VI.
SAALIS AHNEEKSI TEKEE.
Siellä karhut tappelevat,
Kontiot kovin elävät,
Rautaisella kalliolla,
Vuorella teräksisellä.
Tämä oli ollut, kuten sanottu, Metsolan eläimillä yhteisen rauhan aikaa, jolloin ei saanut tehdä toisilleen muuta vahinkoa kuin minkä luonnon järjestys vaati. Mutta tässä tien teossa ja siitä syntyneissä käräjissä oli mieleen painunut monta luuloteltua ja kärsittyä vääryyttä ja oli syntynyt kostonhimoa, joka ei ennustanut hyvää tulevalle keskinäiselle rauhalle. Olihan sitäpaitsi ketulle annettu viisautta enemmän kuin muille, mikä ei sekään merkinnyt hyvää, kun muistettiin Mikon muutenkin vehkeilevä mielenlaatu. Riidan alkuun ei kuitenkaan ollut syynä ainoastaan ketun viekkaus, vaan karhun ja suden ahneus sekä raaka voima, niinkuin seuraavista tapauksista selvästi nähdään.
Kettu Repolainen makaili pesänsä suulla ja odotteli karhua, hukkaa ja koiraa, lähteäksensä heidän kanssaan yhdessä saaliin haulle, niinkuin oli puhe ollut. Niinpä ne tulivatkin ja lähdettiin yhtenä metsää käymään sekä saatiinkin suuri saalis. Mutta kun alettiin tehdä jakoa, niin tulipas tässä ystävien kesken kiista, kenen piti saaman paras osa. Karhu kun oli kaikista väkevin ja susi ahnain, niin eivät jaksaneet näille kettu ja koira puoliaan pitää, vaan heidän täytyi väistyä ja luopua saaliista kokonaan, ja karhu vielä pilkkasi koiraa:
»Kyllä tiedän koiran synnyn,
Arvoan alun penikan,
Tehty on rikkatunkiolla,
Vainiolla valmistettu!»
Katkerina ja myrrysmielin lähtevät siitä koira ja kettu Tapion luo ja tekevät ankaran valituksen karhua ja sutta vastaan yhteisen metsän rauhan rikkomisesta. Tapio tutkii asiaa ja huomaa sen oikeaksi sekä käypi riitaveljiä sovittamaan. Karhu ja susi siinä tunnustavatkin ahneudessaan vääryyttä tehneensä ja lupaavat antaa korvauksen. Niin tehdään entinen rauha taas ja Tapio käypi kotihinsa.
Mutta kun ruvetaan uudelleen jakamaan saalista, saa karhussa ja sudessa taas ahneus vallan. Ei muuta kuin pois karkoitetaan kettu ja koira, jotka ylen katkerina uudelleen käyvät Tapiolle kantelemaan. Tämä rauhoittaa heitä, tulee saapuville ja tekee sovinnon.
Hänen pois mentyään syntyy kuitenkin entistä etevämpi mutina. Karhu ja susi eivät ole tietääkseenkään ketun ja koiran oikeudesta ja äsken tehdystä sovinnosta, vaan ajavat heidät jyrkästi matkoihinsa, ja ärtyneinä kiiruhtavat toverukset jälleen Tapion kimppuun tästä julkeasta vääryydestä vielä kolmannen kerran valittamaan. Lähtee Tapio nyt lopullisen rauhan tekoon ja rikollisten rankaisuun, astelee tuohuksissaan, niin että salo kohajaa, ja saapuu saalispaikalle, mutta siellä onkin jo kaikki syöty ja syöjät tipotiessään. »Kun en nyt teitä tavanne, niin tottahan toiste saavuttanen», sanoo Tapio siinä, — »asetanpa ansat eteenne!»
Tekee Tapio ansat, karhulle loukkaan, sudelle Vipusen, ja lähtee vääryyttä kärsineiden kerällä takaisin Tapiolaan, heitä siellä lohduttaakseen ja huvittaakseen. Ja eipäs aikaakaan, niin jo tulevat karhu ja susi sillä välin saalispaikalle vielä jäännöksiä haistelemaan Herkut ovat heistä ylen makoiset, niitä siinä ahmitaan eikä muistetakaan varoa Tapion ansoja. Silloinpa »jump!» loukas putosi karhun niskaan, niin että tältä pääsi paha elämä. Sen kuullessaan susi rientää ystävänsä avuksi ja silloin »vhip!» tempautuukin hukka vipuun että selkä venähtää. Siinäpä tuli ystävyksille vuoroin voivottelu ja kilvan kiistely, miten päästä pois pahasta, kunnes viimeinkin karhu sai kiskoutuneeksi loukkaan alta, vaikka olikin nahka selästä irtautua. Surkeasti silloin vivussa riippuva susi yltyi huutamaan ystävänsä apua. Karhu töllöttelee ja katselee, millä auttaisi, tempaa viimein kangen ja alkaa sillä mätkiä hukkaa selkään muka siten auttaaksensa tätä ansasta. Hukka parka huutaa, elämöipi ja telmää hädässä ja tuskassa siinä, mutta turhaan — karhu vain hampaat irvissä kolhii kangella selkään. Katkesi toki viimeinkin nuora, hukka putosi maahan ja alkoi suoria matkoihinsa huutaen ja voivotellen, kun selkänsä taittui pahanpäiväiseksi. Osasi siitä karhukin tiensä muualle, ja muistivatpa molemmat sen jälkeen metsän rauhaa rikkoneensa, sillä kihelmöihän alati sen jälkeen karhun selkäluita ja jäihän suden selkä ainaisesti kankeaksi.
Mutta liitto karhun, suden, ketun ja koiran kesken raukeni tämän metsällä käynnin jälkeen ikuisiksi ajoiksi ja koira pakeni näiden volonaamojen joukosta kokonaan pois, uhaten mennä ihmisten ilmoille, niinkuin menikin. Mutta kettu ei mennyt, vaan jäi toisten joukkoon kuten ennenkin, vannoen kostavansa molemmille vääryyden tekijöille missä ikinä vain saisi tilaisuuden. Ja kuten pian nähdään, ilmestyi niitä tilaisuuksia enemmän kuin viljalti.
VII.
KYLLÄ KAVALALLA JUONIA ON.
Autit muinen mutkat miestä,
Mutkat muinen, juonet ennen,
Ei sitten sinä ikänä.
Eletään siinä sitten aikoja Metsolassa, eletään ja käydään metsällä omin neuvoin, karhu, susi, kettu ja muut. Karhulta ja sudelta on jo unehtunut tuo taannoinen vääryyden teko, koira on kadonnut kokonaan, mutta kettu liuvari ei ole mitään unohtanut, vaan entistä ahkerammin miettii, millä saisi karhua ja sutta oikein jutkautetuksi. Aina kun hän metsäretkillä kulkee, hän kavalia tuumia harkitsee.
Olipa kettu viime aikoina huomannut, että Metsolaan oli tullut jotakin outoa ja ennen kokematonta. Lintujen teille oli ilmestynyt pyydyksiä, rihmoja ja satimia, joihin pannaan neljä puuta, ja kaikki ne haisivat sellaiselle, ettei sitä hajua Metsolassa tunnettu. Ihmeteltiin kaikkialla vain, mikä outo elävä niitä mahtoi asetella.
Kulkipa sitten eräänä päivänä kettu pitkin tavallista polkuansa, kun tulikin paikalle, jossa oli suuri pyydys vireessä. »Uranhan tämä on kuin Tapion tekemä karhun loukas», mietti siinä ääressä kettu ja ihmetteli itseksensä, vainuten vaaraa. Pöheiköstä huusi hänelle ilkkuen pahasisuinen metsäkana: »Katsopa laitosta, katsopa laitosta! Käypä sisälle, käypä sisälle!» »Oletko vaiti siellä, jumalaton!» hätisti häntä kettu, mutta mietti kuitenkin mielessänsä: »Niin, mitähän tuo tekisi, jos tuohon koskettaisi?» Kovin uteliaisuus häntä kiusasi ja hän katseli laitosta yhä tarkempaan, huomaten, että siihen oli vielä varustettu kovat kivipainot. Ymmärsi kettu silloin, ettei siihen ole ainakaan päätänsä pistämistä. »Mutta jos hännällä tuota hiukan häiläyttäisi?» Ei malttanutkaan kettu enää, vaan pisti hännänpäänsä virikevarpuun, arvellen, etteihän tuossa nyt ainakaan henki menne. Mutta niinkuin leimaus laukesikin samassa loukas ja nitisti hampaisiinsa ketun hännänpään, josta kaikki karvat lähtivät pois. Ihan oli henki mennä ketulta siinä säikähdyksestä, ja kähisten vihasta kuuli hän vielä, kuinka metsäkana ilkkui: »Jo tarttui, jo tarttui! Mitäs sinne menit, mitäs sinne menit?» »Kitas kiinni!» ärjäisi kettu ja lähti nolona luikkimaan tiehensä, nuoleskellen kihelmöivää hännänpäätänsä, kun kohtasikin samalla jäniksen, jolle valitti:
»Mitä minä nyt teen, kun hännästäni läksi karvatukku pois, punaiset karvat?» Jänis sanoi: »Älä ole, työpehtori, milläsikään! Minä annan siihen valkeat karvat, nykin itsestäni, niin ne vielä korottavat sinulle virkaa ja ovat kauneuden merkit.» Siten tuli ketun hännänpäästä valkoinen.
Levisipä nyt ketun seikkailusta tieto Metsolan väelle, ja karhu tuli hyvin uteliaaksi. Hän läksi tapaamaan kettua ja kysyi: »No, mitä se oikein vaikutti, se, jota sinä koetit?» Ei ollut näet karhu aivan tarkkaan asian vaiheita kuullut eikä muistanut enää Tapion loukkaassa oloaan. Kettu selittämään: »Minähän koetin sitä hännälläni pistämällä sinne häntäni nenän, ja sielläkös siitä tuli kaunis — ihan tuli valkoinen pilkku häntäni nenään. Voithan sinäkin koettaa sitä, vaikkapa pistämällä sinne jalkasi.» Ja kettu todisti puheensa näyttämällä karhulle häntäänsä, jonka huippu todellakin oli valkoinen. Innostuu siitä nyt kouko mesikämmen ja sanoo: »Lähde sinä Mikko mukaan neuvomaan, miten sitä pitäisi koettaa!»
Tullaan sitte loukkaan paikalle ja siinä se on taas vireessä ja pahanenteisen näköisenä. Karhu kysyy ketulta: »Miten minä nyt sitä koetan?» Kettu neuvomaan: »Pane hiljoikseen vaikka molemmat takakäpäläsi tuon virikevarvan päälle ja painauta sitten, niin saat nähdä, kuinka äkkiä niistä tulee valkoiset.» Karhu teki niinkuin neuvottiin ja samassa laueta jysähtikin loukas. Karhulta, jonka takakäpälät likistyivät loukkaan rakoon, pääsi surkea parkuna ja hän huutamaan kettua apuun: »Mitä sinä nyt tuumaat! Mene, veikkonen, hakemaan apua!» »Kyllä kyllä!» vakuutti kettu ja läksi mennä vilistämään, mutta ollenkaan aikomattakaan palata takaisin. Tuskissaan karhu nyt reutoi loukkaassa, mutta ei voinut päästä mitenkään irti, vaikka kuinka olisi ponnistellut. Levähtäessään siinä hän huomasi pienen hiiren, joka pelottomasti juosta vikelsi aivan hänen nokkansa eteen. Ajatuksissaan karhu noukkasi hänet suuhunsa ja oli juuri puraisemaisillaan hänet kuoliaaksi, kun kuulikin kidastaan hiiren rukouksen: »Älä, ohto kultani, minua tapa! Jos säästät, niin päästän sinut loukkaasta!» Halveksivasti karhu murahti, että kuinka voisi pieni hiiri hänet pelastaa, kun eivät hänen omat voimansa siihen riittäneet, mutta hiiri vastasi: »Maasta se pienikin ponnistaa. Laske irti, niin saat nähdä.» »Mitäpä moisen raukan kuolemasta», ajatteli karhu jalosti ja päästi hiiren irti. Mutta hetkessäpä tämä kävikin hakemassa sata muuta hiirtä ja silloinkos ruvettiin vasta innolla jyrsimään ja järsimään pahinta loukashirttä poikki.
Kauan sai siinä mesikämmen kuitenkin kärsiä, ennenkuin sai käpälänsä irti, mutta saihan toki viimein pienten ystäväinsä avulla, ja silloin olivat käpälät painuneet kiveriksi kuin jäniksen takajalat ja jälki tuli semmoinen kuin kävelisi virsujalka mies nevalla. Kovasti kostoa uhaten lähti karhu tiehensä, miettien mielessään, kuka onneton on ruvennut tuollaisia kavalia vehkeitä hänen saloillensa rakentelemaan.
Mutta rastas istahti laulukuusensa latvaan ja rupesi koko Metsolalle kertomaan: »On on kaksi kopraa, veristä kopraa, topro Miikkulan kuokki, alamista alamis kuokki, vai mitä hä!»
VIII.
TYHMÄ ON AINA TYYTYMÄTÖN.
Joka hyvän hylkää,
Se pahaan puuttuu.
Koira oli ketusta, sudesta ja karhusta erottuaan ensin elänyt yksinään, mutta sitten hänkin huomannut eläinten polulla noita pyydyksiä, kuullut ketun ja karhun seikat, ja lähtenyt hakemaan sitä, joka nuo pyydykset viritti. Oli juossut jälkiä pitkin, kunnes oli tullutkin Ilmolan suurelle talolle ja sieltä tavannut miehen. Tälle hän oli kertonut asiansa ja pyytänyt saada jäädä taloon, mihin mies oli suostunutkin. Ja niin oli koira jäänyt. Olivat Ilmolaan sitten ilmestyneet kukko ja kana, ja varis ja harakka olivat tuomionsa mukaan ruvenneet täällä ihmisten ilmoilla asumaan. Pian saikin koira miehelle palkita hänen hyvän tekonsa.
Mies viljeli huhtaansa ja tähän varhaiseen maailman aikaan oli Jumala vielä ihmiselle niin suopea ja armollinen, että kasvatti tähkän joka solmun kohdalle. Mutta mies ei ymmärtänyt olla siitä kylliksi kiitollinen, vaan tuli yhä kovasydämisemmäksi ja pahemmaksi, ja hänen akkansa ynseili: »Millä minä härkää elätän, kun ei ole olkea muuta kuin tähkää!» Silloin Jumala otti viljankorren näppiinsä aivan juuresta ja vetäisi sitä latvaan päin, niin että ensimmäisestä solmusta tähkä putosi, ja kysyi: »Joko härkäsi tuolla elätät?»
Mutta se alimman solmun tähkä oli ollut ihmisen osa, paras ja hallalta säilyväisin. Ja vaikka Jumala nyt otti sen pois, ei ihminen katunut eikä mennyt armoa pyytämään, vaan akka yhäkin ynseili ja marisi: »Vähä on vielä tuossa olkea siihen nähden, minkä härkä tarvitsee.»
Silloin Jumala riipaisi näppiään vieläkin ylemmäksi, pudotti pois tähkän seuraavastakin solmusta ja kysyi vaimolta: »Piisaako nyt olkea tarpeeksesi?» Mutta eivät huomanneet mies ja vaimo, että he tässä Jumalan töitä arvostelivat, eivät nöyrtyneet ja tyytyneet, vaan yhäkin akka arvosteli: »Ei piisaa, vielä saapi enemmältä tulla olkea.»
Silloinpa Jumala tempaisi näppinsä kolmannen solmun kohdalle, pudotti siitäkin tähkän pois ja taas kysyi vaimolta, oliko nyt olkea tarpeeksi hänen härälleen. Ei sanonut vaimo olevan vielä tarpeeksi. Pudotti Jumala siiloin vielä neljännen tähkän, mutta ei ollut akka silloinkaan tyytyväinen.
Nyt Jumala työlästyi ihmisen sokeuteen ja kiittämättömyyteen, ja rupesi vetäisemään viidettä kertaa, jolloin olisi viimeinen tähkä oljesta pudonnut pois ja koko Pohjolaan tullut ikuinen leivättömyys ja kuolema. Mutta oli nyt tämä viimeinen tähkä alkujaan luomisen työssä määrätty koiran osaksi; ja kun koira näki, että jo riipaisee luoja hänenkin tähkänsä pois, niin se rukoili: »Heitä, rakas luoja, minun osani tähkää, jotta edes minä viaton elän maailmassa, heitä edes kielen verran!» Koira ymmärsi, mikä tuho ihmistä ja heitä kaikkia uhkaisi, ellei edes tuota viimeistä tähkää saatu säilymään. Kun nyt luoja näki, että koirakin ymmärtää etunsa paremmin kuin paatunut ihminen ja älyää rukoilla Jumalalta armoa, niin hän kuuli koiran rukouksen ja säästi viimeisen tähkän. Ja sillä koiran osalla nyt elää koko Pohjola, vähäisimmällä, hallalle arimmalla tähkällä, mutta hyvä, että edes sekään jäi, vaikkapa vain koiran armonpyynnöstä.
Näin saattoi koira miehelle kiitollisuudenvelkansa maksaa.
Lähti sitten mies linnun pyydyksiä tekemään metsään, kuten oli jo ennenkin tehnyt, loukkaita, vipuja ja satimia laittamaan. Olivat nyt jo sekä kettu että karhu käyneet loukkaassa ja etsivät sen virittäjää hänelle kostaaksensa. Niinpä he näkevätkin eräänä päivänä, jolloin karhu oli jo unohtanut suuttumuksensa repoon, kuinka mies kulkee ja virittelee metsän teille ansojansa. Tulevat siihen nyt kettu ja karhu sekä kysyvät: »Mikä sinä oikeastaan olet ja minkä tähden sinä teet noita meidän teillemme, vaikka et ollut yhteisessä työssä apuasi antamassa?» Siihen mies vastasi: »Mikäkö olen? Olen ihminen ihala, sukukunnan suuri luomus. Tehty olen mullan kakkarasta, mullan kaakusta rakettu, jolle Herra hengen antoi, luoja suustahan sukesi». — »No, eipä tuota juuri uskoisi», arvosteli karhu halveksivasti, »mutta sepä silleen. Sano nyt sitten, miksi noita surmakojeitasi rakentelet meidän teillemme?» Mies koetti vältellä: »Minä kuljen teitä niin monesti, että ne kuluvat minun allani ja paranevat siitä.» Mutta kettu osoitti loukasta ja kysyi uudelleen: »Mitä varten sinä tuon laitit tielle?» Taas mies vastasi vältellen: »Joka ei ymmärrä varoa, se menköön sen alle viisautta oppimaan.» Silloin karhu rupesi häntä nuhtelemaan ja sanoi: »Ihmisen sukua minäkin olen! Minulla on tyhmän miehen mieli ja yhdeksän miehen voima. Kuinka sinä kehtaat tuollaisia laitoksia meille kiusaksi tänne minun metsääni laittaa!» Taas vastasi mies: »Se, joka ei viitsi kiertää, menköön siihen,» mutta kettu suuttui ja rupesi haukkumaan ja manaamaan miestä: »Hävytön olet, kun laitat noita meidän vastuksiksemme teille, että meidän pitää niitä varoa! Mutta minäpäs en loukkaaseesi menekään, vaan katson eteeni, kun kuljen matkoillani?» Silloin mies nauroi ja sanoi: »Älä huoli, kyllä minä sinullekin keinon keksin: minä laitan raudat ja viritän ne niin viisaasti, että sinäkin käyt rautoihin.» Kettu vastaukseksi kehui kyllä hänen hajunsa tuntevansa.
Ruvetaan siinä nyt uhkaamaan miestä. Karhu sanoi: »Minä kaadan sinulta lehmän, koska kuljeskelet täällä meidän teillämme, vaikka et tullut niitä tekemään.» Ja susi, joka sekin oli paikalle saapunut, uhkasi myös: »Minä syön sinulta lampaita ja vasikoita, koska sain kovasti työtä tehdä silloin, kun sinusta ei tiedetty mitään, ja koska nyt ilmaiseksi kuljet meidän teitämme ja vielä tällaisia loukkaita asettelet.» Ja yhdessä sitten varoittivat: »Sinä et saa käydä enää meidän polkujamme!» Mies sanoi siihen: »Minä myös rupean tekemään teitä, koska olen huomannut, että niitä myöten on hyvä kulkea, ja minä lyön kirveellä poikki suuret puut ja raivaan ne pois, jos ette itse jaksa niitä teiltänne pois kantaa. Ja minä kyllä annan teidän kulkea minun teitäni, kunhan tekin annatte saman vallan minulle. Ja lehmiäni ja lampaitani saatte syödä niin kauan, kunnes tie saadaan tehdyksi ympäri Suomen; sen jälkeen ette enää saa syödä.» No, sovittiin siitä nyt, että saadaan kulkea sillä neuvoin, ja karhu sekä susi ilmoittivat syövänsä hänen lehmiään ja lampaitaan siihen asti, kunnes on tehty tie ympäri Suomen. Lopuksi mies sanoi: »Kyllä minä nyt rupean tekemään teitä niin paljon kuin voin», sillä hän ymmärsi, että kuta pikemmin saadaan tiet Suomessa valmiiksi, sitä nopeammin loppuu täältä metsän ja karhujen valta. Ei kuitenkaan jaksanut mies raivata teitä niin pian kuin olisi halunnut, ja niin saivat kontiot ja hukat vuosisatoja rauhassa hänen eläimiään ahdistaa: paljon olisi ollut teitä tarvis, vähäväkiset olivat teiden tekijät.
Mutta täten saatiin nyt sovituksi Ilmolan ja Metsolan välillä, mikä oli tästä lähtien kummallekin puolelle luvallista. Mies sai rakentaa loukkujaan ja kaivaa susihautojaan Metsolan väen pyydystämiseksi, mutta karhu, susi ja kettu saivat puolestaan laillisesti syödä hänen kotieläimiään, jos niin tahtoivat.
Kun sitten mies oli mennyt tiehensä, kysyi kettu uteliaana karhulta, mitä tämä sillä tarkoitti, kun kehui ihmisen sukua olevansa. Karhu siitä selittämään, mitä oli ukko vaariltansa kuullut, että nimittäin oli jossakin maailman nurkalla ollut rikas talo, jossa oli pidetty isoja häitä. Siihen tuli kerjuu-ukko poikineen sitten ja tahtoi ruokaa siitä häätalosta. Mutta eivätpä antaneetkaan, sen kuin sanoivat vain: »Ei meillä ole niin halvoille ihmisille ruokaa kuin kerjäläisille». Siitä ukko kovin vihastui, meni saunaan ja siellä teki sitten konstejansa. Sanoi pojalleen: »Mene katso, mitä hääväki pirtissä tekee!» Poika meni katsomaan, tuli takaisin ja sanoi: »Hääväki seinille hyppii.» Ukko silloin hokemaan: »Hyvä tulee, hyvä tulee, paljon teidän talja maksaa!» Teki konstejansa taas kotvan, kunnes sanoi pojalle toisen kerran: »Mene katso, mitä nyt hääväki pirtissä tekee.» Poika meni katsomaan, niin hääväki jo neljänkontan ovella vastaan tulee. Ukko yhä enemmän hokemaan: »Hyvä tulee, hyvä tulee, paljon teidän talja maksaa.» Tekee, tekee konstejansa ja käskee kolmannen kerran pojan mennä katsomaan. Tämä tulee kiireissään takaisin ja ilmoittaa: »Jo hääväki metsään menee!» Niin muuttui kaikki hääväki kontioiksi metsään, ja vaimonpuolista ovat tulleet vyötikaulat kontiot. Siitä kaikkien karhujen alku matkaan lähti.
Näin puhui karhu sukuperästään, mutta susi heittäysi epäileväksi. »Miten lienee tuo sinun lähtösi», arveli hän, »koskapa samanlaista tarinaa kerrotaan niistä Viron susista.» Tulevat toiset uteliaaksi ja rupeavat pyytämään: »Kerro, kerro, kuomaseni, rattoisampi on tässä vaeltaaksemme!» No, vaikka onkin harvapuheinen ja jäykkäsanainen, niin kertoihan hukka kuitenkin.
»Vapahtaja ja Pietari kulkivat kastamassa sekä opettamassa, ja tulivat erääseen taloon, jossa pidettiin häitä. Pyysivät siinä ruokaa ja yösijaa, mutta ei luvattukaan, jolloin Vapahtaja kirosi talon ja sanoi: 'Kerran vielä te siunausta odottelette!' painoi oven kiinni ja meni. Lähetti hetken perästä Pietarin katsomaan, mitä hääväki tekee — 'seinille hyppivät'; lähetti toisen — 'ulvovat kuin sudet'; lähetti kolmannen — 'susina metsään juoksevat'! Niinpä ovat siitä tulleet sudet ja onpa joskus tavattu hukka, jolla on ollut vaimon vyöllinen ja vaskisolki. Mutta jos ihminen kerran suden täydestä hyvästä sydämestä siunaa, niin silloin susi taas muuttuu ihmiseksi, sillä siunauksen voima on niin suuri…» — »Niin», sanoi siihen karhu ajattelevan näköisenä, »jos tässä oikein todet puhutaan, niin ylhäisemmät, ovat lähdöt karhujen sukukunnalla kuin nyt näistä ilkeistä ihmisistä. Tuollahan on ohto synnytetty luona kuun, tykönä päivän, Otavaisten olkapäillä. Sieltä hänet sitten laskettiin maahan simasaloon ja siellä häntä sinisirkku metsän neiti liekutteli kultaisessa kätkyessä kukkalatva kuusen siimeksessä. Ja kun hänet pyhän virran pyörteellä ristittiin, niin kukapa tuli ristijäksi? Itse Himmerkin kuningaspa tietenkin ja ristiäitinä ja kummina oli pyhä piika pikkarainen. Ja mikä pantiin lapselle nimeksi — mikäpä muu kuin 'lullamoinen, lallamoinen, karva kaunis röyhetyinen, mesikämmen käyretyinen.' Sehän karhujen synty on.»
»Jaa, jaa», myönsi nyt kettu, »monenlaistahan kerrotaan meistä eläimistä, niinkuin esimerkiksi sudenkin synnystä. Kulkihan kerta Syöjätär vesiä ja sylkäisi, jolloin vedestä nousikin ilkeä Kuolatar. Tämäpäs nyt autiolla ja puuttomalla saarella mykelsi hiukan kahta kämmentänsä ja sai siitä vähän nukkaa irti, minkä viskasi veteen. Vesi kuljetti nukan metsän korven kainaloon, jossa sitten tämä karvajalka sykkö syntyi…»
»Aina sinä…!» suuttui nyt susi, mutta kettu tuumi vain kylmästi kertovansa syntyjä syviä, eikä suinkaan omiaan laskettelevansa.
Rauhoittui siitä susi kuitenkin ja rupesi harvakseen taas siinä kulkiessa kertoilemaan: »Kummallisia tarinoita jutellaan susista ja ihmisistä», sanoi hän. »Oli ollut muutamalla miehellä äärettömän saita akka, joka vartioi kaikkea omaisuuttaan aivan syntisen itaruudella. Olipa häneltä kerta varastettu seitsemän markkaa ja siitäkös hän nousi aivan raivoon, haki mahtimiehen ja pyysi häntä etsimään varkaan. 'Mutta jos se koskee omaan taloon?' oli mahtimies varoittanut. 'Koskekoon vain!' tuomitsi emäntä, 'kuka käski mennä ottamaan minun rahojani.' 'Hyvä on', arveli noita ja rupesi tekemään temppujansa ja lukemaan lukujansa. Silloinpa Jumala päätti rangaista emäntää hänen saituudestaan ja kovasydämisyydestään, ja antoi mahtimiehen sanoille kamalan tehon. Kun hän oli aikansa lukenut luottehiaan, rupesikin emännän pieni poika ulisemaan vuoteessa kuin susi, hyppäsi sieltä hetken perästä sutena permannolle ja juoksi ulos. Turhaan emäntä huuteli häntä takaisin ja itki itkemistään, poika oli mennyt. Mahtimies kuitenkin ilmoitti emännälle, että jos hänen omalla kädellään onnistuu antaa sudelle ruokaa, niin se silloin palautuu ihmiseksi.
»Seitsemän vuotta nyt emäntä itki poikaansa ja koetti hyvittää entistä itaruuttansa. Aina kun iltaisin salolta kuului susien ulvontaa, meni hän ulos kuuntelemaan, tuntuisiko joukosta hänen poikansa ääni, ja yöt hän saattoi näin vartioida tähtitaivaan alla tilaisuutta saada antaa pojalleen ruokaa. Tulipa sitten vihdoin joulunaatto, pyhän rauhan yö ihmisille ja eläimille, ja emäntä askaroitsi aitallansa jouluvalmistuksissaan. Surren hän taas muisteli rakasta poikaansa, joka oli sudeksi muuttunut, ja huokasi: 'Kunpa tulisit, rakas poikani, kerta näkyvilleni, niin rakkaalla kädellä ojentaisin sinulle parhaan antimeni.' Silloinpa laskikin harmaa susi käpälänsä aitan kynnykselle ja katsoi pyytävästi emäntään. Voittaen pelkonsa emäntä nyt antoi sille lihaa ja niin muuttui susi pojaksi jälleen. Mutta kauhea nälkä hänellä oli, sillä hän ei ollut saanut niinä seitsemänä vuonna kuin yhden kissan syödäkseen.» Näin puhui susi ja ihmeissään kuuntelivat hänen tarinaansa kontio ja kettu.
Näin puhellessa oli matka kulunut rattoisasti. Mennessään erään tien poikki näki karhu tiellä omituisia, ruskeita palleroita, nuuskaisi niitä ja sanoi ketulle: »Tule sinä nuoremmilla silmilläsi katsomaan, minkä linnun munia nämä ovat.» Kettu tuli ja irvisteli: »Linnun munia! — hevosen kikaroitahan nuo ovat.» Karhu nolostui, suutahti ja poikkesi omalle asunnolleen. Kettu ja sutikainen menivät edelleen, kunnes äkkiä pysähtyivät. Kumpainenkin oli yhtaikaa nähnyt saman omituisen esineen.
IX.
TULEE SUDENKIN VESI SILMÄÄN, KUN KUOPPAAN JOUTUU.
Suu veti suden ritahan,
Kieli kärpän lautasehen.
Siinä oli pystyssä seiväs ja seipään nenässä riippui jaloistaan varis. Kettu tiesi, että siihen oli mies kaivanut kuopan, peittänyt sen ja pannut variksen syötiksi houkutellakseen sinne putoamaan karhuja, susia ja repoja, mutta hän näki heti suden naamasta, ettei tämä sitä tiennyt. Sudella venähti kieli pitkälle ja hänellä rupesi kovasti himottamaan varista. Kettu sanoi välinpitämättömästi: »Onpa siinä tirehtöörille käynyt huonosti — ei ole tainnut muistaa omaa varoitustaan!» — »Mitä varoitusta?» kysyi hukka. »No sitä, minkä kerran teerelle antoi, kun houkutteli sitä syömään jyviä talonpojan tantereita, että 'kerta syö, kahesti katso, kupehelle kummallekin'.» »Ei näy muistaneen», vastasi hukka hajamielisesti ja lisäsi sitten: »Syödään tuo varis.» »Kumpi sen syö?» kysyi kettu ja huomautti: »Ei pyyssä kahden jakoa». »Kumpi ennen ennättää», muljautti hukka siihen vastaan. »Kovin on siitä kilpailusta variksen raato laiha palkka», arvosteli kettu, »mutta jos lisäpalkintoa veikkaan pantaneen?» »Pannaan vaan!» innostui hukka, »jos ennen pääset perille, niin minä saan sinulle lehmän!» Kettu, jolla oli paha mielessä, suostui ja lisäsi vielä: »Jos ennen pääset perille, niin minä saan tänäpänä sinulle kolme jänistä syödäksesi.» Sovitaan niin siinä sitten veikasta.
No eihän muuta kuin lähdetään juoksemaan kilpaa varista kohti. Kettu päästi heti nälkäisen hukan etukynteen ja varoi visusti hänestä edelle menemästä. Hukka törmäsi variksen kimppuun, hyppäsi ja pudota tomahti samalla oksien ja varpujen läpi syvään sudenkuoppaan, mennen puolipökerryksiin säikähdyksestä. Kettu tuli varovaisemmin perästä, kurkisti reunalta ja kysyi: »Mitenkäs kävi, mies?» Susi vastasi haudan pohjalta: »Tännepähän jäin, tähän meni päiväni!», meni nurkkaan kykkimään ja sanoi: »Äh, äh!» Kettu julmettunut silloin ilkkuakseen vastasi: »Siinä sijassa olet, että menee toinenkin päivä.» »Kuinka niin?» kysyy nyt hukka pahaa aavistaen. Repo sanoo: »Nouseppas pois, tokko pääset». Silloin hukka hyppimään ja yrittelemään, mutta eihän se miten pääse ja repo sanoo: »Et sinä pääse pois, ennenkuin tullaan tappamaan, sillä enhän minä voi auttaa sinua sieltä pois.» »Sehän tästä eteen tullee!» huokasi hukka vastaukseksi kohtaloonsa alistuen.
Iloissaan siitä, että oli saanut narratuksi suden kuoppaan, rupesi kettu, jumalaton, nyt tanssimaan kuopan reunalla ja katospuiden päällä, tanssimaan ja lauleskelemaan toisen vahingolla. Mutta eipä malttanutkaan siinä kyllin tarkkaan puiden päällä liikkuessaan hoikkien sääriensä sijaa katsoa, vaan pudota jymähti hänkin yhtäkkiä suden seuraksi samaan kuoppaan. Loppui siinä Mikolta siksi kerraksi laulu ja tanssiminen. Hän säikähti aluksi, luullen suden nyt syövän hänet heti paikalla kostoksi hänen ilkeydestään, mutta eihän susi riepu tiennyt ketun kavaluuden uhri olevansa, kykki vain nurkassansa ja sanoi ketun onnettomuudesta hämmästyneenä: »Äh, äh!» Ketulla siinä palasi heti mielenmaltti ja hän rupesi miettimään, miten tästä puimasta pelastua.
Tuli siinä sitten ilta ja susi sanoi: »Menihän päiväinen armas!» Mutta kettu sanoi, että jos päivällä ruvettiin pääsemään pois, niin se saattoi merkitä pään menoa. Maata jurotetaan sitten yö siinä ja rupeaa päivä pilkottamaan. Ketulla nälkä suolia kurnii. Hän herättää suden ja sanoo haluavansa päästä näkemään, miten ilma on korea tänä vuonna ja mitä olisi syömistä näkyvissä. »Kuule!» ehdottaa hän hukalle, »nouseppas pystyyn sinä, niin minä nousen sinun olkapäillesi katsomaan, joko päivä nousee.» Siitä hukka riepu nousi tyhmyydessään seinää vasten seisomaan, repo hyppäsi hänen olkapäilleen ja pääsi pois haudasta. Kun siinä nyt repo lipekehti haudan äyräällä, pyysi susi häntä auttamaan vanhan ystävyyden tähden, mutta repo sanoi, ettei hän voi auttaa, ja pilkkasi vielä: »Jos sinulla olisi mieltä yhtä pitkälti kuin selkää, niin kyllä pääsisit pois, mutta nyt et pääse!» Sitten hän siirrähti syrjemmälle katsomaan, miten tuossa kävisi.
Ei aikaakaan, niin jo tulee mies kokemaan sudenkuoppaansa ja löytää hukka paran sieltä. Rupeaa sitä tappamaan, iskee, ja susi voivottelemalla valittaa. Kettu silloin huusi mäen rinteestä: »Enkös minä sanonut, että sinun menee pääsikin, kun siinä niin tyhmästi menit kykkimään!» Mies sitten viskasi suden kuopan reunalle luullen häntä kuolleeksi, ja rupesi kuoppansa katosta korjaamaan. Mutta sutikainen virkosikin ja pääsi vähissä hengin metsän peittoon turvaan.
Kettu liuvari oli lähtenyt kiireesti tiehensä katselemaan, mistä saisi aamiaista nälästä hurisevaan vatsaansa. Juostessaan pitkin teeren polkua tuli hän miehen virittämälle linnun rihmalle, johon oli vasta käynyt teeri. Se oli ketulle mieluinen löytö: hän nokkasi rihman poikki, noppasi linnun siitä poikkiteloin suuhunsa ja läksi polkua edelleen hyppäämään. Hätääntynyt teeri ajatteli: »Nyt kävi hullusti, nyt se syöpi minut», ja mietiskeli keinoa, miten pääsisi irti ketun kidasta. Jo arveli siinä:
»Kiistahan tulevi tuuli
Kurjoa kuletettaissa,
Katalata kannettaissa?»
Kuuli kettu siinä teeri paran kysymyksen ja kun oli juuri äsken haistanut tuulen suunnan, ei malttanut olla tietoansa julistamatta, vaan sanoi: »Lännestä» — silloinpa suu aukesikin suureksi, teeri livahti lentoon ja pääsikin oksalle turvaan. Kettu istui harmissaan polulla ja vannoi vastaiseksi:
»Joka vielä teeren saisi,
Ei sille tuulia lukisi,
Eikä säitä arvelisi!»
Mutta tämän verta tätä.
X.
VARAKIN VARIS JALALLA.
Mies vanha variksen ampui,
Tiesi tetren saanehensa,
Koppelon kopannehensa.
Ennen kuin voidaan seurata kettua sen uusille retkille, täytyy kertoa, miten varis oli joutunut jaloistaan riippumaan miehen susihaudan syöttiseipääseen.
Tämä oli keväistä aikaa ja ilma oli täynnä linnunlaulua, minkä Ilmolan aidan takana istuva vanha varis tarkoin pani merkille. Hän oli jo viikkoja aikaisemmin saapunut kotiin pitkältä talviselta talousmatkaltaan siltä, joka oli tullut sovituksi silloin, kun hän yritti pitää harakan kanssa yhteistä taloutta. Heillä oli tullut kerta kiisteleminen: »Kuka tässä matkamieheksi pantaneen? Ei tässä näytetä talossa pysyttävän, jollei matkustettane; toisen pitää kotia hallita, toisen matkoilla käydä!» Niin siinä tinkivät harakka ja varis, kunnes harakka viimein kikahtaa: »Sinä saat matkoilla käydä, minä olen sukkelampi kotona olija; sen pitää, joka kotona on, katsoakin, kääntyäkin!» Myönsihän varis, että harakka oli pyrstön lepsahdukselta ja ruumiin kääntyväisyydeltä käppelämpi ja suostui sitten joka vuosi tekemään pitkät matkansa, jotka ulotti, ihan ulkomaille saakka. Tältä hän nyt taas oli palannut ja istuskeli yksivakaisena koivun latvassa pannen merkille pääskysen pakinan, kun se taas valitti: »Menin Saksaan, sain saappaat, menin Ruotsiin, sain rukkaset, tulin Suomeen, sain sukat, pesin, paikkasin, panin aidanseipääseen kuivamaan, siitä vietiin, varastettiin, kyllä Ristus tietää, onko oikein vai väärin!» Vanhana ja viisaana hänen täytyi hymähtää leivoselle, joka touhuissaan kiipesi taivaaseen päin ja kehui: »Minä menen taivaaseen Jumalata tappamaan!», kunnes vähän ajan kuluttua tulla tömähtikin alas jälleen puolustellen itseään: »Kurikkani jäi, kurikkani jäi!» Mutta kun hän samalla itse näki pihalla Ilmolan vanhan koukkuisen äijän, ei hän malttanut olla tapansa mukaan huutamatta: »Vaari, vaari, tarhas' on klaari!», sekä nauramatta sitten, kun heti perään paikan asukkikäki kukahti: »Käy koukkuun, käy koukkuun!» Mutta vaari vihasi tämän vuoksi käkeä ja kunnioitti varista, joka häntä aina juhlallisesti oikealla nimellä tervehti. Tätä ja paljon muuta varis huomasi siinä Ilmolan pellon takana istuessaan, kunnes nälkä vihlaisi suolta ja se rupesi miettimään, mitä saisi syödäkseen.
Näki se siinä Ilmolan isännän ajelevan huonolla hevosella tunkiota pellolle, lähti lentämään ja huusi miehelle: »Tee kauppaa, tee kauppaa!» Mies katsoi hänen jälkeensä ja heristäen nyrkkiään naurahti: »Mitäs maksat?» »Kolm' markkaa, kolm' markkaa!» huusi varis ja lopetti, kun mies kääntyi jälleen työhönsä ikäänkuin sanoakseen: »En minä niin vähästä myö», huutamalla: »Saat harrjakaiset!» Mutta tämä oli vain sitä vanhan talonvariksen suukoilemista isännän kanssa, ilman sen vakavampaa tarkoitusta, sillä olihan hän, äijäpaha, nyt matkalla mutahaudalle tuonne notkoon katsomaan, olisiko sinne ilmestynyt mitään syötävää. Siellä olikin kaksi korppia haistelemassa talvellisen koiran raadon paikkaa ja juttelemassa valheita toisilleen: »O-o-o-letkos saanut paistia? — O-o-o-len! — Mi-mimi-mist' sitt'? — Ky-ky-kyläst'! — 'Mi-mi-mi-mitä sä sait pa-pa-paistiks'? — Ka-ka-ka-nan!» — »Vai kanan tässä vielä!» hymähti varis halveksivasti ja rupesi tutkimaan mutakuopan reunaa, näkyisikö siinä missään lieron vötkälettä tahi muuta. Mutta ei astahtanut varis monta askelta, ennen kuin aivan jalkain juuresta loikkasikin veteen suuri sammakko hautautuen kiireesti mutaan.
Silloin vanha varis todella heräsi. Hän kallisti päätänsä ja koetti tekeytyä ystävällisen ja hyvänsuovan näköiseksi sekä rupesi puhelemaan sammakolle, joka suurin silmin muljotti häneen veden läpi. Leppoisella äänellä hän sanoi: »Tule ulos mudasta mies, nouse maalle raatikka!», mutta sammakko kurnutti epäilevästi vastaukseksi: »Kurr! En minä tule, sinä raappaat, sinä haiskaat ja raiskaat!» Taas varis koettaa houkutella: »Lotteroinen, tätini poika, nouse maalle!» Sammakko taas varovasti vastaa: »En minä tule! Sinä minut tikintokkaat!» Kolmannen kerran varis makeasti maanittelee: »Minkätähden kultaneitsyt rapakossa makaa? Nouse pois, kullannuppu!» Sammakko yhä vain estelee: »Mutta sinä, mustatakkinen, tossaat minut!» Jo lupaa varis: »Minä teen valan, etten tossaa sinua, kun vain tulet näköisälle!» Ei vieläkään sammakko uskalla, pään vain pistää veden pintaan ja sanoo: »No, alapa vannoa!» Varis vannoo: »Vaa, vaa, en raappaa! Nokka revetköön ja perä haljetkoon, jos vain minä sinut tossaan!» Silloinpa viimein väännäikse sammakko sieltä suohaudasta äyrään reunalle ja paikalla hänet myös varis koppasi kurkkuunsa. Sammakko hätäpäissään viimeisellä hengenretkellään sieltä variksen kurkusta huusi: »Missä vala? Missä vala?» Mutta nielaistuaan sammakon lähti varis lentoon ja rääkäisi pahalla äänellä vastaukseksi: »Vala vatsassa, vala vatsassa!»
Niinpä sanotaankin tämän jälkeen väärää valaa variksen valaksi.
Varis sitten lentää laahusti laiskasti toiselle suunnalle, tyytyväisenä, kun oli saanut tyhjään vatsaansa suuren ja lihavan sammakon. Ei tiennyt vanha rosvo että oli syönyt ihmisen, ihanan neidon, vieläpä kuninkaan tyttären.
Olipa kerran kuninkaan tytär, niin ihmeen ihana, ettei ollut sen kauniimpaa ketään, mutta niin laiska, ettei viitsinyt mitään hommata, eipä edes vaatteita panna päälleen. Ainoa, mitä hän muisti tehdä, oli vain miettiä omaa kauneuttaan ja sitä itselleen lisää toivoa, yhäti huokailen: »Kunpa olisin vielä kauniimpi!» Tulivatpa sitten kerta toiset sisaret maljasta ja tarjosivat hänellekin marjojansa, mutta hän oli niin laiska, ettei viitsinyt edes niitä suuhunsa viedä, vaan sanoi ainoastaan: »Kunpa menisi ruoka vatsaan erikoisetta syömisettä!» Silloin katsoi Jumala kaiken tämän synnilliseksi pilkaksi ja rankaisi tyttöä muuttamalla hänet sammakoksi, ja siksi ei Suomessa kukaan halua sammakkoa tappaa, koska tiedetään, että se on ihmisen sukua.
Se nyt oli sammakon seikka, mutta siitä ei varis huolehtinut, vaan mennä luovaili hiljakseen, kunnes rinnalle ilmestyikin harakka kikahtelemaan. Harakka oli iloisella päällä kuten tavallisesti, ja nyt varsinkin sen vuoksi, että hänellä oli sievät pojat pesässä männikössä. Hän pyyteli varista reilusti luokseen kestiin synkkään saloon, kuusen naavoja syömään. Sellaista leikkiä lasketti harakka, mutta ei varis suuttunut, kun oli vatsa täynnä, — sanoa jorahduttipa vain: »Aijjai veikkonen, niitä sinun kestejäsi, eihän niistä ole mihinkään! Toista ovat toki minun kestini, kun lähdetään rikkaan riihen eteen, — mutta siellä pitää noukkiman ja katsoman!» — »No, mennään katsomaan!» kikahti harakkakin innostuneena ja niin sitten lennettiin Ilmalan riihen edustalle.
Mutta nyt kävikin niin, että Ilmolan ukko oli menossa susihaudoilleen ja halusi mukaansa uutta syöttiä sen varalta, että linnut olisivat entisen pois nokkineet Ja koska varikset ja harakat olivat koko päivän rähäköineet riihen edustalla tapellen siihen heitetyistä kalani suolista, oli äijä mennyt riiheen piiloon saadakseen jonkun ammutuksi. Nyt sattui niin hullusti, että juuri tällöin saapuivat paikalle varis ja harakka, joista edellinen oppinsa mukaan »kerran söi, kahesti katsoi, kupehelle kummallekin», mutta jälkimmäinen alituiseen hyppiä koikkelehti sinne tänne, miettien, että »pihalinnulla pitää olla silmä edessä ja takana — ei se saa katsoa ällöttää yhtäännepäin.» Silloinpa ukko riihestä kolkkasi nuolellansa variksen, joka siinä yksillä sijoillansa seistä kopotti, ampui ja pisti konttiinsa sekä läksi sudenkuopilleen, joista ensimmäisen syöttiseipääseen ripusti saamansa saaliin.
Mutta sen pituiselta nyt tätä varisjuttua.
XI.
EI KETULTA KEINOJA PUUTU.
Min rastas raataa,
Sen pyyhyt pyytää.
Onneton ottaa,
Vaivainen varastaa.
Kovasti oli nyt ketulla nälkä ja harmi mielessä, kun omaa tyhmyyttään päästi teeren suustaan lentämään. Hän juosta liuvaili sinne tänne katsellen, mistä sattuisi saamaan jotakin syötävää, kun tulikin samalla Ilmolan hakaan, jossa oli tamma varsoineen. Varsa makasi hietikolla tyytyväisenä, ja häntä oli latvasta vahva, mutta juuresta ohut, niinkuin varsalla on. Kettu ihastui, että tuo se nyt tuosta pian putoaa hänelle suuhun, ja niin rupesi hän odottamaan varsan hännän putoamista. Kävi siinä jo toisiakin eläimiä katsomassa, mitä nyt Repolaisen isäntä haassa makailee, mutta Mikko ei puhunut mitään, päiväkauden vain siirryskeli varsan jälessä, käpälänsä päällä makasi ja odotti hartaasti, milloinka häntä pudota tupsahtaa. Ja nälkä oli hyvin sekä ikävä kuunnella toisten ilkuntaa — näille oli lopuksikin pitänyt ilmoittaa, miksi hän oli tullut hakaan makailemaan — että »tuskin saat, tuskin saat!» Viimein läksi tamma varsoineen kotiin ja häntä meni sitä lyytä tiehensä, jolloin toiset rupesivat kutittelemaan Mikko Repolaista: »Kutti, etpä saanutkaan!» Mutta Mikko tekeytyi ynseäksi ja vastasi pois lähtiessään leukapielestä olkapään yli: »En minä olisi toki huolinutkaan!» Lähtee juosta lipottelemaan ja nälkä kovasti suolia kurnii, mutta kiukku vielä enemmän mieltä, sillä hänhän oli odottanut, ettei ainoastaan varsan häntä, vaan vieläpä vanhan tamman pitkällä oleva huulikin putoaisi. Ja nyt täytyi tunnustaa, ettei hän saanut häntää eikä huultakaan!
Näkeepä kettu silloin Ilmolan aidan takana juostessaan, kuinka talosta päin matalalla ja kiireesti lentää korppi, pahan omantunnon näköisenä kuten varas ainakin. Suussaan sillä on pyöreä ja valkoinen kimpale, mikä lieneekin. Kettu katsoo, minne päin korppi lentää, ja lähtee sinne kiireesti juoksemaan.
Kettu oli nähnyt oikein: korppi oli ollut Ilmolan talossa varkaissa. Emäntä oli leiponut juuston ja pannut sen ulos nurkan rakoon pistetylle laudalle kuivamaan. Tämänpä oli huomannut sivu lentävä korppi ja heti viekkaasti neuvonut: »Pane viikate päälle, tulee varis ja viepi sen siitä!» No, emäntä meneekin viikatetta hakemaan, mutta silloinpa korppi sieppaakin juuston ja lähtee lentämään, lentää korpeen korkeimman kuusen latvaan. Siellä yhdyttää hänet kettu, ennen kuin hän ehtii maistaakaan makealta tuoksuvaa tuoretta juustokimpalettaan.
Ketun tulo ei korppia mitenkään hämmästyttänyt, sillä he olivat vanhastaan niinkuin hiukan ystävyksiä. Oli nimittäin harakka kerran räkästellyt ja nauranut korpille, jotta hän osaa paremmin laulaa. Korppi oli siihen tyynesti sanonut, että mitäpä tuosta on tuommoisesta äänestä kuin harakan, mutta tämä oli yllyttänyt ja kiusannut: »Koettele oppia, osaatko!» Otettiin siinä silloin kettu tuomariksi ja korppipa nyt koikahuttaa: »Kronk! kronk!» Kettu kuuntelee tätä kallella päin ja sanoo tärkeästi: »Koreampi on korpin ääni ainakin kuin harakan — harakka tanterennokkija räkähtää kuin sika ruuhkakoolla!» Mutta siitä oli se seuraus, että korppi rupesi pitämään itseään vallan etevänä laulajana ja oli mahdottoman arka tästä taidostaan sietämättä moitetta siinä suhteessa ollenkaan. Tämän tunsi kettu hyvin ja päätti koettaa, eikö siitä koituisi keinoa, millä saisi korpilta juustopalasen puijatuksi.
Tullessaan kuusen juurelle huomasi kettu heti, kuinka korppi pisti kaulansa pitkälle ja uteliaasti katsoi häneen. Silloin Mikko kuin hämmästyneenä pysähtyy, katsoo ihastelevasti korpin puoleen, kumartaen prallailee ja sanoo kuin puoleksi itsekseen: »Kuinka korea lintu onkaan tuo korppi, kauneudelta aivan kuin taivaan kaari tahi riikinkukko!» Korppi tämän kuullessaan pöyhistelee mielihyvästä ja itserakkaudesta, mutta Mikko muuttaakin äänensä valittavaksi ja surumieliseksi sanoen: »Vahinko vain, ettei sillä ole laulunääntä, vaan on sen ronkunta rumempaa kuin karhun kiljunta!» Kovin nyt tästä ällistyi ja pahastui korppi, kun kettukin, joka aikaisemmin oli julistanut hänet paremmaksi laulajaksi kuin harakan, kielsi häneltä äänen kokonaan. Mutta kettu vain kavalasti jatkaa: »Jos minä tietäisin, että sillä todella on ääntä, niin minä toimittaisin sen lukkariksi — mutta mitä sillä tyhjällä!» Kiivastuksissaan karjaisi nyt korppi: »Kronk! On minulla ääntä!» Silloin tietysti juusto tipahti hänen suustaan ja vieläpä aivan suoraan alla odottelevan ketun kitaan. Nolona jäi korppi oksalleen sadattelemaan kirottua tyhmyyttään, mutta kettu lotaisi juuston vatsaansa ja läksi hyvillä mielin juosta jutkuttelemaan tiehensä.
Tällä välin harakka onnellisena pesällään poikiansa puhutteli, kikahteli, lepsautteli pyrstöänsä ja lorusi: »Iisakki, Iisakki, tul' rieskaa syömään, tul' rieskaa syömään!» Kaukaa jo kuuli kettu harakan rähäkän ja koska juusto ei ollut voinut kokonaan hänen nälkäänsä sammuttaa, pani hänen ilkeytensä miettimään, millä keinolla saisi harakkaakin petetyksi. Jopahan hoksasikin keinon.
Ei muuta kuin hyvin vilpittömän näköisenä katsella killistelee puita tyvestä latvaan, kiertelee, kaartelee ja tarkastelee, kunnes ikäänkuin sattumalta saapuu harakan pesäpuun juurelle. Siihenpä pysähtyy ja sitä katselee, sitä siinä kiinteästi ja vakaasti tarkastelee, mutta ei sano mitään.
Oudostuu tästä jo harakka kovin ja rääkynän laatii revolle, kysyy: »Mitä sinä, reporeuhka, siinä katsot ja killistelet? Etkö ennen ole puita nähnyt?» Ei ole repo tietävinäänkään, vielä vain tarkastelee, kunnes jo vastaa: »Eipä ole nähty ennen näin hyvää suksipuuta. Hakattava tämä on!» Tästäkös harakalle hätä ja hän repoa rukoilemaan: »Älä hakkaa, repo kuomani! Minulla on täällä viisi poikaa ja ne kuolevat kaikki, jos tämä puu kaatuu.» Kettu julmuri istahtaa puun juurelle, on yhä puuta tarkastelevinaan, kehuu sen sopivaisuutta suksipuuksi ja murajaa itsekseen muka mietteissään; harakalla puussa on kova hätä poikainsa puolesta. Sanoo kettu lopuksi kuin leppyneenä: »No, jos annat minulle yhden pojistasi, niin jääköön puu paikoilleen.» Arvellen sillä pelastavansa toiset poikansa harakka surustaan huolimatta uhraa yhden, viskaa ketun kitaan, joka huuliaan nuollen luikkii tiehensä nauraen harakan tavattomalla tyhmyydellä. Suruissaan tämä jää menetettyä lastansa räkättäen itkemään.
Kettu veijari heräsi seuraavana aamuna varhain ja tunsi taas vatsansa perin tyhjäksi. Miettiessään aamiaisen alkua hän muistikin eilisen harakan ja sen tyhmyyden, naureskeli itsekseen ja läksi juosta litvittelemään sinne päin, missä harakan pesä oli. Kuin sattumalta hän taas ilmestyi pesäpuun juurelle ja istahti siihen sitä vakavana tarkastelemaan. Kun harakka heräsi ja pisti päänsä pesän laidan ulkopuolelle, oli ensimmäinen minkä hän näki, eilinen suksipuun hakija, itse Mikko. Vihlaisi silloin harakan sydäntä ja hän hätääntyneenä ja pahaa aavistaen taas kysymään: »Mitä, reporeuhkana, katsot puuhun?» »Katson», vastasi repo, »että näin hyvää suksipuuta ei ole toista. Kyllä minun nyt on tämä kaadettava.» No, harakka taas rukoilemaan, kunnes kettu tyytyy jälleen jättämään puun paikoilleen, kunhan saa yhden pojista. Ja kun oli saanut sen, niin meni, julmettunut, vain naureskellen tiehensä.
Suuri on nyt suru harakalla, kun on jo kaksi kaunista poikaa häätynyt antamaan. Itkee ja kikahtelee siinä ikäväänsä. Kuulee sen hänen hyvä ystävänsä nuorempi varis, huomaa, etteivät nyt ole asiat oikein, ja lähtee lentää laahustamaan ja katsomaan, mikä männistön harakkaa vaivaa. Tulee pesälle, huomaa perheen pienuuden ja kysyy paikalla: »Mihin pojat ovat joutuneet?» Kun harakka silloin nyyhkyttäen kertoo, mitä on tapahtunut, sanoo hämmästynyt ja vihastunut varis: »Olet sinä aika pöhkö! Millä kettu mitään puita kaataa! Eihän sillä ole puukkoa eikä kirvestä, eikä se puremalla puita poikki saa!» Huomasi harakkakin nyt tyhmyytensä ja päätti olla vasta viisaampi.
Jo aikaisin seuraavana aamuna harakka näkee, kuinka kettu tulla kaartelee, taas muka puita tarkastelee ja katselee, kunnes lopuksi istahtaa hänen pesäpuunsa juurelle. Kun harakka sitten pisti päänsä pesän laidalta näkyviin, sanoikin kettu pitkittä puheitta: »En ole löytänyt vieläkään näin hyvää suksipuuta, joten minun nyt täytyy se kaataa. Jos kuitenkin annat vielä yhden pojistasi, niin seisokoon kannollaan.» Harakka muka vieläkin heittäytyi rukoilemaan poikainsa puolesta, mutta kettu sanoikin nyt jyrkästi: »Ethän sinäkään minua säälinyt, kun sain kerta ämmän kanan kiinni; räkätit siinä niin, että ämmä ehti perääni lennättämään ja otti kanansa pois. Miksipä minä siis sinua säälisin?» Silloin harakka rämähti nauramaan ja herjasi kettua: »Millä sinä puita kaadat? Eihän sinulla ole puukkoa eikä kirvestä, ja vähät kai sinä hampaillasi! puita kumoon saat!»
Harakka luuli, että nyt se hänelle ankarasti vihastuu, mutta eipäs. Kummastuneen ja nolostuneen näköisenä, mutta aivan rauhallisena kettu kysyykin vain harakalta: »Aivan niin! Akkahan se on todellakin mies aseetonna. Kenpä sinulle tämän neuvoi?» Ällistyneenä harakka ei huomaa varoa, vaan kielittelee: »No varis.» — »Mikä varis?» — »No tuo notkoniityn varis.» — »Kyllä minä hänetkin petän», vannoo silloin repo ja lähtee tiehensä.
Juosta lipotellessaan kettu nyt miettii, millä keinolla saisi tuolle viekkaalle varikselle kostetuksi. Hän tuntee sen hyvin, se on variksista nokkelimpia, ei anna ampua itseään ja välttää vaaran. On repo taas keksivinään keinon, juoksee sinne niitylle ja heittäytyy heinikkoon kuolleeksi, työntäen kielen pitkälle suusta. Siinä hän rauhallisesti makaa ja odottaa kärsivällisesti.
Jopas saapuukin varis takaisin kotiniitylleen aamulennoltaan, huomaa pitkin pituuttaan makaavan ketun, huomaa kielen ja kaikki sekä sanoo: »Syödään vaah! syödään vaah!» Kiertää sitten kettua ja odottaa, mutta toinen ei liikahda. Menee takapuolelle, kurkistaa hännän alle ja sanoo kehuen: »Rasvaa kaikki!» Toinen ei vain liikahda. Silloin varis kiertää toikkaroipi ketun eteen ja pistää terävällä nokallaan makaajan kieleen. Nappaa, nappaa toisenkin kerran, mutta silloinpa kettu tomahtaakin pystyyn ja kaappaa variksen hampaisiinsa, saaden pyrstöstä kiinni, ja sanoo pilkaten: »Ähäs, jopas se iso viisaskin pettyi!» Jo luuli nyt varis viimeisen hetkensä tulleen, mutta rupeaa kuitenkin puhuttelemaan repoa. Sanoo:
»Mennään nyt tuonne Ilmolan aukean laitaan, että ihmisetkin saavat nauraa, kun sinä varista rupeat elävältä syömään!» Ei kettu sitä varikselta kiellä, vaan suussaan lähtee häntä sinne kantamaan. Tullaan sinne, niin varis sanoo: »Pahahan on lintua pyrstöstä päin syödä — anna kun käännyn ja pistän pääni kitaasi, niin äsken vasta vatsaasi luistan.» Tämä neuvo oli ketusta hyvä, hän ei huomaakaan siinä ajatella, että varis osaa lentää, vaan päästää hänet suustaan, että tämä saisi päänsä kitaan päin kääntää — silloin tämä onkin samassa siivillään ja ilmassa sekä huutaa: »Olitpa mies saamaan, mutta et syömään!» Kettu sydäntyy itseään sadattelemaan ja huomaa, ettei kaikki metsän viisaus sentään ole hänen päässään.
»Ja eipä ole kumma, jos nolosti käypikin, kun tällainen mies rupeaa seikkoihin varisten, korppien, harakkain ja muiden roskalintujen kanssa!» julistaa hän mietteittensä tulokseksi ja päättää lähteä miesten seuraan, hakemaan vanhoja tovereitansa sutta ja karhua.
XII.
JÄNIKSELLÄ ON PITKÄT SÄÄRET, TAKAISET JALAT KEVELÄT.
Jänis juoksi, pää järisi,
Perä pyöri, pelto liikkui.
Mutta eihän sitä niinkään helposti seikkailuista irti pääse, kun on ruvennut kerta niihin joutumaan. Sen sai kettukin kokea vaeltaessaan kotiansa kohti, jossa ei ollut käynyt hyväiseen aikaan. Hän kulkea litvitteli pitkin lammen rantaa, kun samalla kohtasikin jäniksen, joka siinä säikähdyksissään hypellä pemahteli minne sattui. Kettu rupeaa häntä nyt maanittelemaan toivoen voivansa houkutella hänet vaaranpaikkaan järveen tappamaan itsensä, saadakseen sitten syödä hänet. Hän sanoo: »Jänis jäppä-, juppaniska, eikö ole, veliseni, vaikeaa elämäsi, kun sinun aina täytyy kaikkia pelätä ja alati pakomielellä olla? Hyppäisit vaikka tuonne lampeen, niin heti loppuisi pelkosi?» Jänis siitä innostuu, mennä leuhkaisee järven rannalle ja sanoo: »Hukutan itseni enkä rupea aina olemaan täällä pelkopäisin!» Ranta sattui olemaan siitä kohti matala ja siinä vielä vedessä iso hako. Jänis ponnahtaa nyt sen päälle. Olipa siinä haon vieressä matalalla vedellä päivää paistattamassa iso hauki, joka säikähti jänistä ja läksi uimaan pakoon, kovasti porskahduttaen vettä lähtiessään. Jänispä siitä ällistyi ja arveli, että ehkäpä on häntäkin pelkääviä, käännälsi taas rannalle takaisin eikä hukuttanutkaan itseään. Kettu oli nolona, mutta ei ilmaissut mitään, vaan ehdotti, että lähdetäänpä nyt sitten yksissä käymään, koska kerran yksiin satuttiin. Lähdettiin, ja jänis vain hyvillä mielin miettii, että ehkäpä hän ei olekaan niin pelkuri kuin on luullut ja ehkäpä on niitä, jotka häntäkin pelkäävät.
Kuljetaan nyt kahden ja keskustellaan kulkiessa. »Mikä siihen on syynä», kysyi jänis, »että sinä aina katsot jälkeesi, jos vähänkin jokin risahtaa?» — »Kun ei ole hännässä silmiä», vastasi kettu ja kysyi vuorostaan: »Miksi sinä sitten aina hyppäät tien viereen?» — »Kun en pääse tien alle!» kuittasi jänis tämän kysymyksen sukkelasti ketun suureksi harmiksi. Kettu nyt rupeaa haastelemaan jänikselle lipevästi: »Niin niin, pahahan sinulla on elämä täällä metsässä, kun ei sinua kukaan pelkää. Eikähän se kumma olekaan, kun sinä veliseni olet kaikelta laadultasi pian kuin vaivaistukki! Ei ole perälläsi peittoa enempää kuin järjettömällä muulloinkaan, kun on koko häntä palanut pois!» Näin siinä kettu ystävällisen puheen varjossa koko ajan jänistä herjaa, mutta itseään ylistää: »Katsoppas minua, kuinka minä olen luikea ja litvakka elävä. Minua pelkäävät kaikki, sillä minulla on niin pitkä häntä, että etäältä luullaan minua sudeksi. Mutta sinua ei pelkää kukaan!» Jopa silloin suutahtaa jänis ketulle ja rupeaa leuka väkättäen haukkumaan: »Kyllä minun korvani ovat yhtä pystyssä ja yhtä pitkät kuin jonkun toisenkin, niin että älä ainakaan korvilla kekkaa! Ja lähdetäänpä juoksemaan, niin nähdään, kenen korvat sukkelammasti viuhkaisevat!» Tärkeänä nyt kettu taas selittää: »Joka oikein juoksemaan pääsee ja pystyy, niin se myös päänsäkin hallitsee, Ei se pane tuupin taapin, vaan pitää päänsä yhtä tasaisesti kuin veden virrassa, ja vielä nappaa sinutkin kiinni.» Ei nyt jänis kuitenkaan todestansa halunnut kilpajuoksuun, varsinkin koska hiukan pelkäsi ketun viimeistä salamyhkäistä puhetta siitä, joka voisi napata hänet kiinni. Harmitti häntä kuitenkin ketun herjaus ja kerskailu, joten hän muistaen äskeisen hauin säikähdyksen rupesi tivaamaan: »Pannaas vetoa! Minä näytän, että minua pelätään.»
»Annatko suusi revetä ristiin, jos häviät?» kysyi kettu pahanilkisesti.
»No vaikka!» kerskasi jänis ja niin lähdettiin kävelemään.
Havaitsipa jänis silloin lammaslauman aidan vierellä ja kun vanhastaan tiesi lampaan araksi, niin eipä muuta kuin meni ja hyppäsi joukkoon. Lampaat siitä pelästyivät ja lähtivät laukkaamaan joka haaralle. Silloin jänis rupesi nauramaan ilosta ja nauroi niin mahdottomasti, että yhtäkkiä suu repesi ristiin, ja siitä ruveten on ollut jänisten ylähuuli halki. Mutta kettu sanoi ilkeästi: »Sinä siis kumminkin hävisit vedon, koskapa huulesi repesi halki!» Nytpä jänis rupesi Repolaista haukkumaan: »Sinä olet suuri petturi vanhuudesta ollut, eikäpä ihme, että minut petit, koska petit ennen karhunkin, joka on viisaampi kuin minä. Mutta kyllä sinulle vielä kostetaan!» Kovasti siinä nyt suututaan toisilleen ja ruvetaan toraamaan keskenään. Sanotaan, että nyt on tässä käytävä sota ja koetettava, kumpi on herra näillä tanterilla. Pannaan siinä sotamäärät kumpaisellekin ja sanotaan: »Sinne lähdetään nyt kilpaa koettelemaan, ja kumpi vain pääsee siitä rajasta ensiksi yli, sille pitää tämän valtakunnan kuuluman ja toisen pitää lähteä pois.» Kettu tässä näin toimittaa ja jänis kuuntelee kallella päin, mitä kettu juttelee. Jänis samalla miettii, miten saisi tuon ryökäleen petetyksi. Jo on kettu mielestään kaikki selvittänyt ja ehdottaa jänikselle: »Joko sitä koetellaan?» Jänis vain huulet ristissä murahtelee: »Enpä häntä vielä tiedä, kunhan tässä ajattelen.» Kettu jo pitkästyy odotusta ja rupeaa moittimaan: »No ajattele sievään!» Jänis kuulee harakan liikahduksen, rupeaa katsella killistelemään taivaalle ja vastaa äkäisesti: »Ajatellaanhan tässä parasta aikaa!» mutta siirtyilee samalla hiukan lähtöviivasta ohitse kuin vahingossa. Jo ehtii siihen harakka heidän päälleen, näkee ketun ja kikahtaa ilkkuvasta »Etpä osannut varista kiinni pitää, vaikka sait, mokomakin suksipuun hakkaaja!» Kettua tämä harmittaa, hän katsella killistelee harakkaa ja unohtaa koko sotansa jäniksen kanssa. Mutta tämäpä sillä aikaa hiipii yhä loitommaksi, kunnes äkkiä puhaltaakin pitkän laukan ja voittaa siten auttamattomasti koko sodan, saaden haltuunsa nämä metsämaat. Liian myöhään huomaa tämän Kettu Repolainen, nolostuu ja lähtee juosta litvittelemään tiehensä jupisten itsekseen: »Se Jussi on julmin jutuissa!»
XIII.
OPIKSI KOIRALLE KYLMÄ SAUNA.
Kurki istui kannon päässä,
Märän mättähän nenässä,
Sormiluitansa lukevi,
Jalkojansa nostelevi.
Kovin tätä ketun kotimatkaa kestikin kauan ja Mikko oli itsekin siitä sekä kyllissään että pahoillaan, varsinkin kun ruoansaantipuoli oli koko ajan ollut hyvin laihaa. Jäniskin, jonka kettu oli sodan lopuksi päättänyt nitistää hengiltä, oli osannut keplotella tiehensä hänen ulottuviltaan, ja niin siinä nyt täytyi laihoin vatsoin mennä litvitellä. Mutta vieläkään eivät Repolaisen seikkailut olleet päättyneet, vaan jatkui niitä, kuten seuraavasta tullaan näkemään, aivan erikoisella ja harvinaisella tavalla.
Seikka oli semmoinen, että tämän saman lammin päässä olevalla suolla kettu äkkiä näkikin vanhan toverinsa kurjen. Hän koetti livistää sivu aivan huomaamatta, mutta ei päässytkään, vaan kutsui kurki hänet korkealla äänellä vieraakseen. Tunsi kettu kurjen, muisti, kuinka se kerran oli hanhen kanssa kilpaillut ja sanonut: »Koreampi on minulla ääni!» Syytä olikin leveäsiivellä näin kehua, sillä raaoilla kuohusoilla se pohjoistuulella vonkahuu kovalla ja helakalla äänellä. Hanhi oli siihen lonklatellut: »Mitä siitä äänen komeudesta, sillä tyyli se rahaa maksaa! Laulapas niinkuin minä!» Olivat lintujen laulutuomarit silloin tuominneet hanhen etevämmäksi laulajaksi, kun hän osasi tyylin; kurki kun ei osannut, niin menetti riidan, mikä oli ketusta ilmeinen vääryys. Mutta niinpä on vieläkin maailmassa, että yksinpä hanhen lonklatus on ihaninta ääntä etevämpi, kun se vain tapahtuu tyylin mukaan! No niin, kurki siis kutsui ystäväänsä kettua luoksensa, eikä tämän auttanut muu kuin mennä. Hän tuli suolle, laati terveiset ja niin ruvettiin keskustelemaan. »Mitä varten sinä», kysyi kettu, »laulaessasi aina nostat nokkasi ilmaan?» Ruokaa vieraalleen laittaessaan kurki nyt selitti, että muinoin kurjet karpaloita nokkiessaan lauloivat nokka maassakin, kunnes kerta eräälle mennä hulahti käärme sisään. Siitä alkaen kurjet aina laulavat vastakkain ja nostavat päänsä, ylös. »Vai siksi te sillä tavalla laulatte!» ymmärsi nyt asian kettu ja rupesi tarkemmin seuraamaan kurjen ruokapuuhia.
Syynä siihen, ettei kettu halunnut mielellään kurkea tavata, oli muuan aikaisemmin tapahtunut seikka. Aikoinaan he nimittäin olivat asuneet naapureina, hän mäen rinteessä luolassa, kurki siinä edustalla suolla. Oli sitten kettu laittanut rokan ja kutsunut kurjen vieraakseen, kaatanut rokan sileälle kalliolle ja käskenyt syömään. Kurki koetti nokkia kalliolta, mutta ei tietenkään saanut terävällä nokallaan mitään, vaan pieksi sen sälöille. Kettu sitä vastoin lakki rokkaa kalliolta aivan iltikseen, sillä hänellä on laaja ja lauhkea kieli. Nähdessään kurjen puuhat sanoi kettu ilkamoiden: »Liikkuupa minun lipani, ottaako sinun orasi?» Nolona vastaa siihen kurki: »Ei ota minun orani», ja lähtee tiehensä mokomista kesteistä vannoen ketulle harmaata kostoa.
Ketun menettely ystäväänsä kohtaan oli sitäkin rumempaa, kun hän oikeastaan sai kiittää kurkea siitä, että oli kerta pelastunut nauriskuopasta. Miten olikaan kettu huolimattomasti sattunut juosta humpailemaan, niin että pudota mätkähti syvään nauriskuoppaan, josta ei jaksanutkaan hypätä pois. Istui siinä ikävissään ja hädissään aikansa, kun tapahtui jotakin vielä ihmeellisempää: samaan kuoppaan tulla humahti hänelle toveriksi kurki, niin että pitkä kaula oli mennä kaksin kerroin. Ruvetaan siinä sitten yhdessä tuumimaan, millä ihmeen tavalla päästäisiin kuopasta pois, ja kettu nyt kaikkia mahdollisia ja mahdottomia keinoja esittämään, mutta kurki kyllästyy ja sanoo: »Äijä on sinulla tuumia, mutta ne ovat kaikki hajallisia, — minulla on yksi tuuma, mutta luja!» Ihmeissään kettu kysyy: »Mikäpä tuuma sinulla on?» »Ka minulla on», selittää kurki, »sellainen tuuma, että kun tämän nauriskuopan isäntä tulee, niin me heittäydymme molemmat kuoliaiksi. Silloin se ottaa sinut ensimmäiseksi ja sanoo: 'Repo rukkako on siihen hukan kanssa tapellessaan pudonnut', silittelee ja pistältää sinut äyräälle, mutta minua se ottaa sorkista ja sanoo: 'Lempoko tuonkin ruojan lienee tuohon kuljettanut' ja viskaa äyräälle.» No niin, heittäydyttiin sitten kuoliaiksi. Jo tuleekin mies ja katsoo, näkee kaikki ja sanoo: »Onpa niitä nyt kertynyt ja kuolleita kaikki!» Ottaa revon, silittelee sitä ja mutisee: »Repo rukka on vasta kuollut, ihan on lämmin» — heittää kuopan reunalle. Ja sitten sieppaa kurkea sorkista ja heittää hänetkin äyräälle sanoen: »Lempoko tuonkin ruojan lienee tänne kuljettanut», mutta siinä samassa kun äyräälle ehtivät, olivat kuolleet myöskin eläviä, toinen jaloillaan, toinen siivillään vilistämässä. Kun nyt kettu tällaisen palveluksen jälkeen niin ilkeästi oli viitsinyt pelastajaansa tuolla rokan syönnillä huiputtaa, ei ole kumma, ettei hän halukkaasti mennyt kurjen luo, mutta mennähän kuitenkin täytyi.
Kurki laittoi nyt vieraalleen ruoan, kaatoi sen kirnuun ja käski ketun syömään. Itse hän sieltä pitkällä kaulallaan otti, urkki, kurahteli ja kiitteli, mutta repo ei saanut muuta, kuin mitä laiteille kurjen nokasta tipahteli, ja sotki itsensä ruokaan kokonaan. Jopas kurki muistaa kysyäkin revolta: »Ottaapa minun orani, liikkuuko sinun lipasi?», ja täydelleen nolattuna piti revon myöntää: »Ei liiku minun lipani.» Rupeaa nyt kurki yhä enemmän entisiä muistelemaan ja kysyy: »Muistatko kuomaseni, kuinka minulla silloin kerta, kun tyhmyydessäni jäin tänne talveksi, ei ollut mitään syömistä ja sinä sitten minua elätit ehdolla, että kesän tullen opetan sinua lentämään?» — »Ka muistanhan minä», myönsi repo. »No, nyt opetan sinut lentämään», sanoi kurki, »istuudu selkääni, että nostan sinut ilmaan, jotta sitten oppisit lennon taidon.» Kettu on jo hyvillään ja sanoo: »Ka kun opetat, niin hyvä on, äsken minusta mies tulee, kun lentämään saan oppia», ja niin hän astuu rohkeasti kurjen selkään. Kurki lenti, lenti ylähäksi, kunnes heitti sieltä ketun maahan, niin että tämä pyörryksiin paiskautui, ja laskeusi sitten itse takaisin kysymään, kuinka maistui revosta lentäminen. Nähdessään toisen loukanneen itseään hän opettaa: »Kuule, ethän sinä tainnutkaan häntääsi pyörittää?» »En.» — »No nousehan uudestaan selkääni ja kun lähdet lentämään, niin pyöritä kovasti häntää.» Ei ole vieläkään kylliksi mieltä miehen päässä, vaan taas nousee repo kurjen selkään; kurki hänet paiskaa korkealta maahan ja jalka poikki siinä ketulta riuskahtaa. »Minkälaista oli, reposeni, lentämisesi?» kysyy taas kurki vaivaiselta Mikolta, joka töin tuskin saa sanotuksi: »Hyvä oli, mutta jalkani katkaisin.» »No», sanoi kurki, »kun katkaisit, niin katkaisit», ja lenti tiehensä. Ja niin toteutui jäniksen ennustus, että ketulle vielä kovasti kostettaisiin hänen petollisuutensa.
Mutta kettu jäi siihen jalkaansa parantelemaan ja kuunteli, kuinka leppälintu kysyi ujosti: »Onko piialla vilu?», tiainen kerskaili voimillaan: »Yksi jouhi pyyn pitää, rastas kaksi katkaisee, vaan minä itse kolme pokautan poikki», vikla huusi valittaen nimeänsä ja koko Metsola tuntui yhtyvän lopuksi nauruun siitä, kuinka itse Mikko mielevä mies oli pahoin tullut puijatuksi ja perinpohjin petetyksi. Metsolassa kuitenkin paranevat vammat pian ja niinpä oli kettu kohta taas entisillä retkillään, kuten seuraavasta hyvin nähdään.
XIV.
MIES MIESTÄ, KAKSI KARHUA VASTAAN.
Jo tästä jokin tuleepi,
Luiden luske, päide pauke,
Hammasten hajoitusvuoro.
Mutta ennen kuin voidaan ruveta kertomaan näistä kettu liuvarin uusista kepposista, täytyy hetkiseksi siirtyä kuvaamaan, miten karhu, joka tien teossa julistettiin metsän kuninkaaksi, oli sen jälkeen aikojansa Metsolassa elellyt. Oli äijä parka, mesikämmen, nukkunut talven konnullaan kaikessa rauhassa, kunnes oli tuntenut kevään tulevan, herännyt ja lähtenyt liikkeelle marjoja ja juuria katselemaan. Mutta sitä ennen oli makaillut vielä mielikseen lämpimässä pesässään eukkonsa ja kahden villavan poikansa kanssa ja kertoillut heille vanhaa karhutietoa, mitä oli suvussa polvesta polveen säilynyt.
Olivat karhunpojat kysyneet: »Miksi täytyy meidän karhujen näin maata talvi pimeässä pesässä? Eiväthän makaa kettu eikä hukka kuoma, vaan iloisina hilppovat tuolla pitkin hankia.» Silloin oli mesikämmen jutellut pojilleen, miksi karhujen täytyy maata talvi-unensa.
Oli ollut ennen muinaisten karhujen aikaan heillä täällä toverina toinenkin voimamies, itse jalopeura, ja kova oli väliin ollut näillä eläinten valtiailla ottelu keskenään, kumpi heistä oli väkevämpi ja sopivampi Pohjolan metsien haltijaksi. Ketulla oli jo silloin ollut paha luonto ja hän oli kaiken lisäksi riitaa koettanut lietsoa ja matkaansaattaa. Niinpä kerrankin, kun karhu ja jalopeura olivat jonkun aikaa olleet keskenään riitelemättä, kettu oli ruvennut siitä pahoillaan miettimään, miten saisi rauhan heidän välillään rikotuksi. Käypi siitä jalopeuran luolalle ja sanoo: »Tuo karhu pöyhöturkki lupaa huomis-aamuna tulla ja valloittaa kaikki omaisuutenne, talonne, saaliinne ja mitä löytyy, päällisiksi vielä raadella teidän majesteettinne pahanpäiväiseksi.» Imarrellakseen jalopeuraa kettu häntä näin teititteli ja majesteetiksi puhutteli, vaikka ainakaan karhut eivät täällä Pohjolassa olleet koskaan häntä siksi tunnustaneet. Kun jalopeura kuuli tämän ketun valheellisen pakinan, julmistui hän aivan pahoin ja sanoi seuraavana aamuna tahtovansa koetella tuon voimurin kanssa. Mutta kettupa, lurjus, käypi taas karhun pakinoille ja lausuu: »Niin voimallinen kuin sinä oletkin, niin kuitenkin uhkaa tuo nelijalkaisten muka kuningas, jalopeura, hyökätä sinun päällesi rauhalliseen majaasi ja repiä sinut sekä kauniin, pöyheän turkkisi kaikki kappaleiksi. Ole siis huomen-aamulla hyvissä ajoin liikkeellä ja varoillasi, tahi muuten käy sinulle pahoin.» »No johan nyt!» sanoi karhu kuullessaan tämän uhkaavan vaaran, teroitteli kynsiänsä ja hioi hampaitansa jalopeuran kera aamulla koetelluksensa. Huomenna, kun jalopeura käypi ulos luolastansa, onkin karhu jo liikkeellä vihollistansa odottamassa, ja siinä samassa tämä jo karkaakin kontion kimppuun.
Tästäkös nyt syttyi sota sanomaton, eikä ollut tietoa, koska loppu oli odotettavissa. Sotaa kesti kestämistänsä, kuinka kauan lie kestänytkään, kunnes sen viimeinkin loputtua molemmat olivat pahoin murjottuja. Karhun puuhkea turkki oli revitty niin hajalle, ettei koko karhun suku ole siitä myöten tarjennut talvella tuvastansa liikahtaa. Miten jalopeuralle oikeastaan kävi, siitä ei ole säilynyt varmaa tietoa, mutta hyvä loppu ei sodalla hänellekään liene ollut, koska heitti maat, manteret näin, ettei sen koommin ole nähty — sanotaan sen menneen silloin täältä kokonaan muille maille. Mutta pahoin siinä kävi itse kavalan riidan aiheuttajankin, sillä sodan jaloissa kuuluivat ketulta silloin hävinneen kaikki katot ja kartanot, akat ja lapset tulleen pahoin haavoitetuiksi ja runnelluiksi, ja itse oli töin tuskin päässyt vähissä hengin pakoon. Siitä lähtien on ketun täytynyt pitää majaansa louhikoissa ja muualla maan sisässä sekä liuvarina maailmalla juoksennella pettämässä ja pahaa aikaan saamassa.
Ja karhu lopetti kertomuksensa opettavaisesti huomauttaen, kuinka se, joka pahaa pyytää aikaan, itse saa siitä koston ja rangaistuksen. Mutta karhun pojat olivat kuunnelleet pyörein silmin tätä juttua ja vaativat möristen lisää tietoja tuosta voimallisesta jalopeurasta. Ja kontio, joka oli hellä lapsilleen, kertoi edelleen kuin satuja ainakin.
Ukkovaarini ennen pakinoi, kertoi taas karhu pojilleen, että kaikista ensimmäisessä maailman luomisessa, siinä, jossa Jumala teki maalle eläimet ja ihmiset, hän sitten lopuksi antoi ihmiselle vanhemmuuden ja sellaisen taian, että häntä pitää kaiken elollisen pelätä. Hyvästi muistaen tämän rupesi karhu heti varaamaan itselleen sellaista asumusta, jonne mies ei löytäisi. Hänen sitä tehdessään tuleekin jalopeura paikalle ja kysyy, mitä hän siinä tekee. Karhu vastaa: »Pesääni teen, jottei mies vaimonpoika löytäisi.» Muistamatta annettua määräystä, vaikka hänen isänsäkin oli usein sitä hänelle teroittanut, kysyy nyt jalopeura uudelleen: »Miksi ei saisi tuo mies sinua löytää?» »Siksi», vastasi karhu, »että se pantiin luomisessa vanhimmaksi ja määrättiin, että kaiken elollisen täytyy sitä pelätä». Silloin uhmaili leijona: »Mutta minä en häntä pelkää, sillä minähän olen häntä väkevämpi, väkevin koko maailmassa. En pelkää muuta kuin suhisevaa käärmettä. Missähän saisi tuota miestä tavata?» Nyt oli seikka sellainen, että karhulla oli jo silloin jalopeuraa kohtaan kaunaa. Olivat nimittäin heti luomisen jälkeen lähteneet kulkemaan yhdessä ja oli ollut siinä porras, jota myöten piti mennä joen yli. Jalopeura oli silloin sanonut: »Sepä meistä väkevämpi, kumman alla porras katkeaa.» Jalopeura meni edellä, eikä katkennut porras. Tulla kähmi raskaampi karhu ja jopa katkesi laho porras, poikki mätkähti, kun oli päässyt kontio keskelle jokea. Nytpä karhu heti piti itseään voimakkaampana ja kerskaili, mutta silloin jalopeura vaati häntä painiin. Karhu rupesi siihen mielellänsä, mutta kun hänen voimansa eivät olleet silloin vielä täysin kasvaneet, joutui hän häviölle, ja siitä oli hänellä nyt kaunaa jalopeuraa kohtaan. Siksipä hän oli erikoisemman kärkäs usuttamaan jalopeuraa miehen vaimonpojan vastukseksi ja neuvoi vahingoniloisena: »Tuossa vähän matkan päässä on leveä tie. Kun sitä menet kävelemään, kyllä sieltä mies löytyy.» Mennään siitä silloin tielle katsomaan, kulkisiko siellä miehistä rahvasta, ja karhu sanoo: »Istu siinä keskitiellä ja odottele, minä menen tuohon lehtoon piiloon katsomaan, kuinka käy. Silloin kun sanon, että 'tuossa tulee mies', kohta koettele!» Oli karhu kovin mielissään, kun oli saanut jalopeuran tähän houkutelluksi, sillä hän varmasti tiesi miehen perin väkeväksi. Olihan hän omin silmin nähnyt, kuinka kaksi voimallista härkää oli ikeeseen valjastettuina kyntänyt peltoa, ja mennyt kysymään: »Kuka teidät on tuolla tavalla nivonut yhteen?» Silloin olivat härät vastanneet: »Mies se semmoista tekee.» »Onko hän sitten», oli karhu ihmetellen kysynyt, »niin väkevä, ettette uskalla vastaan panna?» »On», olivat härät vastanneet, »sitä täytyy kaikkien totella». Silloin oli karhu ruvennut uskomaan todeksi sen, minkä luoja oli määrännyt, ja oli lähtenyt hissuttelemaan metsään takaisin vallan vähissä äänin, ettei mies vain sitoisi häntäkin kiinni johonkin puuhun. Ja tämänkin vuoksi varmana voitostaan hän asettui lehtoon odottamaan, mitä tuleman piti.
Ensimmäinen, joka sattui tulemaan tietä myöten, olikin koira. Leijona jo hökäisee karhulle: »Tuoko se sitten on mies?» Karhu mörähtää halveksivasti: »Ei se ole mies, vaan miehen ennustaja». Tulee sitten suuri härkä ja jalopeura taas kysyy, onko hän mies vaimonpoika. Härkä vastaa: »En ole. Vaimonpoika on toisenlainen. Se panee ikeensä minun päälleni, ja minun täytyy olla hänen sanallensa kuuliainen ja hänen ruoskaansa totella.» Saapuu siinä sitten hevonen ja jalopeura kysyy samaa. »En ole», vastaa hevonen. »Vaimonpoika on mies, joka panee suitset minun suuhuni ja ohjaa minua; minun täytyy olla sen sanalle kuuliainen ja päästää se selkääni ratsastamaan.» Tuleepa siinä pieni poika, ottaapi juoksee tietä myöten. Taas jalopeura kysyy: »No onkos tuo mies?» Karhu selittää: »Ei tämä ole mies, vaikka tästä kyllä tulee mies aikanaan. Tämä on vasta miehen alku.» Tulee sitten vanha ukko tietä kepin nojassa ja taas jalopeura kysymään, että tämäkö nyt sitten on mies. Silloinpa ukko itse vastaa ja sanoo: »En minä ole mies, vaan miehen loppu. Ennen olin kyllä mies, mutta nyt on jo aikani mennyt! Mutta jos menet tuonne Väärtin torpan kohdalle, niin kyllä sieltä mies eteesi sukeutuu.»
Mennään sinne nyt sitten ja nähdään rakuuna hevosen selässä täysissä varusteissa; karhu jo kaukaa julistaa, että siinä nyt on mies, ja painuu piiloon ottelua katsomaan. Mutta jalopeura menee rakuunan luo ja kysyy: »Oletko sinä mies?» — »Olen kyllä», vastaa rakuuna pelottomasti, »pitäisi minun miehestä käymän». »No ruvetaanko voimia koettelemaan?» kysyi jalopeura. »Ruvetaan vaan!» myönnytteli rakuuna.
Silloin arveli jalopeura, että kaipa tuo nyt jo huutamisesta järkiinsä tulee ja kysyi: »Saanko minä kiljaista?» — »Saat kyllä!» sanoi rakuuna ja tukki hevosensa korvat, ettei poku kovin pahoin säikähtäisi. Mutta kun jalopeura sitten kiljaisi, niin kirkonkello älähti, viiden virstan päässä kuivaneet havuneulat putosivat ja maasta piti kohota konin jalkain, niin oli kova ääni. Ei kuitenkaan ollut rakuuna siitä milläänkään, vaan kysyi vuorostaan: »Saanko minä sylkeä sinua vasten silmiä?» — »No annahan tulla», myönteli jalopeura. Silloinpa rakuuna ampui kiväärillä jalopeuraa vasten silmiä, niin että näytti kuin olisivat tulisirkkuset sieraimista suihkaisseet; lasketti näin suusta sisään, niin että sydänkuita ellosteli paukauksen voima ja ihan kerrassa läpi meni silloin jalopeurasta luoti, maantielle siihen hännän alta pyörähtäen. Hätkähti siitä jalopeura, mutta ei ollut kuitenkaan millänsäkään, vaan muka pilkkaamaan rupesi miestä, sanoi: »Karvasta sylkeä sinulla onkin, mutta mitäpä siitä! Ruvetaanpas tässä vaikka peräsulkasille, kun näkyy sinullakin olevan sivullasi noin pitkä häntä!» »No miten peräsulkasille?» kysyy rakuuna. »Ka, toisiaan hännillä roitelemaan», selittää jalopeura. »No kyllä sitä voidetta riittää!» sanoi rakuuna, tempasi sapelinsa, iski jalopeuralta hännän pois, nosti korvat tielle, sätki sääret kerrassaan. Jo ymmärsi siinä leikissä jalopeura, että pakoon tästä nyt on päästävä, jos mieli henkensä säilyttää, ja lähti mennä latmistamaan minkä käpälistä irti sai turvaan karhun luo.