XL.
TYHJIÄ TIAISEN VIRRET, RASTAHAISEN RAKSUTUKSET.
Metsän piika pikkarainen,
Simasuu Tapion neiti,
Soitellos metinen pilli,
Simapilli piiperoita.
Tulikin sitten taas kevät ihana Ilmolan ja Metsolan maailmaan, tuli tuulineen ja sateineen, kuulakkoine öineen ja kirkkaine päivänpaisteineen. Ihmeellinen elon voima virkosi hereille kaikissa luoduissa. Heräsi karhu konnultaan ja läksi samoamaan maita ja mantereita, painui susi salon syvyyteen pesimäpaikkaa itselleen hakemaan, lähtipä kettu liuvari kulkumatkoilleen ja oli hyvin iloissaan. Joka paikasta, joka puusta ja pensaasta, kaikui lintujen viserrys, joka kankaalta kuului metson sointi ja teeren kukerrus, joka korven kuusen latvasta virtasi rastaan hopeinen laulu. Kaikesta saattoi huomata, että oli tullut ihmeellinen kevät, jota varmaankin seuraisi vielä ihmeellisempi kesä.
»Johan nyt on kummallista», arveli Immilän eli Vänskän Aatamikin halonhakkuussa ollessaan, kun metsästä äkkiä alkoi kuulua houkuttelevaa puhetta. »Istu mättäälle, istu mättäälle», kehoitteli ääni ja jatkoi viekoittelevasti: »Paa piippuun, paa piippuun, ei kiirutta, ei kiirutta, päivä on pitkä, päivä on pitkä, ei kiirutta, ei opo-ollenkaan!» Hämmästyneenä Aatami arveli, että onhan tässä tosin vielä keväistä päivää istahtaakin ja pani piippuun, jolloin ääni metsästä rupesi uudelleen tyytyväisenä hokemaan: »Halkomies, halkomies, istu kivelle, istu kivelle, paa piippuun, paa piippuun!» — »No kyllä, kyllä», sanoi Aatami, »kuulenhan tuon vähemmälläkin kehoittelulla.» Mutta silloinpa ääni rupesi häntä kiusoittelemaan ja haukkui: »Kivipiippu, puupiippu, talon tupakoita tärvää, renk' roisto, renk' roisto!» — »Höss’» suuttui nyt Aatami ja uhkasi laulajaa piipunvarrellaan, mutta äänipä silloin ilkamoimaan: »Viskataan, viskataan, visapiippu, visapiippu, tiitteräkoppa, vaskivarsi, räkätättärä, titurituritu!» — »Vähättelen minä sinun haukkumisistasi!» ynseili Aatami, nousi kiveltä ja yritti pistää piippuaan taskuunsa, mutta silloinpa ääni metsästä neuvoi viisaasti: »Perät suuhun, perät suuhun!» Suu hymyssä Aatami totteli neuvoa ja viskasi perät suuhunsa niin että lopsahti. Sitten hän riisui takkinsa ja rupesi ahkerasti hakkaamaan. Äänikin oli vaiennut.
Aatami hakkasi hikipäissään halkoja ja ihmetteli itsekseen, mikä kumma nyt on Tapion metsään tullut, kun ihmisen äänellä puhuu. Ja siinä samassa alkoi taas ääni kuulua ja jutella kuin sääliväisesti: »Aatami, Aatami?» sanoi se kysyvästi. »No mitä nyt?» vastasi tämä hiukan ärtyisesti, jolloin ääni jatkoi: »Paitas' on rikki, paitas' on rikki!» Tämä oli Aatamista sentään jo liikaa ja hän ärjäisi vihastuneena: »Niin on, mutta minkä minä sille teen!» Heti oli ääni valmis neuvomaan: »Ota akka, ota akka!» Ällistyneenä ajatteli Aatami, että tuohan nyt vasta merkillinen neuvoja on ja huusi metsään, ettei hän saa akkaa, vaikka haluaisikin. »Oo juu, oo juu!» vastasi ääni, »tiijän vissiin, tiijän vissiin, kyllä saat, kyllä saat, nai Kirppu-Liisa, nai Kirppu-Liisa!» Korvallistaan kynsien Aatamikin silloin yhtyi leikkiin ja sanoi, ettei Kirppu-Liisa hänelle tule. Mutta silloin ääni sanoi vakuuttavasti: »Oo juu, oo juu, tiijän vissiin, tulee se, tulee se!» — »Pidä suusi kiinni!» sydäntyi nyt Aatami hänelle sanomaan, jolloin ääni valittaen huusi: »Kas se on mies, kas se on mies, kun suuttuu sitten, kun suuttuu sitten, kun minä neuvon, kun minä neuvon!»
Aatami pyyhkäisi otsaansa ja ajatteli, että horajavatko hänellä korvat, vai mitä tämä tällainen juttelu merkitsee. Hän ryhtyi uudelleen ahkerasti hakkaamaan, kun jo taas alkaa ääni kuulua ja tällä kertaa hyvin houkuttelevasti: »Aatami, Aatami!» — »No mitä nyt taas?» — »Ryyppääks' viinaa, ryyppääks' viinaa?» — »Ahaa!» kirkastui siitä Aatamin ilme ja hän vastasi suutansa pyyhkäisten ja nielaisten pitkän syljen: »Kyllä, mutta mistäpä minä sitä saan?» Neuvoen vastasi silloin ääni hänelle: »Koassa tippuu, koassa tippuu, puupiiput, puupiiput, kippahattu, kippahattu, Maija kokki, Maija kokki, käyppä sisälle, käyppä sisälle!» — »No mutta kaikki se vintiö tietääkin!» säikähti nyt Aatami ja koetti tehdä koko asian tyhjäksi sanomalla, että tokko tuolla Maijan kodassa mitään sellaista tippunee. Mutta ääni vakuutti varmasti: »Tippuu, tippuu, vielä pyttyyn, vielä pyttyyn!»
Aatami kynsi korvallistaan ja ihmetteli itsekseen. Olikin jo tullut ilta ja hän läksi kotiin kyllästyneenä tuohon outoon haukkujaan, joka koko päivän oli hänen kanssaan puhetta pitänyt. Mutta eipä se vieläkään hellittänyt, vaan lauloi hänen peräänsä pilkaten, niin että salo raikui: »Ka laiska, ka laiska, pien' pino, pien' pino, vähä on halkoja, vähä on halkoja, lyö vielä, lyö vielä!» Aatamista tuntui jo kaamealta, varsinkin kun ilta jo hiukan hämärsi, ja kiireesti asteli hän kohden Immilää.
Kun hän tuli kotiin, ei siellä muusta puhuttukaan kuin kaikesta siitä ihmeellisestä, mitä metsistä ja vainioilta näinä päivinä oli kuulunut. Kääpälään oli samana iltana saapunut matkustavainen mies, puoli pökerryksissään säikähdyksestä. Hän oli kertonut, että kun hän hämärissä oli tullut viidakon läpi, sieltä joku oli alkanut karmealla äänellä hänelle haastaa: »Herra, herra, parta pois, vieläpä koko pää!» Olivat siinä jo kovasti muutkin säikähtäneet, että jokohan nyt olivat tihulaiset liikkeellä ihmisiä uhkaamassa, ja jo olivat aremmat piiloonkin pujahtaneet, kun muutama uskalias pojan norssi olikin lähtenyt sinne viidakkoon katsomaan, mikä siellä uhkailee. Poika kun siellä kuunteli aikansa, niin jopas ääni sanoa säräytti hänellekin pöheiköstä: »Herra, herra, parta pois, parta pois, vieläpä koko pää!» Kovasti oli poikakin silloin säikähtänyt, mutta kuulikin samalla siipien vihinää ja tuttua ääntä: »Kupeek, kupeek!» Ylpeänä palasi poika takaisin ja sanoi halveksien, ettei hänen ole ennenkään tarvinnut metsäkanoja pelätä, sillä eivät ne vielä tähän saakka ole pystyneet keneltäkään päätä pois leikkaamaan. Älyttiin siinä jo asia ja ruvettiin sitä äskeistä kulkevaista kovistamaan, että mitä hän nyt sellaisia kauheita juttelee, kun huomattiinkin, että hänhän oli, poloinen, kovasti päissään, jolloin hänet pistettiin nukkumaan. Mutta kun itse Kääpälän isäntä kertoi, että kun hän samana aamuna meni rysilleen, siellä häntä joku lintu ihan ihmisen äänellä liukkaasti neuvoi: »Mies hoi, mies hoi, paa rysä risuun, paa rysä risuun, saat hauin lierii, saat hauin lierii!» — niin silloin jo uskottiin, että jotakin ihmeellistä oli nyt tulossa, kun linnutkin haastelivat ihmisen äänellä. Ja kun isäntä oli sitten murahtanut, että saanenpa tuon sitten panna rysän risuun, oli lintu ruvennut tyytyväisenä hokemaan: »Hauki liikkuu, hauki liikkuu, paa vatiin, paa vatiin, muru kullenkin, muru kullenkin, papu miniän osa, papu miniän osa!» Siihenpä sitten yhtyi renkikin kertomaan, että hänen kyntäessään joku ääni alituiseen metsästä hänelle haasteli kysellen: »Kuka se kyntää, kuka se kyntää, mies kyntää, mies kyntää, tpu liki, tpu liki!» kunnes yltyikin valittamaan: »Rikka kiassain, rikka kiassain, mitenkä se sieltä pois suahaan, mitenkä se sieltä pois suahaan?» Itse oli ääni kuitenkin itseään lohduttanut sanomalla: »Neuvoilla, neuvoilla» ja taas kysymällä: »Minkälaisella neuvolla, minkälaisella neuvolla, tir-ri-ll-iit?»
Sellaisella päällä oli tänä keväänä luomakunta ja paljon siitä kierteli juttuja Ilmolan kylässä. Niinpä kertoi Hoipon vaari, jota kylän kesken sanottiin Riippu-Jussiksi, nauraen, että kun hän ikäkululla hevosella oli kelirikolla viimeistä heinäkuormaa hakemassa, niin eikös ilmestynyt siihen korppi vierelle lentämään ja vaikuttamaan, että »kelp' ukko, kelp' ukko!» — »Mitähän se nyt minusta kehuu?» oli vaari silloin itsekseen ajatellut, kun korppi olikin samalla hänelle ennustavasti huomauttanut: »Olkka ruuna siinä!» — »Ahaa!» oli asia valjennut vaarillekin — »se toivoo ruuna paran kuolemaa!», jolloin korppi oli kehoittavasti jatkanut: »Kirppu-Jussi, Kirppu-Jussi, markka naula, markka naula, laukku tulee, laukku tulee, tiuku pois, tiuku pois, pelkkä luu, pelkkä luu, tuo kankia, tuo kankia!» Ja metsään lentäessään oli vielä toivorikkaasti huutanut: »Tuolta suahaan, tuolta suahaan!» Sattuikin siinä nyt niin kummallisesti käymään, että ruuna äkkiä kuolikin aisoihinsa, jolloin vaarin täytyi lähteä marssimaan jalan kotiin. Mutta mennessään hän ehti kuulla, kuinka korppi jo iloissaan laskeutui raadolle ja uudelleen arvosteli: »Pelkkä luu, markka naula», mutta hännän alle tokaistuaan ilostuikin ja kehui: »Ihraa kaikki!»
Näistä lintujen pakinoista tekivätkin ilmolaiset aivan oikean johtopäätöksen, sillä asiahan oli niin, että nyt oli kaikkien lintujen suuri käräjäkevät. Sillä heitä liikkuikin Metsolassa niin suunnattomat joukot ja sillä he myös kaikki olivat niin puheliaita ja liukaskielisiä, kun olivat valmistuneet kukin käräjilleen oivallisesti asioitaan ajamaan. Merkillisiä asioita oli siis Metsolassa tapahtumassa, varsinkin kun muistetaan, että tänä keväänä piti karhun, suden ja revon polttaa ja kylvää yhteinen kaskensa. Ennen kuin suvi oli loppuun kulunut, saatiin vielä nähdä monta muutakin kummaa, joka osoitti ihmeellisen vimman vallanneen ei ainoastaan Metsolan, vaan vieläpä Ahtolankin asujamet.
XLI.
LAKI ON NIINKUIN LUETAAN.
Riidoiksi rikasten miesten,
Käräjiksi kansan köyhän.
Yhteinen oli kaikilla linnuilla nyt käsitys siitä, että käräjät tässä on pidettävä, sillä kovin oli ruvennut paljon kuulumaan valituksia väkivallasta, kärsityistä vääryyksistä ja jos mistä. Mitäs ollakaan, kokko, lintujen kuningas, antoi määräyksen, että suuret vuosikäräjät nyt pidetään, ja käki lähti lentämään mannulle, niin ahkerasti kuin ikinä kerkesi. Ja paljon se kerkesikin, tuntui kuin olisi se kukkunut tänä keväänä ihan joka puun latvassa, kukkunut ja sitten kakistanut kurkkuaan. Yhä vilkkaammin linnut tästä kaikesta keskustelivat, juttelivat ja pohtivat, niin että koko Metsola oli paljasta puheen sorinaa.
Tuli sitten se suuri käräjäpäivä ja uteliaina odottivat linnut, kenen kuningas lie pannut tuomariksi ja ketkä lautamiehiksi. Kurkipa silloin, pitkäkaula, lennähti tuomarin paikalle ja ilmoitti tulleensa määrätyksi toimimaan tuomarina tässä suuressa oikeudenkäynnissä. Sitä vastaan ei ollut paljon kellään mitään sanomista, sillä olihan kurki yleensä tunnettu jaloksi ja viisaaksi linnuksi, mutta kun hän sitten ilmoitti kuninkaan määränneen vala- ja lautamiehiksi laklat ja varikset, herätti se ankaraa vastustusta. »Vai varikset tässä vielä valamiehiksi», murisivat linnut äkeissään, »niin kuin ei niitä variksen valoja jo vanhastaan tunnettaisi!» Kurki kuitenkin kajahdutti kuuluvasti kuninkaan käskyn ja sitähän siis oli totteleminen.
Alotettiin sitten juttujen käsittely ja huudettiin ensimmäinen esiin. Kaikki hämmästyivät, kun oikeudenpalvelijat haalasivat tuomarin eteen pienen piskuisen pajulinnun, palkulaisen, kovasti nuoritettuna ja käärittynä. Näki selvään, että oli raukkaa pieksetty ja pyntätty, lyöty ja lytistetty. Höyhenet olivat niin pahasti sekasorrossa, että näytti kuin olisi sitä ihan potkittu ja jaloin päällä pyöritty. Vieläkin onnettomalta vesi silmistä sirisi ja veri virtasi vaivaisen nokasta. Kovan säälin vallassa nyt odotettiin, minkä hirmutyön pajulintu raukka oli tehnyt, kun häntä näin oli kohdeltu, ja katsottiin vihaisesti variksia, jotka häntä siinä tunteettomasti ja kylmästi rytyyttivät tuomarin eteen, mokomatkin käräjäintoiset poliisit.
Kun sitten pajulintu oli saatettu oikeuden eteen, rupesi vanha varis, joka toimi yleisenä syyttäjänä esittämään kannettansa syytettyä vastaan, puhuen laajasti ja monisanaisesti käreällä kurkullansa. »Oli köyhä mies», sanoi hän, »hyvin köyhä mies, joka kynti ja kylvi peltonsa, ahkerasti ja taitavasti toimitti työnsä. Ja paljonko oli köyhällä miehellä kylvämistä? Ei äijää: kynti kymmenen vakoa, kylvi kymmenen jyvää. Ei olisi siis pitänyt mennä näitä hänen viimeisiä jyviänsä ottamaan, ei, sillä sehän olisi ollut suuri rikos. Mutta kuinkas kävikään? Tuskin oli köyhä mies parka mennyt pois kynnökseltään, kun siihen jo keräytyi lintuja. Tuli peipposia, hakahtivat siinä harakat ja närhit näppäsivät, kävivät sirkut sissimässä ja varpuset varastamassa. Tulivat samassa viranomaiset paikalle varkaita kiinni ottamaan, niin jopas äkättiinkin siellä itse teossa tämä pajulintu palkulainen, kun se oli viemässä viimeistä jyvää. Mitäpäs siinä — pistettiin äijäpaha nuoriin ja tässä hän nyt on kuulemassa korkean oikeuden tuomiota.»
Kauhuissaan olivat muut linnut kuunnelleet kanneviskaalin puhetta ja ne, jotka myöskin olivat olleet köyhän miehen kynnöksellä, pistivät päänsä siiven alle, ettei heitä olisi tunnettu. Mutta samalla kaikki olivat hyvin äkeissään siitä, että sellainen suuri varas kuin varis, oli nyt muka puhtaana tuomarina, tuolle pikku raukalle, jonka varkaus joka tapauksessa oli hyvin viatonta laatua. Mutta niinhän aina on, miettivät he mielessään että isot varkaat kyllä irti käyvät, vieläpä pieniä tuomitsevatkin, mutta pienet — ne ensiksi nuoriin lyödään ja hirtetään! Mutta kuullaanhan, mitä tuomarilla on variksen puheen johdosta sanomista.
Huutipa nyt kurki kulkustansa: »Oletko ottanut jyviä köyhän miehen kynnökseltä?»
Pajulintu palkulainen raotti vaivalloisesti silmiään ja kuiskasi heikolla äänellä: »Söin minä kaksi, korkeintaan kolme jyvää.»
Oikeus harkitsi asiaa tämän selvän ja mutkattoman tunnustuksen kuultuaan. Vihdoin kurki taas kurotti kurkkunsa pöydän yli lausumaan: »Koska siis olet ottanut jyviä köyhän miehen kynnökseltä, ja koska varasta ei saa sääliä, sinulta on korvat karsittava, kaula poikki katkottava ja pää pois järitettävä.»
Kuullessaan tämän kamalan tuomion vavahtivat kaikki linnut kauhusta, sillä heidän oikeudentuntoansa oli nyt kovasti loukattu. Kaikki katsoivat toisiinsa ikäänkuin odottaen, eikö löytyisi mistään sellaista lintua, joka uskaltaisi panna vastalauseensa tätä hirveätä tuomiota vastaan. Ja se löytyikin. Korkealta sinitaivaaita rupesi kuulumaan kirkasta liverrystä, joka oli niin veikeätä ja suloista, että kaikki unohtuivat sitä kuuntelemaan. Pääskynen sieltä pujahti nuolena paikalle, kuuli asian ja sanoi kohta reippaasti: »Varastat sinäkin, kurki, otat mielin määrin ohria, rukiita ja kauranjyviä.» Hämmästys valtasi silloin kaikki kuulijat, kun nyt pääskynen ihan oikeuden puhemiestä syytti samasta rikoksesta, josta tuo pikku raukka juuri ikään oli hengiltä tuomittu.
Kurjen naama venähti entistäkin pitemmäksi ja varikset sekä laklat olivat nolon näköisiä. Kohtapa kurki kuitenkin ärähti pienelle pääskyselle: »Olenko minä varastanut köyhän miehen kylvöksestä? Taidanhan minä ilmankin elää, jos en muuten, niin lennän synkkään saloon, jossa verotan rikkaitten kaurahalmeita, tahi syön marjoja metsästä ja suolta karpaloita». Mutta pääskynen visersi rohkeasti vastaan: »Varkautta se on rikkaankin halmeen riipiminen, mutta minäpä en varasta, vaan olen ihmisten ilona, kaiken ristikansan riemuna, saattelen suven sanoman ja laitan päivän lämpimämmän.» Suuttuneena nyt kurki uudelleen ärjäisi: »Vai et varastal Johan sinua Neitsyt Maaria varkaaksi sanoi; olit vienyt Santa Maarialta sakset ja silkkikerän.» Mutta sitäpä ei kurjen olisi pitänyt sanoa.
Tuskin oli pääskynen tämän vanhan syytöksen kuullut, kun sekä hän että tuhannet hänen paikalle saapuneet toverinsa alottivat semmoisen laulun pirinän siitä varastamisesta, että koko käräjäväellä menivät korvat lumpeeseen. »Kuusi vuotta olin kuninkaalla piikana», lauloi pääsky kiivastuksissaan, »sain kultasormuksen, pesin ja panin aidalle kuivamaan, niin varpunen senkin vei, vivikli, kukukli, Santa Mariia, hiera haara hiekkis! Sitten minä olin pippilässä pappilassa kolme vuotta piikana, sanottiin siksit, saksit saattaneeni, ompeluneulat ottaneeni, en, Kies' aut', sielun päälle! Olin minä sitten Leivolassa piikana, niin Toivolan emäntä löi leipilapiolla hameeni halki. Mutta minä otin Ristuksen todistajaksi ja sanoin, että kyllä Ristus itse tietää, ja sitten minä panin säkin seipään nenään, niin se vietiin, varastettiin! Meninpä silloin kylään, jossa kakkara katolla paistui: alkoivat syyttää minua kakkaranvarkaaksi, jolloin minä menin räätälin luokse; räätäliltä katosivat sakset ja kultakerä. Suutuinpa siitä, menin Saksaan, sain saappaat, Saksa sanoi minun verkaa varastaneeni, kun oli vähä verkaa rinnassani; minäpä menin Ruotsiin, sain ruokaa, sain liinasen, sain ruojuut, panin jalkaan, kävin kuraan — silloinpa menin Savoon, sain saviset housut, tulin Turkuun, sain turkit, nytpä sikeri, sukeri, menin kaivolle, nostin vettä, tein tein sotkuja, vik, vik, kuker Marii, pesin liinasen, pesin puhtaaksi, kiulasin, kaulasin, pesin pynskäni, pesin hanskani, pesin riepuni, räpäleeni, pesin sukkani ja sormikkaan! panin pistolle, panin aidalle kuivamaan, niin tuli Viron varas ja vei. Menin taivaaseen, niin Neitsyt Maaria sanoi minun varastaneen häneltä punasilkin, sinijakun, lampaanraudat, mut kiellä-än…»
XLII.
ENSIN ASIA TUTKITAAN.
Sitä sikaa vingutetaan,
Joka aidan raossa tavataan.
»Saavatkos naapurit tästä selvää?» kysyi kurki koetettuaan hetken aikaa turhaan ottaa selkoa siitä, mitä pääskynen todella tahtoi sanoa. »Ei, emme saa mitään selkoa», vastasivat varikset ja laklat, »ylen on meille tämä puheen vuodatus kiivasta lajia.» — »Taidamme siis laskea tuon pajulintu palkulaisen niine rangaistuksineen, jotka on jo saanut, koska näyttää tuomiostamme näin hirveä meteli nousevan?» ehdotti kurki. Toiset suostuivat siihen, jolloin kurki keikahutti kovan sävelen julistaen äskeisen tuomion peruutetuksi ja pajulinnun vapaaksi sekä kutsuen uudet asialliset tutkittaviksi.
Kaikkien hämmästykseksi ilmestyi siihen jälleen pääskynen ja tällä kertaa päällekantajana. Altavastaajana esiintyi tuikean ja murjottavan näköinen varpunen, joka jo tullessaan äkäisesti tiuskahteli. »No, mikä ihme teillä nyt on riideltävänä?» kysyi kurki hiukan hermostuneesti, sillä hän pelkäsi pääskysen uudelleen päästävän sellaisen liverryksen kurkustaan, ettei korkea oikeus voisi saada koko kanteesta selvää. Mutta pääskynen rupesi reippaasti ja kirkkaalla äänellä asiaansa selittämään.
»Tuskin minä äsken», selitti se liukkaasti, »pääsin rakkaaseen kotitalooni, niin kukas siellä on muu kuin tämä varpunen tonajamassa räystäällä ja minulle vastaan äyväämässä: 'Minä olen täällä ollut', sanoi se, 'vilussa värissyt, pakkasessa, kurjottanut ja sinun tupaasi tukkinut, ja sinä tulet kuin valmiille vain. Minä kun vanhastaan tunnen tämän varpus-äijän äreäksi ja pahansisuiseksi, en ruvennut siinä heti hänen kanssansa tappelemaan, vaan koetin häntä hyvällä lepytellä ja houkutella. Tius, tius', sanoin minä hänelle, 'kyllä minä maksan työstäsi, kunhan vain pois menet, tuonpa vielä sakset, vaksit ja ompelukoukut sinulle ulkomailta.' Mutta ei tämä muuta kuin pahantuulisena ärisee vastaan, että vähät minä sinun koukuistasi, kun et niitä aikoinaan tuonut, ja vähät minä sinun saksistasi — onhan minulla ollut täällä itsellänikin työkalut. Ei minun nyt auttanut muu kuin turvautua nöyrään rukoukseen, että anna toki minun asua omassa pirtissäni, sillä enhän minä siinä ole kuitenkaan enempää kuin kolme kuuta vain. Mutta ei sekään auttanut. Paatuneena vaipunen vain vastaan jurnutti: 'Vielähän minä nyt sinua tänne päästän, minähän tänne olen vienyt uudet höyhenetkin ja kaiken muun hilannut ja haalannut, ja kun minä olen kerta yhdeksän kuuta pirttiäsi hallinnut, niin en minä huoli sinua niin vähän ajan vuoksi tähän ollenkaan ottaa, mieluummin vaikka auttelen uuden pesän teossa. Tuossa on parsi ja siinä tyhjä paikka, tee siihen pesä itsellesi, niin minä rupean apulaiseksi.' — 'Tee uusi pesä!' rupesin minä siinä itkemään, 'miten tässä nyt enää uusi pesä ehditään tehdä, kun ei ole edes kivijalkaa valmiina. Mistä minä tässä peruskivet ja muut saan?' Silloin sanoi varpunen pilkaten:
»'Hae itse pohjakivi
Pohjan pitkästä perästä,
Tuolta puolen tunturia,
Norjan vuoren notkelmasta!'
»Eihän siinä mikään auttanut, vaan kun varpunen ei mennyt pois minun pesästäni, täytyi ruveta uutta ajattelemaan. Olenhan minä hyvä muurari, lohdutin siinä itseäni, ja varpunen kehui olevansa hyvä rakentaja ja tulevansa auttamaan. Mutta kun ruvettiin työhön, niin se vaatikin, että minun pitää hänelle laittaa hyvä ruoka, rukiin ja ohran jyviä sekä liinan siemeniä. Kysyin häneltä silloin, milloin sitten pesä tehdään, kun savikin on niin kaukaa hankittava, mutta hän vain arveli, että onhan meitä, pääskysiä muka, monta veljestä, jotka kyllä herkeävät hänen ruoanlaitoiltaan saveakin hakea. Minä väitin, että ne veljet ovat unohtuneet matkasta pois meren yli kuljettaessa, tuulilla tuimilla, myrskyillä kovilla, mutta ei varpunen muuta kuin tiuskui ja ärjyi, kunnes lopuksi karjaisi minulle, että tee itse talosi. Silloinpa minä päätinkin tulla korkean oikeuden eteen vaatimaan, että varpunen on häädettävä minun talostani pois, tirrai…»
Tämän sujuvan ja peräti liukkaasti lausutun kannepuheen aikana oli varpunen jo kymmenenkin kertaa yrittänyt ääneen, mutta ei ollut saanut sanasta kiinni, kovin kun on luonteeltaan juro ja kieleltään kankea. Leuka vain väkätti kiukusta ja silmät olivat tuikeina kuin mustat katajanmarjat. Kun sitten tuomari ankarasti kysyi, oliko perää kantajan puheessa, rupesi varpunen sähisten ja katkonaisesti haukkumaan pääskystä, että mokoma siinä vain haittana elää ihmisten pihoissa, mutta pitemmälle ei päässyt, kun jo pääskynen lipevästi sotki häneltä puheen. »Mitä se sinua liikuttaa», sanoi se, »jos olenkin ihmisten tuttava, kunhan en varasta. Mutta sinäpä varastat, kun minä taas eleIen vaikka pihan rikoilla!» Siitä oli sitten syntyä kova rähinä ja tappelu, kun varpunen mieli rikkoa käräjärauhan tarraamalla pääskystä niskasta kiinni, mutta oikeus kyllästyneenä esti sen ja käski kaikki asialliset ulos. Hetken perästä sitten kurki julisti päätöksen, jonka mukaan varpusen käskettiin muuttaa pääskysen pesästä pois kesän tullen. Ellei tottele, niin saapi ihminen hävittää varpusen pesän, mutta pääskysen pesää pitää kaikkien suojella. Ja iloisena lennähti pääsky sinitaivaalle kertoen riemuiten Neitsyt Maariallekin, kuinka hän oli voittanut korkeassa oikeudessa ja kuinka itse ihminen oli määrätty hänen kotinsa suojelijaksi, niinkuin on vielä tänäkin päivänä.
Mutta varpunen oli perki tyytymätön ja sanoi: »Ei tässä niin helpolla heitetäkään, kun on kerta lakitupaan lähdetty. Hakekaa tänne se raunioruntti, sillä nyt se on isäni taposta hirteen vedettävä!» Ihmeteltiin siinä, kuinka on mahtanut raunioruntti sellaiseen tekoseen erehtyä, ja sanottiin, että käyppäs tänne, runtti, vastaamaan, kun tämä hottinen sinua miestaposta hirteen vaatii. Ja ankarasti kysyi tuomari pitkän kaulansa kärjestä: »Oletkos tappanut tämän varpusen isän?».— »Enhän minä sitä tappanut!» vastasi urheasti runtti, »kärppähän sen tappoi!» — »Niin, mutta sinä sen paikkasit», tiuskasi varpunen. »Kerro tarkoin, kuinka asia on», määräsi nyt tuomari, ja raunioruntti kertoi.
»Sehän oli niin, että kun olin tehnyt pesäni kiviraunioon ja yritin sinne sisään, niin varpunen, tämän isä, jolla oli aivan samat konstit kuin pojallaankin, aina lentää löyhähti siihen eteen ovelle, etten päässytkään pesääni. Uhkailin ja komensin sitä, ja vaadin lähtemään pois pihaltani, mutta mitäs se! Ei muuta kuin kerskaili käyvänsä parempienkin talojen tantereella ja tässäkin silloin kuin mielensä tekee, minun voimatta häntä estää. Kiukustuneena mietin, minkä neuvoit keksisin tuolle mokomalle viholliselle, kun näinkin samalla kärpän, kun se siinä pujahteli. Sanoin kärpälle, että saat hyvän palkan, jos hukutat taloni vihollisen, sekä kerroin, mitä varpunen oli tehnyt. 'No kernaasti', sanoi kärppä, meni raunioon vahtiin ja kun varpunen uudelleen tuli siihen rehentelemään, ei hänestä pian ollut jäljellä kuin höyhenen pöläys, jos sitäkään. Kärpälle annoin sitten vanhan pesäni pohjan pirtiksi. Sehän tämä nyt oli, varpusen tappo, eläs eto asia!»
Varpusen leuka oli taas väkättänyt kiukusta, mutta ei ollut hänellä mitään kertomuksen todenperäisyyttä vastaan väitettävää. Oikeus silloin julisti, että hengiltä se varpunen olikin otettava, kun sillä tavalla toisen pesälle tulee kiusaa tekemään; näkyy olevan sukuvika se tässä linnussa, sanottiin, ja katsottiin varpusta pitkään. Sadatellen tämä läksi lentämään tiehensä sanoen vähättelevänsä koko oikeudesta, mutta oikeus siirtyi seuraavaan juttuun.
Silloinpa sanoi raunioruntti tuohtuneena: »Koska tässä kerta on oikeuteen jouduttu, niin tulkoon sitten samalla selvä kaikista asioista. Missä on kivenviha? Käyppäs tänne vastaamaan, kun minä vaadin sinua tilille siitä pesän paikasta.» Oikeus ällistyi, että nythän näitä juttuja taitaa ilmestyä enemmän kuin on luultukaan, mutta käski kuitenkin kivenvihan saapuville ja kysyi asiaa, kuinka oli. Raunioruntti selitti.
»Silloin kun minä», sanoi hän, »olin saanut itselleni kivilinnoituksen asuinpaikaksi, niin eikös lennäkin siihen kivenviha ja ala vaatia itselleen asumaosuutta siinä rauniossa. 'Minä kivilinnoituksen pidän', sanoin minä vain, enkä päästänyt häntä lähellekään, mutta hän vain änkää, että kivessä hänkin on syntynyt ja kiveen hänkin tekee itsellensä linnoituksen. Jopa lopuksi kerskasi, että hänellä on senkin vuoksi parempi oikeus kivilinnoitukseen tulla, kun hän muka pelaa ilmassa viisi peliä siihen kun minä kiven päällä maassa vain yhden, niinkuin se nyt mikään syy olisi toisen asuinpaikkaa vallata. 'Kuule, kivenviha', sanoin minä sille silloin, 'laskeudu sinäkin maahan, että saadaan silmästä silmään katsella, kun keskustellaan', ja silloin se tuikaisi sieltä taivaalta tantereelle, jolloin minä puolestani sille todistin, että 'sinäpä et osaa pelata yöllä, niinkuin minä, etkä varsinkaan auringonnousun edellä.' Tämä silloin rupeaa minua haukkumaan ja sanoo, että minä en muka laiskuuttani viitsi päiväsydämellä laulaa. On tämäkin puhetta, sillä milloinka minä sitten lepäisin, kun ensin yökaudet pelaan ja sitten vielä pitäisi päivälläkin laulaa — tokihan minun pitää saada edes jollakulla aikaa vuorokautta levätä, hä! Eikä se muuta kuin yhä vain sinne minun kivirauniooni vänkää, että tähän hänen pitää saada tehdä pesänsä. Ratkaiskoon nyt korkea oikeus asian.»
Kivenviha ei ollut kuulevinaankaan raunioruntin syytöstä, vaan piukaisi kiveltään kimakasti, kuin kaikkia pilkaten: »Tilvoist', talvoist', tilvoist', talvoist', lampun lapsille vaatteet tehdään, jos jää», ikäänkuin olisi runtti parka ollut hänen lampuotinsa. Oikeus arveli, että heidän riitansa oli ollut peräti sekavaa inttämistä ja haukkumista, mutta että mitä se kivenviha siellä runtin rauniossa tekee — tehköön pesänsä raunion viereen maahan, jossa on kyllä tilaa ja johon hänen on mukavampikin taivaalta pudotessaan tuikaista. Ja kivenviha olikin tuomioon tyytyväinen, sanoen vain hiukan runttia kiusanneensa, kun se niin tärkeänä aina tienviertä lentää ja pyrstöä lempsauttaa. Sitten se kohosi kiireesti taivaalle ja huusi sieltä ilkkuvalla äänellä, niin että kaikki hölmistyivät: »Viipuri näkyy, Viipuri näkyy! Jo näkyy!» Mutta ei siinä ehditty kauan hämmästellä, sillä samalla kuului metsästä kova jytinää ja tuskin ehtivät maassa istuvat linnut siivilleen kohota, kun samassa karhu mennä tömisti siitä ohi, kerta vain lintujen puoleen katsoa muljauttaen.
XLIII.
JUTTU JUTUSTA TULEVI.
Sileä sovinnon jälki,
Karhea käräjänkäynnin.
»Mikä turkanen se sillä tavalla oikeuden rauhaa häiritsee?» kysyi kurki ankarasti päästyään jälleen tuomarin pöydän taakse istumaan. »Karhu se vain oli», selittivät laklat ja pajurääkkä inisi: »Sillä on huhta kaadettuna tuolla, eiköhän se mennyt sitä polttamaan, kun on niin kaunis ilma.» — »Yhyy», ymmärsivät asian nyt kaikki, ja niin päästiin jatkamaan oikeudenkäyntiä. Kaikkien hämmästykseksi kiipesi raunioruntti taaskin oikeuden eteen ja rykäisi puhetta alkaakseen.
»Tämä runttihan nyt vasta riitainen kansalainen on», arveli kurki hiukan kiusaantuneesi ja kysyi väsähtäneellä äänellä: »Mitä sinulla on vielä valittamista?»
»Törkeät on minulle tehty vääryydet», sanoi raunioruntti synkästi, »ja suuret täällä, korkea oikeus, pahantekijät käyskelevät rankaisemattomina keskellämme.»
Kaikkien silmät lensivät renkaiksi tämän kuullessaan ja kurki kysyi juhlallisesti: »Kuka on rikoksen tekijä ja mitä hän on tehnyt? Osoita hänet.»
»Keväisin se tänne saapuu», selitti runtti, »ja pyrstöllään sytee jään läpi, niin että kahden viikon päästä sen tulosta syntyy avanto järveen. Ja sehän ei vielä mitään olisi, mutta kun se onneton siinä heikolla jäällä pöyhisteleiksen ja houkuttelee sekä ihmisiä että eläimiä jälkeensä sanoen viekkaasti: 'Tule jälestä, tule jälestä! Kyll' kestää, kyll' kestää!' niin rupeaa se olemaan jo vähän liikaa.» — »No, mitä pahaa se sitten sinulle on tehnyt?» kysyi tuomari vakavasti. »Kyllä», sanoi runtti murhaavalla äänellä, »se varasti minulta keskimmäisen varpaan», — »Kuka varasti?» — »Ka västäräkkipä tietenkin!»
Tämän kuullessaan rupesi käräjäväki visertää tirskumaan ja hihittämään, mutta kurki vaati ankarasti hiljaisuutta ja käski runtin kertoa, miten asia oli ollut. Ja tämä kertoi.
»Minullahan oli ennen», kertoi se, »varpaita sellainen runsaus, että oli edessä neljä ja takana vielä yksi, kannus sellainen. Kelpasi niillä seisoa ja kävellä ruoputtaa, ja kovasti niitä kaikki ihmettelivätkin, varsinkin västäräkki, joka ei ollut nähnyt millään linnulla niin paljon varpaita; sillä itselläänhän, onnettomalla, ei ollut siihen aikaan niitä enempää kuin kaksi edessä ja yksi takana kannuksen paikalla. Aina se sitten juosta piipersi tahi lentää räpisteli rinnallani, kun minä tein töitäni, kehui kauniita vaatteitaan ja ylpeili kauniisti laulavansa, sekä moitti minua kömpelönlaiseksi lentäjäksi. Pian minulle selvisikin, mitä se siinä alituisesti rinnallani ährää, kun se eräänä päivänä rupesi valittelemaan, että mitenkähän hän saisi itselleen yhtä monta varvasta kuin muut linnut. 'Eiköhän ole parasta, että ollaan kukin omillansa', arvelin minä siihen huomatessani hänen kateutensa, mutta hänpä vain rupeaa änkäämään, että minulla on niitä muka liikaa. 'No en anna, en', sanoin minä, mutta se vain, että antaa pitää, kun on kerta liikaa ja hänellä on niin peräti vähän. Kun ei muu auttanut, niin se rupesi taas pilkkaamaan minun Ientoani ja houkutteli vetoon, sanoi, että se, joka meistä on nopeampi, saa toiselta ottaa varpaan, että jos minä voitan, niin saan ottaa yhden hänen vähistäänkin, sen takakannuksen. Silloin minua riipaisi tyhmyys. Enhän ollut koskaan västäräkin kanssa kilpaa lentänyt ja kun pidin itseäni melkoisena lentäjänä, ajattelin, että koskapa se nyt sitä niin tahtoo, niin otanpahan siltä pois vielä yhden varpaan, että saapi sitten mielikseen kaikkien nauruna kahdella hyppiä koikkia. Niin lyötiin veto ja lähdettiin lentämään. Mutta onkos kummempaa nähty. Vastoin luuloani olikin se lurjus nopeampi lentäjä, voitti minut ja rupesi kirkumaan minulta varvasta, mutta minä en antanut. Hän oli viekkaasti houkutellut minut väärään peliin, jonka vuoksi puikin pakoon minkä kerkesin ja pääsinkin pistäytymään kiviraunion koloon suojaan. Mutta onnettomuudeksi sattui kolo olemaan niin pieni, että jalkani eivät sinne mahtuneetkaan, vaan jäivät perääni suoriksi, ja eikös se hyväkäs silloin tullutkin ja nipistänyt minulta keskimmäisiä varpaitani pois. Eikä sillä hyvä, vaan siinä se viheliäinen vielä hyppeli ympärilläni, haukkui raunioruntiksi, käski vain laulaa, että 'tiks, taks' ja harjakselta pyrstöä lempsauttaa, sekä uhkasi syödä minulta munat, jos vain käsiinsä saa. Ja sellainen rosvo se on, että minun täytyy yhäkin sitä pelätä ja senkin vuoksi pesääni raunioihin piiloitella. Eikös tämä, korkea oikeus, ole ilmeistä rosvousta ja vääryyttä, ja eikö minulla ole oikeus vaatia pois siltä varpaitani?»
Oikeus oli vakavan näköinen ja kurki katseli totisena pitkin nokkaansa. Asiaa harkittuaan oikeus kuitenkin arveli, että kun kerran vetoon menit ja siinä hävisit, niin minkä sille mahtaa — olisit pysynyt erilläsi leikistä, niin et olisi varpaitasi menettänyt. Niin että olkoon ennallaan asia, ei niitä sovi enää ruveta varvasjärjestyksiä muuttelemaan. Kiukustuneena silloin runtti äänsi lyhyen laulunsa ja lempsautti pyrstöänsä västäräkille, joka syrjässä nauraa kihersi, kun samassa varikset päästivät kovan varoitushuudon. Ollaan varuillaan ja katsotaan, mikä oli tulossa, niin jopas nähdään, kuinka susi hyvää vauhtia painelee käräjäpaikan sivu samalle suunnalle kuin äsken karhukin. Ja varis kuului tuolla puussa selittävän, että se on menossa sinne karhun huhtapaikalle kaskenpolttoon, niillä kun on se huhta yhteisenä. »Yhyy», ymmärrettiin asia taas ja päästiin oikeudenkäyntiä jatkamaan.
Kuultuaan asiansa lopun oli västäräkki aikonut pujahtaa tiehensä, mutta silloinpa kuuluikin joukosta kimakka huuto, ettei pidä päästää vielä västäräkkiä pois, sillä on sillä muutakin omallatunnollaan. Ja tulkoon rastas samaan pesuun, koskapa oli kerta siinä tukinlaskussa päällysmiehenä eikä estänyt västäräkin vääryyden tekoa. Katsottiin, kuka tämä kiukkuinen oikeuden anoja nyt onkaan, ja nähtiin, kuinka sieltä koskikara raivautui kiireesti väkijoukon lävitse valapöydän ääreen. Mutta västäräkki ja rastas sanoivat kummissaan: »No on sillä sisua!»
»Kerro siis asiasi, koskikara», määräsi silloin kurki ja tämä kertoi:
»Meillähän oli tässä taannoin yhteinen tukinlasku», kertoi koskikara; »minä ja västi olimme keksimiehinä ja rastas päällysmiehenä. No kun siinä sitten laskettiin tukkeja, niin minä istuin kivellä kekseineni, kehjotin, koko päivän ja varjelin tukkeja kiinni tarttumasta, ettei olisi syntynyt ruuhkaa, mutta västäräkki kävi aina niskasta uuden puun hakemassa ja tuli sen päällä alas, ikäänkuin ei puu olisi koskessa ilman häntäkin alas tullut. Mutta ei siinä kyllin, vaan aina kun se tuli kohdalleni, niin siinäkös se hyppi ja ilakoitsi tukilla ja härnäsi minua, joka siinä rannalla työntelin tukkeja keskemmäksi koskea. En siitä kuitenkaan sen enempää olisi välittänyt, ellei minulle olisi sitten illalla tehty palkanmaksussa sulaa vääryyttä: sehän rastas maksoi minulle puolta vähemmän kuin västäräkille. Silloin minun sisuni kuohahti ja minä ärjäisin rastaalle, että senkö täytisen vuoksi minulle pienempi palkka maksettiin kuin tuolle rimppakintulle, joka on koko päivän lystiä ajanut sillä välin kuin minä olen hikipäin rannalta tukkeja virtaan työnnellyt? Mutta rastas vain väitti, että minä muka olen koko päivän joutilaana rannalla istua kehjottanut enkä ole tehnyt mitään; olkoon kuitenkin, sanoi, tämä ensi päivä niinkuin opinotto-aikaa, että saan katsoa, miten västäräkki tukkeja uittaa, mutta että ellei muka huomenna tästä kohene, ei makseta senkään vertaa kuin tänään, vaan pannaan kokonaan työstä pois. Ja tämän se kehtasi minulle sanoa, vaikka hyvin tiesi minun olleen tällä koskella enemmän kuin västäräkin ja osaa van tehdä työtäkin paremmin. En kuitenkaan välittänyt siinä mokoman kanssa kiistellä, vaan ajattelin vain, että no, huomennahan se nähdään.
»Aamulla kun sitten mentiin koskelle, määräsikin rastas, että se pannaan toisen päällysmieheksi, kumpi paremmin pölkyllä pysyy, ja sille myös maksetaan isompi palkka. Ei minullakaan ollut mitään kilpailua vastaan ja niin noustiin pölkylle, minä asetuin tyvelle edellä-menijäksi, västäräkki ripakoitsi takanani latvuksella. Aletaan sitten mennä koskea alas, ja mikäs minun, vanhan ja tottuneen tukkimiehen, oli siinä tyvellä pysyessäni! Mutta juuri kun tukki oli päässyt kiivaimpaan vauhtiinsa, kuulinkin takaani västäräkin hätäisesti huutavan, että nyt mennään. Säikähdin siitä ja arvelin, että nyt se rymä putosi koskeen, jossa sille varmasti käypi huonosti, kun ei osaa uida, ja vilkaisin taakseni nähdäkseni, miten oli käynyt. Mutta eihän se mitä ollut koskeen pudonnut! Siellähän se vain ilakoitsi ja hevelsi tukin hännällä, mutta minä — minäpä sen sijaan taakse katsoessani ja tukin heilahtaessa menetin tasapainoni ja jouduin pää edellä kiehuvaan koskeen. Pianhan minä kuitenkin, tottunut uimari kun olen, pääsin sieltä taas tukkini selkään ja niin luistettiin kosken alle. Mutta siellä oli jo rastas vastassa ja määräsi, että koska kerta putosit tukilta, niin olkoon siis västäräkki päällysmiehenäsi ja saakoon paremman palkan, niinkuin oli sovittu. Kun en siihen mielisuosiolla suostunut, niin lopuksi ihan suuttui ja ajoi minut pois koko koskelta. Semmoisen vääryyden tekivät minulle tukinlaskussa nämä naapurit ja siksi heitä, herra tuomari, täytyy nyt rangaista oikein olan takaa.»
Tämä oli koskikaran esitys asiasta. Kuultuina väittivät kuitenkin syytetyt, että mitä se tyhjää puhuu, ei se mitään tukkeja rannalta työnnellyt, vaan kehjotti siellä kivellään koko pitkän päivän ja aina väliin mulahti koskeen kuumuuttaan vilvoittelemaan, sillä välin kuin västäräkki yhtä mittaa mennä huilasi tukin selässä koskea alas. Ja kun todistajatkin väittivät hänen väärin asiansa esittäneen, arveli lopuksi oikeus, että sai sen pannakin pois työstä, mokoman tukkilaisen. Ja mitä se koskikara kesällä siellä koskella tekee — menköön edes kesäksi pois, kun kuitenkin koko talven siellä jäiden keskellä muljailee. Niinpä katoaakin nyt koskikara koskesta heti, kun västäräkki keväällä sinne ilmestyy, ja sanotaan sen menevän kesän ajaksi lähteeseen pulikoimaan, miten sitten lienee. Se oli nyt sen koskikaran jutun loppu.
Mutta nyt oli iloluontoinen västäräkkikin jo hiukan kiivastunut, kun häntä vastaan tällä tavalla käräjiä käytiin. Hän oikaisihen ylpeästi ja sanoi: »Koska tässä nyt kaikkia pikku vääryyksiäkin tällä tavalla pengotaan, niin hakekaa, rättärit, saapuville rantasipi, sillä meillä on vanhastaan vähän kalavelkoja selvitettävänä.» Mitäpäs siinä: riepoitettiin siten paikalle rantasipi ja sanottiin västäräkille, että ala lukea kannekirjelmääsi, kun kerta lienee sinulla mitä valittamista, ja västäräkki alkoi:
»Minä kun keväällä», sanoi, »tulen ja rupean pesän laittoon, sen perustan ja pohjaan, niin eikös tule heti siihen ääreen tämä rantasipi ja rupea riitelemään sitä pesääni itselleen. Tuleehan se ja ärhentää kovasti, kun minä sille sanon, että mitä sinä tulet minun kartanooni, jonka minä olen katsonut ja ostanut ja taivaan vihollisilta tällaiseen katvekohtaan laittanut. Se vain sanoo, että pidä sitten pesäsi, jos uskallat tulla tänne jäänokareelle sitä puolustamaan; siitä jäänokare juuri meni ohitse virran mukana. Kun minä en ole pelkuriksi luotu, varsinkaan tuollaisen piipittäjän edessä, niin sanoin hänelle silloin, että jahka minä tulen, niin nähdään. Niin meninkin sille jääpalaselle ja rupesimme siellä voimia koettelemaan, kun se hyväkäs samassa tyrkkäsikin minut veteen. 'No jo sinä nyt teit parhaasi, kun kastutit ja hukutit minut tänne!' täytyi minun siinä parkaista ja hädin tuskin pääsin maalle pelastautumaan. Itseäni sitten siinä pudistellessani paisui sappeni vasta julmasti ja minä uhkasin rantasiville, että annas olla, tulehan vielä tikan tulille, nokkalinnun nuotioille, niin saa nähdä, miten sinun käypi, kunhan itseni kuivaan. Jo tuleekin sipi, siivittää, mutta minä sanoin, että tule vain; nyt minä olenkin mies, kun en olekaan meren päällä; siellä minulla oli huoli ja hätä, että miten itseni varjelisin. Ja niin me siinä kappaleen aikaa tapella nuivasimme ja rantasivin täytyi jättää minut rauhaan ainakin sillä kerralla. Eikös nyt, korkea oikeus, tällainen ryöstöyritys ole kaikella lain ankaruudella rangaistava?»
Sekä oikeus että koko käräjäkansa siinä nyt ihmettelivät rantasipiä, joka nolona seisoi heidän keskellänsä, ja kurki kysyi: »Mikä merkillinen lintu sinä olet, joka sillä tavalla toisen pesää pyrit anastamaan?» Silloinpa rantasipi nostikin nokkaansa ja vastasi: »Älä ylpeile, herra tuomari, sillä samoista paikoistapa me olemme molemmat lähtöisin.» Kurki ällistyi, että kuinka, mitä se nyt tämä syytetty tarkoittaa? »Minun suvussani kerrotaan», vastasi rantasipi, »että kun faaraon sotajoukko läksi Israelin kansaa takaa ajamaan Punaisen meren halki ja hukkui siihen, niin siitä suurimmasta sotaherrasta tuli kurki. Kun faaraon kokki turhaan odotteli keittoinensa rannalla miehiä takaisin palaaviksi eikä heitä alkanut kuulua, tuskastui hän lopulta ja alkoi huutaa: 'Mi viivytti, mi viivytti, mi viivytti?' Luoja siitä tympeytyi hänen vaikutukseensa ja muutti hänet rantasiviksi, joten sitä myöten tässä ollaan yhteistä lähtöä, herra tuomari.» — »Ahaa!» mukautui siihen nyt kurki, mutta ei ehtinyt sanoa muuta, ennen kuin syrjästä kuului korpin matala ääni haastavan: »Mitä se nyt tuo sipi taas siellä pajuköyttä syöttää ja vielä itselleen herra tuomarille! Sillähän se toisten pesille pyrkii, kun itse aina pesänsä rakennuspuuhissa myöhästyy eikä ehdi sitä ajoissa tehdä. Ja sen myöhästymisen laita on taas seuraava. Siihen aikaan kun ylätuvan isäntä loi avaruuden ja kappaleet avaruutta täyttämään, niin siiloinhan se myös loi meidät linnutkin. Sillä kertaa oli hänellä kuitenkin niin paljon työtä, ettei ehtinyt meille ääniä antaa, vaan käski meidän tulla myöhemmin äänen otolle. No, mehän menimme ja kaikki olivat jo saaneet äänensä, kun ruvettiin tätä rantasipiä kaipaamaan, että mihin se nyt hävisi. Ruvettiin hakemaan sitä, niin eikös löydettykin se rantakiveltä peilailemasta itseään tyynessä veden kalvossa; se oli hänestä niin ihanaa työtä, ettei joutunut kielikopalle aikoinaan osaansa saamaan. Kimmastuneena siinä ylätuvan isäntä häneltä nyt tiukkasi, missä oli viipynyt. Ei ollut sivillä muuta vastaamista kuin että 'kivellä'. 'No, siitä ottanet laulusikin', määräsi ylätuvan ukko, ja niistä päivin tämä sipi aina joka paikasta myöhästyy ja sitten ruikuttaa: 'Kivellä viivyin, kivellä viivyin, viivyin, viivyin!»
Rantasipi oli hiukan nolon näköinen, ja kurki jo koveni, että »vai sillä tavalla. Kun et itse ajoissa laita pesääsi, niin muni munasi rantahiekalle, mutta älä mene enää toista kertaa muiden lintujen pesälle. Se muistakin!» Ja sillä varoituksella päästettiin sipi tällä kertaa menemään.
Samalla pöllähtivät kaikki linnut siivilleen kuin yhdellä käskyllä. He olivat huomanneet, kuinka kettu veijari matalana oli hiipimässä aivan heidän keskelleen. Nähtyään, että linnut olivat varuillaan, Mikko vain leuhautti tuuheata häntäänsä ja katosi. »Mihinkähän tuokin ryökäle on matkalla?» arveltiin, kunnes pääteltiin, että kai sekin on menossa sinne kaskenpolttoon, kun se kuului olevan karhulla ja sudella siellä kasakkamiehenä.
XLIV.
EI SIINÄ YKSI RIITELE, KUSSA KAKSI TAPPELEE.
Jota kantaja parempi,
Sitä juttu selkeämpi.
»Tässähän menee koko päivä noiden pikku lintujen joutavissa jutuissa», tuskitteli nyt kurki, »ja nälkäkin jo tulee sekä tuomareille että käräjäväelle. Eiköhän ole selvintä, että alatte kaikki asiaanne esittää minkä ehditte, sillä onhan tässä meitä siksi paljon tuomareita, että kyllä me voimme teidän kaikkienkin puheen varteen ottaa.» Tämä oli linnuista mieluinen ehdotus, sillä heidän oli kaikkien ollut perin vaikea pitää kieltänsä kammitsan takana ja kuunnella vain toisten puhetta. Siksi he kuin yhdestä suusta rupesivat suurella äänellä ja kielevyydellä juttujansa selvittämään ja haukkumaan toisiaan, viisaan kurjen silmät puoli ummessa kuunnellessa ja ajatellessa, että kunhan saatte toisenne näin virallisessa paikassa kunnollisesti haukkua, niin taidatte olla jo siihenkin tyytyväisiä.
Ja tästäkös nyt nousi hirvittävä meteli ja suunpieksäminen, todelliset lintujen käräjät, niin että koko avaruus täyttyi korvia huumaavalla rähinällä. Tuomari ja lautamiehet koettivat hillitellä, mutta aivan turhaan, heidän äänensä ei jaksanut kuulua mihinkään. Tiltaltilla oli ikuinen halu kertoa ja valittaa siitä, kuinka hänet äänten jaossa jätettiin viimeiseksi, niin ettei jäänyt enää mitään jäljelle, ja kuinka sitten ihan pilkalla annettiin hänelle tippuvan oluen ääni ja tapin narahdus, että »til-tal, til-tal, jert-jert». Mutta rastas soimasi häntä ja sanoi, että valehtelet. »Sinähän, rikkaan lapsi, oikein laulukoulussa olit, mutta et oppinut, typerimys, muuta ääntä kuin sen oluen tippumisen. Ja miksi et tullut ajoissa niihin kuninkaanpojan häihin, joissa niin kauniita lauluja laulettiin, vaan myöhästyit ja sielläkin kuulit vain sen oluen tippumisen? Oma syysi?» Tiltaltti ei osannut vastata mitään, mutta kyntöläinen rupesi kerskaamaan, että hänpä kyllä tiesi, mistä laulun oppi oli otettava. »Minä kun lensin Ilmolan pellolle ja näin, kuinka siellä isäntä paloa kynti, jaahkasi ja aina pidätti hevostaan, taas käski ja vaon päässä käänsi, niin siitäkös minä otin oppia. Ja minusta on nyt niin hauskaa samalla tavalla lentää jaahkaista, pitää siipiä alaspäin tönkällään, sitten panna mennessään että 'ptruu', maiskuttaa suuta ja taas kääntää. Eikös olekin!» Ja ihastuksissaan etevästä laulutaidostaan kyntöläinen lähti muillekin sievää konstiaan näyttämään, luullen, mies parka, että kaikki sitä katsoisivat, vaikka ei kukaan katsonut. Rähinän joukosta kuului sitten yhtämittainen kuherrus, kun kyyhkynen siellä yritteli päästä puheen alkuun. »Kyy-kyy», sanoi se, »kyy-kyllä minä olisin tiheämmän pesän oppinut tekemään, jos vain rastas olisi opettanut, kuten lupasi.» — »Opettanut», ärähti rastas kiukkuisesti vastaan, »opetinhan minä, laitoin vuoliaiset, sanoin, että ristiin rastiin ensimmäiset puut pannaan, käskin asettaa tuon noin ja tämän näin, mutta silloinhan sinä itse jo rupesit hätäilemään, että kyykyllä sinä nyt jo tiedät. Tee itse, kun tiedät, — mitä sinä neuvojia tarvitset, ja syytä itseäsi, ellei sinulla ole pesässäsi kuin moniaita varpuja ja niin hatara pohja, että munasi siitä tippuvat! Kun olisit edes hetken vielä malttanut, niin olisin sinulle vielä neuvonut, että savihan miestä on, sammal kaikista parasta ja lahopuuta kanna kanssa, mutta kun heti rupeaa hokemaan, että kyy-kyy-kyy…»
»Huono sinä olet pesän teon neuvoja!» huusi nyt varis puolestaan. »Sinähän tulit minulle kerta päivämieheksi pesän tekoon, kun kehuit saavasi niin tarkan pesän, mutta ethän sinä viitsinyt tehdä sen enempää kuin hätinä pohjan lahopuista ja heinistä. Ja sitten läksitkin, mokoma päivämies, kokonaan tiehesi ja sanoit vain ynseästi, ettet sinä enempää tee, että tee itse, sillä kyllä sinun nyt piti nähdä ja oppia. Sillähän se minunkin pesästäni tahtoo päivä paistaa läpi.» — »Ja saakin paistaa — tuommoisen raakujan pesästä!» tiuskaisi rastas ja meni tiehensä, pääskysen vielä syrjästä pilkatessa: »Mitä se varis siellä vaakkuu, joka ei osaa laulaa ollenkaan — sinähän raaut juuri kuin hevosen raadon päällä, mutta minäpä luojalleni kiitosta laulan!»
Mutta äkäisenä todisti muille siinä tiainen: »Vai talin varkaaksi te minua haukutte. No kuulkaa nyt, te koko yhteiskunta!» rähisi hän kiukuissaan ja pörhisteli kovasti siivillään, »vai minä talin varas! Johan minulle niillä suurilla tientekokäräjillä annettiin murheesta murtuneen äänen voiteeksi talinottolupa, ja on minulla siksi toiseksi siihen Horponkin isännän lupa. Horpon isännällähän oli viime talvena aitan parvella palvattu liharaaja tangossa kiinni, ja hän aikoi säästää sen täksi kesäksi. Minäpä huomasin sen sieltä ja pistäysin katsomaan yläluukusta, miltä isännän liharaaja maistuisi. No, hyvältähän se maistui. Ja aina kun isäntä tuli aittaansa, niin lentää pyrähdin aitan vieressä kasvavaan koivuun, hyppelin siellä iloissani ja lohdutin isäntää, että ’pikkisen jäi, pikkisen jäi', eikä se siitä mitään puhunutkaan, vaikka koko talven siellä ylisellä hommasin. Niin kuunteli isäntä tuota tarinaani, kunnes viimeinkin murahti itsekseen, että mitä sillä tuolla tiaisella on aitan parvella toimittamista, kun se aina luukusta ulos pujahtaa, ja niin kiipesi hän katsomaan. Ja kuulkaa, kaikki nyt tärkeästi kuulkaa: vaikka se näki liharaajansa syödyksi, niin ettei ollut enää muuta kuin puhdas luu tangossa, niin se silti otti tuon luun hyvin tyynesti, keitti siitä vellin ja kuului naurahtavan akalleen, että ’sen verran junkkarilta sain särvinruokaa, jotta alku tiaisen toraa, pikkuisen tiaisen tähdettä'. Olenkos minä siis mikään talin varas, kun isännän nähden kokonaiset raajat syön! En-en-en-en-en ole!» Ja tiainen oli mahdottoman teerevän näköinen.
»Mutta», kynsiskeli nyt itse kurki korvallistaan, »eikös sinua, mikäli kerrotaan, ajettu pois tuvasta, kun sinne yritit, niin että taisivat sittenkin sinuun hyväisesti suuttua?» — »Se on eri asia», pinkaisi tiainen vastaan, »se tapahtui silloin suurena nälkä- ja pakkastalvena, jolloin ei saanut mistään ruokaa. Nälissäni ja kylmissäni yritin silloin ylpeän Sipilän pirttiin, jossa ylettömästi lihalla mässättiin, mutta eivät ynseydessään minua päästäneetkään, vaan tapailivat kiinni tappaakseen. Tämänpä näki vanha Musti, jota minä kerta olin syöttänyt ja hoitanut, kun se sairaana ja hylättynä makaili tallin takana, kaappasi suuhunsa talipalasen ja juoksutti sen minulle ulos. Mutta talonväki huomasikin sen ja armotta nyt Musti ajettiin pois koko talosta, kun muka rapeaa varkain kaikkia mieron kerjäläisiä ruokkimaan. Surullisena Musti lähti juosta jolkottelemaan tietä pitkin, ja minä lyöttäydyin hänen seuraansa häntä lohduttamaan. Lopuksi me päätimme yhdessä kostaa julmalle Sipilän väelle, ja käännyimme takaisin. Siinäpä samassa Sipilän isäntä tuleekin ajaen komealla hevosellaan. Paikalla minä pinkaisin hevosen silmille eikä kestänyt kauan, ennenkuin hevonen oli sokea ja isäntä puolihengetönnä sen jaloissa, kun se siinä temmelsi. Sitten Sipilään! Siellä me yhdessä kalvoimme viinatynnyrien pohjat puhki ja kutsuimme kaikki linnut kantamaan pois viljoja laareista, niin että pian oli koko Sipilän ylpeä talo tyhjää täynnä. Turhaan isäntä ryysyissään sitten huokaili, että voipa minua köyhää miestä! — sillä kuka käski olla luontokappaleille niin armoton!» Näin lopetti tiainen touhuissaan, kertomuksensa, eikä kurjella ollut siihen mitään sanomista.
»Älkää, hyvät veljet, tuota tiaista kovin ärsyttäkö, sillä jos se suuttuu, niin meille käy tässä huonosti», varoitteli nyt syrjästä peipponen, lisäten vielä leikillisesti: »Sehän oli, julmettunut, kerta lyönyt karhunkin tantereeseen kuin vanhan rukkasen.» — »Kitasi kiinni, sinä papukaijan pettäjä!» haukkui häntä tiainen synkeänä tarkoittaen sitä tapausta, jolloin peipponen aikojen alussa petti papukaijan ja saattoi sen ikuiseksi häkkilinnuksi ihmisille. Mutta peipponen vain nauroi iloisesti ja lauloi hyvää tietoansa, jolla aina kerskailee kesän tulon ajan tietävänsä:
»Puoli kuuta peipposesta,
Viikko vitsalintusesta,
Kiurustapa kirpun verran,
Pääskysest' ei päivääkään!»
Nytpä tuntui koko käräjäin manuumieskin heränneen omista oikeuksistaan huolta pitämään, koskapa joukosta kuului käen kiukkuinen rähinä närhille. Vaatteitaanhan käki närhiltä pois vaati, niitä, jotka siltä närhi kerran varasti. Olipa nimittäin kerta vietetty Ilmolassa häitä ja sanottu, että vaikka ilman lintuset tulkoot, niin kyllä ruokaa ja viinaa riittää. Enempääkös närhille tarvittiin! Paikalla se oli halukas lähtemään, sillä se oli ennenkin käynyt talojen vaiheilla kurkkimassa ja oppinut siellä suureksi herkkusuuksi, joka ei olisi muuta syönytkään kuin parhaita hääherkkuja. Mutta olipa edes yksi este hänen lähdöllensä: eihän ollut mies paralla kunnollisia häävaatteita, ja ilman niitä ei tietysti sopinut sinne mennä. Päänsä ympäri nyt närhi mietti, mistä voisi saada häihin sopivat juhlavaatteet, kun jo huomasikin: käeltähän ne saapi, sillä käki oli hyväluontoinen lainaamaan, ja hänellä oli siihen aikaan hyvin kaunis puku. Mitäs ollakaan! Lainasihan käki närhille vaatteensa ja tyytyi sillä aikaa pitämään tämän nuhrautuneita nursuja, ja niin pääsi närhi häihin. Siellä hän söi ja joi kyllältänsä sekä eli komeasti, ja käki tyytyi odottamaan. Vihdoinkin käki kyllästyi ja meni vaatimaan pukuaan pois, mutta johan nyt! Närhi ei ollut muistavinaankaan koko asiaa, sanoi vain, että omani nämä ovat vaatteet, eikä antanut niitä pois. Niin vei närhi käeltä miekan lisäksi vielä vaatteetkin ja siitä he taas pitivät kovaa rähinää keskenänsä. Turhaa se kuitenkin oli eikä oikeuskaan tuntunut halukkaalta asiaan puuttumaan, arvellen vain, että on tässä muutakin kuunneltavaa kuin teidän iänikuista vaatetoraanne.
Turhaan koetti oikeus kuitenkin ottaa selvää siitä, mitä kaikkea linnut siinä keskenään riitelivät. Varikset tuntuivat kovasti vaativan, että heidänkin täytyy päästä mukaan etelämaille, mutta silloin rupesivat hanhet kovasti lonklattamaan: »Elekee laskee, elekee laskee!» Tulipa siihen sitten jo kaksi riitaista aviopuolisoakin, metso ja koppelo, ja metso kovasti kanteli akkansa päälle moittien häntä siitä, ettei se enää päästä häntä käymään koko pesässä, eikä tottele, vaikka on vaari koettanut häntä tappelemallakin asettaa. Mutta koppelo kotkotti kiivaasti puolestaan sanoen: »Sinulla on kannukset ja paksut siivet, sinä särjet hellät munat!», jolloin metso karautteli vihaisesti vastaan: »Olen minä yhtä hyvä hoitoherra kuin sinäkin.» Jo akkakin siinä hiukan myönnytte!! arvellen, että »saatathan mielen puolesta olla, mutta et sinä kuitenkaan hautomaan kelpaa.» Tuskastuneena silloin metso vetosi oikeuteen kysyen: »No, enkö minä saa pesäänikään vahtia haudonta-aikana?» Nytpä oikeus puuttui asiaan ja kurki neuvoi isällisesti: »Ei tätä akkaväkeä yleensä sovi kurittaa ja kädellä ojentaa silloin kun se pikkuisia odottelee, pitää olla mieliksi ja kaikin puolin hellästi kohdella, sillä muutoin niillä helposti herkähtää mieli nyreäksi. Tyydy sinäkin vain pesää kiertämään ja sitä vahtimaan, mutta älä viitsi sisään yrittääkään — sillä tavalla teillä pysyy eheänä kotirauha.» Kuultuaan kurjen neuvon metso näytti tyytyvänkin kohtaloonsa eikä enää mene pesään sen jälkeen, kun koppelo on munat allensa saanut.
Yhä taajemmaksi kävi lintujen käräjärähinä, niin ettei siitä saanut selkoa enää kukaan. Kurki ja lautamiehet arvelivat juuri julistaa koko toimituksen loppuneeksi, kun samalla metsän takaa rupesi nousemaan sankka savupatsas. »Voi!», ihmettelivät linnut, »kuinka nousee tuolta sakea savu! Jokohan minun pesämetsäni palanee!» Tämän hätäisen arvelun kuultuaan lehahtivat kaikki siivilleen lähtien kiireesti katsomaan, oliko metsävalkea ehkä uhkaamassa heidän pieniä kotejansa. Hetken kuluttua ei ollut enää ketään saapuvilla, läheiseltä suolta kaikui vain kurjen korkea ääni, kun se siellä kuuluvalla huudolla ilmoitti sinitaivaan laella pienenä pisteenä liukuvalle kokolle, lintujen kuninkaalle, minkälaiset käräjät olivat olleet ja mitä siellä oli päätetty.
Nämä olivat siis lintujen käräjät tänä ihmeellisenä keväänä.
XLV.
KAIKILLA KASKESSA TYÖTÄ, EI YHDELLÄ KYNTÄJÄLLÄ.
Minä kylvän, kyyhättelen,
Luojan sormien lomitse,
Käden kautta Kaikkivallan.
Suuri savu, joka säikähdytti linnut tiehensä keskeyttäen heidän käräjänsä, kohosi karhun, suden ja ketun kaskesta. Maattuaan sikeästi pitkän talven ja nähtyään unta makeista marjoista ja hauskoista rauhan saloista, tunsi karhu eräänä päivänä hengessään, että kevät oli tullut. Se aukaisi silmänsä, kohosi korjuultaan, tirkisteli kohden ihanaa aurinkoa sekä tunsi hiukaisevaa nälkää valtaisessa vatsassaan. Kiireesti läksi se kulkemaan hakien hangen alta säästyneitä maukkaita puolukoita, kaivaen maasta meheviä juuria, penkoen muurahaispesistä suuria, valkoisia toukkia ja munia, ja siten terveellisellä ja voimakkaalla ravinnolla tyydyttäen nälkänsä. Mutta tuskin oli saanut sen tehdyksi, kun jo muistikin suuren ja tärkeän asiansa: hänellähän oli kaadettuna valtainen kaski ja nyt oli se siis poltettava, muokattava ja kylvettävä.
Enempää ei tarvittu. Kuin hallava heinäruko läksi kontio mennä vyörymään kohti suden asuntoa herättääkseen osamiehensä työn touhuun. Kontio tunsi vanhoista sukutarinoista, että hänellä oli täällä Suomenniemellä jonkunmoinen tienraivaajan tehtävä. Hänhän täällä kulki ja siivosi metsät, kaateli kumoon vanhat pökkelöt, että metsä pääsi paremmin kasvamaan, hajoitteli muurahaispesät, että siihen oikein puolukat ja mustikat juurtuisivat, nosteli huvikseen vanhoja juurikoita maasta, että linnut saisivat pehmeitä peherryssijoja, ja teki kaikenlaista sellaista isäntämiehen työtä. Ja nyt hän tahtoi viljellä huhdan, osoittaakseen, että siihen työhön, maanviljelykseen, oli täällä kaikki voimat uhrattava. Innostuneena keksintöönsä kiirehti siis karhu suden pesälle.
Ei hän siellä kauan viipynyt. Hukka istui talonsa portailla ja paljasteli keltaisia hampaitaan auringolle irvistellen mielihyvästä, kun se hänen takkuista turkkiaan niin suloisesti lämmitti. Hän oikein säikähti ja hyppäsi kohona ilmaan, kun karhu hänen takaansa yhtäkkiä kovalla äänellä rönkäisi: »Kaskenpolttoon, kuoma, kaskenpolttoon!» Eikä hän ehtinyt vielä säikähdyksestään sanottavasti selvitä, ennen kuin näki jo karhun sitä samaa vauhtiaan mennä lylleröivän tiehensä. Ketun talollehan karhu kiirehti ja kiljaisi sinne tultuaan ketulle sivu mennessään: »Kaskenpolttoon, kasakkamies, kaskenpolttoon!» — »Siunatkoon!» räsähti kettu, »kyllä tullaan, jahka huttu syödään!» Mutta karhu oli samalla mennyt sen tien perään.
Kettu haukotteli talonsa portailla auringossa istuessaan ja turkkiansa puhdistaessaan, josta talven karva rupesi irtautumaan. »Enpä minä nyt viitsisi sinun kaskeasi ruveta polttamaan! On niin likaista työtäkin mokoma tuherrus,» ajatteli hän siinä, mutta arveli sitten kuitenkin: »Ehkä menen sentään, sillä eihän tiedä, mitä hauskaa siellä eteen sattuu,» ja hän läksi mennä litvittelemään karhun jälkeen.
Mutta eipä kettu liuvari pitänyt kulkiessaan kiirettä, meneskeli vain omia aikojaan ja oli hyvin iloissaan kevään kauneudesta. Lintujen käräjäpaikkaa lähestyessään hän arveli, että eipä taitaisi pikku paisti pahaa tehdä, koska sitä on siksi paljon tuohon koolle saatu, koetti hiipiä varovasti, mutta varikset, varovat linnut, hänet ajoissa huomasivat, josta kettu vannoi kostoa variksille. Ja viimein, vaikka kuinka olisi viivytellyt, hänkin joutui perille, näki sakean savun nousevan mäen rinteestä, näki, kuinka karhu ja susi ahkerasti nokisia puita vyöryttelivät ja kaskea taidolla tasaisesti polttivat. Ei hirvinnyt kettu lähteä siihen joukkoon, vaan makasi ensin pensaassa hyvän aikaa piilossa, kunnes hyppäsi kannon nenään istumaan ja katseli viisaasti ja vilpittömästi työn menoa. Silloin huomasi hänet karhu ja äyhkäisi vihaisesti: »Tule polttamaan kaskea! Mitä siellä laiskana istuskelet!» — »Minäkö, laiskanako?» kysyi kettu muka ihmetellen, »johan minä olen alusta saakka täällä vartioinut, ettei kulo pääse metsään: polttaisi vielä teidätkin. Raatakaahan te, kuomat, vain ahkerasti, minä kyllä täällä ranteessa vartioitsen, ettei pääse vahinkovalkea irti.» — »Vartioitset, mitä vartioitset, mokoma veijari», murisi susi vihoissaan, jo ennestäänkin viiruinen naamansa aivan noessa kuin kaskenpolttajalla konsanaankin, mutta karhu kuitenkin tyytyi arvellen: »No varjelehan nyt, kun hyvästi varjelet, ja mitäpä hyötyä sinun, räpäleen, töistäsi täällä savussa ja kuumuudessa olisikaan, sillä ethän sinä jaksaisi näitä suuria puita liikutella.» Kettu totteli mielellään karhun sanaa, pistäytyi pensaan juureen ja veti unta päähänsä hyvät tovit.
Saivat siinä sitten karhu ja susi kasken vihdoin rovituksi ja rupeavat kyntää rytyyttämään. Kontio on kova kyntömies, vetää auraa niin että suuret juuret katkeilevat ja pehmeäksi sekä muheaksi muokkaa pellon, hiki päässä raataa suden kanssa. Saadaan jo pelto muokatuksi ja ruvetaan aitaa panemaan, jolloin muistetaan kettukin ja huudetaan hänetkin työhön. Mutta kettu sieltä vain vastaa, että pankaahan, kuomat, te se aita, hän täältä syrjästä katsoo, ettette loukkaa itseänne. Susi taas murisee mokomalle laiskurille, mutta karhu tyytyy työinnossaan, kovin kourin tarttuu suuriin honkiin ja nostelee ne keveästi aidan selkään —ihan mahdottoman jykevän aidan laatiikin kaskelleen, ettei ole metsän juoksijoilla, vaikka kaikki hirvetkin siihen yrittäisivät, tulemista hänen kaskelleen. Niin saadaan kunnollinen aita valmiiksi ja ruvetaan kylvämään. Entisen aikeen mukaan oli susi käynyt Horpon isännältä pyytämässä siemeniä ja isäntä oli antanut sillä puheella, ettei saa enää tehdä pahaa hänen elukoilleen, ei kesällä eikä talvella.
Silloinpa karhukin jo hiukan väsyneenä karjaisee ketulle: »Tule kylvämään nyt!» — »Voi hyvät kuomat», vastaa kettu, »enhän minä miten täältä kylvämään joudu, minunhan täytyy tehdä täällä linnun rajaa, etteivät linnut tule syömään meidän ainoita siemeniämme. Mitenkäs sitten, jos nuo kaikki linnut tuolta äskeiseltä paikalta pölähtävät tänne meidän ohriamme nokkimaan; ei taida monta piikkiä silloin huhtaamme kohota!» — »Ka no», mukautui nyt karhu asian ymmärtäen, mutta susi murjotti vihaisena, että vähät hän tuollaisesta kasakasta, joka vain laiskana makailee. Niin kylvettiin kaskeen satoisa ohra ja toivotettiin Ukon, ylijumalan, siunausta touon kasvulle.
Kun oli näin päästy tärkeistä töistä, tuntuikin ihanalta lähteä pitkin saloja kuljeskelemaan ja katselemaan, mitä hauskaa tuolta eteen kopeutuisi. Lähtevät kolmin menemään jutellen hyvillä mielin ja ketun iloisena juoksennellessa ympärillä, kun tulevatkin äkkiä ilmolaisten tervahaudalle, joka siinä omia aikojansa kyti sievästi. Kettu heti ehdotti, että koetetaanpa, kuka jaksaa hypätä sen yli. Susi ja karhu olivat paikalla valmiit. Sanaa sanomatta susi otti vauhtia ja aivan roikaisemalla hyppäsi yli, kettu meni perässä ja hypätä kiepsautti sievästi yli hänkin, ja molemmat sitten kääntyivät katsomaan, kuinka sieltä karhu tulla tömähtäisi. Karhukin innostuneena koetti parastaan, otti touhottaen vauhtia ja hypätä töpsähytti minkä jaksoi, mutta eihän se, äijäpaha, jaksanutkaan, vaan pudota jymähti suoraan hehkuvaan haudan silmään. No sun vietävä! Kettu aivan kuukertui nauruunsa, kun kontio hirmustuneena, tulen ja savun seassa, tulla pölähti haudasta tantereelle ja alkoi tuskasta möristen nuolla käpäliään, mutta pianpa nauru jäähtyi hänen ikeniinsä, kun kontio samalla kaapaisikin hänen jälkeensä vannoen: »Minä sinut syötävän…!» Huutaen ja peläten kettu karkasi pakoon karhun painaessa hirmuisesti möräten hänen perässään, niin että kangas jymisi ja sammalet käpälien alta sinkoilivat. Kuka tietää, kuinka ketun olisikaan käynyt, ellei hän olisi jaksanut juosta niin kauan, että karhua rupesi laiskottamaan. Päivä paahtoikin tavattoman kuumasti ja ukko parka oli muutenkin kaskenpoltostaan väsynyt, niin että kun hän oli laukata nulkkaissut jonkun matkaa, hän rupesi arvelemaan, että pahalainen laukatkoon kettu repaleen hännässä tällaisella helteellä. Niinpä hän kohta tultuaan varjoiseen kuusikkoon, jossa kirkas lähde kiven kolosta pulppuili, heittäytyi viileälle sammalelle, venyttelihen siinä mielissään, hautoi käpäliään kylmässä vedessä ja antoi ketun mennä menojaan, arvellen että kylläpähän vielä tavataan.
Mutta kettu oli todenperään säikähtänyt ja mennä viiletti vielä senkin jälkeen hyvän aikaa pakoon minkä käpälistä pääsi. Kenties olisi hän jatkanut matkaansa kauaksikin, ellei eräs aivan ihmeellinen kulkue olisi tullut häntä vastaan ja herättänyt hänen huomiotansa.