— No nythän on tapahtunut kuulumaton kumma, kun koiran sotajoukon pienin elävä kaatoi meidän sotajoukkomme suurimman elävän, — nyt en minä enää maassa liiku.

Ja siitä päivin onkin hän pysytellyt puussa.

Kissan ainoa taito ja ketun konstipussi.

Kerran matkustivat kissa ja kettu yhdessä. Kissa oli kovin peloissaan ja sanoi:

— Minä pahoin pelkään, että joudumme tästä vielä kovaan paikkaan!

Kettu sanoi:

— Elä pelkää mitään, minulla on suuri konstipussi mukanani, ja sen kun vain avaan, niin ei mikään vaara kohtaa.

— Minulla taas ei ole muuta kuin yksi ainoa taito, sanoi kissa.

Tulipa siitä suuri koirajoukko vastaan ja hyökkäsi matkustavaisten kimppuun. Kissa pääsi kiipeämään puuhun, mutta kettu jäi koirain kynsiin. Ketun voivotellessa ja huutaessa apua huusi kissa puusta:

— Minut pelasti se ainoa taitoni, mutta missä se on se sinun suuri konstipussisi?

— Voi, voi, se jäi kotiin, vaikeroitsi kettu ja töintuskin pääsi koirain hampaista.

Karhun halu saada lihaa.

Tapasi karhu kerran ketun lihaa syömässä. Hänelle valahti vesi suuhun ja hän kysyi:

— Mistä sinä velikulta, lihaa sait?

— Hmh, saat sitä sinäkin, kun vain menet tuonne aholle. Siellä seisoo eräs vanha hevonen, ja sen alahuuli on putoamaisillaan. Kun vain hetkisen odotat, putoaa se ja siitä saat lihaa aivan kylliksesi.

No, karhu lähti osotetulle paikalle odottelemaan vanhan hevosen huulen putoamista. Odotti, odotti, mutta eihän se pudonnutkaan. Ei, vaikka kuinka kauvan odotti. Nolona tuli hän ketun luo ja sanoi:

— Eihän se pudonnutkaan!

— Sekö alahuuli?

— Se.

— No mene uudestaan ja jos ei se nytkään rupea putoamaan, niin mene hevosen takapuolelle ja nykäse sitä vähän hännästä. Silloin se putoaa — sen kun hevonen herää ja ravistaa päätänsä.

— Hyvä, teen niin!

Karhu meni uudestaan hevosen luo ja kun se huuli ei ruvennut nytkään putoamaan, meni hän hevosen takapuolelle ja nykäsi sitä vähäsen hännästä. Silloin hevonen heräsi, ja antoi nykäisijälle sellaisen potkun, että se lensi monen sylen päähän hevosesta, eikä tullut toista kertaa sen huulen putoamista odottamaan.

Karhun mahtava kyyti.

Sattuipa kerran karhu olemaan makaamassa heinäladossa, ja sinne tuli rovastilan renki hakemaan heiniä heinähäkillä. Kallistettuaan häkin sopivasti ladon oven eteen, meni renki heinälatoon ja rupesi mättämään heiniä hangolla häkkiin. Mutta hanko sattui jotenkin pistämään karhua ja tämäkös siitä ryöpsähti kohti ladon ovea. Mutta kun sen edessä oli heinähäkki, joutui hän siihen ja tämä taas hänen tähtensä kallistui oikeaan asentoonsa ja tästä kaikesta taas säikähti hevonen ja lähti hirveätä vauhtia kylään päin juoksemaan. Karhu tapautui häkin laitoihin ja lähti siinä mahtavana pystyasennossa ajamaan kylään päin.

Kun hän näin ikään ajoi kylän läpi, niin kaikki vastaan tulevaiset, pastori, lukkari ja vallesmanni, jäivät suuresti ihmettelemään, että mistä se rovasti ajoi niin hirmuista vauhtia ja niin äkäisen näköisenä. Ei edes tervehdystäkään kellekään tehnyt!

Mutta kun karhu saapui rovastilan pihaan, niin rovasti kammarissaan säikähti pahanpäiväisesti, että mitenkä se piispa nyt näin sopimattomalla ajalla saapui pappilaan, ja hän hyökkäsi kiireellä korkeata vierasta vastaanottamaan. Mutta suuripa oli rovastiukon hämmästys, kun näki pihaan ajaneen karhun, itsensä ilmeisen karhun. Mutta tämä hämmästys ei kestänyt kauvan, vaan muuttui kohta iloiseksi riemuksi, sillä karhu otettiin kiinni ja pidettiin sen saannin johdosta suuret, mainiot peijaiset.

Kumpi näkee ennemmin päivännousun eli Sian viisaus.

Kettu se tahtoi olla kaikkia viisaampi kaikessa ja löi kerran vetoa sian kanssa, kumpi ensiksi näkisi päivän nousun aamulla. Sika ei virkkanut mitään, löi vaan vetoa ja liippasi silmäänsä.

Ruvettiin siitä yhdessä maata erään vuoren juurelle, laaksoon, jonka toiselta puolelta nousi toinen vuori. Kettu rupesi maata tuohon toiseen vuoreen päin, jonka takaa oli päivä nouseva, uskoen siten näkevänsä ennemmin päivän nousun, mutta sika asettui maata siihen vuoreen päin, jonka takaa päivä ei ollut nouseva, — jolle asettumiselle kettu makeasti nauroi.

No, aamulla kun päivä nousi, näki sika ensiksi sen, sillä sen säteet sattuivat ensiksi sen vuoren harjaan, johonka hän katseli, eikä sen, jonne päin kettu katseli. Nousi siis ylös ja röhkäsi:

— Röh, röh, johan se päivä nousee!

— Mitä, joko se nousee? Eikö mitä, lausui kettu.

Mutta kun hän käännähti katsomaan samaan suuntaan kuin sika, huomasi hän päivän todella nousevan ja myönsi häpeällä sian hänet voittaneen.

Susi etsimässä ateriaansa.

Kerran käveli susi nälkäisenä metsässä ja tapasi sian porsaineen aholla. Ahaa, tuostahan minä saankin aterian, sanoi itsekseen ja tuli sikaperheen luo. Sanoi emäsialle:

— Kuulehan, minä syön poikasi!

— Elä veikkonen vielä syö, anna minun ne ensin kastaa. Ne ovat vielä kastamattomia.

— No kasta heidät sitten!

Sika kokosi porsaat ja vei ne joen rannalle, josta äkkiä syöksähti veteen ja ui joen toiselle rannalle, ja pelasti siten poikansa sekä itsensä.

Susi nolostui suuresti tuosta ja lähti alakuloisena uutta parempaa tilaisuutta etsimään.

Tuli hän kahden pässin luo, jotka riitelivät kovasti keskenään. No nuo riitapukarit minä syön, ajatteli susi ja sanoi pässeille:

— Kuulkaapas, minä syön teidät.

— Elä veikkonen vielä syö, anna meidän ensin sopia, sillä muutenhan me vielä sinun vatsassasikin riitelisimme ja pilaisimme nautintosi. Anna meidän ensin sopia.

— No sopikaa sitten!

Silloin pässit lähtivät voimainsa takaa pinkasemaan taloon päin ja pääsivät siten suojaan sudelta.

Susi tuli entistä alakuloisemmaksi ja lähti aivan epätoivoisena jatkamaan matkaansa.

Eräällä kedolla kohtasi hän kuitenkin kaksi pukkia, ja hän lausui, sydämessään iloiten, heille:

— Syön teidät.

— Elä veikkonen heti syö, vaan odota, kunnes laulamme tässä pienen iltaveisuun.

— No laulakaa sitten!

Vuohet nostivat silloin kovan huudon ja herättivät lähitalon huomion, josta tuli väkeä ajamaan suden kauvas pukkien luota.

Jopa susi tuli surulliselle mielelle tästä kaikesta, ja hän sanoi itselleen ylen onnettomana:

— No olinpa minä aika hullu, kun annoin kaikkien pettää itseäni! Olinko minä pappi, että minun piti ruveta vuottamaan porsaitten kastamista, ja olinko minä mikään tuomari, että minun piti odotella, kunnes pässit sopisivat? Ja olinko minä vihdoin mikä lukkari, että minun piti ruveta vuottelemaan vuohien iltaveisuuta! Ei, ei, ei minusta tule enää mitään ja parasta taitaa olla kuin päätän päiväni.

Suden vierailu sian, pässin, jäniksen ja kukon luona.

Pitivätpä sika, pässi, jänis ja kukko kerran asuntoa yhdessä, omassa rakentamassaan pirtissä metsässä. Kerran he näkivät suden tulevan heille vieraiksi. He tiesivät hänet pahaksi vieraaksi ja sentähden varustautuivat häntä sen mukaa vastaanottamaan. Sika sanoo:

— Oh, kyllä minä sille näytän, minä torahampaillani sitä noin ikään reidestä sipasen!

Pässi päkättää:

— Minä sitä noin ikään vasten otsaa pusken.

Jänis sanoo:

— Minä sille näin ikään vasten naamaa irvistän.

Kukko kiekuu:

— Minä sille näin ikään siipeä lyön ja huudan kohti kitaa "lähde lietsuun, lähde lietsuun!"

Näin urmakasti he päättivät ottaa vastaan lähestyvän vieraansa.

No, tulee susi tupaan.

Samassa silmänräpäyksessä töytää sika minkä kerkiää pöydän alle, käyden siellä hätäisesti hampaita louskuttamaan, pässi kavahtaa penkille pöydän taa ja käy siellä kauhistuneena päkättämään, jänis keikahtaa uunille ja alkaa siellä surkeasti lelettää ja kukko lentää ryöpsähtää orrelle, jossa alkaa hirmuisen hätä-kiekunnan ja siivenlyömisen. Niin urmakasti he ottivat vieraansa vastaan.

Mutta kummiinsapa joutui itse susikin tästä. Hän katseli hetken kaikkea tätä, katsoi sikaa, katsoi pässiä, katsoi jänistä ja kukkoa, ja sitten pudisti päätään ja lähti kiireisesti pois tuvasta. Ja tultuaan pesälleen kertoi hän siellä pojilleen:

— Olipa se vastaanotto ja talonväki! Kun minä menin tupaan, niin mikä lie vanha akka töydännyt pöydän alle ja alkanut siellä hampaitaan louskuttaa, räätäli päkkäotsa taas oli pöydän takaa minut saksillaan pistää ja poika pihkakoipi kiipesi uunille ja alkoi siellä tehdä taikoja ja vihdoin kukkokiekuu punasilmä lensi orrelle ja alkoi sieltä koko maailmaa apuun huutaa! Ei siellä voinut mitenkään pitempään viipyä!

Vanhan miehen kertomus.

Vanha mies kertoo:

Satuinpa minä kerran pyytämään yösijaa talosta, jossa kävi pahamies.
Minulle vastattiin:

— Kyllä muuten mielellämme antaisimme, mutta tässä meillä käy öisin vitsaahousu ja mitenkä sinä miekkonen voinet tässä saada rauhaa.

— Kyllä minä saan, sanoin minä, olkaa huoleti minun puolestani! Minulla on näettekö semmoista kansaa mukana, joka kyllä selviää yksistä vitsahousuista!

— No, ole häntä sitten!

Ja minä kävin viettämään yötäni talossa, jossa kävi öisin pahamies. Asetin joukkoni omille paikoilleen tuvassa: kukon pöydälle, sian penkin alle, kissan uuninedustalle, pässin oven suuhun ja pukin eteiseen sekä kävin muiden kera nukkumaan.

No kun yö tuli, niin tuli vitsahousu tupaan ja alkoi kuukkia siellä. Mutta kun se tuli pöydän luo, niin kukko sitä nokkasi keskelle kuonoa, kun se meni penkin luo, niin sika sitä haukkasi reiteen ja kun se meni uunin edustalle, niin kissa siltä repi siinä toisen silmän, ja kun se meni oven luo, niin pässi sitä puski kylkeen ja kun se lähti tuvasta ja tuli ulko-ovelle, niin pukki antoi sille sellaisen takapotkun, että se lensi monen sylen päähän pihalle.

Niin lähti vitsahousu pois tuvasta, ja kun se piestynä ja revityin silmin tuli kotiin, niin olipa sillä kertomista käynnistään:

— Se oli vasta kerta! sanoi hän. Kun menin pöydän ääreen, niin eikös siinä istu räätäli ja nappase saksillaan kappaletta nenästäni ja kun menin penkin luo, niin siellä seisoo nikkari työssään ja sipasee höylällään minulta palan reidestäni ja kun menin lieden luo, niin siellä kaivaa emäntä kalavartaalla toisen silmän päästäni, ja kun rupean lähtemään ovesta, niin siellä lyö suutari minua lestillään kylkeeni ja kun yritin ulko-ovesta ulos, niin siellä antaa isäntä minulle sellaisen potkun, että lensin monen sylen päähän pihalle. Se oli kerta, se oli kerta! päätti pahamies kertomuksensa.

Semmoinen oli vanhan miehen kertomus yön vietosta talossa, jossa kävi pahamies.

Kettu tuomarina.

Rupesipa karhu käymään miehen kaurahuuhdassa. Käy, käy, joka päivä käy tallaamassa ja repimässä kaunista, valmistuvaa viljaa. Silloin mies vihdoin päättää panna loukun karhua varten lähelle huuhtaa. Paneekin sen, ja toisena päivänä tarttuu karhu siihen.

Karhu siinä rimpuilemaan ja kauheasti mörisemään. Rimpuiltuaan ja möristyään puolisen päivää, saa hän vihdoin jalkansa irti loukusta ja lähtee etsimään miestä, voidakseen hänet syödä. Löytääkin hänet ja ilmottaa hänelle aikeensa. Mies sanoo siihen:

— Elä veikkonen tutkimatta syö, lähdetään ensin etsimään tuomari ja annetaan hänen asia ratkaista.

— No mennään!

Ja lähdetään etsimään tuomaria. Tulee kettu vastaan. Kysytään häneltä,
eikö hän rupeisi heille tuomariksi. No mikä on asia? kysyy kettu.
Sellainen ja sellainen — hänelle asia juurta jaksain selvitetään.
Kettu kuultuaan tämän suostuu toimeen. Mutta sanoo:

— Ensin on käytävä paikan päällä asiaa aprikoimassa, sitten vasta käydään lopullista harkintaa pitämään!

No, mennään paikan päälle, kaurahuuhdan laitaan, jossa loukku on, siihen seisahdutaan. Kettu kysyy, osottaen kaurahuuhtaa, karhulta:

— No tässäkö sinä olet käynyt viljaa tallaamassa?

— Siinä.

Sitten osottaa kettu loukkua ja kysyy mieheltä:

— Entä, tässäkö on se laitos, johon karhu tarttui?

— Siinä.

— No laitapa sitten, virkkaa hän edelleen miehelle, loukkusi siihen kuntoon missä se oli ennen laukeamista!

Mies laittaa.

— No käyppäs sinä karhu tuohon loukkuun ja näytä tarkoin, mitenkä sinä siihen tartuit, sanoo sitte kettu karhulle.

Karhu näyttää. Mutta silloin loukku laukeaa ja karhu jää eturuumiistaan kiinni siihen. Miehen hämmästellessä ketun toimia sanoo kettu hänelle:

— Lyö päälle, lyö päälle, siinä oikeus, siinä tuomio!

Miesten syöjä ja karhujen sitoja.

Kerran mies kynti kaskihalmetta ja kun hevonen potki ja vinkui, niin sanoi hän sitä karhun syötäväksi.

— No, kun kerran lienee minun syötäväni, niin anna tänne! ilmestyi karhu halmeen laitaan ja lausahti miehelle.

Mies säikähti suuresti tästä, eikä tietysti tahtonut mitenkään antaa hevostaan karhulle, vaikka se olikin potkija ja vinkuja. Lausui hän karhulle rukoilevasti:

— Elä veikkonen vielä heti vaadi, vaan tule ottamaan vasta huomenna!

— No, olkoon menneeksi! Mutta silloin sinun on oltava varmasti tässä hevosinesi, tässä samassa paikassa!

— Olen, olen.

Karhu meni metsään, mies lähti alakuloisena hevosineen kotiin.

Tuli häntä vastaan kettu ja kysyi, että miksi mies oli niin alakuloisella mielellä, Niin ja niin, kertoi mies hänelle asiansa.

— Voi veikkonen, kuinka vähään sinä hätäydyt, lausui kettu asian kuultuaan ja tarjoutui miehelle apulaiseksi huomenna, jolloin karhu tulisi hevosta hakemaan.

— Hyvin mielelläni otan sinut apuun, lausui mies ja kiitti kiittämistään kettua.

He määräsivät ajan ja yhdyntäpaikan ja lähtivät omille teilleen.

Huomenna he kohtasivat toisensa määräaikana määräpaikassa. Siinä opetti kettu miestä:

— Kun nyt menet määräpaikkaasi, niin elä hätäile eläkä hämmästele, vaan ole niinkuin ei olisi tapahtunut mitään! Kun sitten karhu rupeaa pyytämään hevosta, elä anna heti vastausta, vaan kuuntele kunnes minä alan rämistellä ja kolistella kovasti metsän laidasta. Silloin karhu kysyy sinulta: "mikä se on?" Sinä vastaat: "Se on miesten sitoja ja karhujen tappaja ja taitaa se sinutkin tappaa." "Voi, voi, sanoo silloin karhu, minne minä nyt? sehän syö minut tuohon paikkaan!" Silloin sinä sanot: "käy tuohon kantturaksi reen viereen!" Tämän kun se on tehnyt, menee loppu itsestään, ei muuta kuin teet vaan, miten sieltä metsän laidasta käsken. Muistatko nyt?

— Muistan, muistan, vakuutti mies sanomattoman iloisena.

No, meni mies hevosineen karhunkohtaamismääräpaikkaan ja kettu meni metsään.

Tuli sitten karhu määräpaikalle ja pyysi heti hevosta. Mies ei antanut heti vastausta, vaan kuulosteli, kunnes rupesi metsän laidasta kuulumaan pahaa räminää ja kolinaa. Karhu säikähti tuota ja kysyi:

— Mikä se?

— Se on miesten sitoja ja karhujen tappaja ja taitaa se sinutkin tappaa.

— Voi veikkonen, mihinkäs minä? Sehän syö minut tuohon paikkaan.

— Käy tuohon kantturaksi reen vierelle!

Karhu ihastui tästä mainiosta ehdotuksesta ja kävi heti kantturamaiseen asentoon reen vierelle.

Nyt tuli kettu lähemmä halmetta ja kysyi kolealla äänellä mieheltä:

— Mikäs siinä sinulla reen vieressä on?

— Ka kanttura, niinkuin näet, vastasi mies.

— Vai kanttura! Mutta miksi et kantturaa kumoon kaada? Ennen mies aina moisen hyvän kantturan kumoon kaatoi. Kaada pois!

— Elä veikkonen pahasti kaada; kuiskasi silloin karhu pyytävästi miehelle.

— Ka, voipihan tuon kaataa, tuumi mies ketulle ja kaatoi karhun kyljelleen.

— No, etkö kaadettua kantturaa rekeen nosta? jatkoi repo halmeen laidasta. Ennen mies aina kaadetun kantturan rekeen nosti. Nosta pois!

— Elä veikkonen rutosti nosta, kuiskasi karhu miehelle pyytävästi.

— Ka, voipihan tuon nostaa, sanoi mies ketulle ja nosti karhun kankien avulla rekeen.

— No, nyt kai sen nuorinnetkin, sanoi repo metsän laidasta. Ennen mies aina suuren kantturan rekeensä nuoritsi. Nuoritse pois, nuoritse pois!

— Elä veikkonen lujasti nuoritse, kuiskasi karhu miehelle nöyrästi, — nuoritse varovasti!

— Voipihan tuon nuoritakin, lausui mies ketulle ja nuoritsi karhun rekeen.

— No, nyt kai kantoinesi kotiinkin ajanet, virkkoi kettu metsän laidasta ja mies, huomaten juonen, lähti kiireellä ajamaan kotiaan kohden ja piti siellä vielä samana iltana suuret karhun peijaiset.

Pojan konstit eli Eläimet lattian alla.

Oli kerran pieni poika, oli mäkeä laskemassa. Laski, laski, tuli siihen jänis ja sanoi:

— Ota minuakin liukumaan?

— Otan, otan, tule, sanoi poika ja asetti jänön kelkkaansa. Sitten vei sen kotiinsa ja pani lattian alle.

Toisena päivänä laski hän taas mäkeä ja tuli kettu pyytämään päästä hänen kanssaan mäkeä laskemaan.

— Tule, tule, otan, sanoi poika ja kun kettu oli tullut hänen kelkkaansa, vei hän sen samoin kuin jäniksen kotiinsa lattian alle.

Kolmantena päivänä tuli susi ja neljäntenä päivänä karhu, ja kaikki joutuivat hänen vangikseen lattian alle.

Rupesi sitten poika veistä hiomaan — jätti mäenlaskemisen.

Kysyi sieltä lattian alta silloin karhu:

— Mitä sinä siitä veitsestäsi hiot?

— Ka, hion sinun pääsi varalta, sen poikki leikatakseni.

— Elä veikkonen, poikakulta, minun päätäni poikki leikkaa, minä sinulle, kun minun pääni säästät ja minut täältä pois päästät, tuon suuren lauman hevosia talliin.

— Ka tuonet, niin en leikkaa ja poiskin päästän!

Karhu toimitti pojalle suuren lauman hevosia ja poika päästi hänet pois vankeudestaan.

Mutta toisena päivänä hioi poika taas veistään.

— Mitä sinä nyt siitä veitsestäsi hiot? kysyi susi lattian alta.

— Ka, sinun pääsi varalta.

— Elä veikkonen minun päätäni leikkaa, minä toimitan sinulle, kun minut vielä täältä poiskin päästät, suuren karjan lehmiä.

— Ka toimittanet, niin en tapa, päästänpä poiskin!

Susi toimitti pojalle suuren karjan lehmiä ja poika säästi hänet sekä päästi.

Kolmantena päivänä hioi poika uudestaan veistä,

— Miksi sinä nyt hiot sitä veistäsi? kysyi kettu lattian alta.

— Ka sinun pääsi varalta.

— Elä veikkonen minunkaan päätäni leikkaa, ja kun päästät minut vielä täältä poiskin, niin toimitan sinulle suuren katraan lampaita.

— No toimittanet, niin säästän sekä päästän.

Toimitti kettu pojalle suuren katraan lampaita ja poika säästi sekä päästi ketun.

Hioi poika sitten taas neljäntenäkin päivänä veistä tuvassa.

— No kelles sinä nyt hiot sitä veistäsi? kysyi lattian alta jänöjussi.

— Ka sinulle, sinun pääsi varalta, lausui poika.

— Elä veiklonen, poikakulta, minuakaan tapa.

— No mitäs sinä toimittaisit minulle, mitä, kun minulta ei enää mitään puutu? lausui poika.

— Minä toimitan sinulle nuoren, kauniin emännän, lausui jänis lattianalainen helkähtävällä äänellä.

Silloin poika päästi jäniksen tulisella kiireellä lattian alta ja — sai palkaksi nuoren, kauniin emännän.

TOINEN OSA

Karhu tiaisen pesällä.

Kävipä kerran karhu tiaisen pesällä, sillä aikaa kun tiainen ei ollut kotona. Tuli tiainen illalla kotiin ja pojat kertoivat hänelle:

— Kävipä täällä, isä, päivällä otus, joka oli niin suuri, että sinä siihen verrattuna et ole muuta kuin muurahaisen kokoinen!

— No vaikka olenkin näin pieni, niin jospa olisin ollut kotona, niin kyllä olisin sille näyttänyt, kenenkä luona hän kävi, lausui tämän johdosta mahtavasti tiainen. Antaahan, kun toisen kerran tulee!

No, karhu tulikin toisen kerran tiaisen pesälle, silloin kun tiainen oli kotona. Isä, isä, nyt se tulee taas se suuri vieras, huusivat lapset ikkunasta isälleen. Antaa tulla vaan! virkkoi mahtavasti tiainen ja varustautui tulijaa rohkeasti vastaanottamaan. Sanoi:

— Minä kun sille noinikään korvaan lentää tuiskahdan, niin lähtee se siinä hengenvedossa pois tuvasta, eikä tule toiste.

No, tuli karhu tupaan. Mutta tiainen, nähtyään hänet, ei kyennyt mihinkään, vaan lentää tuiskahti suinpäin tuvan lakeisaukkoon, jossa pysyi koko sen ajan, minkä karhu vieraili hänen tuvassaan.

Havukka ja kuovi.

Kerran havukka, joka istui aina puussa, näki suokuovin ja huomaten hänen pitkän nokkansa sanoi:

— No onpa sinulla nokkaa!

Kuovi häpesi tuosta kovin, eikä osannut sanoa muuta kuin:

— Onhan tuota, vaan mitäs siitä, kun se on niin heikkoa!

Silloin havukka arveli, että mitäpäs, kun sillä on niin heikko nokka, niin töytäänpä sen päälle ja syön sen suuhuni.

Ja hän tekikin niin — töytäsi päälle.

Mutta silloin kuovi, huomaten tässä olevankin toisenlaisen leikinlaskun kysymyksessä, unohti häpeänsä ja kävi pitkällä nokallaan nokkimaan julkeata hätyyttäjäänsä niin, että tämä töintuskin hänen kynsistään pääsi.

Hiiri ja sammakko.

Kerran sammakko huomasi hiiren juoksentelevan puron laidalla ja kun hänen mielensä rupesi kovin tekemään tuota samettiturkkista pikku veikkoa, sanoi hän makeasti tälle:

— Tuleppas tänne lammikkoon, täällä on toista kuin siellä kuivalla maalla!

Hiiri arveli, että niinpä taitaa ollakin, ja lupasi tulla.

Mutta sammakko pelkäsi petosta — arveli, että se tulee, mutta sitten uipikin rantaan — ja sentähden hän sanoi:

— Mutta käypäs ensin hakemassa lankaa, jotta sitten kun tulet tänne, voin sitoa jalkasi kiini minun jalkaani, jolloin sinun on turvallisempi liikkua täällä.

Hiiri katsoi sen hyväksi ja lähti hakemaan lankaa.

Tultuaan takasin lammikolle laskeutui hän levollisesti veteen ja sammakko sitoi langan toisen pään omaan jalkaansa ja toisen hiiren jalkaan ja sukelsi sitten veteen ja rupesi vetämään hiirtä mukaansa.

Mutta silloin sattui huomaamaan hiiren haukka ilmassa ja samassa silmänräpäyksessä lentää tuijasi tämä alas ja koppasi hänet kynsiinsä sekä nosti ilmaan.

Mutta samalla kohosi yläilmoihin sammakkokin, ja joutui saman kohtalon alaiseksi kuin pikku hiirikin — haukan suuhun.

Hiiri kissalla räätälinä.

Rupesipa hiiri kerran kissalle räätäliksi. Kissa käski tehdä takin.
Hiiri lupasi.

Meni kissa takkiaan hakemaan. Sanoi hiiri:

— Ei tästä takkia tullut.

— No, mikäs siitä tulisi?

— Housut.

— No, tee no!

Meni kissa housujaan hakemaan, sanoo hiiri:

— Ei tästä housuja tullut.

— No mikäs siitä tulisi?

— Tulisi liivit.

— No, tee ne!

Meni kissa liivejään hakemaan, sanoo hiiri:

— Ei tästä liivejä tullut.

— Mikäs siitä sitten tulisi!

— Tulisi lakki.

— No, tee se!

Meni kissa lakkiaan hakemaan, sanoo hiiri:

— Ei tästä lakkia tullut.

— No, mitäs siitä sitten tulisi?

— Tulisi kintaat.

— No, tee ne!

Meni kissa kintaitaan hakemaan, taas sanoi hiiri:

— Ei tästä kintaita tullut.

— No mikäs siitä sitten tulisi?

— Tulisi tuluskukkaro.

— No, tee se!

Meni kissa tuluskukkaroaan hakemaan. Mutta kun ei siitäkään ollut tullut mitään, töytäsi kissa hiiren niskaan ja söi sen. Siitä päivin kissa aina syö hiiren, milloin saa sen. Sen pituinen se.

"Itseensä päinhän tuo vetää!"

Kerran metsämies käveli jousineen metsässä ja korppi ja teeri istuivat läheisessä puussa. Nähtyään miehen sanoi korppi kumppanilleen:

— Voi, veikkonen, nyt ei ole hyvä tässä olla, lennetään pois! Katso, metsämies jännittää joustansa!

Teeri katsoa töllisteli metsämiestä ja lausui tyhmästi:

— Vielä mitä, mitä hätää tässä! Katso: itseensäpäinhän tuo sitä vetää!

Korppi tiesi kuitenkin sen itseenpäinvetämisen tarkoituksen ja lähti lentämään kiireisesti pois puusta, sensijaan kun teeri jäi puuhun. Mutta kohtapa hän kellahtikin pois siitä ja sai hengellään maksaa suuren tyhmyytensä.

Orava ja metsämiehet.

Ennen oli oravalla yhdeksän poikaa. Hän makaa metsässä pesässä. Lähtee mies oravia etsimään, tulee siihen oravan pesälle, kolkkaa kirveellä, arvelee: taitaa olla pesä!

Orava käskee poikiaan katsomaan, että minkälainen on ampuja.

— Voi, emokulta, ylen on hyvin puettu, mitä parhaimmissa vaatteissa!

— No sitten ei mitään hätää, maatkaa rauhassa!

Tulee toisenkerran toinen oravanampuja samalle oravan pesälle, käskee orava taas poikiaan katsomaan: katsokaa, millainen on ampuja!

— Voi emokulta, ylen on komea mies, mitä parhaissa vaatteissa, ja koirakin sillä on sellainen sileäkarva, silaloimi!

— No oi tälläkään kertaa mitään hätää, maatkaa vain rauhassa!

Tuleepa sitten kolmannen kerran oikein karuissa vaatteissa oleva mies oravan pesälle ja käskee tämä poikiaan katsomaan.

Pojat katsovat, näkevät miehen, kiirehtivät sanomaan:

— Voi, emokulta, siellä on oikein karuissa vaatteissa oleva mies ampujana, ja koirakin sillä on kuin mikähän nälkäkurki.

— Nyt armaat poikaseni, olisi parasta katsoa, mistä suorin tie pakoon mennä, sillä tuo mies voi tehdä ihmeitä!

Västäräkki ja koskikara koskenlaskussa.

Löivätpä kerran västäräkki ja koskikara vetoa, kumpi heistä paremmin laskisi pölkyllä kosken alas. Koskikara oli kaikkien tietäen parempi laskija kuin västäräkki ja sentähden hän puhuikin kovin ylvästellen itsestään sekä oli varma voitostaan. Västäräkki vain nöyrästi hyppeli rantakivillä kilpalaskua odotellessa.

Tuli sitten kilpalaskun hetki. Koskikara asettui ylpeästi pölkyn nenälle, västäräkki sijottui nöyrästi sen takapäähän.

Lähdettiin laskemaan.

Koskikara keikaili mahtavasti pölkyn nenällä, löi siipeä ja hypästeli.
Västäräkki ei virkkanut mitään — kunnes tuli kosken kiivain kohta.
Siinä hän yht'äkkiä kohotti vartaloaan, iski siipiään ja huudahti:

— Nyt sitä mennään!

— Vai jo mennään! naurahti koskikara pölkyn nenällä ja käännähti katsomaan västäräkin menoa koskeen. Mutta västäräkkipä pysyikin tukevasti pölkyllä, sensijaan kuin koskikara kääntyessään kosken kiivaimmassa kohdassa ympärinsä putosi pois pölkyltä ja sai kauvan räpistellä vedessä ennenkun pääsi pois sieltä.

Koppelon "maailmanloppu".

Kerran koppelo kysyi kukolta:

— Miksi kukko puulla nukkuu?

— Siksi, jotta paremmin tietäisin, konsa tulee maailmanloppu ja se suuri tulipalo ja vedenpaisumus.

— Voi jos minäkin saisin sen tiedon, sanoi koppelo.

— Saat sinäkin kun käyt puulle minun tapaani nukkumaan. Istu vaan ja purista kynsiä kovasti puun ympäri, niin kohta saat tietää, milloin on maailman loppu.

No käy koppelo kukon tavoin puulle nukkumaan, puristaa kynsiään kovasti puun ympäri ja ummistaa silmänsä.

Mutta kun hän on siinä hetkisen istua kököttänyt, rupeaa kynsiä kovin kuumottamaan ja hän pyörähtää puun ympäri ja putoaa maahan, sekä pää kiveen kolahtaa.

— Nytkö se jo tuli maailmanloppu?

— Nyt!

Silloin lähtee koppelo hurjaa vauhtia juoksemaan metsään ja huutaa mennessään: maailmanloppu, maailmanloppu! Eikä hän ole sen jälkeen pihailmoille tullut eikä käynyt puuhun nukkumaan.

Kukko ja kana.

Kerran kukko ja kana menivät saunaan. Siellä ei ollut vettä. Käski kukko kanan hakemaan vettä ja itse löi löylyä ja nousi lavoille.

Kana meni kaivolle, sanoi:

— Hyvä kaivo, armas kaivo, anna minulle vettä!

— Annan, jos tuot minulle kipon!

Kana meni emännän luo ja sanoi, tietäen tällä olevan kipon:

— Hyvä emäntä, armas emäntä, anna minulle kippo!

— Annan, jos tuot kengät!

Kana meni suutarin luo ja sanoi:

Hyvä suutari, kaunis suutari, anna minulle kengät!

— Annan, jos tuot minulle naskalin.

Kana meni sepän luo ja sanoi:

— Hyvä seppä, kaunis seppä, anna minulle naskali!

— Annan, jos tuot rautaa.

Kana meni suon luo ja sanoi:

— Hyvä suo, kaunis suo, anna minulle rautaa.

Antoi suo rautaa, vei kana raudan sepälle; antoi seppä naskalin, vei kana naskalin suutarille; antoi suutari kengät, vei kana kengät emännälle. Emäntä antoi kipon ja kana vei kipon kaivolle; kaivo antoi vettä ja kana vei veden kukolle. Mutta kukko oli sillä välin saunassa kuollut.

Kotka ja talitiainen.

Muinoin, kun linnut valitsivat itselleen kuningasta, niin tekivät sellaisen määrän, että se, joka korkeimmalle lentää, se on oleva heidän kuninkaansa. No, kotka tietysti lensi korkeimmalle. Lennettyään niin korkealle, ettei muita enää näkynyt, lepäsi hän ja arveli: Nyt olen kaikkien kuningas!

Mutta talitiainen olikin istuutunut kotkan niskaan ja kun kotka katsahti ympärilleen, näki hän hänet itseään ylempänä. Siitä suuttui kotka ja karkotettuaan tiaisen niskaltaan lähti yhä ylemmäs lentämään. Mutta hän oli jo väsynyt, sensijaan kun talitiainen oli parhaissa voimissaan ja jaksoi lentää paljon korkeammalle häntä. Siitä päivin on kotka kyllä muiden lintujen kuningas, mutta talitiainen ei tunnusta häntä siksi.

Mistä kyntörastas, tiltaltti ja laulurastas kielensä saivat.

Lähtivät kyntörastas, tiltaltti ja laulurastas kieliä hakemaan. Tulivat ensin metsähalmeelle kyntäjän luo. Tämä täällä edestakaisin ajoi ja vaon päässä aina käänsi ja tuontuostakin sanoi: "ptruu!" Siihen mieltyi kovin kyntörastas, ja rupesi samalla tapaa halmeella edestakaisin lentämään, pää alaspäin, siivet tönkällään sivuilla, halmeen reunassa aina kääntäen ja tuontuostakin sanoen: "ptruu". Siitä kyntörastas kielensä ja tapansa sai.

Tultiin sitten miehen luo, joka laski tynnöristä kaljaa. Aukasi tapin, antoi kaljan juosta tiltattaa astiaan ja sitten kääntää narahutti tapin kiini. Tähän mieltyi kovin tiltaltti ja rupesi samalla tapaa laulaa tiltattamaan ja narisuttamaan: "tilt-talt, nart, nart!"

Sattui vihdoin siihen kaksi saksalaista, jotka kulkivat maantietä ja puhuivat kiireisesti saksaa keskenään. Näihin mieltyi laulurastas ja lähti heitä seuraamaan sekä rupesi heidän tapaansa laulelemaan saksaa Suomen metsistöissä.

Loppusatu.

Kun kaikki tarinat eläimistä oli kerrottu, kysyi niiden kertoja kuulijoiltaan:

— No lapset, mikä eläin teitä näistä saduissa esiintyneistä eläimistä on kaikista enimmän miellyttänyt?

Lapset miettivät hetken ja kohta lausui heistä Timo terhakasti:

— Minua miellytti kaikkein enimmän karhu, se oli niin mukava ja lystikäs, sellainen köllerö.

— Minua miellytti kaikista enimmän susi, se oli niin yksivakainen ja uskollinen, lausui Lauri.

— Minusta oli kettu paras, — se pääsi aina niin hyvin kaikista pälkähistä ja osasi keksiä niin sukkelia juonia. Kettu, kettu — se oli paras.

Ja toisista oli pupu, toisista orava, toisista kissa ja koira paras eläin. Eikä tullut yhteistä päätöstä.

Silloin sanoi kertoja:

— Ei, lapset, nämä kaikki olivat yhtä hauskoja ja miellyttäviä. Kaikki nämä olivat samoja sadun eläimiä, ja kaikissa oli joku puoli kaunis ja miellyttävä. Kaikissa oli jonkun verran sukkeluutta ja lystikkyyttä. Mutta kettukin, joka oli niin sukkela ja taitava, joutui joskus pulaan. Ja jos te vielä tarkemmin tutustutte niihin, huomaatte, kuinka ne kaikki olivat niin kovin oman itsensä mukaisia, kuinka kaikki noudattivat omia luonteenominaisuuksiaan ja taipumuksiaan. He olivat niinkuin me ihmiset: oman itsensä laatuiset. Sentähden emme voi pitää heistä toista emmekä toista parempana, vaan olivat he kaikki samanarvoisia. Ja kun me näin ymmärrämme heidät, saamme heistä parhaimman opin. Ja näin ymmärrettyämme nämä sadun eläimet, voimme käydä rauhallisesti toisia satuja odottamaan.

Ja sadunkertoja päätti tarinansa eläimistä.

End of Project Gutenberg's Suomen kansan eläinsatuja, by Iivo Härkönen