Suomen kansan seikkailusatuja / Kolmas sarja suomalaisia satuja lapsille ja nuorisolle

SUOMEN KANSAN SEIKKAILUSATUJA

Kolmas sarja suomalaisia satuja lapsille ja nuorisolle

Kertonut

IIVO HÄRKÖNEN

Helsingissä, Kansanopettajain Osakeyhtiö Valistus, 1920.

SISÄLLYS:

Alkusana ensi painokseen.
Mikko Mieheläinen.
Ryöstetty kuninkaanpuoliso ja hänen poikansa.
Sisarukset Vetehisen vankina.
Kadonneet kuninkaanpojat eli hevoseksi muutettu poika.
Paha taikamestari ja nokkela oppipoika.
Vuorenpeikon hävittäminen.
Poika suurella merellä, meren saaressa, vaskisessa linnassa.
Poika ja hiidenpeikko.
Hiiri morsiamena.
Paimenpoika ja hänen sisarensa.
Sisar veljeä etsimässä.
Yksi-, kaksi- ja kolmesilmäinen.
Antti Puuhaara.
Taivaan vitjoja hakemassa.
Aina soittavaa kannelta etsimässä.
Ukon ja akan tytär eli avannolla kehrääjät.
Myllärin tytär.
Kuninkaanpoika ja hänen pieni palveluspoikansa.
Ukon tytär pidoissa käymässä.
Maan ja meren kulkija laiva.
Kuninkaantytär lasivuorella.
Pöllön linna.
Silmivoiteen haennassa.
Kalastajan vaimo.
Hiidessä käynnit ja suolamylly.
Hiiden laiva.
Kaksi kaupankävijä-veljestä.
Kolme sanaa.
Haastelevat eläimet.
Suulas akka.
Vastahakoinen akka.
Ukko akan töissä, akka ukon töissä.

Alkusana ensi painokseen.

Tämä uusi kokoelma Suomen kansan satuja lapsille ja nuorisolle kerrottuna sisältää n.s. varsinaiset sadut, niiden oleellisimman osan, lumo- eli tenhosadut (sellaiset, joissa on joku yliluonnollinen seikka). Lisäksi on aivan loppuun otettu kolme aihetta n.s. pilasaduista, joista myöhemmin ehkä tulee eri kokoelma valmistettavaksi.

Muodostelussa on tällä kertaa eräiden aiheiden suhteen käytetty suurempaakin vapautta kuin ennen, kun aihe muuten olisi muistuttanut liian paljon edellisiä tai jälempiä satuja, mutta on sisältänyt siksi arvokkaita ja tyypillisiä yksityiskohtia, ettei ole tehnyt mieli jättää sitä kokonaan käyttämättä. Saduissa yleensä esiintyviä arvokkaita piirteitä on koetettu sijotella eri satuihin, etteivät ne esiintyisi kaikkialla. Eräitä täydentäviä piirteitä on täytynyt kertojan lisäillä.

Toivottavasti tämäkin kokoelma lisää nuorisossamme rakkautta vanhaan satuaarteistoomme, ja ehkäpä siitä löytää jotain mielenkiintoista aikuinenkin lukija.

Pääkohdissaan tulee Suomen kansan satuaiheisto täten loppuunkäsitellyksi.

Helsingissä toukokuun lopulla 1914.

Iivo Härkönen.

Mikko Mieheläinen.

1.

Syntyipä kerran, ukolle ja akalle poika. Tälle pantiin nimeksi Mikko Mieheläinen. Nimensä veroinen mies hänestä tulikin, kun hän kasvoi suuremmaksi.

Hänestä tuli ylen vahva ja väkevä mies. Jo pienenä poikasena hämmästytti hän kaikkia suurella voimallaan ja kiukullaan. Kun hän mihin suuttui, niin tarttui hän heti siihen ja väänsi sen hetkessä kappaleiksi. Kukaan ei uskaltanut vastustella häntä, eikä sanoa häntä vastaan.

Sen vuoksi toivoivat melkein kaikki hänen katoavan ihmisilmoilta, sillä eihän hänestä olisi muuta kuin kiusaa. Yksinpä vanhemmatkin sitä toivoivat. He pelkäsivät, että hän kerran heidät murjoo hengettömiksi.

No, sentähden he kerran lähettivät hänet saloon, suurelle Hiiden kankaalle, siellä asustelevaa suurta Hiiden sikaa pyydystämään. Kun hän tämän näkee, niin tyrmistyy hän ja silloin se suuri metsäsika ruhjoo hänet kuoliaaksi. Niin ajateltiin. Ja niin päästään Mikosta.

Mutta Mikko ei säikähtänyt, vaan lähti urheasti sitä metsäsikaa pyydystämään. Ja kun hän sen näki, niin niinkuin tuuliaispää hän hyökkäsi siihen ja tarttuen sen jalkoihin ja kuonoon, murjoi sen hetkisessä kappaleiksi Ja ehjänä ja voitokkaana hän palasi siltä matkaltaan.

Toisen kerran lähetettiin hänet pahaa vesisikaa pyytämään Hiiden joesta. Sillä tiellä hän varmaan kuolee, tuumittiin. Se Hiidenjoen vesisika on sellainen. Sen kynsistä ei pääse. Nytkään ei Mikko ällistynyt, vaan lähti pelotta matkalle. Hän otti mukaansa pitkän teräväpiikkisen keksin ja pikkuveljensä vanhan mekkopahaisen. Tultuaan Hiidenjoelle täytti hän sen mekon sammalilla ja oksilla ja asetti sen sitten pojannäköisenä istua kököttämään joen rannalle. Itse hän keksineen sen jälkeen asettui suuren puun taakse lähelle rantaa seisomaan ja kävi odottamaan.

Kun vesisika saapui sille kohdalle jokea, jossa pojannäköinen istua kökötti rannalla, hyökkäsi se kiivaasti sitä kohti. Silloin Mikko syöksi piilostaan ja iski vimmatusti sikaa kuonoon, ja hetkessä oli sika rannalla hengettömänä.

No sitten lähetettiin hänet suurta Hiiden haukkaa pyytämään Hiiden aholta. Sille tielle hän varmasti sortuu, toivottiin. Se Hiiden haukka on sellainen otus, ja sen oleskelupaikkakin on semmoinen. — Mitenkä Mikolle sillä matkalla kävi, kertoo siitä sadun jatko.

2.

Kun Mikko lähti kulkemaan Hiiden aholle, tapasi hän matkallaan erään omituisen miehen. Se istui lammin rannalla ja onki ongella, jossa oli kokkohonka vapana ja suuri lehmä syöttinä. Olihan Mikosta oudonlainen tuo näky. Hän ei voinut olla pysähtymättä ja sanomatta miehelle:

— Ohoh, onpa sinulla vehkeet! Mahtaa sinulla olla voimiakin, kun tuollaisia esineitä onkiessa käytät.

— Ka, onhan näitä, vastasi mies. — Vaan mitä nämä ovat minun voimani! Mikko Mieheläisellä sitä vasta kuuluu olevan voimia. Se mies se kuuluu vasta olevan väkevä.

— Vai niin, arveli Mikko. — No, mitä sanoisit, jos hän tulisi vastaasi? Mitä tekisit?

— Lähtisinpä heti hänen mukaansa! Kyllä sitä kelpaisi sellaisen miehen matkassa olla!

— No, lähde sitten. Minä olen se Mikko.

— Ohoh! No, jo minä arvelin. No, minne sinä menet?

— Hiiden haukkaa ampumaan.

— Vuotahan kotvanen. Panen nämä vehkeet korjuuseen ja sitten lähden.

Mies pani onkivehkeet korjuuseen ja lähti Mikon mukaan.

No, astuvat he kahden miehen sen päivän, tulee toisena päivänä heitä vastaan mies, joka mäen kumpuralla seisoo, pitää kahta kalliota käsissään ja niitä vastakkain kalkuttelee. Hämmästyttää se ensin matkalaisia, mutta jo he siihen seisattuvat ja sanovat sille kalkuttelijalle:

— Onpa sinulla voimia!

— Onhan näitä, vaan mitä ne ovat sen rinnalla, mitä Mikko
Mieheläisellä kuuluu olevan!

— No, mitä sanoisit, jos hän sattuisi vastaasi tulemaan? kysyy Mikko.

— Paikalla lähtisin mukaan.

— No, tee se; minä olen se Mikko.

— Minnekäs sinä menet?

— Hiiden haukkaa ampumaan.

— Odotahan vähän, paikalla lähden.

Lähdetään siitä kolmen miehen Hiiden aholle päin astumaan.

Tullaan sinne, nähdään se ammuttava otus siellä eräässä puussa istua kököttävän. Käydään sitä miehissä ampumaan. Ammutaan kolme päivää peräkkäin, mutta ei osata. Tuopas kummaa.

Vihdoin tulee heille kova nälkä. Heidän pitäisi jo saada syötävää.

Kuljeskeli siinä lähistöllä suuri karja. Kun se on ilman isäntää, päättävät he siitä kaataa yhden lehmän ja keittää sen syötäväksi. Kaatavatkin he sen, ja kun toiset odotellessaan lähtevät tarkastamaan seutua, jää yksi keittäjäksi, se kokkohongalla-onkija.

Se keittäjä ei saa tehdä työtään rauhassa.

Kun keitto alkaa valmistua, tulee siihen hänen luokseen ylen oudonnäköinen, outo vieras. Ilkeä vuoreneukko se on ja vaatii keittoa syötäväkseen.

Mies ei antaisi, mutta eihän siinä auta. Eukko syö kuin syökin keiton.
Sitten painuu takaisin sinne, mistä oli tullut: suureen vuoreen.

Keittäjä tulee tuosta kovaan huoleen. Mitäs nyt syötät tovereille, kun tuo akka riiviö söi kaiken keiton. Mikäs muu keinoksi kuin ruveta luista ja vedestä uutta keittoa keittämään…

Kun toverit tulevat tarkastusmatkaltaan ja rupeavat syömään, on keitto kovin vetistä ja mautonta. Heitä kummastuttaa se, mutta minkäs siinä mahtaa, täytyy syödä vain. Nälkä on kova. Eihän se keitto kummasteluista parane. Keittäjä ei mitenkään anna selvitystä keiton kehnoudesta.

Kun tulee uusi päivä, käydään taas ampumaan haukkaa ja ammutaan pari päivää, ja taashan se tulee nälkä.

Kaadetaan siitä toinen lehmä siitä kuljeskelevasta karjasta ja se kallionkalkuttajamies jää nyt keittämään.

Kun keitto saa valmiiksi, tulee taas se vuorenakka osaansa vaatimaan.
Ei se keittäjä tahtoisi antaa, mutta minkäs voi. Se on semmoinen akka.

Ja kun toverit tulevat tarkastusmatkaltaan, on keitto taas vetistä. Onkija-mies se arvaa asian, mutta ei mitään virka. Eikäpä se itse keittäjä sitä selitä. Täytyy kun täytyykin syödä taas keitto sellaisenaan.

Seuraavana päivänä jää itse Mikko Mieheläinen keiton keittäjäksi.

Kun se tulee valmiiksi, tulee taas se vuorenakka vieraisille vaatien keittoa. Mutta Mikko Mieheläinenpä sanoo siihen, että on sillä keitolla parempiakin syöjiä kuin tuommoinen koukkuleuka. Samassa tarttuu hän akkaan ja paiskaa sen kallionjuureen niin että tuskin jälkeä tuntuu.

Kun nyt toverit tulevat tarkastusmatkaltaan, on keitto aivan makeata ja hyvää. Arvelevat he kysyä syytä siihen, mutta eivätpä kuitenkaan virka mitään. Mikko selittää sen kysymättä.

Hän sanoo, ettei se akka ainakaan neljättä kertaa tule keittoa vaatimaan. Se on tuossa kallion juuressa että tuskin tuntuu.

— Mennäänpä sitä katsomaan!

Mutta kun he menevät sitä katsomaan, ei sitä akkaa siinä ollutkaan.

— Ahaa, se on vironnut ja mennyt pesäänsä. Tuosta aukosta se on pujahtanut vuoreen. Mutta eläpäs huoli, mennäänpäs jälestä. Näin puheli Mikko ja haki kaadettujen lehmäin nahat sekä rupesi niistä viileskelemään kaitoja, pitkiä nahkanauhoja. Sitten sitoi hän ne pääksyttäin, jotta niistä tuli pitkä nahkaköysi. Tämän köyden avulla hän pääsee vuoren sisään. Kun hän tarttuu sen toiseen päähän ja toverit sitten sopivasti päästävät sen vuoreen tulemaan, on hän kohta perillä, ja sitten on toverien odoteltava aukon suulla, kunnes hän nykäsee. Silloin on vedettävä hänet pois vuoresta. Näin on tehtävä, ja kyllä se akka ilkimys pian tietää, kenen rokkia se on käynyt syömässä.

Niinhän tehtiinkin kuin Mikko neuvoi.

3.

Kun Mikko laski kylliksi syvälle vuoren sisään, jotta pohja tuli, niin näki hän siellä samanlaisia maailmoja kuin vuoren yläpuolellakin oli. Hän näki siellä maita ja metsiä ja niiden keskellä suuren suunnattoman linnan.

Hän meni tuohon linnaan ja teki tervehdykset.

Siellä oli nuori tyttö vastassa, ja kun tämä näki hänet, sanoi se hänelle kauhistuen:

— Voi, vierahan maan mies, kyllä sinulle nyt huonosti käy.

— Kuinka niin? kysyi Mikko.

— Tämä linna on Syöjättären ja minä, joka olen yläilmoista kotoisin, olen ainoa, jonka hän on säästänyt. Muut kaikki on hän syönyt tai lyönyt mäsäksi seinään.

— Olenpa tainnut minäkin tehdä samanlaisia temppuja. Luultavasti tämä on juuri se sama akka, jonka tuolla yläilmoissa löin kallion juureen, niin että se ainakin sillä hetkellä siihen jäi.

— Mutta täällä vuoressa on hän mahdikkaampi. Täällä et voita häntä. Tai — ehkä voitat, jos seisatut tuon vesisuihkun alle ja hädän tullessa kastat siinä äkkiä pääsi, kääntyi tyttö neuvomaan Mikkoa.

— No, voinhan koettaa, jos ei muu auta, vastasi Mikko.

— Ahaa, täälläkös oletkin, jo olen sinua kaivannutkin, sanoi akka ja hyökkäsi Mikkoa kohden.

— Eläpäs, kivahti Mikko, kastaisi äkkiä päänsä suihkuvedessä ja tarttui eukkoon. Samassa hetkessä oli eukko mäsänä linnanseinässä, eikä se siitä enää ikinä noussut.

Nyt oli päästävä pois vuoresta.

Mutta Mikko oli huomannut, että se vuoressa oleva tyttönen oli kaunis, ja hän päätti ottaa hänet mukaansa. Hän esitti asian tytölle ja kun tyttö suostui, rupesivat he yhdessä valmistelemaan lähtöä.

Keräsivät he kaikki talon rikkaudet suureen myttyyn ja sitten lähdettiin kulkemaan vuorenaukolle päin. Siellä mytty sidottiin nahkaköyden päähän ja sitten kiinnityttiin siihen itse, ensin tyttö, sitten Mikko. Sitten nykäsi Mikko nuorasta.

Miehet rupesivat vetämään nuoraa ylös.

Mutta kun vetäjät aukon suulla näkivät nuorassa olevan ensin suuren mytyn rikkauksia ja sitten kauniin tytön, päättivät he ottaa vain nämä ja jättää Mikon vuoreen. He sieppasivatkin äkkiä mytyn ja tytön käsiinsä ja Mikon edestä leikkasivat nuoran, jolloin hän pudota moksahti takasin syvälle vuoreen.

Kumppanukset rupesivat jakamaan saalistaan. Mikko jäi vuoreen.

4.

Ensimäinen ajatus Mikolla, pudottuaan alas, oli tietysti, miten pääsisi sieltä pois.

Hän lähti kävelemään pitkin Hiidenvuoren maita päinvastaiseen suuntaan kuin missä oli Syöjättären linna.

Eräänä päivänä tulee hän suuren meren rannalle.

Siinä rannikolla itkee nuori tyttö.

— Mitä sinä itket? kysyy Mikko,

— Itken, kun isäni on määrännyt minut lohikäärmeen syötäväksi eikä ketään ilmaannu pelastajaksi.

— No, kenenkä tytär sinä olet?

— Kuninkaan, tämän valtakunnan kuninkaan.

— No, samanlaisiapa näyttävät täällä olevan kuninkaatkin, millaisia alamaiset, tuumi Mikko ja kysyy edelleen:

— Mitä pahaa sinä sitten olet tehnyt?

— En muuta kuin etten tahtonut mennä sille miehelle, jolle isäni määräsi.

— Jos suit pörröttyneen pääni, niin katsotaan, mikä elävä se on, joka sinut syö.

Mielihyvällä suostuu tyttö sukimaan Mikko Mieheläisen pörröttynyttä päätä.

Kun työ on tehty, hakee Mikko metsästä suuren tukin ja sitten asettuu odottamaan lohikäärmeen tuloa.

Kohta tämä ilmestyykin merelle. Kun se lähenee rantaa, huutaa Mikko
Mieheläinen sille:

— Kuuleppas, kyrmyniska, avaappas sitä suurta suutasi, että näen, sopiiko tämä tyttö siihen.

Lohikäärme luulee tätä puhetta hyväntahtoisuudeksi ja avaa mielihyvällä suuren suunsa. Silloin Mikko tempaa maasta tukin ja syöksee sen kaikella voimalla pedon kitaan. Peto siihen paikkaan kuolee. Tyttö pelastuu.

Toisena päivänä pelastaa Mikko samalla tapaa kuninkaan toisen pedolle jätetyn tyttären ja kolmantena kolmannen.

Kun kuningas, jonka tyttäret ne olivat, huomasi, etteivät tyttäret kuolleetkaan, vaan löydettiin heidät elävinä rannikolta, äkäili hän ensin kauvan aikaa näille, mutta sitten käänsi vihansa Mikkoa kohtaan, ja käski tuoda hänet puheilleen. No, Mikko etsittiin käsiin ja tuotiin kuninkaan eteen.

Kuningas sanoi hänelle ivallisesti:

— No, sinä olet pelastanut nämä tyttäreni lohikäärmeen kidasta ja sinua tulisi palkita. Teenkin sen. Ota heidät kaikki vaimoiksesi.

— Ohoh, sanoi Mikko hiukan nolostuen, tulipa heitä, mutta jatkoi sitten: — Otetaan pois vain! Mutta kun kerran tyttäret annoit, niin antanet meille vapaan matkankin kotimailleni.

Kuninkaan ei auttanut muu kuin antaa vapaa matka Mikon elinmaille.
Mutta hän teki sen omalla tavallaan.

Hän huhusi ilmaan ja kutsui Mikon ja hänen seuralaistensa kulettajaksi sen haukan, jota Mikko ja hänen toverinsa olivat kolme päivää turhaan ampuneet.

— Tuossa sinulle kyytimies!

Mikko hämmästyi ensin, mutta sitten arveli, että kyytimieshän se on sekin, ja tarttui haukan niskaan sekä kehotti sitä lähtemään. Kyllä se vastusteli ja vikuroi ja oli matkalla pudottaa heidät kolmasti suureen mereen, mutta päästiin kuin päästiinkin siitä onnellisesti perille, Mikon maille.

Täällä Mikko ensi töiksi antoi saamansa kuninkaan tyttäret emänniksi hyville ystävilleen ja sitten etsi käsiin ne toverinsa, jotka olivat hänet vuoren sisään moksahuttaneet. Nämä riitelivät yhä saaliistaan. Tämä riita loppui heti, kun Mikko tuli. He tiesivät, ettei Mikon kera ollut leikkimistä ja pötkivät heti pakoon, kun Mikko heitä läheni, jättivät siihen sekä tytön että rikkaudet.

Mikko otti saaliit ja jäi elelemään isänsä maille.

Ja onnellisesti hän eli.

Eivätkä vanhemmat suinkaan enää pelänneet häntä eivätkä vihanneet.

Ryöstetty kuninkaanpuoliso ja hänen poikansa.

1.

Olipa eräällä kuninkaalla nuori, kaunis puoliso, mutta tämä katosi kerran salaperäisesti ollessaan kävelyllä puutarhassa. Eikä häntä mistään löydetty, vaikka kuinka etsittiin. Kuninkaalla oli kolme pientä poikaa.

Kun nämä kasvoivat suuriksi, kysyivät he kerran isältään:

— Isä, missä on meidän äitimme?

— En tiedä, poikaseni; katosi kerran ollessaan kävelyllä puutarhassa.

— Me tahdomme hänet etsiä!

— Jospa löytäisitte!

— Kyllä me löydämme!

Ja niin lähtivät vanhin ja keskimäinen poika etsimään äitiään. Olisi lähtenyt nuorinkin, mutta hän oli veljiensä mielestä niin kovin mitätön, ettei häntä otettu mukaan.

Mutta kun vanhemmat veljet olivat lähteneet, suorisi nuorin veli yksin samoille teille.

Kun vanhemmat veljet olivat kulkeneet kappaleen matkaa, tuli eräs ukko heitä vastaan.

— Minne menette, poikaset? kysyi hän.

— Mitä sinulla on siitä tekemistä?

— Ei mitään, mutta kun ajattelin, että olisitte kuninkaan poikia ja menisitte äitiänne etsimään, niin arvelin antaa teille erään neuvon.

— Minkä neuvon sinä voisit meille antaa? Mene matkoihisi!

Huusi ukko kuitenkin heidän jälkeensä:

— Kuulkaahan kuitenkin, että siinä tiepuolessa on vanha, suuri tammi, ja jos onnistuisitte ampumaan jousillanne sen latvaan, niin kenties löytäisitte äitinne.

— Viis sinun neuvoistasi!

Korskeasti pojat jatkoivat matkaa eivätkä välittäneet vähääkään tiepuolessa olevasta tammesta. Nauroivat vain koko puulle ja ukon neuvolle. Mutta niinpä he sotkeutuivatkin heti jäliltä ja eksyivät suureen metsään.

Nuorin veli otti heti vaarin ukon neuvon. Hän pani mieleensä tammen ja tultuaan sen kohdalle rupesi tähtäämään sen latvaan. Hän osuikin siihen. Se oli hyvä seikka. Heti paikalla saapui siihen se sama ukko, antoi hänelle tarpeelliset matkaneuvot ja antoipa vielä pienen ihmeellisen sauvankin, sanoen: Hädän tultua tätä maahan kopahuta!

Lähdettyään matkaan tuli nuorin veli erään suuren vuoren luo, jonka kyljessä oli omituinen, vuoreen vievä onkalo ja sen perällä rautaportti. Hän rupesi kolkuttamaan portille. Heti paikalla ilmestyi siihen nuori tyttönen, joka kysyi pojan asiaa. Tämä pyysi avaamaan portin. Tyttö ei tahtonut avata. Sanoi, että portin avaaminen on aina kielletty, mutta nyt on vielä isäntä, vuorenpeikko, kotona.

No, kun asia oli niin, ei poika enempää puhunut, kysäsi vaan:

— Onko siellä vuoressa ketään vankeudessa?

— On eräs kuninkaanpuoliso, vastasi tyttö.

— Hyvä on.

Ja hän lähti astuskelemaan pois vuoren luota. Kuljeskeltuaan jonkun aikaa saapui hän siihen metsään, johon hänen veljensä olivat eksyneet ja kysyi näiden kokemuksia. Ne eivät tienneet mitään. Silloin kertoi hän omat kokemuksensa heille ja vei heidät sen vuorenaukon luo, jonka luona oli käynyt.

Hän kolkutti hiljaa rautaportille ja samassa oli se nuori tyttönen siinä portin toisella puolella.

— Onko nyt vuoren isäntä kotona? kysyi nuorin veli tytöltä.

— Ei; lähti juuri kolmipäiväiselle matkalle.

— No, silloinhan voit päästää meidät sisään, — päästä, — emme me tahdo pahaa!

— En voi, sillä johan sanoin, että se on kielletty, ja sitäpaitsi tämä portti on semmoinen, että jos sen aukaisee, niin soipi sen päällä oleva rautakello, ja vuorenpeikko kuulee samassa hetkessä sen kaikkialle ja tulee kotiin.

— Mutta onhan tässä portin pielessä pieni aukko, — tästähän me pääsemme ilman porttiin koskemista. Auta meitä sisään ja isäntäsi linnaan, sillä kuninkaanpuoliso, joka on siellä vankeudessa, on — meidän äitimme.

Kun nuorin veli näin kauniisti puhui, antoi tyttö luvan tulla sisään, ja pojat pujottautuivat siitä portin pielessä olevasta aukosta portin toiselle puolelle. Tytön johdattamina laskeutuivat he sitten kaarteisia portaita myöten alas vuoreen, vuorenisännän valtakuntaan.

Täällä mentiin vuorenpeikon linnaan ja siellä tyttö neuvoi heille, missä heidän äitinsä oli. Linnan viimeisessä, hopealle hohtavassa huoneessa tämä istui mekoissa, kultaisissa vaatteissa, kultakengät jaloissa, kultakruunu päässä. Mutta hän oli aivan kokonaan muuttunut, ei osannut enää edes ihmisen äänellä puhuakaan, vaan koiran äänellä räkytti.

Nuorin pojista, nähtyään tämän, rupesi itkemään.

Siiloin tuli opastyttö hänen luoksensa ja sanoi, että jos vangittu voitaisiin säikähdyttää, niin tulisi se heti ihmisen kaltaiseksi, alkaisi ihmisen äänellä puhua.

Silloin nuorin veli särki äkkiä suuren peilin huoneen seinältä. Se säikähdytti vangitun, ja hän rupesi ihmisen äänellä puhumaan.

— Mitä te tahdotte? kysyi hän pojilta.

— Tahdomme vapauttaa sinut, vastasi nuorin veli.

— Ketä te sitten olette?

— Etkö tunne meitä, — lapsiasi?

Silloin äiti tunsi poikansa ja riisti päältään korut ja pyysi heitä saattamaan hänet heti pois vuoresta.

Pojat saattoivat hänet vuoren onkalon kohdalle sekä siitä kaarreportaita myöten ylös rautaportille. Mutta kun oli tultu tänne ja äiti ja vanhemmat veljet olivat päässeet aukosta ulos, vierittivät vanhemmat veljet äkkiä suuren kiven aukon suulle ja nuorin veli jäi vuoreen, eikä päässyt ulos. Vanhemmat veljet, jotka muutenkin vihasivat nuorinta, tahtoivat, että ansio ja kunnia äidin pelastuksesta lankeisi yksin heille.

2.

Vuoreen jäätyään ei nuorin veli tiennyt alussa, mitä tehdä. Mutta samassa muisti hän sen vanhan ukon antaman sauvan ja kolahutti sitä maahan.

Samassa tuli mies peukalon pituinen hänen luoksensa ja kysyi:

— Mitä armollinen herra tahtoo?

— Avaa tuo portti, että pääsisin ulos.

Peukalon pituinen avasi portin ja poika pääsi siitä ulos.

— Hankippas nyt tähän hyvät syömiset ja juomiset, sillä minulla on nälkä!

Peukalo-ukko hankki pojan eteen syömistä ja juomista, mitä parasta tiesi.

— No, nyt saat mennä, kunnes kopahutan.

Ukko hävisi, poika kävi syömään.

Syötyään kävi hän miettimään, mitä tehdä. Jos lähtisi veljien jälestä, ei heitä ehkä tapaisi enää matkalla, ja jos he olisivat ehtineet ennen häntä kuninkaan linnaan, niin olisivat he tosiaankin panetelleet ja parjanneet hänet pahanpäiväiseksi kuninkaalle, ja niin olisi hänen kiirehtimisensä aivan turha. Niinpä hän ei lähdekään heitä tavottamaan, päätteli hän.

Hän lähti kulkemaan omia teitään ja tuli parin päivän päästä mökkiin kuninkaan linnan lähellä, jossa asui eräs suutari. Poika pyrki tälle oppipojaksi.

Mielellään otti suutari hänet oppipojaksi. Näyttihän hän näppärältä pojalta ja suutari oli apulaisen tarpeessa.

Poika jäi pitemmäksikin aikaa suutarin apulaiseksi.

Eletään, ollaan, niin jonkun ajan perästä rupeaa kuninkaan puoliso halajamaan niitä koruja, joita hänellä oli ollut vuoren vankeudessa ollessaan. Hän sanoo kerran kuninkaalle:

— Kuuleppas, hanki minulle sellaiset kengät jalkoihini, millaiset minulla oli vuoressa ollessa.

Kuningas hätäytyy tuosta, ei tiedä millaiset ne kengät oli, mistä ne saada. Vihdoin menee hän hädissään sen mökissä asuvan suutarin luo ja kysyy siltä, eikö se voisi toimittaa hänelle sellaisia kenkiä.

— Mistä minä se sellaiset, hätäytyy suutari ja rupeaa ajattelemaan, että mitä nyt tehdä tällaisessa pulassa. Pitäisihän ne toki kuninkaalle puolisonsa haluamat kengät hankkia! Mutta mistä ne semmoiset!

Hän miettii koko illan asiaa, vihdoin menee oppipoikansa luo.

— Etkö sinä voisi hankkia kuninkaalle sellaisia kenkiä, jollaiset kuningattarella oli vuoressa ollessaan jaloissa?

— Ka, jospa olisi koettaa. Tulehan aamulla tiedustamaan.

— Todellako voit sellaiset saada!

— Tule aamulla!

Suutari menee aamulla tiedustamaan, ja pojalla ovat ne pyydetyt kengät valmiina. Hän oli vain yöllä kopahuttanut keppiään ja heti saanut kengät peukalo-ukon avulla.

Suutari ihastuu iki-hyväksi ja lähtee tanssiaskelin kenkiä kuninkaalle viemään.

Yhtä iloiseksi tulee kuningas, ja kuningatar saa kengät. Seikasta on selvitty. Mutta jonkun ajan perästä tahtoo kuningatar saada itselleen sellaisen hameen, jollainen hänellä oli ollut vuoressa päällä.

Kuningas tulee taas suutarin luo.

— Voi, voi, mistä minä sellaisen saan, enhän minä ole mikään hamemestari, päivitteli suutari.

Mutta eihän hänen auttanut nytkään ruveta kieltäytymään.

Ja kun ei hameita muualta saanut, meni hän taas oppipoikansa luo ja selitti hänelle pulansa.

— Ole huoleti, ehkä nekin saadaan!

— Koeta veikkonen!

Aamulla oli hame hankittuna. Sen pikku-ukon avulla oli poika taas saanut ihmeitä aikaan yöllä.

Mutta vähän ajan perästä tahtoi kuningatar saada vielä sellaisen kruununkin, jollainen hänellä oli ollut vuoressa päässä.

No, sekin saatiin suutarin oppipojan avulla.

Kaikki oli jonkun aikaa hyvin, mutta nyt rupeaa kuningas epäilemään, että mistä se suutari semmoiset esineet niin äkkiä sai. Hän tahtoo panna tiedustelun toimeen ja kutsuu suutarin luokseen.

— Kuuleppas sinä kenkämestari, mitenkäs ja mistä sinä ne ihme-esineet hankit? Äsken uskon sinun oikealla tavalla ne saaneesi, jos tähän linnani viereen huomenaamuksi kohotat toisen samanlaisen linnan ja olet aamulla siinä kuninkaallisissa vaatteissa minua vastaanottamassa!

— Nyt se viimeisen teki, arveli suutari ja tunsi kauhua. Hätäytyneenä riensi hän kotiinsa ja kertoi asian oppipojalle.

Oppipoika sanoi rauhallisesti:

— Elä ole milläsikään, kyllä tämäkin asia selvitetään. Anna se minun huolekseni.

Mielellään suutari antoi sen hänen huolekseen.

Yöllä oppipoika kopahutti taas sauvaansa, ja aamulla oli se komea linna valmiina kuninkaan linnan vieressä. Sitten kopahutti hän itselleen komeat kuninkaalliset puvut ja kävi niissä suutarin sijasta odottelemaan kuningasta uuden linnan komeimmassa huoneessa.

Kun kuningas aamulla herää, niin ei hän ole uskoa silmiään. Mitä, saiko se ukko linnan siihen! Katsohan kummaa! Sitä kummastuneemmaksi tuli hän, kun näki — uuteen linnaan seurueineen mentyään — siellä oltavan myöskin vastaanottamassa vaatimuksen mukaan.

— No, tuota, si… sinä… oletko sinä todella se suutari, joka tälle minun puolisolleni hankit ne koruesineet ja joka tämän linnankin olet tähän kohottanut? Sinäkö?

— Minä, vastasi poika nousten seisoalleen ja vetäen vieraat korut päältään sekä ilmestyen seurueen eteen siinä asussa, jossa hän oli ollut silloin, kun lähti äitiään etsimään.

Silloin kuningas seurueineen tyrmistyi ja kuninkaanpuoliso lankesi poikansa kaulaan.

— Sinä, sinäkö se olet, joka minut pelastit ja puhumaan saatoit, lausui hän itkien ja iloiten.

— Minä, äitiseni.

— Tuota, jotta, sinäkö se olet se minun nuorin poikani, tapaili kuningas:

— Minä, ukkoraukkaseni!

— Entä nämä toiset pojat — mitä ne ovat tehneet äitinsä pelastukseksi?

— Ne eivät olisi päässeet hänen luokseenkaan, ellen minä olisi opastanut heitä, mutta kylläpä he osasivat jättää minut vuoreen, kun oli päästy vuoren portille, vastasi pelastajapoika.

— Vai niin! suuttui kuningas ja pyysi nuorinta poikaansa määräämään rangaistuksen vanhemmille pojilleen.

— Olkoot he täst'edes tallirenkejämme, hevostemme hoitajia, vastasi kuningaspukuinen poika ja ojensi kätensä kuin kuningas ainakin.

Kuningas hänestä tulikin, ensin puolen valtakunnan ja sitten, isänsä kuoltua, koko valtakunnan.

Ja veljistä tuli tallirenkejä. Mutta siitä suutarista tuli sen uuden linnan hoitaja. Ja siinä se taitaa asua mahtailla vieläkin.

Sisarukset Vetehisen vankeina.

Olipa kerran talo, jonka alla oli pelto ja pellon alla järvi. Isäntä kynti kerran peltoa ja häntä rupesi kovasti janottamaan. Hän meni järven rantaan, kumartui rantakivien ylitse ja rupesi juomaan. Silloin tarttui Vetehinen häntä partaan ja rupesi häntä vetämään järveen päin.

— Annatko vanhimman tyttäresi omakseni, niin päästän partasi irti? sanoi Vetehinen.

— Ka pitänee antaa, kun et muuten päästäne.

— En päästä muuten. Mene käske vanhin tyttäresi tänne järven rantaan!

Mies lähti, kumarapäisenä astui pirttiin, siellä alakuloisesti virkkoi vanhimmalle tyttärelleen:

— Menepäs, vanhin tyttäreni, hakemaan järvirannasta länget, — unohtuivat sinne hevosta riisuessani.

Kun vanhin tytär meni järven rantaan, tempasi Vetehinen hänet ja vei mukanaan.

Hän joutui syvälle vesien alle, suureen, komeaan linnaan. Täällä Vetehinen hänet emännäkseen otti, valtiaaksi tunnusti ja sanoi hänelle matkalle lähtiessään:

— Kun olen poissa, niin kaikissa huoneissa liiku vapaasti, mutta perimmäiseen huoneeseen elä pistäydy, sitä varo. Kaikissa liiku ja haltioi kuni suuren, komean linnan emäntä ainakin, mutta tuota huonetta kierrä.

No, meni Vetehinen matkalle, jäi emäntä yksin. Liikkuessaan Vetehisen komean linnan huoneissa tuumi emäntä erään kerran, että mikäpä se perimmäinen huone lienee semmoinen, ettei siellä saa käydä. Käynpä tuolla, mikäpä tuosta tullee!

Meni sinne perinnäiseen huoneeseen. Se oli synkkä, pimeä kammio ja sen keskellä oli suuri amme, verta täynnä. Sen keskellä, veren päällä, kellui suuri kultainen sormus.

— Ahaa, tuonpa tähden se kielsikin, tuon suuren sormuksen tähden.
Koettelenpa sitä sormeeni!

Mutta kun hän kävi ottamaan sitä suurta kelluvaa sormusta ammeesta, tarttui ammeen verestä suuri musta tahra hänen sormeensa ja se ei lähde, vaikka hän sitä kuinka koettaa pois hangata.

Ja kun Vetehinen tuli kotiin, niin hän helposti näkee sen tahran sormesta ja kiinnittää huomiota siihen.

— Mistä sinä sen olet saanut?

— En mistään, kieltää vaimo.

— Kyllä minä arvaan, sanoo Vetehinen ja ottaa hänet heti hengiltä sekä vie ruumiin kielletyn huoneen veriammeeseen.

Isäntä siellä talossa, josta vanhimman tyttären oli Vetehinen vienyt, on kauvan aikaa apeilla mielin. Surullisena hän soutelee kerran järvensä selkää. Yhtäkkiä tarttuu vene keskelle selkää ilman mitään syytä. Tarttuu, ei paikalta liikahda. Mikä tuli venheelle, eihän tässä ole luotoa eikä muuta, arvelee mies. Hän katselee, kurkistelee, ei huomaa mitään syytä. Yhtäkkiä kuulee hän veden alta puhetta:

— Antanet keskimäisen tyttäresi, niin päästän veneesi kulkemaan.

— Ahaa, sama mies kuin viime kerralla. En anna!

— En päästä venettäsi kulkemaan!

— Ka täytyneehän sitten antaa, kun et muuten päästäne.

— Mene käskemään keskimäistä tytärtäsi tänne järven rantaan!

Menee mies taas pirttiin, sanoo alakuloisella äänellä:

— Menepäs, keskimäinen tyttäreni, hakemaan järven rannalta kalakorini, se jäi sinne.

Menee tyttö, mutta sille tielleen jää. Vetehisen linnaan syvälle vetten alle joutuu. Ja siellä käy hänelle samalla tavalla kuin vanhimmalle tyttärelle. Veriammeeseen joutuu.

Vielä on talossa nuorin tyttö, mutta tätä tahtoo isä kaikin mokomin säilyttää. En tahdo antaa sitä Vetehiselle. Mutta kerran ollessaan kaskea polttamassa järven toisella rannalla löytää hän kasken reunaa kävellessään uudet virsut, kuin nimenomaan hänelle varatut. Hän ei malta olla niitä jalkoihin koettelematta.

Mutta kun hän on pannut ne jalkoihin, alkavat ne vetää häntä järveen päin. Aavistaen pahaa koettaa mies kaikin tavoin pitää vastakynttä, mutta kovin vetävät virsut rantaan päin. Vievätpä aina veden rajaan. Mikä ihme iässä on? arvelee mies hätäytyneenä.

Silloin kuuluu ääni veden alta:

— Antanet nuorimman tyttäresi, niin käännän virsut viemään maalle päin.

— En anna ainoata, viimeistä tytärtäni!

— Et antane, niin astu syvemmälle!

Mies joutuu vyötäröä myöten veteen.

— Joko annat tyttäresi?

— En anna, jo kylliksi sait.

— Suistu yhä syvemmälle!

Mies on jo kaulaansa myöten vedessä.

Vieläkään hän ei lupaa tytärtään.

Mutta kun hän joutuu partaansa myöten veteen niin jo hän lupaa tyttärensä, viimeisen, nuorimman tyttärensä.

* * * * *

Kun nuorin tytär joutuu Vetehisen valtakuntaan, Vetehisen linnan emännäksi, niin hän saa samat ohjeet kuin toisetkin tyttäret. Mutta kun hän sisartensa tavoin menee Vetehisen poissaollessa linnan perimäiseen huoneeseen ja näkee siellä verisammion ja siinä kelluvan sormuksen, niin hän ei koskekaan siihen, vaan rupeaa sitä varovaisesti tarkastamaan. Hän huomaa sieltä ammeen pohjalta sisartensa ruumiit. Hän kauhistuu, mutta samassa havaitsee, että huoneessa on toinenkin sammio, ja se on täynnään selvää, kirkasta vettä. Hän vetää silloin veren päällä kelluvista hiuksista sisartensa ruumiit pois verisammiosta ja valelee ne kirkkaalla vedellä ja tuossa paikassa ovat sisaret elävinä.

Sitten ruvetaan yhdessä tuumimaan, mitenkä päästä sieltä Vetehisen luota pois. Nuorin sisar huomaa erään huoneen nurkasta joukon suuria rauta-arkkuja ja silloin juohtuu hänelle juoni mieleen. Hän käskee sisariensa mennä yhden yhteen, toisen toiseen noista arkuista ja olemaan siellä sinnes, kunnes arkut avataan. Hän lupaa, että he pääsevät arkkujen kera pois vankeudesta. Mutta arkuissa on oltava hyvin hiljaa, aivan liikahtamatta.

Sisaret tekevät neuvon mukaan, ja neuvoja-sisar lukitsee arkut sekä käy
Vetehistä odottamaan.

Kun tämä tulee kotiin, tarkastaa hän tarkoin emäntänsä sormet, mutta kun ei huomaa niistä mitään merkkejä, asettaa hän tyytyväisin mielin päänsä emäntänsä suittavaksi.

Eletään huomiseen päivään, niin emäntä sanoo Vetehiselle, että kun ei olla sinne kotitaloon koskaan mitään lahjoja lähetetty ja ollaan rikkaat, niin eikö nyt kerran sopisi lähettää sinne jotain lahjaa, vaikka yhtä noista suurista arkuista. Niissähän on rahaa ja ne sopivat hyvin lähetettäviksi. Vetehinen miettii hetken, ja kun on tyytyväinen vaimoonsa, suostuu ehdotukseen. Vieläpä hän lupaa arkun itse kotitaloon kantaakin.

Ja niin hän tekeekin.

Siten pelastuu ensimäinen ryöstetyistä tyttäristä Vetehisen kynsistä.

Jo seuraavana päivänä ehdottaa Vetehisen emäntä, että eikö vietäisi toistakin raha-arkkua lahjaksi kotitaloon. Vetehinen kun on ylen hyvillä mielin, suostuu tähänkin ehdotukseen ja vie toisenkin arkun appelaan. Siten pelastuu toinen tyttäristä.

Mutta nyt on vielä itse pelastaja pelastumatta.

Silloin suunnittelee hän rohkean juonen itsensä pelastamiseksi.

Hän kantaa muutamana päivänä erään raha-arkun huoneista linnan pihalle, laittaa huhmaresta, pellavista y.m. itsensä näköisen ihmisen istumaan linnan katolle, asettaa kuontalon sen alle ja sitten sijottautuu itse tuohon pihamaalle kannettuun raha-arkkuun ja käy siellä odottamaan Vetehisen tuloa.

Kun tämä tulee pihaan, lausuu emäntä arkusta hänelle äänellä kuin se kuuluisi katolta:

— Terve, terve, ukkoseni, kauvanpa viivyitkin matkalla! Vuotellessani sinua nousin tänne katolle kuontaloa kehräämään, sinua täältä odottamaan. Ja kun tänään on kulunut vuosi siitä kun minut tänne toit, puin parhaisiini ja lisäksi päätin pyytää sinua, että veisit tuon kolmannenkin raha-arkun kotiväelle lahjaksi. Jos lähdet sitä viemään, katson koko ajan täältä katolta matkaasi.

No, kun emäntä on näin leppeällä mielellä, ihastuu Vetehinen ikihyväksi ja lähtee hetipaikalla saattamaan pihalle tuotua arkkua emäntänsä kotitaloon.

Mutta arkku on tavattoman raskas. Kantajan täytyy matkan puolivälissä laskea se selästään ja levähtää. Samalla päättää hän katsastaa, mitä se niin raskas arkku oikein sisältää, eikö jotain muutakin kuin rahaa.

Silloin Vetehisen emäntä huudahtaa sellaisella äänellä kuin se kuuluisi kaukaa linnan katolta:

— Joko väsyitkin, ukkoseni; kovinpa pian väsyit. Elä viitsi katsoa arkkua, vie availematta, kauniimmin teet.

— Ka, ka, kun vielä sieltä asti näkee ja puhuttelee, virkkaa Vetehinen sekä hämmästyneenä että tyytyväisenä ja jättää katsomisensa sekä lähtee edelleen kantamaan arkkua.

Mutta taas käy arkku ylen raskaaksi ja Vetehinen päättää katsoa sitä.

Mutta emäntä haastelee taaskin arkusta niin kuin se kuuluisi kaukaa katolta ja kieltelee katsomasta.

— Kah, yhäkin näkee — en katso, sanoo Vetehinen ja lähtee jatkamaan matkaansa.

Kolmannenkin kerran yrittää hän vielä katsoa arkkuansa, mutta kun emäntä puhuttelee häntä vieläkin, niin ei hän tälläkään kertaa toteuta aiettaan, vaan kantaa kuin kantaakin arkun katsomatta perille.

Ja niin pääsee kolmaskin tytär Vetehisen vankeudesta.

Mutta kun Vetehinen kotiinsa palattuaan huomaa katolla istuvan ihmisen valeihmiseksi ja äkkää, mitä arkkuja hän on appelaan vienyt, niin kylläpä hän ällistyy, ja kyllä siitä syntyy vetten alla elämä, meno sellainen, ettei sitä oltu ennen kuultu.

Kadonneet kuninkaan pojat eli hevoseksi muutettu poika.

Katosipa eräältä kuninkaalta poika eikä häntä mistään löydetty. Apeissaan lähti kuningas ajelemaan laivallaan suuria meriä, suruaan haihduttaakseen ja mahdollisesti saadakseen joitakin tietoja pojastaan. Mutta matka vei häneltä toisenkin pojan. Erään kerran, ajaessaan laivallaan erään aavan meren selkää, kohoaa yhtäkkiä vuori merestä, aivan laivan edestä, ja siihen tarttuu laiva. Eikä lähde pois, vaikka mitä keinoa koetettaisiin. Lausuu kuningas vuorelle:

— Mikä lienetkin meren kummitus, lähde pois edestäni!

— En lähde, ellet lupaa minulle sitä, joka kotonasi ensiksi syntyy, vastaa vuori.

— En lupaa.

— Seiso siinä sitten se ilmoinen ikäsi!

— En tahdo seista, lähde pois edestäni!

— Suostu ehtooni!

— No, kun et muuten päästäne, niin eihän auta muu, lausuu kuningas lohduttaen itseään sillä, että kotona kenties syntyy ensiksi varsa tai vasikka tai koiranpentu.

Mutta kotona syntyy ensinnä poika kuninkaalle, ja sehän se joutuukin meren kummitukselle. Ja se meren kummitus ei ollut muu kuin vuorenpeikko.

* * * * *

Luvattu kuninkaan poika kun joutui vuorenpeikon valtoihin — suureen vuorilinnaan kaukana maiden ja merten takana —, niin kasvatettiin häntä aluksi lellitellen, parasta syöttäen ja juottaen, ilman mitään työtä ja tointa, vuorenpeikon linnan paraissa huoneissa, parailla ruuilla. Mutta kun hänestä kasvoi suuri, vanttera poika, pantiin hänet erään vuorenpeikon hevosen hoitajaksi.

Poikanen ei aluksi kääntänyt mitään huomiota hevoseensa, kuten ei juuri muuhunkaan, elelihän vain omia aikojaan, omissa mietteissään. Mutta kerran, eräänä yönä, hänen ollessaan hevosensa luona tallissa, kääntyi tämä hänen puoleensa ja kysyi häneltä:

— Kuule, etkö sinä kaipaa pois täältä?

Silloin poikanen säikähti ja sanoi hevoselleen:

— Mi-mitä sinä tarkotat?

— Sitä vain, mitä kysyin. Tunnetko olevasi täällä oikeassa paikassa?

— E-en, en käsitä sinua!

— Olet liian nuori ja liian nuorena tänne joutunut, et oivalla kohtaloasi, lausui vakavasti hevonen ja jatkoi:

— Kuule, olet vuorenpeikon vankeudessa syntymästä saakka ollut kuninkaanpoika. Et ole täkäläistä väkeä. Siksi kysyin, etkö koskaan ole halunnut pois täältä.

Silloin kuninkaan pojalta putosivat suomukset silmistä, hän ravisti päätään, hieroi silmiään ja rupesi itkemään.

Hevonen rientää lohduttamaan:

— Elä itke; ei sillä pitkälle päästä. Suostu tuumaani, niin pääset pois täältä.

Kuninkaanpoika kysyy ilahtuen:

— Mitä tarkotat?

— Sitä, että pakene pois täältä!

— Mutta kuinka se on mahdollista? Miten sinä sellaista neuvot? Kuka sinä itse olet?

— Sen saat tietää myöhemmin; nyt sanon vain, että jos ehdotukseeni suostut, niin pääset täältä. Minä rupean auttajaksesi!

Kuninkaanpoika ihastuu ikihyväksi ja tahtoo lähteä heti matkaan.

— Ei vielä! Ensin on tehtävä muutamia valmistuksia. — Mene aluksi katsomaan, nukkuuko isäntämme vai onko valveilla.

Kuninkaanpoika rientää vuorenpeikon huoneeseen ja lausuu tultuaan:

— Nukkuu.

— Hyvä. Nyt mene ja koeta hänen huoneestaan saada käsiisi pöydällä oleva havu, kivi ja vesimalja ja sängyn viereltä pitkä miekka. Jos miekka ei rupea kohoamaan paikoiltaan, niin kasta kätesi siinä vierellä olevassa ammeessa, niin se nousee. Riennä!

— Koetan.

Poika rientää uudestaan peikon huoneeseen ja ottaa sieltä pöydältä havun, kiven ja vesimaljan ja vuoteen vierestä koettaa sitä pitkää miekkaa. Saatuaan senkin tulee hän hevosen luuksi talliin.

— Tässä ovat,

— Hyvä; nyt — nouse selkääni!

Poika nousee hevosen selkään, ja samassa ollaan matkalla, huimalla, kiihkeällä pakomatkalla vuorenpeikon linnasta.

* * * * *

Mutta vuorenpeikko ei kauvan nuku, kun miekka ja ne muut mahtiesineet ovat poissa hänen luotaan. Hän herää silmänräpäyksessä ja lähtee pakenijoita takaa-ajamaan.

Pojan hevonen kyllä juoksee niin, että neljällä hyppäyksellä on virsta katkaistu, mutta yhtäkaikki on vuorenpeikko kohta heidän kintereillään. Jo kuuluu humu ja kohina heidän takanaan. Poikanen hätäytyy, mutta hevonen sanoo pojalle:

— Katsoppas, kuinka lähellä se jo on.

— Aivan jo tuossa perässä, vastaa poika.

— Viskaa se havun lehvä tielle!

Poika viskaa havun tielle, ja samassa on siihen heidän jälkeensä kasvanut suuri suunnaton metsä, niin suuri ja sakea, ettei sen läpi mitenkään pääse. Paha lähteä myös sitä ympäri kiertämään. Peikko laskeutuu sen luona hevosensa selästä ja rupeaa kirveellään hakkaamaan sitä. Mutta aikaahan siinäkin kuluu. Sillä välin kerkiävät pakenijat päästä aika pitkälle hänestä.

Mutta pian on peikko selvinnyt metsästä ja taas on hän heidän kintereillään. Jo kuuluu huohotus ja kumu.

Hevonen sanoo pojalle.

— Katso, kuinka lähellä on.

— Aivan kintereillä jo tuossa.

— Viskaa se kivenpala tielle jälkeemme!

Poika viskaa kivenpalan tielle, ja samassa on siihen heidän jälkeensä kasvanut vuori semmoinen, ettei siitä yli voi mitenkään päästä. Paha lähteä myös sitä kiertämään. Vuorenpeikko rupeaa sitä vuorta hakkaamaan kirveellään. Mutta aikaahan siihenkin kuluu. Sillä aikaa kerkiävät karkulaiset taaskin päästä pitkälle hänestä.

Mutta pian on se taas heidän jälessään. Jo kuuluu huohotus ja kumu.

Hevonen sanoo pojalle:

— Katsoppas, miten lähellä se on.

— Tuossa aivan jo kintereillä.

— Viskaapas se vesimalja tielle jälkeemme!

Poika viskaa vesimaljan tielle ja samassa on siihen suuri meri heidän taakseen syntynyt.

Vuorenpeikko kun tulee meren rannalle, niin ei näe muuta keinoa kuin ruveta juomaan sitä merta. Mutta ylen paljon on siinä vettä, ja kun vuorenpeikko juo, juo sitä, niin hän lopulta siihen veden paljouteen halkeaa ja kuolee.

Se on vuorenpeikon loppu, ja poika ja hevonen pääsevät rauhassa jatkamaan matkaansa kuninkaan linnaan.

Mutta kun he tulevat linnan pihaan ja poika pyytää päästä kuninkaan puheille, vastataan hänelle kopeasti, ettei siellä häntä tunneta, eikä sitä kaikkia maankiertäjiä päästetä kuninkaan puheille.

Poika kertoo tämän hevoselle.

Hevonen vastaa:

— Hyvä on, pannaan mieleen! Menkäämme nyt tuonne metsikköön, ja pane sinä minulle heiniä eteeni ja sitten odota määräyksiäni.

Poika tekee niin.

Syötyään sanoo hevonen pojalle:

— Niinkuin itsekin tiennet, on nyt isälläsi suuri sota erästä vihollisvaltakuntaa vastaan. Tämä sota on tähän asti ollut isällesi tappioksi. Nyt alkaa taas uusi taistelu. Kun se alkaa, niin asetu tuohon sotatien varteen jonkun konin selkään ja ole muka kiirehtivinäsi sinäkin sotaan. Hevosesi on huono eikä se pääse mihinkään. Sotaankulkijat pilkkaavat sinua. Anna heidän pilkata. Mutta kun he ovat ohi, jätä se koni siihen ja tule tänne, niin minä lennätän sinut sotatanterelle ennen muita ja tällä miekallasi sinä kaadat yksin kaiken vihollisjoukon.

Poika tekee neuvon mukaan. Sotajoukko kun kulki hänen ohitsensa, pilkkasi se häntä ja huusi, ettei hän tuolla hevosella pääse ikinä sotatanterelle. Mutta kun joukko oli mennyt ohi, jätti hän koninsa siihen ja riensi oikean hevosensa luo ja huristi sillä ennen muita sotatanterelle ja kaatoi siellä ihmeellisellä miekallaan yksin kaiken vihollisjoukon. Kuninkaan väellä ei ollut siellä enää mitään tekemistä. Työnsä tehtyään palasi hän samalla vauhdilla takasin, vei hevosensa metsikköön ja istuutui sitten sen saman konin selkään, ollen yhä pyrkivinään sotaan.

Kuningas ja kuninkaan väki sai ihmettelemällä ihmetellä sellaista sodasta-selviytymistä ja aprikoitsi, kuka se oli sellaisen urotyön tekijä. Mutta eiväthän he voineet arvata eikä aavistaa, että se olisi ollut tuo konin selässä istuva poika. Sitä he pilkkasivat.

Kuninkaalla oli muitakin vihollisia kuin tuo yksi, ja kohta kun ensimäinen sota oli päättynyt, nosti toinen vihollinen sodan kuningasta vastaan. Taas oli riennettävä sotatanterelle.

Hevonen neuvoi poikaa taas lähtemään apuun, ja poika teki neuvon mukaan. Taas istuutui hän sotajoukon lähtiessä konin selkään sotatien varrella ja antoi itseänsä pilkata, ja sitten kun joukko oli mennyt ohitse, riensi hän oikean hevosensa luo ja huristi sillä sotatantereelle ennen muita ja kaatoi siellä ihmeellisellä miekallaan yksin kaiken joukon.

Tällä kerralla sai hän sodassa haavan käteensä, ja kun hän sotatieltä palattuaan istui taas koninsa selässä, oli hänen pakko hoidella siinä haavaansa.

Kun sotaväki saapui hänen kohdalleen, pilkkasi se taas häntä ja lausui:

— No, nyt on jo toinenkin sota voitettu, ja sinä yhä tässä olet!

Mutta kuningas sattui huomaamaan, että poika hoiteli haavaa kädessä ja lausui hänelle:

— Mitä haavaa sinä sidot?

— Haavaa kuin haavaa.

— Taitaa olla tämänkin pojan kera niin kuin ennen, että toiset tappelun tappelee, toiset haavoja saavat, virkkoi pilkallisesti eräs sotapäälliköistä.

— Elähän pilkkaa, sanoi kuningas ja lähestyi poikaa.

— Oletko sinä ollut sodassa? kysyi hän.

— Missäpä minä, vastasi poika. — Mutta paholaiselle luvattu poikasi on siellä ollut ja sen voittanutkin, sanoi poika uljaasti saatuaan haavansa sidotuksi. Tahdotko nähdä hänet?

— Tahdon, tuo hänet nähtäväkseni! lausui kuningas.

Samassa poika kutsui metsikössä olevan hevosensa luokseen, nousi reippaasti sen selkään ja välähytti esiin miekkansa, jolla oli voittonsa saanut.

— Tunnetko nyt, vai vieläkö ajat hänet maankiertäjänä linnasi pihalta? sanoi hän.

— Mitä! oletko sinä se, joka olet nämä voitot saanut? Ja oletko sinä se sama, jonka hoviherrani äskettäin ajoivat pois linnani pihalta?

— Odotahan, sanoi silloin pojan hevonen pojalle, — laskeudu nyt selästäni ja lyö sillä miekallasi pääni poikki. Elä estele, et tee sillä mitään pahaa minulle. Tee se pian!

Poika empi ensin, mutta löi sitten miekallaan pään poikki hevoseltaan. Samassa katosi hevonen ja sijaan tuli kaunis nuorukainen. Se lausui kuninkaalle:

— Ja tässä on sinun toinen kadonnut poikasi, joka on ollut saman isännän valloissa kuin nuorempikin poikasi. Tunnetko nyt sotiesi voittajat ja linnaasi pyrkijät?

— Tunnen, tunnen, lausui kuningas liikutettuna ja syöksi poikainsa kaulaan. Hän ei voinut puhua ilosta ja kyynelistä.

Suurenivatpa sotaväeltäkin silmät, kun he huomasivat tämän, ja he rupesivat kaikin tavoin pyytelemään pojilta tekoaan anteeksi. Pojat antoivatkin anteeksi, ja sitten heidät saatettiin suurella ilolla ja juhlallisuudella kuninkaan linnaan, jossa pantiin toimeen viikkokautiset ilojuhlat heidän saapumisensa johdosta.

Paha taikamestari ja nokkela oppipoika.

Olipa ennen ukolla ja akalla poika, jota paha taikamestari houkutteli oppilaakseen. No, kun vanhemmat olivat köyhiä ja mestari lupasi antaa opin ilmaiseksi, niin suostuivat vanhemmat panemaan pojan mestarin kouluun.

Mutta kun koulu oli päättynyt, niin lupauksestaan huolimatta vaatikin mestari vanhemmilta suuret summat pojan opettamisesta.

Tästä tulivat nämä kovin pahoille mielin ja valittivat siitä pojalle.

Silloin poika, jolla itselläkin oli kaunaa oppimestariaan kohtaan, sillä se oli pidellyt häntä kovin pahoin kouluaikanaan, sanoi isälleen:

— No, jos ryhdyt leikkiini, niin otetaan siltä nuo oppimaksut moninkerroin takaisin.

Isä suostui leikkiin. — Mutta, jatkoi hän, mitenkä sinä siltä ne rahat saat takasin?

— Ole huoleti, kyllä se minulla sellaisen koulun käytti.

No, käytiin sitten pojan oppeja koettamaan.

Hän muutti itsensä komeaksi hevoseksi ja käski isän lähteä kauppaamaan sitä oppimestarille.

— Elä myö vähemmästä kuin tuhannesta ruplasta, ja kaupan kun olet tehnyt, niin elä jätä päitsiä päähäni, vaan ota ne pois!

No, isä teki niin kuin käsketty oli, sai mestarilta tuhat ruplaa ja otti päitset lähtiessä pois hevosen päästä.

Aivan heti kun isä oli palannut kotiin, muuttihe poika takaisin ihmiseksi ja palasi isänsä luo.

— Nyt mene ja myö minut toinen kerta samalle miehelle, sanoi hän — ja vaadi tällä kertaa kaksituhatta ruplaa sekä ota päitset taas päästäni!

Isä teki neuvon mukaan ja sai kaksituhatta ruplaa.

Niin pian kuin isä oli saapunut kotiin, muuttihe poika taas ihmiseksi ja tuli isänsä luo.

— Nyt voit vielä kolmannenkin kerran myydä minut sille ja ottaa tällä kertaa kolmetuhatta ruplaa. Sillä minä muutan nyt itseni kolmea kertaa komeammaksi hevoseksi.

Isä teki neuvon mukaan, sai kolmetuhatta ruplaa, mutta päitsiä hän ei tällä kertaa saanut pois, vaan jäivät ne hevosen päähän. Oppimestari piti tällä kertaa varansa.

Kun päitset jäivät päähän, ei poika voinutkaan enää muuttaa itseään takasin ihmiseksi, vaan jäi hevoseksi oppimestarin luo.

Talvella lähti oppimestari hevostaan markkinoille kaupitsemaan.

Mitenkä hän siellä lieneekin innostunut, että pistäytyi kapakkaan ottamaan jonkun ryypyn. Sillä ajalla hevonen pihalla pyysi läsnäolevia poikasia ottamaan päitset hänen päästään. Nämä tekivätkin sen ja hevonen oli vapaa muuttumaan ihmiseksi. Mutta samassa tuli oppimestari ulos kapakasta ja aie jäi kesken.

Silloin hevonen hyökkäsi karkuun ja hyökkäsi lähellä olevan järven jäälle. Siinä huomasi hän avannon, ja kun ei nähnyt muun auttavan, niin hyppäsi siihen. Siellä vedessä pääsi hän muuttautumaan hauiksi.

Mestari ei ollut neuvoton, vaan tuiskahti samaan avantoon ja muuttihe siellä hänkin hauiksi sekä lähti kiihkeästi takaa-ajamaan pakenija-haukia.

Tämä yritti jo joutua pahaan pulaan, mutta silloin muuttihe hän pieneksi sormukseksi ja painui pohjamutiin, josta ei mestari saanut häntä käsiinsä.

Sormus sattui pohjamudissa viereksiessään joutumaan lähelle kuninkaanlinnan rantaa ja kevään tultua löysivät sen kuninkaanlinnan hovineitoset ja veivät kuninkaan tyttärelle.

Tämä pisti sen sormeensa.

Eräänä yönä muuttui sormus ihmiseksi, nuoreksi, sorjaksi nuorukaiseksi ja rupesi puhelemaan kuninkaantyttärelle:

— Olen sormukseksi muuttunut ihminen ja muutun taas takaisin siksi. Paha oppimestarini ajaa minua takaa. Huomenna se tulee minua perimään kuninkaalta. Se tahtoo ostaa sormuksenne. Elkää suostuko sitä myömään. Jos kuningas tahtoo sen väkisin myödä, heittäkää se lattiaan. Silloin muutun hernekasaksi. Se paha oppimestari muuttuu silloin kukoksi ja rupeaa nokkimaan herneitä, mutta minä muutun samassa revoksi ja syön sen kukon. Siten pelastun minä, ja silloin voitte ottaa minut vaikka puolisoksenne.

Kun kuninkaan tytär kerkesi mieltyä sorjaan sormus-nuorukaiseen, niin hän mielellään suostui tähän ehdotukseen. Lupasi tehdä niinkuin poika neuvoi.

Aamulla tulikin paha oppimestari tiedustelemaan sormusta kuninkaanlinnasta. Kuningas tahtoi myödä sen, kun oppimestari tarjosi siitä hyvää hintaa. Silloin viskasi kuninkaan tytär sormuksen lattiaan. Se muuttui heti hernekasaksi. Mutta yhtä nopeaan oppimestari muuttui kukoksi ja rupesi niitä herneitä nokkimaan. Herneetpä muuttuivat revoksi, ja repo söi kukon. Se oli oppimestarin loppu, mutta oppipoika muuttui revosta siksi nuorukaiseksi, joka oli yöllä kuninkaantytärtä puhutellut.

Kuningas ei olisi ensin tahtonut antaa tytärtään näin oudosti syntyneelle nuorukaiselle, mutta kun tytär kertoi hänelle nuorukaisen seikkailut, muutti hän mieltään, ja — kohta pidettiin kuninkaanlinnassa sen kauniin tyttären ja nokkelan oppipojan häät.

Vuorenpeikon hävittäminen.

Asuipa kerran lahden toisella puolen talonpoika ja toisella puolen vuorenpeikko. Vuorenpeikosta oli suurta haittaa talonpojalle, ja tämä tahtoi kaikin mokomin saada pahan naapurinsa hävitetyksi sieltä lahden takaa.

Hän puhui kerran siitä pojilleen.

Poikia oli kolme, ja kaksi näistä oli vahvaa ja ylvästelevää, mutta kolmas pieni, vähäpätöinen ja heikko Niilo.

Vanhemmat veljet olivat heti valmiit lähtemään peikon talolle, mutta he eivät tahtoneet ottaa tälle matkalle Niiloa. Tämä tahtoi kuitenkin kaikin mokomin mukaan. Lopulta veljet, kun ei mikään auttanut, suostuivat ottamaan hänet matkaan.

No, mentiin yhdessä yli lahden, ja ruvettiin tuumimaan, miten alottaa tehtävä. Ennenkuin he kuitenkaan ehtivät ryhtyä mihinkään, tuli paha naapuri heitä vastaan ja sanoi heille:

— Ahaa, teitä on kolme veljestä, hyvä! — Teistähän minä saankin kaikille tyttärilleni sulhaset. Heitäkin on kolme. Tulkaapa pirttiin ja käykää taloksi!

Kun vuorenpeikko tapasi veljekset näin arvaamatta, ei heidän auttanut muu kuin totella käskyä. Mitäpä muuta he voivat. Mikään juoni ei saattanut enää tulla kysymykseen, — asia oli menetetty! He astuivat siis pirttiin ja illan tultua täytyi heidän ruveta nukkumaan niinkuin talon miesten ainakin.

Heidät pantiin nukkumaan samaan huoneeseen, missä vuorenpeikon tyttäretkin nukkuivat. Ennen nukkumaan käymistä pantiin heille kaikille päähän lakit, pojille punaiset ja tyttärille valkoiset lakit. Vanhemmat veljet eivät siitä välittäneet mitään, mutta Niilo-veli pani sen merkille. Ja hän piti sitä mielessään koko yön ajan. Toiset nukkuivat, mutta hän ei. Häntä epäilytti tuo merkki. Ja niin levoton hän oli, että kun hetken aikaa oli nukuttu, nousi hän ylös ja muutti lakit nukkujain päässä niin, että punaiset lakit tulivat tytöille ja valkoiset lakit pojille. Sitten kävi hän vuoteelle, mutta ei vieläkään nukkunut, vaikka oli nukkuvinaan.

Hetkisen jälkeen avautuukin huoneen ovi ja sisään astuu vuorenpeikko, iso kirves kädessä. Tutkittuaan hetken nukkujia lyö hän kuoliaaksi ne, joilla on punaiset lakit päässä ja hiipii sitten pois tuvasta.

Nyt ei Niilo nukkunut sitäkään vähää. Varovasti herätti hän veljensä ja johti heidät salateitä ulos. Sieltä kierrettiin kiireesti lahden ympäri kotipihaan. Siellä vasta huokaistiin. Ja kylläpä siellä syntyi ilo ja kaikki olivat Niilolle kiitollisia.

Olihan osa vuorenpeikon väestä hävitetty.

* * * * *

Mutta vielä oli paljon pahaa jälellä. Vielä oli tehtävä uusi yritys vuorenpeikon talolle.

Kun Niilo oli ensi kerralla niin suuresti kunnostautunut, lähetettiin hänet toisella kertaa yksin vuorenpeikon puolelle.

Vuorenpeikko huomasi hänen tulonsa. Vahingoniloisesti hän huusi hänelle:

— Ahaa, sieltähän se tuleekin se pikku Niilo, joka viime kerralla teki minulle niin paljon pahaa. Hyväänpä aikaan tuletkin! Tässä on tulossa pidot ja niihin kyllä paistia tarvitaan! Tuleppas tännemmäs!

Niilo tuli lähemmä ja vuorenpeikko tempasi hänet niskasta, vei eukolleen ja käski paistaa hänet illalla pidettäviin pitoihin paistiksi. Itse lähti hän vähän käväsemään metsällä ennen juhlia.

Eukko ryhtyi paistintekopuuhiin. Lämmitti uunin ja rupesi sitten työntämään Niiloa siihen. Mutta hän ei osannut sitä tehdä. Mitenkäs se tehdäänkään, aprikoi hän. Niilo ehti neuvojaksi: