XIII.
LASSI MARKUSSONIN LUONA.
Ala- ja ylähangan matkustajain välillä vallitsee jännittävä kilpailu joka kerta, kun Taboran on asetuttava satamaan, jäädäkseen sinne joksikin aikaa. Sillä jos alahanka joutuu laiturin puolelle, eivät sen matkustajat saa yöllä nukkua, jotavastoin ylähankalaisten hytit ovat merenpuolella ja he pääsevät monesta melskeestä, joka rantapuolella raivoaa. Lourenço Marquesiin tullessa oli laituri oikeastaan ylähangan puolella, mutta kapteeni tekaisi mieluisan käännöksen ja alahanka joutui laituria vasten. Siellä oli oltava neljä yötä, joten me oikeistolaiset siunasimme laivan päällystöä.
Neekerisatamissa on meteli ankarampi kuin muualla. Rakkaat ystävämme kafferit laulavat ja viheltelevät nukkuessaankin. Kun yö-lossaus (klo 7-1) oli alkava ja mustat saivat asettua pestattaviksi kaksisataa miestä pitkään riviin, kasvoi hälinä suunnattomaksi. Mutta se näky olikin tavallista ihmeellisempi. Vaikka makasiinien kulmissa ja nostoranoissa paloivat hehkulamput, oli aukeama melkoisen pimeä, ja harmaankeltaisissa repaleissaan sulivat nuo kaksisataa tummaa otusta yhdeksi ainoaksi heiluvaksi juovaksi, joka lakkaamatta nauroi ja huusi, portugalilaisten ja englantilaisten työpomojen kulkiessa pitkin riviä merkitsemässä kirjaansa numeroita. Nimiä ei mustilla ole, mutta kullakin on polettinsa. Kun tarkastus oli tehty, hajosi rivi ryhmiin, jotka ryntäsivät sitten kukin kärryjen, vintturien ja lastausluukkujensa luokse, ja sitten alkoi toinen musiikki!
Kafferit tekevät työtä koko ajan tahdissa huutaen, ja niitä huutoja jatkuu sittenkin, kun heidän ruumistaan ei enää rasiteta, vaan miehet lepäävät työntökärryihinsä nojaten tai odottavat jotakin uutta raskasta esinettä, jota nostetaan vintturilla ruumasta. Tavallisesti muodostuu heidän melkoisen yksitoikkoinen kertosäkeensä jonkinlaiseksi vuorolauluksi, johon yksityiset korkeat äänet yhtyvät keskellä ja enemmistö toistaa matalammalla äänellä yhtä mittaa samaa motiivia. Laulu muistuttaa sekä tahtinsa että melodiansa puolesta hyvin paljon meidän vanhaa tuttuamme: "Bror Bellman, bror Hallman och bror Kexeli." Yhdistettynä komennushihkunaan, haukkumasanoihin, koneen jyrinään, ketjujen räminään ja putoavien esineitten jymähdyksiin laituria vasten, suoritti bror Bellman kuitenkin siellä vain vähäisen osan siinä hornan-sinfoniassa, joka sitten aamun sarastaessa alkoi uudestaan. Meidän oli lossattava 2,000 tonnia kaasuputkea, raitiotiekiskoja, höyrypannun-osia y.m. ja se vei aikaa. Muun karkean-tavaran joukossa lähetettiin ruumasta myöskin kaksi pianinoa, ja niiden puskuja laituriin ja kohtelua ylimalkaan me katselimme pöyristyksellä ja melankoolisin miettein. Sitten tuli rautalankaa, sileää ja piikkistä, maanviljelys-lapioita, kulmarautaa, yksin- ja kaksinkertaista T-rautaa, hiilihappo-pommeja, happikaasupommeja, puutarhatuoleja, bisquiteja, tulitikkuja, likööriä, ja keskelle kaikkea muuta jättiläiskokoinen sähkö-transformaattori, joka laatikkoineen melkein tukki lastiluukun ja teki koko neekeriarmeijan muutamaksi silmänräpäykseksi suorastaan tuppisuuksi.
Kaikkiko tämä Lourenço Marquesiin — ruotsiksi Lasse Markusson — kaikkiko tämä kylään, jossa on tuskin 10,000 asukasta ja on melkoisen epäilyttävä loukko? Ei, hyvät ihmiset. Täytyy muistaa, että paikka on Transvaalin merisatama. Pretoriaan ja Johannesburgiin nuo monet vehkeet viedään. Englantilaiset ovat tehneet täällä merkillisen sopimuksen. He takaavat, että vähintään 55 prosentia Transvaalin viennistä johdetaan Lourenço Marquesin tietä. Tästä korvaukseksi on heillä oikeus valvoa sinne tuovaa rautatietä ja hallita satamia. Siitä syystä pannaan satama nyt mallikelpoiseen kuntoon, suuri rautatieasema on rakenteilla ja kaikki järjestetään valmiiksi sen päivän varalta, jolloin Englanti kuittaa vaatimuksensa Portugalin valtiokonkurssissa kaappaamalla koko Moçanbiquen provinsin, jonka virallisena nimenä nykyään on Estado d'Africa Oriental, Itä-Afrikan valtio.
Kauempana pohjoisessa on portugalilainen Beira, joka samalla tapaa on Rhodesian merisatama ja josta vie jo rautatie Salisburyyn ja Bulawayoon. Ne kasvavat maailmansatamiksi hyvinkin pian, nuo kaksi Jumalan hylkäämää rantakylää, ja aivan kuin käyntini Lobitossa olisi jäähyväiset sen vähäpätöisyydelle, tapahtuu maihinnousu myöskin Lourerçossa ja Beirassa niiden romanilaisen pimeyden viimeisellä hetkellä.
"Mitä tehdään tänä iltana?" kuului tuon aina liikkuvan eskulaapin kysymys afternoon-tea-pöydässä ensimäisenä päivänä. Tavanmukaiset älyniekat löivät päänsä yhteen ja tulos oli elävät kuvat. Ei silti, että muutakaan olisi ollut. Ei edes kunnollista tingeltangelia. Lourençon kinematograafilla on kuitenkin siinä suhteessa oma arvonsa, että se näyttelee ainoastaan kerran päivässä, klo 9 illalla. Teatteri on hämmästyttävän hieno salonki, jossa on 600 paikkaa ja taustaparveke neekereitä varten. Se on oikeastaan kaupungin teatteritalo, mutta täällä ei saada mitään seuruetta näyttelemään, koska portugalilaiset, tavoilleen uskollisina, nylkevät matkustavia seurueita kaikenlaisilla mahdollisilla veroituksilla. He kuuluvat sitäpaitsi vaativan vapaaliput koko johtokunnalle, koko poliisikunnalle, koko palokunnalle ja puolelle kaupungin muuta väestöä. Niin selitti meille asiaa eräs englantilainen.
Paitsi 24 Taboran teatterivierasta, täytti viitisenkymmentä paikkakuntalaista osansa katsomon tyhjiössä, odottaen, kunnes eräs ravistuneen näköinen herra tuli mulatin kanssa sisään ja astui orkesteri-hinkaloon ja viritti "Solveigs sangin". Tuo ravistunut istui pianon ääressä ja sekaverinen hankasi viulua. He hyppäsivät yli luirutuksen, joka on laulun välijaksossa, sillä siihen ei mulatti pystynyt, mutta muun verkkaisen-surumielisen soittivat he kahdeksan kertaa, ja viimeinkin ilmestyi kankaalle kuvia.
"Cornwallin kalliot". Filmiä juovittivat tiheät, pystysuorat repeämät ("verregnet", niin sanoi Sachers sitä kinematograafikielellä kutsuttavan) ja niiden kanssa vuoroittelivat kolmikulmaiset reiät, jotka todistivat selvästi, että Europan kaukaisimmatkin metsäkylät olivat jo sanoneet sille jäähyväisensä.
Sen jälkeen kaiutti orkesteri marssin Tannhäuseristä, jolloin mulatti ikäänkuin sivumennen vaikeni, istuutui ja hiipi kuve edellä huoneesta pois, kun taas pianoherra jatkoi majesteettisesti omia keksimiään basso-oktaaveja. Samaan aikaan alkoi filmidraama — pirullinen viettelijä, hänen hurjistelunsa ja kauhistava loppunsa, — joka oli näytelty keskellä eksootista maisemaa ja muistutti meillä tuttua Fantomas-näytelmää espanjan pippurilla höystettynä. Kun roisto ja petetty aviomies pyöriskelivät toistensa niskoilla, kaikui neekerilehteriltä riemunulvonta ja kiihoitushuutoja, kun taas pianisti, huomioon ottaen ratkaisevan traagillisen lopun lähestymisen, palasi takaisin Solveigin lauluun.
Meille lahjoitettiin vielä kolme pitkää numeroa, ja ilta oli kaikkiaan sangen suurta hupia tuottava. Loppumarssina annettiin "Das haben die Mädchen so gerne", johon mulatti jälleen otti osaa. Joku läiskytti käsiään, ja silloin nousi pianisti ylös, kääntyi ja kumarsi. Hänen sameissa katseissaan oli jätteitä nelikymmen-vuotisesta alamäenlaskusta pohjoisella pallonpuoliskolla, ylpeistä säestäjänpäivistä, varietee-ajoista, kapakka-äykkinästä ja bordelli-meteleistä.
"Mutta minnekäs nyt mennään?" Älyniekat päättivät valita parhaan baarin, joka oli läheisyydessä ja nimeltä "Ranskan konsulaatti". Baareja on Lourençossa suunnilleen 50 ja niissä on enimmäkseen yksi ainoa suuri huone, katukäytävän tasalla, ovi aina auki. Seiniä koristavat "Gartenlaubesta" ja "Moderne Kunstista" otetut kuvat, kalliissa kehyksissä. Yhdessä nurkassa on papukaijan häkki, toisessa pianino, jonka kannella on rouletti. Lattialla leikkii kolme koiraa ja shakaalinmuotoinen toissilmäinen kissa. Tiskin takana rehoittaa englantilainen neiti, joka puhuu portugalinkieltä, ja tarjoilijattarena liikkuu saksalainen neiti, joka osaa ranskankieltä. Aineet eivät ole halpoja — pullo sodaa 9 penceä, lasi bolsia 1 sh. 3 penceä — mutta eivät kohtuuttoman kalliitakaan. Ja huomatkaa ihmettä: juomarahoja ei oteta vastaan.
Oleskelun siellä keskeytti viehättävästi saksalainen neiti huutamalla: "Kas Idoa, millaisella elukalla leikkii." Ido oli kissa. Permannolla tuohemme välissä rääpisteli afrikalainen russakka, (pituus 6 1/2 senttiä, leveys 4, paksuus 0,8) taempana tepsutteli toinen. Ido puraisi toista niistä, mutta ei uskaltanut sitä kaapata kokonaan. Englantilaisesta neitosesta oli näytös hurmaava, saksalainen neiti ei sanonut mitään, mutta me maksoimme.
Tiskinainen antoi meille hyvästiksi käyntikorttinsa, joka kuului
LITTLE LILY
Lourenço Marques
ja tajuamatta täysin, mitä kaikkea onnea ja tuskaa tämä kirjallinen muisto saattoi kätkeä, katosimme sovittavan yön helmaan.
Se oli Ranskan konsulaatti.
Matkalla satamaan saimme hyvää kahvia eräässä kioskissa Praca Muchino d'Albuquerquen-torilla, ja isäntä toi meille "L'Illustrationin" ja "Graphicin" viimeiset vihkot, jotka tosin olivat kolme viikkoa vanhoja, mutta meille tuoreita kuin saman päivän lehdet.
Tästä puheen tullen: kaupungissa ilmestyy maanantaisin ja torstaisin sanomalehti: "Lourengo Marques Guardian". Sitä myy irtonumeroina kolportööri Bambusio, fetsikalloinen mies, joka näyttää indialaisen, arabialaisen ja suahelin sekasikiöltä. Miten hän on saanut kolmet vanhemmat, en voi selittää. Näillä seuduilla on sangen paljon eriskummallisuuksia. Khartumin sankari Gordon on aikoinaan kirjoittanut teoksen saariryhmä Seychellenistä, joka on täällä rannikolla, koilliseen päin. Hänen mielipiteensä mukaan on paradiisi aikoinaan ollut siellä, ja varhaisimmat ihmiset hermafrodiitteja, mistä seikasta jotkut piirteet eräissä neekerisikiöissä muka vielä ovat todisteena.
Kuitenkin aioin sanoa, että Bambusiolta täytyy mennä irtonumeroita ostamaan kaksin miehin, jos ei ole tasarahoja taskussa. Toisen täytyy olla atleetti ja on hänen tehtävänsä pidellä kiinni myyjää, Sill'aikaa kuin toinen, jonka on oltava matemaatikko, laskee, kuinka monta reissiä englantilaisesta puolenshillingin rahasta on saatava takaisin. Bambusio on nimittäin petturi ja livistää kuin antiloopi tiehensä heti, kun on paiskannut lanttinsa ostajan kouraan. "Lourenço Marques Guardian" ei kumminkaan ole mikään huono lehti, ja nyt ilmestyy sitä jo kymmenes vuosikerta. Osa tekstiä on portugalilainen.
Yhteiskuntaa koristaa yksi muistopatsas, nim. vuonna 1910 satamapuistikkoon kuvernööri Antonio Ennesin muistoksi pystytetty. Alhaalla jalustan etupuolella kohottaa paksuhymyinen neekerinainen tuota rauhan aina saatavilla olevaa palmunoksaa. Ylhäällä seisoo itse mies, pitkä takki yllä ja nenällä pince-nez't. Taidehistoria tiennee kyllä pari tällaista tapausta, mutta harvinaisia ne ovat, ja kannattaa panna muistiin, että Lourenço Marquesilla on yhdet noista tähystimistä.
Kuitenkaan ei vehkeissä ole laseja. Tyhjät kehykset vain kuvastuvat valheellisina taivasta kohti. Ja siinäkin suhteessa on Antonio Ennesin patsas originelli, että päähenkilö, joka pitää vasemmassa kädessä kirjaa, nojautuu oikealla hyvin täytettyyn, pieneen kirjakaappiin. On tahdottu osoittaa, että tällä portugalilaisella kuvernöörillä, hänellä oli kirjat ja kaikki, joita hän oikein lueskeli. Aivan liikutetuin mielin ottaa tarjotun vaikutelman vastaan.
Mitä neekerit tuosta lehvää kohottavasta naisesta arvelevat, en ole kuullut, mutta kerrotaan, ettei heillä yleensä ole vertauskuvaan tajuntaa. Niinpä ovat esim. saksalaiset tehneet sekä idässä että lännessä sen psykoloogisen tyhmyyden, että ovat pystyttäneet symbolistisesti ymmärrettäviä ryhmäkuvia. Neekerit tekevät niistä alinomaa pilaa. Dar-es-salamissa on Wissmannin muistopatsas ja siinä ylimpänä, kallionmöhkäleellä seisoen päähenkilö saksalaisessa sotilaspuvussa. Vähän alempana nähdään kaatunut leijona, jonka ylitse neekerisoturi laskee lippua. Mustaihoiset väittävät: "Tuo tuolla ylhäällä meni jalopeuraa pakoon, ja neekeri sen tappoi". Windhukissa taasen on sotilasmonumentti, jossa on yksi seisova ja toinen kaatunut saksalainen. Sen ohitse ei kulkene ainoaa mustanahkaista paria, joka ei osoittaisi kaatunutta ja sanoisi: tuon tappoi minun isäni, minun veljeni tai minä itse, tahi: noin me vielä niille kaikille tehdään. Se on vaikutelma, jonka alinomainen toistaminen luo yleisen mielipiteen ja jolla ei ennen kaikkea ole mitään yhteistä kunnioituksen tai pelon kanssa.
Se on tosiaan merkillinen kaupunki, tämä vanha ja pian uudistuva Lourenço. Iltaisin näkee kaduilla loputtomat linjasuorat rivit sähkölyhtyjä, mutta kulkijoita ei melkein yhtään, eikä ainoaakaan ajajaa. Kujista saattaa ilmestyä äänettömästi joku tumma hahmo, mutta se ei suinkaan ole odotettu rosvo, vaan siivoojamies sankoineen. Portilla, jonka ohitse käy, pakinoi pari pitkää kafferia. He ovat yövahteja ja vartioivat erästä pankinkonttoria. Ainoastaan baarien valoisista oviaukoista tunkeutuu kuuluville räyhinää, mutta sekin merkillisen hillittynä ja pian loppuvana. Eräässä kulmassa odottaa kolme ricksha-boyta. He istuvat maassa ja nukkuvat niska rattaiden reunaa vasten. Heidän hampaansa loistavat lyhdyn valossa. He heräävät kuullessaan askeleita, karkaavat pystyyn, ja kun tulija kulkee ohi, kysyvät he häneltä puoliääneen jotakin. Sitten istuutuvat he jälleen, asettavat niskansa entiseen paikkaan ja nukkuvat.
Keskellä päivää ei ole paljon vilkkaampaa — satamaa lukuunottamatta — ja pääkaduilla, esim. eucalyptus-kujassa postitalon edustalla, tapaa suunnilleen kolme olentoa joka sadan metrin välillä. Niissä on hiljaa hyräileviä zulu-naisia, jotka kantavat päänsä päällä kulhoja ja seljässään pussissa jälkeläistä, jolla on musta päämukula ja valkeat silmämunat ja joka koettaa saada hiljaisen yleissilmäyksen maailman menosta mammansa selän takana.
Koko kaupunki tekee pinta-alansa puolesta suunnattoman avaran vaikutuksen, mutta näyttää vain ikäänkuin puolenkerroksen korkuiselta. Sinne tänne siroitetut kaksikerroksiset talot eivät riko kokonaisvaikutelma. En ole missään nähnyt niin latteaa kaupunkia kuin Lourengo Marquez.
Pikku paradiisina on kaupungin sisässä kasvitieteellinen puutarha. Talvikasvistosta saattaa aavistaa kesäisten kasvien runsauden. Eräässä aituuksessa kävelee seurue kamelikurkia, ja lähellä soittaa joukkue mustia musikantteja, joilla on valkea johtaja, ja valkea rummunlyöjä. Eräs paikkakuntalainen kertoi, että myöskin tätä tointa olivat neekerit aikoinaan hoitaneet, mutta näistä oli niin suunnattoman hauskaa lyödä bassorumpua, että heitä oli mahdoton estää pitkin koko kappaletta ja kaikissa kappaleissa rymistämästä hartiavoimalla. Musikaalisista ja taloudellisista syistä täytyi tämä virka siis riistää mustalta rodulta. Muuten soittivat he melkoisen hyvin, ja ensimäinen torvi mullisteli silmiään niin taivaallisesti, että lapsenhoitajattarien rintaa karmi.
Kun palasin kävelyltä laivalle, käytiin laiturilla vilkasta kauppaa. Neekeripojat möivät kameleontteja. Nuo kollomaiset elukat kellottivat rivissä pitkin betoni-reunustaa, kytkettyinä omistajiinsa rihmalla, joka oli solmittu niiden ruumiin ympärille. Prix fixe: six pence. Kukin osti tietysti tällaisen aarteen, joka oli noin 30 cm. pituinen nokasta toiseen päähän. Huvi oli sellainen, että kameleontti asetettiin maahan ja kutitettiin sitä selän päähän. Silloin tapahtui yhtäkkiä kolme ihmettä. Häntä kääriytyi kokoon kuin paloruiskun letku, vihreä elukka muuttui ruskean-violetiksi (ei kuitenkaan sen koko pinta, vaan ainoastaan symmetrisesti järjestyneiden pilkkujen ja viirujen kohdalta) ja silmäterät alkoivat pitää peliään. Ennenkuin kameleontti vaivaa itseään kääntämään koko päätänsä, koettaa se katsella ympärilleen pullottavilla silmäpallukoillaan. Toinen silmä vääntyy ulos oikealle ja vinosti taaksepäin. Toisella tahtoo hän katsoa niskansa yli. Vasta sitten, kun nämä pyörittelyt on tuloksettomiksi huomattu, kääntyy kaula sivulle. Pakoon hän ei viitsi lähteä. Kun lakkaa sitä kutittamasta, tulee se heti jälleen vihreäksi, rauhalliseksi ja suorahäntäiseksi.
Eräät ottivat tuon uuden ystävän kanssaan hyttiin ja päättivät pitää häntä mukanaan myötä ja vastoinkäymisessä, hankkia sille kärpäsiä ja nauraa guanolle. Minä puolestani en usko voivani nukkua hyvin kameleontin vieressä. Herätä sydänyöllä siihen, että kalju häntä kiertyy korvan ympärille ja kylmä kieli etsii kärpäsiä silmistäni, on tarve, jota ilman voi tulla toimeen. Muuten on vaikeuksia kuljettaa kameleontteja elävinä Europaan, ne kuolevat tavallisesti päiväntasaajan kohdalla. Minä pistin siis ystäväni takkini taskuun, menin maihin ja istutin hänet Antio Ennesin juurelle, saatuani ensin hellällä jäähyväis-nipistyksellä hänet muuttumaan vielä kerran manganaattisesta permanganaattiseksi.
Sunnuntain edellisenä yönä loppui lossaus ja me olisimme voineet jo lähteä. Mutta saksalainen valtion postilaiva ei saa lähteä satamasta ennen aikataulun määräämää lähtöpäivää — eikä saa, ihme kyllä, tulla perillekään liian aikaiseen — ja siksi jäimme paikoillemme maanantaihin asti.
Laivalla oli erittäin rauhallista. Tuntuu kuin olisi oleillut hyvässä maatalossa meren rannalla. De la Goa lahdessa läikkyivät pienet kirkonaika-laineet, talviauringon kuulto loi pohjoismaisen sydänkesän valaistusta ja joutilaat purjehtivat kuin siellä meilläkin pienillä kuttereillaan. Se, että näillä oli latinapurjeet, ei häirinnyt, sillä saattoihan sellainen olla sesongin muoti. Jos ken kellahti kumoon ja pullon kauloja ponnahteli haahden ympärillä vedestä, ei sekään häirinnyt. Sillä moottorivenhe-väkeä oli saapuvilla täälläkin.
Selän eteläranta oli tosin hiukan punaisempi kuin mihin me olemme tottuneet. Mutta vihreä hohti saaristo kauniisti hietikon rinnalla ja taivaan kansi kaareutui ohuensinisenä kuin Itämerellä. Vanha laiva, joka oli ajautunut särkälle ja oli kallellaan maata kohti, näytti laskuveden aikana koko runkonsa köliin saakka ja sen ruskea kuormavatsa, joka ei ole koskaan enää matkaava maailmalle täytettynä ja suolaveden huuhtomana, uinaili jonkinlaisessa lepopäivien lepopäivän tunnelmassa.
Ikäänkuin tutusti hymyillen kajahti kaukaa jostakin lännen puolella seisovasta laivasta harmonikan ääni. Pohjolaan en kaivannut, mutta kotirantain sunnuntai nousi kutsumatta mieleeni ja sen mukana eräitä tuttuja olentoja. Olisin tahtonut huiskuttaa jättiläislippua niin korkealle, että jokin kirkas lieve siitä olisi liehahtanut yli Gråharan viivan ja pari kolme ihmistä kotona huutanut: "Hei, tuolla vilkuttaa G. M., De la Goa Baysta!"
XIV.
OPHIRIN MAAN ÄÄRIIN.
Me suuntasimme pohjoiseen.
Inhaca nimeltään on siellä kapea niemeke, joka suojelee De la Goa Bayta kaakkoistuulilta. Kauempana ulapalla se kohottaikse merestä näkyviin vielä toisen kerran, nimettömänä saarena, joka muistuttaa pyhän Yrjänän lohikäärmettä. Pää, kaljua keltaista hietikkoa, on puolittain vedessä, ja toinen silmä, särkässä olevan kuopan varjo, pälyy pohjoista kohti. Niskasta alkaen nousee suurissa mutkissa metsäverhoinen, tumma ruumis, ja ensimäisen selkäkilven kohdalla kimmaltelee Luciferin valona, kuin siihen juotettu jalokivi, tuli erään majakan tornista.
Turhaan haki kaukoputki asuntoa, raivattua alaa, kalapaikkaa — kaikki, paitsi majakka, oli pelkkää horteessa kellottavaa Midgårdin käärmettä ja minkäänlaiset olennot eivät sen kupeilla kapuilleet. Merikortti ilmaisi sittemmin, että sekin saari on englantilaisten oma ja että he ovat ristineet sen Inyackiksi, barbarilaistunut muoto Inhaca-sanasta, joka jälleen lienee väännös jostakin hyvin vanhasta.
Aivan ylähangan sivuitse solui nyt lohikäärmeen suljettu kita, ja valtameri tuli jälleen vastaan kuin hellä, tuuditteleva äiti. Hiljaa otti se meidät syliinsä, keinutteli ja lauloi, ja se tuntui lepuuttavalta, suorastaan tutunomaiselta.
Nyt lähenimme merkillistä paikkaa Afrikan itärannalla, nimittäin Zambesin suistomaata. Itsensä pääuoman suuhun — Chindeen, Quellimaneen — oli vielä kolmen päivän matka, mutta tulvasantaa on jo Beiran edustalla, ja Beira oli oleva ensimäinen satamamme.
Zambesi on Niilin, Kongon ja Nigerin jälkeen Afrikan neljäs suurvirta. Sen pää-uoma on 2,660 km pitkä, siis kaksi kertaa pitempi kuin Rheinin, ja vesialue ainoastaan hiukan pienempi kuin Volgan. Se ei ole mikään sulavain jäätikköjen ja vuoripurojen joki niinkuin Niili, vaan kokoaa se hiljaisia vesiä Angolan ylätasangolta, Rhodesian kaukoseuduilta, Betshuanamaan aukeilta, Nyassasta ja Tanganjikan järven mailta, joka ei tiedä, minne laskea. Mutta kauniina ja vahvavirtaisena se juoksee merta kohti ja syöksyy Victoria-putouksessa yli maailman valtavimman erosionikynnyksen. Suuren rauhansa saavuttaa se vasta alhaalla portugalilaisten maassa ja jonkun matkan päässä rannasta se levittää viuhkamaisesti monet lasku-uomansa.
Kun sellainen Herran joki on virrannut tuhansia ja kymmeniä tuhansia vuosia, on se tuonut mukanaan paljon tavaraa. Ei pelkästään vettä, vaan vuortakin. Uutta vuorta ja vanhaa, kylmän rapaamaa, tuulen jauhamaa, erämaan paahtamaa. Se on hajoittanut Kalaharin erämaan tiukat hiekka-aallot ja imaissut lukemattomat miljaardit hienoja hietajyviä pyörteisiinsä. Matkalla se on saanut opaalin värin, maidon värin, okran- ja saven värin, ja vasta kaukana alhaalla, aivan meren äärellä, se on laskenut nuo jyvät jälleen pohjaan. Ne ovat muodostaneet joen kiemurtelevain haarain väliin imuhietaa, vuoksisaaria ja salaisia särkkiä, joita ainoastaan meri myrskysäällä vääntää näkyviin.
Zambesi, jota me rannankiertäjät saamme tuskin nähdäkään, ilmaisee paikkansa jo kauas merelle. Höyrylaiva puskee Beiraa kohti. Vielä ei näy piirtoakaan maasta, mutta rauhaton vesi on jo saanut värivivahduksen, jota emme ole ennen tavanneet ja jota voisi ehkä sanoa maidonvihertäväksi.
Kaksinkertainen vihellys komentosillalta, mies kiiruhtaa takakannen reunalle ja mittaluoti laskeutuu.
"Dödig Fodn", huutaa hän. Ukko on Saksan rannikkolainen ja tietää, että kapteeni ymmärtää häntä. "Dödig Fodn" on dreissig Faden, 30 fadenia, Saksan merisyltä. Se on meidän mitoissa 150 jalkaa. Niin vähän! Ja tuolla loitompana oli 2,000 metriä pohjaan.
"Dödig Fodn nomals", — 30 fadenia uudestaan.
"Dödig wiederum",
"Säbnuntwintig",
"Fifuntwintig",
Kone hiljentää.
"Fifuntwintig".
"Achtain", — 18.
Kone hiljentää vielä.
"Viertain Fodn knapp", — tuskin 14 fadenia.
"Tvölv Fodn", — 12.
"Tvölv Fodn", laulaa hän monta kertaa, yksitoikkoisen pitkään, samaan tapaan kuin ajattelen Samuel Clemensin kuulleen poikana Mississippinä jokialuksen miesten ilmoittavan tuota ainaista: "mark twain".
"Tvölv Fodn — — tain", huutaa hän yhtäkkiä. Se merkitsee kymmenen.
Seis.
"Tain knapp", — tuskin 10.
"Neen Fodn".
Kone taaksepäin. Signaali ankkurivintturille, — huruuskis, ja siinä nyt seistään. Indian valtameri ympärillä, maaton ilmanranta joka puolella, eikä kölin alla enempää vettä kuin laivan oma syvyys.
"Ja mitä sitten tulee?" kysyin vanhalta Jussilta, joka kiilloitti tupakkasalongin oven messinkejä.
"Mitäkö? Sitten tulee tietysti nousuvesi ja me ajamme satamaan."
Todellakin. Viisi tuntia mukavasti lepäiltyämme suuntasimme maata kohti, ja ohut viiru ennusti rannikon tuloa. Se oli niin matalaa, että oli vaikeaa uskoa. Jokin salainen vallitus kätki todellisuutta. Mutta tuosta matalasta hiipi näkyviin rivi taloja, jonkin katon tumma äärikuva, puita, satamalaituri ja kaksi höyrylaivaa. Vauhti hiljeni, ankkuri laskeutua jyrisi, ja siinä lepäsimme nyt horjumatta Beiran sataman suulla, valmiina kaikkiin mustiin seikkailuihin ja kohtaloihin, joita taivas piti meille soveliaina.
Niitä ei tullut tosiaan monta. Me toverukset laskeusimme bentsiinipurteen, jossa eräs kreikkalainen piti perää ja konetta hoiti pari kafferia — heillä lienee lahjoja moottorin hoitoon — ja hartaalla rätinällä kiisimme vinosti Afrikan rantaan. Täällä täytyy kaikkien alusten kuljeskella tyynelläkin kuin koirat kylki puolittain edeltä, sillä vuorovesi laskee ja nousee merkillisellä voimalla. Sitäpaitsi vyöryy vapaiksi päässeitä joenvesiä sataman kautta merelle, joten pakoveden aikana tapahtuu vielä ankarampia vesiajoja kuin muulloin. Saattaa nähdä puiden ja kokoskuorien ja kanotinkappaleiden kiitävän merelle kuin hullut.
Beirassa lienee lähes tuhat vakituista asukasta. "600 neekeriä, 200 portugalilaista ja 200 valkoista", sanoi luutnantti von Gussmann. Sama mies ilmoitti syyksi meren rumaan väriin, että "portugalilaisethan kylpevät täällä." Tämä oli kuitenkin noita tavallisia halpahintaisia hävyttömyyksiä, joita Europan muut kansat alinomaa keksivät. Minä puolestani olen vakuutettu, etteivät portugalilaiset ollenkaan kylve tässä meressä.
Beiran suurin omituisuus on kuitenkin se, ettei kaupunkia ja suurinta osaa maaseutua hoida Portugalin hallitus, vaan ne omistaa eräs osakeyhtiö, Companhia de Moçambique, jonka päällikkö on näön vuoksi portugalilainen ja rahat ovat englantilaisia ja ranskalaisia. Melkein koko laaja Moçambiquen siirtomaa, joka on Skandinavian kokoinen, on vuokrattu täten yksityissyndikaatille (paitsi jo mainittua on olemassa vielä Companhia de Njassa, C. Zambesia, C. Inhambane ja C. de Graza). Nämä maksavat Portugalille vuotuisen vuokran, eikä niillä ole mitään muita harrastuksia kuin nylkeä maata ja sen mustaa väestöä. Neekerit käyttäytyvät täällä kuin ammoin, 100 à 200 vuotta sitten, nimittäin orjamaisen arasti. Kapmaassa ja Natalissa kulkevat he katukäytäviä aivan kuin valkoisetkin. Täällä saavat he astua trotoaareille ainoastaan taloihin mennessään ja sieltä lähtiessään. Beirassa ei ainoakaan neekeri käy kauppapöydän tai postiluukun luokse niin kauan kuin siinä on joku valkoihoinen.
Kauppakomppanian suvereniteettia kuvaavaa on esim., että Companhia de Moçambique painattaa omia postimerkkejään ja postikorttejaan Beirasta, jotavastoin hallituksen postimerkit eivät kelpaa. Aivan kuin ivalla on komppania antanut vuonna 1910 tehdyn Lissabonin vallankumouksen jälkeen niinkuin korkea kruunukin painattaa vinosti merkkien poikki punaisella tai vihreällä sanan: "Republica". Tämä ei merkitse kerrassaan mitään, sillä alkuperäisessä merkissä ei vanhastaan ole kuninkaan kuvaa eikä edes Portugalin nimeä, vaan pelkästään paikallisvaakuna, jossa on kaksi elefanttia ja teksti "Companhia de Moçambique", ei muuta. Yhtiö on kai ollut tasavalta ilmoisen ikänsä. Mutta tuo pieni, uusi leimaus kannattaa — maailman 5:n miljoonan postimerkkikokoojan on hankittava uudestaan komppanian postimerkit.
Beira on suunnilleen saman muotoinen ja laajuinen kuin Kaskinen. Kaupungin isät ovat antaneet istuttaa sinne pitkänsoikean keskuspuiston tamarindeista, jotka ovat merelle päin ikäänkuin kulisseina. Mutta näiden taakse tultua eivät mitkään toiveemme täyty, sillä siellä alkaa pelkkä Afrika kursailematta. Ikäänkuin entisen tuuhean tukan jätteinä pyrkii paikka paikoin ilmoihin harvasti palmuntynkiä, muu kaikki on teeskentelemätöntä, peninkulmaista aroa, jonka etualalla näkee juoksentelevia neekereitä ja taustalla pieniä, auringonpaahteessa hulmuavia savuja.
Beiran kadut — joita on yksi pitkä ja useita pieniä — ovat varustetut hyvillä sementtikäytävillä. Ajopaikka on paksua, pehmeää hietaa, eikä kukaan kulje sen poikki tarpeettomasti. Hevosista ja muuleista j.n.e. ei vilahdustakaan. Liikenne suoritetaan aivan kuin muissakin afrikalaisissa pikkukaupungeissa trolley-järjestelmän mukaan, joka on tosiaan sangen käytännöllinen sellaisilla seuduilla, missä työvoimaa saa melkein ilmaiseksi. Keskellä katua on alkeellinen kaitaraide, (55 cm leveä), jota pitkin kafferit lykkäävät dresinoita. Osaksi ovat nämä kuorma-, osaksi henkilövaunuja. Viimemainituissa on syntisen mukava istua. Ne on varustettu aurinkokatoilla ja mahtuu niihin kaksi, kolme henkeä vieretysten. Takana on poikkitanko, johon pari neekeriä käy käsiksi.
Niillä kiidetään tempaavaa vauhtia, ja ainoa tukaluus on vaunusta lähteminen. Sillä jos nostaa kättään tai huutaa pysähdysmerkiksi, niin luulevat neekerit sitä ihastuksen ilmaisuksi, hihkaisevat puolestaan kovalla äänellä ja työntävät eteenpäin kahta kertaa kiivaammin. Me emme voineet oppia, miten trolley on seisautettava, vaan oli meidän tavallisesti pakko ajaa niin kauan, kunnes koko kaupunki loppui. Ja sitten taas takaisin, — kunnes se loppui uudestaan.
Eräs toveruksista koetti hypätä vaunusta pois sen vauhdissa ollessa. Hän kellahti tosin pehmeälle; mutta vielä seuraavana päivänä valui hänen taskuistaan hiekkaa. Se oli kaffereista äärettömän hauskaa, he löivät kämmeniään polviinsa ja ymmärsivät huomattavastikin asian siten, että me kaksi muuta rattailla olevaa olimme paiskanneet toverimme niistä tielle. Sopii huomata, että trolleyt ovat yksityisten. Niillä ei pääse ajamaan ilman paikallisten tuttavien apua, esim. Saksan konsulin. Jokaisessa vaunussa on suuri joukko pieniä numerolaattoja ja tämä merkitsee, että ne ja ne herrat ovat vaunun osakkaita. He maksavat liikennemaksua komppanialle, mutta eivät minkäänlaista kertamaksua.
Kun laitos on yksiraiteinen ja vaihdepaikkoja harvassa, ei yhteentörmäyksen mahdollisuuksia voi välttää. Sellaisten varalta on erityiset sääntönsä. Kuorma-trolley perääntyy aina henkilö-trolleyn edestä. Kahdesta henkilö-trolleysta perääntyy se, jossa sattuu sillä kertaa olemaan vähemmän väkeä. Jos kaksi yhtä suurta seuruetta tulee vastatusten, kursaillaan kahden puolen ja molemmat perääntyvät. Sitten ryntäävät ne jälleen eteenpäin, ja se vaunuista, jonka neekerit ovat nopeampia, saa lähteä ensin. Niin selitti asian Savoy-hotellin majordomus, joka ravintola muuten mainitaan niiden Beiran paikkojen luvussa, joissa saa rahaa vaihtaessa oikein takaisin.
Eräällä kohtaa pääkadun varrella on putka, — aivan kuin Kaskisissa — ja siinä on kaksi rautaristikoilla varustettua pyöreää luukkua, joista neekerivangit kuroittelevat vaikeroiden kadulle pieniä palmikoituja käsilaukkuja. "Ostakaa nyt, very good massa", hyvä, kiltti herra, "shillingi pari." Rautoihin painautuneilla kasvoilla on kärsivä ilme. Kuitenkin on tuo kaikki pelkkää ilvettä, sen seikan osoittaa todeksi hyvin syötetyn vangin jäljestäpäin naureleva naama. Käsilaukun kauppa on nimittäin vartian afääri. Hän ostaa noita esineitä muutamalla reissillä kappaleen torilta ja panee sitten loisensa myymään niitä hyvällä voitolla rautatistikon takaa. Mies seisoi koko ajan putkan kulmalla tarkastamassa liikettä.
Kaksi Taboran vallasnaista toi laivaan kalliin kuorman portugalilaisten vankien veistotyötä, ja kun he saivat kuulla asian todellisen laidan, vihasivat he meitä kuin naiset ainakin. Muuten en luule, että putkassa olevat miehet olivat vankeja, vaan ainoastaan tilapäisesti sinne ahdettuja kotineekereitä, joita vartia vuokraa niiksi päiviksi, jolloin kunnon europalaisia matkustajia odotetaan kaupunkiin.
Pikkukaupungin olot saavat usein kauppapuodeissa aikaan hiukan omituisia tavara-yhdistelmiä. Beiran pääkadun varrella ei siinä suhteessa ole paljon kursailtu. Yksi liike myö rauta-tavaraa ja perunoita. Eräs parturi hoitaa parturinsalongissaan tupakkakauppaa ja baaria. Eräästä puodista saa maisemakortteja, paitoja ja hedelmiä, toisesta jalkineita ja kalaa. Tein fantastisen yrityksen löytää kirjakaupan. Se onnistuikin. Keskellä jonkinlaista tavara-aittaa, jossa oli ensiksikin matkalaukkuja, harjoja, hattuja ja lukkoja, oli puoli tiskiä täytetty englantilaisella kirjallisuudella, jaettuna noihin Kapin pohjoispuolella yleisiin ryhmiin: 6:n pencyn kirjat, 9:n pencyn ja shillingin kirjat.
Siellä sain myöskin Beirassa ilmestyvän sanomalehden, "The Beira Postin", yksityisnumeroita. Niissä on kolmannen sivun viimeisellä palstalla portugalinkielinen teksti, joka kertoo lehden tärkeimmät englanninkieliset uutiset. Täällä lienee siis pari kirjallistakin harrastelijaa. Ehkäpä karkoitettuja monarkisteja, joilla on isiltä peritty sivistys. Lehdessä oli joukko meille uusia sähkösanomia ja luettiin sitä kunnioituksella. Henkilö, joka saa joka päivä tuoreen lehden, voi tuskin kuvitella täkäläistä asemaamme, mitä sanomalehtiin tulee. Me olemme täysin tietämättömiä maailman tapahtumista. Sarajevon verityöstä ilmoitettiin meille langattomalla Svakopmundin edustalla, tapahtuman jälkeisenä päivänä. Mutta kaikki muut uutiset jäivät valtameren taakse.
Mitä koskee minuun itseeni, joka olen tottunut joka päivä märehtimään muutamia kotimaisia ja ulkomaisia lehtiä, on tapahtunut se ihme, että voin hillitä melankoliani, niin, kamalaa sanoa, en edes tuota lukemista kaipaa. Hyvä herrasväki, tohdinko toivoa, että minua uskotaan, kun julistan, että ilman sanomalehtiä saattaa elää? Ja moinen on mahdollista, vaikka ihminen siellä kotona kitisee ja pauhaa, jos lehti viipyy 15 minuttiakin yli tavallisen ajan.
Sitten me ajoimme rätisevällä moottorilla takaisin Taboran luokse. Purren kaffereilla oli nyt kullakin korvan takana paperossin puolisko ja kreikkalainen poltti sikaria. Joku Maecenas oli siis äsken sitä tietä reissunnut. Me emme voineet olla miestä huonompia. Neekerit saivat uuden paperossin kukin. Se pujahti kauniisti toisen korvan taakse. Ja kreikkalainen sai pari sikaria, sillä ehdolla, että hänen oli sytytettävä toinen heti ja pistettävä se vapaanaolevaan suupieleensä, poistamatta entistä röyhyä suustaan. Mies taipui kovin väkinäisesti sovitteluun, mutta kun hän olisi kieltäytymällä menettänyt sikarin n:o 3, ei muu auttanut. Taboran Fritz, joka otti meidät vastaan portailla, luuli, että moottorikapteeni oli tullut hulluksi. Tämä tuprutti vain kylmäverisesti yhtaikaa kahta Bismarck-pulikkaansa, mutta heti, kun viimeinen matkustaja oli purresta noussut, lensivät ne kumpikin hänen suustaan pois. Molemmat oman korvansa taakse.
Kauempaa nähden oli Beira kuitenkin koko viehättävä. Iltavalaistus loi pitkine varjoineen itämaalaista reliifiä tuohon pieneen talorykelmään, tamarindien kuroitteleviin oksiin tuli ikäänkuin rukoileva sävy. Aro muuttui taivaan väriseksi: sauhuiset purppuraviirut hehkuivat hetkisen.
Se oli indialainen ilta, se tunne valtasi minut yhtäkkiä, kun näin kannella iltarukoukseen kumartuneiden fetsien joukossa erään goalaisen turbaanin. Se oli Agran taivas, samana kuin se hohtaa eräässä kotonani olevassa kuvassa. Niinä aikoina, jolloin Portugal hallitsi meriä ja rakensi Zambesi-joen varsille kaupunkeja, joista enää on vain nimet säilyneet, oli kaikki tämä Indiaa.
Ne olivat kaukaisia ja outoja aikoja. Ja niitä ennen oli paljon eletty. Kaikki se astui nyt esiin yhtaikaa, kokoontui Beirassa auringonlaskun hetkenä ja täytti sieluni. Se oli profeetan hetki ja kaikkien vainajain muiston tuokio.
"Ja kuningas Salomo teki myös laivan Etseonin Geberissä, joka liki Elothia on, Punaisenmeren reunan tykönä, Edomealaisten maalla. Ja Hiram lähetti laivaan palvelijansa, jotka olivat jalot haaksimiehet ja mereen hyvin harjaantuneet, Salomonin palvelijain kanssa. Ja he tulivat Ophiriin ja veivät sieltä neljäsataa ja kaksikymmentä leiviskää kultaa; ja he veivät sen kuningas Salomolle." Niin kertoo ensimäisen Kuningasten kirjan yhdeksäs luku.
Hiram oli Tyron kuningas. Hänen miehensä olivat käyneet usein Ophirissa ja koonneet sieltä kultaa; kultaa, kiviä ja tuoksuavaa almugh-puuta. Missä oli Ophir? Siitä ovat oppineet kiistelleet ja kiistävät yhä vielä. Mutta ken on lukenut suuren Afrikanmiehen, Carl Petersin kirjan "Im Goldlande des Alterthums" (1902), hänen on vaikea olla eri mieltä kuin hän, nimittäin, että Ophir on nykyinen Mashonamaa, itäisessä Rhodesiassa, jossa on löydetty yli 500 ikivanhaa kulta- ja kuparikaivosta. Jo keskiajan arabialaiset etsivät raamatun Ophiria juuri täältä.
Jos siis Salomon temppelin metalli oli kotoisin Matabeleen tasangon kaivoksista, lienee hänen ja Hiramin laivasto seissut täällä meidän lahdessamme, tuota kultamaata lähinnä olevassa. Tuolla satamansuulla, tämän matalan rannan edustalla, tässä samassa aallokossa, joka lyö aron hietikkoon, keinuivat 3,000 vuotta sitten nuo Elothin veistämön galeerit. Samainen valo kuin tänä iltana riutui ja laskeusi pitkissä jonoissa työskenteleväin juutalaisten, heidän kuokkainsa ja muiden työkapineiden yli. Samat varjot kuin nyt vaipuivat ja levisivät heidän ympärilleen, kun he tunkeusivat soihtuja kantaen metsän pimentoon, äsken hakatuille, sekaville urille, petojen silmäin kiiluessa ympärillä. Ja sama aurinko, joka huomenna paistaa, poltti niiden ruumiita, jotka olivat noille hietikoille kaatuneet.
Tuolla, suoraan tuolla vasemmalla oli Ophirin maa. Sieltä olivat kotoisin Hiramin ja Saban kuningattaren lahjat Israelin Loistavalle, joka antoi sitten 70,000:n kukistamansa miehen takoa kultaa sypressipuuhun ja pilareitten kiviin.
Nyt kuljetaan Beirasta Ophirin halki salonkivaunulla. Mass-Kessiin, keskelle kultatasankoa, on 350 km ja piletti maksaa 3 puntaa 10 st. ensimäisessä luokassa. "Please, the train is starting", — olkaa hyvä, juna lähtee.
Mutta ennen Salomoa ja Hiramia ja ennen saabalaisia oli täällä muitakin. Hottentottien alkuperä on sangen hämärä. He eivät ole neekereitä tavallisessa merkityksessä, heidän pohjavärinsä ei ole musta eikä ruskea, vaan keltainen. Heidän tyyppinsä on usein selvästi mongooleja muistuttava, ja joskus voisi vannoa, ettei joku esitetty kappale hottentottia ole oikea, vaan pelkästään likainen malaiji. Antropoloogeille ei siis ole vieras se käsitys, että hottentotit ovat afrikalaistuneita aasialaisia. Onhan todettu hämmästyttävän vanhaa kiinalaiskultuuria sekä Meksikossa että Perussa, paljon vanhempaa kuin kaikki aztekien ja incas-kansan kultuurit. Jos nyt mongoolit heikoilla pursillaan uskalsivat muuttaa Atlantin yli, niin miten paljoa varmemmin he saatto ivatkaan tulla rantoja pitkin Itä-Afrikaan? Ja on olemassa myöskin positiivisia todisteita siitä, että he ovat sen tehneet.
Siis, hyvä herrasväki, aikoina, jotka olivat Salomolle yhtä läheisiä kuin temppelin rakentamisen riemupäivät meille, lepäsi täällä Beiran hietikoille vedettyinä, kymmeniä suuria djonkeja, joita vartioi parvi pieniä, keltaisia olentoja, kun taas miehistön pääjoukko samoili pitkin rannikkoa, osa siitä sisemmälläkin maassa. Heillä oli mukanaan riisipussi ja käyrät veitset. He huutelivat kimeästi toisilleen ja tähystelivät jännityksessä yli maan. Sama aurinko, sama hiekka, samat hymyilevät laineet — —
Ja heitä ennen?
Tämä on vimmatun vanhaa maata, tuo, joka uinuu tuolla iltataivaan alla. Beira merkitsee hiekkaa. "Beira Velha" pitäisi sen nimenä olla, Beira Vanha. Ei tuon kehnon kaupunki-loukon vuoksi, vaan hietikon. Se kai on antanut tuulen tuhannet kerrat peitellä ja lennättää pois juutalaisten ja kiinalaisten askelten merkkejä, sekä niiden suurten anturaeläinten jalan jälkiä, jotka hämärässä muinaisuudessa tongiskelivat laskuveden paljaiksi jättämiä raakkuja. Mutta se on yhä vielä samaa, mitä se ikuisesti on ollut, matto kultaisen kartanon ovella.
Aivan hiljaa kaikui tässä hartaudessani sävel, juuri olkani takaa hyräili joku sanoja, merkillisiä sanoja:
"Auf einem Simili-, Simili-, Simili-Schifchen
man nimmt ein Apéri-, Apéri-, Apéri Apéri-tifchen."
Se oli luutnantti, joka kutsui hymyillen syntymäpäivä-maljalle, oikein isolle maljalle.
Oi Beira-Velha, mitä on vanha kultasi hetken helmen rinnalla! Kello 11 aikaan me nousimme seisomaan ja joimme pikarin Nebukadnezarin muistolle. Sitten menimme ulos ja katselimme etelän-ristiä. Jos sen pääakselia pitennetään seitsenkertaiseksi, joudutaan taivaan etelänavalle. Me jouduimme taivaan etelänavalle kaikki, paitsi von Gussmann, joka juhli syntymäpäiviään. Hän näki pikkuenkelin viidennen pitennyksen päässä eikä päässyt sitä kauemmaksi.
XV.
OHI MADAGASKARIN.
Pieni, urhea höyrylaiva, jolla oli etutangossa Saksan lippu ja takimmaisessa vapaan valtakunnankaupunki Hampurin, tuli meitä vastaan Chinden edustalla. Se oli Saksalaisen Itä-Afrika-yhtiön steamer Kadett ja sen ainoa, mutta vastuunalainen velvollisuus on välittää posti- ja matkailuliikennettä Zambesin suistomaan pääuoman ja suurten linjalaivain välillä, joita virran suunnaton tulvahiekka-sulku estää ollenkaan maihin pääsemästä. Taboran ankkuri laskeutui niin kaukana merellä, että Afrika kuulsi meille ainoastaan hienona, hammastettuna viivana. Viivassa oli pitkä tyhjä väli: virran suu.
Chinde on suuri lastauspaikka, jonka on vuokrannut vuoteen 1990 saakka englantilainen yhtiö nimeltä Companhia de Nyassa, mutta lastit kuljetetaan Beiran sataman kautta. Siellä luovutimme mekin kalliit laatikkomme kaiken maailman aarteineen, jotka nyt ladottiin meluten suurimahaisiin ja matalamastoisiin jaaloihin, sellaisiin kuin esimerkiksi melkoisen suuri proomu Asean ja pieni suloinen lotja Lili. Kaikki ne lähtivät sitten purjehtimaan pohjoista kohti, tulvahiekka-kehän sisäpuolelle, ja niiden paikalle tuli toisia, tuoden paljon maissia, joka katosi kahdentoista täyden säkin nipuissa lastiruumaamme.
Kaksi neekeriä keikahti lastiluukulla melskatessaan yli reunan ja putosi nurin niskoin ensimäiselle maissi-patjalle, koko syvälle ruumaan. Rangaistukseksi nostettiin heidät sieltä ylös vintturin koukussa, jossa he riippuivat käsistään, suut vastatusten. Muiden, n. 150 neekerin ihastus oli tavaton. Vintturin-käyttäjä, joka niinikään oli neekeri, pysäytti koneensa, koukun ollessa korkeimmillaan. Moinen näytti melkein inkvisisionilta. Odotettiin ilkein tuntein uutta ja vaarallisempaa putoamista. Nuo kaksi hirtettyä eivät päästäneet sanaakaan.
Viimein käski työpomo hiljalleen laskemaan alas. Rangaistut nauroivat kumminkin vain makeasti, kun tunsivat viimein kannen jalkainsa alla. Joku lähetti heille alas "savut murheeseen". Kaikissa proomuissa ja kannella kävi valtava suhaus: "Ne saivat tupakkaa, penteleet."
Rannikkolaivaan siirryttäessä täytyi jälleen turvautua "the basket trickiin", riippuvaan koriin. Täällä oli siinä kattokin. Mutta ovi sitävastoin oli leveämpi ja kahdesta katseluluukusta saattoi nähdä, miten sisäänsullotut vieraat pitivät hätäsilmukoista kiinni, kun kori huiski ilmassa ja kolahteli laivan laitoihin. Avaajana palveli "Kadetissa" valkohapsinen neekeri, joka aukoi mitä valppaimpana lukonrivan jokaisen uuden matkustajalastin tullessa. Ei pennyä hän saanut vaivoistaan, jotka olivat kymmentä kertaa suuremmat kuin europalaisten kapakanovi-susien. "Kadetilla" jätti meidät joukko lähetyssaarnaajattaria, jotka huusivat hissikorissa yhtä epäkristillisesti kuin muutkin naiset, ynnä yksi miehinen, jota hissattiin yksinään ja jonka täytyi istua permannolla, sillä hän kuljetti kukkaruukkua ja petroleumikeittiötä.
Viimeisen korin lähtijöissä oli eräs linjan korkeita hampurilaisia tirehtöörejä rouvineen. He olivat tulleet matkassamme Mossamedeksestä Kapiin ja Lourençosta tänne. Päällystö, mestarikokki ynnä koko alus päästivät helpoituksen jättiläishuokauksen — onko herrasväki koskaan kuullut aluksen huokaavan? — ja sinä iltana otti kapteeni ja samoin konepäällikkö "kaksoisbambun". Se on mahtava juoma, jossa on kahdeksan eri elementtiä. Laivakonsertissa käskivät he orkesterin soittamaan yli ohjelman "den schönen Choral Puppchen", joka toistettiin kaksi kertaa. Niin suloista on, kun tirehtööri rouvineen katoaa. Kuitenkin täytyy lisätä, että heistä yleensä pidettiin ja että huokaus koski ainoastaan virallista jännitystä, joka oli heidän läsnäollessaan vallinnut. Ei tiedetty, mitä saattoi tapahtua. Olkanivelen niukahdus, hyttirotta, palanut pyy. Harvinaisia, mutta arveluttavia seikkoja.
Kovasti kadehtien katselin minä tirehtööri-parin lähtöä. Sillä he aikoivat jatkaa matkaansa Chindestä jokialuksella Zambesia ylös, kokonaista 5 päivää, aina Zumbaan saakka, jossa ensimäiset putoukset ovat. Vanhankuosisella, lattealla laivalla, kaksinkertaisella rakennuksella, jossa oli luotisuora savutorvi ja perässä siipiratas, tuollaisella Livingstonen aikuisella. Sellaisessa he saisivat istua aurinkokatoksen alla, nauttien virkisteiksi paw-pawwia ja mangoa, katsella kiiltävän veden pyörteitä ja tummia rantoja, joiden pensaikoista alkuasukkaiden kanootit puskevat kahisten virralle, ja vanhain Stanleyn kantajain pojat seisovat ja katselevat, vettä valuvat airot kädessä. Kaiken tuon ja tuhat muuta he saisivat nähdä. Mutta me emme — —
Kaikki oli selvä, "Kadett" kääntyi länteen päin, mastossa merkkilippu "Onnea matkalle!" Tabora jatkoi kulkuaan pohjoiseen. Kauan saattoi seurata tuon pienen kansalaisemme keinuvaa menoa ja aivan varmaan kuunneltiin siellä viimeiseen saakka meidän torvisoittokuntamme marsseja. "Muss i denn zum Städtele naus, zum Städtele naus, und du mein Schatz bleibst hier." Aurinko painui hehkuvana maan puoleen, jonka kadotimme, ja kuin parvi sieltä karkoitettuja kurkistelimme kaiteen yli — me, joita vietiin pohjoiseen.
Sinä yönä me valvoimme kauan. Salonkivalaistus lakkaa tavallisesti klo 11. Mutta jotkut lamput palavat aamuun saakka, joten voi jossakin sopessa hyvin lukea. Kauneinta on kuitenkin täyttää seurassa kannen lepotuoleja ja "vaieta elämästä tämän jälkeen".
Uusi kuu oli alkanut jälleen loistaa, sarvet pystyssä, aivan kuin Guineassa, ja vaikka siitä oli valaistuna vasta ensimäinen neljännes, tuntui vesi loistavan kuin meillä täysikuun kilosta. Pasaadituuli henkäili kaakosta ja se oli raskaan hyväilevää. Se sulki ihmisen oikein syliinsä, lämpöisesti ja kysyvästi, ja siellä tunsi itsensä kuten rakastuneeksi johonkin, jonka piti tulla tuulen mukana.
Yö, päivä, ja vielä toinen yö. Moçambiquen majakka alkoi loistaa kirkkaasti ennen kahtatoista. Kaupungin lyhtyjä tuikki kauempaa harvassa ja kaksi vihreää maa-valoa oli viittoina väylällä, jota myöten niemi oli kierrettävä. Meri on täällä täynnä matalikkoja ja riuttoja, jotka aina kasvavat, murtuvat ja muuttavat paikkaa. Korallit rakentelevat, meri tasoittelee, ja kymmenen, parinkymmenen vuoden kuluttua ei mikään kapteeni koskaan tiedä, pitääkö vanha kortti enää paikkaansa. Eräs Woermann-yhtiön laiva kohtasi tässä viime vuonna odottamatta kovan pohjan paikalla, jossa piti olla 90 jalkaa vettä. Se kortti lienee tosin ollut jo vuodelta 66, mutta päällystö piti kuitenkin oikeutenaan noitaista pari kertaa ennenkuin otettiin täysi vauhti taaksepäin.
Tabora kulki melkeinpä varpaisillaan, muistuttaen suuresti nuortamiestä sala-aikeissa, ja se pysähtyi melkoisen kaukana ulapalla, yhtäkkiä kuin olisi ovi narahtanut.
On melkoisen viehättävää joutua pimeässä ankkuriin vanhan kaupungin eteen, josta ei ole nähnyt kuviakaan, ja tyhjentää sitten auringon noustessa koko maisema yhdellä siemauksella, kuin lasi viiniä maasta kaivetusta pullosta.
Moçambique, joka on saarella, on portugalilaisten muinaisaikaa. Kukoistuskautensa oli sillä n. 1560, ja sen jälkeen on se elänyt loiskasvin elämää, nähtävästikin sangen vähän muuttuneena. Tullirakennus kertoo taulussa porttinsa päällä, että se on uudistettu vuonna 1791. Jokin piirre fasaadien väreissä, jokin sirpale veistotaidetta ovissa ja parvekkeissa muistuttaa heikosti "conquistan" päivien kuoseista ja ehkä arabialais-ajoistakin. Vanhat, villit viikunapuut kieroissa riveissä viittovat tietä Sao Sebastianon linnoitukseen, joka rakennettiin 1503, Portugalista tuoduista kivistä. Siellä saa katsella merta ampumaluukuista, joiden kautta eräät suusta-ladattavat tykit, ravistuneilla puupyörillä leväten, ovat 200-vuotisessa voimattomuudessa tähdänneet ulapalle. Joku nuorempikin kappale siellä on. Ne nukkuvat kangaspeitteen alla, ja kun sitä nostaa varovasti, niin näkee valuvuoden: 1863.
Linnoitus on muuten portugalilainen valtion vankila ja matkustajien on tapana ostaa pihalla omenia ja kuroittaa niitä ristikkojen läpi vangeille. Joku tiesi kertoa, että emämaan sitkeimmät monarkistit istuvat täällä, ja se sai mielet alakuloisiksi, sillä näin alttiina kuin tämä laaka linna on kaiken vuotta tropiikin auringolle, mahtaa se jokapäiväisessä käytössä olla oikea helvetti. Kolmea poikkeusta lukuunottamatta olivat kuitenkin kaikki kasvot, joita näkyi rautaristikkojen takaa, neekerien ja mulattien. Ja nuo kolmet valkeatkin olivat niin täyspitoisia roistonnaamoja, ettei niissä voinut kuvastua minkäänlaisia poliittisia ihanteita. Kituiko linnoituksen suljetuissa sisäosissa muitakin vankeja, emme saaneet selville. Ruokinta tuotti ainakin riemua, sillä jokainen hunsvotti-raukka näytti iloiselta, kun otti annoksensa vastaan. Vahvat hampaat iskeytyivät oikealla koiran hotaisulla omenan pintaan.
Eräällä kaupungin kaduista, jotka muuten ovat kovat ja tasaiset ja enimmäkseen vailla katukäytäviä, kohtasimme keltaisenruskean ukon, yömyssy päässä ja siniset silmälasit nenällä. Hän paljasti kohteliaasti pilkullisen päälakensa ja kysyi portugalilaisella engelskalla, saisiko hän opastella kaupungin labyrinteissä "os Capitanos", — vastaa Wienin kyyppärien "herra Paroonia". Ei, sitä hänen ei tarvinnut tehdä, mutta jos 20 reissiä ja sikari sopisi hänen hyväntahtoisuutensa vastapainoksi, niin halusimme ne hänelle antaa. Ylen hurmautuneena hän suostui ehdotukseen ja toivotti meille, "os Capitanos gentilissimos", pitkää ikää ja kauniiden naisten seuraa, jota kaikkea hyvää hänen kertomansa mukaan oli seudulla saatavissa. Mitä pitkään ikään tulee, pitävät Moçambiquessa anopheles-hyttynen ja tsetse-kärpänen parhaansa mukaan huolta ihmisen hyvinvoinnista. Mitä taas tuohon toiseen kohtaan — niin, on tosiaan uskottavaa, että hän oli oikeassa, sillä täällä ilmestyi ensimäisen kerran koko matkalla kaunis neekerinainen näköpiiriimme.
Me istahdimme pieneen, hospitaalin luona olevaan puistikkoon ja katselimme alkuasukkaita, jotka kulkivat melkein katkeamattomana jonona juuri siitä ohitse, kauppahallien ja suuren Messenil-nimisen neekerikylän väliä, joka on kaupungin laidassa. Enimmäkseen olivat ne naisia, päinvastoin kuin Beirassa, jossa näimme ainoastaan miehiä. Kaikki kantoivat päänsä päällä taakkaa. Hedelmäkoreja, mattoja, puita, riissilyhteitä, ja varsinkin vettä, valtavissa kulhoissa ja maljakoissa. Siinä meni nuori tyttö, kantaen päälaellaan ainakin 20 kg tuota nestettä. Hän melkein horjui ja vyötärön liikkeistä saattoi päättää, miten raskas oli kantamus, puhumattakaan vielä tasapainon säilyttämisestä. Kotvan ajan kuluttua tuli sama tyttö takaisin, kantaen nyt kulhoa syrjittäin päänsä päällä, ja keinuili yhtä varmasti ja malttavana kuin äsken kaivolle, saadakseen kulhon uudestaan vettä täyteen ja mennäkseen auringonpaahteessa nääntyen takaisin kylään.
Moinen kantaminen ja alinomainen vaarinpito tasapainosta luovat kuvaamattoman viehättävän käynnin ja viivat, jotka saisivat tuhat kalpeaa prinsessaa kalpenemaan vielä hiukan lisää. Neljä kristittyä maskuliinia päätti pitää siinä esteettistä pöytäkirjaa. 200:sta Moçambiquen negritasta kävi 182 kauniimmin kuin useimmat europattaret, mitä olemme nähneet. Loput 18 olivat väsyneitä vanhuksia. Suklaanruskeassa naissaatossa, joka alinomaa vaihteli, liikkui myöskin ylen arvokkaasti arabialaisia ja indialaisia kauppamiehiä, ensinmainituilla tavallisesti päivänvarjot kädessä. Useimmat heistä kuljettivat varmaa hyvinvoinnin symboolia, arvokkaasti vyötettyä vatsaa, ja he puhuivat aina suoraan eteensä, katsomatta toisiinsa. Siellä täällä kiiruhti heidän ohitseen valkeain herrainsa lähettämänä joku suaheli, ja musta sotilaspatrulli marssia tömisti päävahtiin, khaki-uniformuissa ja pitkävartiset saappaat jalassa, pieni portugalilainen jefreitteri sivusmiehenä. Joku ricksha vilahti vielä siellä täällä, mutta niin täydellisesti verhottuna, ettei sisältöön voinut tutustua.
Merkillisen näköisiä olivat neekerinaiset, joilla oli liidunvalkeat kasvot, maalatut jollakin riissivärillä ja joskus rannukkaat kuin Uuden Seelannin entisten asukkaiden tatuoidut naamat sotaan lähdettäessä. Me koettelimme kauan turhaan saada selvää, mitä tämä merkitsi. Kasvojen pöhöisten yksityiskohtain ja koko tyypin keralla teki moinen jauhoinen päällyssively klownin ja vanhan ruumiin kamalan yhteisvaikutuksen. Eräässä kaupassa saimme viimein tietää, että neekerit olivat viettäneet äskettäin uskonnollista sydäntalven juhlaansa, jolloin nuorten naisten on tapana valkaista naamansa. Rannut, joita olin luullut tahallisiksi koristeiksi, olivatkin vain jälkiä raaviskelusta, naisten keskenään suorittamasta pakina-hetkillä kaivolla.
Hyvä oli, että sain sen tietää. Miten helposti olisikaan voinut käydä niin, että jokin nuori esteetikko tai etnoloogi olisi saanut minulta kotimaassa hienon viittauksen käyttämään erinomaista väitöskirjan aihetta: "Moçambiquen neekerinaisten ornamentaalinen taide, verrattuna maorien tatuoimiseen. Lisiä kysymykseen bantu-heimojen oletetusta siirtymisestä Melanesiasta Afrikaan." Hän olisi kiittänyt minua, pistänyt pillit pussiin ja matkustanut näiden kalkilla rapattujen Dulcineain luokse. Ja matkustanut ensimäisessä tilassa takaisin Suomeen ja ampunut itsensä.
Huomattava oli europalaisten puute tässä vanhassa loukossa. Portugalilaiset eivät, kuten boerit, pelkää sekoittumista alkuasukkaihin, ja äpärä-tuotantoa on harjoitettu täällä varsinaisitta esteittä, vaikka valkoihoiset ja puolivalkeat ovatkin suuria neekerien sortajia ja orjakauppiaan piiskan viuhina kuuluu Moçambiquessa yhä vielä luonnonääniin. Eräällä keski-ikäisellä rakastavaisella viljelysten isännällä, joka asuu lähimmällä kohtaa mantereella, on autentisesti 178 lasta, kaikki puoliverisiä. Mutta näitä rivejä julkaistaessa on tieto jo huomattavasti vanhentunut.
Joku ehdotti, että kävisimme vaihteen vuoksi kuvernöörin luona vieraisilla. Tällaisia käyntejä kuulutaan suvaittavan mielellään ja ovat ne muistorikkaita. Seremonia olisi kuitenkin vaatinut mustaa pukua, ja se masensi meidät. Kun hikoilee jo ohuimmassakin säädyllisyyden sallimassa valkeassa puvussa, on mustassa puvussa marssimisen ajatuskin sietämätön. Me heilutimme siis vain ystävällisesti kättämme hallitusherran auringonhautomaa asumusta kohti ja laahustimme kylki edellä hitaasti pitkin kapeita varjopaikkoja, joita jotkut räystäät loivat. Kunnioitus kaupungin mahtimiestä kohtaan kasvoi suunnattomasti, kun eräs tullivirkailija ilmoitti meille, että mainittu mies kantaa yli miljoonan vuosipalkkaa. Tosiaan, hyvä korvaus tästä maanpakolaisuudesta. Sittemmin saimme kuitenkin kuulla, että hän oli tarkoittanut miljoonaa reissiä, mikä on noin 5,000 markkaa. Meitä ilahutti, ettemme menneet niin yksinkertaisen herran vieraaksi.
Palatessamme laiturin luokse, kohtasi meitä kiljuna. Vedessä portaitten juurella kuhisi kymmenkunta neekeriä, jotka puivat nyrkkejään ja huusivat ja viittoivat. He tahtoivat kantaa meidät ja eräitä muita matkustajia purteen. Laskuvesi pakotti erään tottelemaan. Ei ole mukavinta hommaa ratsastaa neekerillä. Kannettavaa ei oteta selkään "suolasäkkinä", mikä temppu olisi mukavinta, vaan hänen täytyy istua kahden otuksen päällä yhtaikaa. Nämä lykkäytyvät tiukasti vieretysten ja kietovat kätensä toistensa ympärille. Matkustaja ottaa istuinpaikan heidän päittensä välissä, eikä hänellä ole jalkain eikä käsien pidikettä. Jos toinen miehistä vähänkin liukahtaisi, kellahtaisi kannettava suoraan kauniille korallivuoteelle. Toveri Hetzog koetti pidellä kiinni kantajan korvista, mutta niiden öljyisyys voitti hänen sormiensa nipistysvoiman. Vihdoin pääsimme kuitenkin pienen moottoriveneen tuo, joka vei meidät suurempaan samanlaiseen ja se jälleen laivalle. Nuo 12 à 14 neekeriämme juoksivat kauas mereen perästä, vaatien kiivaasti "six penceä" yli taksan. He roikkuivat kiinni venheen reunassa, ja heistä näytti kuin olisimme heistä pääsemättömissä.
Silloin nousi eräs meidän ei muuten kovin korkealle arvioitu portugalilais-herramme ylös, viittasi jonnekin ja huusi "papa". Sillä oli ihmeellinen vaikutus. Kaikki huutajat mykistyivät yhtaikaa, heittäytyivät irti ja uivat ja juoksivat maata kohti kuin henkensä edestä. Meille kaikille oli uutuus ja aivan taivaallinen ihme, että pelkästään Hänen Pyhyytensä Paavin nimellä saattoi ajaa käpälämäkeen neekereitä.
Portugalilainen ilmoitti kuitenkin, että suahelilainen sana "papa" merkitsee haikalaa ja että hänen oli aina tapana peloittaa sillä vesineekerejä. Moçambiquen edustalla kahlaaminen on tosiaankin melkoisen uskallettu teko. Me saimme kuulla paljon sellaisia seikkailuja. Niinpä oli kerrankin monta haikalaa yhtaikaa töytännyt suurta kantajaparvea kohti. Syntyi pakokauhu ja kaksi neekeriä pudotti painavan englantilaisen rouvan veteen. Silloin kääntyi yhtäkkiä koko kalaparvi takaisin ja pakeni merelle. Josta päättäen näyttää siltä kuin käsite mama — niin, millaisiin hartaihin mietelmiin tässä joutuisikaan! Erään toisen kerran kuului haikala nielleen ramman miehen puujalan. Mies pelastettiin, mutta alkoi ankarasti valittaa, kun huomasi, kumpi jalka häneltä oli viety. Sillä puujalka oli ontto ja sen sisään oli ladottu kokonainen omaisuus kuparilantteja.
Oli vahinko, ettei saanut pysähtyä jotakin päivää pitemmäksi aikaa tuohon kumman jäykistyneeseen kaupunkiin, joka on nyt kaikkein eristetyimpiä ennen yhtä suuressa arvossa olleista. Mutta Tabora oli kärsimätön, hän tahtoi viimeinkin päästä Madagaskarin leveysasteelta ja portugalilaisilta aro-rannoilta. Lähimpänä pää maalina oli nyt Zanzibar, aivan päiväntasaajan paikkeilla, ja siellä oli uusi taivas hohtava, uusi maa vihannoiva, uudet ilman rannat ilahuttavat janoista katsettamme.
Kaunis ja pitkä merimatka oli edessä ja me ositimme sen joutilaat hetket musiikinviljelyyn ja suahelinkielen tutkimiseen. Mitä ensimainittuun toimeen tulee, olimme saaneet laivalle jotakin uutta ja huomattavaa lisää: nuoren, viulua soittavan professorinrouvan, naimisissa Johannesburgissa, miehen nimi Young, vaimo syntyisin Wildner Würzburgista. Hän ei ollut mikään tavallinen hyvälajinen viulutantti, vaan mestari, jonka musiikkilaukussa oli m.m. Sibeliuksen viulukonsertti, koirankorvilla varustettuna — huomatkaa se — ja varsinkin Kreislerin kappaleita hän soitti niin hyvin, että saattoi tulla hiukan hassuksi mielihyvästä, suuressa määrin myöskin viulun ansiosta, joka oli 5-numeroinen kalleus.
Mitä taas tuohon toiseen tulee, on annettava kunnia pakollisille, alkuperäisille pakinoille neekerien kanssa niissä neljässä satamassa — Zanzibar, Dar-es-salam, Tanga ja Kilindini, — joiden vitsaukseksi pian olemme joutuvat. Seidelin epäkäytännöllistä suahelinkielen oppikirjaa vedettiin esiin monta kappaletta, ja eräät meistä ottivat berlitzintunteja välikannen miehistöltä. Ensimäinen, mitä sain tietää, oli, että tyttö, nainen, vaimo, isoäiti ja anoppi kuuluvat suahelinkielellä bibi. Tällainen lumoava kollektivismi lupasi parhainta, mitä kielen muihin osiin tulee.
Me olimme nyt parhaillaan tropiikissa. Kaikki ventilaattorit hyrisivät vuorokauden päästään, ja eräs lähetystö varustautui jo anomaan kapteenilta n.s. yöpaita-lupaa, jolla ymmärretään oikeutta käydä mainitussa asussa kävelykannella — naiset ala- ja herrat ylähangan puolella, — ja hätätilassa heittää paita mereen. Lähetystö ei kumminkaan päässyt koskaan perille, se meni hajalleen baarin ovella.
XVI.
Viimeinen luku.
1.
[Tekijä ei itse ehtinyt viimeistellä tätä kirjaansa. Korrehtuuria luki hän 9 arkkia. Loppuluku ei tullut valmiiksi. Se on yhdistetty seuraavista aineksista: tekijän lähimpiä sodan puhkeamisen jälkeisiä päiviä koskevista muistiinpanoista, yksityiskirjeestä, jossa selostetaan matkaa Zanzibarista Liverpooliin; eräästä "I dag"-pakinasta Dagens Pressissä, jossa kuvaillaan matkaa Tukholmasta Raumalle. — Viivan alle on lisätty eräitä huomautuksia, Ruotsalaisen painoksen kustantaja.]
Zanzibar: Kaupungin historia.
Zanzibarin nimi oli muinoin suuri, suuri kuin Indian. Silloin merkitsi Zendj-bar "Mustain maata" ja käsitti koko Itä-Afrikan, somali- ja galla-heimojen ynnä neekerien maan. Punaisesta merestä Sofalaan ja niin kauas sisämaahan saakka kuin kifarun kaksisarvinen kuono antoi orjanpyydystäjäin samota. Vihreä korallisaari Bagamoyon-lahdessa, saari, jolla on nyt yksinään tämä nimi, oli ainoastaan vartiopaikka valtakunnan portilla ja niiden pitkäin horjuvain dhowien [latinapurjeella varustettu indialainen jaala. Suom. huom.] satama, jotka kurkien kiilana tulivat monsuunin keralla Rangoonista, Bombaysta, Goasta ja Maskatista.
Portugalilaiset, jotka uskollisesti seurasivat Vascon peräsimen poreita, ottivat 1503 Zanzibarin omakseen. Mutta täällä ei ollutkaan hurskaita kafferiraukkoja, jotka olisivat ällistellen huolineet kaiken, mitä sinne tuli. Täällä kohtasi heitä Islam. Vuosisatoja kestäneen, hetkeäkään pysähtymättömän taistelun jälkeen arabialaisia vastaan hellittivät portugalilaiset vuonna 1729 otteensa ja Zanzibar joutui arabialaisten omaksi.
Seyyid Said'in (k. 1856) valtaistuimelle noustessa alkaa nykyinen hallitseva dynastia. Sen aikana on Zanzibar vähitellen menettänyt itsenäisyytensä. Sultaani Alin valtaistuimella ollessa ottaa Englanti (brittiläis-saksalainen sopimus v:lta 1890) Zanzibarin suojelusvaltiokseen. Nykyinen sultaani on saanut puhtaasti englantilaisen kasvatuksen. Vuodesta 1908 on saarella ollut englantilainen piispa.
Zanzibarin väestön muodostaa 10,000 Maskatin arabialaista, hallitseva luokka; 70,000 indialaista ja muutamia satoja europalaisia. Väestön suurin osa on neekereitä, osaksi vapaita suahelejä, jotka ovat kaikki muhamettilaisia, osaksi epävapaata orja-asutusta, sekajuurta. — Zanzibarin kaupungissa on n. 100,000 asukasta, joista 50,000 indialaista ja 5,000 arabialaista; loput neekereitä. — Zanzibarissa ilmestyy sanomalehti "Gazette for Zanzibar and East-Africa."
* * * * *
Yleissilmäys, — pittoreski, mutta hiukan roskainen. Sultaanin palatsi, rautaverantoineen, näyttää tavara-varastolta tai makasiinilta.
Petolinnut satamassa.
Sukeltajapoikia, kolme ulvoen pienessä venheessä, soutivat käsillään.
— Täällä ei haikaloja!
Kamatavaran kauppiaita laivaan: hinduja, guaneeseja. Heidän tukkalaitteensa.
Veneellä maihin, kisuahelit soutivat. Suoraan hietarantaan.
Kävelyretki kaupungilla. Posti. Sultaanin kuva. Rahahämmennys.
Kauppapuodit. Tinkiminen. Taktiikka. Sen tulos. Tavaravarastot. —
Arabialaisia. Indialaisia.
Kadut. Väentungos. Pittoreskeja paikkoja. Vanhoja torneja, joissa kasvoi puita. Sisiliskoja. Leikkauksilla koristettuja ovia. — Keltaisia vankeja.
— Basaarikatu. Indialaisia. Arabialaisia. Tyyppejä. Naisia. Eräät hunnuissa. Kaivolla riitelevät naiset. Valokuvaamisen pelko. Ruokatavarat.
Saksalainen klubi. Africa-hotelli.
Tuoksu kaupungilla: neilikalta, copralta, kurryltä.
Jättiläisbanaaneja. Iilimatoja. Suuria mandariineja. Kokosmaitoa.
Zanzibarilainen lääkäri. Näytti äkäiseltä.
Huvimatka autolla. 28 mailia. 7 henkilöä 30 rupies.
Kuvaus (tohtori, Hoffmann, Beuster toisessa, rva Tuaillon, Sachers,
Beetzs ja minä toisessa).
Hyvä vauhti. Oikea filmi-matka. Taitavat chauffeurit (indialaisia).
Palmuja, manjosia, neilikkapuita, neekerimajoja. Meri.
Nummea, pensaita, joki, lumpeita. Vanha sultaanin palatsi. Punaisia kukkia. "Vaahtohedelmiä". Mehiläispesä.
Zebu-härkiä, vuohia, kanoja. Harvassa siistiä, hyvinpuettua väkeä.
Mainio matka (klo 3-1/2 6).
Sekalaista: Rva Tuaillonin apinanpurema.
Kopran valmistus (Viidenvuoden vanha palmu, 5 mk vuodelta) (3 rupl.)
Neilikkain käsittely.
Klo 8:n laukaus.
Iltavalaistus sultaanin palatsissa.
Gerlach ja Aga-Khan (viimemainitun huolet).
Aga-Khan. Aga Sultan Mahomed Shah, s. 1875. on profeetan tyttärestä polveutuvaan Fatimidien suvun päämies. Aga-Khan johtaa yleis-indialaista muhamettilaisten yhdistystä (perustettu 1906), joka toimii vilkkaasti m.m. hankkiakseen Indian muhamettilaisille valtiolliset oikeudet ja hävittääkseen heidän valtiollista ja yhteiskunnallista välinpitämättömyyttään. Uskonnollisena johtajana on Aga-Khanilla lukuisasti puoluelaisia, n.k. ismaelilaiset muhamettilaiset, Itä-Afrikassa, Keski-Aasiassa ja Indiassa. Hän on perusteellisen länsimaisen sivistyksen saanut mies, m.m. suorittanut juristohtorin Cambridgessa. Aga-Khan on indialainen Bombayssa ollessaan, halliten siellä palatsissa, jonka brittiläinen hallitus on antanut hänen käytettäväkseen, ja tyypillinen englantilainen urheilija ja klubimies Englannissa.
Sotauutisia illalla.
"Elisabeth" — "König" — Bombay.
Pikku saaret (Böcklinin malliin). —
Valkeita aaseja — yksi musta — keskolaisen hyvä aasi.
Matka meren poikki Dar-es-salamiin. Laivassa 370 indialaista, jotka kävivät osoittamassa kunnioitusta Aga-Khanille.
Tappelu paikoista etuluukulla. Pilvenä erivärisiä mattoja kummaltakin puolelta. Eri arvoisiin kasteihin kuuluvia naisia. 15-vuotias vaimo, jolla oli kolme lasta. — Koriste vasemmassa sieraimessa (timanttejakin). — Koko näyssä tavaton väriloisto. Myöhemmin telttakatto verhoksi. — Ei paljon meteliä.
Koriste sieraimessa. Laivassa olevilla intialaisilla naisilla oli vasemmassa sieraimessa metallinen levy, aineesta, joka oli sitä kalliimpaa, kuta ylhäisempää kastia naiset olivat. Ylhäisimmillä heistä se oli kultaa ja jalokivillä koristettu.
(Eri-tapoja puhua viittoilemalla: neekeri, arabialainen, juutalainen).
Eräät käyttivät hyväkseen tilaisuutta ja möivät appelsiineja.
Karanteenilääkäri kysyi, ovatko nuo 370 terveitä! (Tämä olisi pitänyt todeta 3 1/2 tunnissa!)
Dar-es-salam, heinäkuun 31 päivä. Zanzibarissa jo sotahuhuja (Itävalta-Serbia).
Satamaan tullessa kohtasi meitä risteilijä Königsberg (Me seisoimme laskuvesi-ankkurissa). Se pysähtyi ja lähetti luoksemme venheen. Huom. Miesten matalat olkihatut mustin nauhoin ja reunoin, pelastusvyöt ympärillä! Soutu ylen täsmällistä.
Ilmoitettiin, että Königsberg oli saanut määräyksen lähteä täysin taisteluvalmiina satamasta merelle. (Myöhemmin kerrottiin, että myöskin Taboraa oli varoitettu uiskentelevain miinojen paikoista.)
Idyllisen kaunis satama. Palmuniemiä. Suuria adansonioita, monta kappaletta. Siistejä taloja. Kirkkoja.
Adansonia. Baobab — l. apinanleipäpuu. Lehdettömänä enimmän osan vuotta ja kantaa lukuisat hedelmänsä paljain oksin. Baobab on paksuin kaikista tunnetuista puista, päärungon halkaisija 6-8 m. jopa enemmänkin. Sen korkeus on n. 4,5 m., mutta monet oksat kasvavat aina 20 m. pituisiksi. Ne leviävät rungosta joka taholle ja tekevät puun kaukaa katsoen pienen metsikön näköiseksi.
Lukuisasti virallisia soutuvenheitä (tullin, luotsin, lääkärin, hallituksen, postin j.n.e.).
Yksityisiä huutoja: "Ist das Bier kalt?"
Eräät kaupunkiin. Nyt vakavampia sotahuhuja. Toistaiseksi kuitenkin rauhallista. (Silloin oli perjantai-ilta. Sunnuntaina elokuun 2 päivä aikoi Tabora jälleen lähteä.)
Lauantaiaamuna, elokuun 1 p:nä ilmoitus laivalla: "Wegen der drohenden Kriegsgefahr müssen sich die Passagiere jederzeits bereit halten, sofort an Land zu gehen." [Sota-uhan johdosta tulee matkustajain milloin tahansa olla valmiita oitis lähtemään maihin.]
Se herätti melkoisen yleistä hermostusta.
Minä kaupunkiin. Järjestettyä, mutta saksalaista. Vankeja kahleissa, työssä.
Lisälehti! (Saksan kysymys Venäjälle.) Neekerit jakoivat.
Käynti sanomalehden kirjakaupassa.
Samoin Bezirksamtissa, piiritoimistossa (kellään ei aikaa!).
Melkein koko päivän ainaista levottomuutta. Alakuloisuutta.
Ryntäys pankkeihin. Valituksia vahingoista rahaa vaihtaessa.
Beuster hotellinsa verannalla. Tarjosi minulle ystävällisesti sänkypaikkaa huoneessaan.
Takaisin laivalla. Tavarain sullominen laukkuihin. Matkareppuja ostettiin. Huhuja — "Venäjä 70,000 miestä Itävaltaan, — Ranska julistanut sodan — mille kannalle Englanti asettuu?" —
Ilmoitus: "lähtö todennäköisesti sunnuntaina klo 12." Tahallinen yllätys.
Joka signaali laivalla tuotti levottomuutta: Nyt se tuli, nyt meidän täytyy lähteä maihin.
"Tabora" ja saman linjan laiva "Somali" asetetut sotilasjohtoon (kanuunavenhe Möwen).
Kapteeni hermostunut ja kiihtynyt.
Iltapuolella ei mitään uusia tietoja, ainoastaan sähkösanoma, että "kaiser" on pitänyt jumalanpalveluksen, mikä seikka todisti, että sähkölennätin yhä toimi. Kerrottiin aikaisemmin, että yhteys oli katkennut.
Illalla hiukan rauhallisempi tunnelma. Musiikkia. (Myöskin viulu + piano).
Myöskin viulu + piano. Tekijän musikaaliset lahjat olivat saattaneet hänet professori ja rouva Youngin seuraan ja hänen oli tapana säestää professorinrouvan soittaessa viulua. Hänen oli siis kiittäminen erikoisesti näitä yhteisiä musiikkiharrastuksia siitä, että professori Young valmisti hänelle mahdollisuuden päästä heidän kerallaan Pegasus-laivalla pois Dar-es-salamista.