntalvi ja ihmeekseen näkee kettu, että nyt vaari vasta oikein vauhtiin yltyi. Ei muuta kuin haalaa rantaan suuria rysiä ja niitä jään alle pitkillä saloilla upottelee ja järjestelee. Kettu pitää kaukaa häntä silmällä, korkean kiven päällä istuu, mieteksii ukon puuhia ja aina väliin huuliaan nuolaisee. Jopa näkee sitten kerran, että on vaari tullut ihan laitioreellä jäälle ja että aivan koko reellisen on äijä saanut kaloja. Kovasti nyt revolla rupesi himoittamaan tuoretta kalaa ja hän miettimään, miten niitä saisi äijältä peijatuksi. Jopas äkkääkin.
Menee kettu repale — aika liuvari — sille tielle, jota tiesi vaarin ajavan kotiinsa kalakuormineen, ja heittäytyy tien viereen hyvin näkyville muka kuolleeksi. Kauniisti loistikin hänen punertavan ruskea turkkinsa valkoiselta lumelta ja hiljoikseen ajella nytkyttelevä äijä huomasi hänet heti. »Ka! repo viruu tien kyljessä», sanoi äijä aivan ihmeissään, »jopa minua nyt hyvä onni kohtelee, kun sain näin paljon kaloja ja vielä kuolleen revon ihan sulin käsin!» Ottaa siitä revon ja heittää rekeensä peräpuolille — sinne ihan loimella kettu repaleen peittelee, mutta itse istahtaa seville ja alkaa taas hyvillä mielin ajaa nytkytellä eteenpäin, väliin ihastuksissaan ruunaansa ihan lyömällä kiirehtien. Kettupa sillä välin hiljaa siellä loimen alla pelailee ja toimiskelee, mättää kaloja maalle sen kuin ikinä kerkeää, ukon vain tyytyväisenä hevostansa kiirehtiessä. Ja kun oli saanut kaikki kalat sillä tavalla toiselta anastetuksi, niin ei muuta kuin viivana metsään, eikä äijä sitäkään huomannut, ajeli vain tiehensä. Mutta kettu kokosi kalat läjään ja rupesi syömään, ja silloin hänet, kuten sanottu, yllätti karhu.
Kovastihan kettu aluksi säikähti karhua, luullen, että nyt tuli hänelle tarkka suoritus vanhoista veloista, mutta sitten hänellä juolahtikin mieleen lepyttää kontio noilla kaloilla. Sehän ei ollut vaikeaakaan, sillä karhulla oli hiukaiseva nälkä ja siksi toiseksi ei karhu ole juuri niitä pitkävihaisimpia. Syöpi siinä nyt karhu kaloja, kettukin jonkun näpistää leukoihinsa mielessään kiroten, kun täytyi koko hyvä saalis tällä tavalla kontion vatsaan mättää, kunnes saa jo kouko nälältänsä puheen vuoroa ja kysyy: »Mistä sinä, kettu repale, näin paljon kaloja olet saanut?» Silloin pahuus taas meni kettuun ihan kurkkua myöten ja hän vastasi viekkaasti karhua puijaten: »Tuoltahan minä niitä kävin viime yönä Piippolan avannosta onkimassa». — »Onkimassa! Millä ihmeellä sinä ongit? Eihän sinulla ole onkea.» — »Se oli seikka semmoinen», valehteli nyt kettu karhulle, »että viime yönä oli kiiluvaisia paljon taivaalla ja silloin ovat kalat hyvin nälkäisiä. Menin sinne avannolle ja pistin häntäni veteen enkä liikahduttanut koko yönä. Aamulla oli kala joka karvan nenässä ja sillä niitä tuli noin paljon». Karhu innostui: »Tarttuisikohan noita minullekin?» — »No varmasti tarttuu!» uskotteli hänelle vain kettu, »tänäkin iltana on paljon kiiluvaisia taivaalla, joten on tulossa hyvä onkiyö. Saatanhan minä lähteä sinulle oppaaksi sinne avannolle, jos haluat». »No tietysti», vastasi karhu hyvillään.
Mennään illalla sitten Piippolan avannolle ja kettu vielä opettaa karhua: »Kun nyt pistät häntäsi tuonne, niin älä yhtään häilytä, vaan kökötä siinä liikkumatta aamuun asti. Hyvästi tehoo, jos vielä luet: puutu suuri ja pieni ja kaikki!» — »Kyllä, kyllä!» lupasi karhu innoissaan ja pisti häntänsä — se oli karhun häntä vielä siihen aikaan pitkä — avantoon, vaikka jäinen vesi häntä hirvittikin, ja jäi siihen kärsivällisesti suuren kalansaaliin toivossa istua kököttämään. Kettu juoksi tiehensä.
Mutta jo kauan tätä ennen oli Piippolan äijä ehtinyt kotiinsa, mennyt pirttiin, lyönyt kintaansa penkkiin ja sanonut, viitaten peukalollaan olkapään yli: »Menkää, akat, korjaamaan reestä kalat! Ja on siellä kettukin.» Menevät akat touhulla suurta kalansaalista korjaamaan, niin ei olekaan reessä mitään, ei kaloja, ei kettuakaan. Palaavat akat suurella tohinalla sisään ja itse Piippolan iso vointekijä akka huutaa miehelleen: »Mitä sinä nyt tyhjää horajat! Eihän siellä ollut mitään kaloja, saatikka sitten kettua!» — »No johan nyt on ihme paikka!» penää Piippolan ukko vastaan ja törmää itse katsomaan — todeksi havaitsee akkain pauhun ja korvallistaan kynsien vahvistaa: »No petti peijakas se repo hiljankin minut!» Hyppää rekeen ja lähtee ajamaan takaisin omia jälkiään, mutta pois oli jo repo ehtinyt kalansa korjata metsän peittoon, ei näkynyt eikä kuulunut. Ei siinä voinut tehdä muuta kuin kirota tuon kettu liuvarin viekkautta.
Aamupuolella yötä sitten kettu menee kaukaa kurkistamaan, miten on karhun laita: yhä istua kököttää kouko avannollaan, väliin vain taaksensa nuuhkaisten. »Kyllä se nyt on kiinni!» päättelee kettu vahingoniloisena ja lähtee kiireesti Piippolaan. Siellä on jo se mahdoton vointekijä akka noussut, istuu pirtissä ja kirnuaa minkä ehtii. Kettu juoksentelee ympäri rakennusta miettien, miten saisi sisään sanan, että jo on karhu ryökäle talon avantoa, sotkemassa, kunnes älyääkin kinoksen harjalta loikata katolle. Menee siellä toton suulle ja huutaa huilauttaa reppänän lävitse: »Akat hoi! Karhu, se Iso Matti, on tahrimassa avantoanne! Juoskaa pian ajamaan pois!» Ja siitäpä syntyikin tohina pirtissä! Itse iso akka oli siinä samassa seisaallaan, sysäsi kirnun nurkkaan, tempasi korennon eikä muuta kuin ala täyttää alas rantatörmää minkä ikinä töppösistä lähti. Mennessään vielä huutaa hojotti kaikki Ilmolan kylän akat hereille, niin että kohta on jäälle menossa korentoniekkaa eukkoa kuin pilveä ja alkaa siellä pian hirmuinen metakka.
Ikävä oli karhulla istua siinä avannon reunalla, mutta mitäpä sitä ei tee hyvän saaliin toivossa. Hievahtamatta hän istui, ettei karkottaisi kaloja, ja mietti hyvillä mielin, kun häntää rupesi näpistelemään, että nyt siellä isot kalat parhaillaan pureutuvat kiinni. Kuta kauemmin hän siinä kuitenkin istui, sitä ikävämmältä aika tuntui, ja jopa tunnusteli hän vihdoin häntäänsä hiukan, olisiko mitään tarttunut. Kun se liikuttaessa tuntui hyvin raskaalta ja jykevältä, ilostui hän kovin, luullen, että ylen paljon on siihen nyt kaloja puuttunut. Päättää istua edelleen uskollisesti, että saisi mahdollisimman paljon. Tulee siinä sitten aamu, tähdet rupeavat kalpenemaan ja päivän kajastusta ilmestyy taivaalle, kun alkaakin samalla kuulua rannalta kova meteli. Karhu siitä säikähtää ja rupeaa tarkemmin kuuntelemaan ja katsomaan — no eihän vain: akkaa sieltä tulee kuin pilveä, kaikilla korennot kädessä ja suoraa päätä täyttävät päälle kuin vimmatut. Kova nousi nyt hätä kontiolle: hän yrittää lähteä pakoon, mutta ei pääsekään, kun on häntä jäätynyt lähtemättömästi avantoon, ja samalla akat alkavat iskeä joka puolelta, että silmät säkenöivät. Riuhtoo siinä kontio ja mörisee akkain moitteisiin vastaukseksi, etteihän hän kaivoa sotke, hänhän onkii vain, mutta eivät akat sitä kuule, vaan huutavat ja rähisevät sekä latovat äijäparkaa korennoilla selkään, pään ruhjovat, että korvat ihan pienenevät pyöreiksi, kunnes ukko viimein tuskissaan niin kovasti tempaisee, että — häntä katkeaa irtipoikki! Äkkiä häviää karhu silloin akkain keskeltä, jotka korennot olalla lähtevät peräkkäin pitkänä jonona kylään takaisin, yhä ihmetellen sitä, mikä tulipunainen pani karhun jäädyttämään häntäänsä avantoon! Eivät olleet kuitenkaan tämän aamun ihmeet vielä tällä hyvät.
Naureskellen näki kettu liuvari katolta akkain menon ja arveli itsekseen, että kohta siellä nyt karhu saa niitä kaloja, joita on ongiskellutkin koko yön — »mutta pitääpä pistäytyä katsomassa, miltä Piippolan pirtissä näyttää!» Näin sanoen kettu mennä kälpäili katolta alas ja huomasikin, että olivat akat jättäneet pirtin oven sepposen selälleen. Kettu meni sisään ja nuuskieli siellä nurkat kaikki. Näki kirnun, haistoi sitä, jo maistoikin: hyvää oli, — kurkotti päänsä yhä syvemmälle ja söi makeata viiliä kidan täydeltä. Söi, söi, ei enää muistanutkaan, missä oli, kunnes samalla tulla tomahtaakin pirttiin Piippolan iso akka. »Kettu halvattu on pirtissä ja vielä kirnuusta syömässä! No nyt sen vältti, kun avannot pilataan ja vielä kirmauksetkin syödään!» kiljaisee akka, saapi siitä männän kouraansa ja tavoittaa sillä Mikko Repolaista. Äkkiäpä tämä selviytyykin kirnusta, kirnu kaatuu ja ketun pää holvautuu kermaan aivan kokonaan, ja nyt lähdetään peräkkäin menemään pitkin Piippolan pitkää tanhuata, niin että se vasta menoa on. Jo nostaa akka männän ilmaan, jo lyödä tohaisee kettua, mutta eipä saa sattumaan muuhun kuin siihen ketun pitkän hännän viimeiseen nipukkaan, johon jänis silloin kerran antoi valkoisia karvoja parantimeksi, se kun nipistyi loukkuun, Ylimääräisesti sitä nyt Piippolan akka vielä kermalla valkaisee. Näin pääsee kettu vihdoin pakoon, syötyään kermaa kyllältänsä.
Pakenevat siinä nyt kettu ja karhu, kumpikin omaa tietänsä, kunnes tulla tomahtavatkin yhteen teiden yhtyessä. Peräti vihastuneena kettuun ärjäisee karhu hänelle heti: »Aina sinä minulle valehtelet!» ja tavoittaa kiinni. Kettu kuitenkin saa vältetyksi ja muka tosissaan sanoo karhulle: »Enhän minä valehtele! Katsotaanpas vastakkain, kumpi ennemmin nauraa; joka ensiksi nauraa, se valehtelee.» Karhu suostuu ja rupeavat siinä sitten täten särkiä paistamaan, mutta kun karhu tuijottaa tyhmän totisena kettua vasten naamaa, rupeaa kettua naurattamaan. Sen huomattuaan tarraa karhu häntä niskasta kiinni ja sanoo: »Ähäh! Jopas valehtelit!» Kettu ei hädissään huomaa muuta kuin heittäytyä voimattomaksi ja rukoilla: »Älä nyt minua tapa, sillä minä olen niin kovasti kipeä, kun Ilmolan akat hakkasivat pääni murskaksi. Näethän, että aivot päästäni valuvat.» — »Minuahan ne hakkasivat!» murisi karhu, »kun ovat korvanikin ikuisiksi ajoiksi lyttyyn lyöneet ja sinne jäi häntänikin avantoon. Saisit kantaa minua, mokomakin veijari!» — »En minä jaksa!» valitti kettu, »minä tässä kipeämpi olen, koska kerran aivot valumassa ovat, niin että kanna sinä minua!» Karhu siinä hyvyydessään jo rupeaa kettua säälimään, kun tämä naama piimässä surkean näköisenä muka voimattomana hoippuu. »Tule nyt selkääni sitten», sanoo hän ja rupeaa kettu veijaria kantamaan.
Kuljetaan siinä vähän aikaa ja kettua kovasti naurattaa, kun karhu häntä kantaa, vaikka on itse akkain pieksämisestä ja häntänsä menetyksestä aivan huonoissa voimissa. Ei malta enää liuvari olla ääneti, vaan rupeaa siinä itsekseen hyräilemään:
»Sairas tervettä kantaa,
Vähävoipa nytkyttää.»
Mutta karhu kuuleekin hänen laulunsa ja rupeaa epäilemään. »Mitä sinä siellä laulelet?» ärjäisee hän ketulle. »Katselen noita taivaan tähtyläisiä ja isoni sekä emoni lauluja laulelen», vastasi kettu tekopyhänä ja lisäsi: »Näitä emoni aina ennen lauleskeli lasta liekuttaessaan ja isävainajani tikkaa kirjatessaan. Ja tuntuu minusta kuin olisi pääni mennyt vähän sekaisin.» Karhu tyytyi ketun selitykseen ja niin siinä nyt mennä jutuutetaan vähän matkaa, kunnes kettu taas itsekseen hyräilee:
»Sairas tervettä kantaa,
Epävoipa nytkyttää.»
Taas karhu on kuulevinaan jotakin epäilyttävää ketun sanoissa ja tiukkaa häneltä selitystä, mutta kettu vain mainitsee laulaneensa siitä, kuinka kaunista on, kun terve sairasta kantaa, ja lisää haikeasti: »Puhelen tässä itsekseni vain, mitä tuo pieni lintunen tuolla puhelee». Karhu tyytyy ja taas mennä jutuutetaan, kunnes kettu jälleen hyräilee:
»Sairas tervettä kantaa,
Lyhythäntä rötköttää.»
Mutta nyt kuulikin karhu selvästi, mitä repo sanoi, viskasi hänet selästänsä ja tavoitti kiinni. Lähdetään siinä menemään perävilkkaa, niin että kangas tömisee, karhu vihasta tuhisten ketun kantapäillä. Mutta Mikko mielevä mies tiesi, missä oli juurihan alla hyvä piilopaikka, ja kiiruhti sinne. Kuitenkin oli karhu niin hänen kintereillään, että kun hän pujahti juurihan alle, saikin kontio hänen toisesta takajalastaan kiinni ja alkoi siitä riuhtoa, että ketulla maailma musteni silmissä. Mutta viisas mies aina itsensä selvittää eikä menetä mielenmalttiaan. Niinpä kettukin muka ilkkuen huusi karhulle: »Katso hullua! Puun juurta jännää, eipä koivesta jännääkään!» Karhu hölmistyi peräti, kun oli luullut ketun säärtä siinä pitelevänsä ja aukaisi kitansa sekä tarrasi vieressä olevaan juureen kiinni. Kettu ei liioin viivytellyt vetäistessään säärensä turvaan, mutta rupesi kuitenkin karhun vimmatusti purressa puun juurta surkeasti voivottelemaan, että kun nyt hänen säärensä aivan raatelee. Karhu puri sitä enemmän ja sai siinä vähitellen kostonhalunsa tyydytetyksi sekä meni tiehensä, ketun huutaessa ilkkuen perään: »Sinnekö avantoon sinulta jäi se tuuhea villakuontaloisesi!»
Niin päättyi karhun surkea kalaretki, mutta se, jonka retket eivät vielä päättyneet tähän seikkailuun, se oli kettu veijari, Mikko Repolainen. Tuskin oli karhu puikkinut matkoihinsa juurikan luota, kun jo kettu selvisi sieltä ilmoille, leuhautti tuuheata häntäänsä ja vannoi: »Hyvää oli Piippolan viili ja vielä minä sitä toisenkin kerran syön!» Sanoi ja lähti taas mennä täyttämään Piippolaan vievää tietä myöten. Tulivat siinä sitten Piippolan miehet karhuntapporetkellään häntä vastaan, näkivät, että juoksee tuossa repo ja pää on valkeassa viilissä ja kysyivät: »Mikä nyt on ketulle tullut?» Hilpeästi ja surematta vastata hivautti kettu: »Niin minua, ristiveikkoseni, tuolla aamulla kylässä lyötiin, että aivot päästäni näkyvät!» — »Jopa löivät kovasti kettu riepua!» surkuttelivat miehet ja rupesivat ottamaan Mikkoa kiinni, mutta johan nyt! Kettu juoksenteli pitkin metsiä ja maita houkutellen miehiä perässään, niin että nämä myöhästyivätkin retkeltään ja palasivat kylään takaisin. Yölläpä kettu hiipi Piippolaan, hyppäsi katolle ja sieltä totosta reppänän läpi huutaa huilautti: »Vieläkö on viiliä kirnussanne?» Heräävät siitä akat ja unenkohmeloissaan arvelevat, mikähän vieras nyt on tullut viiliä huutelemaan, ja vastaavat: »Ei ole viiliä! Kettu söi kaikki viilit!» Kettupa muka surkutellen ja kauhistellen vastaa: »Vai niinkö tuo roisto teki, että ihan kaikki viilit söi! Ei tainnut enää tippaakaan mihinkään jäädä?» Iso vointekijäakka siihen jo ilmoittaa: »Mitä häntä lie vähän tuonne laudalle jäänyt — jahka mä aukaisen oven, niin syö siitä!» Kompuroipi akka jalkeille, nostaa viilin pöydälle ja avaa oven luullen matkalaisia etehisessä olevan, kunnes taas painuu vällyjensä väliin kuorsaamaan että hirret tutisevat. Mutta kettu liuvari livahti siitä pirttiin, söi viiliä kyllältänsä, lähti ylpeästi pois, mutta huutaa huilautti oven pielestä mennessänsä: »Kahdesti olen teidän viilinne syönyt, mutta en minä kolmatta kertaa syö!» No, heräävät siitä taas akat ja rupeavat kettua manaamaan, mutta ota kiinni, jos saat.
Kettu mennä kälpäili hiljalleen tähtikirkkaassa yössä, kunnes kuuli kaukaa pitkän ja kolkon ulvonnan, johon koirat yltyivät kiukkuisesti vastaamaan. »Ahaa!» ajatteli kettu, »jopahan on susi kuoma lähtenyt Ilmolan taloja tutkimaan!»
XXIV.
HÄDÄSSÄ AUTTAJA TUNNETAAN, ONNEN TIELLÄ UNHOITETAAN.
Hiisti ensin hiljemmältä,
Harviammalta murahti,
Perän lyöden pientarehen,
Hännän maahan torkutellen.
Sai siitä sitten susikin akkansa kanssa välinsä selviksi revon tekosien jälkeen ja päätti lopulta hänkin lähteä Ilmolan puolta tutkimaan. Karhun määräyksen mukaan hän suuntasi kulkunsa Kääpälään, astua jolkotellen omia aikojaan pitkin yhteisiä metsäteitä, ollenkaan osaamatta kuvitella mielessään, mitkä ihmeelliset asiat ja tapahtumat häntä odottivat. Hän muisteli mielessään, että hänellähän piti oikeastaan olla Kääpälässä sukulaisiakin, Kääpälän Merkki, jonka eno hän oli, jos oli uskomista siihen sanaan, että susi on koiran eno. Päättää siinä susi kulkiessaan ensiksi katsastaa, mistä saataisi kohtaamaan vanhan tuttavansa Merkin.
Nyt olivat Kääpälässä asiat sillä kannalla, että juuri muutamaa päivää aikaisemmin siinä oli kaksi kukonpoikaa pihalla riehaantunut tappelemaan niin vimmatusti, että olivat ihan olleet toisensa tappaa. Merkki oli pihalla makuuttanut päätä käpälällä ja äreänä katsellut äärestä miettien itsekseen, että kai se on tuon Immilän ison kukon ylpeys periytynyt näihinkin, kun tappelevat kuin mitkäkin herrat. Ja on hyvinkin saattanut periytyä, sillä ei sen kukon vaelluksen laadusta ole mitään takeita, kun kesäkaudet siipeä laahaa niin pitkälti kuin kylää ja kanan nimellistä riittää. »Mutta ihan ne nuo kukonpoikaset tuossa silmät repivät päästänsä!» ihmettelee Merkki uudelleen, kun ei vain heitetä, vaan äheltäen ja vastakkain hyppien uupumatta tapella touhutaan. Jo käy vanhalla talon vahdilla tällainen meno sisulle, hän murahtaa käskevästi, että siivolla siinä, ja kun siitä ei ole apua, niin siirrähtää tappelevien viereen ja sivaltaa toisen niskasta erilleen. Kuinka olikaan nyt Merkki parka väärin laskenut leukainsa voiman tällä kerralla, on vaikea ymmärtää, mutta niin siinä nyt kävi, että hänen hampaissaan ollut kukko ei kuin kerran kiekaisi ja siihen oikaisi koipensa. Ja siitäkös vasta nostettiin rähinä: kaikki huutamaan akat ja miehet, että tuo Merkkihän nyt vasta julmettunut on, kun tappaa kukon ihan keskelle pihaa! Ei muistettu enää Merkin ansioita, että hän oli vanha kartanokoira, aikoinaan isännän uskollisin toveri, joka oli jakanut kaikki talonsa surut ja ilot, nälät jos muutkin vastukset, siinä palvellut ja harmaantunut, jopa menettänyt melkein kuulonsa ja näkönsäkin. »Siinä kyllä aina makaa ja ruokakuppinsa ääreen tunkeilee, mutta eipä enää virkaansa hoida, vaan pahuutta tekee ja nyt vielä tappoi tuon kukon!» Katkeralla sydämellä Merkki pihalla makaa ja ymmärtää, mistä nyt on kysymys, ja kuuleehan sen huonokuuloinenkin, kun suulaat akat oikein rupeavat motkottamaan. Jo sanoo joku julmasti, että tappaahan se pitää, sillä mitä tästä vanhasta koirasta enää käypi syöttämään ja elättämään. Mutta lapset rupeavat itkemään ja vanha sokea Kääpälän vaari nousee uskollista Merkkiänsä puolustamaan, uhaten, että ennen hänen saavat tappaa kuin Merkin. Vaikenevat siinä silloin akat, mutta päättävät olla antamatta Merkille ruokaa, arvellen, että siitäpähän sitten kuolee itsekseen. Nuorta penikkakoiraa sen sijaan kyllä lellitellään ja sille rieskamaidot kuppiin kaadetaan, mutta Merkki ei saa mitään, ulos vain ajetaan yön selkään.
Suruissaan Merkki menee tunkion laidalle makaamaan alistuen kohtaloonsa ja päätellen, että tämä nyt sitten lieneekin hänelle sopivin paikka, niin ei ole väellä hänen kuoltuaan raadon pois siivoamisen vaivaa. Siinä hän makaa monta päivää, eivätkä lapsetkaan, vaikka ovat aikoneet, muista tuoda vanhalle ystävälleen edes luupalaakaan, niin ovat leikkeihinsä kiintyneet. Tulee taas yö ja heikoksi tuntee itsensä vanha koira siinä maatessaan, kun samalla sieltä yön hämystä ilmestyykin hänen eteensä synkkä pää, keltaiset silmät ja pitkät, terävät hampaat. Tunteehan Merkki tulijan, sillä ei hän nuorra miessä ollessaan paljon noita hampaita pelännyt, vaan oli usein tapellutkin suden kanssa ja kerran tehnyt sille aivan verrattoman kepposen. Ei hän nyt kuitenkaan haluaisi vanhoilla päivillään joutua suden vatsaan, vaan kuolla kunniallisesti, ja sanoo siksi tulijalle: »Älä vie minua, yksiä volonaamojahan olemme. Mitäs minusta saat muuta kuin paljaat luut; tehdään sovinto! Hankin sinulle pullon viinaa.» Vaikka hukalla ei ole viemisen aikomustakaan, niin hän on silti kuin armosta suostuvinaan ja kysyy, mitä naapuri nyt siinä tunkion laidalla niin yksikseen makailee, jolloin Merkki kertoo hänelle kaikki ja valittaa: »Parasta olisikin, että söisit minut, sillä eihän minulle anneta enää ruokaa talosta, vaan nälkään pitää tässä nääntyä.» — »Älä ole milläsikään!» lohdutti nyt hukka häntä, »en minä rupea sinua syömään, vaan laitan niin, että sinulle annetaan ruokaa.» »Miten, millä neuvoin?» ihmettelee Merkki. »Tuollahan teillä», vastaa susi, »on joka päivä lammaskatras aholla laitumella ja penikkakoira siinä höveltää ympärillä?» — »Niin on», vahvistaa Merkki. »Annatko minulle pässin siitä katraasta, niin saat leipää; ole varma siitä?» — »Ka pitänee antaa», huokasi Merkki, josta tuntui ilkeältä tehdä täten kauppoja suden kanssa. »Hyvä on», vastasi susi, »tule sitten huomenna sinne katraan luo ja koeta kaikin voimin vastustaa, kun minä vien sen pässin, mutta anna kuitenkin lopuksi ottaa, niin antavat kyllä sinulle mokaa. Mutta se on katsottava, ettei pentu ole silloin saapuvilla.» — »Hyvä on», myönnyttää Merkki, ja niin on asia sovittu.
Seuraavana aamuna Merkkikin läksi keralla paimeneen, vaikka häntä ylenkatsottiin, mutta nälissään hän vain sai virua aitovieressä eivätkä paimenet laskeneet häntä edes tulellekaan. Penikkakoira siellä vain jokaisen ääressä häntää lierutti ja palaa kerjäsi. Merkkipä pysyttelee katraan luona ja kun susi iskee pässin ja lähtee viemään, niin silloin hän nostaa kovan rähinän ja alkaa panna vastaan. Ponnistelee siinä muka kovin ja paimenet huutamaan ja juoksemaan apuun penikan kanssa, mutta ennen kuin ehtivät, vie hukka pässin. Mutta sen sijaan, että olisivat Merkkiä kiittäneet, kun edes katraan ääressä oli ollut ja parastaan tehnyt, paimenet vain häntä moittivat ja halventavat, että kun ei nyt pässiä pystynyt enää pois ottamaan, vaikka ihan vieressä oli; olisipa ollut peni siinä, niin ei olisi hukka pässiä vienyt! Pois he ajavat Merkin paimenesta.
Suruissaan menee Merkki takaisin tunkionsa laidalle makaamaan ja matkalla löytämäänsä luuta siinä huonoilla hampaillaan koettaa kalvaa. Tulee ilta ja illan kerällä hukka, joka tuo hänelle rasvaisen luun ja kysyy: »No joko antoivat sinulle ruokaa, kun koetit pässiä pelastaa?» — »Vielä ne ruokaa!» valitti Merkki, »kun vain yhä enemmän halvensivat siitä, etten sinulta pässiä riistänyt.» — »No mutta nythän ihme on, kun eivät enää vanhat neuvot tepsi!» viheltää hukka kummissaan ja keksii uuden: »Kuuleppas, tulehan huomenna aamuhämärissä portaiden lähistölle, niin tehdään toinen temppu.» — »Ja mikä se sitten olisi?» kysyy Merkki epäillen, sillä hän ei oikein luota hukkaan. »Aamusilla kun on vielä pieni päivä», selittää susi, »tulee lapsi paitaressu pihalle portaiden eteen. Silloinpa saavun minä, tempaan lapsen paidasta hampaisiini ja lähden viemään. Sinä silloin nosta kova meteli, ryntää minun kimppuuni, jolloin minä päästän lapsen ja pakenen. Varmasti silloin sinulle leipää ja kaikkea hyvää antavat.» Mutta Merkistä tämä ei ole hauskaa ja hän kysyy epäillen: »Ethän vain pientä lasta pahasti pidä?» — »En!» — »Ethän hampaalla loukkaa hentoa ruumista?»
»En! Hellästi pidän paidan helmasta kiinni!» Näin vakuuttaa hukka ja
Merkki uskoo, joten taas sovitaan asia.
Aamulla sitten puikahtaa pikkuinen piltti paitatilkussaan pihalle ja susi tempaa hänet hampaisiinsa. Poika päästää surkean hätähuudon, Merkki törmää suden kimppuun ja ikkunasta väki hädissään usuttaa: »Hus, hus, mene sinä, saa lapsi hukalta, kisko!» Pentu siinä nilkuttaa ja vinkuu häntä koipien välissä, mutta Merkki suden kanssa tappelee, kunnes tämä sopimuksen mukaan heittääkin lapsen ja juoksee tiehensä. Saapuu väki siihen, otetaan lapsi hyvään hoitoon, ja nytkös vasta Merkille makean leivän päivät alkavat — häntä kaikki syöttämään ja juottamaan sekä hyvissä paikoissa makuuttamaan, ja jopas sanotaan, että kun olisi Merkille ansion mukaan arvoa ja ruokaa annettu, niin varmasti olisi pässinkin pelastanut, kun jo nälkäisenä niin kovasti vastaan vunnelehti! Niin sai Merkki suden sanan jälkeen eliniäkseen puuttumattoman leivän.
Illalla hän sitten hiipi tunkion laidalle tapaamaan sutta ja kiitteli häntä, jolloin tämä sanoi: »No niin, maksa sinä minulle velkasi toinen kerta, konsa minulle tulee tarvis; nyt minulla ei ole nälkä ja siksi minä en syö sinua! Kun minulle tulee iso nälkä, niin silloin tulen maksua perimään, ja sidoin on se lupaamasi viinapullokin hyvä olemassa.» Niin sanoi hukka ja läksi katselemaan Kääpälän maita vähän muualtakin kuin Merkin tunkion kupeelta.
Merkille alkoivat nyt hyvät päivät ja penikkakin heittäytyi hänen kanssaan ystäväksi tullen lähelle ja makeasti häntää heilutellen. Merkki pörhisti kuitenkin selkäkarvansa sekä käveleskeli sääret jäykkinä ja arvokkaan sekä ynseän näköisenä, kunnes oli saanut penikalta riittävät alamaisuuden osoitukset ja puolestaan alentunut tervehtimään häntä koirain vanhalla tavalla. Huomattuaan ettei Merkki sentään häntä kovin vihannut, heittäytyi penikka puheisille ja kysyi uteliaasti: »Setä, minkä vuoksi me koirat aina toisiamme tervehdimme tällä tavalla?» Silloin juolahti vanhan Merkin mieleen koiruus ja hän päätti syöttää tuolle suulaalle nulikalle oikein pitkästi ja paksusti pajuköyttä. »Eihän se mitään tervehtimistä ole!» murahti hän, »kadonnutta pöytäkirjaahan sitä etsitään.» — »Mitä ihmeen pöytäkirjaa?» kummastelee peni — »en minä ole kuullutkaan.» — »Mitäpä — tuollainen», vilkaisi häneen Merkki ja jatkoi: »Se tapahtui ennen nuorra miessä ollessani — siitä on jo aikoja…» — »Eikö setä kertoisi?» houkutteli peni. »Ka saatanhan tuon kertoakin», sanoi viekas Merkki ja jutteli seuraavan tarinan.
»Siitä on hyvin kauan», valehteli Merkki, »olin silloin nuori ja niin väkevä, ettei uskaltanut susi tulla niille maille, missä Kääpälän haju nenään sattui. Monet silloin nitistin sudet hengiltä kuin leikillä, kun eivät onnettomat osanneet pitää varaansa, vaan tulivat tänne minun mailleni norkkailemaan. No niin, kerta minulle tuli sitten riita isännän kanssa ja suuttuneena se vihapäissään ärjäisi, että saan mennä pois koko pitäjästä. Hyvä on, ajattelin minä, sanasta miestä ja sarvesta härkää, ja niin meninkin pois Kääpälän mailta ja rupesin asumaan eräässä vanhassa niittyladossa, joka on tuolla alangossa. Muutamana yönäpä tunsinkin unissani, että nyt on susi lähellä, ja kohta ilmestyikin hukka ladon ovelle ja näytti pitkiä hampaitaan — ne olivat noin pitkät ja keltaiset sen hampaat, niin ettei niiden lähettyville ole tuollaisen maidon lakkijan ollenkaan mentävä kuin sinä penikka olet — mutta enhän minä ennenkään ollut susia säikähtänyt ja niin minä sieltä ladosta ärisin sille vastaan, että pöly tipahteli kattomaloista. Jopa talttui siitä hiukan hukka sekä kysyi, mikä minä muka olen. Silloin minulle juolahti, niinkuin sanotaan, koiruus mieleen ja minä päätin, että annahan kun minä jymähdytän tuota hukkaa niinkuin isäntä ryssää, ja niin minä sille sitte vastasin, että minä olen suutari, ja oikein ulosoppinutta lajia. No se hullu heti uskoi ja rupesi kärttämään saappaan tekoon, kun on, sanoi, niin kova hankiainen, että se repii kyntyset rikki. Eihän tässä mihin saappaan tekoon pystytä, sanoin minä hukalle, kun ei ole saappaan aineita. Mutta jos noutanet tänne vasikan, niin voihan noita koettaa tehdä sinulle saappaita. Ja eihän mitä! Siinä samassa oli susi tiessään ja toihan se kuin toikin minulle vasikan saappaan aineiksi ja kysyi, milloin ne valmistuvat. Sovittiin siinä sitten, että saa käydä kahden viikon kuluttua kysymässä.»
Näin valehteli Merkki penikalle totisena ja tämä kuunteli ihmeissään silmät suurina. »Entä sitten?» kysyi hän henkeään pidätellen. Merkki jatkoi vakaasti:
»Kahden viikon päästä tuli sitten susi saappaitaan noutamaan ja kysyi jurosti: 'Joko saappaat ovat valmiit?' Mutta minulla oli hänelle kyllä vastaus mietittynä. Oli tuo alituinen vasikanlihan syönti ruvennut kyllästyttämään ja tekemään mieli sianlihaa, joten minä ärjäisin hukalle ynseästi kuin suutari ainakin, etteihän tässä ole ollut harjaksia, millä neuletta pistää, niin että jos saappaat tahdot, käy hakemassa sika harjas-aineiksi. Eikä tarvinnut muuta sanoa, kun jo susi törmää kylään päin sitä sikaa hakemaan, ja kauan ei viipynytkään, ennen kuin minulla oli siinä sianliha popsittavana, ja ylen se olikin rasvaista ja makeaa. Eivät olleetkaan Merkillä silloin yhtä laihat päivät kuin vielä äsken, jolloin sinä panit minut tunkion laidalle kuolemaan. Ä-—äh! No niin, hukka kysyi taas, milloin niitä saappaita sitten saisi tulla hakemaan, ja kun minä näin, että sitä sikaa riittäisi minulle syötäväksi viikon päiviksi, sanoin, että tulla nyt vaikka viikon kuluttua — mene, penikka, tuo maitokuppisi tänne, että saan vähän kaulaani kastaa, kun täytyy sinulle tässä turhia loruta, ä-—ääh! Niin, mihinkäs minä nyt jäinkään, niin että viikon perästä — mene, penikka, hätistämään tuo kukko siitä takapihalle, kun ihan korvat lumpeeseen rääkyy…
»Niin, viikon perästä tulla touhahti taas susi ladon ovelle saappaitaan kysymään, jolloin minä ärjäisin sille vasten kitaa, että valmiit ovat, kunhan vain haet minulle lampaan voideaineeksi, että saan heidät hyvästi rasvata. Kolmen päivän kuluttua saat sitten saappaasi. Ja siinä samassa taas susi meni hakemaan lammasta ja pian se sen toikin. Niin oli minulla nyt lampaan paisti pisteltävänä ja ylen hyvää ja rasvaista se olikin, sellaista, ettet sinä, penikka rukka, tule semmoisesta edes unta näkemään!»
Näin valehteli ja kerskaili vanha Merkki, se veitikka, kokemattomalle penikalle, joka siinä aivan ymmällä kuunteli ja ihmetteli, minkälainen mahtava koira tuo vanha Merkki aikoinaan oli ollutkaan. »Entä sitten?» sai hän kysytyksi ja Merkki jatkoi totisena:
»Kolmen päivän kuluttua tuli susi ladon ovelle kysymään, joko saappaat nyt vihdoinkin olivat valmiit. Silloin minä rupesin ärisemään niin mahdottomasti, että oli kuin olisi ladossa ollut sata koiraa, kohotin niskakarvani niin korkealle, että ladon katto nousi paikoiltaan ja ärjäisin niin ylettömän yrmeästi, että susi putosi polvilleen, jotta: 'Vai saappaita tässä vielä! Minähän olen syönyt ne kengän aineet kaikki!' Vasten naamaa tämä poika uskalsi kiljaista sudelle koko asian eikä ujostellut ollenkaan, vaikka tiesikin, että siitä kohta alkaisi sellainen tappelu, ettei moista vielä olisi nähty tämän maailman aikaan. Kohta susi röyhistikin luontonsa, ärisi hänkin puolestaan, kohotti niskakarvansa niin korkealle, että päivä ladossa pimeni, ja uhkasi syövänsä minut, kun olin sillä tavalla häntä pettänyt. 'Ei sutturukka siitä puuhasta mitään tule!' sanoin minä ja nostelin halveksien hartioitani, ’mutta jos luulet vääryyttä kärsineesi, niin mennään oikeuteen ja annetaan tuomarin ratkaista asia.' Susi näkikin parhaaksi suostua siihen ja niin mentiin oikeuteen, ja tavattoman jännittävä oikeusjuttu siitä tulikin…»
»Kuka olikaan tuomarina?» uskalsi penikka kysäistä väliin, mutta Merkki vilkaisi häneen vihaisesti ja sanoi:
»Sitä en muista. Sen vain tiedän, että hyvin tyhmä tuomari se oli, aivan lakia ymmärtämätön. Näet kun susi esitti vaatimuksensa ja tahtoi, että korvaukseksi kengän aineiden menetyksestä hänen täytyykin päästä kylään ja koirain pitääkin mennä metsään, käski tuomari asiallisten poistua, että oikeus saisi neuvotella. Sisään käskettyä sitten tuomari julisti päätöksen, että koska sanottu Merkki Ilmolan kylän Kääpälän talosta ei ole edes väittänytkään, ettei hän olisi väärin ilmoittanut olevansa ulosoppinut suutari ja sillä varjolla houkutellut Susi Hukkalalta saappaan aineiksi vasikkaa, sikaa ja lammasta, joita ei ollutkaan saappaan tekoon käyttänyt, vaan ruumiillisesti nautinnut, vaan on päinvastoin julkeasti tunnustanut kaiken niin olevan kuin kantaja on esittänyt, harkitsee oikeus kohtuulliseksi tuomita hänet maksamaan kantajalle takaisin kaikki, mitä on häneltä petoksella vienyt, sekä lisäksi muuttamaan pois sanotusta Kääpälän talosta, jonka asukkaaksi kantajalla olkoon oikeus tämän jälkeen päästä, ja on tähän päätökseen tyytymättömän tehtävä siitä valitus kolmenkymmenen päivän kuluessa tästä lukien… Tuollainen tuomari saa mennä kissan häntään, ajattelin minä mielessäni ja käänsin selkäni koko oikeuspaikalle sekä ilmaisin sen ovenpieleen halveksimiseni. Mutta siinä samassa jo susi töytää metsään hakemaan muita susia, että nyt tässä mukamas oikein tuomarin päätöksellä päästään muuttamaan Kääpälään. 'Kuule, sutturukka', sanoin minä silloin sille volonaamalle, 'älä luule, että sinä tuon tuomarin päätöksellä Kääpälään asumaan pääset! Ei sinne päinkään! Vaan jos kerran menet toisia susia metsästä hakemaan, niin hae vain — minä haen koirat, mitä tästä pitäjästä löytyy, ja sitten koetetaan, kumpi nutun pitää. Se, joka voittaa, muuttakoon Kääpälään!' Susi suostui ja viikon perästä piti sitten kokoonnuttaman sille samalle saappaanvalmistus-niitylle. Mutta eihän niitä susia montakaan löytynyt, kun minä sen sijaan toin siihen torapaikalle Toverit, hain Hallit, saattelin Sepelit, siihen Mustit myödättelin, siihen pistin Pilkkikoirat, peräti Penitkin kokosin. Kyllä siinä oli tuota koiran nimellistä vähän eri tavalla! Kysyivät akat kylässä ihmetellen: 'Mikä on, kun käypi yhtenään jyrinä kuin isäisellä säällä?' Vastaavat siihen toiset akat: 'Ei ole isäinen pilvi, vaan Merkki ja hänen koiransa tuolla niityllä haukkua luskuttavat.' Taas kysyvät akat: 'Mikä on, kun tuulen viuhina yhtenänsä käypi kuin olisi kova myrsky?' 'Ei ole myrsky, vaan Merkki ja hänen koiransa tuolla niityllä häntää heiluttavat', vastaavat siihen taas toiset akat. Niin oli minulla silloin kauhean paljon koiria koolla, kun piti tapeltaman siitä, kumpi saisi kylään jäädä, susi vai koira. Ja itse minä niitä siinä johdin.
»Tulivat sitten sudet ja ruvettiin tappelemaan. Se vasta oli hirvittävää menoa: kun on ilmassa tuota lentävää ja pöllyävää karvaakin niin sakeasti, että aurinko ihan pimenee ja henki salpautuu, ja ääntä on niin mahdottoman isoa, ettei se enää aio maailmaan mahtuakaan, vaan ihmiset rupeavat pelkäämään maailman loppua ja tekemään parannusta — kun on tuota suden ja rakin raatoa siinä niityllä ihan röykkiöittäin, ettei enää yli tahdo jaksaa kiivetä, ja elossa olevat vain tappelevat kuin hurjat. Mutta sainpa minä lopuksi sitä pääsutta niskasta kiinni ja ärjäisin sille, että tuostapa tulevatkin hyvät saapasnahat, ja silloin kun ne pyörsivätkin äijät pakoon, niin santa lauloi kyntysissä. Mennään pakoon ja me pojat perässä minkä käpälistä irtautuu. Huusivat ne mennessään, että tämä on vastoin tuomarin päätöstä, mutta mepä kiljaisimme vastaan: 'Missä pöytäkirjat?' Eivät olleet älynneet ottaa tuomarilta pöytäkirjoja, joita ihmisille näyttää, eikähän kukaan sutta usko ilman laillista paperia. Niin me ajoimme sudet pois toiseen ja kolmanteen pitäjään.
»Ja nytkös meitä vasta kovasti kiiteltiin ja kehuttiin, kun olimme ajaneet sudet kokonaan pois. Koko kylä piti kokouksen, jossa päätettiin, että tästä lähtien pitää koirille antaa joka talossa ruokaa ja ilmaiseksi kuljettaa lauttauspaikoistakin. Tämä päätös kirjoitettiin oikein pöytäkirjaan ja annettiin meille itsellemme säilytettäväksi. Kissa kun on sellainen puhdas ja kuivaa rakastava eläin, niin annoimme tämän tärkeän paperin sen haltuun ja varoitimme tarkoin vartioimaan, etteivät hiiret saisi sitä hakata. Kissa pisti pöytäkirjan talteen vuolen rakoon, ja niin me lähdimme vielä kerran varmuuden vuoksi miehissä niitä susia kyytämään.
»Oli siinä sitten lauttauspaikka, josta meidän olisi pitänyt päästä yli, mutta Lautta-Matti hyväkäs ei ollut vielä kuullut kylän yhteisestä päätöksestä, vaan sanoi, ettei tästä ole pakko koiria rahatta yli soutaa. Mutta mepä vastaamme, että meillähän on asiasta pöytäkirja, jossa nimenomaan sanotaan, että pitää yli kuljettaa. 'Näyttäkääpäs minullekin sitä pöytäkirjaa', sanoi Matti ja lupasi, että jos siinä noin sanotaan, niin kyllä hän sitten soutaa meidät yli. Eipä siis muuta kuin lähetettiin hakemaan kissalta pöytäkirjaa ja tämä antaakin sen. Mutta kun sitä tarkastettiin, olivatkin hiiret sen hakanneet pahasti pilalle ja pahaksi onneksi vielä pois ne sanat, että 'pitää yli kuljettaa'. 'Ehei poikaseni', nauroi Lautta-Matti, 'en minä näillä pöytäkirjoilla ketään yli kuljeta. Ennen saatte vaikka uida.' Mekin siinä silloin tuumimme, että tottapa tästä on jotenkuten yli mentävä, kun ei tuo lautturi pöljä näy meitä uskovan, ja pistettiin pöytäkirja muutaman tuuheahäntäisen hännän alle talteen, ettei kastuisi. Niin lähdettiin uimaan ja uitiinkin toiselle rannalle.
»Mutta kun ruvettiin siellä katsomaan taas sitä pöytäkirjaa, niin sitä ei löytynytkään. Aletaan kovistaa siinä sitä tuuheahäntäistä ja sanotaan: 'Sinä nostit häntäsi pystyyn, kun menit veteen, mokomakin! Siinä sinulta putosi pöytäkirja!' Mutta tuuheahäntäinen vänkää vastaan: 'Nostin kyllä, mutta nostittehan tekin! Ja oletteko varmat, että se pöytäkirja juuri minun häntäni alta putosi?' Ruvetaan tutkimaan, olisiko se mahdollisesti joutunut jollekin toiselle, mutta ei — hävinnyt se oli. Ja niin se on ollut kateissa tähän päivään saakka, vaikka koirat aina sitä toistensa hännän alta hakevat. Ja siitä alkaen on koira ollut kissalle vihainen ja kissa hiirelle — kaikki vain sen pöytäkirjan vuoksi.
»Siinä on nyt sinulle selvitys tuosta pöytäkirjasta, niin että paina mieleesi!»
Lopetettuaan näin kertomuksensa lähti Merkki selkä suorana ja jalat jäykkinä menemään keskemmäksi pihaa, johon aurinko näytti paistavan niin houkuttelevan lämpimästi, valitsi sieltä sopivan makuupaikan, pyöri kolme kertaa ympäri kuin häntäänsä ajaen, kunnes laskeusi käppyrään maahan, pisti kuononsa piiloon jalan ja hännän varjoon sekä nukkui siihen. Mutta penikka hiipi häntä koipien välissä aitan alle, mielessä nolo aavistus, että vanha Merkki oli tainnut laskea leikkiä hänen kustannuksellaan.
XXV.
PAHA ON SYÖDÄ SAAMATONTA, AJAA NÄKEMÄTÖNTÄ.
Surma syömättä elääpi,
Maan kumma makoamatta,
Kova onni kuolematta.
Erottuaan Merkistä, jolle oli tehnyt niin arvokkaan palveluksen, käveleskeli hukka pitkin Ilmolan maita ja Kääpälän seutuja, kunnes löysikin Katilan autioksi jääneen kaskituvan ja rupesi sitä pitämään yöpaikkanaan. Lähdettyään sitten taas kerran vaellukselleen, katselemaan itselleen aamiaista, näkikin hän jo kaukaa, että on tulossa vastaan pukki ja pässi. Sitä nyt hukka pysähtyi ihmettelemään, mikä on saanut pukin ja pässin näin kauas metsään, ja vielä nämä Kääpälän vanhat elukat.
Hukka ei tiennyt, että Kääpälän pukki ja pässi olivat tulleet todella vanhoiksi, eivät jaksaneet enää raataa eivätkä saaneet kylässä tarpeellista rauhaa. Päättivät, äijä parat, lähteä pois koko kylästä, varsinkin kun akat rupesivat katsomaan kieroon, että noitahan nyt tässä syöttää saa, vaikka eivät enää pysty mitään tekemään. Pois lähtivät siis vanhat palvelijat ja yhtenä nyt mennään tietä myöten, kompuroidaan.
Oli siinä sitten tiellä vanha jauhokulin kuori ja äijät seisattuivat sitä katsomaan. Lopuksi sanoi pukki pässille: »Mitä tieltä löydetään, sitä tiellä tarvitaan, heitä kuli sarvillesi.» No, pässi otti sen jauhomaton siitä sarvilleen ja niin lähdetään taas kulkemaan.
Oli siihen sitten tielle kulkijalta pudonnut kaksi kaalinpäätä, isompi ja pienempi. Taas sanoi pukki pässille: »Mitä tieltä löydetään, sitä tiellä tarvitaan: pane nuo kaalinpäät siihen kuliin.» Pässi teki kuten sanottu, ja sitten he poikkesivat isolta tieltä metsätielle ja lähtivät kulkemaan sitä. Kulkivat hyvän aikaa, kun jo näkevätkin, että itse hukka on tulossa vastaan. Mikä nyt neuvoksi? Seisotaan ja katsotaan siinä, kun hukka tuleskelee hiljalleen.
Mutta pukki keksitkin keinon. Kun hukka on jo niin lähellä, että hyvästi äänen kuulee, sanoo hän pässille käskevästi: »Otappas se suden pää kulista!» Pässi ottaa säkin sarviltaan ja sieltä, sen pienemmän kaalinpään. »Ota se isomman suden pää!» komentaa pukki ja pässi ottaa. »Kas, nyt meillä on jo kaksi suden päätä ja tuosta saadaan kolmas, kunhan tuo hukka vain saapuisi lähemmäksi. Ollaanhan pelottelematta sitä! Sudet ja varsinkin suden päät, ne ovat vasta makeita syödä!» Näin toimittaa pukki pässille ja pässi on vihaisen näköinen ja aina tuon tuostakin töpsäyttää jalkaa, mutta pukki haukkaa kaalinpäästä suunsa n ja kehuu sudenpäitä hyviksi.
Oudostellen kuuntelee nyt tätä keskustelua hukka ja ihmettelee itsekseen, että nämähän nyt taitavat vasta väkeviä miehiä olla, kun ovat jo kaksi sutta tappaneet ja syöneet. Eipä taida ollakaan syytä aivan iltikseen niiden kimppuun käydä, vaan parempi on katsoa, ettei ole katumista. Siksipä susi poikkeaakin syrjään tieltä tarkistaakseen kulkijain puuhia.
Mutta pukki ja pässikin poikkesivat tiepuoleen ja rupesivat keittämään niitä kaalinpäitä suurella, kahden korvon vetoisella kattilalla, jonka viinankeittäjät olivat sinne jättäneet. Juuri kun he siinä keittopuuhissa hommailivat, kuulivat he risun räsäyksen ja näkivät hukan taas lähestyvän. Silloinpa äijät tapasikin kova pelko ja molemmat kapasivat suureen puuhun katsomaan, tulisiko hukka heidän keittopaikalleen. Tulihan se, ihmeissään lähestyi ja nuuski sekä pataa että puuta, katsellen ylöspäin. Silloin valtasi pukin pelko ja hän määkäisi pässille: »Minä putoon!» Pässi häntä koetti vahvistaa ja sanoi: »Älä putoo, se syöpi!», mutta pukki määkäisi surkeasti: »Putoon minä! En ole enää kuin sarvieni nenistä kiinni!» Ja siinä samassa pukki jo pudota muksahti suoraan suden niskaan, jolloin tämä vilauksessa katosi metsään. Luuli näet, hukka, että nyt se tuli, hyväkäs, häntäkin ottamaan, että saisi lisää sudenpäitä kattilaansa, joka sekin näkyi olevan niin tavattoman suuri. Niin söivät pukki ja pässi sitten rauhassa keitoksensa, jota oli niin paljon, että pässi jo lopuksi tuumi: »Söisi suu, vetäisi vatsa, vaan ei kestä heikot sääret!» Niin pääsivät he jatkamaan tietänsä. Viimein he tulivat Katilan autiotuvalle, nukkuivat siellä yönsä ja lähtivät seuraavana aamuna virkistyneinä jälleen kotiinsa kertomaan, mitä kaikkea olivat nähneet ja kokeneet.
* * * * *
»Tämähän nyt vasta ikävä aamu oli», valitti hukka mielessään, kun pakeni Kääpälään päin pukin ja pässin luota. Hän päätti syödä sen, joka ensiksi vastaan tulee, ja mennä kylän vaiheille toivossa, että edes sieltä jotakin heltiäisi. Niin hän saapui hetken kuluttua isolle tielle. Ensimmäinen vastaantulija sattuikin olemaan kylän laiha räätäli, joka kovasti säikähti nähtyään suden ja varsinkin kuultuaan tämän ilmoituksen: »Nyt minä sinut syön!» »Älä, hyvä veli, sitä tee!» rukoili räätäli, »laihahan minä olen. Jos säästät minut, teen sinulle verkavaatteet.» — »Olkoon menneeksi», ihastui nyt susi, »nehän tosiaankin saattaisivat olla hyvät olemassa.» — »Otetaanpas sitten mitta», tuumi räätäli, »pidäppäs hiukan tuota rässirautaa.» Ja näin sanoen hän tuppasi sudelle rässiraudan suuhun ja alkoi voidella hänen selkäänsä kyynäräkepillä, että turkki pölisi. Susi kiitti, kun vihdoinkin pääsi erilleen moisesta hurjapäisestä räätälistä, ja jatkoi matkaansa kylää kohti.
Samaa tietä oli kulkenut matkamiehiä ja niiltä oli pudonnut sianlihan kappale. Susi sieppasi sen kitaansa, mutta kun tunsi suolaiseksi, heitti pois ja sanoi: »Suu tuoretta toivoo!» Niin hän tuli vihdoin kylän lähelle ja hiipi katsomaan, mitä hyvää sieltä näkyisi. Ojuri siinä kaivoi ojaa ja katsoi aina taaksensa, tuliko siitä suora. Susi tarkasteli häntä hetkisen ja tuumi sitten: »Ennen otan lampaan pellolta yhdeksältä kyntäjältä kuin yhdeltä ojurilta, joka aina taakseen katsoo.» Mutta sitten susi huomasikin jotakin, ja eihän vain: siinähän on joen rannalla sika porsaineen! Sudelle valahti pitkä vesi kielelle, sillä sianliha on hukan parasta herkkua. Hän hiipi ääreen ja aikoi juuri iskeä siitä lihavimman porsaan, kun emakko huomasikin hänet ja rupesi rukoilemaan: »Älä, hyvä hukka, syö näitä minun lapsiani ainakaan ennen kuin saan ne kastetuksi, sillä nämähän ovat kastamattomia kaikki! Ja sallinethan toki minun itsekin lähtövirren laulaa?» Ei olisi ollut sudella aikaa odottaa niiden kastamista, sillä kovasti kurni nälkä hänen suoliansa, mutta ei hän kuitenkaan tahtonut toiselta viimeistä mielitekoa evätä ja suostui. »No kasta heidät!» virkkoi hän ja istui katsomaan toimitusta. Mutta sikapa syöksi kaikki porsaansa jokeen, meni itse perässä ja ui joen toiselle rannalle. Susi jäi ällistyneenä ja suu märkänä katsomaan jälkeen eikä voinut tehdä muuta kuin tunnustaa itselleen, että sinne nyt katosivat äskeiset paistit hänen oman tyhmyytensä vuoksi. Kiukustuneena hän läksi katsomaan, näkyisikö mitään muuta aamiaiseksi kelpaavaa, ja huomasikin, kuinka viereisellä niityllä kaksi pässiä puskee toisiansa, kaksi pukkia määkiä mykittää ja lammaskatras syödä jyrsiskelee. Siihen syöksähti susi heti paikalla.
Tempasi joukosta pukin hampaisiinsa ja sanoi: »No nyt pääset tämän maailman vaivoista ja vastuksista, sillä nyt minä sinut syön!» Mutta pukki parkuu suden hampaissa: »Mekkoni repee, mekkoni repee! Odota vähäisen, että edes maani käyn vakoamassa, ja tokihan nyt itsekin meidän kanssamme kauniin lähtöveisuun veisaat! Sen jälkeen syö, kun mielesi tehnee!» — »No olkoon», suostui susi ja lisäsi: »Käyn mä häntä vaikka noita pässejä katsomassa sillä aikaa. Aamiaiseni jos minulta meneekin, niin hyvä täältä päivällinen kumminkin heltiää!» Ja niin meni susi pässien luo ja sanoi: »Nyt niinä teidät syön.» Mutta pässit selittivät: »Älä meitä näin riitaisina syö, sillä muuten me rupeamme sinun sisässäsikin puskemaan, ja kuinka sinun, sutturukka, sitten käy?» Ei ollut vieläkään mieltä suden päässä, vaan rupesi hän siinä riidan ratkaisijaksi kahden pässin välille ja oli henkensä menettää, kun pässit oikein vastakkain puskivat. Jo pelkäsi susi, että meni häneltä päivällisenkin toivo, ja ryntäsi lammaskatraan kimppuun, mutta lampaat sanoivat, ettei näitä pidä vielä syödä, karitsoja, ennen kuin niille veisataan, ja susi rupesi sitä odottamaan. Mutta lampaat keräytyivätkin yhteen joukkoon ja alkoivat kovasti määkien ja huutaen laukata poristaa kotiin päin, karitsat edellä. Sieltäpä nyt akat korento kädessä hyppäsivät katsomaan, mikä hätä lampailla oli, ja uhkasivat hengen pieksää sudelta, joka vähissä hengin pääsi heidän kynsistään. Älyten jo tyhmyytensä ryntäsi susi takaisin niitylle katsomaan, joko edes pukki olisi tullut peltonsa vakoamisretkeltä, niinkuin oli luvannut, mutta mitä vielä: eihän siellä enää mitään pukkia näkynyt, sillä pukit olivat juosseet jo aikoja sitten väen luo turvaan!
Kovasti oli nyt sudella nälkä eikä auttanut muu kuin edelleen vain mennä palan hakuun. Näkipä hän siinä sitten tamman varsoineen, ihastui taas ja arveli:
»Luulin minä jo tästä tulevan onnettomuuden päivän, mutta tulikin oikea ilon ja riemun päivä, koskapa sittenkin saan tuosta tavallisen aamiaisen!» Hän meni tamman luo ja sanoi: »Sinun pintasi on niin ihana ja sinun lihasi niin makea, että etkö antaisi vähän reidestäsi maistaa?» — »Eihän toki!» vastasi tamma. Susi silloin ehdotteli: »Minä syön tuon sinun varsasi ja sen kai sallit mielelläsi, sillä vastustahan sinulla vain onkin siitä? Eikä sinulla sitäpaitsi ole lupaakaan näillä tienoilla kävellä!» — »On minulla Kääpälän isännän antama passi», sanoi siihen tamma, »niin että älä ainakaan ennen syö, kuin saan sen sinulle näyttää. Tulehan tänne ja lue se täältä takakaviostani — se on kirjoitettu sinne, kuten sen kurtuista jo kaukaa voit nähdä.» Ei ollut mieltä suden päässä vieläkään tarpeeksi, vaan sinne meni onneton tamman takapuolelle niitä kavion kurttuja lukemaan, ja silloin kun tamma lasketti sutturukkaa leukaan, niin taivas kirkkaina tähtösinä tanssi hänen silmissään ja hän jäi pyörtyneenä siihen makaamaan. Mutta tamma laukkasi varsoineen tiehensä.
Selvittyään pyörryksistään rupesi susi katkerasti itkeä öllöttämään ja moittimaan itseään. »Voi hupsua, mikä olin», kiljui hän siinä nyt tuskissaan. »Olinko minä mikään pappi, että minun piti pitää huolta sian lasten kastamisesta, tahi mittari, että minun olisi ollut pakko päästää pukki maitansa vakoamaan, tahi tuomari, että rupesin pässien riitaa ratkaisemaan, tahi kanttori, että rupesin lammasten lapsille veisaamaan, tahi nimismies, että minun tarvitsi tamman passia katsella!» Ja niin muisti hukka Merkin ja päätti mennä vaatimaan häneltä sekä ruokaa nälkäänsä että viinaa suruunsa, koska oli kerran näin huonosti päättynyt tämä päivä.
XXVI.
EI NIIN PIENTÄ PITOA, ETTEI OLE KUOKKAMIESTÄ.
Luotu on lintu lentämähän,
Humalainen huutamahan,
Viinainen viheltämähän,
Huolellinen laulamahan.
Illan hämärissä hukka hiipi hiljoilleen Kääpälään ja ulvahti hiukan siellä tunkion reunalla navetan takana. Vaikka talosta kuuluikin aikamoinen ilakoiminen ja puheen sekä laulun sorina havaitsi tarkkakorvainen Merkki heti, että nyt on varmaankin susi tullut velkaansa perimään. Hän otti rasvaisen luun hampaisiinsa ja meni katsomaan, mikä navetan takana oli hätänä. Susihan siellä häntä odotti.
»Kuule nyt, kuomaseni!» sanoi susi, »nyt minulla on niin kova nälkä, että täytyi tulla tänne luoksesi kysymään, voisitko lupauksesi mukaan antaa minulle ruokaa? Ja minua ovat kohdanneet sellaiset surut ja onnettomuudet, että välttämättä tarvitsen nyt sen pullollisen viinaa, jonka myös olet minulle luvannut.» Ja susi kertoi itkeä öllötellen, mitkä kaikki onnettomuudet hänelle tänään ruoan haussa olivat sattuneet. Merkki saattoi tuskin pidättää nauruansa, antoi sudelle luun ja sanoi: »Älä ole milläsikään, vaan maistele tuosta aluksi, kunnes tulee pimeämpi ja hääväki laskeutuu levolle. Täällä on näet nyt Kääpälässä häät ja ruokaa sekä viinaa on pirtti täynnä, kunhan vain maltamme odottaa. Jyrsihän luuta ja kerro.» Ja susi jyrsi, niin että korvat keikkuivat, ja aina väliin jutteli Merkille seikkailuistaan.
Sattuipa siinä sitten Kääpälän kissa hiirenpyydystysretkilleen ja hiiviskeli hiljaa pitkin navetan kivijalan juurta toivossa, että saisi hiiren, kun näkikin samassa, kuinka tunkion laidalla joku liikkui hämärissä. Nehän olivat suden korvat, mutta ei kissi sitä joutanut tuumiskelemaan, vaan kokosi jalat allensa ja hypätä tömähdytti suden niskaan. Vasta siinä hetkessä hänelle selvisi, ettei tässä nyt hiirtä ollutkaan, ja niin hävisikin kissi saman tien kuin leimaus, ällistyneen suden pääsemättä selville, mitä oikeastaan oli tapahtunut. Joku vain oli tullut kuin salama hänen niskaansa, tullut ja mennyt, ja kipeä kihelmöiminen todisti, että käyty oli. Hämmästyneenä kysyi hän Merkiltä: »Mikä tämän miehen nimi on, joka on näin ylpeä?» Merkki ei tahdo saada naurulta henkeä vedetyksi, kun kissi niin sukkelasti oli käynyt sutta iskemässä, ja vastaa vain hyvin salaperäisesti: »Se on herra Vinkkeli.» Koettaa susi kysellä vielä tarkempaankin, mutta ei Merkki sano siitä muka muuta tietävänsä kuin että se on suuri herra, paljon vierailla mailla matkustellut, ja on nyt asettunut tänne Ilmolan kylään asumaan. »Yhyy», arvelee siihen susikin ja tyytyy, jyrsien vain ahnaasti luutansa.
Tulee sitten hyvin myöhäinen yö ja synkkä hämärä. Jo sanoo Merkki sudelle, että nyt lähdemme pirttiin syömään ja viinaa juomaan, kuten puhuttu on, ja niin he hiipivät yhdessä pirttiin. Siellä hääväkeä nukkuu raskaasti humaltuneena joka paikassa, auki ovat ovet kaikki, kukaan ei huomaa mitään. Väliin joku nostaa päätänsä ja näkee Merkin ja toisen isomman koiran, mutta pitää vain talon koirina eikä ole millänsäkään, vaan nukkuu uudelleen. Pääsevät siitä kuokkavieraat vihdoin pöydän luo ja Merkki käpälällä vetää vieraalleen syömistä minkä kerkeää. Pöydän alla sitten herkutellaan. Susi syö kyllältänsä, kunnes muistaa taas sen viina-asian ja kysyy: »Onko sinulla se puteli jo varustettuna — tässä alkaa pian tulla ryypyn aika?» — »On kyllä», vastaa Merkki, »meidän perheenmies pitää puteliaan tuolla penkin alla pölkyn takana, odotahan, kun haen sen sieltä.» Ja pian oli puteli siinä veljesten välillä lattialla.
Nytpä hukka halusi olla Merkille mieliksi ja sanoi: »Ryyppää sinä, hyvä perheenmies, ensiksi itse!» Merkki esteli, mutta suostui sitten, ryyppäsi, haukkasi luuta päälle ja sanoi että »ääh!» Sitten tuli hukan vuoro ja hänpä vasta kallistikin pitkän ryypyn, sanoi kakistellen ja puhallellen että »äää-äh!» ja puri hänkin luuta päälle. Ruvetaan siinä nyt vuorotellen kallistelemaan putelia, innostutaan, rellutellaan, ja Merkki kehoittaa: »Ryyppää toinen, ryyppää kolmaskin kerta!» Ja susi ryyppää, ähkäisee ja aina puree luuta päälle. Ryyppää Merkkikin, mutta varovaisesti, kun sen sijaan sutta kovasti yllyttää muka hyvyydessään. »Ryyppää, ryyppää vielä kerta, sinä olet pitkän matkan käynyt!» ja susi ottaa vielä, nassaa putelista ryyppyjä, niin että hänen päässänsä rupeaa ihanasti läikähtelemään.
Jo innostuu susi, tarttuu Merkkiä kaulasta. Ollaan siinä, mönkyröidään lattialla, pientä urinata pidetään. Mutta Merkki varoittaa: »Älä, älä, lanko pidä pahaa elämää, muuten tästä ei hyvä seuraa!» Ei susi häntä kuitenkaan paljon kuuntele, relluttelee ja sanoo: »Laulanko, lanko, laulanko, volaunko ääneen?»-—-»Älä, veikkonen, volau, äänestäsi tuntevat!» Taas mönkyröitsee ja relluttelee susi siinä iloissaan hetken aikaa, kunnes jälleen kysyy: »Laulanko, lanko, laulanko, volaunko ääneen, häh! En salli enää, etten laula, lankoseni!» — »Älä, älä, veli veikkonen, laula, älä volau, meille huonosti muuten käypi!» varoittaa jälleen Merkki jo hiukan peloissaan, sillä hän huomasi, että juopunutta sutta ei ollutkaan hyvä hallita. Susi totteleekin hetkeksi aikaa, ottaa taas pitkääkin pitemmän ryypyn ja saa siitä uutta vauhtia. »Laulanpa laulan, lanko, enpäs salli, etten laula, etten ääneeni volau», relluttelee hän vain ja puhkeaa Merkin voimatta sitä estää korvia särkevästi ulvomaan:
»Paimenen huilu se huutelee
Ja leppätorvi se laulaa,
Mutta se lemmon pämppätorvi
Kovin karsivi kaulaa!»
Mutta siitäkös vasta nousikin hirmuinen meteli. Odottamatta mitään karkasi Merkki hukan niskaan ja alkoi repiä, hääväestä mikä sai härkintäraudan, mikä kapustan, mikä hiilikoukun, ja kaikki huutamaan että »kuka toi suden tupaan!» sekä mukiloimaan sutta minkä ehtivät. Vaivoin pääsi susi siitä välistä livahtamaan ovelle ja oven auki sekä sitä tietä pakoon yön pimeyteen pakottavin nivusin ja humalaisin aivoin, surkeasti katuen juopumustansa ja sadatellen Merkkiä, joka lopuksi oli hänen, vieraansa, kimppuun karannut. Mutta perheenmies taas ylisteli Merkkiä ja sanoi: »Te olette pitäneet koiraa tähän saakka kehnosti, vaikka kahdesti on jo talon sudelta suojellut! Tästedes täytyy sitä yhä paremmin kohdella, syöttää, juottaa, ja kun kuolee, niin vielä vasta panna pään alle!»
Mutta siitä syttyi sammumaton viha suden ja koiran välille, ja susi vannoi syövänsä koiran, missä vain kiinni saapi. Kesällä se ei kuitenkaan viitsi koiraa syödä, kun saapi kyllälti parempaa ruokaa, sanoo vain halveksien: »Huut’ pois!» ja sitten:
»Mene, kuonokas, kotihin,
Käske tänne kärsäkästä,
Lennätä läpäkkäkieltä!
Kyllä sun talvella tapoan,
Sydänkuulla kunnioitan.»
XXVII.
ARKA HENKENSÄ PITÄÄ.
Anna juosta vääräsäären,
Kierosilmän keikistellä,
Tulla tänne tuusimatta,
Varomatta vaapotella.
Mutta juuri sinä yönä, jolloin karhun häntä jäätyi avantoon, laukkaili Jussi silmät pyöreinä ja kovasti korviaan viipoitellen metsässä edestakaisin ja uhmaili talven ankaraa pakkasta. Mutta nyt oli Jussi suutuksissaan: oli käynyt illalla halmeen reunasta laihoa näpistelemässä, oli jyrsinyt tutusta haavikosta hiukan kuorta hyvän maun korottimeksi, oli sitten laukkaillut hetken huvikseen ja tyhmän näköisenä pöllötellyt muiden jänisten kanssa, kunnes oli vihdoin painunut tutulle vanhalle makuukselleen. Mutta pakkanen ei anna Jussin nukkua, vaan nipistelee niin, että hänen on herääminen. Suuttuneena hän hyppää laukkaamaan, menee korvat luimussa pitkin ahoa ja uhmailee pakkasta sanoen: »En minä palellu, vaikka sinä kuinka pakkasen teet!» Pakkanen kuuraisesta suustansa vastaan räsähtää: »Ka palellut!» — »No koetetaan!» — »Koetetaan vain!» Ja silloin kun pakkanen heittäytyi oikein pakkaseksi, niin pamahtelivat vain kallion lohkareet haljetessaan ja pikku linnut oksilta maahan tipahtelivat. Mutta Jussikin puolestaan rupesi töille: juoksi itselleen oikein polun ja alkoi sitten laukata riehkaista sitä polkua kahdakäteen lämpimän saadakseen. Juoksee, juoksee väsymättä, mutta yhä kovemmin kiristää pakkanen, eikä tule Jussille väri. »Kyllä tässä nyt taisi käydä huonosti», arvelee hän ja mennä vääntää yhäkin polkuansa kahdakäteen, pakkasen pilkaten hänen rinnallaan paukkuessa ja räsähdellessä. Jo tuntee Jussi, että nyt hän ei enää jaksa kauan juosta ja että taisi hänelle nyt tuho tulla, ellei huomannut jotakin tepsivää keinoa. Jopa keksiikin siinä hädissään, heittäytyy väsyneenä hangelle makaamaan, piehtaroi siinä kinoksessa ja huohottaa: »Huh-huh, kun on palava!» Pyyhkii muka hikeä naamaltaan, yhä muka piehtaroipi, vaikka oikeastaan jo ihan henkihieverissä keppuroi, ja todistaa taas: »Onpa aika väri!» sekä nauraa: »Haihai hikku palavoo!»
Tämä oli pakkasesta varsin kummallista, sillä hän tiesi puristaneensa Jussia niillä kourilla, joista ei moni ollut hengissä selvinnyt. Hän pysähdytti kylmyyttänsä, katseli ympärilleen ja huomasi kuun jo aikoja kadonneen sekä tähtien vaalenneen: aamu oli tullut ja kaukaa tuntui eteläisten pilvien hajua. »Eipä taida oli väliä tuon Jussi rievunkaan kiusaamisesta», ajatteli pakkanen väsyneesti ja tunsi suurta halua ruveta nukkumaan. Hän painui pitkäkseen ja katseli Jussia, joka siinä makasi muka palavissaan. Pakkasen kävi häntä äkkiä kovasti sääliksi, eteläisen ilman tuntu tuli yhä ilmeisemmäksi, kunnes hänen täytyi tunnustaa: »Eihän tästä nyt tullut mitään minun kylmännästäni, kun tuo Jussikin tuossa ihan värillään keturoi!» Ja niin kävi pakkasella ilkeäksi koko homma, että hän heitti kylmämisen kokonaan pois ja rävähti suorastaan ihan vesisateeksi. Kun Jussi sen huomasi, lähti hän laukata huristamaan nauraen halkinaisin huulin riemusta niin, että harakallekin kävi moinen mekastus ilkeäksi ja hän koetti parhaansa mukaan Jussia kiellellä. Mutta ylpeästi tämä vain vastasi: »Hae tänne kontio, susi ja repo, että kerrankin saadaan tehdä välit selviksi! Tässä on poika, joka pystyy pakkasenkin nujertamaan!» — »Älä turhia kerskaile», varoitti harakka onnetonta Jussia, jolle menestys oli mennyt aivan päähän, »mistä tähän nyt otetaan karhu, susi ja repo, kun ovat metsän vallat menneet Ilmolan kylää ja taloja tutkimaan». — »Pianpa minä heidät sieltä käsiini saan», uhmaili Jussi, »ja silloin ei muuta kuin kouraan sylkäistään ja sitten!» — »Älä, Jussi rukka, höpise!» varoitteli harakka, »eihän sinulle tarvitse sen parempaa ottajaa kuin kissan, niin että varo vain, ettet vielä sen kynsiin joudu!» — »Kissa!» ynseili Jussi halveksivasti, »mikä se kissa on?» — »On se sellainen elävä, ettei sille moni pidä», ilmoitti nyt harakka, »sen kuuluu luoja luoneen kehnolle kiusaksi.»
Jussin menivät silmät pystyyn. »Vai pahalle kiusaksi», ihmetteli hän, »mistä sinä sen tiedät?» »Sen kertoi tuo ala-ahon vanha korppi, kun yhdessä hevosen raadolla istuimme ja Kääpälän kissa tuli ajamaan meidät pois. Korppi on niin vanha, ettei se ole koskaan syntynytkään, vaan on aina ollut syntymättäkin, ja se muistaa kaikki.» Harakka lasketteli Jussille, kun näki tämän yksinkertaisen naaman. »Älä nyt», ihmetteli taas Jussi. »Kerroppas, kuule, minullekin». — »Saattanenhan tuon kertoa», sanoi harakka.
Luotuaan ihmisen — puhui harakka — huomasi luoja työnsä hyväksi. Mutta paha oli kateellinen kuten aina ja tahtoi luoda jotakin vielä parempaa. Hän vaivasi päätänsä ja mietiskeli, kunnes rupesi tekemään jotakin vallan erinomaista ja tekikin mahdottomalla touhulla ja voimalla — hiiren, otti niitä kahmalollisen ja heitti luojan pirtin permannolle. »Oletkos tämmöisiä näpperöisiä ennen nähnyt?» kysyi hän sitten luojalta pilkallisesti. Mutta luojapa vain sieppasi viereltänsä pöydältä liinan, heitti sen lattialle ja kysyi pahalta: »Oletko tuommoista koppana ennen nähnyt? Siinä on sellainen kipperoinen, kopperoinen, että se syöpi sinun näpperöisesi.» Liinasta tuli samalla kissa, »näpperälle» »noppari», ja se heti hiirten kimppuun, joilta oli hetkessä niskat nujerrettu. Kehno siitä äkäytyi kovasti ja ennen kuin luoja sai sen estetyksi, oli hän ottanut kissaa pää- ja häntäpuolesta kiinni sekä vääntää navertanut hyväisesti, niin että sanovat sitä lyytä kissalla vieläkin olevan selän köyryssä. Ja siksi se kuuluu mielellään pöydällä istua kököttävän, kun on pöytäliinasta tehty…
Näin kertoi harakka kissan aikoinaan maailmaan ilmestyneen. Jussi arveli puolestaan, että saattaa hyvinkin olla totta, mikäpä hänet tutkinee, mutta ei auta, täytyy lähteä Ilmolaan katsastamaan, mitä kettu, susi ja karhu siellä maleksivat ja jos kissa sattunee eteen, niin täytynee kestää sekin koettelemus…
Näin sanoen lähti Jussi taas laukata humpailemaan ympäri Metsolan saloja, aikoen mennä Ilmolaan katselemaan, mitä ihmeitä siellä sitten olisi nähtävänä. Mutta Jussin matkanteko on sellaista, että kun yhden askeleen hyppää eteenpäin, niin samalla melkein menee kaksi syrjään, ja kun leuka alituisesti väkättää syönnin touhussa, silmät pöllöttelevät ja korvat viipottavat, katkeaa taipale ylen hitaasti. Saapui toki viimein Jussikin Ilmolan maille, hypähteli siellä täällä, oli hyvin arkeillaan ja pelkäsi, että harakka on vielä käynyt kertomassa hänen kerskailunsa ketulle, sudelle ja karhulle. Viimein hän osui Katilan autiotuvalle, kurkisti ovesta sisään, huomasi sen aivan tyhjäksi, kyykähti kynnykselle, painui sisään ja rupesi taloksi. Siitä pitäen päätti Jussi nyt ruveta näitä seutuja tutkimaan.
Sattuipa sitten juuri näihin aikoihin, että Kääpälän kissa kyllästyi yksitoikkoiseen kotiruokaan ja päätti lähteä salolle katselemaan, eikö sieltä löytyisi mitään suulle sulavampaa. Käveli katti siellä salolla itsekseen, iski lihavan metsähiiren, iski toisenkin, maisteli lintujen munia ja poikasia sekä katseli silmät raollaan kohden kuusten latvoja, joissa oravat vihaisesti hänelle kahdella käpälällä oksaa ravistivat ja tirskuen käskivät pois mennä. Miten olikaan, tulikin kissa Katilan autiotuvalle, katsoi kynnykseltä sisään ja naukaisi taloon hyvän päivän. Jänis sieltä vauhkona kopeutuu eteen, kysyy kuulumiset, kysyy nimet ja saakin hämmästyksekseen tietää, että tämä nyt on itse kissa, se, josta harakka oli hänelle kertonut. Mutta eihän kissi näytä Jussista vaaralliselta ja kun hänelle on jo ehtinyt tulla ikävä siinä yksin asuessaan, ehdottaa hän, että ruvettaisiin yhdessä taloa pitämään. Ei ole kissillä mitään sitä vastaan ja niin ruvetaan siinä yhtenä elämään.
Mutta pian huomaa jänis, ettei kissistä ole hänelle sanottavaa apua talon hoidossa, kun on yhtenään ja alituiseen omilla millä lienee kyläretkillään. On kerrankin Jussi parhaillaan pihalla hulikoita huuhtomassa, kun tulee kissi kotiin ja aikoo aivan sanan puhumatta paneutua nurmikolle nukkumaan. Ei malta enää silloin siivoluontoinen Jussi olla vaiti, vaan kysyy pilkaten kissalta:
»Kylästäkös kyykkänä tulevi,
Nahkasilmä naapurista?»
Ei ole katti kuulevinaankaan, makaa vain rentonaan ja tuskin hiukkasen silmiään raottaa. Se suututtaa Jussia. Uudelleen hän kysyy vähän terävämmin:
»Kalastakos katti nyt tulevi,
Rannaltakos raippahäntä?»
Ei liikahdakaan kissi, rentonaan vain makaa eikä enää viitsi Jussin kysymyksille silmiäänkään raottaa. Jo suuttuu siitä Jussi ja myrkyllisesti sähähtää asuintoverilleen:
»Söisi se kattikin kaloja,
Vaan ei kastaisi kynsiänsä!»
Jo puraisi kissiin tämä vanha juoru hänen kalastusmatkastaan. Hän vastasi halveksien olkapäänsä yli Jussille:
»Kuule tuon puuppanan puheita,
Nallinaaman nauskutusta!»