Ällistyneenä katsoa pöllötteli Jussi kissaa vasten naamaa, mutta tämä nousi ylös, venytteli ensin molemmat etu- ja sitten takajalkansa, haukotteli ja sanoi uudelleen: »Niin, niin,
»Kuule tuon kuuppanan puheita,
Pyyräsilmän pyyläystä!
»Kun haukkuu vain toista siitä, että tämä ahkerasti metsällä käy ja tavaraa taloon hankkii! Jättäisit sinäkin nuo hulikkasi siihen kuivamaan ja tulisit mukaan metsälle, niin saisit parempiakin antimia!» Näin sanoi kissa, ja kuinka olikaan, niin Jussi siitä innostuukin ja niin lähdetään yhtenä metsälle, tietä kahden kuljetaan.
Mennään aluksi polkua pitkin ja tullaan purolle, joka monia mutkia tehden polvitteli niityn halki. »Miksikähän tuo puro lienee niin mutkainen?» arveli siinä jänis, mutta kissa katsahti häneen halveksivasti ja sanoi: »Oletpa sinä soma, kun et omia jälkiäsi tunne. Siksihän ovat kaikki joet ja purot mutkaisia, että sinä olet ollut mittarina, mutkitellen laukannut ja sinun jälkiisi sitten on tehty joet ja purot!» Jussi pöllötteli ihmetellen, sillä ei hän ollut sattunut sitä kuulemaan, mutta kissa vakuutti asian todeksi: sen oli kertonut itse Heikki Lämpsä Ilmolan Niemiskylästä, joten sen sai kyllä uskoa. No, uskoihan Jussi, kun kissa totisena vakuutti.
Kuljetaan siinä sitten yksissä edelleen, kun Jussi taas muistaa ajattelemattoman kerskailunsa voimistaan, sudesta ja karhusta, ja tuumii kissalle: »Mikähän tulisi meille neuvoksi, jos sattuisi tähän karhu ja uhkaisi syödä meidät?» Kissa vastasi yksikantaan ja tyynesti, ettei hänellä ainakaan ole sellaisen mahdollisuuden varalle kuin yksi keino. Tästäpä Jussilla taas riehahti vanha kehumaluonto ja hän kerskasi: »Minulla olisi sata, olisi tuhatkin neuvoa, ihan koko pussillinen juonia, jos niikseen tulisi!» — »Hyvä on», arveli kissa, »sittenpähän sinulla ei ole mitään hätää, vaikka tulisi kaksikin karhua.» »Ei ole», vahvisti Jussi uudelleen ja niin mentiin taas edelleen.
Sattuipa nyt karhu kävelemään omissa aikeissaan tietä myöten heitä vastaan ja päättääkin napata Jussin paistikseen, kun ei ollut saanut pitkään aikaan mitään tuoretta suuhunsa. Tultuaan lähemmäksi rupesi hän varustautumaan, että olisi saanut äkkiä Jussin kiinni siepatuksi, mutta tämän paha omatunto piti hänet varuillaan. Siinä samassa kun karhu koetti hairaista häntä suuhunsa, hyppäsi hän pitkällä loikkauksella syrjään; karhu tavoitti häntä ainoastaan hiukan takavilloista, joita sai suunsa täyteen, mutta Jussi paineli metsään, että risut rasahtelivat. Karhu yritti mennä perässä, mutta luopui pian turhasta takaa-ajosta ja palasi takaisin katsomaan, minne se toinen outo elukka hävisi, joka oli ollut Jussin seurassa. Sitä ei kuitenkaan näkynyt ollenkaan, tiheästä kuusesta vain kuului vihainen marmatus. Ei joutanut karhu sen enempää siinä näitä häiveröisiä otuksia vahtimaan, vaan jatkoi leveästi matkaansa hiukan nolostuneena.
Aikaa myöten palaili Jussikin pakomatkaltaan kissan luo ja niin lähdettiin taas eteenpäin. Kissa hyrräili ivallisesti ja lauleskeli itsekseen: »Sataneuvo saatiin, tuhatneuvo tyssättiin, pitkäsääri juosta saapi, yksineuvo puuhun pääsi, pitää siinä paikkansa.» Jussi oli nolona kerskailuistaan eikä vastannut mitään kissan pilkkaan, ja niin mentiin edelleen saalista hakemaan.
Sanoi siinä vihdoin Jussi, että mitä viljaa tässä nyt sitten ensimmäiseksi haetaan? Kissa vastasi: »Minä otan sen viljan, mikä ensimmäiseksi alkaa edessäni mataa.» Jussi kummastui siitä kovin ja kokemattomana metsämiehenä kysyi, käykö niitä kaikkia ottaminen. Kissa luuli hänen tarkoittavan, uskaltaako niitä kaikkia ottaa, ja vastasi puolestaan uljaasti: »En minä koskaan pelkää, vaan otan vointini mukaan kaikki.»
Olipa siinä sitten päästäminen tiellä poikkiteloin, jolloin Jussi kysyi vähän arastellen, ottaako naapuri sen elävän. Mutta kissa värähdytti viiksiään halveksivasti ja sanoi: »En minä huoli siitä, se on niin vähäinen minun korjata.» — »Ähää! Vieläkö ovat karvasi kikkurassa?» vikisi siihen päästäjäinen pilkallisesti. Kissa yritti tomahtaa niskaan, mutta siinä samassa oli päästäjäinen kadonnut juuren alle. »Mitä se sillä tarkoitti, että vieläkö ovat karvasi kikkurassa?» kysyi Jussi kummastellen. »Ka mitä! Vanhoja päästäjäisten juoruja ja juttujapa tietenkin», vastasi kissa ja kertoili siinä kulkiessa.
»Kun päästäjäinen on niin perin vähäinen otus ja vielä kirottu, että sen täytyy tielle kuolla, jos siihen joutuu, eivät kissat viitsi sitä syödä. Tästäpä päästäjäiset ovat ruvenneet luulemaan, ettemme me kissat uskalla sitä syödä, ja ovat keksineet jutun, jolla toisiaan huvittavat ja jota kertoessaan yhä enemmän ylpistyvät. Olivat muka kerran kissa ja päästäjäinen ruvenneet väkikapulan vetoon ja päästäjäinen oli jo edeltäpäin kerskaillut voittavansa kissan. Kissa oli siihen silloin vastannut: 'Et suinkaan sinä minua voita, kun olet noin pieni eikä sinulla ole viiksiäkään suussasi; katsopas, kuinka pitkät virkakarvat minulla on — kun minä oikein ne venytän, niin tulen syltä laajaksi.' 'Vhiuu!' oli siihen päästäjäinen viheltänyt halveksivasti ja kerskannut: 'Tuo nyt ei ole mikään ihme siihen nähden, mikä siitä tulee, kun minä rupean venyttämään häntääni!' Ja siinä rupeaakin päästäjäinen muka samalla venyttämään häntäänsä, niin että siitä paisuu kolmatta korttelia leveä kullekin taholle. Silloin nauroi kissa ja sanoi: 'Eihän se pitkäksi tullutkaan, vaan leveni.' 'Älä puhu mitään!' koveni päästäjäinen, 'kunhan minä toisen kerran sen venytän, niin et näekään, kuinka pitkä se on. Kuule, pidäpä sinä tuosta häntäni nenästä kiinni, niin minä lähden juoksemaan, joten venytetään se sillä tavalla.' Kissa, joka päästäjäisten kertomuksen mukaan vielä siihen aikaan oli hyvin tyhmä, teki kuten toinen käski, ja päästäjäinen läksi juoksemaan. No mitäs! Päästäjäisen häntä katkesi ja jäi kissan kynteen, mutta päästäjäinen juoksee vain juoksemistaan, kunnes oli aivan näkymättömissä, josta sitten huusi kissalle: 'Vieläkö venytän?' Kissa oli muka tyhmänä vastannut: 'Älä toki enää! Enhän minä saa virkakarvojani noin pitkiksi, vaikka yksittäinkin niitä venyttäisin.' 'No miksi sitten rupeat kanssani veikkaan ja väkikapulan vetoon?' ihmettelee silloin muka päästäjäinen, 'ymmärtänethän nyt, että jos minä otan kapulasta kiinni, niin et sinä, kissa, mahda minulle siinäkään mitään. Mutta kun et uskone, niin koetetaan.'
»Tämä nyt on sellaista päästäjäisten mielijuttua omien miesten suurista töistä, jollaisia aina heikommat sepittelevät niistä voitoista, joita muka ovat väkevämmistään saaneet, jollei voimalla, niin viekkaudella. Niinpä nyt päästäjäiset kertovat, että heidän miehensä meni ja löi kapulan seinään sekä käski kissaa vetämään. Kissa vetää voimainsa takaa, ei saa kapulaa liikahtamaankaan ja ähisee: 'Mau mau!' Päästäjäinen seinän vierestä kohta ärähtää: 'No, mitä sinä nyt muita avuksi huudat, yksinhän minäkin täällä olen!' —'Enhän minä apua huuda', närkästyi siitä kissakin, 'sanoin vain, että tule näköisälle!' — 'Voi mies parka, mitä sinä nyt puhut!' säälitteli muka kissaa silloin päästäjäinen, 'jos minä nyt tulen sinne näköisälle, niin minä vien sinut järveen.' 'No tulehan nyt kuitenkin', puhuu kissa, 'niin koetetaan voimia toisella tavalla.' Äkkiä päästäjäinen sieltä seinän varjosta löytääkin kissan korville, jolloin tämä säikähtää ja lähtee juoksemaan pakoon. Juoksee, juoksee, eikä katso säikähdyksissään eteensä, vaan putoaakin kaivoon, päästäjäinen yhä niskassa teutaroimassa. 'Katso nyt!' ärjäisi päästäjäinen, 'enkö minä sanonut sinulle äsken, että minä vien sinut järveen! Minähän täältä kyllä ylös pääsen, mutta kuinka sinun käy?' — 'No, onhan ne minullakin pitkät kynnet, joilla voin nousta ylös', koetti nyt muka kissa sanoa, ja niin lähtivät he kiipeämään ylöspäin, toinen toista nurkkaa. Kun päästäjäinen tällöin näki, että pääsee todellakin kissa pois kaivosta, niin hän muka silloin hypätä kapsautti kissan kynsille, jolloin tämä hätääntyneenä pudota molskahti jälleen takaisin kaivoon. Itse hän kaivon reunalle päästyään kerskaili olevansa aivan kuiva ja kyseli kissalta, joka uudelleen nurkkaa myöten kapusi ylös, miten tämä aikoi saada turkkinsa kuivaksi. Ei osannut kissa siihen mitään vastata, jolloin päästäjäinen muka säälivästi kerskasi: 'No tule tänne, niin minä kuivaan takkisi!' ja lähti viemään kissaa mukanaan. Menivät pirttiin, jossa uunissa paloi valkea. Kissa päristeli vettä karvoistaan ja arveli: 'Jos voisitkin minut kuivata, niin ihan palkinnon antaisin!' — 'Kyllä se käy päinsä!' oli muka päästäjäinen kehunut ja sanonut uunia osoittaen: 'Tuolla on kirkas valo, hyppääpäs sinne, niin kyllä takkisi kuivaa!' Ja päästäjäiset kuvittelevat kissan niin tyhmäksi, että kertovat hänen hypänneen palavaan uuniin, jossa karvat paloivat kikkaraan, ennen kuin ehti pois pyörähtää. Sillä se nytkin tuo äskeinen peijakas minulle huuti, että vieläkö ovat karvat kikkarassa.
»Tällaisella kissojen pilkkaamisella ja solvaamisella päästäjäisten kansa itseään huvittelee ja kun he tätä kertovat toisilleen, kukin valehdellen lisää minkä jaksaa, uskovat he lopuksi jutun aivan kokonaan ja halveksivat kissaa mahdottomasti. Mutta kissapa halveksii heitä niin, ettei edes viitsi syödä päästäjäistä, ja sekös heitä vasta harmittaa.»
Näin kertoi kissa Jussille heidän siinä kulkiessaan ja Jussi kuunteli korvat hörössä ja silmät ihmetyksestä entistä pyöreämpinä, mutta kissa oli kaksimielisen näköinen, nauraen mielessään Jussin tyhmällä ulkomuodolla. Mennään siinä vähän matkaa, niin jopas tulikin eteen hiiri. Nähtyään sen kehoitti kissa: »No Jussi, otapas tuosta tuo elävä!» — »En minä sitä kiinni saa, kovin se on vikevä jaloiltaan, vaikka onkin niin pieni. Saanetko sinäkään!» — »Eipä tiedä», sanoi kissa, »annahan kun tässä pyssyni siivoan, niin ehkä se tulee otetuksi.» Sitten kissa nuolaisi käpäläänsä, pesaista hotaisi silmiänsä ja kehoitti Jussia pitämään silmällä, minne päin hiiri menee. Kun kissa sai silmänsä pestyksi, osoitti Jussi, minne päin hiiri oli mennyt, ja kissa lähti hiipimään perässä. »Ahaa, vai tuolla keinollako se nyt otetaan?» ihmetteli Jussi. »Niin, tällähän se otto ensin alkuun pannaan, mutta katsohan nyt tarkasti, kun minä ammun.» Ja sitten hetken perästä kissa kokosikin jalat alleen ja iskeä tupsasi hiiren niskaan, sai sen kynteensä ja kysyi Jussilta: »Näkyikö ruudin savua?» — »Ei tässä tunnu ruutia, ei savua eikä muuta pahaa väkyä», vastasi Jussi ihmeissään ja kysyi: »Sinullako sitten on oikein pyssy, jolla sinä ammut?» »Onhan ne tullut hankituksi, kiväärit, pistoolit, rihlapyssyt ja ruutisarvet», sanoi siihen kissa välinpitämättömästi.
Uteliaasti tiedusteli nyt Jussi, millä tavalla kissan hankkima vilja keitettäisiin. »Vielä tämä tässä keittää, eikö paistaa!» murahti kissa halveksivasti, »tämähän on hipleä tältään syödä.» Mutta Jussi sanoi siihen inhoten, ettei se ole siltään ainakaan hänen syötävänsä. »No jo nyt jotakin», tuumi siihen kissa, puraisi hiireltä pään rikki ja opetti Jussia: »Kaikki metsän elävä, mikä saadaan metsällä käytäessä, on syötävä päästä pitäen.» Ja niin söi kissa hiiren hyvällä maulla kokonaan, jättäen vain suolet ja mahan. Kun Jussi kysyi, miksi hän ne jätti syömättä, vastasi kissa oppineensa puhtaalle lihalle.
»Niin», sanoi kissa, »näin minä metsällä käyn. Läksimme kerran koiran kanssa metsälle ja koira kerskaili, etten minä muka pidä hänelle ollenkaan; jos minä olen sukkela, niin hänpä on vahva ja kaikista ripein, jolla vainukin nokassa vetää saalista kohti. Siihen minä arvelin vain, että jospa hyvinkin lienet rivakka juoksuille ja saattaneepa kylläkin olla nokkasi hyvä, mutta jos turhia haukahtelet, niin parasta on ottaa evästä kotoa. Minulla taas ei ole muuta kerskaamista kuin että kuulo on hyvä, näkö tarkka ja kynsi terävä, niin että jos minä niitä kuulen lahokannosta tahi kiven alta ja sen kynteen saan niin siinä se pysyy. Koira siihen vain sanoi, että mitäpä tuolla eväällä tehtäneen, eläähän siellä sen päivänsä ja jos kova hätä tulee, niin otetaan naapurista. Minä kyllä huomautin, etteihän salolla, jos sinne uuvutaan, mitään naapuria ole, mutta koira vain yhä enemmän ylvästyi, etteihän tuota toki niin tyhjänä pysyttäne, ettei eväskontitta toimeen tulla. Ja niin lähdettiin.
»Metsästettiin siinä sitten se aamupäivä ja koira koetti ajamalla ottaa metsänviljaa, mutta eihän se sitä saanut. Tuli sitten syönnin aika, mutta eipä ollutkaan mitä syödä koiralla — minä sieltä olin otellut hiiriä kynteeni kosolta ja syönyt. Koira hoputteli kotiin lähtemään, kun oli ruoan aika, mutta minä sanoin vain: 'Ei tässä nyt ole nälkä, minä söin äsken vahvasti.' Koira tiedusteli, mitä minä olin syönyt. 'Hiiriäpä tietenkin!' — 'Annappas minullekin!' — 'Ota itse!' Koira siitä saikin hiiren näkyviinsä ja ajaa suhkaisi sitä, mutta se menikin komoon. Koira rupesi penkomaan sitä puolta, josta se meni sisään, mutta minäpäs pistäysinkin toiselle puolelle, jonne pian hiiri tuli. Ei muuta kuin pistin kourani taas ja siinä oli hiiri minulla kynnessä. 'Katsoppas nyt, kuka tämän sai!' sanoin koiralle ja rupesin syömään saalistani, mutta silloin se veitikka suuttui ja rupesi riitelemään. Sanoi, että minulla on hänen veitsensä ja että minä varkain syön hänen saaliitaan; hän ei ole saanut syödä koko päivänä, vaikka sanovat koiralla veitsen olevan. Minä vain siihen vastaan huomautin, ettei tässä ole toki veistä tarvittukaan, enkähän minä kaikkia saaliitani huutaen ajele niinkuin eräät toiset, jotka kyllä ovat valmiit ilman evästä metsään lähtemään, mutta siellä jo toisilta nälkäänsä hiiriä kerjäävät. Enempää en ehtinyt sanoa, kun koira jo ryntää niskaani, niin että hädin tuskin ehdin hiiri suussani holpaista puuhun. Kerkesin kuitenkin ja sanoin puusta nolostuneelle koiralle: 'Kumpikin on täällä, sekä saalis että minä!' Koira luikki häpeissään tiehensä.
»Mutta vähän matkan päässä se sai nenäänsä jäniksen jäljet ja lähti niitä haukkuen seuraamaan. Jänis ei ollutkaan kaukana, vaan laukkasi aivan koiran edessä ihan minun puutani kohti. Ajattelin silloin, että nytpä minä näytän koiralle, kuka tässä oikea metsämies on, siivosin ja latasin pyssyni ja olin varuillani. Juuri kun jänis oli puun alla kohdallani, puulausin minä sille selkään ja väänsin niskat poikki, niin että siinä oli koiran tullessa komea saalis meillä edessä. 'Näetkös nyt', sanoin koiralle, 'enkö pitänyt puoliani metsällä? Sinä luulit kaikki voittavasi voimallasi, mutta eikös oppi työtä tee?' Koiran täytyi myöntyä ja hän söi vatsansa täyteen jäniksestä, kehuen hyvää olevan. Ja oivallistahan se onkin jäniksen paisti.»
Tämän sanoessaan oli kissa hyvin pahanenteisen näköinen ja katseli Jussia niin, että tätä ihan pöyristytti. »Niin niin, Jussi kulta», sanoi kissa, »tässä tuntuu rupeavan kovasti hiukaamaan, sillä kauankos miehen vatsassa yhden hiiren jälki tuntuu, joten on parasta, että sinäkin vuorostasi rupeat tähän syömistä puuhaamaan.» — »Mielelläni», sai Jussi sanotuksi ja vei ankaran asuintoverinsa haavikkoon. »Tästä minä otan leipäjauhoja», sanoi hän kissalle, alkoi itse jälttää haavan kuorta ja sitä purra vepitti. »Sinä teet vahinkoa puille», moitti kissa häntä siitä, mutta Jussi koki puolustautua. »Vaikka minä otankin kuoren», sanoi hän, »niin minä olen silti hyväntahtoinen: se puu kun kuivaa, niin siitä tulee hyvää keittopuuta vaimoväelle.» Ja sitten Jussi kiltisti kehoitti kissaa syömään haavan kuorta kuten hänkin, sanoen että hänellä on siinä puuttumaton leivän aine, mutta kissa vain murahteli ja marmatteli yhä kiukkuisemmin. »Haavan kuorta!» sanoi hän, »se, jolla on neljännen utaren osa lehmän annista, kuten minulla, ei ikinä syö haavankuorta, mutta sinähän et saa lehmän antia milloinkaan, tuollainen.» — »Enhän minä saakaan», koki Jussi arasti siihen selitellä, silmät ja korvat pystyssä, »mutta kyllä minulla silti, kuten sanottu, on puuttumaton leipäaine. Kesällä minä saan kylväneen ja kyntäneen ohrahalmeesta ottaa osan päältä ja talvellahan minulla on leipäjauho tuulen heiluteltavana: tuuli kun näitä jäätyneitä haapoja heiluttaa, niin ne kilajavat ja halajavat, ja niin minä tiedän mennä sinne, missä niitä on.» — »Älä älä, Jussi rukka, kerskaile sillä ohrahalmeellasi», varoitti kissa, »sillä olen siihen minäkin osamies.» Ja tarkastellen Jussia pahanenteisesti sekä kiroillen hännällänsä kissa jatkoi: »Siihen jos halmeeseen tulee semmoinen vihollinen, että se alkaa sitä liiemmäksi syödä, niin minä saan kyntäneen ja kylväneen puolesta sen tappaa!»
Äkkiä silloin lakkasi Jussin suu vepittämästä. Hän hyppäsi kissasta turvallisen välimatkan päähän ja sanoi: »Pois minä matkastasi eroan, sillä sinä taidatkin olla minulle vihamies!» Ja kauhuissaan läksi hän laukkaamaan takaisin kotiinsa autiotuvalle. Mutta siitä päivin tuli kissa niin topakaksi, että missä vain jäniksen kiinni saapi, siinä tarraa niskasta kiinni kahdella kouralla ja tappaa, päänkin musertaa ja syö, mutta mahan heittää siltään.
Mitä kissa kerskasi osuudestansa lehmän antiin, onkin totta. Olipa nimittäin aikojen alussa lehmällä yhtä monta udarta kuin siallakin, mahan alus aivan täynnä ja kissa sekä koira olivat oppineet maidolle ja kävivät lehmää imemässä. Mutta akka oli päinvastoin tästä udarten paljoudesta suutuksissaan, kun oli paljon vaivaa niiden kaikkien lypsämisessä, ja parkui, etteivät astiatkaan riitä tuollaiselle maidon määrälle. Jopahan kerran äityi aivan vihan vimmaan ja rupesi utaria pois leikkaamaan ja tuleen kantamaan. »Älä minun osaani!» pyysivät sekä koira että kissa, mutta ei akka totellut, vaan kantoi utaret tuleen. Silloin koira ja kissa töytäsivät niitä sieltä pois ottamaan ja kumpainenkin sai kaksi, josta sitten annettiin koiralle oikeus toiseen ja kissalle neljänteen utareen. Niin ovat koiran ja kissan neuvokkuuden vuoksi muutkin maitoa saaneet, sillä ilman heitä olisi tuo hullu akka saanut kaikki utaret poltetuksi.
XXVIII.
KUN KISSASTA KARHU KASVAA, VARO SILLOIN SILMIÄSI.
Siinä kohta kourihinsa
Kaappasi käpälihinsä,
Tappoi hiiren hirveästi
Ja kaotti kauheasti.
Ennen kuin seurataan etemmäksi Jussin retken vaiheita, on vihdoinkin annettava tarkempia tietoja hiirestä ja hänen väestään, koskapa hänestä on jo aikaisemminkin mainittu ja koska hänellä on kissan elämässä niin suuri merkitys.
Ennen on kerrottu, että hiiri on pahan luoma ja että luoja loi kissan sille koppariksi. Alottelee hiiri elantoansa sitten, rakentaa itselleen talon ja joutuu sammakon naapuriksi. Tutustellaan siinä naapurukset, käydään toisissaan ja ystävinä eletään, kunnes kerta tuli nälkä ja kova aika kummallekin. Täytyi lähteä ruoan hankintaan. Molemmilla olikin melkoinen pyyntionni, sillä sammakko löysi pienen lieron ja hiiri talon multapenkistä kuolleen russakan. Touhuissaan nyt äijät veivät saaliinsa kotiin ja syöttivät sen pojilleen. Mutta paljonkos nyt kuolleesta russakasta ruoaksi on! Nälkäisenä hiiri ajatteli, että ehkäpä sammakko antaisi hänelle omastaan lisää, ja meni sammakon talolle. Täällä isäntä parhaillaan syötti poikiansa, joita oli niin paljon, että ihan kuhisemalla. Ahneesti hiiri nyt katseli äärestä ja arveli mielessään, että on sammakolla poikia, vaikka toiselle syötettäväksi. Tottapa hiiri oli niin nälkäisen näköinen, koskapa sammakko älysi hänen ajatuksensa ja vihaisesti ärjäisi: »Mitä sinä minun pesälleni tulet! Syöt vielä kaikki minun poikani.» — »Enhän minä söisi niitä», puolustelihe hiiri, »jos heitä nyt vähän maistaisinkin!» Sammakko ryntäsi silloin vieraansa niskaan ja siinä syntyi semmoinen tappelu, että se nyt oli vallan hirveätä. Ja sammakko oli oikeassa, sillä jos hän olisi antanut hiiren edes maistaa poikiaan, niin kyllä tämä pian olisi makuun päästyään niistä kaikistakin selvän tehnyt.
Saatiin sitten kuitenkin naapurirauha jälleen solmituksi, vaikka molempain sappi kiehuikin aika tavalla. Katsellessaan sammakon elämää sanoi hiiri eräänä päivänä: »Miksi sinä vedessä asut ja mitäs siellä teet? Parempihan toki on maalla olla.» Sammakolla juolahti silloin koston tuuma mieleen ja hän vastasi kehuen. »Ei veikkonen! Parempi minun olentoni vedessä on kuin sinun maalla. Kunpa tulisit kerta sinäkin veteen niin näkisit, kuinka siellä on hyvä olla. Kyllähän tämä maalla olo tunnetaan.» Silloin tuli hiiri todellakin uteliaaksi ja pyysi: »No, viepäs minutkin veteen, että saan koettaa, mitenkä siellä eletään.» Sammakko oli heti valmis ja neuvoi: »Laitahan lanka jalkaasi, että sidotaan sinut sillä minun kinttuuni.» Hiiri teki käskyn mukaan ja niin mentiin yhdessä lammikkoon. Sammakko sukelsi ja rupesi vetämään hiirtä veden alle; hädissään tämä siinä pinnalla uiskenteli ja pyöriskeli Tuonpa näki ilmassa kiitelevä teräväsilmäinen haukkaa tuikaisi alas ja otti hiiren kynteensä, jolloin sammakollakin tuli lähtö yläilmoihin. Niin saivat sammakon kostonhimon vuoksi naapurukset surkeasti surmansa.
Kun hiiren lapsia rupesi nyt ankarasti köyhyys ja nälkä ahdistamaan, arveli vanhin poika, jolle isännän arvo periytyi, että kyllä tässä täytyy jotakin tointa ruveta pitämään. Mitäpäs muuta kuin hän avasi räätälinliikkeen ruveten tekemään kansalle kaikkea vaatepartta, mitä se suinkin tarvitsi. Liike kävi hyvin ja puute oli kaukana. Mutta eräänä päivänä ilmestyikin työhuoneen ovelle kissa, joka hiiren silmillä katsottuna on kauhistuttavan suuri peto. Vavisten kysyi nyt pikku räätäli, mitä asiaa isolla isännällä olisi. »Tulin takkia teettämään mestarilla», vastasi kissa harvakseen, uteliaana katsellen hiirtä, joka istui pöydällään jalat ristissä allansa ja ompeli, että suihke kävi. »Ka, mikäpäs siinä, tehdään vain herralle takki!» sanoi hiiri, tempasi mittanauhan ja rupesi ottamaan kissasta takin mittaa, luvaten suorittaa työn joutuin ja hyvin.
Mutta eihän hiiri parka ollut ennen kissan kokoiselle eläimelle mitään ommellut ja niinpä hän leikkasikin kankaan pilalle eikä saanut siitä takkia syntymään. Kun kissa tuli sitä noutamaan, täytyi hiiren ilmoittaa, ettei siitä takkia tullutkaan. »No mikä siitä tuli?» kysyi nyt kissa hiukan karmeasti. Hädissään hiiri valehtelu »Housut.» Kissa tyytyi siihen, koska hän sattui tarvitsemaan housujakin, ja poistui odottamaan niiden valmistumista.
Mutta jos oli takkia vaikea tehdä, niin housut ne vasta konstikkaat olivat. Kun kissa tuli niitä noutamaan, täytyi hiiren taas hädissään tunnustaa: »Ei niistä housuja tullut.» — »No mikä niistä tuli?» — »Liivit». Kissa tyytyi vielä kuitenkin ja meni pois odottelemaan liiviensä valmistumista.
Hiiri parka oli kuitenkin silponut ja leikellyt kankaan niin pahasti pilalle, ettei siitä syntynyt liivejäkään. »Ei siitä liivejä tullutkaan», selitti hän kissalle. »No mikä siitä tuli?» — »Lakki.» Kissa marahti pahasti, mutta piti vielä suunsa kiinni.
Nyt oli hiiri päivissä. Hikipäissään hän koetti sommitella kankaan tilkuista lakkia, mutta turhaan. »Ei siitä lakkia tullutkaan», hätäili hän kissalle, joka vaativana oli ilmestynyt oven suuhun odottamaan.
»No mikä siitä tuli?» — »Tuppi.»
Koska kissa oli juuri saanut itselleen uudet ampumavehkeet ja sapelit, arveli hän tuppeakin tarvitsevansa ja tyytyi, mutta kun hiiri hänelle seuraavalla kerralla selitti, ettei siitä tuppea tullutkaan, vaan tuluspussi, loppui hänen kärsivällisyytensä. Hän puulasi sanaa sanomatta räätäli paran niskaan ja söi hänet nahkoine karvoineen surkeasti. Siihen loppui hiiren räätälinliike, kun itse mestari ja omistaja täten menetti henkensä.
Asema kävi nyt hiiren talossa sangen arveluttavaksi, kun ei tahtonut syömistä riittää. Ei auttanut muu kuin lähteä kylälle katselemaan, aukenisiko sieltä joku neuvo eteen. Olipa silloin Maaria matala muori lypsänyt lehmänsä ja siivilöinyt maitonsa hulikkaan, jonka oli pannut penkille maitohuoneeseen. Saapui siihen hiiri silloin veljensä ja sisarensa kanssa ja nyt he joivat ja sotkivat sen maidon kokonaan, kunnes hulikka kaatui suurella ryminällä. Pahan omantunnon vaivaamana hiiri silkin lähti pakoon.
Eipä sattunut nyt sen paremmin kuin että itse kissa tuli pakolaisia vastaan ja tiedusti yrmeästi, mistä hiiri rukka oli hiihtämässä. Hiiri silloin vilpittömästi kertoi, mitä oli tapahtunut, kuinka
»meni veikko, joi vähäisen, meni sinkku, puolet lappoi, menin mie ja kaikki kaadoin.»
Sellaista pahaa hän oli laatinut ja katui sitä katkerasti. Asian kuultuaan kissa hirveästi julmistui, tavoitti pakolaiset kiinni ja ripusti heidät kaikki hirteen. Siinä eivät auttaneet sulavimmatkaan rukoukset mitään. Koetti hiiri kyllä parastansa sanoen: »Sinulla on silmät kuin taivaan tähdet, korvat kuin hopeat, käpälät kuin muurimiehelä ja häntä kuin kirkontorni», mutta kissa vain murahti: »Älä puhu joutavia!» ja veti hirteen. Sitten hän nylki hiiriltä nahat ja möi ne suuresta summasta, jolla osti itselleen hiirenkarvaisen oriin ajellakseen.
Hiiren ja kissan välit huononivat tämän jälkeen yhä enemmän, niin että hiiri viimein häätyi pakenemaan perheineen metsään, jonne mättähäiselle poloinen rakensi itselleen kotasen. Mutta osasihan kissa sinnekin. Kun hiiri rukka kerran oli lähettänyt poikansa halkometsään pieni kelkkanen perässä ja pieni kirves kelkkasessa, osui kissa tulemaan vastaan, ja vaikka hiiri olisi kuinka koettanut sievällä puheella tuota yrmyriä rauhoittaa, niin turhaa kaikki. Siihen loppui sen hiiren virsi. Sitten kissa osui hiiren kotasellekin, jossa tuo pienoinen perehinensä asui, kolkutti ylpeästi ovelle ja ärjäisi: »Anna hiiri tyttösi!» Kun hiiri säikähtyneenä tiedusteli, miksi nyt itse iso isäntä hänen tytärtänsä vaatii, vastasi kissa: »Rinnallani istujaksi, kanssani kasuajaksi.» Hiiri parka epäili kovin kissan aikomuksia, ja koetti selittää, ettei hänen tyttärensä toki sovi kissan puolisoksi, koska se on yhtä musta kuin hän, emokin, on. Kissa ei kuitenkaan estelyistä välittänyt, ravisteli vain röyhkeästi kotasen ovea ja sanoi: »Minun Kietonen mielestäni, sima, maito silmästäni!» Surren täytyi silloin hiiren antaa tyttärensä tuolle hirveälle kosijalle ja tiettyhän se on, kuinka siinä kävi: katti, se kosio kaunis, pian hirtti hiiren lapsen, surmasi hyvänsukuisen!
Kauhea pelko valtasi nyt koko hiirien kansan, kun kissan hirmutöillä ei enää ollut mitään rajaa. He kokoontuivat kaikin neuvottelemaan, mitä sille oikein olisi tehtävä. Lopuksi joku huomasi: »Ostetaan kello ja pannaan se sen kaulaan, niin kuullaan aina, kun se tulee!» Se oli kaikista hyvä neuvo, he kokosivat rahaa ja ostivat oikein sievän ja näppärän kellon. Mutta silloinpa nousikin kiivas kiista siitä, kuka menee ripustamaan kellon paikalleen, ja pian huomattiin, ettei niin rohkeata sankaria löytynyt koko hiirikansasta. Kaduttiin siinä jo, että oli tuhlattu ainoat rahapennit kellon ostoon, jolla ei nyt kuitenkaan mitään tehty kunnes hyvä haltia ostikin sen heiltä ja lahjoitti kukkasille. Siitä asti ovat mäet olleet täynnä »kissankelloja.»
Auttamattomasti oli täten hiirikansa joutunut kissan orjuuteen, eivätkä sen sukulaisistakaan uskaltaneet muut kissalle röyhkeillä kuin rotta. Kissa kun kokosi hiiriä pankolleen ja pani nukkumaan, niin rotta tuli ja söi ne. Kertapa kuitenkin kissa havahtui, näki, että nyt on rotta hänen hiiripankollansa, ja lähti tavoittamaan sitä kiinni. Tämäpä vain pelkäämättä isoitteli kissalle: »Minäpä saan juosta paksuin vatsoin edellä, kun sinä raukka saat tulla hoikin vatsoin perässä!» — »Odotahan!» sähisi kissa, »kyllä minä vielä sinut kiinni saan, ja silloin saat maksaa siitä, että söit minun saaliini!» — »Et sinä minua kiinni saa», nauroi rotta, »minulla on hoikat ja pikkuiset jalat, joilla minä astun tiheästi, mutta sinä isoillasi astut harvaan.» Ja tätä puhuessaan ja pilkatessaan rotta juosta pyryytti edellä, kissan tullessa perässä, kunnes rotta samalla pyörähtikin ahtaaseen reikään ja sanoi: »Tule nyt ottamaan kiinni, jos mahdut.» Kissa sydämistyi tästä niin, että siitä päivin aina reikien edessä rottia ja hiiriä vahtii.
* * * * *
Mutta sepä siitä, sillä nyt on katsottava, kuinka jänikselle sitten kävi.
XXIX.
PITKÄ ON PAHA METSÄSSÄ.
Pukkipa kipokaponen,
Jo teki tihua työtä,
Rupesi rumille töille,
Painui töille törkehille.
Kauhuissaan Jussi laukkaa takaisin asunnolleen Katilan autiotuvalle. Suoraa päätä töytää hän pihalle ja siitä tupaan, jonne lyykähtää peräpenkille. Mutta siinä hän uudelleen säikähtää: hämärän tuvan ovelle kohoaa hänen eteensä hirmuinen olento, päässä kaksi pitkää sarvea, leuan alla pitkä parta ja muuten hallava ja villava. Konsa näkee Jussin, niin heti prähähtää kolkolla äänellä ja nousee takajaloilleen — ei ehtinyt Jussi enempää katsomaan, vaan läksi uudelleen mennä puikkimaan kuin henkensä edestä.
Ei tiennyt Jussi rukka, etteihän se prähähtäjä mikään sen kauheampi peto ollut kuin Kääpälän vanha pukki, joka uudelleen oli pistäytynyt tänne autiotuvalle, kun oli kerran sinne tien oppinut. Ja oikeastaan hän oli nyt täällä pakoretkellä, kun oli suututtanut Kääpälän vaarin, joka oli uhannut hänet tappaa. Asia oli seuraava.
Oli pukki siinä laihana kävellä köpitellyt pihamaalla, niin oli vaari tuskautunut ja sanonut tyttärelleen, että vie tuo pukki tuosta paremmille laitumille ja katso, että syö hyvin, kun on niin laiha ja surkea. No, olihan tyttö vienyt ja hyvin oli paimentanut, hyvillä laitumilla kuljettanut, kunnes ajoi illalla kotiin. Siellä on jo vaari portilla ja kysyy: »Söitkö, vuohi rukka, tänäpänä ja joitko, vuohi rukka, tänäpänä?» Pukki, joka oli luonnoltaan hiukan leikkisä, vastata hivautti ylimielisesti: »Söin: kun lehdikköön juoksimme, niin siitä sarasen tapasin, joen poikki kun hyppäsin, ka siitä vettä ryyppäsin.» Äijä tästä suuttui tyttärelleen kovasti, kun muka niin huonosti oli paimentanut, ja ajoi hänet tiehensä.
Sydäntyneenä vaari seuraavana päivänä työnsi akkansa paimeneen ja varoitti hyville laitumille viemään. Akka tekee työtä käskettyä, syöttää, juottaa pukkia hyvin, ja saattaa hänet illalla turvallisesti kotiin. Mutta taaskin pukki ilkeyksissään vaarille vastaa tämän kysymykseen: »Söin: kun lehdikköön juoksimme, niin siitä sarasen tapasin, joen poikki kun hyppäsin, ka siitä vettä ryyppäsin.» Äijä silloin sydäntyy yhä enemmän ja ajaa akkansa sen tien perään, kun oli hänen pukkiansa niin huonosti paimentanut, ja lupasi itse lähteä seuraavana päivänä paimeneen, että kerrankin tulisi pukki kunnollisesti syötetyksi.
Niinpä lähtikin ukko itse seuraavana päivänä pukkia laitumille saattelemaan ja paimensi hänet niin hyvin, ettei paremmasta apua. Illalla kun sitten kotiin saatteli, niin kiirehti itse portille edeltäpäin pukilta kysymään, miten oli ollut laidun hyvä. Eipä pukki malttanut nytkään, vaan entiseen tapaan valehteli: »Söin: kun lehdikköön juoksimme, niin siitä sarasen tapasin, joen poikki kun hyppäsin, ka siitä vettä ryyppäsin.» — »Ahaa, vai sellainen otus sinä oletkin!» ärjäisi tähän vaari, köytti pukin, niininuoralla aitaan kiinni ja repesi veitsellään kaulaa leikkaamaan. Mutta kovin oli äijän veitsi tylsä, ei sen terä vienyt; silloin ukko lähti kiireesti pajaan juoksemaan, sen vielä siinä samassa teroittaakseen. Mutta sillä aikaa kun hän kikli ja kikli siellä pajassa, puri pukki niiniköyden poikki ja läksi mennä huristamaan salolle pakoon mokomata vihaista vaaria.
Pukki juoksi juoksemistaan, kunnes aivan väsyi ja hengästyi. Onneksi oli siinä ääressä kirkas lähde ja siitä hän joi pitkät siemaukset. Nähtyään sitten kuvansa veden pinnasta, suuret sarvensa, mulkosilmänsä ja pitkän partansa, nousi hänen rohkeutensa ja hän ärjäisi: »En pelkää, vaikka tulisi kuusi sutta!» Mutta siinä paha, missä mainitaan: kun hän käännähti, seisoikin hukka hänen takanaan. »Vai et pelkää», sanoi hukka miettiväisesti, nuoleskellen huuliaan, »sehän hyvä on — mitäpä minussa on pelkäämistä!» — »Voi, hyvä hukka!» ratkesi nyt pukki puhumaan aivan toisella äänellä, »etkö näe, että olen aivan humalassa! Mitäpä juopuneen puheista ja kerskailuista on taikaa. Anna nyt tämä kerta vielä anteeksi, niin en vasta suulla suurentele!» — »Niin» sanoi hukka, joka tarkoin muisti oman juopottelunsa Merkin kanssa eikä ollut pahoin nälkäinen, »niitä olut tekee, joista ei kalja tiedäkään. Olkoon menneeksi.» Ja pukki lähti kauhuissaan laukkaamaan, kunnes päätyi Katilan autiotuvalle.
Jänö nyt juoksi juoksemistaan, kunnes ei enää jaksanut, vaan istuutui koivun juurelle surkeasti itkemään. Tulee siihen kontio, matkaa sivuitse, ja kysyy: »Mitä sinä itket, mitä sinä murehdit?» — »Itken», vastasi jänö, »murehdin sitä, että mikä lienee moinen peto tullut minun pirttiini — sarvet on suuret, itse on leveä, ja kun prähähti pahalla äänellä, niin minä siitä pelästyin ja pakoon suohkahdime.» — »No johan nyt jotakin», ihmetteli karhu, »mikähän se sellainen elukka mahtanee olla? Lähdetään, niin kyllä minä ajan sen sieltä pois?» Mennään siinä yksissä, tullaan kynnykselle ja avataan uksi — siinä samassa pukki taas prähähtää pahalla äänellä ja nousee seisomaan. Eipä kestänyt kontionkaan sisu sitä näkyä ja ääntä, vaan pakoon lähti ukko puikkimaan, niin että häntävillat hulmusivat. Jänö päätyi taas koivun juurelle surkeuttansa itkemään.
Tulee siinä sitten hukkakin, matkailee omia teitänsä, näkee jänön ja kysyy, mitä nyt Jussi niin kovasti murehtii. Tämä kertoo asian, jolloin hukka tarjoutui ajamaan pois pirtistä mokoman kummituksen. Mutta jänö vastaa: »Ei sinussa liene ajajaa, kun jo kontiokin yritti, mutta ei saanut.» Lähdetään kuitenkin ja tullaan kynnykselle, mutta pakoonhan siitä oli lähteminen, kun pukki pimeän pirtin peräpenkiltä oikein pahalla äänellä prähähti ja partaansa pudisteli. Taas jänölle itku ja valitus koivun juurella työksi.
Tulee silloin peura, itsekseen astua narskuttelee koivun juurelle ja tiedustaa, mitä jänö rukka niin itkee ja murehtii. Saatuaan tietää moisen asian peura innostuu ja tarjoutuu ajamaan pedon pois. Silloinpa Jussiakin jo naurattaa ja hän vastaa: »Ei sinussa ole ajajaa, sinähän olet vielä arempi kuin minä!» — »Pois minä sen ajan!» kerskailee peura, »minä sitä sarviloilla pistelen, niin että kyljet tulevat reikiä täyteen.» No, mennään siitä sitten, uksi avataan, mutta kun pukki taas prähähti peräpenkiltä pahasti ja sarviaan keikautti, niin äkkiä menivät siitä sekä peura että jänis lipettiin. Kauas pois laukkaakin nyt jänis, ihan Immilän aidan taakse saakka, ja siihen istuutuu taas itkeä tuhertamaan.
Sattuu siinä silloin Immilän iso ja ylpeä kukko eukkoineen aidan taakse, kuulee Jussin itkun ja valituksen ja kysyy häneltä, mitä hän siinä nyt niin itkee ja murehtii. Kertoo silloin jänis asian, että mikä lienee moinen peto tullut hänen pirttiinsä — sarvet on suuret ja itse leveä, prähähti vielä pahalla äänellä, että pakoon täytyi siitä suohkahtaa. Kummastelee nyt asiaa kukko, että mikä on tosiaankin sellainen peto, »olisikohan ollut peura vai mikä?» — »Ehei ole peura!» vastaa jänis, »suora oli sarvinen, villainen, suuri.» Jopas nousi silloin kukolla kova luonto päälle ja hän ärjäisi: »Läkkä, minä ajan sen sieltä pirtistä pois!» Jussi siihen päästi pitkän naurun ja sanoi kukolle: »Eihän sinusta, veikkonen, ole ajajaksi! Johan siellä ollaan käyty kontiot, hukat ja peurat, eikä ole saatu pois!» Mutta Immilän iso kukko siitä vain tulistuu, nostelee siipiänsä, heiluttelee helttojansa ja todistaa: »Mutta minä sen sittenkin ajan pois, vaikka tässä pienetkin ollaan!» Eikä muuta kuin lähtee mennä vouhottamaan Katilan autiotupaa kohti, niin että Jussilla on täysi työ perässä pysyessä.
Tullaan siitä sitten perille ja avataan uksi. Siinäpä kun kukko silloin kohti tuvan lakea kiljaisi ja heilautti siipiään, niin paikalla karkasi pukki sieltä peräpenkiltä lattialle, että mikä kumma nyt ilmestyi tuvan ovelle. Ja kun kukko siitä toisen kerran laulaa hivahutti ja siipiään räpytteli, niin säikähti pukki pahasti ja rupesi katsomaan, mitä tietä tästä parhaiten pihalle pääsisi. Ja kun kukko sitten hyppäsi oistonaan sisään ja kolmannen kerran uhkaavasti kiekaisi, niin korentona lensi pukki ovesta pihalle ja yhtä suoraa kotiinsa, arvellen, että mieluummin vaikka pahankin vaarin kanssa tappelee kuin rupeaa tuollaisten petojen ja ränkyjäin kanssa otteluun.
Kukko siinä sitten ehdotteli Jussille, että ruvetaan tässä nyt vaikka yhdessä taloksi, kun on pirtti niin kaunis ja tanhua puhdas, mutta ei jänö siihen taipunut. »Pois minä lähden», sanoi hän, »näiltä Ilmolan mailta, sillä kovin täällä sattuu paljon outoja asioita eteen, pois menen entiseen tuttuun Metsolaani ja siellä sekä elän että kuolen.» Ja niin hän läksi, hartaasti kiiteltyään terhakkaa kukkoa, joka moisen pedon oli hänen pirtistään karkoittanut. Eikä kukkokaan viitsinyt jäädä yksikseen sinne metsän korpeen kiekumaan, vaan saapasteli takaisin Immilään ylpeänä tekemänsä sankarityön johdosta ja kiihkeästi haluten siitä kanoillensa kerskailla.
Sitten sitä ei ollutkaan enempää.
XXX.
JOS ON MIES VÄÄRÄ, KYLLÄ ON LAKI SUORA.
Tuki korvat tuomarilta,
Lahjo kaikki lautamiehet,
Nimismiehet miellyttele,
Silmät silkillä sitele.
Sillä aikaa kun hukka, kettu ja jänis sattuivat tällaisiin monenlaisiin seikkoihin Ilmolan mailla ja jo peräti kyllästyivät tutkimusmatkaansa, eleskeli karhu omia aikojaan ja puuhaili tanakasti luontonsa mukaan. Olihan hänellä Horpon isännän kanssa yhteinen kaski, jonka rukiista hänen piti saada tyvet, ja sitä kaskea hän usein kulki katsomassa, miten siellä viljat valmistuivat. Tuli siinä sitten rukiin tähkiä maistelleeksi ja huomasi ne ylen hyviksi sekä harjautui niin huhdassa käymään ja sitä sotkemaan. Horpon isäntäpä siitä suuttui ja vannoi: »Kylläs tavoitan!» Kavalan keinon keksikin nyt viekas Horpon isäntä. Hän kävi kotoansa kattilallisen kirkasta viinaa ja hautasi sen reunoja myöten sen polun viereen, jota myöten karhu tavallisesti saapui halmeelle, sekä poistui sitten turvapaikkaan katsoakseen, kelpaisiko ohdolle tämänlaatuinen mesijuoma.
Se oli kuulakas ja kirkas ilta, eikä aikaakaan, kun jo karhu saapuu halmeelle tavallista reittiänsä, yritti jo mennä viinapadan sivu, kun samalla omituinen, makea ja pistävä haju sattui hänen sieraimiinsa. Karhu pysähtyi, haisteli ja ajatteli: »Mikähän tässä niin makoisalta haiskahtaa?» Hän nuuski uudelleen ja huomasi vihdoin, että tuosta kirkkaasta lähteestähän sen hajun täytyy tulla. »Mukavaa vettäpä siinä tuntuu olevankin, haisee vähän kuin mesi, mutta tokko silti mettä lienee!» Hän pysähtyi ajattelevan näköisenä padan ääreen ja mietti. »Mitähän tuo tekisi, jos tuota maistaisi? Ei tuo sentään mahtane tappaa? Johan se nyt tappaisi — vesi!» Karhu kastoi ensin hiukan kielensä päätä, liposteli ja sanoi: »Ah!» Sitten hän kastoi koko kielensä ja otti vihdoin oikein pitkän ryypyn. »Mutta tämähän vasta pannahisen hyvää vettä onkin!
»Enpä ole moista ennen maistanut, tämä on parempaa kuin mesi, paljonkin parempaa, tässä asuu eri voima, täytyypä ottaa vieläkin kulaus, koska tuntuu niin janottavan.» Ja karhu täräytti naamaansa sellaisen ryypyn, että täytyi ihan vatsan pohjasta sen jälkeen ähkäistä.
Vähän ajan kuluttua tunsi karhu erinomaisen suloista aaltoilua koko ruumiissaan. Oli kuin olisi hänen aivokoppansa avartunut ja siellä ruvennut laulamaan tuhat rastasta ja sata satakieltä. Metsä, pelto, koko maailma läikähteli ja keinuili ihanasti hänen ympärillään ja hän rupesi onnellisena mörisemään ja litki lisäryyppyjä naamaansa. Äkkiä hän tunsi voimainsa kasvavan aivan suunnattomiksi, hän nousi kahdelle jalalle ja kajautti kämmenensä yhteen sekä karjaisi: »Hih!» Musta kaskenkanto tuntui siinä katselevan niin uhmailevasti — karhu tempasi sen juurineen ilmaan, löi maahan pirstaleiksi ja kiljaisi: »Vai mitä, häh!» Sitten hän raivostui ja rupesi oikein uhoten kantoja irti vääntämään ja niitä mäkeen mäikyttämään. »Vai siinä toljotatte, häh, ettekö usko vähemmällä, häh!» Niin hän raivosi hikipäissään kauan aikaa, kunnes vihdoin tunsi väsähtämistä ja palasi lähteensä ääreen juomaan mettä janoonsa.
Sitten hän tunsi, kuinka sanomattoman suuri onnen ja rauhan aalto hulvahti hänen ylitsensä. Hän lauleli möristen vanhoja lullamois-lallamois-laulujaan, imeskeli käpäliään ja oli ylen onnellinen. Väliin kasvoi riemu niin suureksi, että täytyi hypätä pystyyn, lyödä kahta kämmentä ja hihkaista. Mutta samalla tuntui taas niin suloisesti maata kohti viemaavan, että ihan piti pitkälleen paiskautua, niin, heittäytyä aivan selkäpiilleen, potkiskella hauskasti ja ihan sydämen pohjasta önähtää. Mieli kävi niin herkäksi ja suruisen makeaksi, kuin olisi herkullisen kipeästi leppoisassa löylyssä hieroskeltu ja vastalla kipeitä nivusia haudoskeltu. Karhu muisteli elämäänsä, vaivojansa ja vastuksiansa, kunnes tunsi niin suurta sääliä itseään ja koko maailmaa kohtaan, että rupesi katkerasti itkemään. Hänen teki mieli syleillä kaikkia, hukkaa, Jussia, kettu repaletta, metsää, männikköä, Horpon isäntääkin, koko maailmaa, tehdä sula, ilmeinen, ikuinen sovinto — ja rauha — ja rakkaus — hik! — heidän — hik! — kanssaan…
Karhu nukkui siihen multaiselle kasken reunalle syvään ja häiriintymättömään onnen uneen. Ei hän tiennyt mitään siitä, että Horpon isäntä lähestyi häntä varovaisesti renkinsä kanssa, kurkistellen kaukaa, miten oli metsän isännän laita. Nähtyään hänen makaavan kuin konsanaan kuollut karhu ainakin, pääsi heiltä iso ilo ja kiireesti he toivat metsän reunasta vankan ruunan lavakärryineen kaatuneen sankarin ääreen. »Eiköhän olisi viisainta kolauttaa sitä kirvespohjalla otsaan?» arveli renki. »Ei huolita metsän isäntää niin pahoin kohdella, suuttuu vielä. Ja kuoleekin se siihen pian itsestäänkin, ellei jo ole kuollut», vastasi isäntä estellen, sillä Ilmolan väki kunnioitti karhua kovasti. »Mutta eiköhän olisi sentään parasta surrata sitä hiukan nuorilla kiinni, sen varalta, että tiellä virkoaisi?» ehdotteli taas renki. »Ei noin juopunut niin äkkiä herää», sanoi isäntä, »nostetaanhan vain kärryille ja viedään kylään tällaisenaan, niin on akoilla nauramista.» Ja niin nostaa rotjauttivat karhu paran kärryille kuin vanhan säkin ja lähtivät ajaa rynkkyyttämään huonoa metsätietä Horppoa kohti.
Karhun onnellinen uni alkoi siinä matkalla häiriintyä. Hän uneksi, että kettu oli ottanut hänet kiinni, sitonut hänet lujasti, ja kuljetti häntä nyt kotiinsa syödäkseen. Karhu ponnisteli päästäkseen irti, mutta ei päässyt, sillä hänen raajoistaan tuntui olevan kaikki voima poissa. Viimein hän ketun ivanaurusta kiukustuneena teki tosiyrityksen — ja heräsi. Raottaessaan silmiään hän kummastuksekseen huomasi olevansa kärryillä ja — niin, siinä vierellähän astelikin itse Horpon isäntä. Paikalla selvisi karhulle kaikki: tämä oli kokonaan Horpon isännän viekkaita vehkeitä.
»Vai niin!» ärjäisi hän äkkiä rumimmalla äänellään ja hyppäsi pystyyn. Ruuna säikähti hirveästi ja läksi menemään minkä kavioista irti sai, ja isäntä renkineen kellahti tiepuoleen. Hetken perästä sattuivat kärry isoon kantoon ja menivät sirpaleiksi, karhu pyllähti sammalikkoon ja rupesi heti koettelemaan jäseniään, olivatko ne eheät. Vikaa ei tuntunut, humala haihtui päästä kokonaan ja kiukuissaan hän läksi etsimään Horpon isäntää lukeakseen hänen selkäänsä selvässä rahassa maksun kaikista hänen kolttosistaan. Mutta isäntä oli jo hyvissä ajoin korjautunut turvaan, eikä karhu häntä löytänyt. Se oli karhun ensimmäinen humala ja hän teki vankan valan, että sen piti myös olla hänen viimeisensä.
* * * * *
»Katsoppas äijää, kun sattuikin pelastamaan henkensä minun tyhmyyteni vuoksi!» harmitteli Horpon isäntä, »mutta on niitä vielä muitakin keinoja. Hän rakensi loukkaan ja siihen karhu kohta jutkahtikin kiinni.
»Ahah! Jopas minä, ukko, sinut tavoitin!» sanoi isäntä sitten iloissaan, kun tapasikin aamulla karhun loukkausta. Karhulla oli kova hätä, että nyt se hänet tappaa, ja hän rukoili isäntää päästämään hänet irti. »Minä tämän sinun hyvän työsi palkitsen, maksan sinulle niinkuin maailma maksaa», lupasi hän. No, isäntä arveli siinä, etteihän toki sovi kasken osamiestä hengiltä ottaa ja päästikin hänet irti, nähdäkseen, mitähän hyvää karhu tekisi. Mutta tuskin oli karhu päässyt loukkausta, kun hän jo uhkasi tappaa miehen ja syödä hänet, kun tuollaisia surmapaikkoja metsään rakentaa. Isäntä koki muistuttaa karhulle, että tämähän oli luvannut palkita hänen hyvän työnsä, ja karhu myönsikin luvanneensa sen tehdä, mutta aikoneensa silloinkin sen pahalla palkita, sillä niinpä aina maailma hyvän teon maksaa. Silloin sanoi Horpon isäntä: »En minä anna itseäni syödä! Mennään oikeutta etsimään, että saadaan nähdä, kumpi meistä on väärässä.» Karhu myöntyi ja niin lähdettiin tuomaria etsimään, päättäen, että pannaan se tuomariksi, joka ensiksi vastaan tulee.
Sattuipa siinä silloin tulemaan Jussi piippakorva ja hänelle nyt esitettiin asia ja pyydettiin häntä tuomariksi. Tärkeänä Jussi harkitsi oikeusjuttua ja tuomitsi viimein Horpon isännän olevan väärässä. »Sillä kaikkihan tietävät, että maailmassa melkein aina hyvä teko palkitaan pahalla», huomautti hän. Paikalla karhu tahtoi tappaa isännän, mutta tämä sanoi: »Ei vielä, ennen kuin ainakin kahdet tuomarit kuullaan.» Ja pitkämielisyydessään karhu suostui uutta tuomaria etsimään.
Kuljetaan sitten eteenpäin tuomaria etsimään, kunnes tuleekin Kääpälän vanha uskollinen Laukki vastaan. Ihmettelee siinä Horpon isäntä, että mitä nyt on Laukki lähtenyt yksin kulkemaan, pysähdyttää sen ja kertoo, mikä on hänellä karhun kanssa asia. Kuultuaan, mistä on kysymys, sanoo Laukki murheellisena: »Senpä se maailma näyttää antavan palkaksi. Viisitoista vuotta olen minäkin uskollisesti isäntääni palvellut, paljon työtä tehnyt ja hyviä varsoja saanut, ja kuitenkin aiotaan minut huomenna tappaa. Syö pois vain, karhu kuomaseni, miehesi, sillä olet aivan oikeassa.»
Tämän kuultuansa aikoi karhu heti tappaa Horpon isännän, mutta tämä sai hänet kuitenkin vielä hillityksi, ja niin matkattiin edelleen uutta tuomaria etsimään.
Kuljetaan taas hiljoilleen, niin jopas tavataan vanha koira, joka rampana ja nälinkuoliaana oli siinä puun juurella kuolemaa tekemässä. Otetaan nyt koira tuomariksi, selvitetään asia juurta jaksaen ja pyydetään tuomiota. »Tämähän on selvä juttu», sanoo koira. »Karhu on aivan oikeassa, sillä tämän maailman tapahan on, että hyvä pahalla palkitaan. Olinhan minäkin ennen hyvä metsäkoira, näätää ja oravaa haukuin ja saukkoja kaivoin sekä hyviä pentuja sain, mutta kuitenkin minut nyt, kun olen tullut vanhaksi ja heikoksi, on heitetty tänne metsään nälkään ja kurjuuteen kuolemaan. Täysi oikeus siis on karhulla tappaa isäntä.» »Joko nyt uskot!» ärjäisi karhu siihen ja alkoi uhkaavasti lähennellä, jolloin Horpon isännälle tuli totinen hätä käteen. »Älä vielä tapa», rukoili hän, »mennään vielä yhden tuomarin eteen, jos hän sattuisi olemaan lakia tuntevampi kuin nämä.» No, karhu taas suostuu siihen, ettei isäntä voisi väittää hänen vääryydellä henkeä vieneen.
Kuljetaan täten edelleen, kun jo kopeutuu itse Mikko mielevä mies, Repolainen, vastaan. Horpon isäntä heti laatii mieluiset puheet ja kysyy, mihin Repolainen nyt on matkalla. »Virkani teitä vain juoksenteIen toimittamassa», huomaa kettu siihen vastata. Isäntä siinä, kun jutellaan ja karhu ketulle selittää asiaa, salavihkaa kuiskaa ketulle: »Pidä, veli kulta, minun puoltani, niin saat syödä kukot ja kanat meiltä.» Kettu ei ole kuitenkaan milläänkään, vaan kuuntelee tarkasti asian esitystä ja sanoo sitten pitkään ja miettivästi: »Hjaa, ei tätä sovi seisoen tutkia, tässä on työtä istuallaankin», ja kun kaikki kolme olivat istuutuneet kukin mättäälleen, lisäsi hän: »Ensin asia tutkitaan, ennen kuin miestä hutkitaan.»
Tarkoin kyseli nyt Mikko asian mieheltä ja karhulta, oli hyvin viisaan näköinen ja harkitsi kauan. Lopuksi hän ilmoitti, ettei hän voinut juttua lopullisesti — vaikka se näyttikin karhulle hyvin pahalta — tuomita, ennen kuin hän oli nähnyt itsensä tapahtumapaikan, loukkaan, jossa karhu oli ollut, sekä sotketun ruishalmeen. Siellä oli pidettävä tarkastus paikan päällä ja sitten sen perusteella, mitä siitä vielä ilmenisi, asia ratkaistava. Mikäpä siinä, reilusti suostui karhu lähtemään takaisin loukaspaikalle, jossa kettu jatkoi tutkimuksiaan.
Kettu tarkasti halmeen ja päätteli: »Kyllä olet paljon mieheltä huhtaa syönyt ja sotkenut.» Siitä sanoo karhu: »Mutta lähdetäänpäs katsomaan, minkälaisen minulle surmapaikan laati», ja niin tultiin sitten loukkaalle.
»Tjaah», sanoi kettu, »miten tämä vehje oikeastaan viritetään? Viritäppäs, Horpon isäntä, loukkaasi, että saadaan nähdä, miten se oli, kun kantaja lähestyi sitä. Vai näin, jaahah, vai tällä tavalla siis loukas on vireessä. Jos nyt kantaja paremman selvyyden saamiseksi lähestyisi sitä samalla tavalla kuin silloin, kun hän joutui siihen kiinni, niin, aivan sillä tavalla, niin se olisi oikeudelle erittäin selventävää ja asiaa valaisevaa… Mitenkäs se sitten tuo loukas laukesi, kun karhu siihen joutui? Ahah! Vai tällä tavalla!»
Jumpsis! Loukas laueta jymähti ja siinä oli taas karhu poloinen oman tyhmyytensä vuoksi kiipelissä. »Nythän tämä pulmallinen kysymys selvenikin!» ihmetteli kettu ja jatkoi: »Tuomio on näin päivänselvässä asiassa lyhyt ja suora: ei muuta kuin hyppää päälle ja lyö kirvespohjalla otsaan!» Ei siinä Horpon isäntä liioin kauaa viivytellyt, vaan rupesi kirvespohjalla karhu parkaa pieksämään, niin että tämä olisi siihen henkensä heittänyt, ellei loukas olisi rikkoutunut ja äijäpaha päässyt puolipyörryksissä pakoon pötkimään. »Tule ensi viikolla osillesi ruishalmeelle!» huusi isäntä vielä pilkaten hänen peräänsä. Mutta revolle hän sanoi: »No niin, lähdetäänpäs nyt niitä palkkakanoja valitsemaan!»
Mentiin siinä sitten Horppoa kohti, isäntä edellä ja kettu juosta litvitellen tyytyväisenä perässä. Kun tullaan Horpon aukealle, niin nähdään, että emäntä onkin siinä suolaamassa voita kartanolla. Kun emäntä huomaa isännän ja ketun, huudahtaa hän: »Nyt tulee isäntä kotiin metsästä ja vielä kettu perässä!» Hän rupeaa viittilöimään, että viekää kiireesti kanat ja kukot turvaan, ettei kettu niitä saisi, mutta kettu taas luulee, että nyt se hänelle viittoo ja kanoja toimittaa siihen pihalle syötäväksi. Hän ryntää heti kanojen kimppuun, mutta emäntä tempaakin kepin ja alkaa sillä häntä peitota, että siihenkös tulet, senkin kananvaras. Kettu parkuu surkeasti ja puolustautuu: »Sinun syysi, sinun syysi, sinäpä sormellasi sohoit tulemaan!» Vähissä hengin pääsi Mikko mielevä mies lopuksi pakoon. Perin nolona hän sitten itseksensä jahkaili asiaa, tunnusti karhun ja edellisten tuomareiden olleen oikeassa, kun väittivät hyvän pahalla palkittavan, ja lopetti mietelmänsä sanoen: »No niinhän on maailman tapa!»
Mutta kun karhu sitten parannuttuaan meni yhteishalmeelle omaa osaansa saamaan, olivat siellä vain oljet jäljellä. Karhu valitti: »Kun narrasit etkä antanutkaan!» — »Annoinhan minä», vastasi isäntä, »itsehän valitsit tyvet ja tuossa ne ovat. Mutta ensi kesänä saat latvat, jos niitä luulet paremmiksi.» Karhu tyytyi siihen, mutta arveli samalla, että taitaa olla parasta, kun kaataa itse kasken itselleen, niin saa pitää sekä tyvet että latvat.
XXXI.
JOKA MAATA KUOKKII, SITÄ JUMALA RUOKKII.
Tiuskipa tiainen puusta:
»Eipä nouse Osmon ohra,
Ei kasva Kalevan kaura,
Ilman kasken kaatamatta,
Tuon tulella polttamatta.»
Samaan aikaan kun karhulle juolahti mieleen tämä oma kaskituuma, oli kettukin saanut mustelmansa nuolluksi ja tapasi kulkiessaan suden. Hukka paikalla aikoi törmätä Repolaista niskaan, kuitatakseen hänelle monet entiset kalavelat, mutta Mikko nokkelasti pyörähti syrjään ja sanoi: »Älä, hyvä veli, minua ahdista, minulla on sinulle oiva tuuma kerrottavana.» Hukka tuli uteliaaksi ja arveli, että ehtiihän tuon räähkän senkin jälkeen tappaa, kun on ensiksi siltä kuulumiset esiin puristanut, ja murahti siis odottavasti, että kyllä ne Mikon hyvät tuumat tunnetaan. Aluksi silloin kettu keksi sanoa olleensa äsken kirkossa, jossa oli kuuluutettu suden ensi viikolla pääsevän lammaspaimeneksi. »En usko», murahti susi halveksivasti. »Kuuluutettiin siellä muutakin», jatkoi kettu, »sellaista, että ensi viikolla tulee suuri sudenmetsästys.» »No sen kyllä uskon», sanoi susi, »mutta mikä se sinun oiva tuumasi olikaan?»
Kettu heittäytyi nyt surulliseksi, näytti hukalle vammojaan ja kertoi, miten Horpon akka oli häntä lyönyt. Hän haasteli murtunein mielin: »Nahkani tähden ne erittäinkin minua vihaavat ja vielähän siinä tosin on lisänä sekin, että tuleehan sitä toisinaan tehdyksi vähän pahankin nimellistä, kesällä kaapatuksi lampaan vuona ja viedyksi pojille pesään ja sellaista pientä viatonta muuta. Mutta luulisi noiden näin pienet pahanteot sietävän, kun ei ole sitten koko pitkänä talvena metsässä paljon mitä saada, mutta eipäs. Sitäkin vähää, minkä sieltä talvella löytää, täytyy pelätä, jotta olisikohan myrkkypala niissä lihankappaleissa. Ja kun ne hylkää ja lähtee toista etsimään, niin on pantu lihapala käpälälaudan nenään, vaaralliseen haarukkaan, johon tarttuvat käpälät kiinni. Ei ole siis erähäistä meikäläisen elämä nykyään!»
»Ei ole!» kiihtyy siitä susikin vakuuttamaan. »Nälkähän minullakin on talvella, jolloin ei saa paljon mitään muuta kuin joskus laihan koiran kaapatuksi. Harvoin sattuu sianporsas silloin herkuksi eteen. Onko siis kumma, jos joskus erehtyy sellaiseenkin pahaan, että tulee lapsi siepatuksi, — minkä siinä tekee, kun on tulinen nälkä eikä satu muuta eteen?»
»Minkäpä minkä!» vahvisti kettu ja jatkoi sitten: »Hauskempaa olisi, kun tulisi syödyksi aina sellaista, ettei siitä ihmisten viha päälle nousisi. Siksi tässä ajattelin kulkeissani, että meidänkin pitäisi ruveta elämään suuruksella, niin ei olisi ilmolaisilla siihen mitään sanomista. Mutta sitä en vielä tiedä, miten niitä suuruksia saataisiin edes siemeneksi.»
Hukka harkitsi asiaa. »Kun saataisiin edes yksi riihi puida, niin siitä sitä jo tulisikin siementä. Kuule, meneppäs sinä pyytämään Horpon isännältä, että hän antaisi puida yhden riihen.» Kettu tuli hiukan epävarman näköiseksi ja arveli, että paha hänen nyt on Horpolle mennä, kun sieltä äsken sellainen kyyti annettiin. »Parempi sinun on sinne mennä kuin minun», sanoi hän, »ei muuta kuin lupaat, ettet tee enää kesällä etkä talvella pahaa, niin varmasti antaa meille yhden ahdetun riihen puitavaksi.» Lähdettiin siten yhdessä matkaamaan Horppoa kohti.
Mutta siinä samassa palaileekin karhu myrrysmielin Horpon huhdalta ja hautoo uutta kaskenviljelys-tuumaansa. Ketun menivät silmät pystyyn hänet nähdessään ja hän jättäytyi varovaisesti hukasta hiukan jälkeen, nähdäkseen, mitä Pekka aikoi. Karhu pörhistikin pelottavasti niskakarvojaan ketun huomatessaan, mutta unohti vihansa, kun susi rupesi hänelle kertomaan siitä suuruksen hankinta-asiasta, että nyt mennään Horpon isännältä siemeniä hakemaan. »Voi miesparat!» säälitteli karhu heitä vihellellen kummissaan, »ettehän te tunne näitä maanviljelyksen perusteita ollenkaan. Mihin te ne siemenet kylvätte, kun ei ole kaskea kaadettuna eikä poltettuna? Sehän ensiksi pitää kaataa ja sitten olla talot ja kaikki muut kunnossa, ja sen jälkeen saa hukka käydä Horpolta siemenet hakemassa. Mutta kun halunnette ryhtyä yksiin tuumiin, niin mikäs siinä — kaadetaan kaski ja laitetaan tuvat ja muut asunnot. Minähän olenkin tässä juuri niissä aikeissa.»
Muka innostuneena asiaan yhtyi jo puheeseen kettukin, arvellen, että kaipa karhu oli jo vihansa unohtanut. »Ruvetaan vaan», sanoo hän, »kasken kaatoon, mutta ensin kai on yhteinen pirtti tehtävä!» Karhu päästi ison naurun ja sanoi: »Kas kun kettukin salan aikana pirtistä puhuu! Talvella sinä kyllä kovalla pakkasella aina vannot, että kun tästä kesään pääsisi, niin varmasti pirtin laittaisi, mutta kesän tultua ovat rakennuspäätöksesi sulaneet lumen mukana pois. Ja muistetaanhan tuo, kun sitten kerran ruvettiin pirttiä tekemään. Minä tein sen syksyllä, puisen laadin hyvän, mutta sinulta jäi koko työ talveen, jolloin muka viisaana rupesit jäästä pirttiä laatimaan. Turhaan minä varoitin, että älä laita, kettu repale, jäästä pirttiä — se sulaa keväällä; 'ei sula', tämä muka viisaudessaan vänkäsi ja laittoi pirttiään. Niin päästiin kevääseen ja sulihan se, jolloin rupesi tunkeilemaan minun pirttiini. Niin että toisenlaiset ne pitää olla talon tekijät kuin tämä kettu repale, jos mieli nurkan ruveta nousemaan.» Hukkakin oli hyvillään siinä kuunnellut, kun karhu haukkui kettua, ja rupesi hänkin repoa halventamaan. »Niin ne ovat», sanoi hän, »tuon ketun talonpuuhat kuin Kääpälän Merkin, joka on minulle sukua ja josta kuulin tätä kerrottavan. Kun sillä kesällä on kovin väri, niin se etsii pimenneitä ja hyhytellessään vannoo, että jos nyt vain talveen elää, niin hän tekee jääkodan itselleen maatakseen. Ja kun sillä on talvella kovasti nälkä, niin se odottaa kesää tehdäkseen itselleen naurishalmeen, että saisi sitten oikein kyllältään naurista syödä. Mutta siihenpä ne ovat koiralta jääneet sekä jääkodat että naurishalmeet, ja siihenpä ne taitavat jäädä ketunkin talonrakennuspuuhat.»
Kettua harmitti karhun ja suden pilkka ja hän sanoi siinä vain: »Erihän ne ovat rakennusmiehet, jos ovat rakennuksetkin, asutaan sitten kukin omassa talossaan. Mutta sitä minä tässä arvelin, että hyvä olisi varata hiukan parempaa evästä, kun on edessä niinkin raskas työ kuin kaskenkaato. Näin tuolla äsken tullessani Piippolan muorin panevan suuren voipytyn aittaan, johon kyllä helposti voi päästä; suostutteko, kuomat, tuumaan, niin mennään yhdessä ja otetaan voipytty?» — »Suostumme!» huusivat karhu ja susi yhteen suuhun ja niin lähtivät he kolmisin taloa kohti. Tultuaan Piippolaan huomasivat he talon aivan tyhjäksi, hiipivät aitalle, ja karhun jäädessä vahtiin murtautuivat kettu ja susi sisään, saivat pytyn ja lähtivät takaisin metsään.
Tullaan nyt kaskirinteelle, jolloin karhu kysyy, kuinka tämä eväsvoi sitten jaetaan. Kettu arveli siihen, että annetaan pytty kokonaan sille, joka enimmän muistaa, ja kehui: »Minä muistan ylen ammoisia asioita ja vieläpä tiedän kaikki.» Silloin suuttui kontio, painoi pytyn jalkainsa väliin ja kiljaisi: »Suusi kiinni, repo! Mitä ammoisia sinä muistat, itsekin kolmikesäinen ollen!» Kettu huomasi silloin, ettei tässä auttanut liiaksi persouttaan näyttää ja sanoi välinpitämättömästi: »Tuossa näkyy olevan aukko ison kiven alla — eiköhän, hyvät kuomat, panna saalistamme sinne piiloon, sillä ei sitä voida nyt ruveta jakamaan, koska kuuluu jo ihmisääntä tuolta takaamme? Ja siellä se säilyy meille vaikka jouluvoiksi.» — »Kuuluuko!» säikähtivät siitä karhu ja susi, »pannaan vaan!» — ja niin pantiin pytty sinne kiven alle piiloon ja lähdettiin kaskimaalle. Mutta kettu veijari vannoi mielessään, että kyllä hän sittenkin sen voin, sieltä yksin syö.
No, rupeavat nyt kuomakset kaskea kaatamaan. Karhu ja susi kaatavat puita ja raatavat kovasti, mutta kettu siinä vain heidän vaiheillaan liehuu muka toimessa, mutta ei teekään mitään. Karhu siitä jo hänelle kovenee, mutta kettu selittää: »Minähän täällä puita pidän, etteivät päällesi kaadu, kun sinä niin kovasti raadat.» Tyytyvät siihen selitykseen karhu ja susi sekä raatavat hartaasti edelleen. Näkipä kettu sitten kovasti marjaisen pihlajan, rupesi siitä maljoja himoitsemaan ja sanoi karhulle: »Kaadapas tuo pihlaja, että vien siitä marjoja vanhalle äidilleni.» Tämä oli karhusta kaunis pyyntö ja hän kaatoihin ketulle pihlajan. Kettupa silloin hotkaisi marjat suuhunsa, jolloin karhu kummastuneena kysyi: »Etkös vanhalle äidillesi viekään?» Mutta kettu vastasi ynseästi: »Kyllä hänellä on yhtä kirkkaat silmät kuin minullakin, hakekoon itse vain!» Kovin oli tämä karhusta rumasti sanottu, mutta ei hän siitä sen enempää kuitenkaan välittänyt, vaan kaatoi taas suuren puun, mutta niin pahasti, että se tuli siihen tielle, joten täytyi ruveta sitä syrjään vetämään. Karhu huusi kettua avukseen, jolloin tämä toimessaan neuvoi: »Ota sinä tuo latvapuoli olallesi, minä lykkään täältä tyvestä!» Karhu teki kuten kettu käski, ja rupesi vetämään puuta vastahankaan, kunnes kuuli takaansa epäilyttävää ääntä. Hän vilkaisi sinne ja näki, että kettu hyväkäs istuikin puun tyvellä ja antoi siinä vain itseänsä herroina vetää. Silloin karhu suuttui ja läksi aika hamppua kettua tavoittamaan, mutta tämä luikaisi juurikan alle ja sieltä lepytteli karhua, luvaten tämän jälkeen ahkerasti työskennellä. »No», sanoi karhu lopuksi ja ruvettiin taas kaskea kaatamaan. Niin tuli ilta ja paneuttiin nukkumaan. Kettu vain ajatteli sitä voipyttyä.
Seuraavana aamuna ei kettu olisi viitsinyt lähteä raskaaseen työhön ollenkaan, vaan himoitsi voita ja älysikin karhulle ja sudelle uskotella: »Kuulkaapas, hyvät kuomat, täällä kävi yöllä, kun te makasitte, Ilmolasta Kyllölän talon koira Turva minua hakemassa ristiäisiin kummiksi; siellä on emäntä saanut pieniä.» Kovin tämä nyt oli karhusta ja sudesta sopimatonta keskellä kiireintä kasken kaadantaa, mutta sanoi karhu kuitenkin: »No, kun sinua on kerta haettu, niin menehän sitten.» Kettu mennä sipakoitsi ilomielin kivelle, jonka alla voipytty oli, otti sen sieltä ja alotti laidasta syöntiä sekä söi niin paljon kuin jaksoi, jonka jälkeen pisti kannen kiinni ja pytyn taas piiloon. Paluumatkalla hän sai vielä lammaslaumasta pienen vuonan kiinni ja söi siitä takapuolen, mutta etupuolen vei karhulle ja sudelle tuliaisiksi. »No olikos hauskaa?» kysyi karhu heti, »ja mikä pantiin lapselle nimeksi?» — »Hauskaa oli!» kehaisi kettu, »hyvät ja rasvaiset olivat ruoat, voitakin vatsan täydeltä. Nimeksi pantiin lapselle Alkkuti Alkkuti. Ja tässä olisi teillekin vähän tuliaisia!» Kettu siinä tasasi tuliaisensa, jotka karhu ja susi hyvillä mielin hotkivat kitaansa ihmetellen, että sievänpä se osasikin Kyllölän emäntä panna nimen lapselleen, ja niin nukuttiin jälleen yö.
Aamulla siinä taas kettu herättelee tovereitaan ja sanoo, ettei hänestä ole tänäänkään työhön, kun yöllä heidän nukkuessaan käytiin häntä Ilmolaan ristiäisiin käskemässä. »Siellä kuuluu nyt Kääpälän emäntä saaneen pieniä.» — »No johan nyt jotakin!» ihmettelivät karhu ja susi, »mikä niille Ilmolan emännille nyt tuli! Kumma kun ei meitäkin kutsuttu.» — »Eihän sinne vanhoja rötköjä käsketä rojuksi huoneisiin!» sanoi kettu ylpeästi, ja vaikka ketun meno olikin karhusta ja sudesta hyvin joutavaa kiireenä työaikana, sanoi karhu kuitenkin lopuksi: »No mene sitten, mutta muista myös meitä!» Ja menihän kettu, sipakoitsi, iloiten voipytylle, aukaisi kannen ja söi kyllältänsä kuten edelliselläkin kerralla. Takaisin palatessaan hän sai kiinni vanhan variksen ja toi sen mukanaan tuliaisiksi. »No olikos hauskaa ja mikä nyt nimeksi pantiin?» kysyi taas karhu uteliaana. »Hauskaa oli!» kerskaili kettu, »ja paljaat oli siellä herkulliset linnunlihat syötävänä. Lapselle pantiin nimeksi Keskuti Keskuti, — tässä olisi teillekin vähän niitä ristiäisruokia». Eihän karhusta ja sudesta variksen raato erähäinen syötävä ollut, mutta söiväthän sen sentään hyvillä mielin ja kiittelivät, kun oli Kääpälän emäntä heidän mielestään kauniin nimen osannut panna lapselleen. Ruvettiin sitten taas yölevolle ja raskaan työn tehneet karhu ja susi nukkuivat kohta sikeästi hyvän omantunnon turvissa. Kettu viheliäinen vain valvoi ja mietti uusia metkuja.
Aamulla kettu jälleen kiirehti herättämään tovereitaan ja sanoi hämmästyksissään, ettei hänestä ole tänäänkään työhön lähtijäksi, kun taas yöllä käytiin ristiäisiin kutsumassa. »Siellä on nyt Horpon emäntä saanut pieniä». »Ho!» murahti siihen susi ja karhu oli aivan ihmeissään. »Eikö se nyt», sanoi hän, »lapsen saaminen siellä Ilmolassa lopukaan, mistä niille nimetkään kaikille löydetään! Mutta mene nyt kuitenkin, koska sinusta niin paljon näytään pidettävän, että ihan joka ristiäisiin kummiksi vaaditaan. Tuo sentään meillekin jotakin.» — »Kyllä tuon!» lupasi kettu ja mennä sipakoitsi taas sinne voipytylle, jonka nyt lopullisesti puhdisti. Mitään tuliaisia mukaansa tuomatta hän sitten palasi karhun ja suden luo ja ilmoitti, että lapsen nimeksi pantiin Lopkuti Lopkuti. Maata mentäessä sanoi nyt karhu: »Koska et tuonut meille mitään tuliaisia, vaikka itse olet kolmena päivänä ristiäisissä herkutellut, syömme me suden kanssa huomenaamulla sen voin, varsinkin kun saimme jo tänään kasken kaadetuksi.» — »Syökää vain, hyvin te olette sen ansainneetkin, kun olette näin suuren kasken kaataneet», mukasi siihen kettukin herttaisesti ja niin nukuttiin seuraavaan aamuun kuin työtä tehneet ainakin.
Lähdettiin sitten aamulla sinne kivelle, jossa voipytty oli, avattiin kansi ja nähtiin, ettei ollut enää kuin muutama nokare jäljellä. Synkeinä siinä karhu ja susi tuijottivat ensin toisiinsa ja sitten kettuun kunnes karhu kirosi karmeasti ja sanoi ketulle: »Sinä riivattu olet varmaankin käynyt pytyllä ja syönyt kaiken voin suuhusi, häh!» Ja hukka näytteli pitkiä ja keltaisia hampaitaan ja lähestyi repoa pahaa ennustavan näköisenä. Repo katsoi tarkkaan, mistä paras pakotie olisi avoinna, mutta ei vielä asiaansa heittänyt, vaan rupesi puolustautumaan. »En minä ole teidän voitanne syönyt», sanoi hän, »ristiäisretkillähän minä olen ollut melkein kaikki päivät. Itse lienette syöneet voin minun poissa ollessani ja nyt siitä minua syytätte. Mutta pannaanpas maata tuonne päivänpaisteeseen, niin nähdään, kenen suusta rasva rupeaa tirisemään, sillä sen se tekee, jos niin paljon voita kerralla syöpi.» Karhu ja susi ällistyivät revon röyhkeydestä ja hänen syytöksestään sekä suostuivat kokeeseen kerrankin revon omilla aseilla todistaakseen hänen syyllisyytensä. Pantiin kalliolle lepäämään päivänpaisteeseen ja karhu sekä susi, joiden jäseniä ankara hakkuutyö vielä raukaisi, nukkuivat siihen kohta. Silloinpa kettu hiljaa kävi kokoamassa viimeisetkin voinokareet ja voiteli niillä karhun ja hukan kuonon. Heti kun voi oli ruvennut sulamaan, herätti hän molemmat ja sanoi: »Nouskaa pian ylös, nyt on suunne vallan voissa!» Häpeissään huomasivat susi ja karhu, että niin oli todellakin asia, mutta epäilivät siitä huolimatta, että tämä kaikki oli vain ketun kureja. He rupesivat kettua haukkumaan ja muistelemaan kaikkia sen pahoja töitä, kuinka se oli heitä pettänyt, turkit polttanut, hännän avantoon katkaissut, suden akkaa pahoinpidellyt, houkutellut karhun kynnet kiipeliin ja jos mitä ilkeyttä tehnyt, ja niin päättivät he ajaa ketun pois koko Metsolasta, jossa se sai vain pahuutta ja onnettomuutta aikaan.
Taas täytyi siis revon puikkia pakomatkalle, pois vihaisen karhun ja hukan ulottuvilta.