LI.
KUNNIAKSI HÄRÄLLÄ SUURET SARVET.
Hämehessä häntä häilyi,
Pää keikkui Kemijoella,
Sata syltä sarvet pitkät,
Puolta toista turpa paksu.
Ennen vanhaan — alotti härkä — oli tämä Immilä niin köyhä talo, ettei siinä ollut sanottavasti muuta kuin sija vain. Emäntä kuoli, lapset menivät mierolle, vain ukko ja yksi härkä jäivät henkiin. Ei ollut ukostakaan enää paljon mihinkään, vanhaksi kun oli käynyt, mutta härkäpä sen sijaan olikin vasta uhkea ja komea. Se kun heinikossa syödä syyhyrytteli ja purra pryyhyrytteli, niin kieli sillä kiersi heinää kuin kesäorava, häntä heilui kuin Hämehen miekka, pää oli kuin Jumin kurikka, silmämäljärit olivat suuret kuin renkaat ja sarvet — ne vasta suuret ja terävät olivat. Ainoana tehtävänä oli Immilän ukolla nyt tätä härkäänsä hoitaa ja syötellä sekä siinä välissä omienkin hammasten rakoon murusta haalia.
Oli siinä sitten kuuma ja helteinen suvisydän, räkkää kovasti härän kiusana, paarmaa, sääskeä, mäkärää ja polttiaista kuin tulena vaivaamassa. Varsinkin sitten, kun ukko laski härkänsä syömään jokirantaan vihantaan luhtaheinikkoon, yltyivät kiusanhenget ihan vimmaan. Säästääkseen rakkaalta härältään edes pahimmat tuskat, ukko eräänä aamuna hänet taas laitumelle laskiessaan tervasi häneltä selän, sillä tervaa räkkä pelkää. Niin rupesi härkä taas heinikossa syödä heilumaan ja nyhtämään.
Illan tullen, juuri kun hän oli kotiin lähtemässä, tunsikin hän, ettei nyt ollut kaikki oikein hänen läheisyydessään. Hän katsoi tarkemmin ja eikös ollutkin ilmestynyt siihen mörykkä, itse karhu nimittäin, katselemaan häntä ja hänen syöntiään. Ei härkä ohtoa kuitenkaan pelännyt, vaan syödä rouskutteli vain niinkuin ei olisi mitään tapahtunut ja odotteli, milloin mahtaisi metsän kuningas antautua niinkuin puheisille. Eipä aikaakaan, niin jo kysyy karhu:
»Mitä sinä, härkä, siinä raadat?»
»Parempiko kysymä kuin näkemä?» vastasi siihen härkä, mutta lisäsi sitten kohteliaammin, että hän siinä vain syödä syyhyrytteli. Karhu ehti kuitenkin hänen vastauksestaan hiukan nokastua ja tiedusteli sen johdosta, oliko hänellä kuinka äijälti voimaa, kun sillä tavalla toiselle uskaltaa vastata. Härkä mylvähti siihen heilauttaen sarviaan ja mulkoillen suurilla silmillään:
»Onhan tässä sinulle katselemista, näitä kahta kalosarvustani, kahta korvan hörppänää ja kahta silmämäljäriä. Ja kun et siitä uskone, niin katso kieltäni, kuinka se menee kuin kesäorava, samalla kuin pääni heiluu kuin Jumin kurikka, ja häntä kuin Hämehen miekka. Tokihan siinä on voimaakin takana, vai kuinka?»
»Saattaapa hyvinkin olla», myönsi karhukin varovaisesti ja kysyi sitten, tässäkö härkä asui.
»En», vastasi härkä, »en minä tässä asu, vaan tuolla Immilässä. Kotiin tästä pitääkin jo lähteä, kun näkyy päivä painuvan männikölle. Pian sieltä Immilän vaari huutaakin:
»Hoi on härkäni kotihin,
Päivä kaatuu kuusikolle,
Karkoaa katajikolle,
Vieree vehkavaarasille!»
Karhua harmitti, kun toinen siinä vain tyynesti puheli ollenkaan mitään pelkoaan näyttämättä. Kun hän oli tottunut tappamaan eläimiä selkään hyppäämällä, päätti hän säikäyttää härkää ja kysyi äkkiä tuimasti:
»Hyppäänkö mä sinulle selkään?»
Mutta härkäpä vastasikin aivan rauhallisesti:
»Kun hypännet, niin hyppää!»
Sitten hän läksi sarviaan heilutellen mennä heistelemään Immilää kohti. Karhu punalsi päätään suuttuneena, että tämähän nyt vasta ylpeä härkä on, ja päätti siinä samassa, että hyppään kuin hyppäänkin vietävän selkään, niin eiköhän vähän mahtavuus alene. Ja niin mörykkä ottikin kovan vauhdin ja hypätä kurautti härän selkään.
Mutta siitä olikin odottamaton seuraus. Sen sijaan että härkä olisi tuosta pahoin säikähtänyt ja ruvennut karhulta armoa pyytämään, se puhaltautuikin vimmattuun laukkaan, ja kun iso härkä oikein laukata kuopaisee, on sillä selkä kuin mikäkin kiikku ilman kiinnipidintä, niin että siinä vasta pysytteleminen on. Mörykkä huomasi kohta tehneensä hullun tempun, ei tiennyt, kuinka siinä parhaiten pidellä kiinni, kun töppösetkin tahtoivat tahrautua ja ilkeästi tarttua pikeytyneeseen tervaan kiinni. Hänellä rupesi pian maailma kieriskelemään silmissä perin pahasti ja hän koetti ärjähdellä härälle, mutta ei se auttanut. Tämä vain meni yhä huimemmasti, myrisi kuin maan alta ja heitteli takapuoltaan korkealle ilmaan, niin että karhu koppina siinä selässä leiskahteli. Mörykkää hirvitti. Hän arveli heittäytyä tiepuoleen, mutta ei uskaltanut tehdä sitäkään, kun puut, maa, kivet ja kannot ihan viivoina vilahtelivat ohitse, niin että olisi saattanut niskansa taittaa, jos niihin olisi paiskautunut. Hän rupesi jo rukoilemaan härkää. »Heitä minut tuolle kivelle!» pyysi hän, »tahi tuolle kannolle tahi mättäälle, kuule!», mutta ei härkä muuta kuin entistäkin hurjemmin laukata kaapaisee. Samaa kyytiä jatkui aina Immilän tanhualle saakka, jossa vaari ihmeissään oli katsomassa härän tuloa. Mutta nähtyään puolipökerryksissä olevan karhun härkänsä selässä ei ukko turhia kysellyt, muuta kuin paiskasi kontion, ennen kuin se virkosi, kiireesti lujaan karsinaan, löi vankat salvat eteen ja silitteli hyvillään härkänsä selkää, kun se tällaiset antimet oli metsästä tuonut. Hyvillään härkäkin muljautteli silmämäljäreitään ja heilautteli Hämehen miekkaansa, niin että eri viuhkeen piti käydä siinä tanhualla iltasuitsun ääressä.
Seuraavana aamuna lisäsi ukko tervaa härkänsä selkään, kynsi sitä korva-hörppänöiden takaa ja sanoi: »Mene, härkäseni, taas sinne jokirannan luhtaan syömään ja tuo sieltä vaikka hukka hallavaturkki tullessasi!» Härkä mylvähti tyytyväisenä ja läksi reippaasti mennä heistelemään sinne eiliseen syömäpaikkaansa, söi ahneesti koko pitkän päivän, kunnes illan tullen tunsi verissään, että nyt eivät ole oikein asiat. Ja eikös ollutkin itse iso susi siinä ääressä katsoa moljottamassa härkää, ja nauramattoman näköisenä.
Katsottiin siinä toisiaan hetkinen, kunnes susi kysyi samoin kuin karhukin, mitä härkä siinä raataa. Härkäpä vastasi huolettomasti vain syödä syyhyryttelevänsä ja purra pryyhyryttelevänsä, jos se asia naapuria huvitti. Tästäpä susikin suutahti ja kysyi, minkä verran sitä oli sattunut härälle tuota voiman puolta, koska tuolla tavalla vieraan siivoon kysymykseen vastaa. Härkä siinä taas vastailee, viittaa suuriin kalosarvusiinsa, heilauttelee Jumin kurikkaa ja Hämehen miekkaa sekä vääntelee julmia silmämäljäreitään. Pitihän siitä toki suden älytä, että on sitä siunautunut voimaakin, jos siitä kysymys tulee. Sitten härkä katseli taivaalle, huomasi päivän jo kaatuvan kuusikkoon ja arveli, että kotiinhan tässä onkin jo lähdön aika, sinne Immilän leppoisen tarhasuitsun ääreen räkkää pois häätämään. Ja niin hän lähti huolettomasti mennä heistelemään.
Suttakos vasta moinen ylpeys ja välinpitämättömyys harmitti! Että uskaltaa tuolla tavalla halveksia häntä, joka on sentään monelta härältä niskat nurin pannut. Hänen naamansa vetäytyi synkkiin viiruihin ja hän näytti pitkiä, keltaisia hampaitaan. Mutta härkä ei siitä sen kummemmin säikähtänyt, vaan sanoi pilkallisesti suden ohi mennessään: »Hyppää selkään, jos haluat!» Sitä käskyä ei tarvinnut uudistaa, vaan kuin korento tulla humahti susi samalla hänen selkäänsä.
Silloin susi huomasi joutuneensa hankalahkoon asemaan. Härkä läksi menemään niin vihaista vauhtia, että puut, kivet, kannot ja maa vain harmaana viivana hänen silmissään vilisivät, ilma vinkui korvissa ja härän selkä keikkui kuin tukki kuohuvassa koskessa. Voimaansa susi ensin turvautui, ärjähteli ja komenteli pysähtymään, mutta ei auttanut mikään. Jalat tarttuivat ilkeästi tervaan kiinni, karvat juuttuivat siihen kuin liimaan, eikä mitenkään uskaltanut edes ajatellakaan maahan heittäytymistä, niin oli vauhti vinha. Surkeasti ulvoen turvautui susi lopuksi rukoukseen, pyytäen, että heittäisi hänet nyt vaikka tuolle kivelle, kannolle tahi mättäälle, mutta turhaan, härkä vain painelee eteenpäin kuin mieletön ja selkä keikkuu hurjasti. Lopuksi sudelta hämääntyivät aivot kerrassaan ja tylsästi tuijotellen hän vain henkeänsä peläten koetti pysytellä selässä miten parhaiten taisi. Niin tulla tomahti taas härkä kuormineen Immilän tanhuaan. Sielläpä olikin nyt ukko teerevänä vastassa, sivalsi pökertynyttä sutta takajaloista kiinni ja heitti hänet lujaan karsinaan kuin kuontalon, lyöden kovat salvat päälle. Hyvillään hän sitten taas ruoputti härkää niiden korvahörppänöiden takaa ja vei suitsun ääreen levähtämään, ja hyvillään härkäkin heilautteli Jumin kurikkaansa ja mulkoili suurilla silmämäljäreillään. Niin päättyi siis suopeasti sekin päivä.
Seuraavana aamuna ei ukko enää lisännytkään tervaa härkänsä selkään, vaan kynsiskeli siltä sarvien juuria ja sanoi: »Mitähän, härkäseni, jos vieläkin menisit sinne jokirannan luhtaan syöskentelemään — eipä tiedä, vaikka sattuisi sieltä vaikka repo rukka kopeutumaan kotiin tuotavaksi?» — »Niin, eipä tiedä!» myrähti härkä siihen mukavasti ja lähti mennä heistelemään sinne samaan rantaluhtaan mehukasta heinää syömään.
Päivänsä siellä nyt härkä taas syödä syyhyrytteli ja purra pryyhyrytteli, eikä ollut tietääkseenkään, vaikka repo riepu siinä liehui uteliaana ympärillä ja katseli hänen kalosarvusiaan ja silmämäljäreitään. Vihdoinpa repokin kysyi kuten muutkin, mitä nyt härkä siihen on tullut raatamaan, jolloin härkä antoi entiset hyvät selityksensä. Sitten repo tuumi kuin sivumennen, että olivat tainneet karhu ja susi äsken olla lystinajossa ja että saisiko sitä tällainenkin nuorukainen yrittää. »Ka, saahan sitä!» vastasi siihen härkä, »ei muuta kuin hyppäät selkääni, niin kyllä minä kyydin annan.» Kovasti repoa kuitenkin asia arvelutti, sillä vaikka hänestä karhun ja suden ajo olikin näyttänyt veikeältä, oli se samalla tuntunut perin vaaralliselta ja kaamealta. »Eihän siitä vain putoa ja turmele jäseniänsä?» kysyi hän epäillen. »Vielä siinä mitä jäseniä turmelee!» hymähti härkä, »eivätpä turmelleet karhu ja susikaan, vaan keinuivat siinä kuin kiikussa ja kiljahtelivat ilosta.» — »Vai ilosta ne kiljahtelivatkin!» ihmetteli kettu, »ja minä kun luulin, että niillä oli maailmanlopun aattohätä kovimmallaan molemmilla». — »Ehei!», nauroi härkä leveästi, »ei likimainkaan, vaan ihan riemusta ne karjahtelivat; hyppää pois vain selkääni, sillä tässä täytyy lähteä kotiin, koska näkyy päivä jo kallistuvan katajikolle!» Ja härkä läksi näin sanottuaan mennä heistelemään Immilää kohti.
Silloin ketulla uteliaisuus voitti viisauden ja hän hypätä roikaisi härän selkään. Siinä samassa oli tämä taas menossa kuin myrskytuuli, että ilma vinkui kettu paran karvoissa. »Älähän, älähän!» koetti kettu hädissään pidätellä ja puhella, »älähän niin lujaa juokse, välttäähän tässä vähempikin kiire», mutta puhu puille äläkä tälle juoksijalle. Pyyteli kettu pysähtymäänkin, sanoi, »heitä, veliseni, vaikka tuohon mättäälle, tahi tuohon kivelle, pidätä hiukan, että pääsen hyppäämään… ka… no… hyvä isä kuitenkin tuota hullua härkää… henki tässä menee…» Ei auttanut mikään, härkä porhalsi eteenpäin kuin valtautunut vene koskessa, ja niin toi hän ketunkin Immilän tanhualle että heiskahti vain. Ja sielläkös oli vaari vasta nokkelana kohta kettua takakäpälistä kiinni tarraamassa, heittäen hänet kuin tappurakuontalon karsinan nurkkaan, niin että mätkähti. Mahdottomasti mielissään hän sitten vei härkänsä suitsun ääreen, niitti sille kaikista mehukkainta apilaa eteen, kynsiskeli sarvenjuuria; silitteli niitä suuria korvahörppänöitä ja taputteli sitä metisin mielin.
Seuraavana aamuna ukko taas härkäänsä hyväilee ja taputtelee sekä sanoo: »Ei sinun, härkäseni, enää tarvitse mennä sinne jokiluhtaan syömään, ellet itse tahdo, vaikka hauskaahan silti olisi, jos vielä jäniksenkin saisit tuohon samaan joukkoon hankituksi. Kas silloin meillä alkaisivat oikein hyvät päivät.» — »Vielä sinne jäi minulle paljon hyvää laidunta», ilmoitti härkä siihen, »niin että kai minä sinne vielä tänään menen jälkiäni parsimaan. Ja jos sattunee jänöjukka tielleni, niin keveästihän tuo toki kotiin kulkeutunee.» Ja niin härkä taas lähti mennä heistelemään, että tanner kumisi.
Ja eikös sattunutkin taas mukavasti! Ei ollut härkä kauan siellä luhdassa ollutkaan, kun jo ilmestyi jänö siihen äärelle kuukkimaan ja nuuhkimaan, että mitä se härkä siinä raataa. Härkä näkee hänet silmännurkallaan ja hymähtelee itsekseen, että eiköhän tuokin pian pyri siihen samaan eiliseen lystinajoon. Ja aivan oikein! Jänis hetken kuluttua varovaisesti tiedustelee, mihin kettu oli eilen matkustanut, kun sitä oli sellaisella kiireellä kyyditty, ja härkä selvitti, ettei kettu mihinkään ollut matkustanut, vaan oli vain ollut lystinajossa. »Saisiko tällainenkin kenkkulasääri koettaa?» kysyy nyt jänis nöyrästi ja huonoksi tekeytyen, johon härkä hyväntahtoisesti vastasi, että mikäpäs siinä, kun on noin keveäkin, hyppää vain selkään silloin kun hänelle tulee kotiin lähtö.
Hyvillään siinä sitten jänö kuukki ja nuuhki härän vaiheilla koko sen päivän ja aivan oikein illalla, kun härkä läksi kotiin, hypätä pinkaisi tämän selkään. Ja sitten kun taas mentiin, niin se oli menoa. Jänis olisi varmasti pudonnut, ellei olisi karvoistaan juuttunut tervaan niin kiinni, ettei päässyt irtautumaan, ja niin heitti Immilän vaari hänetkin karsinaan kuin ruskean villatukon. Sitten vaari ihan mesi suussa saatteli härkänsä parhaaseen kastikasnurmikkoon, nimitteli häntä ylimmäksi ystäväkseen ja hyväntekijäkseen sekä määräsi, että syödä syyhyryttele ja purra pryyhyryttele nyt siinä ikäsi sitä parasta nurmikkoa. Ja härkäkin oli mielissään sekä ylpeänä kaikista puuhistaan ja ammahteli kumealla ja kehuvalla äänellä:
»Kaksipa kalosarvustani,
Kaksipa hörppäkorvastani,
Kaksipa silmämäljäriä!
Pää kuni Jumin kurikka,
Häntä kuin Hämehen miekka,
Kieli kuin kesäorava!»
Seuraavana aamuna Immilän vaari sitten myhähteli itsekseen ja otti kaikista suurimman puukkonsa, joka oli niin pitkä, että se olisi kelvannut kohtalaiselle miehelle vaikka miekaksi, tarttui kovasimeensa ja meni istumaan karhun karsinan kynnykselle. Siinä hän sitten kuin omia aikojaan rupesi hioa jylkyttelemään puukkoansa, sylkäisi väliin kovasimeen ja taas hioa nytkytteli. Karhu heräsi siihen, meni katsomaan karsinan raosta, mitä oli tekeillä, ja näki ukon hiovan isoa, kamalan näköistä puukkoa. Ei karhu ensiksi siitä kuitenkaan välittänyt, mutta vähitellen rupesi tuo hiomisen jarnutus ilkeästi hänen selkäänsä karsimaan. Kuta kauemmin ukko siinä teki työtänsä, sitä ilkeämmäksi kävi karhulla olo, kunnes hän ei voinut enää hillitä itseään, vaan meni ukon puheille. »Miksi sinä, ukko, siinä veistäsi hiot?» kysyi hän. Ukko silloin vastata sihautti hampaattomasta suustansa: »Hionpahan vain, jotta olisi kunnollinen ase, millä noita vanhimmaisia tappaa!» Kontion kuullessa sen herkesi hänen sydämensä hetkeksi lyömästä ja hän lepsahti istualleen karsinan kynnykselle. »Onkos tämä nyt laitaa!» sanoi hän tärisevällä äänellä, »että uhkaat lähimmäistäsi moisella kohtalolla! Älä nyt sentään minua tapa, sillä saattaisihan minusta olla sinulle apuakin, jos tarkoin tuumittaisiin.» Ukon silmät välähtivät viekkaasti, mutta ynseästi hän kuitenkin tuumi: »Mitäpä apua sinusta olisi! Parasta on, kun lyön sinut penkkiin ja vedän nahan orteen, niin siitä aina sentään markkinoilla rahoja heittää!» — »On vainonkin», intti karhu, »minusta se vasta apu lähtee! Jos säästät henkeni, niin tuon sinulle suuren hevoslauman ihan ikiomaksesi.» — »Hevoslauman!» ihmetteli nyt ukko halveksivasti, sylkäisi kovasimeensa ja rupesi päättäväisesti ja entistä suuremmalla innolla hioa karnuttelemaan. Karhu hätäytyi ihan kokonaan. »Varmasti tuon hevoslauman!» vannoi hän, »vaikka heidät olisi sitten kuninkaan haasta haettava.» Ukko pysäytti hiomisensa ja epäili: »Tokko tuosta mitään syntynee — mutta vannotko pääsi kautta?» — »Vannon!» lupasi karhu. »No pitänee miehen sanaa uskoa», arveli nyt ukko ja päästi hänet menemään varoittaen: »Mutta muistakin, että sen hevoslauman pitää olla vähän äkkiä täällä, muuten tuleekin tiukka kaulanleikkuu!» — »Kyllä, kyllä!» lupasi karhu ja meni.
Tehtyään tällaisen urakan karhun kanssa siirtyi Immilän vaari suden karsinan eteen ja alkoi hioa jylkytellä sitä kamalata puukkoansa. Kestihän susikin sitä ääntä vähän aikaa, mutta ei kuitenkaan kauan, sillä niin tavattoman ilkeästi tuo hiomisen ääni karsi selkäluita. Susi irvisteli synkästi ja kysyi lopuksi vihaisesti vaarilta, mitä tämä nyt oli siihen tullut hioa jarnuttamaan. »Hion», vastasi sihauttaen vaari, »tätä hyvää puukkoani, että olisi oivaa asetta, millä noita viirunaama-vanhimmaisia tappaa». Enempää ei sudelle tarvittu, hän ymmärsi heti kaikki ja nöyryytti paikalla luontonsa. »Kuule, äijä!» sanoi hän vapisevalla äänellä, »jos vain säästät henkeni, tuon sinulle suuren lehmikarjan.» Vaari pysähdytti hiomisensa ja höristi korviansa. »Lehmikarjanko?» kysyi hän ja nauraa hörähdytti, »mistäpä sinulla, jäykkäselällä, lehmikarja?» — »Tuon», vakuutti susi tuskissaan, »vaikka hänet itsensä kuninkaan tarhasta olisi haettava». »Ka, pitänee miehen sanaan luottaa», arveli silloin ukko ja päästi suden menemään varoitten: »Käykin kiireesti se karja hakemassa, muuten on pian puukko kurkullasi.»
No, se oli sitten sitä myöten selvää. Ukko kohautti mielissään housujansa, kiristi tuppivyötänsä ja siirtyi revon karsinan eteen hioa jarnuttamaan sitä kamalata puukkoansa. Nytkytteli, nytkytteli siinä aikansa, taas sylkäisi kovasimeen ja uudelleen itsepintaisesti hioa jarnutteli, niin että revolla vihdoin rupesivat ankarat vilunväreet mennä puhaltamaan pitkin selkäruotoa, vaikka kuinka olisi koettanut makuuttaa päätä käpälällä ja olla nukkuvinansa. »Piessan äijänkäriläs!» suutahti hän jo ja leuhautti leveätä häntäänsä, mutta eipä se äijään näyttänyt vaikuttavan. Ja kun repo kurkisti karsinan raosta, näki hän, kuinka ukko silloin tällöin kolkosti heilautti puukkoansa ja aina väliin uhkaavasti suullansa sihautti. Jo meni silloin revoltakin luonto tykkönään ja hän kysyi nöyrästi: »Miksi sinä, ukko, veistäsi hiot?» — »Ka hion», vastasi ukko, »jotta olisi kelvollista asetta mitä käytöllä, kun tässä ruvetaan noita vanhimmaisia tappamaan.» Silloin huomasi repo kaikki vanhat keinonsa turhiksi, heittäysi armon penkkiin ja lupasi ukolle lammaskatraan, jos tämä vain säästäisi hänen henkensä. Ja vaikka ukko kovasti epäilikin ketun sanaa, päästi hän hänet kuitenkin, kun toinen vannoi pyhät valat, että hän tuo lammaskatraan, vaikka hänet ihan keisarin karsinasta pitänee hakea.
Mitäpäs siinä sen enempää! Ukko siirtyi jäniksenkarsinan eteen istumaan. Monta jurautusta ei hänen tarvinnutkaan kovasimellaan tehdä, ennen kuin jänis hulluna pelosta poukkoili ylös karsinan seiniä pitkin ja vepitti suullaan täristen kuin kaisla virrassa. »Mitä sinä, ukko, veistäsi hiot?» kysyi hän pöllötellen silmillään kauhuissaan. »Hion», vastasi ukko, »jotta olisi tukevata terästä, kun tässä ryhdytään noita nuorimmaisia tappamaan.» — »Älä minua tapa!» pyyteli jänis tuskissaan, »minä tuon sinulle vaikka mitä, kunhan vain et tapa.» — »No mitä sinulla sitten olisi lunastimeksi tuotavana?» Jänis pöllötteli kovasti miettien sitä kaikista parasta, mitä ukolle tarjoaisi ja sanoa hurautti lopuksi: »Minä vaikka tuon sinulle itsensä kuninkaan tyttären kultapatjat!» — »Ohoh!» nauraa sihautti siihen Immilän hampaaton vaari, »kun kerta sellaiset aarteet tuonet, niin tottahan nyt sillä hinnalla sinut irti päästän», ja niin päästikin.
Sellaiset teki Immilän vaari kaupat niiden härän tuomien lystinajajain kanssa ja meni siitä härällekin kertomaan. Ruvetaan siinä vain sitten niitä tuomisia odottelemaan.
Jopas sitten eräänä aamuna, kun äijä oli porrasten päässä silmiään pesemässä ja miettimässä, että taisivatpa ne metsän miehet sittenkin vetää häntä huulesta, kun ei rupeakaan mitään näkymään, kuuluukin metsästä kovaa jytinätä kuin olisi ukkonen ruvennut jyrisemään. Ukolla lensivät silmät pystyyn ja korvat höröön. Jytinä kasvoi, ihan maa tuntui täräjävän, ja siinä samassa ajaa hurautti kontio pihaan yhdeksän silkkimustaa oritta, niin että niillä hännät heiluivat, harjat leiskuivat ja silmät tulisesti säkenöivät. »Siinä on sinulle yhdeksän kuninkaan parasta oritta!» huusi karhu ja auttoi vielä vaaria ajamaan villit hevoset tanhua-aitaukseen. Ja ukkokos oli vasta mielissään ja kiitteli karhua, joka niin uljaasti oli lupauksensa pitänyt. Oli nyt hevosta Immilässä sekä myydä että auran eteen valjastaa.
Taas kun äijä seuraavana aamuna Seisoi tupansa portailla ja arveli, että mitenkähän käynee sen suden lehmikarjan, niin rupeaakin kuulumaan salolta aivan mahdoton meteli. Maa täräjää, ilma vavahtelee ammumisen voimasta, ja kohta ajaakin hukka pihaan mahdottoman suuren lehmikarjan. On siinä nupopäätä, on kyyttöä ja laikkokylkeä, kaikki niin kiiltäväkarvaisia ja lihavia, että utaret ihan maata laahaavat. »Siinä on sinulle kuninkaan paras lehmikarja», ilmoittaa susi ja kaahaa yhtenä ukon kanssa lehmät härän luo sinne kastikasnurmikkoon syömään.
No niin, hyvinhän tämä kaikki tuntui menevänkin. Seuraavana aamuna taas portailla seistessään ja pyyhkiessään rasvaista maitoa partahaivenistaan kuuleekin ukko sellaista rapinaa kuin olisi pieniä kiviä hyppyytetty suuressa seulassa. Ja kohta rupeaakin kuulumaan tuhansien pikku kavioiden kapsetta, mäkätystä, määkimistä ja saparon lerkutusta, ja siinä samassa ajaa repo vasta muhkean lammaskatraan pihalle. On siinä pitkäsarvista pässiä, on vuonaa ja emälammasta, niin että selkää vilisee piha täynnään kuin aaltoa. Mieluisasti ukko taas saatteli lampaansa talteen, kiitteli ja silitteli repoa ja ihan kahta kämmentä läimäytti, kun olivat; niin perki hyvin kaikki hänen tuumansa menestyneet. — »Puuttuisipa vielä,» myhäili hän, »että jänis toisi ne kuninkaan tyttären kultapatjat, niin saisi jo sanoa, että sain kaikki, mitä halusin, ja vielä pikkuisen lisääkin».
Niin, kuinka olikaan jänikselle käynyt? Hän oli lähtenyt laukkaamaan kuninkaan hoviin, niin että sääret olivat olleet takana ojossa, ja tullut niin kuninkaan sillan päähän. Heitukat siinä katsovat, mikä kumma hyppii sillan päässä — jänishän se olikin. Kun jänis näkee heitukkain tulevan, niin se sanookin heille: »Hyppisin koppisin kuninkaan sillan päässä, vaan en, varajaisi!» Heitukat tästä hämmästyvät niin, että ovat selälleen lentää, ja arvelevat, ettei moista jänistä ole ennen nähtykään. Kysyvät sitten, mitä jänis haluaa. Silloinpa jänis vastaa: »Hyppisin koppisin kuninkaan pirtissä, vaan en varajaisi!» Heitukat nyt arvelevat, että tämä suittaa merkitä vallan ihmeitä ja käyvät ilmoittamassa itsellensä kuninkaalle, minkälainen jänis on tänne ilmestynyt, että se vaatii päästä ihan tänne pirttiin hyppimään ja koppimaan. »Ka mikäs estää», määrää kuningas, »se kun vain laskette tulemaan, kun halunnee». Ja kuninkaan tytär, joka siinä isänsä vierellä kultapatjoilla makasi ihanana kuin aamurusko, taputti ilosta pieniä käsiään, kun sellainen ihme-elävä nyt saadaan nähdä. Tulee jänis, touhottaa, ja panee kuninkaan pirtin lattialla että hyppis koppis, ja sitä kuninkaan tytär nauraen katsoo. Jo kysyy taas kuningas, mitä asiaa jäniksellä sitten oikein oli. »Hyppisin, koppisin», sanoi jänis, »kuninkaan tyttären kultapatjalla, vaan en varajaisi». Kaikki siitä nauramaan, että onhan tämä nyt ihmeellinen jänis, ja kuninkaan tytär antaa hänelle sitten kultapatjansa. »Hypi ja kopi nyt siinä!» sanoo hän antaessaan. Mutta eipä ehtinyt kuninkaan väki sitten sen enempää huomata kuin että jänis tempasi patjan hampaisiinsa, viskasi selkäänsä ja katosi aukinaisesta ovesta kuin vilaus, josta ei sen enempää kuultu eikä nähty. Ällistyneenä vain jäätiin korvallista kynsimään, että olipa, totta vieköön, aivan tokiotto jänis tämä.
Kun sitten Immilän vaari seuraavana aamuna pirtissään juuri tuppivyötänsä kiinnittelee, kuuleekin hän rapinaa ja laahaamista oven takaa. »Yhyh!» rykäisi hän itsekseen, »eiköhän vain olekin siellä jänis niitä kultapatjoja laahaamassa». Ja minkä vuoksi ei ole! Kun ukko avaa oven, niin aivan oikein sieltä jänis hikipäissään hampaissaan raahaa ihanata kuninkaan tyttären kultapatjaa portaita ylös ja antaa sen ukolle, joka nyt hänet mitä parhaiten kiittelee. Niin oli siis loppunut se mahdoton tavaran ja hyvyyden hankkiminen ja siitä asti oli köyhyys Immilästä kaukana.
LII.
PELKO PAHIMMAT TEKEE.
Ohtosen! ainoiseni,
Mesikämmen kaunoiseni,
En sua kiellä kiertämästä,
Enkä käymästä epeä.
»Tällainen se sitten oli tarina siitä, miten minun esi-isäni toi Immilään kaiken sen rikkauden», ilmoitti härkä lopuksi ja huomautti vielä jurosti: »Mutta ei sitä nyt enää muisteta ollenkaan, vaan iltikseen aiotaan minut teurastaa häämierolle rokkalihoiksi.»
Kukko, ruuna ja sika sekä jänis olivat nukkuneet härän pitkään ja harvakseen jutellessa. Kissa sen sijaan, joka on yöeläin, oli kuunnellut sitä ja sanoi:
»Olipa siinä tarinaa kerrakseen, oli! Mutta tietääpä ne Immilän väet, samanlaisia touhakkeita kuin tuo niiden kuuluisa kukkokin.»
Sitten kisa katseli hehkuvilla silmillään härkään päin ja sanoi: »Kylläpä nyt onkin pimeä, ihan kuin tervaa kaikki. Kuulitko muuten äsken tuolta ulkoa sellaista hiljaista tissutusta ja kähnimistä?» Kummastuneena härkä kielsi, jolloin kissa taas sanoi: »Kyllä siellä varmasti joku oli ulkopuolella nuuskimassa. Kunhan vain eivät olisi niitä tihulaisia.» — »Mitä ihmeen tihulaisia?» kysyi nyt härkä, ja heräsivät siinä jo toisetkin, kun oli härän yksitoikkoinen jorotus keskeytynyt.
»Käh-käh-käh!» kiivastui siitä kissa, kun kaikki tällä tavalla rupesivat häneltä niistä tihulaisista kyselemään. »Mistäpä minä tiedän!» sanoi hän, »kylällä vain kuulin ihmisten sanovan, että senkö tonttuja ja tihulaisia lie ruvennut asumaan tuolla Katilan autiotuvassa, kun siellä kuuluu sellaista liikettä alituisesti olevan. Ne tihulaiset ja tontut, ne ovat taas sellaisia paholaisia, mitä lienevät; niitä kuuluu olevan jos kuinka monisarvisiakin, ja jos ne valtaavat jonkun asunnon, ei niitä tahdo saada millään pois. Kuulin isännän kertovan sellaisesta talosta, ja sen omistaja oli luvannut vaikka mitä sille, joka saisi sen paholais-äijän pois hänen suuresta tuvastaan, kun se siellä oli ruvennut alituiseen ja varsinkin öisin möykkämään.» Näin selitti kissa oudosteleville kuulijoilleen, mutta härkä sanoi tyynesti: »Jos hän tänne yrittää, niin lähtö täältä tulee. Ruvetaan nukkumaan vain, hyvät veljet!»
Siinä samassapa kuuluikin ulkoa sellaista kähnimistä, että sen huomasivat kaikki pirtissä olijat, ja ennen kuin ehdittiin sen enempää sitä ajatella, ilmestyi oviaukkoon mahdottoman suuri ja musta haamu, kuin olisi itse jättiläinen yrittänyt siitä sisään kävellä. Samalla se päästi oudon ja hirvittävän äänen, lähtien menemään peremmäksi tupaa. Jäätävä kauhu silloin valtasi tuvassa olijat, mutta vain hetkeksi, sillä pian selvisi härkä säikähdyksestään ja karjaisi: »Mikä tänne tulee yörauhattomuutta tekemään!» sekä tölmäsi samalla voimainsa takaa outoa rumilasta kylkeen, niin että tämä pyllähti nurinniskoin lattialle. Eikä se ehtinyt enää päästä kunnolla siitä jaloilleen, kun ruunakin jo oli saanut mielenmalttinsa takaisin, heitätti takapuoltaan ja lasketti molemmilla takakavioillaan tulokasta otsaan sillä seurauksella, että tämä meni ilmassa ympäri kuin jalasta lentänyt tallukka. Jopa pakeni tulijalta luonto ja kovaa ääntä pitäen se rupesi hakeutumaan takaisin ovelle päin. Siinäpä silloin jänis alkoi laukata ympäri penkinaluksia kuin kerä, ja kun rumilas sattui menemään lähelle liettä, sähähti sieltä kissa hänelle vasten naamaa kuin olisi tuhannella äimällä yhtaikaa pistää jurautettu. Huumautuneena syöksyi tulija silloin suinpäin ovea kohti, mutta vielä mennessä ehti sika rohmaista häntä torahampaillaan sääreen. Jytinää vain kuului hetken yön pimeydestä ja niin oli tihulainen hävinnyt sen tiensä. Rauhassa pääsivät vihdoin eläimet yötänsä viettämään.
Mitä oli sitten oikein tapahtunut?
Eihän mitään sen kummempaa kuin että kettu liuvari oli sattunut näkemään kotieläinten kulkueen ja seurannut varovasti perässä nähdäkseen, minne he oikein olivat menossa. Huomattuaan heidän menevän Katilan autiotupaan ja kaikesta päättäen aikovan jäädä sinne yöksi oli ketulle juolahtanut sukkela tuuma mieleen. Tästähän nyt karhu saisi korvauksen niistä kuolleista hevosista, joista hän sille oli äsken valehdellut, ja siinä sivussa saisi hänkin, kettu itse, maistaa hiukan tuoretta lihaa. Tuumasta toimeen! Hän läksi kiireesti mennä litvittelemään sinne päin, jossa arvasi karhun oleskelevan, eikä aikaakaan, kun jo löysikin hänet yksinään pimeässä korvessa nuuhkailemassa. Mutta hän oli nyt pahalla tuulella, kun olivat selkä ja sivut kipeät sen soiton opettelemisen jäljeltä, ja muljautti vihaisesti kettuun päin. »Mitä kureja sinulla nyt on?» kysyi hän istahtaen mättäälle. »Ei, eno kuoma, nyt joudetakaan istumaan!» sanoi kettu, »nyt onkin vasta maku pirtissä.» — »Missä pirtissä?» kysyi karhu epäilevästi. »Katilan autiopirtissä», selitti kettu, »ei ole muuta kuin menet ja otat vain! Tule pian perässäni, niin äkkiä on haju nokassasi.» — »Tiedä häntä — niitä sinun makujasi», murisi karhu ynseästi, »onhan niitä tässä jo tullut kylliksi maistelluksi.» Hänen uteliaisuutensa oli kuitenkin herännyt ja kun nälkä myöskin samassa jylisytti hänen vatsaansa, lähti hän tulla nulkkaisemaan ketun perässä, joka mennä lipoi liukkaasti edellä.
Kun tultiin perille, houkutteli kettu karhun yksinään tupaan sanoen itse olevansa niin heikko ja kehno, että olisi vain tiellä, kun niitä isoja eläviä ruvettaisiin penkkiin lyömään. Karhu, jonka voimia kettu samalla ylisteli ihan taivaan tasalle, ylpistyi siitä entistä enemmän ja sanoi: »Jahka minä sitten menen. Mutta vartioi sinä ovella, etteivät pääse pakoon livahtamaan.» »Kyllä», sanoi kettu, »kyllä vartioitsen, eivätkä ne tästä minnekään mene niin kauan kuin minulla on edes hiukan vaikkua kynnen alla, jotta alahan vain rynnistää.»
Vähän ajan perästä rupesikin tuvasta kuulumaan sellainen rytäkkä, että ketulla nousivat karvat pystöön. »Rovastipa se eno nyt siellä painiikin», arveli hän, »on tainnut se härkä ruvetakin puskusille, antamatta tappaa itseään aivan ilmaiseksi. Ja jos hyvinkin hevonen vielä potkaista säväytellee vasten otsaa, niin lujat siinä pitää olla ruoanhankinta-aikomukset, jos mieli asiansa lopulleen toimittaa.» Eikä kettu ehtinyt juuri sen enempiä tuumallakaan, kun samalla tuvan sysimustasta oviaukosta lennähtääkin musta rumilas kuin heinähaasia hänen eteensä pihalle ja alkaa mennä vyöryä hirveätä vauhtia metsää kohti. Kettukin meni siinä hiukan sekaisin luullen, että se hänen vahdittavansa härkä tässä nyt puikkii pakoon, ja pemahti uljaasti hänen jälkeensä päättäen ottaa hänet kiinni. Pimeässä korvessa laukataan peräkkäin ja jo kettu tapailee ajettavansa häntävilloja, kun siinä samassa hajusta huomaakin, että karhuhan se vietävä onkin. Samassa tämäkin pysähtyy ja huitaisee vihaisesti kettua käpalällään ja sanoo: »Täytistäkö siinä minun hännässäni repalehdat; kun annan tuosta kämmenestäni sinulle korvatillikan, niin märän sijan pitää vain jäädä!» Ja sitten karhu istahti mättäälle, heilutteli päätänsä, piteli kylkiänsä ja rupesi surkeasti voivottelemaan ja valittamaan.
»Eno, mikä teitä vaivaa?» kysyi kettu muka ihmeissään, vaikka ymmärsi kyllä kaikki mitä oli tapahtunut, »ettekö saanutkaan sitä makua nitistetyksi hengiltä?» Synkästi muljautti häneen nyt karhu ja vastasi: »Makua!» sanoi hän, »ei siellä mitään makua ollut, mitä lienevät olleet tihulaisia tahi tonttuja kaikki tyynni. Tuskin pääsin tuvan kynnykseltä sisään, kun samassa jo kraatari tölmäsi minua kylkeen julman suurilla saksillaan, niin että olivat kylkiluuni poikki mennä. Mukkelismakkelis tuuskahdin siihen permannolle. Tuskin se oli tapahtunut, kun samalla jo seppä jysähdytti minua hirveällä moukarillaan otsaan, ja sotamies, pinkkapöksy, mikä lienee ollut — vanha se ainakin oli, koska oli vaikeahko — rupesi laukkaamaan ympäri penkinaluksia miekkaansa etsien, jolla olisi minut tyyten lopettanut. Toinnuttuani siitä rupesin sitten pyrkimään ovea kohti ja sorruin lieden luo, ja sieltäkös vanha akan rona sähähti silmilleni niin että olin sokaistua.
»Ovella vielä suutari rohmaisi veitsellänsä sääreeni. Ja koko ajan kikkaniska kiljui orrelta, että 'ota koukku, pistä perään ja vedä tänne!'»
»No voi hyväinen aika!» ihmetteli kettu, »ja minä kun näin omilla silmilläni härän ja hevosen sekä vielä paljon muuta kansaa menevän sinne pirttiin. Kunhan et olisi erehtynyt ja tyhjää säikähtänyt?» — »Kuule, kettu», sanoi karhu, »paljoon pahaan olet minut jo houkutellut ja minä olen kaikki kärsinyt ja anteeksi antanut naapurirauhan vuoksi, mutta jos tätä vielä kauan jatkat ja minua petät sekä kaiken päälliseksi pilkkaat, niin minunkin pitkämielisyyteni loppuu ja minä nyljen sinut elävältä tuppeen. Muista se ja häviä nyt näkyvistäni vähän nopeasti. Parin viikon kuluttua meillä alkaa huhdan leikkuu ja tiedäkin olla silloin paikallasi!» Ja kettu ei enempiä käskyjä odottanut, vaan poistui nöyrästi ajatellen, että hullu suuttunutta härnää, vaan ei hän.
Mutta karhu läksi katsomaan halmettansa, jossa vilja jo kauniina ja satoisana keinuili. »Ei tästä tyhjän rehvaisemisesta ole mihinkään», ajatteli hän, »maanviljelys se on sittenkin paras miehen elättäjä.» Ja hän kahmaisi suuhunsa tähkäpäitä nähdäkseen, oliko niissä jo viljan hyvää makua — ei ollut vielä kovin paljon, mutta aluksi kuitenkin.
Tällainen oli se kotieläinten meno häitä pakoon. Kun Immilän väki pääsi hääviinoistaan selviämään, läksivät he etsimään elukoitaan ja löysivätkin ne kaikki sieltä autiotuvalta mehuisaa ahoruohokkoa popsimasta. Elukat ajettiin taas kotiin, mutta kun ei enää ollut mitään kiireellistä tuoreen lihan tarvista, saivat he rauhassa ruveta elämään vanhaan tapaansa.
LIII.
TOISIN ON HUKALLA HUOLI, TOISIN AMPUJAN AJATUS.
»Kun ei tuosta kyllin liene,
Syökse tanko taivahasta
Tahi kultainen korento,
Suulahalle suulakehen,
Tuonen lukko leukaluihin,
Manalan kivi kitahan!»
Niin tulikin vihdoin elonleikkuun aika. Taivas muuttui iltaisin niin viileän ja suloisen kuulakkaaksi ja syväksi, ilmassa oli raitis tuntu ja yöt olivat lämpimän hautovia ja kasteesta kosteita. Karhu keskeytti marjansyöntinsä ja lähetti sanan kasakoilleen sudelle ja ketulle, että nyt oli kiireesti lähdettävä huhtaa leikkaamaan, koska ihan kullankeltaisena ja raskaana siellä vilja korjaajaansa odotti. Ja huhdalle mennessään tunsi karhu mielensä ilosta läikähtelevän nähdessään kaukaa, kuinka Ilmolankin kaskilla ja pelloilla kuhilas nousi kuhilaan viereen, kun ihmiset uupumattomasti ahersivat.
Vaikka ketun ei olisikaan tehnyt erikoisemmin mieli työntekoon tällaisina raikkaina päivinä, jolloin metsonpoikasia tiheiköt pyrisivät täynnään, täytyi hänen kuitenkin totella karhua, josta olikin tullut tiukka isäntä. Eikä hän siinä leikkuussa keksinyt mitään veruketta, jonka varjolla olisi saattanut pysytellä laiskana, vaan hiki hatussa täytyi hänen kuin täytyikin leikata kyökkäistä toisten rinnalla. Vasta sitten kun ruvettiin eloja ajamaan riiheen, keksi hän edes sen, että sai sen ajan reessä istuksia, kun karhu ja susi vetivät. »Joka taakseen katsoo, sitä heitetään kirveellä!» sanoi hän, ja karhu sekä susi arvelivat, että ehkä lieneekin siinä sellainen taika, eivätkä uskaltaneetkaan taakseen katsoa.
Saatiin sitten elot ajetuksi ja riihi ahdetuiksi sekä lämmittää poruutettiin kovilla koivupuilla, että piti varmasti viljan kuivaa. Ruvetaan sitten puintihommiin. Karhu ja susi tarttuvat varstaansa kumpikin ja karhu sanoo revolle: »Mene sinä nyt parsille, kun olet noin keveä, ja lykkää lyhteitä lattialle, että pääsemme puimaan. Kun olet kylliksi niitä alas heittänyt, niin tule sitten sinäkin puida jutkistamaan.» Kettu totteli mielihyvin ja tuumiskeli siinä, millä keinolla pääsisi raskasta varstaa heiluttamasta. Hän heitteli lyhteitä lattialle aika läjän, niin että pöly pilveili, aivastaa raksautti siitä muka ja samalla pudottaa järäytti yhden parren karhun selkään. »Hös!» sanoi karhu, »mitä sinä niitä parsia pudottelet, joudu puimaan vain ja kiireesti, sillä johan tässä on lattia aivan täynnä!» — »Hyvät kuomaseni!» vastasi kettu ihan muka tuskissaan, »minähän täällä koettelen voimaini takaa näitä parsia pidellä, kun ihan väkisellä tahtovat niskaanne sortua! Puikaa te, putkaselät, vankat miehet, yksinänne, niin minä täällä parsia pitelen, etteivät enää päällenne putoa.» Toiset eivät halunneet enempää parsia niskaansa ja tyytyivät siis revon ehdotukseen, ja niin tämä koko riihenpuintiajan makaili siellä lämpimillä parsilla heittäen alas lyhteet ja silloin tällöin ilkeyksissään jonkun parrenkin, kun ne olivat niin raskaita muka, että ihan väkisellä hänen kynsistänsä kirpoilivat. Vähin hän siellä itsekseen hyräilikin, laulun laati moisen:
»Pui, pui, sutturukka,
Minä parsia pitelen,
Parret päähän paukahtaapi,
Laki päälle lankeaapi.»
Mutta karhu ja susi puida jumppasivat hiki hatussa, saivat työnsä valmiiksi, viskasivat ja niin oli siinä kolme läjää: yksi olkia, valtaisen suuri, toinen ruumenia, iso sekin, ja kolmas, pienin, puhdasta viljaa. Nähdessään toisten työlämpimän sanoi kettu karhulle: »Kyllä olikin jo aika viljojen loppua, sillä en olisi jaksanut enempää siinä jytäkässä noita raskaita parsia hallita — koetas, veljeni, kuinka hirveästi olen hiessä!» Ja hän ojensi karhulle otsaansa, joka olikin hikinen, kun oli veijari kuuman riihen parsilla lojunut, ja karhu sipaisi sitä kämmenenään ja murahti väsyneenä: »Hikinen näkyy olevan! Hyvä on, että olet kokenut osaltasi jotakin tehdä. Mutta kuinka tämä vuodentulo nyt parhaiten ja oikeudenmukaisimmin jaetaan?» Silloin kettu esitti nöyrästi:
»Helppoahan, hyvät kuomat, tämän jakaminen on! Totta kai niille, jotka enimmän työn ovat tehneet ja koko asiankin alkuun panneet, isommat osat saaliista tulevat.» Ja sitten kettu meni olkiläjän taakse ja kysyi: »Näkyykö minua täältä?» — »Ei näy», vahvistivat karhu ja susi. Silloin kettu meni ruumenkasan taakse ja kysyi uudelleen: »Näkyykö minua täältä?» — »No ei näy sieltäkään», todistivat taas toiset. Nyt kettu meni viljako'on taakse ja kysyi: »Entäs nyt?» — »No hyvinkin näkyy» ilmoittivat karhu ja susi. Silloin kettu sanoi: »No, tästähän tämä jakaminen mukavasti selviääkin — mitäs muuta kuin annetaan isoimmalle isoin läjä, keskimmäiselle keskimmäinen ja pienimmälle pienin läjä! Sitä vastaanpa ei pitäisi olla kellään paljoa sanomista?» — »No ei», tyytyivät siihen toisetkin ja niin oli vuodentulo jaettu. Karhu kokosi olkensa, susi ruumenensa ja kettu viljansa, vieden kukin osansa talteensa. Seuraavana päivänä oli puhe saapua yhteisesti myllylle uutista jauhattamaan.
Tullaankin sitten myllylle. Repo omassa pienessä härkinmyllyssään jauhaa jyrittelee ja myllyn tappi sanoo iloisesti: »Mistäs näitä sait, mistäs näitä sait? Onko tää uutista, onko tää uutista?» Karhu ja susi jauhoivat yhtenä toisessa isommassa myllyssä. Karhu suoltaa olkia kiven silmään minkä kerkeää, susi ruumenia, ja molempain kivet mennä sihistävät sileästi että tissis-tassis, hupsin-hapsin, siissun-siissun, syyssin-säässin. Kettupa riihikuivia jyviä näppärästi pistelee kiven silmään ja kivet jyrittävät hauskasti että jyrin-järin, rouskun-rauskun, hyyryn-lyyryn, kilkkis-kilkkis. Saapuvat siitä karhu ja susi katsomaan ketun jauhatusta ja kuulevat kummakseen hänen kiviensä panevan aivan toisella äänellä kuin heidän. »Miksi», ihmettelee karhu, »sinun kivesi panevat jyrin-järin, mutta minun tissis-tassis?» — »Ja minun», urahtaa susi, »panevat hissin-hassin, kun sinulla tuntuvat sanovan hörö-hörö.» — »Voi veikkoset!» remahti silloin kettu nauramaan, »ettekö te ole huomanneet panna pieniä kivennapuroita viljan joukkoon? Sen kun tein minäkin, niin vasta rupesivatkin kivet panemaan jyrin-järin!» — »Ahaa!» nauroivat karhu ja susi, »siinäkö se vain vika olikin — no äkkiähän se on autettu», ja niin tuppasivat molemmat äiät somerta kivensilmään niin runsaasti, että riittää piti ja äänen muuttua.
Jauhaa jyriteltiin siinä sitten riittävästi puurojauhoja ja ruvettiin puuhaamaan kotiinlähtöä. Kun karhu sitoi valtaisen suurta olkijauhosäkkiään kiinni, katseli hän aivan säälien ketun pikku pussosta ja sanoi: »Näytäs, kettu rukka, minullekin niitä jauhovähäisiäsi, minkälaisia ne ovat.» Kettu totteli, aukaisi säkkinsä ja siellä oli valkoisia, kauniita, vielä myllyn jäljeltä lämpimiä ja tuoksuvia jauhoja. »Mitenkäs?» kummastelivat nyt karhu ja susi, »sinun jauhosi ovat näin kauniita ja valkoisia, kun meidän ovat niin peräti ruskeita ja karkeita, melkeinpä mustia?» — »No olette tekin myllymiehiä!» sanoi siihen kettu, »tottakai jauhot ovat mustia, kun ei niitä ole pesty. Sitä vartenhan mylly on aina joen rannalla, että likaiset jauhot pestäisiin, sillä mustiahan niistä muuten tulee, kun on viljat savuriihessä kuivattu. Peskää nyt toki tekin jauhonne, mutta varokaa, ettei virta niitä vie.» — »Niin, mitähän olisi, jos koettaisimme noita pestä», arvelivat siinä karhu ja susi, ja päättivät koettaa. He menivät myllypuron rannalle ja pudistivat säkistään jauhoja virtaan — vilauksessahan ne menivät virran mukana. »Emme me tätä pesukeinoa osaa»; arvelivat he silloin ja päättivät syödä jauhonsa sellaisinaan, vaikka mustiakin olivat.
Kettu sitten keitteli hyvillä mielin puuroa valkoisista jauhoistansa ja makeaa siitä tulikin. Juuri kun hän oli sitä poskeensa pistelemässä, tuli karhu hänen luokseen ja kysyi: »Puuroako sinä syöt?» — »Ka puuroa, uutispuuroapa tietenkin», vastasi kettu. Karhu tuli uteliaana lähemmäksi katsomaan ja sanoi: »Voi kun sinun puurosi on valkeaa ja kaunista! Annappas kun minäkin maistan.» Kettu antoi, jolloin karhu makustellen tuumi: »Mitenkä sinä olet sitä keittänyt? Minun puuroni on niin kauhean karvasta ja pahanmakuista.» »Siinäpä se onkin konsti, keittämisessä», selitti repo. »Pantuani puuropadan haahloihin kypsymään hämmentelin sitä ensin hyväisesti peukalollani ja nousin sitten haahlaorrelle istumaan ja räydytin hännästäni rasvaa pataan. Siitä se vasta tämän hyvän maun sai. Tee sinäkin samalla tavalla äläkä ole milläsikään, vaikka vähän polttaakin: sitä parempaa puuroa tulee. Mutta muista: härkin vastapäivää, kauha myötäpäivää, ja vähän koskesta vaahtoa lisäksi — silloin kyllä hyvä tulee!» — »Vai sillä tavalla se puuro onkin keitettävä», ihmetteli nyt karhu ja läksi talolleen hänkin tätä keinoa koettamaan. Uudelleen hän pisti patansa haahloihin, kiehutti veden, sekoitti, siihen tasaisesti hierimellä karkeat olkijauhonsa, laittoi alle hyvän tulen, sekoitti uudelleen peukalollaan, vaikka sitä ankarasti vihavoikin, jopa viides varvas paloi, ja kiipesi sitten haahlaorrelle istua kököttämään. »Voi hyvä isä, kuinka polttelee, polttelee, puh-puh!» ähisi hän istuessaan siinä savussa ja takavillojen kärventyessä, »kyllä tämä hyvän puuron keittäminen on vasta kovaa työtä. Voi tulimmainen, kuinka reisiä ja pakaroita vihavoipi — eihän tätä mikään voi kestää! Paha on tällä orrella muutenkin istua, ähhäh! — eikö sitä rasvaa rupea jo tippumaan…?» Karhu koetti kurkistaa jalkainsa välistä pataan, joko sinne olisi ruvennut rasvalampareita ilmestymään, mutta hojeltuikin siinä samassa tasapainostaan ja pudota mätkähti omaan puuropataansa istualleen polttaen itsensä pahanpäiväisesti. »Voi sinua kettu ryökäle, minkä paulan minulle taas asetit!» älysi hän silloin koko asian ja karjahteli tuskissaan, rientäen sitä kyytiänsä myllypurolle viileässä vedessä takapuoltaan vilvoittelemaan. Kauhean ja lopullisen koston hän nyt vannoi revolle, uhaten ettei armahtaisi, vaikka toinen medeksi sulaisi hänen edessään.
Tällä välin oli sudellekin juolahtanut mieleen mennä katsomaan, minkälaista puuroa kettu kuoma oli saanut jauhoistaan, ja tuliaisiksi vei hän padallisen omaa mustaa, ruumen jauhoista keitettyä sotkuaan. Nähtyään ketun puuron ihmetteli hänkin sen tavatonta valkeutta ja pyysi maistaakseen. Kettu oli kuitenkin jo ruvennut pelkäämään, että työtoverit vielä huomaavat hänen petoksensa, ja mietti siinä, miten saisi suden petetyksi. Kun nyt susi pyysi häneltä puuroa, sanoi hän yhtäkkiä: »Katsopas, mikä tuosta sivuitse menee!» Susi ällistyi ja kääntyi katsomaan, mutta repopa samalla roppasi hänen padastaan omaansa aikamoisen määrän suden mustaa sotkua ja sanoi sitten, kun susi rupesi maistamaan: »Tuossa, suttu rukka, on parasta, otahan siitä.» Susi silloin vakaasti nosti kitaansa omaa puuroansa, tunsi kielellänsä sen hirveän katkeruuden, ja sylkäisi pois, sanoen miettiväisesti: »Yksi on mämmillä makunsa, yksi tapa talkkunalla, vaan lie väli maistajilla, huttukeiton keittäjillä — ei tämä ruoka minun suulleni sovellu!» — »Niin vain», myönsi siihen kettukin ja siirsi joutuin padat syrjään, ettei olisi tarvinnut uuden maistamisen vaaraan joutua.
Aika olikin jo ketulla saada pakotiensä selväksi, sillä tuoltapa näkyikin karhu tulla kaapaisevan hirmuisen näköisenä ketun taloa kohti. Ketulle tuli kova hätä päästä pakoon, mutta ei olisi mielinyt sitä sudelle näyttää, ettei tämäkin olisi hänen petoksensa perille päässyt. »Tuolla näkyy karhu kuoma tulevan kiireesti vierailulle», sanoi hän, »odota sinä tässä ja ota hänet vastaan ja sano, että minä menin hakemaan hänelle nauriita tuolta Horpon halmeen nauriskuopasta.» Näin sanoen kettu loikkasi tipperis tiehensä, mutta pysähtyi piilosta kuulemaan, mitä karhulla olisi sudelle sanomista. Raivoissaan karhu selitti sudelle, mitä oli tapahtunut, että koko riihenpuinti ja viljan jako oli silminnähtävästi vain ketun paljasta petosta, jonka uhriksi he molemmat olivat joutuneet. Ja sitten karhu näytti palaneita peräpuoltaan ja sanoi: »Toki se lienee minun surmani, se kettu pahalainen, ellei siltä ajoissa saatane henkeä pois! Nytkin se viekkaudellaan meiltä viljat kavalsi ja poltti häntäni ja peräpuoleni. Mistähän sen repaleen nyt voisi saada käsiinsä?» Kuullessaan karhun kertomuksen oli susikin saanut silmänsä auki ja ymmärtänyt revon koko oveluuden sekä ilmoitti heti: »Horpon nauriskuopalle se sanoi menevänsä sinulle hyviä nauriita hakemaan — se on siellä Horpon halmeen reunassa, tiedäthän?» — »Tiedänpä hyvinkin», todisti karhu ja kiirehti: »Ei nyt sitten muuta kuin kiireesti sinne ja nahka orteen!» Touhuissaan molemmat läksivät juoksemaan nauriskuopalle päin.
»Jokohan nyt lienee surmanhetkeni tullut!» ajatteli kettu hiukan huolissaan kuultuaan karhun kiukun ja nähtyään sudenkin yhtyvän samaan päätökseen. »Tottahan tosin on, ettei meidän naapurisovusta taida tämän jälkeen tulla mitään kunnollista, joten jonkun on paras väistyä, mutta lienenkö se sitten minä, sitä en varmaan ainakaan tällä hetkellä tiedä. Lienee parasta minunkin mennä sinne nauriskuopalle katsomaan, miten nämä kuomat siellä minua tappamaan ryhtyvät. Ehkä sentään tässä jokin keinoksi koituu, kun asiat aivan kireälle pannaan.» Näin ajatellen kettu lähti mennä litvittelemään karhun ja suden jälkeen.
Sattuipa niin somasti, että juuri kun karhu ja susi tulivat nauriskuopalle, ilmestyikin halmeen laitaan itse Horpon isäntä sen vankan ruunansa kanssa viimeisiä eloja pois viemään. Nähtyään hänet pysähtyi karhu epäröiden, sillä hänestä oli Horpon isäntä ilkeä ja vaarallinen mies, mutta susi ei ehtinyt häntä huomata, vaan loikkasi suoraan nauriskuoppaan, luullen revon olevan siellä. Arkaillen sanoi karhu hänelle silloin kuopan suulta: »Täällä on halmeella Horpon isäntä. Ole sinä siellä kuopassa piilossa siksi, kunnes hän poistuu, minä pistäydyn tuohon näreikköön.» Susi totteli ja kyyristyi tyhjän kuopan pohjalle. Mutta karhun hiljaa poistuttua ilmestyikin siihen kettu, joka kiireesti tukki kannella kuopan suun ja läksi sitten puhuttelemaan Horpon isäntää.
Tämäpä siinä taas reippaasti ajeli vankalla ruunallaan, joka ylpeästi heitteli häntäänsä ja asteli pitkin askelin. »Ka, kun on repo tuossa pellolla!» ihmetteli isäntä ja katseli jotakin asetta, millä sitä heittää, mutta kettupa silloin sanoi salaperäisesti: »Maku on nauriskuopassa». — »Häh!» kysyi isäntä, joka ei oikein ymmärtänyt, mitä repo tarkoitti. »Jotta maku on nauriskuopassa», ilmoitti nyt repo kovemmasti ja viittasi kuopalle päin. »Ahaa!» ymmärsi isäntä asian, tarttui kirveeseensä ja läksi menemään.
Ja nyt oli tullut vihdoinkin se hetki, jolloin Hukkalan vakaa, viirunaamainen ja leikkiä ymmärtämätön isäntä ketun kavaluuden ja pahuuden vuoksi menetti henkensä, jolloin hänen häätyi sanoa viimeiset jäähyväiset Metsolan ihanille ahoille, kankaille ja korville. Sillä kun Horpon isäntä varovasti avasi kuopan kannen ja hukka yritti hyökätä siitä ulos, antoi isäntä hänelle kirvespohjalla sellaisen täräyksen vasten otsaa, ettei siinä enempää tarvittu. Pian oli hukka sääret kankeina maassa kuopan vierellä ja isäntä vielä ilkkui: »Ähäh, lampaanvaras, joko loppuivat retkesi!» Ja pitkää aikaa ei kulunut, ennen kuin hukan nahka oli isännän olkapäällä ja kettu ahnaasti kalusi sen lihoja palkaksensa.
Se oli hukan surkea loppu.
LIV.
TOINEN KARHULLA AJATUS, TOINEN KARHUN TAPPAJALLA.
Lulloseni, lalloseni,
Omenani, ohtoseni,
Ällös olko milläskänä,
Ei sua pahoin pidetä:
Sima sulle syötetähän,
Mesi nuori juotetahan.
Kauhistuen oli karhu nähnyt näreiköstä piilostaan, miten sudelle oli käynyt. Hän päätti vaania tilaisuutta kostaakseen sekä ketulle että Horpon isännälle. Mutta kettu tiesi tämän kaiken ja pysytteli visusti poissa karhun kuuluvilta, eikä Horpon isäntää taas ollut niin helppo yllättää; hän oli ihminen ja ihmisillä on omat suojelijansa ja varjelijansa. Oli karhu viime aikoina kuullut Metsolassa sellaistakin, että nyt olivat ilmolaiset saaneet tehdyksi tiensä ympäri Suomenniemen, joten metsän miehillä ei muka ollut enää — sillä niinhän oli sovittu — oikeutta syödä heidän lehmiänsä ja lampaitansa. Mutta ei karhu sitä uskonut, kun ei noita teitä näky nyt enempää kuin ennekään: samat olivat täällä hänen mielestään mitattomat salot kuin aina.
Saatuaan viljansa korjuun rupesi Horpon isäntä sitten kyntämään sänkeä vankalla ruunallansa, sillä samalla, jota karhu oli aina vihannut. Kontio salavihkaa piti heitä silmällä aidan takaa, odottaen, että isäntä antaisi hänelle jonkun syyn käydä päälle; on näet karhulla luonto sellainen jalo, ettei se syyttä ryntää ihmisen kimppuun, ellei tämä itse asiaa jotenkin aiheuta. Niinpä kun nyt isännän kyntäessä auran kynsi sattui paksuun juureen eikä vankka ruuna jaksanutkaan pysähtymättä sitä irti kiskoa, isäntä suuttui hevoselleen ja ärjäisi suitsia riuhtaisten: »Äss, sinä karhun syötävä siinä!»
Oli näet ilmolaisilla usko sellainen, että se mikä metsälle luvataan, on sille myös annettava, jos se sitä itselleen vaatii; muuten ei hyvä seuraa. Karhupa tiesi tämän ja ilmestyikin kohta paikalla isännän eteen ja sanoi: »Koska se on minun syötäväni, niin anna pois! Kyllä minä sen syön.» Ja karhu näytteli keltaisia torahampaitansa ilkeän näköisenä. Horpon isäntä hämmästyi ja säikähti. »Älä, hyvä veli», sanoi hän, »syö tätä ainoata hevostani, sillä kuinka minä muuten toimeen tulen!» — »Syön!» vastasi karhu lyhyesti ja päättäväisesti. Horpon isäntä turvautui houkutteluun: »Eihän tästä», sanoi, »olekaan nyt syötäväksi, kun on kesäajoissa laihtunut paljaaksi luuksi ja nahaksi. Odotahan syksyyn saakka, että kerkeän lihottaa sen, niin syö sitten, jos vielä haluttaa.» Karhu katsasteli rotevaa ruunaa ja huomasi todella sen perin lyöttyneeksi ja laihaksi. »Olkoon menneeksi», myöntyi hän sitten, »mutta sitten syksyllä, kun on ensi lumen satanut, täytyykin sinun lupauksesi mukaan tuoda se tähän halmeen laitaan, että saan syödä sen.» — »Kyllä tuon», lupasi Horpon isäntä alakuloisena ja läksi kotiinsa, sillä hänellä ei haluttanut kyntää enempää tällä kertaa.
Tuli sitten Mikkelin seutu ja satoi kauniin ensi lumen sekä piteli pientä pakkasta. Murheellisena silloin Horpon isäntä muisti lupauksensa, valjasti ruunansa reen eteen, pisti kirveen kainaloonsa ja läksi ajelemaan halmeelleen sanoen akalleen menevänsä olkia sieltä hakemaan. Ajelee isäntä, nykyttelee hiljaa pitkin metsätietä, kun äkkiä huomaakin, kuinka repo seisoo keskellä tietä ja nostaa hänelle toista etukäpäläänsä. »Mitähän se tuo repo tuossa seisoo ja toisella käpälällä viittilöipi?» ajatteli isäntä ja pysähdytti ruunansa. Kettu heittäytyi silloin puheisille.
»Mitäs niin allapäin ajelet, Horpon isäntä?» kysyi kettu. »Tulin tyhmyyttäni», vastasi tämä, »sanoneeksi tätä hevosta karhun syötäväksi ja täytyy nyt se viedä sille.» — »Älähän huoli», lohdutti häntä repo ja kysyi: »Mitäs maksat minulle, jos pelastan hevosesi ja annan vielä karhun kaupan päälle?» — »Mitäpä minä», sanoi isäntä, »osannen sinulle antaa. Mitäpä pitäisi olla?» »No kieltä, keuhkoa, makeata maksaa», vastasi kettu, »mutta tyydyn minä siihenkin, kun vain yhdenkään karhun suolen mutkan antanet?» — »On siellä navetassa suuria kesällisiä kananpoikia, niin että ne saat, jos kelvannevat.» Kettu lipoi jo etukäteen huuliansa, mutta ei huomannut viekasta välähdystä isännän silmissä, vaan kysyi: »Sattuuko sinulla olemaan kotona sellaista kuivattua lehmänrakkoa?» — »On kyllä», vastasi isäntä, »kun tässä äsken teurastettiin, niin lapset puhalsivat sen ilmaa täyteen ja panivat pirtin orteen kuivamaan.» »Mene kiireesti hakemaan se», määräsi kettu, »ja tuo vielä mukanasi kahmalo kuivia herneitä sekä muutamia kuivia leppäpalikoita, niin saat nähdä, että kyllä tässä väkevällekin neuvo pidetään.» — »Jokohan sitten näillä neuvoilla apu tullee», epäili isäntä, mutta kävi kuitenkin kiireesti kotoansa hakemassa mainitut tarviskapineet. Kun hän tuli takaisin, huomasi hän ketun rypeneen lähteessä ja olevan nyt yltä päältä hilisevissä jääkalkkareissa, niin että siinä vasta ritinä kävi, kun kettu pitkää häntäänsä heilutteli. »Mitäs näillä vehkeillä nyt tehdään?» kysyi isäntä sitten, vetäen suutansa naurun irviin ketun jääkalkkareet nähdessänsä.
»Ota nyt», neuvoi repo, »tuo rakko ja pistä herneet sen sisään sekä sido sitten se häntääni — kas sillä tavalla niin — no hyvä! Sido nyt kaksi kalikkaa kaulaani ja vielä yksi häntääni — aivan niin. Kuule nyt tarkkaan! Kun menet halmeelle ja karhu tulee hevostasi ottamaan, niin minä silloin kiidän halmeen ympäri, rapisutan hernerakkoa ja kalkkaroitani sekä kalisutan näitä leppäpalikoita minkä jaksan. Kun karhu sen kuulee — ja kuuleehan se toki näin oudon äänen — niin se kohta sinulta kysyy, mikä se semmoinen rapisija on. Säikäytä sinä silloin kontiota kovasti, sano, että siellä on kuninkaanpoika karhunjahdissa — sellainen oikea karhujen tappaja ja miesten sitoja — sano mitä tahansa, kunhan vain pelottelet äijän oikein hyväksi. Saat sitten nähdä mitä tapahtuu.» — »Oli menneeksi», lupasi Horpon isäntä, »eipähän ota, jos ei annakaan!» ja lähti halmeelle.
Siellä olikin jo karhu odottamassa. Voi kuinka oli lihonut ja paisunut, kun oli koko pitkän syksyn marjoja ahminut ja maata köllötellyt pehmeillä sammalilla. Sen karva oli käynyt melkein mustaksi ja kiiltäväksi, ja niskaan sille oli kasvanut aika karvatypäs. Hyvällä mielin se nyt irvisti nähdessään miehen tulevan ja sanoi: »Sanasta miestä, sarvesta härkää! Näytpä haluavan pysyä miesten kirjoissa, Horpon isäntä, koskapa toit hevosesi syötäväksi. Se onkin minulle vallan sovelias eväspala, kun piakkoin aion tästä ruveta talvimakuulle. Riisuhan ruunasi valjaista, etteivät ole länkesi ja rahkeesi tiellä hampaissani, kun rupean syödä reuhtomaan.» Sääli oli isännällä vankkaa ruunaansa, joka siinä lihavana ja kiiltävänä karhua peläten korskahteli, ja hän kysyi: »Eikö tätä asiaa nyt voitaisi mitenkään sovinnolla järjestää? Näethän itsekin, että on aivan järjetöntä tappaa tällaista vankkaa työhevosta.» — »Ei», ilmoitti karhu, »ei voida! Nopeasti luokki maahan!»
Murheellisena silloin Horpon isäntä lähestyi ruunansa pääpuolta päästääkseen rinnuksen auki ja edes valjaansa karhun vimmalta säästääkseen, kun samalla pöheiköstä aivan läheltä kuului vasta kummallinen rapina, hilinä ja kalkutus. Karhu äkkäsi sen heti ja säikähti, sillä hän ei ollut milloinkaan ennen kuullut sellaista merkillistä ääntä. »Mikä rapisija se on?» kysyi hän isännältä, »kun noin merkillisesti kalkuttelee?» Nähdessään karhun säpsähtävän virisi hiukan toivoa isännän mielessä ja hän vastasi hyvin salamyhkäisesti: »Onpahan vain — semmoinen — jospa lienee itse kuninkaanpoika karhunjahdissa, kun sanovat sen näille maille aikoneen, ja ovat ne Harakkavaarankin metsämiehet jo pari viikkoa kontiota hakeneet. Sillä kuninkaanpojalla kuuluu olevan vasta tarkka pyssy, ja väljä!» — »Kuninkaanpoika ja karhunjahdissa!» hirvistyi siitä nyt kontio, »kun et sinäkään sanonut sitä ajoissa, että olisin tiennyt olla varuillani!» — »Eihän siitä mitään sopimusta ollut», sanoi isäntä, »hevonenhan sinulle ahmatille piti vain tänne tuoda. Mutta parasta kyllä on, että pidät silmäsi auki, sillä se onkin sellainen karhujen tappaja ja miesten sitoja, etteivät sen kynsistä ole vielä tähän hetkeen saakka kontiot irtautuneet, jos vain ovat kiinni joutuneet. Ja kiinnihän ne joutuvat, kun sillä on sellaiset kyttäkoirat, että vaikka kiven läpi hajun tuntevat.» — »Jottako vaikka kiven läpi», masentui nyt karhu aivan kerrassaan, »mikä minut poloisen nyt perii — houkka kun tulinkin tänne!» — »Jopa», sanoi isäntä, »houkka olit tosiaankin, sillä kyllä se on sellainen pyssymies ja metsämies, että tappaa se, minkä vain kiinni saapi — eikö tuo liene sinunkin surmasi. Mutta rupea nyt syömään tuota hevosta, että pääsen tästä kotiin, jos vielä sitä halunnet.» — »En minä nyt hirviä sitä syödä», sanoi karhu ja kun kettu samalla uudelleen ja entistä kovemmin siellä pensaan takana rapisutti kalikoitansa ja rakkoansa sekä huuteli huikeasti tiedustellen muka, olisiko missä karhua näkynyt, meni häneltä viimeinenkin luonto ja hän lupasi hätäyksissään Horpon isännälle: »Kun et, veli kulta, vain minua sille ilmoita, niin en minäkään syö hevostasi!» — »No en ilmoita», lupasi isäntä ja karhu köllähti pitkälleen siihen reen viereen, ettei häntä niin hyvin nähtäisi.
Nähdessään karhun siihen laskeutuvan ja ymmärtäen häneltä rohkeuden menneen nousi kettu isolle kivelle ja huutaa huilautti sieltä isännälle: »Mikä musta siinä sinun vieressäsi on?» Isäntä vilkaisi karhuun epäröiden, kun oli luvannut olla ilmoittamatta, mutta karhu kuiskutti hiljaa: »Sano, hyvä mies, että se on tervaskanto.» No isäntä silloin huutaa hivautti ketulle vastaan, että tervaskantohan tuossa on, näkeehän sen nyt sanomattakin. Silloin kettu sieltä kiveltään nauraa rämäytti hyvin pilkallisesti ja karmeasti sekä huusi taas: »No olet sinäkin hullu mies! Siinä seisotat päivän hevosta ja rekeä tervaskannon vierellä, mutta et älyä rekeesi sitä vääntää!» Isäntä taas vähän ymmällä vilkaisi karhuun, mutta tämä iski hänelle vain silmää ja sanoi: »Ole nyt vain vääntävinäsi minua rekeen aivan kuin tervaskantoa.» Mitäpäs siinä — Horpon isäntä tarttui karhua koipiin ja saikin hänet väännetyksi rekeensä kellelleen kuin tervaskannon ainakin, ja katsoi sitten kysyvästi repoon päin. Tämäpä taas römeällä äänellä nauraa hohottaa ja taas häntä moittii: »Olet sinäkin», sanoo, »hullu mies, kun et köytä kantoa kiinni — luuletko sinä sen röykkelöisellä tiellä siinä muuten pysyvän!» Isäntä rupesi jo ymmärtämään ketun yskää ja vilkaisi karhuun, joka kuiskutti hänelle vastaukseksi: »Ole köyttävinäsi, mutta älä, veli kulta, kovin lujaan köytä, vähäisen vain nuoritse!» Isäntä otti silloin vikkelästi köytensä ja veteli sillä karhun kiinni lyöden salavihkaa runsaasti lujia siansolmuja joka mutkaan, niin että kyllä piti pysyä kontion reessä. Sitten hän tarttui suitsiin ja aikoi lähteä ajamaan kotiin päin, kun repo taas siellä päräyttää häntärakkoaan ja uudelleen huutaa huilauttaa: »No voi sinua hullua miestä! Ethän sinä tule viisaammaksi, vaikka kuinka sinua neuvoisin. Kun tervaskanto milloin rekeen pannaan, niin tottahan siihen silloin kirves lyödään!» Tämän kuultuaan karhu jo hätäytyi ja kuiskutti rukoilevasti: »Älä, veli kulta, lyö, ole lyövinäsi vain! Lyö sivu pään, iske reen sepään!» Mutta Horpon isäntä ei häntä enää kuunnellut, vaan tarttui kirveeseensä, sylkäisi kämmeniinsä ja veti kontiota päähän, niin että ukko rukka inahtamatta siihen raukesi.
Se oli siis karhun, hallavaturkin metsänkuninkaan, surkea loppu, jonka oli aiheuttanut kettu, tuo kavala ja sääliä tuntematon eläin. Pian levisi sanoma karhun kuolemasta ympäri koko Metsolaa ja kaikki eläimet surivat häntä, sillä huolimatta joskus esiintyvästä julmuudesta ja raa'asta voimasta oli hänessä kuitenkin ollut paljon rauhallisia ja hyväluontoisia piirteitä, jotka olivat tehneet hänet miellyttävimmäksi metsän eläjistä. Ja sen tunnustivat kaikki empimättä, että hän oli ollut suoraluontoinen, perin rehellinen ja ylen ahkera mies, jolla kaikki työt teetettiin ja joka eli elämänsä tinkimättä niiden ohjeiden mukaan, jotka Tapio oli hänelle antanut. Hänen vikansahan ei ollut, että tähän rehellisyyteen yhtyi melkoinen määrä yksinkertaisuutta, jolle metsän kansa oli usein makeasti hymähdellyt. Muistellessaan karhuvainajaa lauloivat metsän linnut ylimääräisen laulun, jänikset hyppäsivät pari kolme liikaa kertaa ja kaikki tunsivat salossa outoa ja ikävää tyhjyyttä. Mutta kettua, murhamiestä, kammosi tämän jälkeen koko luomakunta.
LV.
VAIPUVATPA VALTAMIEHET, KUOLEVAT KUNINKAHATKIN.
On sitä minullai mieltä,
Mutt' on surma sukkelampi:
Käypi viisaskin vipuhun,
Hullu huhtovi sivutse.
Vaikka se ei olisikaan ketulle mikään puolustus, on kuitenkin mainittava, että kun hän näki Horpon isännän kirveen välähtävän ja ymmärsi karhun kuolleen, tuntui hänen tunnossaan ikäänkuin jonkinmoinen vihjaus. Se hälveni kuitenkin pian ja hän ilmestyi näppärästi isännän viereen katsomaan kuollutta karhua. »Päästä nyt nämä vehkeet pois kaulastani ja hännästäni», pyysi hän ja isäntä teki niin. Sen jälkeen hän hyppäsi syrjemmälle ja nauroi isännälle: »Raha oli miehellä kädessä, vaan ei ollut neroa pitää!» Isännän silmät välähtivät viekkaasti, mutta hän kynsi vain tyhmän näköisenä korvallistaan ja arveli: »Niinpä kyllä, oikein sanottu, mutta tämä karhu on nyt nyljettävä.» Sitten isäntä nylki karhun, leikkeli parhaat paistipalat irti ja pisti ne sitä myöten säkkiinsä talteen. Ketulla himoitti oikein sitä parasta paistia maistaa ja hän kaivausi sinne säkkiin sitä syömään, mutta silloinpa isäntä sitaisikin säkin suun kiinni. Kettu heittäysi rukoilemaan sanoen: »Päästä, veli kulta, minut pois, niin neuvon hyvän konstin, joka on varmasti sinulle vastakin tarpeellinen.» Isäntä mietti siinä mitä tehdä, ollen kahden vaiheella, mutta arveli sitten, että niin viisaan eläimen kuin ketun konstit ovat aina kuulemisen arvoisia ja päästi hänet pois. Kettu nyt viisaana neuvomaan: »Kun vasta menee kettu säkkiisi, niin älyä toki pitää säkkisi suu kiinni!»
Ajelee isäntä Ilmolaan päin ja kettu tulla nykyttelee perässä palkkakanojansa saadakseen. Kun tullaan harjulle, jonne näkyy koko Ilmolan aukea ja paljon muuta maailmaa, rupeaa kettu kovasti ihmettelemään: taloja onkin jos kuinka paljon, pelto-aavoja ihan silmänsiintämättömiin ja metsä vain tummana reunana tuolta kaukaa hohtaa. Jos minne päin katsoo, niin kaikkialta näkyy ihmisasutuksen jälkiä, savu suitsuaa kaukaisten vaarojenkin laelta. »Kovastihan tämä ilmolaisten maailma onkin paisunut», sanoo hän Horpon isännälle, joka siihen vain murahtaen vastaa että »joo». »Mistä te ihmiset oikein lienette lähtöisin, kun teitä näkyy olevan niin paljonkin?» kysäisi kettu sitten ajatuksissaan. »Tiedä häntä», murahti isäntä, »kuului kerta vaari lapsille loruavan, että 'oli kolme veljestä. Yksi meni metsään ja siitä tuli karhu, toinen meni järveen ja siitä tuli sammakko, ja kolmas jäi kotiin ja siitä saivat ihmiset alkunsa.'» — »Vai niin», vastasi kettu vain ja oli vaiti. Vähän ajan kuluttua isäntä sitten lisäsi, että, kyllä ne nyt on tiet rakennettu niinkuin silloin alkujaan oli metsän eläinten kanssa sopimus tehty, joten ei sovikaan enää lehmiä ja lampaita tappaa. »Eikö tuo lie sen vuoksi karhullekin sattunut kuoleman hetki eteen?» arveli hän siinä lopuksi ja katseli pahanenteisesti kettua, johon oli hiipinyt omituinen arkuuden ja yksinäisyyden tunne.
Kun sitten tultiin Horpon kujan suuhun, sanoi isäntä ketulle: »Älä huoli sinä tulla pihaan, kun siellä on niin paljon vähäisiä lapsia, jotka pelkäävät, ja vihaisia koiria. Varro tässä, niin tuon kanat tänne.» Kun ei ketulla ollut mitään erikoisempaa halua sinne pihalle koirain reviteltäväksi, jäi hän siihen tyytyväisenä odottelemaan. Vähän ajan perästä hän näkikin isännän pullollaan olevan säkki selässä tulevan kujaa myöten. »Päästähän yksitellen!» sanoi kettu isännälle, »että saan ne helposti kiinni tarvitsematta turhaan tässä väsyneenä juoksennella.» — »Yksitellenpä hyvinkin!» naurahti Horpon isäntä siinä ketulle ja puistalti säkistään maalle vihaisen ja nopeajalkaisen Musti-koiransa. »Kiittämättömyys on maailman palkka!» kerkesi repo vain kiljaista ja niin sitten mentiin, että vilisi.
Riu-rau repo rukka, kun saitkin nyt laukata oikein henkesi edestä. Vilisten pakeni alta maa, pienet jalat laukkasivat niin tiheästi ja niin pitkään kuin suinkin jaksoivat ja osasivat, mutta äreänä ja sitkeänä päästeli Musti perässä eikä hellittänyt. Kauan laukkasi repo, koetti eksyttää vainoojaansa, tehdä mutkia ja laukata kiertopolkuja, mutta ei sekään auttanut, yhä oli hurja Musti räyhäten kintereillä. Ei repo enää lopulta tiennyt, minne kulku piti, eteenpäin vain samosi sokeasti ja toivoi koiran väsyvän, mutta eihän se väsynyt — yhä kiukkuisemmin vain perässä räyhäsi. Jo rupesi väsymys tuntumaan revon omissa jänterissä ja hän arvasi tuhonsa hetken tulleen, ellei pian pääsisi johonkin turvapaikkaan. Silloin valkeni yhtäkkiä metsän ranta ja hämmästyksekseen hän huomasi tulleensa samalle halmeaukeamalle, joka oli hänen tauttansa nähnyt sekä hukan että karhun kuolon. Mutta täällähän oli pakopaikka, sama nauriskuoppa, johon hän oli suden houkutellut, ja sinne nyt repo pyyhälsi. Hätimiten ehti hän ahtaasta ilmareiästä pujahtaa sinne — isäntä kun oli suden tapettuaan tukkinut kuopan suun — kun jo Musti piti hirmuista metakkaa ulkopuolella ja koetti sekin tunkeutua perästä, vaikka ei onneksi mahtunut.
Pamppailevin sydämin nyt kettu istui kuopan pohjalla. Hän ei voinut enää ymmärtää omaa mielentilaansa, vaan muisteli surren karhua ja sutta. »Olisipa hukka kuoma vielä elossa, niin äkkiä heittäisit haukkumisesi, Musti-pahalainen, mutta ei ole enää elossa hukka, ei, vaan kuollut on ja nahka Horpon rosvon hoteissa! Ja olisipa karhu kuoma elossa ja kuulisi räyskämisesi, Musti-pahalainen, niin äkkiä hän tänne samoaisi ja auttaisi minut pois tästä pälkähästä. Mutta ei ole enää elossa karhu, ei, vaan nahkansa on Horpon rosvon tuvan laessa kuivamassa, lihat suolassa ja luut tuolla tantereena valkenemassa! Yksinäiseksi tässä tulee pian repo rukan elämä pahojen ihmisten kanssa tapellessa!» Äkkiä hän sitten suuttui itselleen ja kysyi: »Mitä te, silmät, ajattelitte, kun äsken tänne pakoon juoksin?» Silmät vastasivat peläten: »Vain sitä, kuinka olisimme nähneet sinua suorinta tietä johdatella.» — »Hyvä on», vastasi repo, »oikein teitte, kun sitä vain ajattelitte, mutta mitäs te jalat sitten raadoitte tullessamme?» Peläten jalat vastasivat: »Pakoon juoksimme, minkä vain kerkesimme.» — »Hyvin teitte, kun pakoon juoksitte», kiitteli repo ja kääntyi sitten äkäisen näköisenä häntänsä puoleen. Tätä entistä ylpeyttänsä hän nyt katseli kauan halveksivasti ja vihaisesti lopuksi urahtaen kysyi: »Milläpä sinä, vetkale, minua autoit?» Täristen häntä silloin ankaralle herrallensa vastasi: »Mitäpä minä, perässä tulin vointini mukaan, puita sivaltelin ja pensaisiin olin tarttua kiinni.» — »Niinpä niin», sanoi repo uhkaavasti, »perässä tulit ja monta kertaa oli Musti saada minut sinusta kiinni. Koska siis oman tunnustuksesi mukaan olet semmoinen, niin parasta on, että annan sinut Mustille kokonaan. Hän sinut syököön, niin lakkaat pensaisiin tarttumasta.» Ja sillä puheella repo vihassaan, unohtaen tavallisen viisautensa, pisti häntänsä kuopan reiästä Mustille, joka heti tarrasi siihen kiinni. Mutta sepä ei riittänytkään, vaan koira vetikin turhaan vastustelevan revon hännästä ilmoille ja nitisti hänet siihen surkeasti samalle suden ja karhun kuolinpaikalle. Niin sai repo ansaitun palkkansa kaikista konnanteoistaan ja pian olivat hänen ruumiinsa ääressä harakat, närhit ja muut haaskalinnut ilkkumassa ja kikahtelemassa, korpin jurosti tuumiessa: »Joka toiselle kuoppaa kaivaa, se putoo siihen itse.»