XXXII.
KEN EI KISSAA ELÄTÄ, HIIRIÄ ELÄTTÄKÖÖN.
Kissa on saatu kiukahalla,
Nenä neittä, pää jänistä,
Häntä Hiiden palmikkoa.
Näihin aikoihin sattui Kääpälässä sellainen surullinen tapaus, että kissa, talon vanha palvelija, joka oli uskollisesti toimittanut tehtäviään jo neljätoista vuotta, hiirtä maitohuoneessa tavoittaessaan kaatoi maitoruukun ja se siinä särkyi muruiksi. Ja vaikka tämä oli ensimmäinen vahinko, mikä kissalle koskaan oli sattunut, sydäntyi Kääpälän akka siitä niin, että sanoi isännälle: »Tuo kissa tapa pois!» Mutta isäntä tuumi siihen: »Minun on sääli tappaa häntä, vanhaa miestä, — vaikka hänet salolle saattelen ja sinne eksytän; pitäköön, jos tahtoo, itselleen siellä jotakin elatusneuvoa.» Ja niin hän pani kissan säkkiin sekä vei metsään, jonne eksytti vanhan palvelijan.
Vakavin, elatushuolien painostamin miettein ja itkeä tihrustellen kissa siinä nyt kävelee pitkin saloa, kun jo sattuukin itse Mikko tulemaan vastaan. Ei ollut hänenkään mielialansa niitä hilpeimpiä, mutta ei varsin matalakaan, sillä hän oli tottunut siihen, että nokkela mies aina selvittää itsensä vaikeastakin pulmasta. Nähdessään kissan, elävän, jota ei ollut koskaan Metsolassa huomannut, hän rupesi arvailemaan, mikä otus tuo mahtaisi olla, ja päättelikin kuulemiensa kuvausten nojalla, että tämä nyt on varmaan itse herra Vinkkeli, kissa. Tuumien, että kissan ystävyydestä saattaisi olla näissä oloissa melkoista hyötyä, hän laati kissalle sulavan tervehdyksen sanoen: »Kotsa Muilovits Artamonovits, mihin nyt matkasi pitää?» Kettu oli näet aikoinaan vaellellut Ryssänmaalla ja siellä oppinut suurilla arvonimillä ja sulavilla sanoilla toisia puhuttelelemaan. Kissaa miellytti tämä kohteliaisuus ja hän kertoi, mitä oli tapahtunut ja miten hänet sitten oli metsään eksytetty. Täällä hän nyt salolla kuljeskeli etsien jotakin suuhun sopivaa. »Mutta minne olet itse, kettu kuoma, nyt matkalla?» kysyi hän lopuksi. Kovasti suruissaan kettu puolestaan selitti, kuinka karhu ja susi olivat käskeneet hänen poistua näiltä mailta kokonaan ja kuinka hän nyt harhaili täällä puoleksi piilossa, etteivät vain vihamiehet saisi häntä kynsiinsä. Niin kova tuomio oli hänelle langetettu. Silloin sanoi kissa: »Ota minut rengiksesi, niin ei tarvitse mennä muille maille. Annat minulle palkaksi ruoan ja hoidon, jos sinulla on, mistä antaa.» — »Ainahan sitä sen verta olisi», tuumi siihen kettu, »mutta en minä silti tohdi olla täällä, sillä kyllä karhu ja susi sinun voimiltasi minut tappavat». — »Ole huoleti!» vahvisti häntä silloin kissa, »minä olen siksi topakkaa sukua, että minä tapan ne molemmat, jos tahdon, kuten teki ukkovaarinikin, vaikka siinä oli vielä jalopeura kolmantena». Ketulla menivät silmät suuriksi tämän kuullessaan ja hän tiedusteli kissalta, milloin ja kuinka tämä oli tapahtunut, koskapa hän ei ollut sattunut koskaan siitä mitään kuulemaan.
»Se oli seikka semmoinen», kertoi kissa, »että niihin aikoihin, jolloin täällä Metsolassa vielä eleli jalopeurakin, eräs esi-isistäni sattui istua kököttämään aidalla, juuri kun jalopeura, karhu ja susi kulkivat siitä ohitse. Ylimielisyydessään silloin jalopeura sanoi sudelle: 'Syö sinä tuo eläin, minä en rupea, en viitsi ryhtyä noin pieneen eläimeen.' Silloinpa vaarini, joka oli kuullut jalopeuran sanat, suuttui, köyristi selkäänsä ja sanoi: 'Jos minä tahdon, niin minä tapan teidät jok'ainoan'! Tästä oudosta uhkauksesta nyt jalopeura, karhu ja susi säikähtivät kovasti ja rupesivat miettimään sekä pelkäämään kissan aikomuksia ja menivät autiotupaan piiloon. Karhu meni lattian alle, susi päreorsille ja jalopeura uunille, ja niin ruvettiin odottamaan, mitä tuo kissa hyväkäs mahtaisi tehdä. Eipä aikaakaan, kun jo kissakin tuli pirttiin hiiri suussa, hyppäsi pöydälle ja rupesi siinä syömään saalistansa, hiljaa marmattaen syödessänsä. Karhu tuli kovin uteliaaksi tämän merkillisen äänen kuullessaan, ja liikahti piilossaan paremmin nähdäkseen, miten kissa sitä ääntä pitää. Mutta silloinpa vilahtikin hänen korvansa lattianraosta, kissa huomasi sen, luuli hiireksi ja hypätä loikkasi tämän luullun hiiren niskaan, tarttuen karhua korvasta kiinni. Kamalasti säikähtäen tästä äkillisestä hyökkäyksestä ja luullen viimeisen hetkensä tulleen karhu umpimähkään yritti töytäistä pakoon sieltä permannon alta, mutta, taittoihin niskansa lattian rakoon ja kuoli siihen heti Mutta eipä ollut kissakaan vähemmän säikähdyksissään kun hiireksi luulemansa näin äkkiä muuttui karhuksi ja niinpä hän puolestaan hirmustuneena pökäisi päreorsille pakoon. Hukka, joka vavisten oli nähnyt, miten karhun oli käynyt, luuli silloin oman vuoronsa tulleen ja henkiriepuaan säilyttääkseen karkasi orsilta lattialle. Siinä kävi kuitenkin niin onnettomasti, että kun hän hätäännyksissään harppasi eikä tarkoin katsonut, mihin loikkasi, niin paiskasikin äijäpaha päänsä pankon kylkeen aivan puhki ja siihen kuoli. Aivan kauhistuneena puolestaan kissa hyppäsi orsilta uunille, arvellen, että siellä ei nyt ainakaan mitään petoa liene, ja silloinkos sieltä tuli jalopeuralle kiire ja käskemätön lähtö. Ei muuta kuin korentona peto potalsi ovea kohti, löi päänsä puhki ovenpieleen ja siihen kuoli. Sillä tavalla siis kissa tappoi ne kaikki kolme, aivan kuten oli uhannutkin.»
Näin kertoi kissa ja kettu sanoi siihen syvämietteisesti, että »ahaa». Ketulle johtui kissan kertomuksesta mieleen, että ehkäpä tässä sittenkin kissan avulla hyvinkin puoliansa pidettäisiin, ja niin hän pestasi siinä kissan rengikseen, lupasi syöttää häntä puhtaalla linnunlihalla, sekä vei hänet talolleen, jossa rupesivat yhdessä elämään. Tarkoin siellä nyt kettu perehtyi kissan elämään ja vaiheisiin, sillä hänellä oli omat tuumat mielessänsä.
Näin tuli Kääpälän vanhasta mirristä Kettu Repolaisen renki.
XXXIII.
KISSA KÖYHÄN PIIKA, KOIRA KÖYHÄN RENKI, KATINPOIKA PALVELIJA.
Rusko on mullasta ruvennut,
Karvahalli kankahalta,
Noussut suolta suurijalka,
Lehosta leveäkämmen.
Kettu ja kissa rupesivat sitten pitämään yhteistä taloutta, mutta pian huomasi kettu renkinsä hiukan laiskanpuoleiseksi. »Menisit nyt sinäkin», sanoi hän eräänä päivänä, »hakemaan ruokaa, sillä enhän minä jaksa sitä meille molemmille riittävästi kantaa, varsinkaan kun en uskalla vielä aivan vapaasti liikkua.» Kissaa suututti hiukan tämä huomautus, mutta läksihän hän kuitenkin. Ja onni potkaisi häntä niin, että hän löysi aholta vasta tapetun hevosen. Hän nirhaisi siltä korvan ja vei sen ketulle näytteeksi, sanoen: »Tuollaisen elävän minä nyt tapoin; sillä on tuommoiset korvat, menehän aholle katsomaan!»
Uskaltautuipa silloin kettu katsomaan tätä kissan suurta saalista ja lähti sanotulle aholle päin, mutta kohtasikin suden, joka hänelle pahasti irvisti. Pysytellen varovasti ulohtaalla kettu nyt lepyttelee hukkaa ja kysyy makeasti ja ystävällisesti: »Mitenkäs olet nyt, hukka, voinut?» Hukkakin siinä ketun suopeudesta leppyy ja sanoo: »No kyllä olisivat tässä jo kääntyneet hampaani naulaan, ellemme olisi saaneet Pekan kanssa vihdoinkin isketyksi isoa hevosta.» — »Vai siinä se kissan iso saalis nyt olikin!» hymähti kettu mielessään, mutta rupesi muka kyselemään, missä raato oli. Susi sanoi olevansa sinne menossa ja kettu seurasi häntä. Kun tultiin paikalle, oli siellä jo karhu aterioimassa ja irvisti ketulle niin, että tämä pysyi sangen tarpeellisen välimatkan päässä. Söivät siinä sitten karhu ja susi hevosta ja kettu katseli kaukaa vesi suussa.
Lopuksi hän ei enää voinut hillitä nälkäänsä, vaan pyysi hänkin saada vähän maistaa, jolloin karhu vihaisesti kielsi. Suutuksissaan sanoi kettu silloin, että olisipa hänellä täällä se hänen uusi sukkela palvelijansa, niin pois teille tulisi lähtö tuosta hevosen raadolta. »Sillä on kärpäsetkin sellaiset, että nekin jo pystyisivät ajamaan teidät tiehenne». — »Ohoh!» pysähtyi silloin karhu kuuntelemaan ja kysyi ihmeissään: »Mikäs se sekainen palvelija on?» — »Sillä on montakin nimeä», vastasi kettu, »mutta Kattes-Johannekseksi sitä tavallisissa oloissa sanotaan». — »Onpa se merkillinen renki», ihmetteli karhu nyt oikein todella; »minkä näköinen se on?» — »Ei se ole pitkän pitkä eikä korkean korkea, vaan kyllä se kotinsa varjelee», sanoi kettu ja rupesi nyt kertomaan kuvaillen, kuinka se on karvainen pallinaama, vihvilänaamainen koppiturpa ja häräkeparta, soikkosilmäinen kannusjalka, seiväsperä metsimies. »Silmätkin sillä kiiltävät kuin lasinapit, ja vaikka se on pienempi minua, niin se on silti väkevämpi sinua.» »Ohoo!» ihmetteli karhu, joka oli ihan ymmällä kaikista näistä oudoista sanoista, »onko sillä mitä asekaluja, joilla puoliaan pitää?» — »Jo toki», vastaa kettu, »nehän sillä vasta hyvät onkin, kiväärit, pistoolit ja rihlapyssyt, puukot, kirveet ja nallirasiat. Se on muuten minun vanhempi veljeni», lasketteli kettu edelleen, »joka on kauan matkustellut vierailla mailla ja vasta äsken tullut tänne kotipuoleen, kun kuuli minun täällä teidän vuoksenne hätään joutuneen.» — »Vai niin», sanoi karhu hiukan rauhattomasti, »enpä ole sattunut ennen kuulemaan, että sinulla olisi ollut Kattes-Johannes nimistä veljeä?» — »Se on sellainen hänsvärkkäri väkimies, että sillä on monta muutakin nimeä», sanoi kettu, »jos sitten paremmin ne tuntenet. Ne sanovat sitä siellä ulkomailla Kotsa Muilovits Artamonovitsiksi, herra Vinkkeliksi, Katal Ivantsaksi, Mittymykseksi ja jos miksi. Minuakin se väliin vieraalla kielellä puhuttelee, kun ei muista kotona olevansa, mukavasti ryssäksi sanoo että 'Liisitsä Sahariovna'.» Näitä jutteli siinä kettu hyvin lipevästi ja siirrähteli karhun ja suden suu auki kuunnellessa ja ihmetellessä aina lähemmäksi ruunan raatoa. »Joo», murahti vihdoin susikin, »totta taitaa puhuakin tää kettu repale. Näet kun minä tässä taannoin olin Kääpälässä Merkin vieraana ja siinä tunkion laidalla yhdessä tarinoimme, niin joku siinä kuin salama kävi iskeä tupsauttamassa minua korville, niin että kauan kihelmöi. Ja kun minä ällistyneenä kysyin Merkiltä, mikäs tämän näin ylpeän miehen nimi on, sanoi Merkki sen nimeksi herra Vinkkelin.» — »Pitäisi päästä näkemään sitä otusta», arveli karhu. »Somaapa tuo olisikin», myönsi susi, mutta kettu pisti siihen väliin: »Silloin katsokaakin niskanne ja korjatkaa koipenne! Kunhan ensin käytte sen kärpäsetkin katsomassa, niin siinäkin on mokomille taipeeksi.» Mutta karhun sekä suden siinä ajatellessa ketun uutta renkiä ottikin kettu äkkiarvaamatta raadon vierestä ison pelotinkellon, joka oli siihen pudonnut, hyppäsi raadon päälle, soitti ja huusi: »Heee-e, kuulkaa te Horpon ja Kääpälän miehet, miten minä soittaa helistän!» No tulimmainen! Äkkiä saivat siinä susi ja karhu jalat allensa ja läksivät pakoon luullen, että tuossa tuokiossa ovat miehet paikalla heitä hevosen taposta tilille vetämässä. Niin sai kettu paljon tuoretta lihaa, söi kyllikseen ja vei paljon vielä rengilleenkin.
Karhu ja susi olivat kuitenkin tulleet peräti uteliaiksi ketun kertomuksesta ja halusivat välttämättä nähdä hänen uuden renkinsä, joka niin merkillinen mies oli. Senpä vuoksi ei susi, kohdatessaan taas eräänä päivänä ketun, ollut ollenkaan muistavinaankaan hänen äskeistä keppostaan, vaan lyöttäytyi ystävällisesti hänen kanssaan puheisille ja rupesi kyselemään herra Vinkkelistä. Kettu penäsi vastaan sanoen, ettei hän uskalla heitä viedä herra Vinkkelin näkyville, se kun on sellainen väkimies, että vaikka vielä tappaisi. »No näyttäisit edes ne sen kärpäset», pyysi silloin hukka ja siihen kettu lopulta suostui. Iloissaan huusi hukka karhullekin: »Tule nyt, Pekka, katsomaan niitä kummallisia kärpäsiä, joiden Mikko kehuu meidätkin pois ajavan!» Eikähän karhua tarvinnut kahdesti käskeä.
Lähtipä Mikko nyt lupauksensa mukaan johdattamaan hukkaa ja Pekkaa noiden kärpästen luo ja veikin heidät aivan oikein ampiaispesälle. »Tuossa niitä on», sanoi hän osoittaen pensaassa olevaa harmaata kotteroa, jolloin hukka pyysi häntä tarkemmin näyttämään. Mikko sanoi kuitenkin: »Aukaiskoon Pekka tuon pesän». Karhu teki työtä sanottua, meni ja kouraisi kämmenellään sitä harmaata kotteroa, jolloin sieltä pilvenä pamahti ampiaisia hänen ja hukan kimppuun Mikko itse oli viisaasti siirtynyt vähän kauemmaksi. Kamalissa tuskissa siinä nyt karhu ja hukka keturoivat ampiaisten käsissä ja koettivat ajaa niitä pois, mutta eihän siitä mitään tullut. Ei auttanut enää mikään ja karhu jo hätäännyksissään muisteli vanhaa äitiään ja huusi sitä apuun. »Emä-Reeta, rahkasääri, tule tänne apuun, Mikon kärpäset tappavat minut!» huusi hän, mutta kettu vastasi: »Ei se tohdi tänne tulla, ja arvelee lisäksi, että vähempihän on vahinkoa kahdesta kuin kolmesta!» — »No tule sinä, Mikko, apuun!» voivottelivat silloin hukka ja karhu. Armahtikin Mikko siinä kuomaksiaan, otti vastan ja huiski sillä pois ampiaiset. Vähissä hengin pääsivät sitten karhu ja hukka kömpimään kotiinsa ja Mikko nauroi heidän jälkeensä, että joko nyt mahtavat uskoa herra Vinkkelin oikeaksi väkimieheksi, kun sillä ovat kärpäsetkin tällaisia hirviöitä. Ja uskoivathan sen, hukka ja karhu, Kattes-Johanneksen sillä kertaa ainakin aivan julmettuneeksi mieheksi.
Meni sitten kettu taas eräänä päivänä metsälle ja saikin sieltä jäniksen kaapatuksi sekä läksi viemään sitä kotiin. Puuttuipa susi vastaan tiellä korvessa ja kysyi: »Kuhunka jänistä kannat?» — »Vien kotiin perheelleni», vastasi kettu. — »Minäpä ryöstän sinulta saaliisi!» uhkasi susi. — »Älä ryöstä!» — »Ryöstänpä varmaankin!» Silloin suuttui repo ja sanoi: »Ryöstä, ryöstä, ota! Enhän minä voimalla voi puoltani pitää, mutta annahan kun minä kaipaan meidän Katal Ivantsalle, niin tiedätkin ryöstäneesi saaliini!» Susi säikähti siitä eikä hirvennyt ryöstää jänistä revolta, vaan ajatteli mielessään: »Kukaties se on kuinkakin voimallinen ja voipi paljonkin pahaa matkaan saattaa!» Niin vei repo makean saaliinsa kotiin.
Meni kettu taas toisena päivänä metsään, tapasi teeren ja läksi viemään sitä kotiinsa, kun puuttuikin karhu tiellä korvessa vastaan. »Kuhunka tuota teertä kannat?» kysyi karhu. — »Perheellenipä tietenkin», vastasi repo. Karhu siinä uhkasi ryöstää häneltä saaliin, jolloin repo taas lopuksi älysi sanoa: »Ryöstä vain; enhän minä voimallani voi sinulle puoliani pitää, mutta odotahan kun minä kaipaan meidän Katal Ivantsalle, niin tiedätkin teeren ryöstäneesi!» Karhu vastasi siihen ylpeästi, ettei ole häntä voimakkaampaa metsän elävissä, mutta pelkäsi kuitenkin sydämessään Katal Ivantsaa eikä uskaltanutkaan ottaa teertä ketulta. »Kukaties se on kuinkakin voimallinen ja voipi paljonkin pahaa matkaan saattaa», ajatteli hän. Niin sai kettu taas saaliinsa säilytetyksi.
Sattuivat siinä sitten yhteen karhu ja susi sekä kertoivat toisilleen, mitä oli tapahtunut ja mitä kettu oli sanonut, ja kovasti heillä himoitti päästä näkemään sitä ketun ihme-elävää, joka tuntui olevan niin perin kappera, että sitä täytyi ihan väkisinkin pelätä. »Kovasti se repo hirvitteli meitä sillä Katal Ivantsalla, niin että kyllä meidän nyt täytyy saada se edes nähdä.» Näin juttelivat he toisilleen ja päättivät mennä ketun asunnolle.
Läksi nyt susi varoen ketun talolle herra Vinkkeliä katsomaan. Kettu, joka heitä jo odottelikin, oli ryhtynyt varokeinoihinsa, oli kiskonut virsutuohia ja nähdessään nyt suden tulevan meni niitä kaivolle viruttelemaan. Kissan hän pani pirttiin tyhjää tynnyriä lykkäämään ja jyristelemään. Saapui siihen hukka ja kysyi oudostuen ketulta: »Mitä sinä nyt siinä teet?» — »Viimeistä suolenmutkaa tässä viruttelen», vastasi kettu, »on tässä ollut semmoinen kiire, makkaran teko ja muu, ettei ole joutanut päätään sammuttamaan; eilen näet herra Vinkkeli väkimies toi kahta vertaa suuremman suden kuin mitä sinä näyt olevan.» Ja niin kettu toimessaan kaivolla muka suden suolia sotki ja pirtistä kuului tyhjän tynnyrin jytinä. Hukkaa hirvitti ja hän kysyi kauhistuneena: »Mikä tuolla pirtissä möykkää?» — »Kattes-Johannes kuuluu ruvenneen lihoja suolaamaan», vastasi kettu, »ja siellä niitä nyt hakkaa pienemmäksi; on tässä makaillut aamupuolen kuten saarnamies ainakin, mutta nyt tuntuu ryhtyneen töille.» »Onko se iso, se herra Vinkkeli väkimies?» uskalsi susi vielä kysäistä. — »Ei se ole sinunkaan kokoisesi, — mene katsomaan, tuollahan se on töissä pirtissä», neuvoi kettu, »mutta älä mene pahasti, se syöpi», varoitti hän lopuksi. Ei malttanut hukka suurelta peloltaankaan, vaan läksi hiljalleen hiipimään ketun tuvalle, hiipi ja hiipi ovelle ja sai jo kuononsa oven rakoon. Samassapa sen huomasi kissa, luuli hiireksi ja törmäsi sutta turpaan kiinni kuin leimaus. Kauhistuneena hukka ryntäsi suin päin metsään pakoon, kertomaan karhulle, miten oli käynyt. »En saanut nähdä», sanoi hän, »Vinkkeli väkimiestä, sillä tuskin olin kuononi oven rakoon pistänyt, kun jo siihen iski ja niin kipakasti raapaisi turpaani, että vieläkin vihavoitsee. Ja eilen se oli tuonut saaliinaan kotiin kahta vertaa suuremman suden kuin minä olen, ja kettu siellä kaivolla vielä viimeisiä makkarasuolia virutteli ja itse Katal Ivantsa pirtissä lihoja suolasi».
Ylen ymmällä kuunteli nyt karhu näitä sanomia, pudisteli päätänsä ja vannoi: »Kun minä tästä huomenna lähden, niin käyn kuin käynkin sitä katsomassa!» Seuraavana aamuna kontio sitten vaelsikin ketun talolle vahvasti aikoen tinkimättä ottaa selville, mikä kumma otus oli tämä Kattes-Johannes Vinkkeli väkimies Katal Ivantsa Kotsa Muilovits Artamonovits, jolla oli niin monta nimeäkin, ettei niitä tavallisesti kukaan jaksanut muistaa. Mutta kettu oli varoillansa, näki kaukaa karhun tulon, pani kissan tynnyriä jyrisyttämään ja meni itse kaivolle niitä virsutuohiansa viruttelemaan. Tulee siihen karhu, näkee oudostuen, että yhä siinä kettu jotakin viruttelee ja kysyy viimein: »Mitä sinä nyt, kettu, siinä teet?» Kettu vastasi: »Viimeistä suolenmutkaa tässä viruttelen; on ollut semmoinen kiire, makkaranteko ja muu, ettei ole joutanut päätänsä sammuttamaan; eilenhän näet tää Vinkkeli väkimies, Kotsa Muilovits, toi saaliina taloon kahta suuremman karhun kuin mitä sinä näyt olevan.» Koetti karhu siinä koventaa ja vahvistaa luontoansa, mutta pakkasivat äijällä silti housuvillat tutajamaan ketun kamalaa puuhaa siinä katsellessa ja kuunnellessa, kun pirtistä rupesikin kuulumaan outo jyske. »Mikä se tuolla pirtissä tuolla tavalla möykkää?» kysyi hän sitten silmät pyöreinä kauhusta. »Katal Ivantsa siellä tuntuu töille ruvenneen», selitti kettu, »on tässä aamupuhteen makaillut kuin saamamies ainakin, mutta nyt kuuluu ryhtyneen lihoja suolaamaan ja talia hakkaamaan». — »Mitenkähän sen saisi nähdä?» tiedustelee karhu siinä pelkonsa uhallakin. »Tuollahan se on pirtissä», vastaa kettu, »mutta älä pahasti mene, sillä jos se saapi nähdä, niin se syöpi.» Karhu läksi sinne hiipimään, ei malttanut, vaikka pelko karmikin selkäluita, hiipi tuvan ovelle, raotti sitä, jo pisti kuononsa sisään, mutta silloinpa sen sattui näkemään Katal Ivantsa Kattes-Johannes, luuli hiireksi ja ampaisi kiinni kuin vimmattu. Kihelmöi karhulla kuono, tyrmistyksissään hän karkasi pakoon ja painalsi sitä lyytä suden luo sanoen: »En saanut muuta nähdä kuin että häntä oli pitkä ja tulisoihtu oli kummassakin kädessä!»
Yhä entistä ihmeellisemmältä rupesi karhusta ja sudesta tämän jälkeen tuntumaan ketun renki ja heitä jo kammotti ajatella, miten heidän kävisi, jos se metsäretkillään vielä heidät yhdyttäisi, se kun kuului olevan sellainen metsämies, että revolla päiväkaudet riittää tuota makkarasuolienkin virutusta. Mutta pelosta huolimatta tuntui heistä yhäkin siltä, että kyllä pitäisi saada nähdä moinen peto, jolla oli monta ihmeellistä nimeäkin ja joka oli matkustellut paljon vierailla mailla, josta oli nyt tullut veljeänsä tänne Metsolan maille katsomaan.
XXXIV.
KOPEA KUTSUTTU VIERAS, UJO OUTO, KUTSUMATON.
Täysi, täysi, kyllä, kyllä,
Tämäniltaista iloa,
Päivän laskun laulantoa.
Tuumivat taas karhu ja susi, miten saada nähdä se Kattes-Johannes, ja tavataan Mikko, jolta asiaa kysytään. Silloin sanoi Mikko ihmetellen: »Hö, johan sen kumman nyt toki nähdä saa; ei muuta kuin laatikaa pidot ja käykää kohteliaasti kutsumassa meidät kestiin, niin me tulemme. Silloin saatte sen nähdä ja huomata, kuinka sillä silmät kiiltävät. Mutta varoen silloin pitää menetellä, sillä jos se vihastuu, niin me olemme onnettomat kaikki». — »No tokihan tässä kestit pystyyn saadaan!» ihastuivat silloin karhu ja susi, sekä päättivät mennä iskemään hevosen, koska sen liha oli heistä äsken niin hyvältä maistunut.
Lähti siitä karhu hevosta ottamaan, mutta hevonen potkaisikin häntä päähän, niin että sitä piti ruveta siinä parantamaan. Susi ei saanut mitään, vaan tuli katsomaan, oliko karhulla jo kestiruokaa kyllälti, näki karhuparan päätään parantavan ja kysyi: »Mitenkä, veli, nyt näin olet?» Karhu siihen valitti. »Jumala kielsi, ei antanut syömistä minulle; menin hevosta ottamaan, niin se potkaisi, että pääni puhkesi, ja nyt täytyy tässä tällään olla; nälkäkin olisi, mutta ei ole mitä syödä.» Hukka tästä kovin närkästyi ja sanoi: »Mitä se Jumala nyt sillä tavalla — jahka minä tästä lähden ja pudistan siltä syömistä!» Ja niin meni hukka uljaasti Jumalan eteen ja pyyteli syömistä. Jumalan vihdoin lauhtui mieli. »No pitänee tuota antaa», sanoi. »Ka, vielä karhuveljellenikin pitäisi olla syömistä», jatkoi hukka, »läsii vain ja pää on puhki». »Pää on puhki», ihmetteli Jumala, »missä siltä pää puhkesi?» — »Ka hevonen potkaisi». — »Ahaa», sanoi Jumala, »miksipä meni luvatta ottamaan hevosta! Mutta menkää, otatte lehmän — mistä löydätte ylen suuren harasarven, niin se ottakaa!» Mikäpäs siinä: mentiin ja lehmä kaadettiin.
Laitettiin sitten kestipaikka kuntoon, lehmältä kesi päältä kuorittiin, jotta olisi esteettömämpi syödä, ja ruvettiin vieraiden kutsumista ajattelemaan. »Mene sinä, kuomaseni, kutsumaan», kehoitti karhu, »Kyllähän minä muuten», esteli susi, »mutta minulla on niin kankea selkä, että se renki vielä repii minut», »Kankea minäkin olen», valitteli karhu, — »kun olisi se kettu ollut yksissä puuhissa, niin se olisi ollut sopiva käskemään, se kun on niin sievä, vaikka sillä onkin vähän voimaa — se auttaa paljon sievyys matkalla». Tekevät siinä sillä tavalla esteitä, kunnes susi viimein suostuu lähtemään käskymatkalle.
Tulee susi varoen ketun talolle ja miettii, miten saisi sopivasti vieraat kutsutuiksi. Kun tulee ovelle, niin sinä jo rohkeus pettää eikä muista, millä nimellä olisi ollut paras ketun renkiä kutsua. Sanoo kuitenkin vapisevalla äänellä: »Liisitsä Sahariovna, tulkaa pitoihimme!» Mutta repo kun hyppää sieltä pihalle hänen eteensä ja ärjäisee: »Vai sillä tavalla sinä kutsut, suurisuu, raakahäntä, kaikeksi sätit renkiäni! Odotahan kun sanon Kotsa Muilovitsalle, ettet häntä edes pitoihisi oikealla nimellä kutsunut». Ja siinä samassa kun kettu taas pyörähti sisään sanomaan muka kissalle, kuinka susi oli ollut epäkohtelias, tämä läksikin lipettiin kiiruimman kautta. Karhulle hän sitten vavisten selitti: »Voi hyväinen aika, kun tuli vahinko — en muistanut oikein ukon nimeä, jolloin kettu sätti minua suurisuuksi, raakahännäksi ja jos miksi, ja ryntäsi taloon Kotsa Muilovitsalle kantelemaan — tuskin pakoon pääsin. Ei auta nyt muu kuin että sinä menet yrittämään uudestaan.»
»No jahka minä tästä lähden», mukautui karhukin ja mennä lönkytteli ketun talolle, miettien matkalla makeinta niistä muukalaisista nimistä, joita kettu oli maininnut. Perille tultuaan hän ääni vähän täristen oven raosta laati koreat kutsut: »Liisitsä Sahariovna, tulkaa pitoihimme!» Mutta repo kun taas lennähti siitä hänen eteensä ja sanoi: »Sellainen sinä hävytön, leveäotsa, länttäjalka ja nuplaperä olet! Pitoihin tulet kutsumaan, mutta et edes oikealla nimellä kutsu! Odotas kun sanon Kotsa Muilovitsalle!» Ennen kuin repo kuitenkaan ehti mennä sisään, ehätti karhu, jolle jo tuli hätä, uudelleen sanomaan: »Kotsa Muilovits, piti sanomani, tulkaa pitoihimme!» No, kettukin siitä muka ihastuu ja sanoo: »Kas, hyvä mieshän sinä oletkin ja hyvin myös kutsut! Kyllä me tulemme, ala vain mennä edellä. Mutta muistakaakin katsoa piilosta, sillä jos se saapi nähdä teidät, niin se syöpi!» Niin palasi sitten karhu suden luo ja sanoi, että piiloon nyt, pian ovat vieraat täällä!
Siinä samalla oman kiireen vuoksi äijäparoilla hätä lisääntyi ja he rupesivat hakemaan itselleen piilopaikkaa, jossa olisivat varmasti turvassa, mutta josta kuitenkin hyvin näkisivät sen ihme-elävän. Susi hautautui lehmänraadon viereen risuläjän alle, mutta niin taitamattomasti, että joutui selin lehmänraatoon. Karhu taas nousi raadon vieressä olevaan puuhun, arvellen sieltä kaikki hyvin näkevänsä, mutta silti olevansa luokse pääsemättömissä. Puun oksat kuitenkin estivät häntä joka suunnalle näkemästä. Pamppailevin sydämin siinä sitten odotetaan pelätyn ja kunnioitetun vieraan tuloa.
Tällä välin olivat kettu ja kissa lähteneet tulemaan pitopaikalle, kettu edellä ja kissa jäljessä. Siinä raadon vieressä oli suota, jonka yli heidän matkansa piti, ja yli tultuaan kissa päristeli vettä käpälistään, se kun ei siedä niiden kastuvan. Senpä kuuli karhu ja sopotti hiljaa sudelle: »Jo tulee! On se aika vänni, kun tulta iskee tullessaan! Kunhan ei olisi tuota lihaa liian vähän!» Haistaessaan sitten tuoretta lihaa rupesi kissa luontonsa mukaan kovasti ja vihaisesti marmattamaan, jolloin karhu taas kuiskasi uteliaalle sudelle: »Ei ole iso tuo herra Vinkkeli väkimies, vaan maa silti tärisee jalkain alla, kun kävelee!» — »Jos se väheksii ruokaa?» pelkäsi siinä susi ja koetti katsoa, mutta ei nähnyt mitään, kun oli selin kissaan. Kettu huomaa suden ja suhahtaa hänelle: »Kyllä siinä on poikaa, saa nähdä vain, ettei tässä vielä tule oudot paikat!» Kun kissa söi ahnaasti, marahteli, sähisi että »vähä, vähä, vähä», jolta se kuulosti karhun korvissa, ja liikautteli salaperäisesti häntäänsä, suhahti karhu ketulle: »Mikä sillä tuossa liikkuu?» — »Se on hänen miekkansa, jolla hän kaulan katkaisee», kuiskasi kettu vastaan. »Millainen se lienee otus, kun se noin pelottelee?» ihmetteli susi siellä risuläjässä eikä enää malttanut, vaan rupesi hiljalleen kääntyä sovittelemaan, että saisi hänkin edes vilahduksen siitä nähdä. Kissa kuuli ratinan ja pörhisti häntänsä ja kaikki karvansa pystyyn sekä katsoi risukkoon tarkasti, että mikä siellä. Silloin kävi sudelle onnettomasti.
Vaikka hän koettikin varovaisesti kääntyä risukasassaan, sattui hännän pää kuitenkin vilahtamaan kissan silmiin. Kissillä nousi heti vanha luonto ja hän puhaltautui kuin salama sen luulemansa hiiren niskaan. Kauhistus valtasi silloin hukka paran kokonaan ja parkaisten hätähuudon: »Tuli minuhun käsiksi nyt tämä!» hän lähti menemään minkä käpälistä irti sai, parkuen surkeasti mennessään: »Tule, Mikko, hätiin! Tule, Mikko, hätiin!» Mutta eipä ollut itse kissakaan vähemmän hädän vallassa. »Mikä tämä näin suuri elävä!» säikähti hän kokonaan ja karkasi lähimpään puuhun kuin paukku.
Nähdessään kissan hyppäävän suden niskaan ja tämän lähtevän pakoon täyttä karkua sekä kissan siinä samassa törmäävän hänen puuhunsa, kierähti karhulla maailma pari kertaa silmissä ympäri ja aivoissa vilahti hätäinen ajatus: »Hukka pääsi tuon topakan elävän kynsistä ja nyt se tulee minua syömään!» Kumeasti parkaisten loikkasi hän puusta korentona maahan ja huusi Mikkoa hätiin sekä läksi surkeasti nilkuttaen ja kylkiluitansa tunnustellen pakoon hänkin kiireimmän kyytiä. Mutta yhtä säikähtyneenä kissa istua kökötti oksan juurella, häntä paksuna ja karvat pörhöllään, sekä kiukkuisena sähisi pakenijoiden jälkeen:
»Pyssy sunkin pyyhkäisevi,
Reikärauta raiskoavi
Miehen mahtavan käsissä!
Sepä nahan nauloavi,
Puun on päällä pelttoavi,
Pakkasen pakottimeksi,
Herrain turkin kaulukseksi!»
Nauruunsa ihan pakahtuen oli kettu liuvari katsellut tätä kohtausta ja suden sekä karhun paetessa muka huutanut kissalle aivan kauhistuneena: »Mittymys! Mitäs teet! Ole noiden raukkojen kanssa siivolla! Sinäpä olet oikein hävytön: toiset kutsuvat sinut kestinkiin ja sinä nyt isäntiäsi rupeat tappamaan!» Mutta kun susi ja karhu olivat kadonneet näkyviltä ja kuuluvilta, muuttikin kettu äänen kelloonsa ja sanoi riemuiten: »Kotsa Muilovits, meidän oli voitto! Tule vain pois sieltä liharuoan ääreen!» Ja kissakin pian rauhoittuu, laskeutuu maahan ja tuumii juron tyytyväisesti: »Hyvähän tästä tulikin meille kauppa!» Aletaan syödä ja syödään kylläkään, ihan viikkoja syödään, mutta karhu ja susi eivät pitkään aikaan tarjenneet mennä koko seudulle. Eivät, vaan ensi kertaa toisensa tavatessaan he keskustelivat asiasta yhä entistä enemmän ymmällä. »Ei se kumma ole», sanoi susi, »että se on ennenkin suden tappanut, kun niin äkkiä minutkin löysi risuläjästä, töytäsi päälle ja oli viedä kokonaan!» Siihen arveli karhu: »No, sehän nyt ei vielä kumma ollut, että löysi sinut sieltä risuläjän alta, mutta se oli jo vallan ihmeellistä, että se tiesi minun olevan siellä puussa! Ja kun kerkesi siinä lyödä minua miekallaan, että vieläkin ovat kylkeni kipeät!»
Ja he kiittivät onneaan, kun olivat päässeet hengissä pakenemaan sen ihmeellisen ja pelottavan herra Vinkkelin, Katal Ivantsan, Kotsa Muilovitsin kynsistä, jolla on niin monta outoa nimeä, joka on paljon ulkomailla matkustellut ja joka on nyt tullut käymään veljensä Kettu Repolaisen luona täällä kaukaisessa Metsolassa.
Mutta nähdä se pitäisi saada, oikein kyllältään sitä katsoa. Se oli kaikesta huolimatta karhun ja suden salainen ja vielä täyttymätön toivomus.
XXXV.
EI SE OLE HULLU, JOKA NARRAA, VAAN JOKA ITSENSÄ NARRATA ANTAA.
Pian hurskas hullummalla
Salmen syvän sauvottaapi —
Itse soutavi matalan.
Eletään sitten yhä edelleen kettu ja kissa yhtenä talona ja hyvin tullaankin toimeen. Loppui kuitenkin kerta ruoka ja ketulla rupesi himoittamaan tuoretta kalaa. Hän muisti Piippolan äijän suurta kalansaalista ja ajatteli, että mitenkähän saisi taaskin kyllältänsä kalaa syödä. Ei muuta kuin lähti juoksentelemaan sinne Piippolan järven rannalle ja löysikin sieltä rannalta kalan, mutta eipä syönytkään sitä. Ei, vaan koppoi sen leukoihinsa ja läksi juoksentelemaan Piippolan pihalle, siitä ikkunan alta mennä litvitteli kala suussa, ajatellen: »Minäpä narraan Piippolan äidin ulos tuvasta!» Akka huomasikin hänet ja kysyi: »Mistä sinä, kettu kulta, olet kaloja saanut?» — »Järvestä, järvestä», vastasi kettu ja meni menojansa. Rupesi akan tekemään kalaa mieli ja hän meni ukkonsa luo, joka oli pellolla ojaa luomassa, ja sanoi: »Mennään mekin kaloja pyytämään, koska ketullakin on». — »Mennään vain», mukautui ukko ja niin lähdettiin kalalle, ja saatiinkin runsas saalis. Mutta kettu piti varansa, varasti niitä kaloja kaksi, joista toisen antoi kissille ja varoitti kovasti: »Älä sano kenellekään!» Mutta kissipä ei malttanutkaan, vaan kävi sanomassa rengille, renki sanoi piialle, piika sanoi emännälle, ja emäntä sanoi isännälle. Isäntä siitä haukkumaan kettua ja kettu haukkumaan kissiä, joka hyppäsi isoon puuhun. »Kyllä minä sinut sieltä tavoitan!» vannoi kettu ja pudisti puuta, jolloin kissi putosi sieltä hänelle suuhun. Riemuissaan sanoi kettu silloin: »Luulin olleen sokeripalan, mutta olikin valkoinen katti ja katin kala!» Ei kuitenkaan raahtinut Mittymykselle pahaa tehdä, otti siltä vain kalan pois, mutta tästä kissa suuttui julmasti ja läksi takaisin kotiinsa Ilmolaan, ja siihen loppui se ketun ja kissan yhteinen talous. Eikä kettu sitä surrut, vaan luikki takaisin metsään iloissaan, kun oli taas saanut kaloja syödä.
Kulki kettu siinä, litvitteli, pitkin Metsolan maita, ainainen koiruus mielessä, kun tulivatkin hänelle vastaan susi ja karhu. »Mitenkäs nyt renkisi jaksaa?» kysyi susi heti. »Hyvin jaksaa», vastasi kettu, »mutta niin on tullut laiskaksi, ettei muuta kuin ontossa hongassa makaa ja itseään syötättää.» — »Missä!» tohahtivat heti karhuja susi uteliaina, »jokohan tuon nyt saisi nähdä, kun se nukkuu siellä hongan sisässä?» — »Eihän hongan sisään voi nähdä», nauroi kettu, »mutta jos se sieltä hyvinkin saataisiin pois lähtemään. Tulkaahan auttamaan, jos mikä hyvä keino siihen keksittäisiin.» Lähdetään ketun suurelle, kaatuneelle hongalle, jonka sisään Kattes-Johannes oli muka äkäytynyt, ja kettu varaa vahvan köyden mukaansa. Tullaan paikalle ja kettu sanoo: »Pannaan tämä köysi kiinni tuohon honkaan ja vedetään se koskeen, niin eiköhän sieltä tule Mittymykselle lähtö.» — »Ka, miksi ei», sanoi karhu, »tehdään vain niin», ja sitten kettu valjasti hukan ja karhun honkaan, sitoen heidät molemmat lujasti kiinni. Itsehän istui hongan päälle ja käski toisten vetää, hän kun muka työnsi sieltä takaa.
Tultiin sitten kosken rannalle, jolloin kettu pudottautui pois hongan päältä ja kehoitteli karhua ja sutta: »Minä työnnän, menkää vain veteen, ei siinä syvä ole, vetäkää honkaa koskeen; kyllä sen sitten koski vie, kun se joutuu virran niskaan!» Toiset tekevät kuten kettu käskee, ja menevät koskeen vesikiviä myöten, kunnes honka tulikin veden varaan ja virta läksi sitä viemään, raastaen Pekan ja hukan mukanaan. Surkea parku pääsi silloin molemmilta ja he rupesivat huutamaan: »Tule, Mikko kulta, apuun, täällä tulee kuolema!» Mutta kettu vastasi siihen, että joka koskeen menee, se saa koskessa olla, eikä hän tohdi tulla sinne. Karhu ja susi saivat siten laskea koko kosken, mutta pelastuivat kuitenkin onnettomat hukkumasta, purivat köyden poikki ja uivat suvantoon päästyään maihin. Kettu liuvari juoksi kotiinsa.
Mutta siellä häntä odottikin suuri hämmästys. Kääpälän vaari, joka oli kova metsämies, oli osunutkin hänen pesälleen ja oli juuri rupeamassa hänen poikiaan tappamaan, kun Mikko joutui paikalle. Hätääntyneenä sanoi Mikko heti: »Kun et ota minun poikiani, niin minä neuvon sinulle hukan pesän». Vaari suostui siihen, meni ketun neuvokin mukaan hukan pesälle ja tappoi hukan poika parat kaikki. Mutta kettu ryntäsi täyttä karkua takaisin koskelle hakemaan hukkaa ja karhua, kertoakseen heille, mitä oli tapahtunut. Pian hän tapasikin heidät ja huusi: »Kattes-Johannes on mennyt Kääpälään takaisin ja Kääpälän vaari on tappanut kaikki hukan pojat!»
Silloin sanoi hukka synkästi: »Tästä tulee sota!»
XXXVI.
EI SE SOTA MITÄÄN, VAAN NE HANKKEET.
Sorea sotahan kuolla,
Kaunis miekan kalskehesen,
Äkin poika pois menevi,
Laihtumatta lankeavi.
Raivoissaan siinä karhu ja susi kiroava ilmolaisia ja heidän pahoja tekojaan sekä uhkaavat sodalla; kettu kavalana vieressä heitä yhä enemmän usuttaa. »Tuolla on salolla», sanoo hän, »Ilmolan karjaa laitumella. Isketään siitä lehmä, niin on aluksi meillä sotaeväitä». »Isketään!» tulistuivat siitä toiset, »mennään lehmikarjaan, sillä kovin tässä nyt himoittaisi lehmä sortaa!» Ja karhu varsinkin kopristelee kynsiään innoissaan, että nyt! Mennään siitä lehmikarjan luo ja kettu näreiköstä piilosta rupeaa katsomaan, kun karhu ryhtyy lehmää kaatamaan.
Karhu nousee haolle, kohoaa kahdelle käpälälle ja valmistautuu hyppäämään lehmän selkään. Jopas hyppääkin, mutta ei laskekaan innoissaan voimiaan oikein, vaan oistona lehmän yli lennähtää ja lehmä pääsee pakoon. Samalla kettukin sieltä syrjästä tekee kiusaa, räsähtää ja arvelee: »Jo tuli talon isäntä lehmää vahtiin!» Silloinpa pelko tapasi sekä karhun että suden ja he lähtevät mennä kaapaisemaan pakoon, laukkaavat virstaa viisitoista, ennen kuin pysähtyvät, kettu viivana perässä. Pysähdytään viimein ja kontio rupeaa pahoittelemaan, kun ei saanutkaan lehmää. Kiukustuu siinä kovasti uudelleen, nousee haolle ja siitä taas hypätä hurauttaa. »Kun olisin näin hypännyt», sanoi hän, »niin saanut myös olisin!» — »Mitäpä siitä turhasta hyppelemisestä», sanoo nyt kettu, »ethän sillä kuitenkaan lehmää saa. Oikea sota tässä on pystyyn pantava, sillä eivät niiltä muuten pahat konstit lopu!» »Mitenkä sitä sitten sodittaisiin?» kysyvät karhu ja susi. Kettu vastasi: »Kootkaa te kaikki metsän elävät, niin minä kokoan kaikki kylän elävät, ja ruvetaan sotimaan.» No toiset suostuivat siihen.
Ruvetaan sitten sotajoukkoa molemmat puolet kokoamaan. Kettu menee Ilmolan kylään ja selittää siellä kaikille kotieläimille asian, sanoo, että suuren sodan nyt panevat alkuun ilmolaisia vastaan karhu ja susi. Siitäpä kylän eläimet puolestaan ryhtyvät puuhiin ja kootaan kaikki koirat, kissat, kanat ja rotat, ja kettu ne järjestää komppanioiksi ja kaikille antaa passit mukaan. Ottaapa isotkin eläimet, härät, lehmät, lampaat ja siat, ja kissan sekä koiran panee koko sotajoukolle kenraaleiksi, kehuen, että siinä on kaksi oikein vahvaa miestä. Susi ja karhu puolestaan kokoavat kaikki eläimet, mitä metsässä on, karhuja, susia, ilveksiä, jäniksiä, oravia ja jos mitä. Niin on molemmilla puolilla ankarat sotajoukot pian koossa, eikä muuta sitten kuin marssimaan toisiaan vastaan. Karhu on kenraalina metsän elävillä.
Tuli siinä torapaikalle mennessä kotieläimille vastaan iso joki ja alkoi ylimeno. Rotat menivät ensiksi, panivat passit suuhunsa ja niin pääsivät kauniisti yli. Katsottuaan taaksensa he näkivät kissain komppanian tulevan rannalle ja vuorostaan harkitsevan ylimenoa, Rotat silloin huusivat toiselta rannalta: »Pankaa passit häntänne alle, teillä on niin iso häntä!» Kissat arvelivat että siten tehdenpä taitavat passit säilyä kuivina ja noudattivat neuvoa. Mutta siinä samassa, kun he uimasilleen joutuivat, hännät nousivatkin pystyyn, ja niin vei virta heiltä passit hännän alta. Nolostuneina ja kiukustuneina siitä kissat uhkasivat: »Kyllä me petämme koirat, koska kerran meitäkin petettiin!» Tulivat koirat sitten kissain perässä rantaan ja miettivät vuorostaan ylimenoa. Silloinpa kissat huusivat heille: »Pankaa passit häntänne alle, teillä on niin leveä häntä!» »Ahaa!» ilostuivat koirat, »sitenpä ne taitavatkin säilyä kuivina», noudattivat neuvoa ja lähtivät uimaan. Mutta heti kun he olivat päässeet veteen, lensivätkin hännät päin pilviä ja passit pitkin jokea. Kovasti siitä koirat suuttuivat, niin että kun he vihdoin pääsivät toiselle rannalle, oli koko sotakuri höltyä, kun alkoi siinä aivan tavaton tappelun rähinä ja nujakka, jossa molemmat puolet vannoivat toisilleen ikuista vihaa. Saatiin kuitenkin vihdoin järjestys palautetuksi ja jatkettiin marssia sotakentälle.
Lähestytään sitten sotapaikkaa ja toinen ylikenraali, koira, rupeaa pitämään tuumaa kissalle sanoen: »Ota sinä nyt — se työntää kuitenkin susi karhun etukynteen — mene sinä nyt hyvin alaksittain.» Koiralla itsellään oli hiukan jalka kipeä, jonka vuoksi hän nilkutti mennessään ja kissa piti häntäänsä, pörhistäen sitä, korkealla pystyssä. Sen huomatessaan neuvoi kettu: »Pannaan nyt jokainen hännät hyvin pystyyn, kun mennään!» ja niin tehtiinkin. Kun karhu näki kaukaa vihollisen sotajoukon tulevan ja paljon piikkejä pystyssä, säikähti hän ja sanoi: »Oi voi, kun on noin paljon pyssyjä jokaisella — siellähän tulee yksi iso edellä ja tuhat tuhatta pientä perässä, sapelit kaikilla pystyssä — kyllä nyt on parasta, että lykätään pakoon vain!» Ja susi osoitti kissaa ja koiraa huomauttaen: »Kas, tuolla kun on sapelipystyssä ja tuo noukkii kiviä!» Miehistyttiin siinä vielä kuitenkin ja karhu lähtee johtamaan sotajoukkoaan vihollista vastaan.
Kissi nyt tulla lutmii, lutmii alaksittain karhua vastaan ja orava huutaa karhulle: »Varo, varo! Se vetää riukua perässään!» Mutta ennen kuin karhu ehtii paljon huomatakaan matalana hiipivää kissiä, on tämä jo töytännyt hänen mahansa alle ja alkaa häntä kurkusta topistaa. Karhu säikähtää, kämähtää paikalla selälleen ja rupeaa huutamaan: »Kuka kurkkuani topistaa!»
Pelko valtasi silloin koko metsän eläinten armeijan, kun näkivät, että tuossa on nyt itse iso kenraali töppöset taivasta kohti, täyttä kurkkua huutamassa. Orava karkasi pakoon puuhun ja ihmetteli sieltä, lyöden kahta kämmentä: »Voi kummaa, kun nyt kaikkein pienin elävä meidän vahvimman viskasi selälleen! Toden totta, Kies auta, nyt ei ole oikea jalassa!» Ja niin pian kuin karhu pääsi pystyyn taas, komensi hän armeijansa pakoon huutaen että pelastakoon itsensä ken voi, ja näytti itse miehistölleen esimerkin siitä, kuinka voittoisan vihollisen edestä on paettava. Niin hajaantui koko armeija. Juostuaan niin kauan, että varmasti tiesi olevansa turvassa, pääsi karhu vasta rauhoittumaan tuumien lopuksi: »Kylässä on kylän kalut!»
Sitten karhu tunsi kyllästyvänsä koko tähän alituiseen vaivaan ja seikkailuun, jossa aina kävi niin onnettomasti. Hän katsoi ympärilleen, huomasi kellastuneiden lehtien putoilevan puista, näkipä myöskin, kuinka ensimmäiset lumihiutaleet hiljaa leijailivat alas syksyiseltä taivaalta, ja tunsi, kuinka häntä rupesi makeasti nukuttamaan. »Ei, pois minä katoan Metsolan synkimpään saloon pahan maailman jaloista, sinne menen talvitalolleni ja lyöttäyn maata». Näin päätteli karhu ja läksikin heti talvipirttiään kohti. Ja varmasti hän olisikin siinä samalla päätöksensä toteuttanut, ellei eräs odottamaton ja outo tapahtuma olisi häntä vielä vähän aikaa viivyttänyt.
XXXVII.
MITENKÄ KÄVI KÄRPÄN NYLKY, ORAVASTA NAHKAN OTTO?
Puhas putki valkolainen,
Kaunis talven karvallinen,
Ainoa ahokananen,
Kukka kuusen juurellinen.
Edellisessä on jo tullut mainituksi, että Kääpälän vaari oli kova metsämies, joka ihan täytti koko Metsolan susihaudoillaan ja karhunloukuillaan, käpylaudoillaan ja linnunpermillään. Niinpä hän heti tänäkin syksynä, kun vain satoi ensimmäisen vitilumen, että metsän juoksijain jäljet rupesivat näkymään, ryhtyi kiireesti virittelemään kärpänrautojaan, koska kärpännahat silloin olivat hyvässä hinnassa. Mutta tästäkös kaikki metsän kärpät häntä kovasti vihasivat ja toivoivat, että hän kerta itse joutuisi omiin rautoihinsa ja saisi tuntea, minkälaista on niiden kipeä ja kuolettava puristus. Salaa he aina ukon kintereillä luikkivat ja pitivät silmällä, eikö kerrankin sattuisi pahan onnen siipi äijän ryökälettä sipaisemaan.
Ja jopas kerran sattui. Läksi ukko tapansa mukaan eräänä aamuna, kun oli vielä hämärä, kärpänrautojaan kokemaan, kulkea kahnusteli ohuessa syyslumessa ja kaukaa aina raudoillensa kurkisteli, vieläkö oli vireessä ja oliko syötti koskematta. Näytti sitten eräässä syötti joutuneen vikaan ja olevan korjauksen tarpeessa. Ukko tulee ääreen, kurkottaa kädellänsä ottaakseen rautansa, kun samassa jalka lipeääkin liukkaassa lumessa. Ukko kompastuu siihen rautansa päälle, joka laukeaakin hänelle kurkkuun kiinni, ja samallapa siihen vielä töytää pensaikosta kärppä surmaraudan avuksi äijälle niskaan. Ei auttanut mikään, henki siinä nitistettiin Kääpälän vaarista. Voitonriemuisena kärppä nousi ukon päälle seisomaan ja kiljaisi:
»Itse puuttui pihtilöihin,
Latsistihe lautasihin!»
»Mitähän tuolla ukko-pahuksella nyt tekisi?» mietti hän sitten touhuissaan, kunnes näki samassa ukon kelkan. Mitäpäs siinä sen enempää miettimistä: kärppä viskasi ukon ruumiin kelkkaan ja läksi oikein aika miehenä sitä vetämään pitkin Metsolan lumista tanhuata.
Sattui silloin tulemaan jänis vastaan, istahti hämmästyneenä, kun näki kärpän toimessaan kelkalla raahaavan perässään Kääpälän vaaria, ja kysyi silmät muljollaan: »Mitäs vedät, kärppä rukka, näin varhain aamulla?» No sepäs kysymys oli nyt kärpälle mieluinen vastattava, kun sai kerrankin purkaa vihansa mokomaa kiusallista ja vaarallista pyytömiestä kohtaan ja samalla kerskaten kertoa, miten ukolle lopuksikin kävi. Nopeasti hän kavahti ukon niskalle istumaan, pyyhkäisi viiksiänsä ja alkoi herjata ukkoa.
»Sitähän minä tässä», murisi hän, »kannan kantamista ja riuhdon riuhtomista, kun tuo vanha iänikuinen äijän käni pisti piikkinsä ja pihtinsä pirtin päälle, laski lautaset latikan päälle, eikä totellut, jumalaton, vaikka kiellettiin».
Hän selitti asian jänikselle ja kehoitti, kun jänis innostuneena pyysi päästä mukaan ukkoa vetämään: »Ka tule, kanssani. Haukkaa pala ja käy vetämään»! Niin lähdetään yhdessä ukkoa vetää junnaamaan.
Vedetään, vedetään siinä hartaasti hetken aikaa, niin jo kopeutuu
eteen itse Mikko mielevä mies, Repolainen, hämmästyy kovin mokomata
kulkuetta ja kysyy sirosti ja kohteliaasti kuten aina:
»Mitä vedät, jänöjukka,
Jäljessäsi jylkyttelet?»
Ei vastaa jänis, kärpälle vain viittaa, ja tämäpäs piukaiseekin vastauksensa niin komeasti, ettei paremmasta apua.
»Kannan tätä kantamista,
Riuhdon tätä riuhtomista,
Ukkoa, pahoa miestä.
Kun tuo vanha äijä-reppu
Pani pihdit pirtin päälle,
Lautaset latikan päälle,
Meille metsän juoksijoille,
Huutehen vilostajille,
Hämärässä häksäjille,
Pimeässä piksajille,
Kastehessa kahlojille,
Rahakarvan kantajille,
Päällä puiden puikkiville…»
»Mutta», ja tähän kärppä pysähtyi, että kettu kerkesi kysyä, miten ukko oli joutunut tuohon kelkkaan hengettömäksi, jolloin hän ylpeästi lopuksi julisti entiseen tapaan:
»Itse puuttui pihtilöihin, latsistihe lautasihin!»
»No jopa nyt peräti!» ihmetteli kettu. »Saisiko tulla mukaan?» — »Ka tule, kanssamme! Haukkaa pala ja käy vetämään!» Haukkasi kettu silloin aimo palan ja alkoi myhäillen toisten kanssa vetää junnata ukkoa edelleen. Tulee siinä taas uusi tulokas vastaan, hukka, ja eipäs muuta kuin että hukkakin haukkaa aimo palan ja yhtyy muiden kanssa ukkoa vetää junnaamaan. Mennään siinä taas hyvän aikaa, kun jo nähdään itse kontion tulla jylkyttelevän vastaan.
»Mitäs, veikkoset, vedätte, jäljessänne jylkytätte?»
kysyy kontio ylen ällistyneenä mokomasta kulkueesta, kun on siinä kelkka, kelkassa kuollut ukko ja kelkan jutkossa kärppä, jänis, kettu ja susi. Kovin oli karhu ihmeissään kuultuaan kärpän selityksen. Häntäkin haastettiin nyt mukaan vetämään ja vaikka hänen makuullemeno-matkansa täten keskeytyikin, innostui hän kuitenkin yhteiseen asiaan, haukkasi suuntäyteisen palan ukosta ja liittyi jutkoon hänkin junnaamaan. Kuljetaan siinä taas hyvän aikaa, vakaina kaikin jutkosta kelkkaa vedetään, kun jo puuttuu orava vastaan, narskuttaa ihmeissään oudolle kulkueelle ja pyytää tietoa, mihin siinä nyt mennä jylkytetään. Selitetäänhän asia oravallekin aivan tarkalleen, ei kitsastella, käsketään hänenkin haukata pala ja tarttua vain jutkoon, tätä Kääpälän pahaa ukkoa vetää junnaamaan. Ja liittyihän orava joukkoon, jutkoon tarrasi hänkin kiinni ja lähti vetää vänkäämään hartaasti omalta osaltaan, haukattuaan tulopalan ukon kyljestä.
Kuljetaan siten hyvässä sovussa, vedetään ukkoa ja aina väliin haukataan hänestä palanen. Kului siinä täten päivä lopulleen ja pianpa ei ollut ukosta jäljellä muuta kuin housunpuntit. Tuntuipa jo vähän väsyttävänkin, ja kettu rupesi tuumailemaan, minnekäs tässä nyt yöksi joudutaan. »Tuolla on, minä tiedän, vanha susihauta», neuvoi karhu, »mennään vaikka sinne, niin ei ainakaan tuuli koske». »No mennään vain», mukautuivat toisetkin ja niin mentiin vanhaan susihautaan yöksi.
Haukoteltiin nyt siinä susihaudassa miehissä, käännettiin kylkeä ja koetettiin päästä unesta kiinni, mutta ei tulekaan unonen. Illan tuuli vain suhajaa Metsolan korkeissa puissa ja pilvet vaeltavat taivaalla, kuuhuen niiden lomista silloin tällöin esiin kurkistellessa. Sanoo kettu: »Ei tulekaan meille vielä uni. Tässä tarinoikaamme ja siten iltaa rattoisasti viettäkäämme. Kuka ensimmäisen tarinan kertoo?» Toisistakin oli ketun tuuma veikeä ja orava kohta innostuu: »Minä kerron, tarinan tiedän ylen soman!»
XXXVIII.
SIINÄ SE PIENIKIN PISTELEIKSE, MISSÄ SUURIKIN KÄÄNTELEIKSE.
Oravainen kumman kukka,
Kummun kultainen omena,
Oksalla ojenteleikse
Lehvällä levätteleikse.
»Olipa kerran», alotti kertoja — »orava sellainen, ettei moista, — minun ukkovaarini se olikin. Siltä olivat menneet housut rikki, niin lähti neulaa lainaamaan, että saisi paikata pöksynsä. Haki neulaa, etsi, kunnes löysi koiran, joka oli turkkiaan ompelemassa oikein hyvällä neulalla. Mitäpäs muuta kuin orava kärttämään koiralta neulaa lainaksi, sanomaan: 'Lainaa sinä sitä neulaasi, että saan housuni paikata.' Koira, joka oli siihen aikaan hyväluontoinen, lainasikin, ja niin ukkovaarini paikkasi pöksynsä eheiksi ja hyviksi. Mutta siinä hän oli huomannutkin neulan niin teräväksi, ettei raskinutkaan siitä enää luopua, vaan arvellen, että lienee noita koiralla neuloja liikenemäänkin, karkasi kuuseen neuloineen. Koira siitä kuitenkin vihastui kovasti ja rupesi vaatimaan kiivaasti neulaa takaisin, niin äkäisesti, että ukkovaarikin jo suuttui ja pilkkasi: 'Teeppäs nyt turkki!' Tästä syntyi koiran ja oravan välille ikuinen viha, niin että kun koira vain oravan näkee, niin heti ajaa sen puuhun ja jo ennen haukkumistaan vinkuu ja vikisee: 'Neulanrosvo, neulanrosvo!'
»Mitäs ollakaan. Sai sitten tämä orava kauniit poikaset, ihan yhdeksän poikaa sai, ja niitä pesässään korkean kuusen kyljessä keinutteli, hoiteli ja soudatteli. Tulipa sitten harmajan nahan aika ja orava sekä poikaset, jotka eivät enää pesässään maanneet, vaan siinä vaiheilla vain hyppivät, näkivät miehen tulevan koirineen. Jo osuu mies huomaamaan pesän, sanoo koiralleen: 'Taitaa olla pesä', keikkailee puuta kirveellä: 'Tyhjä on', sanoo, ’ei ole mitään'. Silloinpa ukkovaarinikin heräilee, kun kuulee miehen puhetta, ja käskee: 'Menkääpäs katsomaan, mittyiset on siellä ampujat, mittyiset haukkujat!' Pojat menevät, katsovat tarkkaan ja palaavat vaarille sanomaan: 'Hyvin on hyvä koira, sileä on ja lihava kuin mikähän vain, karvat kiiltävät.' — 'Entä mies?’ kysyy orava. 'Mies on', sanovat pojat, 'hyvin hyvässä sovassa, ja pyssy on hyvin kaunis, vaskella puolitiehen silattu.' — 'Pankaa maata vain', määrää silloin vanha orava, 'ei tule mitään.' Ja niine hyvineenhän mies siitä ulkousikin.
»Makaa sitten orava makeasti poikineen sen yön, kun jo seuraavana päivänä taaskin ilmestyy mies puun tyvelle ja koira siinä vierellä räyskää. Keikkailee mies puuta ja arvelee, että pitäisi oravan pesä saada sieltä käsiin. Orava-ukko kuitenkin vain rauhassa venytteleksen, haukottelee ja sanoo pojilleen: 'Menkääpäs katsomaan, mittyiset on siellä ampujat, mittyiset haukkujat.' Menevät pojat, katsovat, ja törmäävät sanomaan: 'Lihava on koira, hyvin kaunis, ja mieskin on hyvässä sovassa, vaikka ei moinen kuin eilen, ja pyssykin on hyvä, vaikka ei niin kaunis kuin eilen, ei ole vaskea yhtään.— 'Maatkaa edelleen', urahti silloin ukkovaari, 'ei tule mitään'. Ja eikös lähtenytkin mies siitä tiehensä, hylännyt puuta! Kintaansa vain unohti puun juurelle.
»Maataan kolmanteen päivään ja aamun tullen saapuu taas puun juurelle koira, haukkuu, räyskäilee karulla äänellä kuin väsynyt ainakin. Hetipä havahtuukin siitä itse ukko-orava, pörhistelee korviansa, pyörittelee silmiänsä ja määrää: 'Menkää, veikkoset pojat, katsomaan, mittyiset ovat siellä ampujat, mittyiset haukkujat!' Pojat menevät ja siinä samassa tulevat takaisin kertomaan: 'Hyvin on huono koira, karva takussa riippuu, nälkään on kuolemassa', sanovat, 'ja mieskin on huono semmoinen, että on nuttu kaikki repeillyt vyöhön saakka, ja pyssyssä ei ole puuta ensinkään, tyhjä piippu on vain pahanpäiväinen!' Silloinpa ukkovaari säikähti kovasti ja huusi pojilleen: 'Voi juojat! Nyt se kumma tulee, kaikki korvet se tutkii, kunhan ei vain käsiinsä saisi! Nyt silitkää tiehenne, minne vain kerennette!'
»Ei kuitenkaan tavoittanut mies ukkovaariani, minkä lienee pojista tavoittanut, sitä en tiedä. Ukko-orava palasi entiselle pesälleen ja kun hän nyt katselee omaisuuttaan, on hänellä kaksi mieleistä kalua: neula ja kinnas. Hän niitä hyvänä pitää ja ihan veljikseen puhuttelee, ja veljeksinä aivan siinä pesässä ruvetaankin elämään. Alkaa heillä sitten kerta saalista himoittua. Silloin päätetään lähteä miehissä saaliin etsintään. Kävellään! siitä kukin omalle haaralleen ja määrä on huutaa toisille, jos kuka sattuu saaliin löytämään.
»Kuljetaan siinä niin ja etsitään saalista, niin mitäs ollakaan: jo rupeaa kuulumaan metsästä neulan kimeä, piipitys, jotta ihan näin:
»Kiidä, kiidä kintahaisein,
Oiottele, oravaisein,
Löyti neula löytösen,
Saipa neula saalihin.
»Riemastutaan siitä kovasti kinnas ja orava sekä juostaan touhuissansa neulan saalista katsomaan. Tullaan paikalle, katsotaan, kysytään: 'Missä saalis?' Neula osoittaa tyytyväisen vesirapakkoa: 'Ka tuossa!' — 'Ka tämäkö sinun saaliisi olikin!' ärjäisevät siinä toiset toverukset, karkaavat neulan niskaan ja pieksävät hänet pahanpäiväiseksi, että tämmöinen tällä muka oli saalis ja siitä oikein huudon nosti. Hukkaan oli mennyt se päivä ja noloina palataan pesälle taas nukkumaan.
»No mitäpä siitä! Seuraavana päivänä lähdetään paremmalla onnella ja kävellään kukin haaralleen saaliin etsintään. Eivät ole kinnas ja orava vielä kovinkaan kauas ehtineet, kun kuulevat jo neulan kovalla äänellä heitä kutsuvan. Ihan muka kiitää pitäisi kintaan ja oikotietä saapua oravan, kun on hän, neula, löytänyt saaliin taas. Epäilevät orava ja kinnas koko asiaa, mutta eivät kuitenkaan malta, vaan tulla huristavat hengästyneinä paikalle, että missä saalis. Voitonriemuisena taas neula osoittaa heille saalistaan, tervaskantoa, jonka muka oli löytänyt. Nuolena siitä kinnas ja orava karkaavat neulan niskaan, haukkuvat, että vai tällainen sinulla taas on saalis, ja antavat neula parkaa selkään minkä suinkin jaksavat. Suivautuneina koko saaliin etsintään lähtevät he sitten kaikin kotiin harmissaan makaamaan.
»Nukutaan taas yö, virkistytään eikä enää malteta, vaan päätetään uudelleen lähteä saalista etsimään, toivossa, että vihdoinkin parempi onni riipaisisi. Kävellään, kävellään, erotaan toisistaan kukin omalle haaralleen. Neula terävänä mennä puikkii ruohokossa, kuuntelee ja katselee, niin jopas huomaakin: peurat järvessä syövät kortteikossa. Mitäs ollakaan. Neula mennä puikkii, puikkii, järveen luikaisee, siellä itsensä kortteen solmuun pistältää ja odottelee. Jopas tulee peura, hamuilee kortteita suuhunsa, kunnes nielaiseekin neulan vatsaansa. Mutta tämäkös silloin alkaa peuran vatsassa sisuksia hakata ja reikiä pistellä, niin että peura karkaa tuskissaan maalle ja sinne kaatuu kuoliaana. Pian silloin neula selvisi peuran vatsasta tanterelle ja alkoi riemuissaan kerskaten huhuilla:
»'Kiidä, kiidä kintahaisein,
Oiottele, oravaisein,
Löyti neula löytösen,
Saipa neula saalihin!'
»Kinnas ja orava kuulevat heti neulan huhuilun, mutta hymähtelevät halveksivasti eivätkä aio lähteä katsomaan. 'Lähtisihän tuota, jos uskoisi siellä edes jotakin saaliin nimellistä olevan, mutta mitäs vielä, valehtelee se meille taaskin.' Mutta kun neula yhä vain huhuaa, ei hellitä, vaan alati piukuu maailmalle sitä, kuinka hän nyt muka taas sai saaliin, niin silloin eivät orava ja kinnas enää malta, vaan lähtevät menemään paikalle, ellei muun vuoksi, niin ainakin tukkiaksensa suun mokomalta saalistajalta. Tullaan touhuten: 'No, missä saalis?' Neula kärkevästi ja ylpeästi viittaa: 'Ka tuossa!'
»No hyväinen aika! Siitäkös ihastutaan, kun on saalis sellainen jottei mointa. Kiitellään neulaa ja sanotaan, että hyvä se on pienikin, kunhan on vain terävä, ja ruvetaan keittopuuhiin. Nytpä huomataan, etteivät ne neulan muutkaan saaliit niin halveksittavia olleet: vesirapakosta kantoi kinnas vettä ja orava kiskoi tervaksia tervaskannosta, että saatiin hyvä tuli, millä vesi kiehuttaa ja peura keittää. Keitettiin se peura sitten ja syötiin makeaan suuhun. Sen pituinen se.»
XXXIX.
ÄLÄ HULLUJA HORISE, PAKISE PERÄTTÖMIÄ
Joka yöllä yksin käypi,
Luullahan varastelevan,
Joka vanhoja puhuupi,
Luullahan valehtelevan.
»Eikös ollutkin hyvä kertomus?» kysyi sitten orava ylpeänä, jolloin toiset murahtivat tyytyväisinä, mutta kettu sanoi kuivasti: »Eipä tuosta saa selvää.» Karhu suuttui tästä ketulle ja sanoi halveksien, että hyvähän on toisen töitä laittaa, mutta meneepäs tekemään itse. Eihän kettu repale osaa mitään tarinaa jutella. »Osaan sentään», väitti kettu, »osaanpas vain.» — »No kerro sitten, äläkä kerskaile», murahti siihen karhu, ja kettu kertoi.
»Kertapa Ilmolan isäntä», lausahteli kettu sulavasti, »kengitti hevosensa hyvin vahvaan rautaan ja pani sen väljälle metsään laitumelle. Siihen aikaan vielä täällä Metsolassa asusteli jalopeurakin ja sattuikin nyt tulemaan tiellä hevosta vastaan. Nähtyään, kuinka suuri eläin hevonen oli, rupesi jalopeura vaatimaan sitä kanssansa voimain koetteluun. Hevonen suostui, mutta sanoi, että hän menee leikkiin vain sillä ehdolla, että koetetaan voimia kiveen potkaisemalla. Jalopeuralla ei ollut mitään sitä vastaan, vaan potkaista säväytti hän heti kiveen ja sanoi ylpeästi: 'Kas, se oli aika kapsaus!' — 'Eihän tuo nyt mitään ollut', pilkkasi hevonen ja potkaisi sitten vuorostaan kiveen, niin että säkenet rautakengistä sinkoilivat. Äkkiä silloin meni jalopeuralta häntä koipien väliin ja hän läksi kiireimmiten pakoon mutisten mennessään: 'Voi kuinka sinä olet väkevä, sinua pitää pelätä!'
»Peläten hevosta kulki nyt jalopeura kiireesti tietänsä, kun sattuikin tulemaan susi häntä vastaan. Ihmeissään hän silloin kertoi sudelle hevosen tavattomasta väkevyydestä, että kun vain potkaisi kallioon, niin tuli sojahti. Susi murahti halveksivasti jalopeuralle: 'Ohoh! Olen minä sentään siksi monta hevosta jo syönyt, etten taida tuota juttuasi oikein todeksi uskoa! Jalopeura siitä sydäntyi sudelle, koukkasi häntä käpälällä selkään ja sanoi: 'Sinä renttukos olisit hevosia syönyt!' Vähissä hengin siitä susi selvisi tiehensä, mutta selkä hänellä jäi jäykäksi iäksi päiväksi…»
»Pysy asiassa!» murahti susi. Kettu jatkoi:
»Kohtasi sitten jalopeura karhun ja kertoi sille, että hän kun näki vasta kumman elävän. 'Tuli vilahteli siltä kavioista enkä minä uskaltanut mennä sitä syömään.' Karhupa silloin tuntien suuret voimansa — sehän on tämä naapuri tässä peloittavan väkevä — kerskasi, että hän kyllä uskaltaa syödä senkin elävän, vaikka siltä tulisi kipinät sieraimista. 'Missä se on, se elävä?' kysyi hän, 'lähdetäänpäs katsomaan, onko se sellainen, ettei sitä syödä jaksa.' Mennään silloin varovasti uudelleen hevosta kohti ja jalopeura jo näkee sen, kun se siinä ahon alareunassa syödä rouskuttaa. 'Tuolla näkyy olevan', osoitteli hän karhulle, mutta tämä ei sanonut näkevänsä mitään, vaan vaati, että olisi pitänyt mennä lähemmäksi. Jalopeura ei kuitenkaan uskaltanut, vaan sanoi karhulle, että hän nostaa sitä ylemmäksi, niin näkee paremmin…»
»Joko sinä riivattu taas!» murahti karhu syrjästä, »ettäkö jalopeura olisi nostanut karhua?»
»Nii-in», intti kettu. »Jalopeura otti karhun kämmeniinsä ja nosti hänet ylös, että hän paremmin näkisi hevosen. Ei kuitenkaan nähnyt ensi ojennuksella, niin jalopeura kohotti vähän ylemmäksi, mutta siinä samassa…»
»Vähättelen minä sinun jutuistasi, mokoma repale», murahti taas karhu epäillen ketun pyrkivän kertomuksellaan häntä härnäämään ja halventamaan.
»Vähättele vain», sanoi kettu, »mutta kerronpa silti, miten siinä kävi. Samassa kun jalopeura oikein korkealle karhun kohotti, heittikin tämä henkensä.»
»Heitti henkensä. No minkä tähden?» kysyi karhu epäilevästi.
»Ka, jalopeura on niin kauhean paljon karhua väkevämpi, että se tuli siinä nostaessaan laskeneeksi voimansa liian vähäisiksi ja huomaamattaan puristalti kontion hengiltä. Pudottaessaan hänet sitten maahan sanoi jalopeura ihmeissään: 'No oli siinäkin väkevä mies! Kerskasi syövänsä, ja kuitenkin kuoli jo, kun edes vasta näkemään pääsi!'»
»Minä sinun riivatun opetan!» räyhäsi karhu ja tavoitteli kettua kiinni, mutta tämä luikki syrjään ja puolusteli itseään sillä, että minkä hän asialle voi, kun tarina niin kertoo. »Kertokoon vain!» sanoi karhu kyllästyneenä, »mutta minä lyöttäyn maata.» Ja kun kaikkia muitakin rupesi nukuttamaan, paneuduttiinkin siinä vihdoin levolle ja nukuttiin makeasti suojaisessa maahaudassa.
* * * * *
Herättiin sitten, kun päivä sarasti, ja kaikki tunsivat, kuinka kipeä nälkä hiukaisi sydänalaa. Karhu venytteli unen pois jäsenistään, raotti silmiään ja kysyi: »Voi, kun on nälkä, mitäs nyt syödään?» Kettu älysi heti, että tässä on parasta katsoa eteensä, koska karhu nälkäänsä kuuluuttaa, ja kuiskasi kontiolle sukkelasti: »No, pienimpiä, pienimpiä!» Mitäs ollakaan, karhu muljautti silmiään ja ennen kuin kärppä ja orava ehtivät kunnolla herätäkään, oli kontio kaapannut heidät ja nielaissut yhtenä suupalana! Mutta ketun kävivät silmät pyöreiksi, kun karhu näin pieneen ateriaan tyytymättä uudelleen tiedusti, mitäs tässä nyt syödään. »Ka, yhä pienimpiä, pienimpiä», neuvoi edelleen kettu ja sanoi hiljaa viitaten jänikseen: »Syödään nyt vaikka tuo mölkösilmä tuosta.» Otettiin silloin ja iskettiin jänö rukka, syötiin pois tästä pahasta maailmasta, mutta ei ollut vieläkään karhun ruokahalu tyydytetty. Irvistellen kysyi hän ketulta, syödäänkö vieläkin pienimpiä, vai mitä. Nokkelasti ehätti kettu vastaamaan: »Eihän minusta, pätö retaleesta, ole kenenkään syötäväksi — syödään mieluumminkin tuo karvaröllö tuosta,» ja hän viittasi varkain suteen, joka vielä siinä unimielissään torkkui. Ja eikös ollutkin karhu asiaan valmis! Ellei susi olisi sattunut ajoissa heräämään ja suinpäin rynnännyt haudasta tiehensä, olisi hänen viimeinen hetkensä ollut käsissä. Karhua rupesi kuitenkin uudelleen raukaisemaan ja hän pani jälleen maata.
Mutta repoa harmitti karhun ylpeys ja ahneus, ja hän päätti kostaa kontiolle, jos suinkin vain voi. Tutkittuaan ensin pakotien selväksi hän kokosi hiljalleen jäniksen suolia vatsansa alle ja rupesi sitten odottamaan, mitä tuleman piti. Karhu nukkuu pitkään, kuorsaa, mutta jo herää ja venyttelee hartaasti. Kettu silloin rupeaa syödä jernittämään suolia rintansa alta, jolloin karhulla herää entistä kovempi nälkä ja hän kysyy: »Mitä sinä nyt syöt?» Kettu vastasi rauhallisesti: »Syön tässä nälkääni omia suoliani, joita äsken vatsastani repäisin, kun ei ollut parempaakaan ruokaa. Ja rasvaisiksi minulla ovat suolet käyneetkin. Kun syödä tahtonet, niin tee sinäkin samalla tavalla, sillä sinun suolesi ovat vielä rasvaisempia, mutta tempaa äkkiä.» »Eikös se käy kovin kipeästi?» tiedusteli karhu epäillen. Kettu syödä jutuutti vain ja vastasi välinpitämättömästi: »Ei. Äsken yritin syödä omia Jumalan luomia laappaisiani, mutta se kävi niin kipeästi, etten voinut. Mutta suoleni kun tempasin, niin ei ehtinyt kovin pahoin koskea.»
Vesissä suin on siinä karhu katsellut ketun syömistä ja kuultuaan tuon veijarin neuvot tekee hän ruton päätöksen. »Sepä nyt ihme, etteivät tässä muut ruokaa saa», sanoo hän ja suurella kämmenellään jauristautuu vatsaansa minkä jaksaa. Mutta surkea pääsi parku karhu rievulta sen tehtyään, sillä mitään suolia hän ei saanutkaan, vaan vatsaansa pitkät ja polttavat haavat, joita jäi nuolemaan, kun kettu jo hyvissä ajoin vilahti tiehensä. Ylen kyllästyneenä koko maailman menoon kömpi karhukin viimein tiehensä tästä onnettomuuden haudasta ja painautui suoraa päätä synkimmän korven kohtuun, missä heittäytyi nukkumaan raskasta talviunta, unohtaen kaikki onnettomuutensa ja nähden unta tulevan suven ihanuudesta.
Ja talvi heitteli hiljaa ja pehmeästi lumiansa Metsolaan peittäen kaikki valkealla vaipallaan.