Hän ottaa puupölikän maasta ja viskaa sen hännänhäilyttäjään päin. Ei hän enää toiste lähde kuninkaan linnaan. Mutta kaukaa rytisevästä metsästä on hän kuulevinaan äänen, jonka hän arvaa saman ruskeaturkkisen narrailijan pakinaksi:
— Mutta saithan sentään kerran käydä kuninkaan linnassa!
Silmivoiteen haennassa.
Kerran kuningas sairasti kovaa silmätautia ja hänen nuorin poikansa lähetettiin hakemaan voidetta, joka tämän taudin parantaisi. Se lääke oli hyvin kaukana, hyvin kaukana, ja vielä sellaisessa paikassa, josta ei kukaan tiennyt mitään. Vanhemmat veljet eivät uskaltaneet ajatellakaan sellaiselle matkalle lähtemistä ja nuorintakin veljeä he kovin siitä estelivät, mutta tämä oli urmakka poika ja lähti vain sille.
Vanhalla nimikkohevosellaan lähti hän ajelemaan tietä pitkin.
Ajettuaan kappaleen matkaa tuli eteen kolmen tien haaraus, johon joka haaran suulle oli pantu kirjotus. Yhden tien suulla ilmotettiin, että sille tielle ken lähtenee, sitä itseään kyllä pidetään hyvänä, mutta hevosta aivan nälässä; toisen tien kirjotuksessa taas sanottiin, että sillä tiellä pidetään kyllä hevosta hyvästi, mutta miestä itseään nälässä ja kolmannen tien kirjotuksessa sanottiin vihdoin, että "sittepähän kokee kun koettaa".
Tällehän kolmannelle tielle poika lähti.
Ajettuaan kotvan aikaa sitä tunsi hän väsymystä ja nälkää, jonka vuoksi hän eräässä mutkassa laskeutui alas hevosensa selästä ja istuutui levähtämään ja aterioitsernaan.
Yhtäkkiä tuli siihen susi ja sanoi hänelle:
— Kuinka olet uskaltanut lähteä tätä tietä kulkemaan? Minne olet menossa?
— Isälle silmilääkettä hakemaan, vastasi poika katsoen vakavasti suteen.
— Ohoh, oletpa ottanut vaikean tehtävän, lausui susi ja jatkoi, — pahalle, pahalle tielle olet, poikaseni, lähtenyt. Mutta jos antanet minulle kappaleen leivästäsi, niin koetan sinua auttaa, ettet pahimpaan pulaan joudu.
Poika antoi kappaleen sudelle ja tämä sanoi hänelle:
— Kun nyt lähdet eteenpäin vaeltamaan, niin kolme taloa ensin matkan varrella sinua vastaan tulee ja nämä talot ovat pahat. Mutta sinä vain kunkin kohdalla tällä varvulla kolmasti ilmaan lyö, niin pääset niistä ohi kulkemaan. (Samassa antoi hän pojalle varvun.) Sitten tulee suuri linna eteesi. Se on jo se paikka, jossa on tuota silmivoidetta. Erään pienen huoneen ikkunalla on kultahäkki, siinä pieni kultalintu, sen häkin vierellä on pullo, — siinä sitä lääkettä! Mutta elä mene linnaan päivällä, vaan sydänyöllä ja silloinkin hyvin varovasti, sillä sen huoneen kynnyksen tienoilla on näkymätön lanka, joka on kellosia täynnä ja jos vain vähänkin kosketat siihen lankaan, rupeavat sen kelloset soimaan, ja sinun käy huonosti. Tee siis tarkoin niinkuin käskin. Mutta ellet sinä varovaisuudessasikaan onnistuisi vaaraa välttämään, niin pyydä vain ennen pahinta päästä pistäytymään hetkeksi linnan puutarhaan, ja siellä kun vain lyöt kolmasti tällä varvulla ilmaan, niin teen mitä voin avuksesi.
Poika kiitti neuvoista, nousi hevosen selkään ja lähti edelleen. Niinkuin susi oli sanonut, tuli matkalla kolme taloa eteen ja niistä kaikista hyökättiin äkäisesti häntä vastaan, mutta kun hän vain sillä suden antamalla varvulla löi kolme kertaa ilmaan, niin hävisi kaikki vaara ja hän pääsi rauhassa jatkamaan.
Päästyään viimeisen talon ohi tuli suuri linna häntä vastaan. Ahaa, tässähän se onkin! Ja hän laskeutui hevosen selästä ja kävi linnan edustalla odottamaan yötä. Sydänyöllä lähti hän varovaisesti hiipimään linnaan. Siellä pääsi hän onnellisesti mainittuun pieneen huoneeseen asti, huoneeseen, jossa oli se kultahäkki ikkunalla, saipa sieltä häkin vierestä sen lääkepullonkin käsiinsä, ja pääsi myös pois huoneesta. Mutta kun hän oli tullut hevosensa luo linnan edustalle, rupesi hän ajattelemaan sitä kultahäkkiä ja siinä olevaa pientä kultalintua ikkunalla, ja hän katui, ettei ollut ottanut niitäkin mukaansa. Samalla tiellähän ne olisivat nekin tulleet. Hän päätti lähteä uudestaan linnaan. Hän tekikin niin ja pääsi myös siihen pieneen huoneeseen sekä sai häkin. Mutta kun hän lähti sieltä tulemaan pois, koskettikin hän jalallaan siinä kynnyksen tienoilla olevaa tiukulankaa ja ne tiuvut rupesivat soimaan. Samassa koko linna heräsi. Hänet otettiin kiinni ja pantiin tilille käynnistään. Hänen täytyi tuoda lääkepullo takasin. Vieläpä hänet rangaistukseksi tuomittiin tyrmään suljettavaksi.
Kun ei muu auttanut, pyysi hän ennen tuomion täytäntöönpanoa päästä hiukan pistäytymään puutarhassa, hevonen kun sinne oli jäänyt sitomatta. No, siihen suostuttiin. Mutta kun hän oli päässyt puutarhaan, löi hän sillä suden antamalla varvulla ilmaa kolmasti; ja niin pian kun hän oli sen tehnyt, suden lupaus täyttyi siten, että susi itse ilmestyi siihen.
— No mitäs nyt, oletko joutunut vaaraan? kysyi susi.
— Olen, tyrmään olen tuomittu.
— Mikset ollut varovaisempi! Mene nyt heti takaisin linnaan ja esitä siellä kuninkaalle, että hän vaihtaisi rangaistuksen siksi, että sinä toisit hänelle minkä tahansa ihmeellisen esineen tai elävän ja sen perusteella pääsisit vapaaksi.
Poika meni linnaan ja esitti kuninkaalle suden neuvon mukaan.
— No, jos tuot minulle puhuvan ja laulavan hevosen, niin päästän sinut vapaaksi. Mene hankkimaan! — Kuningas vastasi yksikantaan ja lyhyesti.
Poika tuli suden luo ja kertoi tälle, mitä kuningas oli sanonut.
— No, ei huolta mitään! Kyllä siitä selvitään. Minä muuttaudun heti tuoksi hevoseksi ja sinä saatat tämän kuninkaalle. Sen jälkeen sitten elä ole huolissasi minusta, vaan kun olet päässyt vapaaksi, mene seuraavana yönä uudestaan linnaan ja koeta saada se lääkepullo. Nyt on se pantu siihen huoneeseen, jossa kuninkaan tytär nukkuu, ja nytkin on tuo tiukulanka kynnyksen tienoilla. Koeta siis liikkua vieläkin varovammin! Kun sitten olet saanut pullon, niin lyö varvullasi kolme kertaa ilmaan, se on merkki minulle, että voin muuttua takasin sudeksi. Luonnollisesti pyydät nytkin päästä puutarhaan ja lyöt varvulla ilmaan, jos joudut vaaraan.
Poika kiitti neuvosta ja lupasi tehdä neuvon mukaan. Susi teki silloin pari kolme kuperkeikkaa tantereella ja samassa muuttui siksi laulavaksi ja puhuvaksi hevoseksi. Poika vei sen kuninkaalle ja — pääsi vapaaksi.
Seuraavana yönä lähti hän uudestaan sitä silmävoidepulloa hakemaan. Hänen onnistui päästä huoneeseen, saada myös se lääkepullo, pääsipä sieltä huoneesta poiskin, kuten ensi kerralla. Mutta kun hän oli tullut hevosensa luoksi, rupesi hän taas ajattelemaan, että siellä huoneessahan nukkui kaunis kuninkaantytär ja sitä olisi saattanut kauemmin ja tarkemmin katsella. Hän lähti uudestaan linnaan. Taaskin hän pääsi huoneeseen, samoin sai tarkastella nukkujaa, mutta kun hän rupesi lähtemään sieltä pois, satutti taaskin jalkansa siihen tiukulankaan, ja silloin taaskin koko linnanväki heräsi.
Poikanen joutui uudestaan kiinni ja tuomio oli nyt entistä ankarampi. Häneltä vaadittiin se lääkepullo takaisin, sitten tuomittiin hänet syöstäväksi heti syvään maanalaiseen hautaan.
Silloin tuli hänen avukseen kuninkaantytär. Se oli ensin, hälinän syntyessä, pahasti säikähtänyt, mutta sitten muisteltuaan pojan soreaa ulkomuotoa ja ajatellen hänen pientä rikostaan suureen rangaistukseen nähden, oli ruvennut häntä säälimään, ja kävi hartaasti pyytämään isältään armoa.
Tyttärensä vaikutuksesta isä myönsi sen lievityksen, että salli pojan ennen tuomion täytäntöönpanoa käväistä puutarhassa. Siellä poika löi ne määrätyt kerrat varvulla ilmaan ja kun se oli tehty, oli siinä taas susi kysymässä ja auttamaan valmiina.
— No, mitä nyt?
Poika kertoi hänelle sattumansa.
— No, mene nyt kuninkaan luo ja pyydä, että sinä saisit tuoda nyt hänelle vieläkin ihmeellisemmän elävän tai muun, minkä kuningas määrää.
Kuningas suostui siihen ja määräsi pojan tuomaan tyttärelleen maankuulun ja veenvalion miehen.
Poika kiitti ja tuli suden luo.
— Mitäs nyt? sanoi hän.
— Ei mitään hätää, vastasi susi. — Minä muutun tuoksi mieheksikin ja kun olet vienyt sen kuninkaalle, niin käyt kolmannen kerran hakemassa sitä silmivoidepulloa. Mutta nyt elä käänny uudestaan vaaralliselle tiellesi, vaari mene heti matkaan. Minusta elä huolehdi, minä kyllä selviän!
— Mutta, mutta… empi poika,
— Mitä epäilet?
— Sitä… kun minä haluaisin saada sen kuninkaantyttärenkin. Se on niin kaunis ja et voi arvata, miten lempeästi se pyysi armoa minulle. Ottaisin hänet niin mielelläni morsiamekseni.
— Vai sellaiset tuumat sinulla, iski susi silmää. — No, sitten muutetaan suunnitelmaa. — Minä muutun sulhaseksi ja sinä viet sen kuninkaalle. Sitten tulet sinä lääkepulloa hakemaan. Minä pyydän päästä nukkumaan samaan huoneeseen, missä kuninkaantytär nukkuu ja missä se pullo on. Kun sinä sitten olet saanut sen pullon ja päässyt pois, lähden minäkin kuninkaantyttären kera ulos, muka vilvottelemaan, ja me tulemme luoksesi. Silloin minä selitän kuninkaantyttärelle, kuinka asia oikein on, muutun sudeksi, ja silloin voit hyvin asiasi selvittää. Jos hän suostuu morsiameksesi, niin ei muuta kuin istut hänen kanssaan hevosesi selkään ja ajat matkoihisi.
Poika ihastui ikihyväksi ja ryhtyi suunnitelmaa toteuttamaan. Kun susi oli muuttunut siksi ihmeelliseksi mieheksi, vei poika sen kuninkaalle ja tämä, joka ihastui siihen, päästi heti pojan vapaaksi. Yöllä poika haki sitten sen lääkepullon ja susi-sulhanen toi sen kauniin kuninkaantyttären pojan luo. Siinä selvitettiin asian loppu. Iloisena suostui tyttö pojalle morsiameksi. Lähdettiin ajamaan kohti kotimaita. Susi saattoi heitä siihen tien mutkaan asti, jossa oli poikaan yhtynyt ja antoi hänelle sen ihmevarvun. Siinä tuli jäähyväiset. Pojan tuli oikein haikea, mutta susi lohdutti, että hän kyllä selviää. Hänen tehtävänään on auttaa ihmisiä näillä oudoilla teillä, vaikka monikin kammoo ja karttaa häntä.
Kalastajan vaimo.
Olipa ennen kalastaja ja hänellä vaimo. Kerran ukko saa verkkoon kalan, kultaisen kalan, mutta kun kala niin hartaasti pyytää päästämään vapaaksi, mies laskeekin sen irralleen, päästää veteen. Sanoo kala miehelle mennessään:
— Sinulle vielä jonkun hyvän työn tehnen!
Mutta kun ukko tulee kotiin ja vaimo kuulee, miten on käynyt, niin toruu hän ukkopahaansa minkä kerkiää ja sanoo viimein:
— Sen minä sanon, että mene nyt heti paikalla ja pyydä siltä kalalta, että se nämä entiset talot ja tilat heti suureksi kartanontilaksi muuttaisi, sillä kuka näissä rähjissä enää kehtaa asua! Tehköön nyt sen lupaamansa hyvän työn.
Ukko menee rantaan, pyytää kalan täyttämään tuon eukon toivomuksen.
Kala miettii hetken, mutta lupaa sitten täyttää pyynnön. Kun ukko tulee takaisin kotiin, niin hän ei enää oikein tunnekaan taloaan omakseen, sillä sen sijalla on komea kartano, suuri linna. Sellaiseksi oli kala hänen talonsa muuttanut. Ja eukko, se siellä loistavassa kartanossa komeana rouvana mahtailee ja määräilee.
No, tämä hyvä; mutta se eukko taas tulee pahantuuliseksi ja sanoo ukolle:
— Mene nyt sen kalan luo ja sano sille, että se tämän kartanon kuninkaanlinnaksi muuttaisi ja minut kullassakäveleväksi kuninkaanrouvaksi!
No, eihän auta; ukko menee ja esittää kalalle eukkonsa toivomuksen. Tämä taas miettii, mutta taas myöntää ja lupaa täyttää toivon. Kun ukko tulee talolleen, niin tapaa hän sen tosiaankin kuninkaanlinnaksi muuttuneena ja vaimonsa kuninkaanrouvana kävelevänä.
Mutta akka ei tyydy tähänkään, vaan käskee jonkun ajan päästä kalalta pyytämään, että se tämän linnan kirkoksi, jumalankartanoksi muuttaisi ja hänet jumalankuvaksi nurkkaan korottaisi, jotta kaikki häntä kumartaisivat ja hänelle kunniaa antaisivat.
Ukko hämmästyy tuota pyyntöä, ei lähtisi sitä esittämään, mutta eukko on ankarana, täytyy lähteä vain.
Kala kuuntelee myös totisena pyyntöä, pudistelee päätään, mutta vihdoin huiskauttaa vettä pyrstöllään ja lausuu ukolle:
— No olkoon menneeksi, tulkoon eukkosi jumalankuvaksi nurkkaan!
Kun ukko tulee nyt kotipihaansa, ei hän tapaa enää mitään linnoja, ei kartanojakaan, vaan entisen, entistään rähjäisemmänkin talonsa, ja kun hän astuu pirttiin, tapaa hän siellä vaimonsa nurkassa istua kyyröttämässä kuin kurjimman kerjäläisvaimon, ryysyihin puettuna, ryppyiseksi vanhentuneena ja vaivaiseksi kontistuneena.
Se oli akan suurien toivomuksien tulos.
Hiidessä käynnit ja suolamylly.
I.
Oli ennen rikas veli ja köyhä veli.
Rikas veli panee pidot toimeen, muut kaikki niihin kutsuu, mutta ei köyhää veljeä, häntä kohden vihaa kantaa. No, köyhä veli arvelee: lepytän veljen! Hän parhaan lehmän karjastaan iskee ja lähtee sen kera veljensä pitoihin.
— Tässä, veliseni, sinulle lehmän toin… pitoihin laskenet.
— Vie hiiteen vaivaiset lihasi! ärjäsee rikas veli eikä päästä köyhää veljeä pitoihin.
No, hiiteen kun käski lehmän lihat veli viedä, niin sinnehän tästä on lähdettäväkin, köyhä veli arvelee. Hän lähtee hiiteen, lihoja sinne viemään.
Matkalla tapaa hän erään ukon, joka kuultuaan hänen asiansa, sanoo, että Hiidessä onkin nyt lihasta kova puute, ja sentähden on siellä pyydettävä hyvää vastalahjaa moisesta vietävästä.
— Mitäpä tuolta pyytäisin? kysäsee lihainviejä, joka on ensikertoja näillä matkoilla ja muutenkin huono kauppamies.
— Pyydä sieltä sellaista myllyä, joka mitä tahansa jauhaa ja kuinka kauvan tahansa.
— No, hyvä, sitä pyydän.
No, saattaa mies lihansa Hiiteen, sen isännälle. Tämä kovin ihastuu tuomisesta ja kysyy, mitä hän haluaisi siitä.
— Ka, sitähän minä myllyn-häkkyrää arvelin.
— Mielelläni sen annan!
Mies lähtee paluulle, mutta matkalla pistäytyy levähtämään erään akkasen mökkiin. Tämä kun saa selville, mistä mies tulee ja mikä esine hänellä on säkissä, vaihtaa salaa tuon Hiidestä saadun myllyn omaan tavalliseen myllyynsä. Mies kun lähtee mökistä, ei huomaa erotusta, vie sen eukon myllyn kotiinsa.
Täällä kun koetetaan sitä myllyä, niin eihän se mitä jauha, se kun on se eukon mylly, ei kerrassaan mitään.
— Vie hiiteen mokoma myllysi, kivahtaa silloin miehen emäntä, niin suuttuu mokomasta petoksesta.
— Ka, hyvinpä tämä sinne joutaa, arvelee mies ja lähtee jauhamatonta myllyä Hiiteen takaisin hynttyyttämään.
— No, mitä sinä taas tänne tulit? kysyy Hiiden isäntä häneltä kummastuen.
— Tulinpa tätä myllyä johonkuhun muuhun vaihtamaan, kun tämä ei jauha kerrassaan mitään.
No, hänelle annetaan nyt siellä sellainen pöytäliina, että sen kun mihin tahansa levittää, niin siihen heti paikalla tulee mitä tahansa syötävää.
Mutta tullessaan mies taas pistäytyy sen eukon mökkiin levähtämään, ja se taas vaihtaa sen esineen salaa toiseen samalta näyttävään.
Kun mies saapuu kotiin, niin eihän siitä liinastakaan ole mihinkään, ja sen vuoksi eukko taas sanoo hänelle:
— Vie hiiteen tämäkin pöytäliinasi!
— No, sinnepä tämä hyvin joutaa!
Ja hän lähtee taas Hiitolaan.
Täältä saa hän nyt sellaisen pussin, että siihen kun kiljasee, että "pois, pojat, pussista!" ja samalla määrää jonkun tehtävän, niin samassa hetkessä nousee sieltä joukko poikia, jotka heti tekevät tuon määrätyn tehtävän. Mutta ellei heille mitään työtä määrää ennen kiljasemista, niin pojat käyvät käskijäänsä lyömään.
No, mies paluumatkalla sattuu taas sen pahan akan luo ja saa taas selvittäneeksi, mitä hänellä on matkassaan.
— Sille kun vain sanoo, että "pois, pojat, pussista!" niin ne heti sieltä pussista nousevat ja tekevät mitä tahansa.
— Vai semmoinen esine sinulla nyt on, virkkaa akka ja vaihtaa taas salaa sen omaan tavalliseen pussiinsa. Mutta hän tahtoo sitä jo heti koettaa, ennenkuin mies vielä kunnolla ennättää pois pihastakaan. Karjasee hän siis pussille, asettuen sen viereen seisomaan:
— Pois, pojat, pussista!
Mutta hänpä ei osannutkaan ennen kiljasemista määrätä niille mitään työtä, jonka vuoksi ne, kun nousivat pussista, alkoivatkin pieksää akkaa.
Eukko huutamaan.
Mies kuulee sen huudon pihalle ja tulee takaisin tupaan.
— No, mitä sinä, akka, huudat?
— Tässä nämä pojat…, alkaa eukko, mutta samassa huomaa hän joutuneensa tunnustamaan kieron vaihtokauppansa.
— Vai et tunnustaisi, ärjäsevät pojat ja yltyvät entistä kovemmin pehmittämään eukkoa.
Mieskin silloin huomaa, mistä on kysymys, huomaapa, että tämähän se on ne edellisetkin esineet toisiin vaihtanut ja rupeaa kilpaa poikain kera eukkoa pehmittämään. Tällä tapaa saa mies takasin ei ainoastaan oikean pussinsa, vaan myöskin oikean pöytäliinansa ja myllynsä, jonka jälkeen hän komentaa pojat pussiin ja lähtee kotiinsa päin astumaan. Ja täällä on nyt toisenlainen vastaanotto kuin edellisillä kerroilla, ja loppujen lopuksi siitä köyhästä veljestä vähitellen koituu rikas mies niiden ihme-esineittensä avulla.
II.
Köyhä veli kun Hiidestä saamainsa esineitten avulla vähitellen rikastuu, niin jopa rupeaa rikkaan veljen mieli kääntymään köyhän veljen oloihin ja olentoihin, — hän tahtoo saada selville, mistä se rikastuminen johtuu.
— Sillä on semmoinen ihmeellinen pussi ja pöytäliina ja sellainen mylly, että kun sen mitä tahansa panee jauhamaan, jauhaa se sitä kuinka kauvan tahansa, selitetään rikkaalle veljelle sen köyhän veljen rikastumisen syitä.
Tuon kun kuulee rikas veli, tahtoo hän kaikin mokomin saada ne esineet veljeltä, etenkin sen myllyn. Hän menee ja rupeaa sitä ihmejauhajaa ostelemaan, tarjoaa siitä tynnyreitä kultaa ja hopeita.
No, köyhä veli kun on tarpeekseen kaikenlaista hyvyyttä jauhattanut itselleen, niin viimein myö sen merkillisen myllyn veljelleen.
Tämä panee sen heti toimeen. Panee sen suolaa jauhamaan laivaan ja lähettää sitten laivan myllyineen päivineen maailmoille, kauppaa käymään. Lähtee itsekin mukaan, nähdäkseen miten tuo ihme-esine toimii.
No, toimiihan se, moitteettomasti toimii. Mutta toimii liiemmaksikin.
Ostaessaan sitä ei ostaja älynnyt myyjältä kysyä, mitenkä se laitos pannaan seisomaan, kun se on jauhanut tarpeiksi asti. Nyt se koje olisi pitänyt jo seisauttaa, sillä laiva oli jo suoloja täysi, mutta mitenkäs se tehdä. Laivan isännälle jo hätä käteen, ei osata kojetta seisauttaa. Laiva täyttyy jo suoloista, on upota. Ruvetaan jo huutamaan apua, mutta ääni ei minnekään kuulu. Vihdoin laiva uppoaa. Ja sen kera menevät sinne meren pohjaan sekä isännät että muut.
Ja siellä jauhanee se suolamylly suolojaan vielä tänä päivänäkin ja tehnee meriä yhä suolaisemmiksi.
Hiiden laiva.
Kerran sattuu eräs mies metsämatkoillaan osumaan Hiiden maille, hiitolaisten pihaan. Täällä nämä, palassääriset, karvaihoiset, tapella metakoivat keskenään siitä, kuka heistä saisi omakseen turkin, jonka eräs heistä on joku aika sitten metsästä löytänyt. On heillä myöskin laiva ja ihmeellinen onkin, maat ja meret itsestään kulkeva, mutta se ei ole heistä nyt minkään arvoinen, turkki on tärkeämpi.
Kun mies saapuu heidän luoksensa, niin he kääntyvät kaikin hänen puoleensa pyytäen, että hän ratkaisisi riidan.
— Saat tuon laivan palkaksesi, jos päästät meidät pulasta.
No, päästäähän mies heidät pulasta. Sanoo, että kun hän nyt ampuu nuolen jousestaan, niin se, ken ensinnä löytää sen, saa turkin.
Mainio ratkaisu, nerokas ehdotus; ja kun mies ampuu nuolen jousestaan, niin kaikki lähtevät sinne sen perästä juoksemaan. Ennen sitä he ovat kuitenkin neuvoneet, miten se palkkioksi luvattu laiva saadaan liikkeelle ja seisatetuksi.
Mies nousee laivaan ja lähtee matkoihinsa.
Hän kun on aikoja kappaleen matkaellut sillä ihmelaivallaan, niin tulee hän erään kuninkaanlinnan edustalle. Siinä hän aivan uhallakin pysähdyttää. Eikös satu ikkunasta katsahtamaan kuninkaantytär ja kun se näkee tämän ihmekojeen hyökkää heti ulos ja huudahtaa miehelle:
— Sinullapa outo laiva, etkö ottaisi minua matkatoveriksesi?
Sellaiselle miehelle rupeaisin morsiameksikin.
— Olkaa, veikkonen, armollinen prinsessa, semmoisia puhumatta, ettehän te toki minulle tule, ilvehditte vain; minähän olen vain tällainen yksinkertainen mies. En ota teitä laivaani.
— Ota, ota, en ilvehdi, tulen todella morsiameksesi!
No, silloin ottaa mies kuninkaantyttären laivaansa jopa morsiameksikin. Sillä se kuninkaantytär on kaunis ja korea ja kaikin puolin sopiva ja hyvä. Hyvällä mielellä mies ottaa, ja sitten lähdetään yhdessä ajamaan pois siitä kuninkaan pihasta, minne lähdettäneekin.
Tullaan ihmeelliseen saareen suuren meren keskellä, kauniiseen, kukkia kasvavaan saareen, hedelmälliseen ja heleäilmaiseen saareen.
No, kun se on sellainen kaunis saari, niin siihenhän elämään jäädään.
Marjoilla ja puun hedelmillä siinä saaressa eletään, kirkasta lähdevettä juodaan ja laulellen aikoja kulutetaan. Marjoja ja hedelmiä kasvaa maassa sekä puussa, ja hyvä heidän on siellä elää.
Mutta kerran mies yltyy poimimaan ja syömään noita ihania marjoja niin, että jää sinne marjikkoon niin, ettei muista tulla sieltä poiskaan, unohtaa morsiamensa ja laivansa. Jää sinne aivan moniksi päiviksi.
Morsian odottelee, odottelee, huutelee, huutelee, etsii, etsii, — ei tule mies, ei palaa.
Vihdoin hän suuttuu, ikävystyy, — polkee laivan polkimelle, tarttuu peräsimeen ja ajaa pois saarelta.
Kun on aikansa siellä marjikossa ollut, tointuu vihdoin mies sieltä ja palaa lähtöpaikkaansa. Mutta siellä hän ei tapaa enää ketään, kaikki on poissa.
Silloin hän hämmästyy ja käy kiihkeästi kadonneita etsimään. Mutta turhaan. Poissa ovat ne. Miestä jo suututtaa, mutta ei auta, täytyy jäädä vain levollisesti odottamaan.
Ja sitä odotusta riittää. Ei kuulu laivaa, ei morsianta, ei ilmesty mitään muutakaan, mikä tuottaisi vaihtelua tai päästäisi pois saarelta.
Siinä odotellessa sattuu vielä pieni, omituinen selkkaus. Kerran sattuu hän syömään marjoja, jotka jo heti syötyäkin tuntuvat oudoilta, mutta sitten kasvaa niistä hänelle suuret sarvet päähän.
— No, tämä vielä piti, arvelee hän tuskastuneena. — Kuinka nyt ilkeät edes ihmisten eteen käydä, jos niitä milloin sattuisi tänne osumaan!
Mutta jonkun ajan perästä sattuu hän syömään toisia marjoja, jotka nuo sarvet heti päästä pudottavat.
— No, tämä oli sentään onni, huudahtaa mies ja pistää huvin vuoksi sekä toisia että toisia noista oudoista marjoista taskuunsa sekä käy jatkamaan odottelevaa elämäänsä.
Jonkun ajan perästä sattuu siitä ajamaan ohi joku laiva ja kun mies nostaa saaressa suuren huudon, niin laivassa se kuullaan ja tullaan hänet sieltä noutamaan.
Mannerrannoille päästyään kävelee hän päivän, pari ilman määrää, mutta joutuu sitten erään kuninkaanlinnan suureen, kauniiseen puutarhaan.
Siellä istuutuu hän soman, vettä korkealle suihkuttavan lähteen rannalle ja, kun on kovin väsynyt ja hikinen, käy sen rannalla peseytymään ja puhdistautumaan, kasvoja sekä jalkoja pesemään. Mutta sehän on kovin sopimatonta. Kohta saapuu siihen joku linnan hoviherroista ja käy häntä kovin torumaan moisista puuhistaan.
— Kuinka sinä, mieshyvä, käyt tässä kasvojasi ja jalkojasi pesemään? Etkö näe, että tämä on kuninkaanlinnan puutarha ja tämä lähde sen kauniimpia suihkukaivoja! Kuinka voitkaan sellaista tehdä!
— Ohoh, onko tämä kuninkaanlinna! No, onko tämä ehkä se kuninkaanlinna, jonka kuninkaantytär on ollut pitkillä matkoilla ja palannut äskettäin ihmeellisen laivan kera?
— O — on, — kuinka sitä kysyt?
— Siksi vain, että kun tämä on se linna, niin ette suinkaan te, niin kauniin ja korean kuninkaantyttären hoviherra, tahdo minua tällaisesta pikkusyystä moittia. Menkää ilmottamaan armolliselle neidillenne, että minä tästä teostani hyvitykseksi tahdon tehdä hänet vielä kauniimmaksi, koreammaksi ja nuoremmaksi kuin hän on.
— Elä nyt, — mitenkä sinä sen tekisit! Annahan kun menen ja ilmotan prinsessalle. Odota kotvanen!
Mies naurahti itsekseen. Hän oli huomannut joutuneensa oman morsiamensa pihaan ja päätti tehdä pikkukolttosen morsiamelleen kostoksi hänen äkillisestä lähdöstään ihmesaaresta. Näin muuttuneessa ja ränstyneessä asussa ei morsian häntä tuntisi ja kaikki kävisi hyvin päinsä.
Halusihan toki kuninkaantytär tulla kauniimmaksi ja koreammaksi ja nuoremmaksi. Juoksujalassa saapui hän seurueineen suihkulähteelle ja käski miestä heti ryhtymään toimeen. Eikä hän tuntenut miestä, vaikka tämä tunsi hänet heti.
Mies syötti hänelle niitä marjoja, jotka kasvattivat hänelle sarvet päähän. Sen tekivät ne kuninkaantyttärellekin ja tämä ei suinkaan kaunistanut häntä, vaan päinvastoin rumensivat.
Kuninkaantytär ja kaikki hovi joutui aivan kauhuisinsa tästä onnettomuudesta ja kaikki vaipuivat synkkään suruun. Toruttiin kyllä miestä, uhattiinpa oikeudenkäynnilläkin ja rangaistuksella, mutta mitäs se auttoi: sarvet olivat kasvaneet prinsessan päähän eivätkä lähteneet millään. Ja olihan mieskin surevinaan tapausta, selitti, ettei hänelle ollut sellaista ennen sattunut.
Mutta kun surua oli kannettu muutama päivä, niin ilmestyi mies uudessa asussa kuninkaanlinnaan ja ilmotti, että hän on keksinyt lääkkeen, jolla nuo sarvet voidaan saada pois. Kaikki ihastuivat siitä ja antoivat miehen koettaa konstejaan. Mies kun antoi prinsessan syödä niitä toisia marjoja, niin sarvet heti putosivat. Siitäkös ilo linnassa! Ja lisäsihän iloa sekin, kun mies ilmaisi itsensä ja nauraen selitti, että hän oli tehnyt tämän vain turhanpäiväiseksi koetukseksi ja ikäänkuin kostoksi saareen jäämisestään, mikä kyllä oli ollut enemmän omaa syytä. Sula sopu vallitsi kohta kuninkaan linnassa.
Kaksi kaupankävijä-ueljestä.
Kauppamiehellä oli ennen muinoin kaksi poikaa, joille kuollessaan antoi kummallekin laivan perinnöksi. Pojat lähtivät siitä yhdessä purjehtimaan ulkomaille ja erotessaan toisistaan merellä tekivät sen liiton keskenään, että kun he vuoden purjehtivat eri merillä, he yhtyvät tässä samalla paikalla, missä nyt eroavat. Kului määräaika tuosta ja veljet tavaralla täytettyine aluksineen tulivat yhteen puhutulla paikalla. Mutta toinen, vanhempi veli, oli saanut laivansa täyteen valhetta ja vääryyttä harjottaen, kun taas nuorempi veli oli totuutta ja rehellisyyttä rakastaen sen kukkurapääksi saattanut. Tästä syntyikin heillä puhe yhteen tultuaan, mutta arvaahan sen, että heille tuli heti riita ja tora. Vanhempi veli puolusti vääryyttä, nuorempi oikeutta.
Kun ei asiasta muuten sovittu, määräsivät he riitansa ratkaisijaksi sen, joka heidän kotiin purjehtiessaan ensiksi heitä vastaan sattuu; ja se, jonka väite voittaa, se saa toiselta laivan tavaroineen, toinen sen häviää.
Purjehtivat he siis edelleen, no, tuli heitä vastaan venheellä mies, mikä lie ollutkin miehiään. Vanhempi veli huusi kohta laivastaan sille:
— Mies hoi, totuusko vai valhe voittaa maailmassa?
— Etkö sitä ennestään tiedä, valhehan se maailmassa vallitsee! vastasi mies veneestä ja souti edelleen.
— Siinä kuulit, ähähti vanhempi veli ilkeässä voitonriemussaan nuoremmalle ja kun oli vedon voittanut, otti armotta tältä laivan tavaroineen. Vieläpä sydämettä puhkasi hänen silmänsä ja työnsi hänet sitten pienessä veneessä aaltoja aavoja ajelehtimaan.
Näin surkeasti kävi nuoremmalle veljelle, joka ei ollut mitään pahaa tehnyt. No, kun hän oli jonkun aikaa aavoja selkiä ajelehtinut, joutui hän jollekin tuntemattomalle, kaukaiselle rannalle. Siinä nousee hän maalle ja alkaa etsiä jotain kuivempaa olopaikkaa, jota voisi pitää yösijanaankin. Löytääkin hän suuren kiven ja nousee sille istumaan. Istuessaan siinä kuulee hän äkkiä lähestyvää suksen suhinaa metsästä. Hän kuuntelee ja tarkkailee ja lausuu vihdoin:
— Ken lienetkin suksen suhisuttaja, tule avukseni ja armokseni!
Suksen suhisuttaja tulee ja kysyy häneltä:
— Mikäs sinä olet istujoita. Miten olet joutunut tänne ja oletko sinä todella — näenkö oikein — silmätön?
Kivellä istuja kertoo kohtalonsa ja virkkaa, että olisipa se mies, joka hänelle hänen näkönsä toisi takaisin.
Suksen suhisuttaja siihen vastaa:
— Oletpa surkuteltava olento! Nouse näille suksille ja anna niiden viedä minne vievät; kun tulet lähteelle, niin pese siinä silmäsi sen lähteen vedellä.
Onneton kiittää avusta ja nousee suksille. Ne vievät lähteelle ja siinä hän pesee silmänsä. Aivan samassa saa hän näkönsä takaisin. Nyt kun hän nousee suksille, vievät ne takaisin sille kivelle, josta hän oli ne saanut. Se avun antaja on siinä vielä ja otettuaan suksensa pois kysyy nyt autettavaltaan:
— No, oletkos nyt vielä muuta vajaa?
— No, jos pääsisin omalle maalleni!
— No, nouse vielä näille suksilleni, seiso niillä; jos ne vievät sinut suuren hongan luokse, niin nouse sen latvaan ja vietä siellä yösi! Ja jos olet oikein tarkkaavainen, niin ehkäpä siellä onnesi käsität, ellet, niin en voi sinua enää auttaa. Sukset tulevat kyllä itsestään takaisin luokseni.
Mies ei tiennyt, kuinka kiittäisi neuvojataan ja nousi suksille. Ne lähtivät heti kulkemaan ja toivat hänet illan ruskossa suuren hongan luokse. Siinä heitti hän sukset jaloistaan ja kipusi hongan latvaan. Sukset lähtivät heti takaisin suhisemaan. Olla olettelee mies siellä hongan latvassa, niin jopa yöllä tulee joukko omituisia koirankuonolaisia siihen hongan juurille ja ne alkavat haastella siinä:
— Tiedättekös mitä? kysyy yksi.
— Tiedetään mitä tiedetään, sanoo toinen.
— Tiedättekö mitä minä tiedän?
— Ettepä te kumpainenkaan tiedä, mitä minä tiedän, sanoo eräs.
— No, puhupas sinä, mitä tiedät!
— Minä tiedän semmoiset asiat, että eräällä kuninkaalla on tytär, joka on kymmenen vuotta sairastanut erästä omituista tautia, mutta tätä ei saada mitenkään parannetuksi. Se kuitenkin paranisi, kun vain päivännousun aikana vietäisiin hänet isänsä puutarhaan ja aamukasteella voideltaisiin hänen kasvojansa sekä rintaansa.
— Minä tiedän taas sen, sanoo toinen, että samalla kuninkaalla on kaivo, josta viime aikoina ei ole saatu yhtään vettä, mutta siitä saataisiin sitä aivan heti, kun vain hakattaisiin siinä linnan pihalla kasvava suuri, kaunis koivu maahan ja sen juuret väännettäisiin pois, — heti paikalla kohoisi vettä kaivoon.
— Tiedänpä minäkin jotakin, sanoo eräs. — Samalla kuninkaalla on linnansa lähellä puisto, jossa ennen oleili laumottain kauniita hirviä, mutta nyt ei enää ole yhtään ainoata moneen vuoteen käynyt siinä. Ne hirvet tulisivat takaisin puistoon, kun vain otettaisiin ne hirven sarvet pois siitä puiston veräjältä, jossa niitä koristuksena pidetään.
Näin haastelevat ne oudot miehet, ja kun kukin on parhaansa jaaritellut, luikkivat ne joukolla pois.
Mies kuulee nuo heidän juttunsa ja painaa ne syvälle sydämeensä. Jospa niitä puheita tarkottikin se suksenantaja-mies. Ja kun aamu tulee, niin laskee hän alas puusta ja lähtee astumaan, astumaan, minne lähteneekin, astuupa vain. Kun on aikoja, päiviä astuskellut, niin tulee suuren linnan pihaan, ja kun hän hetken sitä katselee, niin huomaa sen kuninkaanlinnaksi. Jospa olisikin se onnen linna…
Joka tapauksessa hän menee siihen ja pyytää heti siitä jotain työtä.
— No, tarvittaisiinhan tässä vedenkantajata, sanotaan linnassa, — vaan se on vaikeanlainen toimitus, kun linnan seudussa ei ole mitään kaivoa eikä lähdettä, vaan on vesi matkojen päässä.
— No, kannan minä kauvempaakin. Hyvä, kunhan edes jotain työtä saan, vastaa mies ja aavistaa kohta, että tämä on se outojen miesten puhuma kuninkaanlinna.
Jonkun aikaa linnan palveluksessa oltuaan sattuu hänet tapaamaan linnan puistossa kävelyllä oleva kuningas ja sanoo hänelle:
— Ihme ja kumma, kun meidän nykyään täytyy niin pitkien matkojen päästä hakea vettä eikä sekään ole oikein hyvää.
— Niinpä näkyy täytyvän, vastaa vedentuoja. Mutta ettekö tiedä, mikä on syynä, ettei vettä ole lähempänä?
— En tiedä.
— Mutta jospa linnanne pihalta koetteeksi hakkauttaisitte sen suuren koivun, joka siinä kasvaa ja väännättäisitte sen juuret maasta, niin ehkäpä silloin tulisi vettä kaivoonne.
— Jokohan tulisi, vilkastuu kuningas. Jos tulisi, niin heti hakkauttaisin sen maahan.
— Hakkuuttakaahan nyt koetteeksi, niin sittenhän nähdään. Ei sitä tiedä, mistä se vedettömyys johtuu.
— Ei sitä tiedä!
Kuningas hakkautti heti sen koivun siitä pihalta pois ja väännätti sen juuret maasta, ja kas, kun se oli hakkuutettu, heti kuninkaan lähikaivo täyttyi kirkkaalla vedellä.
— Sinäpä vasta mies, kiittää kuningas vedenkantajaa ja ylentää hänet omaksi erikoiseksi vedenkantajakseen.
Sitten toisen kerran taas kuningas kävellessään puistossaan sanoo vedenkantajalleen:
— Ihme ja kumma! Tässä meidän huvipuistossamme eleli ennen hirviä kuin mitäkin sotajoukkoa, mutta nyt ei ole niitä moneen vuoteen nähty päätäkään; mikähän sen lienee aiheuttanut?
— Koettakaapas otattaa tuosta puiston veräjältä nuo suuret hirven sarvet pois, niin mitähän siitä seuraisi!
— No, koetetaan.
Hän otatti heti ne hirvensarvet pois, ja kas, kun se oli tehty, oli hirviä puisto täynnä.
Yhä iloisemmaksi tuli kuningas ja korotti vedenkantajansa lähimmäksi neuvonantajakseen.
Erään kerran kuningas kävelyllään ollessaan on hyvin suruissaan.
— Mitäpä, hyvä kuningas pahottelette? kysyy mukana oleva neuvonantaja.
— On syytä paljonkin, vastaa kuningas, on syytä sellaista, että minun ainoa tyttäreni on jo kymmenen vuotta ollut sairas eikä parane millään.
— Niinkö, kuninkaiseni? Mutta jospa siihenkin koetettaisiin keinoja!
— Koeta, koeta, veikkonen, jos voit! Puolen valtakuntaa antaisin, jos voisit!
— Antaahan olla!
Neuvonantaja vetää esiin nyt sen viimeisen keinonsa. Hän kuljetuttaa sairaan kuninkaantyttären eräänä varhaisena kesäaamuna, päivän juuri noustessa, linnan puutarhaan, kosteiselle nurmikolle. Siinä ottaa hän käteensä pienen liinasen, kastelee sen heinikossa ja käy sillä hiljaa hivelemään sairaan kasvoja ja rintoja. Kun hän on sitä jonkun aikaa tehnyt, avaa sairas silmänsä, nostaa päänsä ja alkaa iloisesti puhella. Ja hän on niinkuin ei olisi sairas ollutkaan. Hän on tullut aivan terveeksi.
Silloin kuningas tarttuu auttajaansa ja lupaa hänelle kaikkea, mitä voi. Puoli valtakuntaa ei riitä, enemmän pitää antaa. Kun hän tästä enemmästä puhuu, tarttuu parannettu parantajansa käteen ja tarjoutuu hänen morsiamekseen. Ja ilomielellä sekä parantaja että kuningas siihen suostuvat. Ja siitä seuraa juhlat ja ilot, joita on harvoin pidetty.
Mutta se toinen veli, vanhempi, joka tällekin kuninkaalle tavaroita toimitteli, joutui vääryydestä kiinni ja eli loput ikäänsä pelkillä veljensä armoilla eikä hänen laivansa enää tavaroilla täyttynyt.
Kolme sanaa.
Oli eräs ukko ja akka, köyhiä eläjiä.
Kutoo akka kauniin loimen ja lähettää miehensä myömään sitä.
Mies menee markkinoille, kaupittelee sitä kunnes sanoo eräs hänelle:
— Myönet sen hyvään sanaan, niin ostan sen.
No, aprikoi mies asiaa, katsoo rahan hyväksi, mutta hyvän sanan myös hyväksi; punnitsee, harkitsee, — jo myö loimensa hyvään sanaan.
Se sana on:
— Aikana rauta kalliimpi, toisena kulta.
Kotona eukko kovasti toruu ukkoaan siitä, kun möi kalliin loimen semmoiseen tyhjään sanaan, koko päivän toruu ja soimaa. Kutoo hän kuitenkin toisen loimen ja lähettää taas ukon markkinoille.
Tämä kaupittelee, kaupittelee taas sitä, vihdoin myö senkin hyvään sanaan.
Se sana on:
— Omaa merta etemmä elä mene kalaan.
Taas eukko toruu miestään, soimaa kaksikin päivää moisesta tuhmasta kaupasta, mutta kutoo kolmannen loimen ja lähettää miehensä myömään sitä.
Tämä myö sen taas hyvään sanaan.
Se sana on:
— Nosta käsi, vaan elä iske!
No, tämän kaupan kun mies tekee, niin ei hän uskallakaan enää kotiinsa mennä, vaan menee merenrantaan ja palkkautuu siellä laivamieheksi.
No, merellä kun muita maita kohti ajetaan, niin nousee kova myrsky, ylen julma ja äkäinen. Aivan jo yrittää laivan kaataa. Lausuu silloin eräs laivaväestä: — Yksi tässä täytyy mereen heittää, muuten ei myrsky alene! No, heitetään se loimenmyyjä-mies mereen. No, mies kun mereen joutuu, niin putoaa hän pohjaan ja siellä kauniisiin lasisiin linnoihin joutuu.
Täällä linnanisäntä ja linnanemäntä kovassa riidassa ovat.
Riita on siitä, että isäntä väittää raudan kultaa kalliimmaksi, mutta emäntä taas kullan rautaa kalliimmaksi.
— Ratkaise sinä mieskulta meidän riitamme, ratkaise veikkonen, muuten ei siitä tule loppua!
Näin rukoilevat he miestä.
No, mies muistaa sen ensimäisen hyvän sanan ja lausuu:
— Aikana kulta kalliimpi, toisena rauta.
— Sepä hyvä, se oli oikea sana, ilahtuvat molemmat riitelijät ja palkitsevat miehen suurella kasalla kultaa ja nostavat vielä hänet veden pinnalle.
Mies kun tänne tulee, niin tapaa hän tyhjän, toisesta päästä avonaisen tynnörin köllehtimässä veden päällä. Hän heittää rikkaudet sen pohjaan ja nousee tynnöriin sekä lähtee sitten tynnöriä nytkien koettamaan, eikö pääsisi jonnekin rantaan.
No, tynnöri vähitellen edistyy ja vie häntä suurta kuninkaan linnaa kohden. Hän nousee rantaan ja astuu linnaan.
Täällä linnassa on myöskin kova riita ja siellä kiistetään siitä, että kun kuninkaanlinnan kaivoista ovat vedet loppuneet, niin onko parempi hakea vettä toisen valtakunnan kaivoista, vai omista vesistä.
Mies tulee kuin kutsuttu riidan ratkaisijaksi, ja kun hän muistaa sen toisen loimenostajan sanat, lausuu hän niille riitelijöille:
— Omaa merta etemmä elä mene kalaan!
Se on oikea ratkaisu ja ihastuneina siitä antavat riitelijät hänelle suuret määrät kultaa ja hopeata palkaksi.
Siitä mies lähtee jo kotiinsa päin astuskelemaan, kun on kerran niin rikkaaksi tullut. Mutta kun hän on jo monia vuosia ollut kotoa poissa, niin on hänen pieni poikansa kasvanut suureksi mieheksi. Nyt mies kotiin tullessaan tapaa pojan nukkumassa samassa huoneessa kuin emäntänsä. Hän raivostuu, ottaa kirveen ja aikoo tappaa miespuolisen makaajan.
Silloin hän muistaa sen kolmannen loimenostajan sanan, että "nosta käsi, elä iske", ja hänen kätensä vaipuu alas.
Se olikin suuri onni, sillä samassa kun äiti ja poika heräävät, selittävät he asian oikean laidan. Ja mies siunaa niitä kolmea hyvää sanaa enemmän kuin saamiaan kultia ja hopeita.
Haastelevat eläimet.
Kerran mies on metsämatkoilla, oravia, lintuja ampuelee, kettuja ja jäniksiä pyydystelee. Hän viivästyy liiaksi retkellään, iltaan pimeään asti; hänen täytyy jäädä metsille yöksi. No, hän pyssynsä ja laukkunsa kuusen juurelle heittää ja asettuu siihen yöksi.
Koirat, joita hänellä on mukana pari, kolme, asettuvat tuonnemmaksi toisten puiden juurille.
Mies on käynyt jo makuullekin, mutta keskiyöllä hän herää ja silloin kuulee hän koirien haastelevan siellä syrjemmällä:
— On se tuokin meidän isäntämme; tällaisella koiranviralla itseään elättää, saloja juoksentelee, soita samoilee! Ja elämä toisenlainen olisi hänellä aivan käsissä, elämä monta vertaa mukavampi. Tutkisi vain tarkemmin sen pihassaan kasvavan vanhan kuusen juuria ja käväisisi joskus siinä naapurissaan. Mutta se miespoloinen ei älyä onneaan.
No, mies kun tämän kuulee, niin ei häntä enää nukuta siinä kuusen juurilla, vaan valveilla jo pysyy. Hän rupeaa miettimään noita koirain sanoja. Mitä ne tarkottavat? Eikä hän enää siinä loikoilekaan, vaan nousee ylös, nostaa pyssyn olalleen ja lähtee kotiinsa.
Siellä hän yhä edelleen ajattelee noita eläinten haasteluja ja vihdoin menee sen pihassaan kasvavan vanhan kuusen luo, käy tarkkaelemaan sitä ja sen juuria. Eikös hänen silmäänsä pistä jotakin outoa sen lahojen juurien lomista, ja samalla tulee hän melkein tahdottaan sysäisseeksi sitä puuta. Silloin se, laho, kaatuu, ja katsoppas vaan — sieltä juurien alta ilmestyy vanha raudoitettu arkku, aivan kuin vanhat aarrehauta-arkut ovat. Aarrehauta-arkku se onkin ja täynnä kultaa.
— Ilmankos ne eläimet haastelivat, virkahtelee mies iloissaan ja vie arkun aittaansa.
Samana päivänä lähtee hän vielä pistäytymään siinä lähimmässä naapurissakin, katsomaan, mitä siellä olisi erinomaista.
Siellä on soma tyttönen, joka on kuin luotu hänelle emännäksi.
Sen ottaa hän emännäkseen, ja niin ovat koirain puheet toteutuneet ja hän elelee kuin uutta elämää.
* * * * *
Mutta onpa eräs puuttuva kohta hänen elämässään. Eukko on alussa hyvä, mutta pian jo muuttuu pahaksi — komentelevaksi. Hän joutuu oikean eukkovallan alle. Se hänen elämäänsä häiritsee ja onneaan synkistää. Jopa hänen elämänsä käy niinkin tukalaksi, että hän mietiskelee ottaa itsensä hengiltä.
Sitä miettiessään hän eräänä sunnuntaina lavitsalla silmät ummessa ja hievahtamatta loikoessaan kuulee yhtäkkiä kukon, joka on kanoineen lattialla herneitä nokkimassa, ylenkatseellisesti ja mahtavasti kököttävän perheelleen:
— Kot, kot, kot, siinä on mies, hänellä on vain yksi akka eikä jaksa sitäkään pitää kurissa ja minulla on viisikymmentä akkaa ja kaikki ne hallitsen!
Senpä kun mies kuulee, niin se käy pahasti hänen luonnolleen. Vai niin, vai sellaista se haastelee! Eläpäs!
Tuokiossa kavahtaa hän pystyyn, astuu päättäväisesti eukkonsa luo ja sanoo tälle jyrkästi:
— Lämmitäpäs nyt kyly!
— Kyly! Mitä sinä sillä teet? Mikä kylyn aika nyt on?
— Lämmitä nyt vain kyly, sanon sinulle!
— Ka, ka, tuota, mitä sinä tarkotat? hämmästelee eukko.
— Lämmitä vain kyly, elä kysele!
Kun ukko noin jyrkäksi käy, niin eihän eukon auta muu kuin lähteä kylyä lämmittämään. Mikä lie sille nyt tullut, ei ole toiste ollut, arvelee hän ja menee ja panee kylyn lämpiämään. Ja kun ukko toistekin samalla päättävällä kivakalla äänellä käskee, niin eihän sitä silloinkaan auta muu kuin täyttää sen käskyt ja toivomukset. Ja niinpä jo muuttuu järjestys talossa. Eipä eukko enää komentelekaan ja ärhentele, vaan suostuu sopuisasti ukkonsa kera neuvottelemaan. Ja ukko taas, kun eukko näin sopuisaksi muuttuu, niin hänkin jo taas antaa myöten, ja niin koko elämä korjautuu talossa. Ja niinpä vähitellen taas onni vallitsee talossa.
Suulas akka.
Olipa ennen akka, joka oli ylen suulas ja kerkeä kertomaan kylälle kaiken sen, mitä kotona tapahtui. No, ukko tästä pahoin tuskailee, huomaa tuon kielevyyden olevan monessa seikassa pahaksi haitaksi talon elämälle.
Kerran ukko sattuu löytämään metsästä aarteen, ja arvaahan sen, mikä ilo hänen mielessään syntyy. Mutta samassa muistaa hän akkansa kielevyyden ja riemu vähenee aikatavalla, sillä akkahan kertoisi asian kylällä ja kukatiesi, mitkä rettelöt siitä syntyisivät — kenties koko aarre menisi!
Ukko aprikoi asiaa, jopa keksii hyvän juonen. Hän rientää ansatielleen, ottaa sieltä eräästä ansasta teiren ja vie sen järvessä olevaan verkkoonsa, ja verkosta ottaa hän taas kalan ja vie sen ansaan. Sitten menee hän kotiinsa ja lausahtaa iloisena:
— Kuulehan, eukkoseni, minä löysin aarteen.
— Sinäkö aarteen, mistä, mistä, sano, sano, elä peitä, mistä sinä aarteen, vai aarteen, no johan sinä, mitä sinä oikein, mistä sinä sen aarteen…!
— No, no, elähän hätäile, — lähdetäänhän hakemaan!
— Niin, niin, sitähän minäkin, lähdetään hakemaan, haetaan, haettava se on!
Ja he lähtevät aarretta hakemaan.
Aarre kun saadaan erään puun juurilta, niin ukko sanoo siitä eukolleen, että mennäänpä samalla katsomaan ansojakin ja verkkoja.
— Mennään vain, mennään, mitäs muuta!
Mennään niitä katsomaan ja ansasta löydetään kala, verkosta teiri. Eukko hämmästyy tuosta, mutta eihän siinä auta: mikä sattunut, se sattunut.
Ja he lähtevät kotiinsa kulkemaan.
Kotimatkalla tietysti eukko toitottaa koko kylälle, että he ovat löytäneet aarteen.
Mutta kotiin tultua ukko tekee vielä erään konstin. Hän sanoo eukolle, että nyt se tulee se maailmanloppu, ja jos tahtoo pelastua siitä, on mentävä suuren tynnörin alle. Akka menee tynnörin alle, ja ukko kaivaa näverillä reikiä tynnörin pohjaan ja rupeaa sen päällä polttamaan tervaa, jota rei'istä tippuu akan päälle. No nyt on se pahimman hävityksen aika, lausuu hän akalle, mutta pian tuo näyttää menevän ohi!
Pian se meneekin ohi, ja akka nousee tynnörin alta.
No, siitä aarteen löydöstä syntyvät tietysti suuret rettelöt ja ukko ja akka vedetään oikeuteen sen löytämisestä ja salaamisesta.
Kyläläiset ovat kannelleet oikeudelle ja parhaana todistuksena esitetään akan puheet. Kun kyläläiset ovat kylliksi puhuneet oikeudessa, niin lausuu ukko tuomarille:
— Kuulustelkaahan, korkea oikeus, minun eukkoanikin; hänen puheistaanhan se on koko tämä juttu syntynyt.
— Niin, se on oikeus ja kohtuus, lausuu tuomari ja käy kuulustelemaan eukkoa.
— No, mistä se tämä aarre sitten oikein löydettiin? alottaa hän.
— Sekö, mistä, tuostako? Ettekö sitä tiedä? Sieltä, sieltä, mistä se löytyi, puun juurilta, kannon alta, aivan oikeasta paikasta, sieltä, sieltä, puun juurilta, kannon alta…
— No, hyvä — milloin se löydettiin?
— Milloinkako! Kaikkia kysyttekin! Silloin, kun me saimme kalan ansasta ja teiren verkosta ja silloin kun oli se suuri maailmanloppu…
— Astukaa ulos, lausuu tuomari ja antaa hetken perästä päätöksen, jossa eukko julistetaan hulluksi, kanne aiheettomana kumotaan ja kantelijoille sakkoa määrätään.
Niin sai ukko pitää rauhassa aarteen, kenenkään häntä siitä enää häiritsemättä.
Vastahakoinen akka.
Olipa ennen semmoinenkin ukko, jolla oli akka, joka teki kaikki toisinpäin kuin ukko tahtoi. Jos ukko toivoi sitä, niin akka teki tätä, ja jos ukko tahtoi tätä, niin akka teki sitä.
Niinpä kun kerran olivat joulunpyhät tulossa ja ukko arveli, ettei tällä kertaa pidetä minkäänlaisia juhlia joulun kunniaksi, niin akka sanoi laittavansa siksi kertaa mitä suurimmat juhlat.
— No, ei ainakaan vehnäsiä paisteta!
— Paistetaanpa kuin paistetaankin!
— No, ei ainakaan olutta panna!
— Pannaanpa kuin pannaankin!
— No, ei ainakaan vieraita kutsuta!
— Kutsutaanpa kuin kutsutaankin! Pirtin täysi kutsutaan.
Ja laittoihan se eukko juhlat mitä suurimmat ja vieraita pirtin täyden kutsui.
No, käypi eukko jo vastuksiksi ukolle, kovin suureksi kiusaksi käy.
Mutta minkäpä sille voit, mikä sallittu, se sallittu.
Lähdetään siitä kerran heinäniitylle.
Nurmelle mentäessä täytyy mennä yli joen ja joki, vaikka on kaita, on virtava ja vuolas. Ylimenopaikkaa ei ole muuta kuin pahainen poikkipuu erään virtavimman paikan kohdalla. Ukko pelkää, että tässä mahtaa käydä huonosti, se kun hänen eukkonsa on sellainen itsepäinen ja vastaan pistävä. Vielä jutkahtaa jokeen, ja mikä vahinko tulisi!
No, tullaan sille poikkipuulle. Ukko pääsee hyvin yli, mutta eukon suhteen kun hän pahaa pelkää, niin sanoo tälle toiselta rannalta, että elä hypähtele sillä poikkipuulla, koeta tulla varovasti, sillä se on huono puu, elä hypähtele!
— Hypähtelenpä uhallakin, vastaa eukko uhittelevana ja käy aivan puun keskikohdilla keikkumaan ylös ja alas. No, eihän se puu kestä, se katketa paukahtaa ja eukko jokeen pudota jutkahtaa.
Se piti, lausahtaa ukko ja kun se oma eukko on, niin jo hätäänkin joutuu ja lähtee kiireesti joen vartta alaspäin juoksemaan. Mutta samassa muistaa hän eukkonsa suuren vastahakoisuuden ja kääntää askeleensa ylöspäin. Heinäväki sattuu sen huomaamaan ja kysyy häneltä:
— No, minne sinä juokset, mitä etsit?
— E — eukkoani veikkoset, se kun sattui tuosta poikkipuulta jokeen polskahtamaan.
— Mutta vastavirrastahan sinä, veikkonen, sitä etsit; myötävirtaanhan tuo toki lienee mennyt.
— Eikö mitä; se kun oli eläessään niin vastahakoinen, niin vastavirtaan se varmaan kuoltuaankin lienee lähtenyt pyrkimään.
Sen pituinen se.
Ukko akan töissä, akka ukon töissä.
Olipa ennen ukkokin ylen omalaatuinen, ja hän rupesi kovasti kapinoimaan sitä vastaan, että hänen pitää aina tehdä ulkotöitä, kun sitä vastoin eukko saa aina olla lämpimässä tuvassa ja keveissä sisätöissä.
— No, vaihdetaan virkoja, vaihdetaan virkoja, ukkoseni, sanoo akka, — sinä jäät tekemään sisätöitä ja minä lähden ulkotöihin. Sinullahan lienee nyt puunvetoa — minä valjastan hevosen ja lähden metsään —, sinä kirnua täällä tuvassa maidot, hoida lapsi, katso porsas, jauha jauhot, keitä puurot, syötä lehmä.
— No, tehdään niin, ilahtui ukko.
Ja akka lähti puunvetoon, ukko jäi sisätöihin.
Hän rupesi kirnuamaan voita, kirnusi, kirnusi, mutta lapsi rupesi pyytämään juotavaa. — Ahaa, täytyy lähteä hakemaan kaljaa! Hän lähti hakemaan kaljaa aitasta, jätti kirnun tuvan lattialle. Aitassa kaljatynnörin tapin auvaistuaan muisti hän, että se sika voi kaataa kirnun tuvassa ja kiiruhti sinne. Siellä porsas, hänen tulostaan säikähtäen tölmäsi kirnua vasten ja kaatoi kirnukset lattialle; aitassa taas kaljatynnöri, joka oli jäänyt auki, vuoti tyhjäksi.
— No, hyvin tämä alkaa, arveli ukko ja kynsäsi päätään. Pani kuitenkin uudet maidot kirnuun ja rupesi uudella onnella valmistamaan voita. Silloinpa muisti hän, että ne jauhotkin olisi jauhettavat. No, hän pani jyviä kiveen ja alkoi jauhaa jylkytellä. Mutta kun ne voitkin oli valmistettava, arveli hän, että panenpa kirnun selkään, niin siellä heiluenhan ne samalla maidot voiksi valmistuvat. No, hyvinhän se aluksi kävi, mies kirnusi ja jauhoi yhtaikaa.
Mutta sitten piti panna puuro tulelle ja sitä varten oli käytävä kaivosta vettä noutamassa. Kirnu unohtui hänelle selkään, ja kun hän kumartui ottamaan kaivosta vettä, syöksähtivät kirnukset kaivoon.
— No, hyvinpä tämä jatkuukin, siunaili ukko ja kaatoi kolmannet kirnukset kirnuun sekä rupesi niitä voiksi valmistamaan. Mutta silloin muisti hän puuronkeittoaikomuksensa. Hän pani vedet ja jauhot kattilaan ja rupesi keittämään puuroa. Se keskeytyi, kun hän muisti, että lehmähän se oli vielä ruokittava. Hän jätti kattilan siihen ja riensi lehmän luo.
Missäpä tuota syöttäisin, tuumiskeli hän. Mökin katolla, koska se oli matala ja tasainen turvekatto, rehevää ruohoa kasvava. Hän vuovasi lehmänsä sinne syömään. Mutta se voi pudota sieltä, arveli mies ja siltä varalta haki hän liiteristä nuoraa ja sitoi sen toisen pään lehmän jalkaan. Toisen pään hän taas pujotti uuninpiipun kautta mökkiin ja sitoi sen omaan jalkaansa. Nyt oli kaikki hyvin ja hän rupesi jatkamaan puuronsa keittämistä. Mutta silloin se lehmä sieltä katolta putosi maahan. Nuora kiristyi ja ukko vetäytyi nurinniskoin uuninpiippuun.
Kylläpä hämmästyi eukko, kun saapui metsältä mökille. Lehmä riippui nuorassa katonräystään ja maaperän välillä. Ukko oli suinpäin uuninpiipussa. Siinä oli tarpeen nopeat toimet. Kiireisesti hän leikkasi nuoran lehmän yläpuolelta. Lehmä putosi maahan ja oli pelastettu. Mutta mitenkä kävi ukon uuninpiipussa? Se putosi päälaelleen siihen suureen puurokattilaan, jossa oli koko päivän puuroa keittää jytkytellyt.
Olipa eukolla työtä ukkoa pelastaessa, ja kun se oli tehty, vannoi ukko, ettei hän ikinä vaihda virkoja eukkonsa kera.