XLVI.
MONTA JUOJALLE TULEVI.
Ohrasta oluen synty,
Humalasta julkijuoman.
Omituisesti vaikutti tämä kevät myös Immilän isoon ja suvustaan ylpeään kukkoon, häneen, jonka esi-isä oli ollut kuninkaissa kukkumassa, herroissa hyräjämässä. Ei hän enää tänä keväänä niin riemullisesti kaulaansa kurkottanut eikä laulaa hujautellut kuin ennen, seisoi vain hartaasti aatoksissaan yhdellä jalalla ja mietiskeli vakaasti ja ummessa silmin syntyjä syviä, asioita ainoisia. Ei hän maailmalle huutanut mietteitään, ei julistanut kenellekään syvää vakaumustaan, että maailman loppu oli pian käsissä, yksin vain kantoi aatostensa taakkaa, odottaen, milloin sen, minkä tuleman piti, oli tapahtuminen.
Huolestuneena seurasi hänen menoansa syrjästä hänen uuttera ja uskollinen, topakka ja toimelias puolisonsa ajatellen: »Mikähän sitä tuota meidän isäntää oikein vaivaa?» Koetti hän kyselläkin, mutta ei kukko mitään sanonut, kurahtihan vain salaperäisesti. Ja kun hän alkoi vähitellen lyödä laimin kaikkia isännän tehtäviäänkin, kohosi kanan huoli ja harmi korkeimmilleen ja hän ajatteli päättäväisesti: »Ei, lääkettä sille täytyy ruveta puuhaamaan, jotakin, joka jälleen palauttaisi hänen iloisen ja hilpeän mielenlaatunsa.» Ja tapansa mukaan ryhtyi kana puuhakkaasti toimeen.
Hän kiiruhti varastoilleen, jossa hänellä oli kätkettynä löytämänsä ohranjyvä, ja rupesi panemaan olutta siitä. Väkevän ja hyvän tekikin kana oluen, ruskeankuohuvan ja voimakkaan, jonka käytti ja mausti humaloilla hyväksi. Sitten hän kutsui miehensä ryypylle, sanoi: »Juo, äijä rukka, ota kulaus murheeseesi, että pääsisit entiselle laulutuulelle.» Ja Immilän iso ja ylpeä kukko totteli, sanoen: »Mielelläni otan, eukko kulta, eihän ryyppy näin isolle miehelle koskaan pahaa tee!» Mitäpä siinä — äijä istui pöydän ääreen ja akka juoksutti hänelle haarikalla olutta eteen.
Mutta varomattomasti oli eukko tässä suuren huolensa kehoittamana menetellyt, sillä iso kukko ei muistanutkaan pitää kohtuutta, vaan joi ylettömästi, niin että päihtyi aivan kokonaan. Ja silloinpa löytyi äijästä entinen laulunääni hakemattakin. Kas, kuinka hän ylpeänä Immilän tanhualla pasteeraili, kiljahteli ja kiekui makeasti ja reilusi aivan humalassa rentona kuin maailman mahtavin herra. Ihmeissään ja peloissaan tätä jo kana katseli ja kotkotti varoittavasti, mutta ei kukko siitä huolinut, vaan joi juomistaan, minkä haarikassa vain nestettä riitti. »No johan tuo on huilu mies!» päivitteli kana tuskissaan ja kävi tempaamassa haarikan pois kukolta, joka siinä jo tanssahteli ja hypähteli yhdellä jalalla ja korkealla äänellä vaati kaikkia Ilmolan kukkoja kanssansa otteluun. Mutta liian myöhään ryhtyi eukko rajoittamaan miehensä juomavauhtia. Ukko oli aivan humalassa, reuhasi ja reilusi kuin viimeistä päivää, ja retkahti sitten nukkumaan sikeästi kuin pölkky. Eivätkä hänen onnettomuutensa siihen suinkaan loppuneet.
Ylettömästä juomisesta meni hänellä vatsa aivan pilalle, niin että hän siinä nukkuessaan yhtäkkiä sotki kokonaan hienot housunsa. »No kyllä sinä olet koko äijän kahmu!» torui kana tuskissaan. »Kiireesti kaivolle, että saan siellä viruttaa, housusi!» Ja kana tarrasi ukkoaan niskapielistä kiinni ja viedä retuutti hänet kaivolle, jossa vinttasi vettä ja rupesi toruen ja touhuten housuja pesemään.
Synkkänä seisoi siinä vierellä Immilän iso ja ylpeä kukko ja kovin vihloi kipeästi hänen tuntoansa. Hän tuijotti tylsästi eteensä, kuunteli hajamielisesti akkansa torumista ja omituiset, merkilliset aatteet juokalehtivat hänen aivoissaan. Sattuipa silloin keväinen, vilkas tuuli lennättämään lehteä edellään, kiidätti sitä lystikkäästi helmoissaan, heitti sen tuonne ja otti taas, toi tänne ja lähti uudelleen viemään, kunnes sattuikin lehti kaivon aukon kohdalle. Sinnepä se ehti pujahtaakin ennen kuin tuuli ehti sitä uudelleen korjata, ja niin se leijaili kanan nokan editse alas kaivon pimeään syvyyteen. Kana keskeytti pesemisen, hölmistyi ja koetti katsoa, mikä se oli, mutta ei ehtinyt saada siitä enää selkoa ja jäi pesukarttu kourassa asiaa miettimään.
»Mikähän se oli, kun putosi sellainen kimpurainen kampurainen kaivoon?
Oli kuin olisi lehti puusta leimahtanut?»
»Jaa, kampurainenko kaivoon?» heräsi kukko synkistä mietteistään kysymään. »Tuonne kaivoonko se todellakin putosi? Mitähän sekin ennustanee?»
»Ennustanee?» koetti kana halveksia häntä, »mitä se nyt ennustaisi, jos jotakin kaivoon putoaa! Hyh!»
Mutta sydämessään tunsi hän outoa pelkoa ja arkuutta, sillä hän oli kovin taikauskoinen, kana parka. Ja kun hän katsoi ukkoaan, jolla oli synkkääkin synkempi ilme muodollansa, säikähti hän kerrassaan ja kirkaisi:
»Taivas hyvästi siunatkoon — mitä sinä helttaniekka siinä moljotat?»
Ei kukko vastannut pitkään aikaan, vaan katsoi vakaasti yhteen paikkaan, kauan ja värähtämättä. Sitten hän sanoi kolkolla äänellä:
»Tästä tulee maailmanloppu. Sitä se kampuraisen putoaminen ennustaa.
Nousiko vesi kaivossa suurelle torvelle?»
Nyt meni kanalta viimeinenkin järkivähä sekaisin. Hänestä tuntui, että vesi oli todellakin noussut kaivossa suurelle torvelle kampuraisen pudottua ja hän jo vastasi varmasti:
»Nousi — tuleeko se maailmanloppu nyt aivan pian?»
»Tulee — saattaa tulla tuossa paikassa, niin että ala nyt kiireesti, akka kulta, panna nursuja läjään, että päästään tästä pakopirtille. Siellä kukaties pelastumme.»
Kesken synkkääkin synkempää kohmelo- ja maailmanloppumielialaansa halutti kukolla nyt nauraa nähdessään akkansa mennä leuhottavan kaivolta pihaan hakemaan matkaan vähiä varojaan. »Jopa sille kerrankin tuli kiire, mokomalle hönttyyttäjälle», ajatteli hän halveksien, mutta katui sitten vanhaa sisuaan, kiekaisi surumielisesti ja rupesi ajattelemaan monia ja pahoja tekosiansa, sillä väkevä kuoleman pelko ahdisti häntä. Ja kun akka vihdoin palasi kaivolle takaisin, lähtivät he kiireesti ja hartiat kumarassa painamaan saloa kohden, ukko edellä ja akka koettaen parhaansa mukaan tulla perässä.
Niin he menivät ja kauan ei heidän tarvinnut kulkea, ennenkuin he huomasivat, että metsän elävätkin olivat oudossa liikkeessä. Tuossa tulla siristi pyy hätäisesti lentäen pimeästä kuusikostaan ja kysyi heidät nähtyään pahaa aavistavalla äänellä, mihin naapurit nyt olivat menossa. Kiekaisten vastasi silloin kukko: »Maailmanloppua pakoon. Kimpurainen, kampurainen putosi kaivoon ja vesi nousi suurelle torvelle. Maailmanloppu on tulossa. Käy kanssamme pakenemaan, sillä olemme suojapaikkaa etsimässä.» — »Hyvä isä meitä kaikkia varjelkoon!» siunasi pyy säikähtyneenä, »lähdenhän minä mukaan, kun tässä sellainen hävitys on tulossa», ja niin he jatkoivat kaikin kolmen matkaansa.
Kauan he eivät olleet kulkeneet, ennen kuin heidän seuraansa olivat vähitellen liittyneet metsäkana, teeri, metsopariskunta ja jänis. Kun jänis oli muljottavin silmin ällistyneenä kysynyt, minne nyt naapurit sellaisella vauhdilla mennä touhottavat, oli kukko koko joukon puolesta vastannut: »Minnekö menemme? Maailmanloppuapa pakoon tietenkin. Näetsen, — Jumala putosi kaivoon ja vesi nousi suurelle torvelle — mikäs siitä on muu tulossa kuin maailmanloppu?» — »Niin aina», mukautui jänis, »täytyyhän siitä jo toki maailman loppua, kun itse Jumala kaivoon putoaa!» Kukko oli yhtäkkiä mielessään päätellyt, ettei se lehden näköinen kimpurainen kampurainen voinut olla mikään muu kuin Jumala ja oli ottanut heti tämän ajatuksensa täytenä totena sekä julistanut sen hämmästyneelle jänikselle. Huolissaan korviansa viipoitellen mennä kyykki nyt jänis joukon jatkona, mutta kukko oli jo vähitellen päässyt kohmelostaan, ruvennut pitämään tätä metsäretkeilyä peräti hauskana ja mennä vouhotti pitkin askelin kulkueen etunenässä, akan kokiessa tulla perässä.
Mutta hetken kuluttuapa heille kaikille tuli tiukka pysähdys, kun pensaan takaa ilmestyikin eteen itse Mikko Repolainen. Pöllähtävät siinä kovin maailmanlopun pelkääjät, sillä he tuntevat Mikon vanhastaan, ja niin seisotaan ja katsotaan, mitä tästä rupeaa syntymään. Mutta Mikko, mielevä mies, huomaa kohta jotakin erikoista olevan tekeillä ja kysyy maireasti ja sulavasti: »Minne olette menossa, hyvät naapurit ja kylänmiehet!» Vastaa silloin kukko reilusti: »Maailmanloppua pakoon. Kun lehti puusta leimahti, kimpurainen kampurainen alas keikkui ja Jumala pudota jysähti kaivoon, niin silloin ei voi muu olla edessä kuin maailmanloppu. Sitä pakoon me kanan kanssa kiiruhdimme ja nämä hyvät naapurit ovat seuraamme yhtyneet. Tule sinäkin!»
Silloin kettu ajatteli mielessään: »Tästä tulee hauskaa!» Ääneensä sanoi hän, ollen muka peräti peloissaan: »Ka lähden, rakkaat veljet, mielelläni lähden matkaanne, mutta minne sitten oikeastaan menette?» Se oli kukolle ja kanalle hämmästyttävä kysymys, sillä sitä he eivät olleet vielä itsekään miettineet. Noloina he katselivat toisiaan arvellen, ettei ole vielä päätetty, minne mennään — onpahan vain yleensä pakomatkaa tässä alotettu, mutta kettupa samalla aina viisaana miehenä päästi heidät pulasta. »Minäpä tiedän», sanoi hän, »minne mennään — tuolla Katilan ämmän autiopirtissä on hyvä majailla ja suojaa pitää, kun maailmanloppu rupeaa tulla rytistämään, mennään sinne!» — »No mennään!» ihastuivat siitä kaikki ja niin lähdettiin, mutta nyt asettuikin kettu kulkuetta johtamaan.
Kuljetaan, kuljetaan, niin jo tuleekin susi vastaan ja yksivakaisesti muljauttaa silmiään sekä kysäisee jurosti ketulta, minkä ihmeen kulkueen tämä on peräänsä saanut. Mutta hyvä olikin nyt mies vastaamassa, kun oli itse kettu. »Terve, kuoma!» sanoi hän reilusti, »maailmanloppua tässä pakoon mennään ja parasta on sinullekin että lyöttäydyt joukkoon, sillä muuten ei sinusta jää jäljelle muuta kuin palaneiden karvain katku.» — »Älä nyt!» säikähti susi paikalla, »mistä sinä tiedät, että maailmanloppu tulee?» — »Tiedät», matki kettu halveksivasti, »johan sen nyt tietää koko maailma! Kun nyt nää kukko ja kana olivat kaivolla — niin, se minulta jäikin kysymättä, että mitä te siellä kaivolla oikeastaan teitte?» Kukko oli hiukan vaivautuneen näköinen ja koetti nykkiä kanaa kyljestä ja suhdittaa, mutta kana vastasi rehellisesti: »Mitäkö? Tämän äijän kahmun likautuneita housujahan minä siellä virutin.» Kaikki tirskuivat, mutta kettu sanoi vain: »Ahaa», ja jatkoi sitten sudelle: »Niin, kun nyt tää kana viruttaa siellä kaivolla ukkonsa likautuneita housuja — niin, sehän minulta jäikin kysymättä, kuinka ne olivat päässeet sotkeutumaan?» Taas nyki kukko ja suhditti akkaansa, mutta tämä vastasi avomielisesti: »Niin no, itsehän se ne sotki, kun joi olutta liiaksi ja humalassa pörräsi ja reilusi.» Taas nauroivat kaikki ja kukko ärähti akallensa, että täytistäkö sinä kaikkia menet tuolle kettu halvatulle kertomaan. Tämä ei taaskaan muuta kuin kuivasti naurahti ja jatkoi: »Niin, kun tämä kana siellä kaivolla virutti niitä ukkonsa itse sotkemia ainoita housuja, niin yhtäkkiä kuuluu humaus ja jumaus! Nämä katsomaan! Ja siinä samassa näyttää kuin lehti puusta leimahtaisi, kimpurainen kampurainen lähtisi liitämään, eikä aikaakaan, niin jo pudota jymähti itse Jumala kaivoon, jotta ei muuta kuin vesi nousi suurelle torvelle. Äkkiä silloin kukolle selvisi, että se maailmanloppu, jota hän ja hänen sukunsa oli ijän kaiken odottanut, oli nyt tulossa.» Ja sitten kettu huusi suurella äänellä: »Ja se tulee, tulee kuin tuuliaispää, niin että kiireesti pakoon kaikki, jolla on vähänkään jalan nimellistä allansa!»
Kuullessaan ketun kertomuksen ajatteli kukko itsekseen, että oli hän itseään luullut eteväksi valehtelijaksi, joka kyllä osaa pistää terettä asian rakoon silloin kun tarvitaan, mutta että näkyy tuo kettu veijari olevan vielä jonkun verran häntä parempi. Ääneensä hän ei kuitenkaan sanonut mitään, lupsauttelihan vain nahkapeitettä silmilleen hyvin totisen näköisenä. Mutta susi oli ketun kertomuksesta kerrassa kauhistunut. Hän koetti saada ääntä kurkustaan, mutta ei aluksi onnistunut, ähkyihän vain hiljalleen. Lopuksi hän sai kurkkunsa selvitetyksi ja sanoi vavisten: »Kettu kuoma, rakas veljeni, ota minutkin mukaasi sinne autiopirtille ja suojele minuakin neuvoillasi, jos sinne asti tuhon laita riipaisisi!» — »Kyllä kyllä, tietysti», vastasi repo, »jouduhan vain matkaan!» Ja niin lähdettiin taas menemään, ensin kettu, sitten hukka ja sitten ne muut.
Eipä oltukaan kauan kuljettu, kun varjoisassa kuusikossa kavahtikin heidän eteensä karhu. Kova pelko valtasi silloin kaikki, semminkin ketun, joka vasta äsken oli päässyt kontion kourista livistämään. Hän ajatteli jo pujahtaa tiehensä, kun karhu samalla, nähtävästi jo unohdettuaan äskeisen tapaturmansa, rauhallisella äänellä murahti, että minnekäs nyt naapurit sellaisella touhulla menevät. Ja siitäkös vasta kettu sai aiheen uuteen liian lasketteluun, jossa hän maalasi maailmanlopun niin hirvittäväksi, että karhu paikalla nousi makuultaan sammalelta ja kysyi kauhistuneella äänellä, että »häh!» Ja kun kettu sitten antoi tarpeellisia lisäselvityksiä, rupesivat karhulla takavillat tutisemaan ja hän sanoi hätäillen, että painetaan nyt, pyhät veljet, kiireesti pakoon.
Kuljetaan siitä sitten touhuten Katilan autiotuvalle päin, ensimmäisenä kettu, sitten karhu ja susi, ja lopuksi muu väki, kunnes tullaankin marjaiselle kankaalle. Silloin kettu huomaakin uuden asian, istahtaa hännälleen ja julistaa: »Kuulkaapas, ristikansa, mitäs me sitten siellä tuvassa syömme, kun maailmanloppua odotetaan?» Ällistytään siinä ja ajatellaan, että mitä syödään, mutta ei huomata evääksi sopivaa. Silloin kettu taas viisaasti lausahtaa: »Marjoja syödään, makuisia marjoja! Tässähän on kangas punaisenaan viimevuotisia vesipuolukoita — poimitaan niitä!» Sehän oli mieluista puhetta kaikille. Hetkessä ovat keväisestä koivusta rovetuohet kiskotut, ropeet valmiit eikä muuta kuin aletaan kyökkäistä marjanpoiminnassa. Pian ovatkin ropeet täynnä itsekullakin ja niin vihdoinkin päästään matkan päähän, Katilan autiotuvalle. Sinne leiriydytään ja ruvetaan pitkästä matkasta väsyneinä levähtämään.
»No, nyt se saisi maailmanloppukin jo tulla», arveli siinä vihdoin susi, joka oli päässyt rauhoittumaan ja ruvennut epäilemään koko asiaa ketun tavallisiksi kujeiksi. »Saisipa hyvinkin», vastasi siihen kettu yksikantaan ja vilkaisi pahanenteisesti kukkoon, joka kuitenkin oli akkoineen kaiken varalta korjautunut orrelle. Sinne olivat muutkin linnut siirtyneet turvaan ja haastelivat keskenään tyynesti, että täältäpä tuota pääsee valmiiksi siivilleen, jos niin että tupa rupeaa pahoin järkähtelemään, kun se oikea rytinä alkaa. Oltiin siinä sitten vaiti ja syödä nahisteltiin marjoja, kunnes tuli ilta ja ruvettiin nukkumaan. Silloin olivat muut jo syöneet marjansa kaikki, mutta karhu oli säästänyt omistaan puolet. Hän pisti ropeensa tuvan kiukaalle, muljautti vihaisesti muihin ja julisti murahtaen: »Joka nuo tuosta käy syömässä, sen minä tapan!» — »Kukapa ne nyt söisi!» ihmetteli kettu vilpittömästi, »eno panee vain rauhassa maata, sillä ellei maailmanloppu yöllä tule, niin varmasti ne siitä aamulla löydät.» Alkoi sitten raskas makuu ja kuorsauksen jyrinä, niin että koko tupa tärähteli.
Kettukin oli nukkuvinaan, mutta makasikin hauin unta. Kun kaikki muut olivat vaipuneet sikeään uneen, nousi hän hiljaa, pujahti kiukaalle ja natusteli siinä makoonsa karhun marjat. Syötyään ne kaikki, yhtä vaille, otti hän sen viimeisen marjan ja pisti sen hiljaa suden huulelle, joka oli siltä nukkuessa vähän auki lerpahtanut. Sen tehtyään hän vasta rupesi todenteolla maata.
Aamun hämärtäessä sitten karhu heräsi, venyttelihen makeasti, kunnes kömpi pystyyn ja kahmusi kiuasta kohti syödäkseen säästämänsä marjat aamutuimaansa. Mutta voi sinun vietävä! Marjoja ei ollutkaan. »Prrr…!» ärjäisi karhu vihastuneena, niin että kukko tuupertui alas kynttensä nokasta, »kuka riivattu on käynyt minun marjani syömässä?» Heräsivät siitä kaikki hämmästyneinä, kun kontio kahdella jalalla seisten tuvan keskellä hirmuisesti pauhasi ja kirosi. Kettu ainoastaan säilytti mielenmalttinsa, lähestyi metsän valtiasta nöyrästi ja sulavasti sekä viittasi salavihkaa suteen, joka vielä unimielissään, silmät sikkarassa ja huuli lerpullaan, ihmetteli mikä oli hätänä. Ja ketun viittauksesta, että sudella oli huulen mutkassa marja, karkasi karhu hänen kimppuunsa kuin suunnaton sammalmätäs. »Vai sinä tässä uskalsit minun marjani syödä, mokoma volonaama, mutta nytpä minä syön sen sijaan sinut itsesi!» karjaisi hän ällistyneelle sudelle, joka tuskin vieläkään ymmärsi muuta kuin että kovin oli nyt kaskenkaatotoveri raivostunut. »No en silmäänikään!» ehti hän vain huudahtaa ja loikkasi samalla ovesta ulos niin pitkällä hypyllä, että meni tosiaankin kuin korento ilmassa, karhun ehtimättä häntä saavuttaa. Yhä enemmän tästä kiukustuneena kontio puhisten katseli ympärilleen ja huomasi ketun, joka siinä matalana ja lipevänä odotteli, mitä tästä kaikesta piti tuleman. »Kuule, kettu» sanoi karhu synkästi, »eipä sitä taida sitä sinun maailmanloppuasi tullakaan. Kuule, kuka sen asian nyt oikein pani alulle?» Ja karhu lähestyi vitkalleen repoa, joka sitä mukaa väistyi ovea kohti. »Kukkohan siitä ensiksi kertoi», vastasi hän totuuden mukaisesti ja katsoi, oliko pakoreikä selvä. »Vai niin, vai tää kukko se olikin», puhui nyt karhu ja siirrähteli kukkoa kohti, joka hänkin levottomana kurkkaili oveen päin. »Enhän minä, tuo kanahan se ensiksi kampuraisen näki», ehätti hän akkansa niskaan kantelemaan. »Vai niin, vai tää kana se siis olikin», vaihtoi karhu kysymystään ja läheni kanaa vuorostaan.
Silloin kaikki ymmärsivät, että tässä oli nyt tulossa tuhon päivä, ellei ajoissa pakoon päästy. Hirmuisesti kotkottaen ryntäsivät kukko ja kana ovesta ulos, metsäkana rupesi kiroomaan ja sadattelemaan kauhealla äänellä sekä meni sen tien perään, kettu luikaisi kankaalle kuin sukkula ja metso akkoineen torui karhua korkealta orrelta minkä jaksoi. Turhaan koetti ukko ottaa heitä kiinni ja ajaa takaa: mikä oli menevää, se meni. Niin loppui nolosti tämä Immilän ylpeän kukon maailmanlopun puuha.
Mutta hänen itsensä kohdalle ei päivä vielä ollut tällä lopussa. Tuskin oli hän päässyt akkansa kanssa rauhassa alottamaan paluuretkeään, kun akka jo törmää hänen niskaansa ja alkaa armottomasti peitota mokomaa ukon turjaketta, joka ensin juopi itsensä humalaan, sitten sotkee housunsa, sitten ennustaa maailmanloppua ja vihdoin koettaa sysätä kaikki viattoman akkansa syyksi. Mutta nyt hän olikin kaikesta hulluudestansa saapa täyden tilin, saapa niin, että pysyisi järjillään loppuikänsä, mokomakin kuninkaissa kukkuja, herroissa hyrisijä — ja heltasta retuuttaen kuljetti topakka akka ukkonsa kotiin ja paiskasi hänet häpeällisesti kanahuoneen nurkkaan pahnoille suuria aatteitansa miettimään ja selvittelemään.
Sellainen oli elukkain maailmanlopun retki.
XLVII.
SORMET SOITTAJAN KULUVI.
Tuota käänti, tuota väänti,
Tuota sormin suoritteli,
Kynsin kymmenin piteli.
Päästyään näin pakoon hirmustuneen kontion kynsistä mennä lerkkasi kettu yksikseen tietä pitkin odotellen mielessään, mitä ihmeitä tahi hyviä syötäviä nyt sattuisi eteen osumaan. Eipä aikaakaan, kun jo rupesikin tien mutkan takaa kuulumaan peräti outoa ja kummallista, ketusta vallan kaunista äänen pitoa, ja uteliaana sekä hämmästyneenä hän istahti tiepuoleen odottamaan, mitä tuosta tulisi. Hetken kuluttua hän näki, kuinka mutkan takaa saapui iloisin askelin ja keveästi hypähdellen mies, joka piti leukansa alla omituista konetta, sitä jollakin kapulalla hangaten. Koneesta tuli tulvanaan noita äskeisiä kauniita ääniä. Niin mies, joka oli Ilmolan kylän pelimanni, pelata kriikutti siinä kulkiessaan; hän oli menossa häihin ja nautti siitä ilosta jo etukäteen.
»Mitä sinä nyt teet?» kysyi kettu, kun tuo kulkevainen mies, joka pelata taisi, tuli hänen kohdalleen.
Pelimanni ällistyi, kun kettu yhtäkkiä tällä tavalla rupesi häntä puhuttelemaan, mutta selvisi pian hämmästyksestään ja vastasi:
»Minä pelaan, mutta mitäs sinä siinä vahtaat?»
Silloin kettu valehteli, että hän muka vahtasi siinä hanhia, jos sattuisi niitä edes yhdenkään saamaan. »Vai hanhia!» hymähti soittoniekka, »mitäs hanhia tässä olisi. Mutta tule tänne niin opetan sinut soittamaan ja kauniisti!»
Ja kun kettu, unohtaen tavallisen viisautensa ja varovaisuutensa, meni pelimannin luo, kaappasi tämä häntä hännästä ja pyöritti häntä yhdeksän kertaa päänsä ympäri sekä heitti sitten tiepuoleen että luut rutisivat. »Joko opit soittamaan?» kysyi hän sitten ilkamoiden ja rupesi itse jälleen iloisesti kriikuttamaan. »Jo», sanoi repo pökerryksistä selvittyään, »jo opin nyt tarkoin tämän konstin. Äkkiäpä se kävikin. Opetatkos muillekin?» — »Kyllä», vastasi mies, »jos vain on halukkaita oppilaita.» — »Ainahan niitä löytyy», arveli repo ja läksi kiireesti nilkuttamaan tiehensä.
Se kulkevainen mies, joka pelata taisi, meni iloisena edelleen ja kitkutti viuluansa kulkiessansa. Sattuipa silloin häntä vastaan saapumaan susi, joka omia aikojaan kuljeskeli maailmanlopun tuvalta pakoon päästyään. Kuullessaan miehen kauniisti soittavan susi pysähtyi häntä odottamaan, tunsi halua laulahtaa ja miehen tultua paikalle kysyi:
»Mitäs sinä nyt teet?»
Mies säikähti pahanpäiväisesti, kun hallava hukka hänet yhtäkkiä tällä tavalla pysähdytti, mutta vastasi sitten pelottomasti:
»Minä kuljen ja soittelen viulullani että metsä raikuu. Mutta mitäs sinä sitten teet?»
»Minäkö?» kömmähti siinä susi, »enhän minä tässä mitään erikoista, katselen vain, sattuisiko jonkun lampaan saamaan.»
»Hui hai!» sanoi siihen viuluniekka, »eihän täällä mitä lampaita, mutta tule lähemmäksi, niin opetan sinutkin kauniisti soittamaan.»
»No kas se», vastasi susi tyytyväisenä ja meni miehen lähelle, mutta tämäpä tempasikin samalla seipään maasta eikä muuta kuin sillä sitten sutta pitkin selkärankaa, että turkki pölysi. Surkeasti ulvoen läksi hukka mennä tömistämään pitkin kangasta, mutta mies arveli nauraen: »Jopahan opit soittamaan», ja läksi hilpeänä edellensä häätaloa kohti, jonne hänelle oli pitkä matka.
Sillä aikaa mennä latmisti kettu niin nopeasti kuin pääsi hakemaan karhua, sillä uusi koirankuje oli tullut hänen mieleensä. Tultuaan autiotuvalle hän löysikin lähistöltä karhun, joka oli unehtunut kaivamaan muurahaispesää ja murahteli mielissään syödessään makeita muurahaisen munia. Vaikka hän olikin jo aivan leppynyt äskeisestä suuttumuksestaan, ärähti hän kuitenkin ketulle:
»Täytistäkö tulet siihen norkkaiiemaan!»
»Älkää, arvoisa kuoma, suuttuko», pyysi kettu sulavasti ja nöyrästi, »vaan tulkaa kanssani tounaisemaan, sillä löysin tuolta pari hevosta, jotka kuolivat silloin, kun olimme Katilan autiotuvassa maailmanloppua piilossa.»
Näin kettu valehteli kavalasti vain saadakseen karhun mukaansa. Ja tämä oli moisesta löydöstä kuullessaan heti valmis, sanoen: »Ka lähdemme, kuoma! Kovin onkin maittavaa hevosen liha.»
Kiireesti kettu nyt läksi opastamaan karhua oikoiseen sen tien varteen, jota tiesi soittajan kulkevan. Saavuttuaan perille he pysähtyivät ja kettu sanoi karhulle, että odotetaan, niin saadaan kuulla ihme ja kumma. Karhu tuli jo uteliaaksi, että mitähän tässä oikein tapahtuneekaan, kun samalla rupeaa metsä raikumaan ja se soittotaitoinen kulkijain tuli sieltä iloisena kuin varsa ja vingutti viuluansa. Pyöreiksi piti siinä karhun silmäin lentää, kun ihan tuntui koko maailma helisevän miehen kaunista soitosta. Kontio istahti hännälleen, kuunteli ja ihmetteli sekä sanoi ketulle: »No voi sun peto!» — »Eikö olisi hauskaa osata soittaa tuolla tavalla?» kysyi kettu silloin. »No sano vielä muuta», ihasteli kontio. »Minä kun tuolla tavalla soittaisin, niin pitäisi siinä olla koko Metsolan kansalla rattoisaa.» — »Meneppäs pyytämään, että tuo mies opettaisi sinuakin soittamaan». — »Ei se, mitä se minusta, minulla on niin kovin puisevat käpälät ja pitkät kynnet», epäili karhu. »Kyllä mies ne pian lyhentää», väitti repo. »No, ehkäpä sitten menenkin», innostui lopulta karhu ja läksi miehen luo, ketun jäädessä syrjemmälle katsomaan, kuinka tuossa kävisi.
Karhu tömähti sieltä viidakosta sen pelaavaisen miehen eteen ja sanoi: »Kuule, mitenkähän minäkin oppisin noin kauniisti soittamaan?» Mies säikähti ensin puoli kuolleeksi, kun kontio koko komeudessaan sillä tavalla ilmestyi hänen eteensä, mutta toipui siitä kuitenkin pian nähdessään, ettei äijällä ollut mitään pahoja aikeita. »Vai, soittamaan?» vastasi hän, »ahkeruudellahan ja pienellä konstilla tämän taidon oppii, jos haluaa. Sinä siis tahtoisit ruveta pelimanniksi?» — »No niin mielelläni», vastasi karhu, »etkö rupeaisi minua opettamaan?» — »Ka, saattanenhan tuota ruveta», arveli mies ja katseli ympärillensä kuin jotakin hakien. »Mitäs haet?» älysi karhu kohta kysäistä. »Haen tässä välikappaletta, millä ensin kyntesi soittoon soveliaiksi saattaa», vastasi mies, »sillä noin pitkillä kynsillä repisit vain koneesta hienot kielet poikki». Ja sattuikin mies siinä huomaamaan tiepuolessa paksun hirren, meni sille istumaan, leikkasi notkeita koivun vitsoja ja rupesi vääntämään vitsaksia. »Mitä sinä noilla teet?» kysyi karhu taas. »Käillähän kyntesi sujutetaan ja soittosormiksi silitetään.» »Ahaa», sanoi karhu, »vai niillä se tehdään.» — »Näilläpä näillä.»
Saatuaan vitsakset väännetyiksi sanoi mies: »Jos nyt sitten ruvettaisiin sitä soittamista opettelemaan. Paneuhan tuohon maahan pitkällesi ja ota tuo hirsi syliisi, jalkaisi väliin». — »Sillä tavallako sitä oppii?» kysyi karhu. »Sillä, tee vain niin kuin minä sanon», puhui mies, »niin takaan, että pian osaat pelata paremmin kuin luuletkaan». Karhu teki kuin mies oli neuvonut, otti hirren syliinsä ja kysyi: »Entäs nyt, mitä nyt tehdään?» — »Näin», puhui mies, »näinhän tätä oppia parhaiten otetaan», ja siinä karhun kanssa jutellessaan hän samalla sitoi kontion käpälät lujasti hirren ympäri yhteen. Kun hän oli saanut sen tehdyksi, kysyi karhu: »Joko minä nyt osaan pelata?» — »Jo osaat», vastasi mies, »ei puutu muuta kuin tappien voitelu», ja sitten kun hän otti keppinsä ja alkoi pudottaa karhua selkään, niin voi synkeä surkeus ja musta murhe. Kauhea parkuna pääsi siinä kontio paralta, valitus semmoinen, että miehestäkin tuntui kaamealta. »Kovinhan sinä opitkin lujasti pelaamaan!» ihmetteli hän, »ei sitten muuta kuin jatkat vain samalla tavalla, niin kuulevat sinun taitosi pian muutkin», ja niin tarttui hän taas viuluunsa, se kulkevainen mies, ja lähti menemään hilpeästi, pelata kitkutellen kulkiessansa niin että salo kajahteli.
Kettu huvari oli nähnyt piilostansa tarkoin, miten karhulle oli käynyt, ja läheni nyt miehen mentyä onnetonta soitto-oppilasta. »Vai tällä tavalla sitä oppii soittamaan!» ihmetteli hän ääreen päästyään, »ja kovan äänenhän sinä annatkin, vaikka paremmin tämä on niinkuin laulun tapaista.» — »Älä viisastele, vaan pure poikki nuo vitsakset, että pääsen tästä irti», murahti karhu, mutta kettu vastasi: »Eivät minun hampaani niihin pysty, niin että saat nyt opetella siinä soittamista sen aikaa kun käyn suden hakemassa». Ja niin kettu läksi juosta litvittelemään tiehensä.
Ketulla oli aikomuksena antaa karhun harjoittaa soittamistaan hyvänkin aikaa, mutta kohtasikin pahaksi onnekseen suden melkein heti. Kun susi jurosti tiedusteli, oliko hän nähnyt karhua, heittäysi hän rehelliseksi ja sanoi, että tuoltahan sen ääni kuuluu. »Mitä se siellä tekee?» kysyi susi ihmeissään havahtuen hänkin kuulemaan karhun surkeata vellotusta. »Se opettelee soittamaan», selitti kettu, »sillä oli äsken se kulkevainen mies opettajana.» — »Mennään katsomaan!» innostui susi ja niin he menivät. Pianpa sitten susi puri poikki vitsakset ja niin pääsi äijä taas tällä kerralla pinteestä, ollen vielä kiitollinen ketulle, kun tämä oli niin pian avun tuonut.
»Mutta nyt pannaan sille kulkevaiselle veijarille selkään!» vihastui karhu sanomaan, »se ei ole voinut kauas ehtiä.» — »Niin tehdään», sanoi susi, »sillä sehän on sama lurjus, joka roiteli minuakin pitkin selkäruotoani, että vieläkin kihelmöitsee.» — »Ja minua se pyöritti kuin sammaltukkua», tunnusti repo. Ei siis muuta kuin lähdetään mennä tömistämään. Jopas nähdäänkin pitkällä kangas-ojelmuksella miehen mennä telläävän, mutta on hänellä nyt akka mukanansa. Kuultuaan töminää takaansa hän kääntyy katsomaan ja huutaa akalle: »Kas tuolla tulevat nuo kolme toverusta, joille äsken opetin soiton somaa konstia. Saat nyt nähdä, kuinka panen ne kaikki yhtaikaa pelaamaan!» Kuullessaan tämän valtasi karhun pelko ja hiukan joutavalta tuntui tuo puhe sudesta ja ketustakin. »Kukahan meistä menisi ensiksi tuota miestä lähempää katsomaan?» tuumaili siinä karhu ja määräsi sitten: »Mene sinä, kettu, ensin, sinähän olet muutenkin niin viekas!» — »Ka», arveli kettu, »saattanenpa mennä», ja läksi, hiipi hiljaa miehen lähelle ja katseli tarkoin hänen ja akan puuhia. Mutta tultuaan aivan ääreen huomasi hän, kuinka mies tempasi soittokäyränsä, heristi sitä hänelle ja ärjäisi: »Etkös vielä oppinut soittamaan!» Sitten hän sanoi kiirehtien akalle: »No, tuossa tulevat nyt ne, joita olet ikäsi ympäri maailmaa etsinyt — ota ja manaa ne nyt oikeueetn!» — »Hop-pop!» huusi akka, »vai siinä ne ovat! No ei sitten muuta kuin tuomarin eteen, mokomat hevosenrosvot!» Ja akka läksi kettua kohti niin että hameet hulmusivat. Silloin kettu pyörsi pakoon aika kierua ja sanoi karhulle ja sudelle: »Ei sinne ole menemistä — jo oli minutkin panna pelaamaan. Ja sitten siellä on se hullu akka». — »No olkoon, ei sinne siis ole menemistä, jos niin on», arvelivat toisetkin ja läksivät pois koko miehen paikkeilta nolon ja pelkääväisen näköisinä.
»Mutta missäs ne olivatkaan ne hevosen haaskat?» havahtui nyt karhu revolta kysymään. »Nekö?» vastasi kettu, »vielä niitä nyt enää olisi, kun on tällä soittomatkalla näin kauan hurjasteltu! Ja siksi toiseksi ei minulla ole enää aikaa lähteä sinua opastamaan, sillä minun täytyy mennä tuonne Airistolle, jonne kalat ovat kutsuneet minut tuomariksi.»
Susi nosti halveksivasti jalkaansa, mutta karhu kääntyi sanaa puhumatta kohti omaa tuttua korpeansa jälleen.
XLVIII.
MONI ON NYKÄ NÄKÖJÄÄN, MUTTA ON SUKA TAPOJAAN.
Kiiskinen kaloja vanhin,
Vata vanhin pyydyksiä,
Pata vanhin astioita.
Ei kettu vallan perättömiä puhunut niistä kalojen käräjistä kertoessaan. Airiston selän rannalla kälpäillessään hän sen oli vanhalta limakiiskeltä kuullut, kun oli koettanut rantamatalasta sitä suuhunsa tavoittaa. »Kärajiin saisit sinäkin tulla Airistolle», oli kiiski silloin hänelle kiven alta tiuvannut, ja siitä se oli ketun muistiin painunut.
Kalojen riidan alku taas oli seuraava. Oli kiiski kovasti kiukustunut hauelle ja miettinyt miettimistään, miten saisi sille pedolle kaikki sen tekemät tuhot kostetuksi. Se oli suuri ja vanha hauki, asui siinä kauniissa ja aurinkoisessa Airiston lahdessa ja söi kalaa kuin ahmatti, kiiskiäkään hyljeksimättä. Vallan olivat toiset kalat helisemässä sen ahmatin pedon vuoksi.
Näkipä sitten kiiski kerta, kuinka Vänskän Aatami laski suuren rysän tulvan aikana — se oli tänä samana keväänä — lahden pohjukkaan, ja kohta heräsi hänen kiviaivoissaan hyvä ja viekas ajatus. Hän läksi uida lurittelemaan pitkin pohjaa varovaisesti katsellen, missä hauki mahtaisi olla, ja jopas löysikin. Tuossa se makasi päiväpaisteessa kiven kupeessa sikeässä unessa, vatsa pullollaan kalaa täynnä kuin suursyömärillä ainakin. Nähdessään hänet hyvin kylläiseksi poruutti kiiski pelkäämättä vettä hänen nokkansa alla ja teki hauin herättyä kohteliaan hyvän päivän. Äreästi hauki unisena tiedusteli hänen asiaansa, mutta kiiski sanoi viekkaasti:
»Eikös isäntäkin nyt kerta lähtisi kirkkoon, kun on näin tavattoman kaunis ilmakin. Vänskän Aatami kävi aamulla rakentamassa suuren ja komean kirkon tuonne lahden pohjukkaan. Lähtekää nyt vain, sillä täytyyhän kalan ajatella toki muutakin kuin ainaista syömistään.»
»Eipä minulla ole ollut tapana kirkossa käyminen», arveli siihen hauki jurosti, »ja parasta kai olisi, että söisin sinut heti; mutta jos mä häntä nyt tällä kerralla tekisin poikkeuksen ja pistäytyisin sitä Vänskän Aatamin kirkkoa katsomassa. Pääseehän tuolta pois, jos tuntuu saarna kovin pitkäveteiseltä ja ikävältä — saapuneeko sinne paljon muuta kalakansaa?»
»Saapuu, saapuu!» todisti kiiski innokkaasti, »tule vain nopeasti, että joudutaan ennen saarnavirttä paikoilleen. Ja ehdithän syödä minut kirkossakin.» Ja niin hän läksi uida luiruttamaan rysää kohti hauin tullessa laiskasti perässä kuin mikäkin lieko. Tultuaan rysän luo kiiski huusi: »Tässä on kirkon ovi ja täällä on jo koko seurakunta koolla!», meni nielusta sisään ja edelleen silmästä ulos, rysä kun oli tehty hyvin harvasta hapaasta. Hauki tulla jollotti totisena perässä, päätyi hänkin nielun kautta pohjukkaan, mutta ei tietenkään päässyt ulos. Silloinpa alkoikin rysässä julma poru. »Syö nyt minut!» huusi kiiski ja varoitti: »Ei kirkossa saa pahaa elämää pitää! Ellet voine olla siivolla, niin tule pois, jumalaton!» — »Odotahan, riivattu!» puhisi hauki, mutta kiiski ui ilkkuen tiehensä.
Hauki sydäntyi kiisken petoksesta niin, että kooten vihapäissään kaikki viimeisetkin voimansa sai katkaistuksi rysästä muutaman silmän ja pääsi siitä pois livahtamaan. Kuohuksissaan hän nyt rupesi oikein appamalla syömään pikku kalaa, ahventa, särkeä, salakkaa ja kiiskeäkin, mitä vain siinä kiireessä sai ahmaistuksi kitaansa, ja samalla hän kuulutti kaikille, että oli seuraavaksi päiväksi kokoonnuttava Airistolle käräjiin. »Täällä teidän keskuudessanne ei ole mitään järjestystä eikä esivallan kunnioitusta, vaan saavat ja uskaltavat mitkä tahansa piikkiset limakuonot tulla pettämään ja surman reikään saattamaan kunniallisia, ikänsä kaiken rehellisesti eläneitä kaloja. Mutta siitä on nyt kerta kaikkiaan tehtävä loppu ja teille on valittava kuningas, joka ymmärtää opettaa teille lakeja ja asetuksia.» Näin pauhasi iso hauki mahtavasti, mutta äskeinen kiiski, joka oli houkutellut hänet rysään, pinkaisi äkäisesti: »Itse sinä pahin rosvo olet, mokoma suursyömäri ja pikku kalain surma. Toki tarvitaankin täällä kuningas meidän raukkain turvaksi, mutta sinua ei siksi ikinä valita!» Hauki tavoitti kiiskeä kitaansa, mutta tämä ehti luikaista kiven reunan alle ja pörhisteli siellä piikeillään julman näköisenä, silmät pullollaan.
Ruvettiin sitten seuraavana päivänä kokoontumaan Airistolle ja kävikin siinä, vähän tavaton porske. Oli julistettu käräjärauha, joten kaikki uskalsivat huoleti saapua paikalle, suuren vedenalaisen kiven luo keskelle Airiston selkää, joka on ollut ikuisista ajoista alkaen kalojen käräjäpaikka. Suunnattomin parvin heitä saapui, mustia ja kirkkaita kaloja kaikenlaisia, mutta lohta vain ei näkynyt. »Missä on lohi?» rupesivat sitten kaikki kyselemään, mutta kukaan ei tiennyt sanoa. Ainoa, joka olisi tiennyt, hauki nimittäin, ei puhunut mitään, sillä hän ei toivonut lohen saapuvan Kokemäeltä, jossa se parhaillaan virtaa ylös ponnisteli, tänne nyt kilpailemaan hänen kanssaan kuninkaan paikasta.
Kysyttiin siinä sitten, mitä tässä nyt ensiksi tehdään. »Mitä!» hönähti silloin hauki halveksivasti; »totta se nyt on kuningas valittava, koska kerta on sitä varten tänne tultu». »No kuka sitten valitaan kuninkaaksi?» kysyivät toiset kalat suu ammollaan. »Kukako!» murahti taas hauki, »totta kai se, joka on voimallisin tämän paikkakunnan kaloista. Katselkaapas ympärillenne, kuka mahtaisi tässä parhaiten sen vaatimuksen täyttää.» Ja hauki lekautti isoa pyrstöhän ja loksautti leukojaan, niin että hänen kitaansa samalla kuin vahingossa katosi kahmalollinen pieniä siniäisiä. Mutta silloinpa pinkaisi joukosta äskeinen kiiski äkäisesti kuin äyriäinen: »Älä rentoile, rosvo, voimillasi, sillä emme me nyt ainakaan sinua kuninkaaksi valitse. Mieluummin otamme sitten lohen, sillä se on näiden vesien jalo ruhtinas.» »Ei lohi jouda teidän kuninkaaksenne», sanoi hauki, »sillä kesät sen menee aika jokia noustessa ja talvet se velloo valtamerillä. Eikä se muutenkaan ole niin erikoisesti sopiva kuninkaaksi, kun sen luut ovat niin pehmeitä. Senhän täytyykin aina huoata pyydykseen jouduttuaan, että jos hänellä olisi 'lahnan ruoto, hauin hammas, ei mua verkoin vedettäisi, eikä nuotin nostettaisi.'» — »No silloin saatte valita vaikka minut», sanoi kiiski, »sillä ei suinkaan minulle turhan vuoksi ole kiviä päähäni pantu! Ja minähän olen kaikista kaloista vanhin ja vahvin!»
Siitäkös nousi kalojen joukossa iso nauru. Vai kiiski heidän kuninkaakseen, kurja sitti, jota ei kalamieskään huoli veneeseensä kuin aivan suuressa nälässä ja joka ei pysty kunnolla uimaankaan, sen kuin vain melkein pohjaa myöten mennä maleksii. Ahvenkin siinä jo ilmestyi vakaana paikalle, kohautti komeaa harjaansa ja sanoi: »Jos tässä kiiskestä puhe tulee, niin ollaanhan me muutkin sentään jotakin!» Mutta nyt kiiski ratkesi vihan vimmaan ja karjaisi: »Kun niikseen tulee, niin voitan teidät kaikki vaikka uinnissa! Valitsetteko kuninkaaksi, jos voitan?» Silloin hauki nauroi matalaa ja ivallista vatsanaurua sekä lupasi kaikkien puolesta: »Jos voitat uinnissa, niin valitsemme sinut kuninkaaksi, sillä niin huonot uimarit eivät parempaa kuningasta tarvitsekaan. Mihinkä sitten uidaan?» — »Uidaan tuonne kukkarokivelle ja se, joka sinne ensiksi ehtii ja hyppää korkeimmalle, olkoon siitä alkaen kaikkien kalojen kuningas», esitti kiiski ja toiset hyväksyivät ehdotuksen.
Asetuttiin sitten pitkään riviin rinnakkain, nokat kaikilla Kukkarokiveen päin, hauki ja kiiski, molemmat pääkilpailijat, vieretysten. Kun lähtömerkki porautettiin, pureutui kiiski syntyneessä yleisessä kilpailun sekamelskassa hauen mahtavaan pyrstöön kiinni. Hauki meni samaa kyytiä perille asti, jossa ylpeästi käännähti katsomaan, missä muut kilpailijat tulisivat. Siinäpä kääntyessään, kun voimakkaasti paiskasi pyrstöänsä, se samalla lennättikin kiisken korkealle kiveä kohti, eikä kiiski liioin viivytellyt hänelle ja saapuvalle kalaparvelle voimakkaasti ja ylpeästi voittoansa kuuluttamasta: »Täällä kiiski, missä kala!» Hauki oli mahdottoman nolo, kun ei voinut mitenkään kieltää kiisken voittoa. Hampaitaan kiristellen hän murahti halveksivasti kokoontuneelle kalaparvelle: »Karheita ovat kaikki kalat, mutta karhea on heillä kuningaskin! Ottakaa nyt se kinasuu ruhtinaaksenne!» Ja niin sanoen hauki tempasi joukosta oikein lihavan ja ison särjen kitaansa ja katosi kuin salama heidän joukostaan, kalaparven säikähtyneenä pirahdellessa joka haaralle.
Mutta hetken perästä kalat kokoontuivat kiisken ympärille, joka ylpeänä Kukkarokiven juurella motkotti, ja tunnustivat hänet kuninkaakseen. Ruvettiin sitten pohtimaan sitä asiaa, joka kaikkien mieltä raskainna painoi, nimittäin Jumalan antamaa tuomiota heidän valitusasiassaan. He olivat nimittäin lähettäneet lähetystön Jumalan luo vaatimaan, että ihmiset pitää hävittää pois, kun ne tekevät aitoja järvien rannoille, ettei pääse suoraan kulkemaan. Jumala oli kuitenkin ollut kiireissään ja vastannut vain: »Kun teitä on niin suuri joukko, niin työntäkää aita kumoon!» No arvaahan sen, mikä siitä seurasi. Tätä nyt ruvetaan pohtimaan, että voisiko uusi kuningas antaa mitään valitusosoitusta, mutta kiiski julisti: »Kun ette viitsine kiertää, niin menkää suoraan!» ja siihen se asia sitten jäi. Kalat unohtuivat juttelemaan muuta, kunnes kiiski sen keskeytti ja julisti:
»Olette nyt valinneet minut kuninkaaksi ja siinä olette tehneet hyvin viisaasti, sillä vaikka minä olen tämän näköinen, niin ei minua saisi moni mieskään käsiinsä, jos minulla olisi lohen voima, hauin hammas ja kuhan luu, tietäkää se. Ja nyt minä hajoitan nämä suuret käräjät sekä käsken jokaisen mennä kotiinsa, mutta itse asetun asumaan tänne Kukkarokiven alle, että tiedätte riidan tullen, mistä minut löydätte.»
XLIX.
JÄRKEÄ KERJÄTESSÄKIN TARVITAAN.
Akka vanha, vaippa päällä,
Kylän kynnysten kävijä,
Mieron teiden tietelijä.
Akka, joka ilmestyi kulkevaisen soittajan toveriksi siellä kankaalla, oli vanha ja kulkevainen hänkin. Hän oli jo ylen vanha, aivan valkoinen ja kurttuinen kuin kuivanut jäniksenkääpä, mutta mennä köpitti keppinsä varassa talosta taloon sitkeänä kuin tervasoksa lahopuussa. Hänellä naurettiin joka paikassa, kaikkialla häntä säälittiin ja kaikkialla häneltä kysyttiin: »Joko olet tavannut ne manattavasi?» Ja hän vastasi aina samalla tavalla: »En vielä, mutta kyllä minä ne kohta tapaan.» Itsekseen hänen kuultiin alituisesti höpisevän: »Kunhan minä tapaan ne hevosenrosvot, niin heti tuomarin eteen!»
Kun he nyt ketusta, sudesta ja revosta erilleen päästyään kulkivat kahden pitkin poutaista kangasta, lopetti soittaja kitkuttamisensa, istahti kivelle ja kysyi: »Sanoppas eukko, mitä sinä oikein tarkoitat sillä käräjiin manaamisellasi, josta olet puhunut niin kauan kuin minä muistan?»
Eukko istahti kivelle hänkin ja kertoi kuin satua ainakin:
Oli ennen ukko ja akka, eletään, vanhoiksi tullaan. Siitä jo ukkonen kuolee ja akkanen jää yksin mökissä elämään. Elää niin kauan kuin eloja riittää, mutta sitten rupeaakin jo nälkä ahdistamaan, jolloin täytyy lähteä mierolle. No mitäs siitä, akka panee kotat, sellaiset matalaiset kengät, jalkaansa, kun ei muuta ollut, lähtee mierolle ja taloon tultuaan yösijaa kysyy. Hyvät olivat siinä talossa haltijaväet, syöttivät ja juottivat vanhan eukkorukan ja lupasivat olla vaikka kaksi yötä. Makuulle riisuutuessaan eukko sitten kysyy: »On minulla nämä kottaset, minne minä ne voin panna?» »Kottaset kottasien koskeen», neuvoo silloin talonväki, mutta akka sanookin: »Enpäs panekaan toisten kottasien koskeen, vielä, siitä häviävät, panenpas kanasien joukkoon», ja niin pisti kottasensa yöksi sinne kanasien sekaan.
Aamulla herättyään lähtee eukko hakemaan kottasiaan kanasten joukosta, mutta ei löydäkään: kanat ovat syöneet ne. Eukolle tulee silloin hätä ja hän rupeaa valittamaan vahinkoaan, vaatien, että hänelle on annettava kottasien sijaan kananen. Ja talonväellä käy eukko sääliksi, kun hänelle sellainen vahinko sattui, ja he antavatkin hänelle kanasen, koska kerta kananen söi hänen kottasensa. Hyvillään akka lähtee edelleen mieroa kulkemaan, kananen kainalossa.
Seuraavassa talossa häntä taas hyvin pidettiin, syötettiin ja juotettiin sekä luvattiin olla vaikka kaksi yötä, jos halusi. Maata pannessaan hän taas tiedusti, mihin saisi kanasensa pistää, mutta ei pannutkaan kanasten joukkoon, kuten käskettiin, vaan lammasten joukkoon. Huomeneksella, kun hän rupeaa lähtemään pois, havaitaankin lampaiden puskeneen kanan kuoliaaksi. Akka siitä kimpautuu nostaen kovan valituksen, että hänelle on annettava lammas sijaan, koska se kerran kanasen tappoi, ja kyllästyneenä hänen ruikutukseensa isäntä sanookin, että ota lammas ja mene. Iloisena akka läksi jälleen mierolle ja talutti lammasta perässänsä.
Taas seuraavassa talossa hänelle annettiin hyvät yösijat ja neuvottiin panemaan lammas lampaiden joukkoon, mutta eukko ei tottele, vaan pistääkin lampaansa lehmäsien sekaan, arvellen muka, että siellä se ei toisiin sekaannu. Lehmätpä tappavat lampaan, jolloin akka seuraavana aamuna rupeaa tiukasti vaatimaan lehmää lampaansa sijaan. Sattui olemaan hyvin rikas talo ja isäntä armelias, niin antoivatkin akalle lehmän sanoen, että menisi tiehensä siitä valittamasta. Ja iloisena se kulkevainen akka läksi menemään pitkin mieron tietä, kunnes poikkesi taas yöksi uuteen taloon.
»Minne minä nyt tämän lehmäsen panen?» kysyi akka sitten seuraavassa talossa, jossa häntä taas hyvin syötettiin, juotettiin ja makuutettiin. »Totta kai lehmäsien joukkoon», neuvottiin häntä siinä, mutta hänpä taas oli itsepäinen ja sanoi: »Enpä pane lehmäsien joukkoon, hevosien joukkoonpa panenkin», ja eikös pannut! Hevosetpa potkivatkin lehmän kuoliaaksi, jolloin akka seuraavana aamuna nostikin vasta kovan metelin, niin että talonväen korvat rupesivat suhisemaan. »Lehmäsen tilalle hevonen!» kiljahteli akka ja hyppi tasajalkaa isännän edessä, niin että tämän piti ruveta häntä siinä hallitsemaan, mutta ei se auttanut. »Hevonen!» sanoi, »lehmäsen sijaan hevonen!» akka vain pauhasi, niin että kaikki jo rupesivat pelkäämään, mihin tuon hullun akan kanssa oikein tässä joudutaankaan. Sattui kuitenkin taas olemaan se talo hyvin rikas ja varsinkin hevosia hyvin paljon, niin että isäntä suivautuneena jo määräsi: »Ka, antakaa tuolle akalle sitten sen lehmän sijaan hevonen, että herkeää räyskämästä ja lähtee tiehensä!» — »Ja reki ja länget ja suitset ja päitset ja piiska vielä kouraan!» vaatii akka yhä tiukemmin, niin tiukasti, että eikös täytynyt antaa sille hyväkkäälle nekin. Mitäs ollakaan, akka valjastaa hevosen, hyppää rekeen, lyö virkkua vitsalla eikä muuta kuin oistona tielle.
Iloisena nyt akka ajelee, kun oli kottasillaan saanut näin pulskan hevosen itselleen keplotelluksi, ajelee pitkin mieroa, kunnes talvisena iltana päätyy synkälle sydänmaan taipaleelle. Hämärää ja salaperäistä on kaikki, lumi hiljaa tipahtelee puista ja tupsahtelee kinokseen pudotessaan, hiljainen tuuli huokaa korvessa ja alakuloiset tähtöset joskus taivaan korkeudesta vilahtavat. Akka ajelee ja vaipuu ajatuksiinsa, kunnes herääkin siihen, ettei hevonen enää tahdo mennäkään eteenpäin. Akka sivaltaa piiskalla, mutta ei mene hepo, korskuu vain äänekkäästi ja pystyyn karkaa. Katsoo akka tarkemmin ja hämmästyy: siinä on tiellä karhu kahdella jalalla hevosen edessä, kuinka lieneekään vielä korven kuningas valveilla liikkunut.
Jopa säikähtääkin eukko ankarasti ja pelkää viimeisen hetkensä tulleen, mutta rauhoittuu pian, kun karhu leppoisella äänellä kysyy: »No, minne ajat, tätöseni?» — »Ajelenpahan vain tänne näin», vastasi akka. »Etkös ota minua, hyvä akkanen, rekeen?» — »En ota, ei jaksa hevonen.» — »Ota pois», sanoo siihen karhu, »minähän olen hyvin väkevä ja autan mäkilöissä, täältä perästä työntää junnitan». — »No tule sitten», lupasi vihdoin akka.
Ajelee akka taas edelleen sitä pimenevää korven tietä, karhu reessä, ja on hyvin ihmeissään, mitä tästä kaikesta lopuksi tuleekaan. Kun on kuljettu hetkinen, niin jo taas hepo pystyyn karkaa eikä lähde minnekään, korskuu vain äänekkäästi. Akka vitsalla huitaisee, mutta ei etene poku, ja kun akka katsoo tarkemmin, niin siellähän onkin susi kita auki edessä. Akka säikähtää aivan hervottomaksi, että sekö kumma nyt kaikki nuo metsän pedot hänen tiellensä satutti, mutta rauhoittui kuitenkin, kun susi sievästi ja leppoisesti häneltä vain tiedusteli: »Minnekäs tässä tätönen nyt ajeleskentelee?» — »Ajelenpahan vain huvikseni», vastasi eukko hiukan jurosti. »Ota, hyvä akkanen, minutkin rekeesi,» pyysi nyt susi. »En ota, täysi on jo eikä hevonen jaksa enempää». — »Mutta enhän minä paljoa paina», houkutteli susi, »minä täällä perällä oleskelen». »No, istuhan sitten sinne, metsän mies», mukautui nyt akka, ja niin nousi susikin akan rekeen.
Kauhuissaan on jo akka, kun hän siinä pimeätä metsätietä ajaa suhistaa, karhu ja susi herroiksi reessä istumassa. Ei hän uskalla puhua mitään peläten, että ne vielä hänet syövät, ja hevonen painaltaa eteenpäin vinhaa vauhtia. Juoksee hevonen kiivaasti kauan aikaa, kunnes äkkiä pysähtyy ja taas karkaa pystyyn. Akka säikähtäen katsomaan, mikä siellä nyt taas on edessä, ja eikös olekin itse repo ihan siinä hevosen jaloissa, niin että tämä oli ollut aivan päälle astua. Suuttuen silloin akka ärjäisee: »Pois tieltä, repo pahalainen!» Mutta repopa laatii siitä sulavat pakinat, tervehtii akkaa nöyrästi ja kysyy: »Minnekäs nyt, tätöseni, näin pimeällä ajelet?» — »Ajelenpa mitä ajelen!» äyvää akka vastaan, mutta repo pyytää: »Ota, hyvä akkanen, minutkin rekeen!» — »En ota, en!» ärähtää eukko vastaan, »ei tähän enää mahdu eikä hevonen jaksa!» — »Kyllä se vielä minut jaksaa», houkuttelee repo, »minähän olen niin keveä ja istun vain puolittain tässä laidalla ja vielä jalalla pönkittelen». — »No istu siihen sitten!» murahtaa lopuksi akka ja niin lähdetään taas ajamaan pitkin pimeätä tietä. Rentona ja herroiksi siinä istuvat karhu, susi ja repo, mutta akka itse sevillä hepoansa hallitsee, joka vauhkoutuu menemään yhä hurjemmin. Karhua jo hiukan unettaa istuminen, susi katselee yksivakaisesti eteensä, mutta repo ihmeissään miettii, että on tämäkin erinomaista kulkua, kuinka sitten lopuksi päättynee.
Ajetaan, mennä huristetaan vimmatulla vauhdilla. Silloinpa hevonen taas säikähtää, pystyyn karkaa ja korskuu kovasti. Akka kurkistaa eteensä, mikä ihme siellä taas? Näkee, kuinka jotakin valkoista siinä hevosen edessä hyppii ja koikkii että hyppis koppis: no eikös olekin jänis siinä hevosta pysähdyttämässä! Silmät pullollaan se katsoo kummaa kulkuetta ja kysyy suuttuneelta akalta: »No, tätöseni, minnekäs nyt sellainen kiire?» — »Mitä se sinuun kuuluu!» suuttuu akka, »laittaudu vain tiehesi siitä, että pääsen ajamaan!» »Ota, hyvä akkanen, minutkin lystin ajoon», pyytää nyt jänis. »En ota, ei mahdu eikä jaksa hevonen». — »Mahtuupa hyvinkin», vakuutti jänis, »tännehän kannoille sopii aivan ihmeesti». — »No, nouse sitten sinne kannoille kenkkuloitsemaan», mukautui akkakin, ja taas päästiin ajamaan.
Hurjaa vauhtia nyt hevonen rupesi menemäänkin ja yö pimeni ihan kuin pieksi, niin oli kaikki mustaa ympärillä. Karhu röhöttää reen perällä kuin suuri jauhosäkki, muut elävät koettavat pysytellä mukana minkä parhaiten voivat. Niin mennään, kunnes muutamassa tien käänteessä koko kuorman paino joutui toisen aisan varaan ja silloinpa nauskahtikin saverikko poikki. Reki mennä huristi tiepuoleen, hevonen oli kaatua ja elukat sekä akka sinkosivat mikä minnekin. Oli siinä silloin suitsien selvittämistä ja lumen puistamista tarpeeksi.
Mutta pianhan siitä akka selvisi, katsoi saverikkoa, rupesi pärmänttäämään ja määräsi: »Se joka teistä on nuorin ja joka on vanhin, ne menkööt hakemaan vitsaa». Karhu, susi, kettu ja jänis ovat siinä seisseet akan ympärillä, katselleet toisiaan tyhmän näköisinä ja kuunnelleet akan haukkumista vaiti ollen, vaikka vika ei heidän mielestään suinkaan ollut heidän, vaan akan itsensä, kun ajoi niin hurjasti. Tottelevaisesti he kuitenkin lähtivät hakemaan sopivaa vitsaa, josta olisi tehty uusi saverikko.
Jänis meni ensiksi, nuuhki siellä metsässä aikansa, kunnes löysi lahoneen risun; sen hän katkaisi ja toi hampaissaan akalle, mutta suutuksissaan tämä tempaisi sen häneltä ja löi häntä sillä vasten turpaa ärjäisten äkäisesti: »Mitä tästä tulee, lahosta risusta! Mene sinä, kettu, joka olet viisaampi, ja tuo oikea vitsa.» Kettu vilahdutti keltaisia silmiään ja sipsutti metsään hänkin, tuoden sieltä vähän ajan perästä petäjän oksan, jonka raahasi akan eteen ja heitti siihen. Mutta tämäkös siitä yhä yltyi ja iski oksalla kettua kuonoon, että mokomakin vitsan hakija, ja käski suden mennä parempaa noutamaan. Vakaasti susi menikin metsään, katseli siellä aikansa puita kaikenlaisia, kunnes toi akalle suuren lepän sanoen: »Kas tässä!» Taas akka siitä kähähtää ja sohii lepällä sutta sekä ajaa karhun vitsaa hakemaan. »Ka haen, haen», sanoo karhu ja kömpii metsään, josta hetken kuluttua kuuluu kovaa rytinää. Pian karhu saapuukin raahaten perässään suurta petäjää ja sanoo akalle: »Ka tässä, tee tästä saverikko, akka!»
»Voi pahalaiset teitä!» tuimistui nyt akka ihan tykkönään, »tähän saamme kylmää ja kuolla kaikki, kun ette pysty saverikkovitsaa hakemaan. Vartioikaa hevosta, niin lähden itse käymään sopivan vitsan».
Ja akka lähtee metsään, kinoksissa siellä kahlailee ja hakee notkeata koivun vitsaa. Kauan kesti, ennenkuin hän sen löysi, mutta löytyihän se vihdoinkin. Teki hänen mieli jo välillä palata tielle katsomaan, miten siellä olivat asiat, kun sieltä kuului sellaista omituista jytinää, mutta ei sentään mennyt, ennenkuin löysi, mitä haki. Vasta sitten hän palasi tielle.
Mutta ihme ja kumma! Hevosta ei näy missään, eikä liion metsänkään miehiä, vaikka akka tietää olevansa ihan lähellä sitä paikkaa, jonne ne kaikki jätti. Ei kuulu myöskään hiiskaustakaan, lumi vain pudota tupsahtelee ja väliin tuuli synkästi ja surumielisesti puiden oksissa huokaa. Akkaa kammottaa, hän kävellä laahkaisee tiellä vitsa kourassa ja etsii hevostansa, kunnes samalla kompastuukin rekeensä ja lopsahtaa siihen istumaan. »Mitä! Onhan siinä hevosen haamua edessä», ihmettelee akka ja lyödä sivauttaa ruoskallaan: luultu hevonen hajoaa, kun on olkikupo ruumiina ja kanto päänä ja jalkoina!
Kauhukseen akka näkee, että hevonen on tapettu ja syöty — ei ole muuta kuin luita ja nahan riekaleita aisain välissä. Silloin akka sekä säikähti että raivostui ja lähti menemään tietä pitkin kylään päin huutaen mennessään että huu-huu-huu pahalaiset!
Tämmöinen oli asia tapahtunut siellä tiellä. Oli kettu vilauttanut silmiään niille toisille ja sanonut: »Kun löi, ryökäle, kipeästi, se akka! Ja nälkäkin on kovasti». — »Niin on», vahvisti susi, »mistähän saataisiin ruokaa?» — »Aisain välissä sitä on runsaastikin», arveli siihen kettu. Muuta ei tarvittu. Kiireesti siinä metsän miehet tekivät lopun hevosesta ja pakenivat sitten korvat humussa, sillä he pelkäsivät kaikki ylen kovasti sitä hullua akkaa.
Mutta akka paineli kylään sitä kyytiänsä ja ryntäsi heti lautamiehen luo. »Ylös, lautamies!» kiljaisi hän, »nouse kiireesti ja lähde manuulle, sillä minulle on tehty kauhea vääryys. Kun tuolla tiellä hevonen ihan aisain välistä tapettiin ja syötiin.» — »Syötiin!» ihmetteli lautamies unentörryksissään, »kuka semmoisen tekosen teki?» — »No ne metsän miehetpä tietenkin.» — »Kutka metsän miehet?» — »Karhu, susi, kettu ja jänis», vastasi akka. »Oss», sanoi silloin lautamies rengeillensä, »pankaa tuo hullu akka kiinni tahi manatkoon itse karhunsa ja sutensa käräjiin». — »Kuulkaa te kaikki ihmiset, mitä lautamies sanoo», rupesi akka silloin pärmänttäämään, jolloin hänet ajettiin ulos. Siitä alkaen hän sitten on kiertänyt maailmaa ja hakenut karhua, sutta, kettua ja jänistä saadakseen heidät haastetuksi käräjiin, mutta ei ole vielä onnistunut. Sen pituinen se.
Tähän lopetti akka kertomuksensa. »Jaa-jaa», tuumasi siihen se kulkevainen mies, »on sillä akalla hakemista ja käräjiin haastamista, milloin sitten haastettavansa löytänee. Mutta täytynee tässä lähteä sitä häätaloa kohti astua telläämään.»
Ja se kulkevainen mies läksi sen kulkevaisen akan kanssa jälleen matkalle ja pelata kriikutti mennessänsä, niin että salo kajahteli.
L.
EI HÄRKÄ HÄITÄ KIITÄ, HEPO PITKIÄ PITOJA.
Oi emoni, vaimo vanha,
Pane ruoka ruttoisesti,
Syödä miehen nälkähisen,
Haukata halun-alaisen.
Immilässähän ne häät olivat, joihin pelimanni oli matkalla. Tytär sieltä annettiin miehelään ja häitä varustettiin niin suuria, että ihan kolmestakymmenestä talosta oli vieraita kutsuttu ja se kulkevainen viuluniekka ajoissa varattu hääsoitosta huolta pitämään. Sattui nyt niin ihmeellisesti, että Immilässä oli siihen aikaan musta sonni, musta sika ja musta koira, molemmat nämäkin koiraspuolia, ja etteivät aluksi varatut lihat riittäneetkään. Tuli silloin emäntä salavihkaa isännältä kysymään, mistä nyt lihaa saadaan, kun entinen jo rupeaa loppumaan ja rokkaa vain pitäisi hääkansalle keittää. Isäntä istahti lavitsalle, kynsi korvallistansa ja tuumi: »Tapetaan sitten vaikka kaikki koiraspuolet, sillä nehän eivät enene eivätkä vähene, lyödään niiden lihat paistiksi ja pannaan nahat orrelle kuivamaan.»
Nyt sattui niin, että kun aikaisemmin oli häälihoja käsitelty, oli siihen tullut norkkailemaan ja persoilemaan Kääpälän kissakin, se sama, joka oli ollut revolla renkinä. Emäntä oli kuitenkin hätistänyt hänet pois, sanoen, että kitis kissa siinä! Kissa oli tästä kovasti loukkaantunut ja katsonut rakoisilla silmillä emäntään vannoen mielessään, ettei tämä tähän pääty, hyvä emäntäiseni, jos minulla vain elon päiviä riittelee. Ja hänpä sattuikin siinä hääruokia persoillessaan kuulemaan, mitä isäntä sanoi, arveli itsekseen että ahah! ja lähti niiltä jalkainsa sijoilta suoraan navettaan. Siellä hän juuri tarkoin selvitti mustalle sonnille, mistä nyt oli kysymys: »Ellet vain äkkiä häviä tästä talosta, niin pian on nahkasi orressa!» Sonni kauhistui ja sanoi: »Jauha pian minun kytkyeni poikki, että pääsen pakoon, ja mene kuuntelemaan, jos mitä muuta pahaa vielä aikovat!» Kissa teki niin ja sonni lähti pakoon metsään.
Kohta sen jälkeen tulivatkin miehet sonnia tappamaan, mutta tätäpä ei ollutkaan! Ihmeissään he palasivat emännälle kertomaan, että sonni on karannut, kytkyt on purtu poikki ja elikko tiessään. Ällistyneenä emäntä vuorostaan meni isännälle asiasta kuiskaamaan ja kysymään, että mikäs nyt sitten tapetaan, kun sonni hävisi. Isäntä istahti taas lavitsalle, kynsi korvallistaan ja arveli: »No ei tässä ole muuta isompaa koiraspuolta enää kuin ruuna, tappakaa se, sillä tuleehan rokka siitäkin!» Kissapa taas oli laittautunut kuuntelemaan isännän määräystä, luikaisi pihalle ja kertoi asian ruunalle. »Astu, veikkonen, tietä härän jälkeen», selitti hän, »muuten panevat lihaksi.» Eikähän sitä tarvinnut ruunalle kahdesti sanoa, pian oli hänkin tiessään, mutta kissapa taas hiipi pirttiin uudelleen kuuntelemaan, mitä siellä nyt keinoksi keksittäisiin. Ällistyksissään ruunankin katoamisesta isäntä nyt määräsi, että pitänee sitten tappaa tuo urosa sika, vaikka on vähän liian hyvä näin loppuhäissä mässättäväksi. No, lähdetään sikaa tappamaan, mutta ei löydetäkään: kissa on käynyt toimittamassa siankin saman tien kuin edellisetkin.
Silloin isäntä jo suutahtaa ja sanoo emännälle: »Kun et vartioitse elukoitasi paremmin, niin riittäköön paistiksi vaikka tuo kopea kukon rumilas tuosta rääkymästä!» Niin lähetään Immilän pönäkältä ja suurelta kukoita kaulaa leikkaamaan, mutta eipä miestä löydetäkään: taas on kissa ehtinyt toimittaa äijä rievun tielle pakoon ja suurella touhulla hän oli mennytkin, moitiskellen isännän kiittämättömyyttä, kun nyt sellaisella kohtalolla häntä, talon ylpeyttä, kehtaa uhata. Kissa palasi taas katsomaan ja kuulemaan, mistä nyt aiottalsiin paisti ottaa. Kun isäntä kuuli, että kukkokin oli hävinnyt, hän löi lakkinsa lattiaan ja kiljaisi:
»Se tästä teille enempää häälihoja hankkimaan, kun kaikki elukat käsistänne hupenevat! Kun ette muuta saane, niin ottakaa vaikka tuo Kääpälän laiha kissanrontti ja keittäkää siitä rokkaa kuin vanhasta rukkasesta, että lakkaa tässä ympärillä mauruamasta ja ruokaa kerjäämästä!» Ja akat muka tavoittelemaan kissaa kiinni, mutta tämä nosti häntänsä korkealle ja vaelsi muiden elukkain jälkeen. »Tämä minun vielä piti saada kuulla!» sähisi hän kiukuissaan, »ensin käsketään häihin kuten muitakin, eikä sitten raskita antaa edes kunnolleen ruokaa, vaan jopa lopuksi haukutaan ja käsketään akkain keittää minusta rokkaa, laihaksi rontiksi arvostellaan. Mutta annahan, isäntä, omat silmäsi käyvät himmeiksi ja kyntesi tylsyvät, niin eiköhän korkea äänesi laske ja etköhän mielelläsi ota kuppiisi, mitä akat sattuvat antamaan.» Kissa kiiruhti toisten elukkain jälkeen ja löysikin heidät pian läheiseltä aholta.
Nousi siitä nyt tuuminki, mihin tästä olisi paras pakoon mennä ja mistä suojapaikka saada, kun iltakin oli jo lähenemässä. Kissahan siihen neuvon tiesi. »Mihinkäpä tästä muualle», sanoi hän, »mentäisiin kuin sinne Katilan autiotuvalle, jossa on ennenkin paossa oltu. Eikös tämä kukko hyväkäskin mennä touhottanut sinne sitä maailman loppuansa pakoon? Niin ettei muuta kuin pian tielle, että saadaan yöksi kattoa päämme päälle». Ärtyisesti kissa näin toimitti kaikki matkaan ja niin lähdettiin mennä nykyttelemään, ensimmäisenä härkä, sitten ruuna, sitten sika ja kukko sekä viimeisenä pahantuulinen Kääpälän kissa, mauruten ja pitäen pahaa ääntä.
Kuljetaan siinä kotvanen, niin jo seisahtuu härkä ja katsoa moljottaa pullottavilla silmillään eteensä tielle. Seisahtuvat siinä muutkin ja katsovat myöskin. Jopas nähdään, kuinka sieltä jänis tulla porhaltaa niin että korvat ovat luimussa ja sääret taaksepäin suorina. Kissa hänet ensiksi tunsi, pysäytti tulijan vähän äkkiä ja kysyi lyhyesti ja tuimasti: »Minne Jussilla matka?» — »Minnekäkö?» ihmetteli Jussi, »tottakai häihin, sinne Immilään, ei suinkaan muualle, kun on kutsuttu kaikki, mitä on ilman lentäväistä tahi jalan juokse väistä». Katkerasti vastasi siihen kissa: »On nyt sillä tavalla, että niissä häissä on lihan puute. Älä, veikkonen, mene sinne, sillä siellä lyödään teuraaksi! Parempi on, että lähdet meidän mukaamme.» — »No voi rakkaat veljet!» kiitteli heitä nyt Jussi sääret kenkkulassa, »olipa toki hyvä, että satuitte vastaani juoksemaan, etten suin päin surman suuhun lentänyt! Se kettu hyväkäshän minut tälle matkalle houkutteli. Mutta mihinkäs te nyt sitten olette menossa?» Kissa selitti asian, jonka kuultuaan jänis arveli, että vaikka hänellä onkin Katilan autiotuvasta ikäviä muistoja, hän kuitenkin lähtee mukaan, koska sattuu näin hyvää seuraa, ja niin rupesi Jussi joukon viimeisenä tulla kyykkimään.
Saavuttiin siitä vihdoin perille, huomattiin tupa tyhjäksi ja asetuttiin taloksi. Härkä laskeutui maata oven pieleen, sarvet oveen päin, kuin pilttuuseensa, sika meni toiseen oven pieleen, jänis penkin alle, kissa liedelle. Kukko sen sijaan lensi päreorsille, jonne asettui mukavasti kynttensä varaan, valmistautuen painamaan päätä siiven alle. Levähdetään siinä hiljaa vähän aikaa, kunnes härkä rupeaa itsekseen murahtelemaan ja puhumaan.
»Kiittämättömyys on maailman palkka», kuului hän sanovan. »Olisi luullut Immilässäkin olevan lihavaroja muutenkin, tarvitsematta ruveta meitä vanhoja ja uskollisia kantaeläimiä surmalle saattamaan — minuakin, jonka esi-isä aikoinaan toi taloon koko sen rikkauden. Mutta muistetaanko sitä silloin, kun hääviinoissa pörrätään ja kaikki mierolle syötetään!»
»Käh-käh-käh!» sähähti siihen kissa liedeltä, »sano muuta äläkä valehtele! Mutta mitä sinä tarkoitat sillä, että sinun esi-isäsi olisi tuonut Immilään sen rikkaudet? Sitäpä minä en ole sattunut kuulemaan.»
»Niin on kuitenkin asia», vastasi härkä juroon tapaansa, »mutta se on vanha ja pitkä juttu, eikä sitä jaksa nyt tässä ruveta selostamaan.»
Toiset olivat kuitenkin tulleet perin uteliaiksi ja kärttivät kiihkeästi härkää kertomaan, mitä tiesi. Tämän täytyi lopulta suostua ja niin hän haasteli seuraavan sukutarinan.