Suomen mies meni Zanzibariin

SUOMEN MIES MENI ZANZIBARIIN

Kirj.

GUSTAF MATTSSON

Suomensi

Joel Lehtonen

Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1915.

SISÄLLYS:

Alkulause.
Kaupunki ja laiva.
Yli Espanjan meren.
Päivä Lissabonissa, yö Tejo-virran suulla.
Kanarian saarten eteläpuolella.
Senegalin matalikoilla.
Päiväntasaaja.
Kaksi Angolan loukkoa.
Peter Moorin maassa.
Kapin kaupungissa.
Mozambique-virralla.
Vascon Jouluaatto-lahdessa.
Kansitarkastus.
Lassi Markussonin luona.
Ophirin maan ääriin.
Ohi Madagaskarin.
Viimeinen luku.

Alkulause.

Seuraava kirja ei tarjoa muuta kuin tuokioisen kuvan huolettomasta matkasta valtameren ylitse. Sitäpaitsi on se vailla varsinaista loppuaan, sillä elokuussa tuli sota. Tuon matkustavan herran oli pakko kääntyä Zanzibarista takaisin ja kiertää Kapin ympäri vielä uudestaan. Muiden puutteellisuuksien joukossa haluaa tekijä erikoisesti korostaa kuvien ja tekstin riittämätöntä yhteensopivaisuutta. Se johtuu siitä, että suuri osa hänen omia filmejään matkan keskeytyksen sekasorrossa jäi matkatoverien haltuun Afrikaan. Ei ollut sittemmin varsin helppoa korvata niitä sopivammilla, jääneestä varastosta.

G. M.

I.

KAUPUNKI JA LAIVA.

"Onko teillä rauhallista huonetta?" kysyin Hotel Bellevuen portierilta
Hampurissa.

"Jo toki, rauhallinen ja kaunis huone kolmannessa kerroksessa. Pst, vie herra ylös numeroon 35!"

Minä astuin huoneeseen, ja vastaani kajahti kymmenkunta automobiilin signaalia. Jungfernstiegille päin oleva ikkuna oli nimittäin auki.

"Onko tämä rauhallinen huone, tällainen?" huusin minä niin kovasti kuin voin.

Viinuri koetti vastata, mutta kahdesti ei saanut ääntään kuuluville. Kolmannen kerran onnistui hänen parin ulvahduksen välillä nopeasti virkkaa pari sanaa:

"Kyllä, tämä on sangen rauhallinen huone."

Vastaus tuli syvimmän vakavasti, ja minun täytyi häntä uskoa. Muuten: sellaisessa kaupungissa kuin Hampuri on yksinkertaista pyytää keskustassa olevaa hotellihuonetta ja samalla vaatia rauhallisuutta. Mutta kuitenkin oli hotellin väki melkoisen oikeassa: huone oli rauhallinen kello 1:n jälkeen yöllä. Silloin uinahtaa katuelämä, ja sitten on aivan hiljaista noin kello 7:ään saakka aamulla. Kuutta tuntia kauemmin ei täyskasvuisen herrasmiehen tarvitse nukkua.

Ja palkkioksi, minkälainen näköala ikkunastani! Koko kuuluisa "Stieg" kokonaisperspektiivissä. Koko Sisä-Alstern ja sen venheet ja joutsenet. Alsternin takana sadoissa vaihtuvissa valoissa taustana kirkot ja talot. Kirkkaan patinan peitossa kohoavat Pyhän Jaakopin ja Pietarin kirkkojen vanhat kypärät, ja syvän lehtivihreinä seppeleinä kiertävät lehmusrivit pitkin rantakatuja, joilla pikkuolennot kaukana kiiruhtavat ja hienot vaunut vierivät.

Kun muutaman vuoden paussin jälkeen on tullut takaisin tähän kaupunkiin, näkee sen jälleen suunnattomasti kasvaneen sekä sisältä että ulospäin. Lieneekö Europassa toista miljoonakaupunkia, joka elää selvemmin kuin tämä? Se elämä ei ole amerikanismia, se ei ole yön sieni, vaan täällä työskentelevät ja paisuvat lihakset ja suonet. Jos sille tahtoisi antaa nimen, niin parhaiten saattaisi sanoa, että Hampuri lontoolaistuu. Tämä ei koske ainoastaan kaupungin laajuutta ja liikennettä, vaan jollakin tavoin koko sen olemusta. Englantilainen työjärjestys on vallalla; joutokävelijäin, sotaväen ja ylioppilaiden olemattomuus saa tuntemaan, että juuri täällä "time is money". Ja jos kulkijan katse osuu rakennuksiin, joissa on liikekilvet "Standard Bank of South Afrika Ltd", "Tehuantepec Route", "East India House", niin kohtaa häntä se sama maailmaa-syleilevä, jota hän tuntee, kun hän Lontoossa Victoria Streetillä näkee jonkun oven päällä yksinkertaiset sanat: "Uuden Zeelandin hallitus".

Sitten tulee lisäksi vielä Elbe, tuo verraton, joka Böhmin vuoristosta vierii halki koko saksain maan ja tuo Hampuriin kaikki, mitä maaseutu tuottaa ja kokoaa. Ja vaikka kaupungilla on kahdeksaisen peninkulman matka suolaisen meren partaalle, ei siinä ole eikä tule olemaan mitään Brüggen tapaista. Sillä Pohjanmeren vuorovedet ulottuvat jokapäivä aina St. Paulin rantalaitureille saakka ja huuhtelevat niitä alinomaa kahden metrin korkeudelta, muistuttaen iäti, että Hampuri on meren poika.

Oikeastaan tämän kaiken on saanut aikaan jääkausi. Sillä suuri pohjoismainen jäätikköestehän pakotti koillisen Saksan ylämaitten vedet hakemaan tiensä Pohjanmereen. Muuten olisi Elbe löytänyt lasku-uomansa jo paljoa lähempänä, ehkä suunnilleen Danzigin tienoilla, ja Hampuri olisi jäänyt pienen Wismarin tai ehkäpä Stettinin tapaiseksi, näkemään Suomen asukkaiden läpimatkaa Friedrichstrasselle, ei paljoa merkittävämmäksi. Hampuri on Fennoscandian ikuinen velallinen.

Miellyttävä virkistys on kiertää kaupunkia katselemassa vanhanaikaisilla ajurinrattailla. Minä nousin tuollaisiin toissa päivänä ja pyysin kuskipukin enoa ajamaan minne hänen mielensä teki. "Alas satamaanko?" Hyvä. Sitä sopivampaa, koska halusin nähdä uuden Elbe-tunnelin, neljäntoista miljoonan yrityksen, joka valmistui vuonna 1911 syksyllä.

Tunnelia myöten kävelee etupäässä 20,000 telakkalaista, jotka työskentelevät Kuhwärderin puolella, missä ei muilla ole juuri mitään tekemistä. Mutta siinä on kumpaisessakin tunneliputkessa kävelykäytäväin välissä myöskin ajotie, ja sille minun teki mieleni päästä, ei erikoisesti ajellakseni, vaan saadakseni nauttia uutta sensatsioonia. En ole nimittäin koskaan ennen mennyt hevosineni, kuskineni ja rattaineni hissiin, enkä käyttänyt kärryjä pystysuoran kulun välineenä. Sen olin nyt tekevä. Elbe-tunnelin kummassakin päässä on kuusi hissiä, joista kaksi keskimmäistä kantaa kumpikin 10,000 kg ja joihin mahtuu ajoneuvot hevosineen.

Kuskipukin eno ei tästä laisinkaan pitänyt. "Hevonen pelkää!" Luulenpa, että eno pelkäsi itse. Kuitenkin hyrritimme sisään, maksoimme 50 Pf., ja sitten kuulin valtavien luukkujen edessä ja takana sulkeutuvan. Sen jälkeen alkoi jyristä. Musta vilkutti pari kertaa korvanpäitään, eno sanoi "Oh Gott", ja koko tuusallinen aikoi vaipua. Hiljaa ja somasti upottiin noin seitsemän kerroksen syvyyteen, ja sitten nostettiin etuluukku. Edessämme aukesi näennäisesti loputtomana tunneliputki, lamppuja kiiluvana ja kaakelin-välkkyvänä, ja me ajoimme suoraan siihen.

Nyt muuttui eno yhtäkkiä ihan ylpeäksi, kääntyi taaksepäin puoleeni, viittasi piiskallaan kattoa ja lausui: "Tässä on se kumma, että laivat kulkevat tuolla ylhäällä juuri lakkiemme ylitse."

Toisella rannalla emme saaneet kääntää suoraan paluutunneliin, vaan täytyi meidän ensin mennä hissiin, sitten alas vielä toiseen, ja kotirannalla jälleen ylös. Summa: 100 metriä pystysuoraa vaunumatkaa. Eno joutui tästä nelinkertaisesta hullutuksesta aivan pyörälle päästä ja karautteli sitten suorastaan luvatonta vauhtia pitkin kristillisiä katuja.

Asiani olisi kai nyt kuvailla myöskin tuota uutta Alster-paviljonkia, jonka avajaisissa olin. Hampuri oli odottanut tätä päivää kauniit yhdeksän kuukautta, ja nyt se oli tullut. Kaupungin asukkaat kokoontuivat sen ovien eteen kuin kissat valerianan ympärille, aivan kataleptisina. Mutta he ponnahtivat ällistyneinä takaisin, kun oviparit avattiin. Sillä siellä vaadittiin pääsymaksua!

Tämä ei kuitenkaan ollut järin vaarallista, sillä sitä otettiin ainoastaan ensimäisenä päivänä, Olympialaisten kisain hyväksi. Nyt on paviljonki auki ilmaiseksi ja Valeriana houkuttelee sisään. Tuo uusi temppeli on hiukan tusinakomea. Mutta sen kai on sitä oltavakin "coram publico" [yleisön mielen mukaan. Suomentaja]. Parvilla ja alkooveilla varustetun suuren salin alapuolella on Alsternin pintaa lähellä todella elegantti teesalonki, pöytäkoristeina kalliita pitsejä lasin alla. Monilta balkongeilta saa romantisesti nautiskellen katsella välkkeitä illan-tummalla järvellä, kanootteja, purjeveneitä ja hitaasti soluvia, valkeita lintuja.

Kuitenkin kävi persoonallisen lyriikkani tällä kertaa siten, että minun täytyi hukuttaa se satojen kauppapuotien proosaan. Hampurissa oleskelun päivät eivät nimittäin olleet aiotut huvitukseksi, vaan tuon yrityksen valmistamiseksi, johon nyt olin pääni pistänyt, nimittäin kesämatkan Afrikan ympäri. Minun täytyi hankkia alus- ja päällysvaatteita, mitä eriluontoisimpain leveysasteiden poikkikulkua varten, meripukuja ja maapukuja, sekä vielä karttoja, kirjallisuutta ja pari tusinaa muita tarveaineita, joita vailla matka Afrikan ympäri olisi kaarnan ajelua aalloilla. Mitä nyt ei tullut otetuksi huomioon, oli sitten oleva liian myöhäistä. Siksi saikin Hampuri näinä päivinä nähdä erään sangen vakavan ja päätteliään ostajan availevan kauppojensa kimmaltavia ovia.

Matka Kapin-maanosan ympäri on nykyään normaalitapauksissa aikamoisia mukavuuden-vaatimuksia täyttävää. Matkailija ostaa Hampurissa Deutsche Ost-Afrika-Linien konttorissa matkalipun, tilaa paikan jossakussa sen monista hyvistä laivoista, jättäytyy sitten kuljetettavaksi ja saapuu ohjelmanmukaisesti takaisin Hampuriin 85 à 90 päivän retken jälkeen, jonka piiriin on mahtunut koko Afrikan mantere, joko myötä- tai vastapäivää kulkien. Laivassa oleksii kuin hotellisanatorioissa, ja ainoa mahdollinen uhkaheitto on, millainen seura tulokkaan tempaa noiksi hitaasti vieriviksi viikoiksi joukkoonsa. Jokainen, joka on kulkenut pitkiä merimatkoja, tietää, mitä tämä vaaranalaisuus merkitsee. Mutta kun ihmisellä ei ole varaa täyttää koko laivaa pelkillä ystävillään, niin ei auta muuta kuin työntäytyä rohkeasti yhteiseen pesuuteen, ympärillään katseet, jotka kysyvät samaa kuin tulijankin: Mikähän tuokin herra on miehiään?

Vaikka hyviä tilaisuuksia on tarjolla, tekevät ainoastaan harvat henkilöt vuodessa tämän kiertomatkan, ja useimmat heistäkin keskeyttävät sen melkoiseksi aikaa jossakin paikoin. Sen laivan matkustajain joukossa, jonka haltuun minä uskoin itseni, jouduin minä yksinäni sarakkeesen "Rund um Afrika".

Ei ole lainkaan samantekevää, kumpaisen kiertoreitin päättää valita, läntisenkö vai itäisen. Matka saa näissä molemmissa tapauksissa olennaisesti eri luonteen. Minä valitsin monesta eri syystä ensinmainitun, ja siten saavutan m.m. sen edun, että voin hätätapauksessa lyhentää paluumatkaa lähtemällä laivasta Napolissa tai Marseillessa, jos maanjäristys, sota tai jokin muu syy sattuisi kiiruhtamaan minua kotiin. Ei sitäpaitsi ole aivan varmaa, etteikö tällaisella matkalla jo parin kuukauden kuluessa ala myöskin vihata ahdasta jokapäiväistä olopiiriään, jollainen tunne rupeaa aina kiusaamaan naparetkeilijöitä, valanpyytäjiä ja muita "laivaan vangittuja". Ehkäpä se yllättää Välimerellä minut, ja silloin on hauskaa huikata hyvästit. Matka länsitietä takaisin pohjoiseen ei tarjoa sellaisia oikotien-mahdollisuuksia.

Mitä sitten tulee itseensä "Tabora"-laivaan, joka on tämän kesää minua kuljettava, kuuluu se kantavuudeltaan 8,100 tonnin kokoisena valtamerilaivoista pienempien joukkoon. Seitsemäs osa "Vaterlandin" kantavuudesta! Sisarlaivainsa "Generalin" ja "Kigoman" kanssa muodostaa Tabora kuitenkin Deutsche Ost-Afrika-Linien parhaiten varustetun laivueen ja on se kaikessa tapauksessa pulskanpuoleinen jaala. Tämän huomasi jo silloin, kun ajettiin merelle Hampurista, jossa ainoallakaan siellä tilapäisesti olevasta n. 150:stä aluksesta ei ollut sen ryhdikästä eikä ylpeän-virkeää ulkonäköä.

Nimi Tabora? Ah, haluaisipa siinä ajatella jonkin etioopialaisen kuningattaren muotoja, jotain Nigerian jokijumalatarta, Ruwenzorin metsäin neitoa. Mutta se ei merkitse mitään näistä, se on pelkästään erään neekerikaupungin nimi, joka on Tanganjikan itäpuolella ja nykyään pääasemana uudella, Dar-es-salamista Kongoon vievällä poikkiradalla. Kuitenkin piilee tuon sanan tyypissä ja soinnussa jotain erikoista, mikä kohdistaa ajatuksen johonkin "aliquid olim feminini" [johonkin muinaiseen naiselliseen. Suomentaja], ehkä johonkin tuon Saaban kuningattaren heimolaiseen, joka matkasi itäisiltä mailta…

Laivalla on mainiot kokoontumishuoneet — ruokasali, kahvihalli, musiikkihuone, tupakkasalonki —, niin suuret ja ryhmittäin kalustetut, että siellä voi huomaamatta pistäytyä johonkin sopukkaan ja saa kumminkin olla mukana. Nurkissa olevat kirjoituspaikat kutsuvat vastustamattomasti luokseen, varsinkin illalla, jolloin ne hohtavat uudessa marmori-valaistuksessaan: vaakasuora, läpikuultava levy, jonka takana on kätkössä pari hehkulamppua, niin, että koko levy valaa leppoisaa ja laajaa hohdetta yli pöydän.

Hytit eivät sitä vastoin ole pitkää merimatkaa varten tehdyt. Tosin antoi ylistewardi salliman neuvosta minulle yksityisasunnoksi kahden hengen hytin. Mutta vaatekaapit olivat kapeita ja syväpohjaisia kuin syrjittäin pystyyn nostetut sikarilaatikot, à 50 kappaletta, — vertaus jotakuinkin oikeissa suhteissa. Mitä hyllyihin tulee, tein tänään kirjastoni kanssa sopimuksen, että se asuu aamusta iltaan sängyssä, mutta sijoitetaan yöksi matolle. Pelastusvyön muutin minä katosta toiselle alaslaskettavalle pesupöydälle ja järjestin sen renkaan sisään kotiapteekkini. Tämä näytti olevan siellä ylhäällä vahvassa tallessa, mutta jos se romahtaisi alas, niin se romahtaisi voimalla.

Jää hyvästi, ranta!

Petersenin laiturista luisui Tabora varovasti joelle. Musiikkia, lippuja, kyyneleitä — —

Meitä seurasi jokilaiva Elise Wrede kauas meri-Elbelle päin. Kun kapteeni heilutti sieltä savutorven vierestä lakkiaan hyvästiksi, oli hän kävelysillaltamme katsoen kuin mikä "kleine Cohn", — pitkulaisessa laivalaatikossaan, nojaten mustaan paperossiin, joka pystyyn asetettuna tuprusi itsekseen.

Aurinko vaipui aaltoihin ja kylmä iltatuuli ajoi matkaajan aikaisin levolle. Ensimäinen yö laivalla on harvoin epämiellyttävä. Silloin nukkuu hyvin ja hymyilee sielussaan kaikelle katoavalle ja on onnellinen tästä uudesta, vapaasta. Ja herää vahvoin päätöksin, ettei anna minkäänlaisten tarmonpuuskain itseään häiritä. Sillä vastuunalaisuus on muiden, piletti on maksettu, eikä ole muuta huolta kuin antaa loitontaa hiljaa itseään pois kaikesta, mikä ennen oli.

Mitäpä haittaa siitä, vaikka sumu yllätti meidät varhain eilisaamuna, vaikka seisomme tässä tuokion paikallamme — olemmehan jo poissa. Kaikkialta ympäriltä kuuluu käheitä outojen kulkijain huutoja: yksinkertaisista ja kaksiäänisistä pilleistä, ja seasta kellojen läppäystä. Se on lumoavaa ja kaunista. Vesi on kiiltävää ja meriruoho-läikkiä kuultaa. Olisipa hauskaa tietää, missä oikeastaan olemme. Äsken vihelsi suoraan keulasta päin kimeä terssipilli, joka ei ollut ennen virkkanut mitään. Mutta nyt se on jälleen vaiti.

Pikkulapset alkavat peljästyksestä itkeä, kun meidän suurtorvemme ulvahtaa. Arabialaiset matruusit skanssissa seisovat sieraimet koholla, niinkuin kamelit, vetäen hitaasti sisäänsä kosteaa, harmaata ilmaa.

Näin liukuu pieni rautalevy-kaupunki hiljaa ja hapuillen edelleen.
Pohjanmeri kietoo meitä vaieten usviinsa.

II.

YLI ESPANJAN MEREN.

Jollakin omituisella tavalla pääsimme Boulognesur-Merin ohitse kulkien sumujen ja väijytysten läpi niinkuin päästä pyrimmekin, halkaisimme kanaalin pitkin sen pituutta, käännyimme etelää kohti, eikä meillä nyt tällä hetkellä ole enää monta peninkulmaa maailman loppuun, "Finis terrae", jossa Iberian sireenit laulavat maininkilauluaan ja moni kunnon merimies on hukkunut.

Olen löytänyt laivassa erikoisen turvapaikan, nimittäin neljännen kannen alhaalta lukien, jossa pelastusvenheet ja sähkölennätin-asema ovat. Siellä ei ole kielletty oleskelemasta, mutta sinne ei mene kukaan paitsi hra Hauptia, telegrafistia, joka asuu yksin sentraalissaan. On hauskaa seisoskella iltapimeässä ja katsella häntä uudinten läpi, kun hän, jonkinlaista rasiaa kummassakin korvassaan pitäen, kuuntelee, mitä hänen virkaveljensä toimittavat Hampurissa, Nauenissa, Eiffel-tornissa ja Lissabonissa sekä Atlantilla matkaavissa suurissa laivoissa. Silloin tällöin rypistää hän kulmakarvojaan — varmaankin joku taas sotkee jotain — ja välistä naputtaa hän itse jonkun sanan. Jos saan tuon miehen St. Helenan seuduilla käsiini kahden kesken, hommaan hänet opettamaan itselleni edes ammattinsa pari kolme ensimäistä lukua.

Ei ole muuten helppoa päästä minkäänlaisiin kosketuksiin laivapäällystön kanssa. Kaikki, jotka ovat ylempänä Oberstewardia, ovat jumalia, selviä jumalia. Kapteeni Gauhea ei ole kukaan nähnyt — hänen kerrotaan asuvan viidennellä kannella —, ensimäinen upseeri v. Eucken-Addenhausen on samoin myytti, niinikään toinen, kolmas, neljäs ja viideskin upseeri. Johtava insinööri ja hänen neljä ylimasinistiaan tunnetaan ainoastaan aavistamalla, ja ylikasööri, herra Cleophas, on hypoteesi eli otaksuma, korkeintaan teoria. Laivan lääkäri, nuori ensimatkan herra, on ainoa arvohenkilö, jota näkee aterioilla, ja hänenkin kolmikertaisesti kultatakeiset hihansuunsa, gloorioitu lakkinsa ja nappiensa loisto neuvovat arkaan kunnioitukseen. Ylikokin nimi on Hesch, ja vaikka ruokasali-kannelta näkee aivan puhki koko keittiöosaston, en ole vielä häntä esittävää arvohenkilöä löytänyt.

Luulenpa hänen istuvan jossakin nishissä ja johtavan joukkojaan norsunluu-valtikalla. Tai ehkäpä on hän maalla ja johtaa langattomalla lennättimellä. "Haloo, Tabora! Vielä vähän rémouladea [eräänlainen kalakastike. Suomentaja] makrillin kanssa."

Nämä 24 ensimäistä tuntia Atlantilla eivät ole suinkaan olleet mitään laiskurin ja elämänkoreuden hetkiä, sillä me olemme tehneet työtä koko vuorokauden, minä ja kolme muuta herrasmiestä. Omituista ja epätoivoista työtä. Me olemme näet opiskelleet portugalinkieltä. Lissabon lähestyy minkä kerkiää. Jos mieli saada siellä hiukankin menestystä, täytyy meidän osata puhella sikäläisten kanssa puhtaasti ja hellyttävästi.

Minä koukustelin uusien tuttavieni joukossa ottaakseni selvää, tunsiko kukaan heistä tätä samaa sisäistä tarvetta, ja sellaisia oli, kuten sanottu, kolme. En tiedä heidän nimiään, mutta he näyttävät mukavilta miehiltä ja ovat nuorenlaisia kauppiaita. Tupakkasalongissa toimitetun lyhyen sotaneuvottelun jälkeen päätimme palkata opettajan. Panimme ylistewardin ilmoitustaululle lapun, jossa oli saksan- ja englanninkielellä seuraava teksti:

"Neljä miehistä ensiluokan matkustajaa haluaa opetusta portugalinkielessä, mieluimmin nuorelta naiselta, joka on kotoisin tästä valtakunnasta. Hätätilassa otetaan miehinenkin tai vanhempi naisopettaja. Ehdot ovat, että annetaan tyydyttävät tiedot mainitussa kielessä 24 luennossa, à yksi tunti, joista kahdeksan tänään ja kuusitoista huomenna. Palkkio sopimuksen mukaan. Vastaus samalle paikalle täsmälleen puolen tunnin kuluttua eli klo 1/2 10 a.p."

Me totesimme, että kaikki ruokasaliin matkaajat lukivat tämän ilmoituksen, mutta kukaan heistä ei ilmoittautunut. Nyt lähetimme ilmoituksemme toiseen luokkaan. Kukaan ei sielläkään osannut portugalinkieltä. Eräs rouvasihminen ilmoitti meille, että hänen veljensä kyllä mahtanee osata, mutta hän on Brasiliassa.

Uuden sotaneuvottelun jälkeen päätimme kolmella äänellä yhtä vastaan antaa toivomuksemme kolmannenkin luokan tiedoksi. Siellä karasi koukkuun. Skanssista tuli kaksi miestä, toisella päässä turbaani, toisella fetsi, oppaana eräs saksalainen matruusi, joka ilmoitti, että nuo kaksi pystyvät toimeen. Tuo turbaani-pää oli kotoisin Zanzibarista ja fetsi-pää Lourenço Marquesista. Molemmat olivat he luonnostaan kellanruskeita ja hiukan vesikauhun marmoroimia, mutta muuten he esiintyivät ystävällisin naamoin ja alkoivat kohta molemmat yhtaikaa meidän kanssamme puhua. Me emme ymmärtäneet tuon taivaallista ja keskeytimme heidät kysymällä, tämäkö nyt oli portugalinkieltä. Se tapahtui keulapuolen luukun kohdalla ja meidän ympärillemme kerääntyi pian koko kolmas luokka.

"No, no, misters", vastasi toinen, "no, no." Ja sitten he taas jatkoivat kumpikin. Kaikilla äänillä ei yhtään vastaan päätimme silloin, ettei asia tästä selvinnyt. Pistimme lantin heidän mustiin kouraloviinsa ja palasimme tupakkasalonkiin.

Minä ilmoitin nyt, että hytissäni oli kaksi portugalinkielen oppikirjaa, suuri ja pieni, ja arvelin, että ehkä voisimme tunkeutua yhteistyöllä tämän totisesti kunnioitettavan kielen perille, jota oli puhuttu kaukaisilla rannoilla kauan ennen engelskaa. Siitä olivat kaikki muut samaa mieltä, — sehän oli viimeinen keino, ja Lissabon oli meidän siinä ponnistellessamme tullut jo 30 meripenikulmaa lähemmäksi, — ja niinpä siis perustimme osuuskunnan nimellä "Genossenschaft für Verbreitung der portugisischen Sprache unter die übrigen Völker Europas Limited". ["Seura portugalinkielen levittämiseksi muiden Europan kansain keskuuteen Osakeyhtiö." Suomentaja.]

Me vetäydyimme musiikkihuoneesen ja minä tulin oppikirjoineni. "Minä ehdotan", sanoi yksi kelloaan katsellen, "että tyydymme tuohon pieneen." Sitä mieltä olivat kaikki, suurta voitiin käyttää reservinä.

"Eikö olisi parasta", sanoi toinen, "oppia ensin lausuminen? Se on muka melkoisen vaikeaa, olen kuullut."

Tätäkin ajatusta pidimme järkevänä ja kävimme kohta käsiksi portugalilaisiin vokaaleihin ja konsonantteihin. Minä hoitelin kirjaa ja luin ääneen.

Yksinkertaiset vokaalit. a. Lausutaan puhtaasti ja avoimesti niinkuin pohjoissaksan a, esim. ca, lausutaan ka ja merkitsee täällä.

"Mainiota", huusi eräs yhtiön jäsen, "mainiota. Minä en käsitä, mitä vaikeaa tuo nyt on. Sehän on itsestään selvää. Ka. Ka. Aivan kuin pohjoissaksassa."

Yleistä hyväksymistä. "Jatkakaa", sanottiin minulle, "jatkakaa. Se oli siis a. Nyt tulee b."

"Ei, hyvät herrat, ensin vokaalit. Ja on vielä olemassa toinen a lisäksi."

"Toinen a lisäksi? Donnerwetter. Wozu?"

"Niin, olkaa hyvä ja kuunnelkaa: a, tummempivärinen, niinkuin saksalainen a u:n edessä sanassa Haus tai englantilainen o sanassa house. Esimerkiksi: mau, paha."

"Hyvä jumala, niin, senhän nyt ymmärtää, voihan olla, se nyt on kaikessa tapauksessa helppoa sekin. Mau. Ha, ha, ha, koomillinen kieli. Jos siis sanon mau ka, niin se merkitsee: paha täällä. Merkitsee, että minä olen täällä paha, aber, um Gottes willen, eihän tämä ole laisinkaan vaikeaa."

Kirkastuvin kasvoin odottivat kaikki jatkoa. "Siis nyt b."

"Ei, anteeksi, ei vielä. Se ei ole minun vikani, mutta portugalinkielessä näkyy olevan vielä yksi a."

"Zum Teufel, was ist denn das?" Kolmiääninen paheksumisen huuto. Eräs herroista aikoi repäistä kädestäni kirjan pois. Hän luuli, että minä pilkkasin heitä.

"Hyvät herrat, teidän täytyy rauhoittua, minä vakuutan, että se on viimeinen a, joka nyt täältä lähtee." Ja minä luin: "a, a:n ja ö:n väliääni, esim. pano, liina."

"Väliääni? Väliääni?? Das ist ja zum Verrücktwerden. Kuka ilmeinen kristitty (kysyjä oli juutalainen) voi sanoa a:n ja ö:n väliäänen?"

Minun täytyy tunnustaa, että tehtävä oli epäilyttävä, ja kun olimme hyvän aikaa ulahdelleet erilaisilla suun asennoilla kaikkea, minkä voi olettaa häilyvän a:n ja ö:n välillä, tietämättä, millä asteikon kohdalla tosiaan kohtasimme portugalinkielen kolmannen a:n, päätimme lykätä yhtiökokouksen toistaiseksi ja mennä hengittämään raitista ilmaa.

Me vaelsimme kukin eri suunnalle ja häiritsimme useita kanssamatkustajia, jotka nauttivat lepotuoleissaan valtameren suurta rauhaa, kysymällä heiltä, saisivatko he suustaan vokaalin, joka on a:n ja ö:n välillä. Harvinaisen vokaalin, jota portugalinkielessä on hurjan paljon. Pian olimme tartuttaneet vokaalin koko hienoon yleisöön ja kannen päästä toiseen kuului sitten mitä eriskummaisimpia ääniä. Kun joku tuli ylös ja kysyi, mitä herran nimessä tämä merkitsi, niin vastasivat kaikki, että se on portugalin ensimäinen kirjain.

Tästä huomataan, että osuuskuntamme oli kadottanut moraalisen koossapysyväisyytensä. Me teimme hiljaisen tilin ja minä läksin yksin matkaani oppikirjoineni, suurine ja pienine, päättäen jatkaa yksinäni.

Jouten kulkevasta matkamiehestä, joka lienee tutkinut aikoinaan espanjankielen alkeita, oli tosiaan hämmästyttävää tarkemmin huomata, miten huimasti tuon ikimuistoisen niemen läntiset rannikkolaiset ovat voineet väännellä selvän ja kauniin Kastilian kielen. Katsokaamme esim. määräävän artikkelin monikon maskuliini-muotoa. Espanjalainen kirjoittaa ja sanoo los, portugalilainen kirjoittaa os ja sanoo ush. "Ensi askeleet": os primeiros passos, lausutaan suunnilleen: ush primairush passush (jolloin a sanassa "primairush" on juuri tuo käsittämätön väliääni, josta äsken oli puhe). Toinen esimerkki. "Samat kauniit valonsäteet" kuuluu: ush meshmush bälush rajush dash lusish. Sitähän ei ole vaikea ymmärtää ja se vaikuttaa esperantolta, mutta kuuluuko se säädylliseltä?

Minkälaisia elegioita voisinkaan veisata monesta muusta seikasta portugalinkielessä: inhoittavasta l:stä, nasaaliäänistä, nasaalidiftongeista. Mutta minä kyyristyn vavisten kumaraan, sillä Camoensin hahmo kohoaa jo taivaanrannalta. Oppimaton näkee Estremaduran rantaharjanteen ensimäisen hienon varjon itätaivaan tummansinisellä taustalla. Ikäänkuin pitkänä ja suurena moitteena nousee sieltä näkyviin keltaisia, vihreitä ja valkeita piirteitä kauniista maasta.

III.

PÄIVÄ LISSABONISSA, YÖ TEJO-VIRRAN SUULLA.

Juhlallista on ensi kertaa lähestyä tuota "Lisboaa", joka on koonnut niin paljon vuosisatojen kohtaloita, runoilijain ylistystä ja matkaavain ihmisten tarinoita. Cabo da Roca, Europan mantereen äärimmäinen kärki länttä kohti, viittoo jo ylentäen korkeaa kumpuaan, jonka huipun ympärillä lepäilee usein pieni, laakea pilvi. Ja sitten tulee laivaan luotsi, tumman ja vaalean veden rajakohdalla.

Melkoisen kaukana merellä muuttuu näet vesi vaaleanvihreäksi, muodostaen selvän rajan melkein lilan-vivahteista valtameren-pintaa vasten, ja hieno mainingin kuohu on värien vaihdekohdan merkkinä. Tämä näyttää omituisen tekaistulta, mutta muistuttaa varovaisuuteen. Sillä täällä alkavat Rio Tejon ulkosärkät, ja ne juuri maalaavat veden smaragdin väriseksi. Sangen hiljaisella vauhdilla pyrkii höyrylaiva joen suuhun, Santa Marian citadellin ja yksinäisen Bugion ulkovarustuksen välitse, jonka viimemainitun ympärillä meri on nousuveden aikana aivan luukkujen alla.

Mutta siitä liitää katse piikkiharjaiseen vuoristoon, joka on pohjoisessa. Siellä kohoaa kuin mikä pelastuksen kallio Cintra, muinaisaikuinen maurilainen kuningaslinna, jonka muurit ovat kuin kalliosta kasvaneet ja kultaiset kupoolit kimmaltavat kauas sadun Atlantikseen ja kaikkeen uneksittuun ja jumalaisen ihanaan tällä siunatulla seudulla.

Sitten suo Lissabon kaukaa tulotervehdyksensä. Ja vieläpä saa nähdä muuta: koko Tejon, joka on tällä kohtaa laajennut järveksi, minkä sisärantaa ei näy — niin suuri sen syli on. Mutta sitten luhistuu vaikutelma kokoon.

Sillä kaupunki, joka nyt aukeaa näkyviin mutkittelevina rykelminä, talo-pulikka toisensa vieressä pitkin pohjoisrantaa, on tukehduttavan ikävä. Vasten tahtoaankin johtuu muistamaan vuotta 1755, jolloin meressä syntynyt järistys viidessä minutissa veti kohtalonrajansa sitä ennen olleen ja sitten tulleen Lisboan välille. Nykyinen Lissabon on pelkkä nousukas, sillä kaupungille, jolla on moiset muistot, — jossa da Gama, Cabral, d'Almeida, d'Albuquerque loistavat sankarisukujen ja maineikkaiden herrain joukossa, — on 160 vuoden ikä pelkkää tyhjää. Ja sehän on oikeastaan nykyisen Lissabonin ikä.

Maanluonne on mainio ja tarjoaisi, jos siihen saisi suunnitella rakennuksiaan, juopumukseen asti ihania arkitektoonisia mahdollisuuksia. Mutta surkean vähän on niitä käytetty hyväkseen. Akropolis, missä on se? Latuskaisina ja epärunollisina ryömivät tuhannet yksitoikkoiset talot kunnaiden välissä ja niiden harjoja pitkin, jokin harva heikko monumentaalisuuden pilkahdus tukehtuu massa vaikutukseen, ja tuntee, että ihmisen sielu kuolisi täällä, tässä historian ja luonnon antimien sekä nyt auttamattomasti vallalla olevan surullisen kamatavaran sietämättömässä vastakohdassa. Tämän kaupungin rakensi jo loistostaan taantuva kansa, ja dekadenssi, jossa ei ole edes hyperkultuurin hiipuvaa illan-hehkua, painaa nyt sitä leveänä ja ummehtuneena.

Jos kuvaisin nykyistä Lissabonia parilla kolmella vedolla, kuuluisi kuvaus: kalaa, roskaa ja kuolleita kuninkaita.

Mutta todellisuus on eläin, jota on pakko kursailematta käydä kiinni sarviin. Siis ostin minä, meluisan yön laiturissa vietettyäni, laivakonttorista hiukan portugalilaista rahaa, vyötin kupeeni profeetan miekalla — s.o. pistin suurimman säiliökynän revolveritaskuuni — ja menin maihin. Suuri osa kanssamatkustajia oli kahtena ryhmänä uskonut itsensä kielentaitavain oppaiden haltuun — kaikilla heillä oli suuri kauhu paikallista kieltä vastaan, — ja ainoastaan kolme, neljä meistä piti vapautta arvokkaampana kuin tietämättömyyden kaikkia vaaroja.

Kalaa siellä oli. Jonoissa he tulivat, maan naiset, vanhat ja nuoret, pitkin kaikkia katuja ja kaiken päivää, suuria, matalia koreja päänsä päällä kantaen. Lähinnä päälakea oli heillä musta huopahattu, jonka laidat oli käännetty ylös. Hatun päällä oli pieni, kiekon muotoinen alustyyny, ja sitten kori, tavallisesti täynnä pitkiä, välkkyviä, moninaulaisia venkaleita, joiden kuonot ja pyrstöevät pistivät näkyviin vihreän peitevaatteen alta. Niin he kulkivat, keinutellen, pää takakenossa ja taakka otsan puolta painaen, hanhenmarssia, pitkin katukäytävää, usein laulaen, usein riidellen ja joskus juosta hölkyttäen toistensa ohitse. Sangen usein olivat he vankkoja, vanhahtavia matameja, edeltäjinään pötsi ja leivisköittäin rintoja.

Kalaa, kalaa, kaikilla kaduilla. Ja auringon paahteessa pullahteli avonaisilla paikoilla noista suurista vasuista kalan haju oikein tulvana.

Mutta kannettiinpa siellä hienompiakin kuormia, varsinkin ylempänä kaupungilla. Eräällä oli korin pohjalla aika määrä pieniä ruukkuja, joissa oli sananjalkoja, toiset toivat oransinhohtavia langust-esikoisia (hienoin krapusesonki oli näet parhaillaan), toiset taas äyriäisiä, simpukoita, suuria hedelmiä ja marjoja. Kaikista noista kuormista olisikin voinut kuoria itselleen melkoisen hyvinvoinnin kerman, ellei olisi antanut korin-alaisen olennon häiritä mielihalujaan.

Sillä he eivät olleet kauniita, ne Lissabonin naiset. Ja jos näki jonkun oikeankin rotunaisen vaunuissaan, oli hänellä taas niin paljon vihreää hipiässään, niin paljon vihreää ja öljyllä hangattua, että iho oli kuin emaljeerattua pistashia. Rukoilen Jumalan Äidiltä tätä anteeksi, mutta minä en kohdannut muita.

Mutta eikös Waldemar Seierin Berengaria aikoinaan tullut Portugalista? Onko siis ainoastaan halparotuisella ja sammuneella kauneudella enää tyyssijaa ja ilmaa Tejon rannalla? Olisihan se mahdotonta. Mutta, Madonna, miksi pistävät ne kaikki itsensä piiloon silloin, kun juhlatuulelle viritettyjä pohjoismaalaisia kuljeksii kaupungissa, oikeanpuolimmaisessa takataskussa monta kuutiosentimetriä Waterman-mustetta ja valmiina ylistämään ja riutumaan?

Nyt joudumme auttamattomasti tuohon toiseen kohtaan, joka kalan jälkeen seurasi. Lissabonissa on sähköraitiotiet. Samoilla kiskoilla vetävät myöskin muuliaasit omnibusseja. Nämä eläimet eivät ole, vakuuttavat asiantuntijat, siitokseen soveltuvia. Mutta erään toisen elämäntoiminnan, ruuansulatuksen, suorittavat ne sensijaan runsaasti. Se juuri antaa tuon puolimiljoona-kaupungin ajoteille leimansa. Paraillaan kun kulkee kovalla, astuukin pehmeään. Jokapaikassa. Eikä järjestysvalta tahdo ryöstää seudun jalankulkijoitten väsyneiltä anturoilta tätä sulostusta.

Sopusoinnussa tämän seikan kanssa on kaikki muukin. Varmimpia suurten kaupunkien siisteyden mittapuita on keskuspostikonttori. Se on Lissabonissa hyvin hienolla paikalla, Praça de Commercion vierellä, joka on kaupungin ainoa tosiaan komea tori, ja kaunistavat sitä pilarikäytävät ja kilvet neljällä kielellä. Mutta se on vasta loukko! Ensinnäkin pitkin porttikäytävää häkkirattaita muulivaljakoineen. Ne ovat postivaunuja. Ja sitten sellaista yleisöä ja kaupustamista ja kääpystämistä, ettei tiedä, onko markkinoilla vai konkurssi-loppuunmyynnissä. Kysyin oikealta ja vasemmalta, moitteettoman puhtaasti kieltä lausuen, mistä saisi ostaa "ishtangpiljashia" — postimerkkejä, — mutta sitä ei kukaan tiennyt. Sensijaan tarjosi eräs mummo minulle tomaatteja, muuan ukko kävelykeppejä ja kaksi poikaa arpajaislippuja sekä kuvitettua Decameronea, uutta painosta. Viimeinkin näin savun ja pölyn keskeltä parin komeita viiksiä, jotka heiluivat erään ristikko-ikkunan takana, ja puskin nyt niitä kohti.

Perille päästyäni sain kuulla, että viikset olivat postihallituksen, mutta että voin saada tuolta vastapäätä, mitä halusin. Myyjä puhui onneksi ranskaa, mikä on välttämätön apukieli kaikille täällä matkustaville, ja sillä tavoin saatiinkin koko miellyttävä kauppa käyntiin.

Varomatonta kyllä aloin minä kuitenkin katsella, olisiko missään nurkassa eräänlaista läkkipeltilaatikkoa. Odotteleva postiherra seurasi harhailevia katseitani.

"Vous voulez?"

"Uma caixa para cuspir", vastasin minä uljaasti. Caixa merkitsee laatikkoa ja cuspir sellaista, jota tekemästä ilmoitus kieltää Portugalinkin raitiovaunuissa.

"Aaah", huudahti silloin tuo kohtelias herra hymyillen, kohotti kätensä anteeksipyytävällä eleellä ja lisäsi:

"Oh monsieur, tout le monde est un crachoir." [Oo, herra, koko tämä maailma on sylkylaatikko.]

Moisia voi sanoa kuolemattomiksi sanoiksi. Minä kohotin nöyrän kunnioittavasti hattuani ja vaelsin ulos torille.

Lopuksi tulee se kolmas kohta, nuo kuolleet kuninkaat. Ne antavat tasavallalle ja kaupungille oman värityksensä. Torilla, jossa äsken olin, nousee ylpeänä päivää kohti José I:n muistopatsas. Kun kulkee riemukaaren alitse ja ylös pitkin Rua Aureaa, aukeaa eteen Praça Rocio ja sen keskeltä kohottaa korinttolainen pylväs ilmoihin suuren Pedro IV:nnen hahmoa. Pienenä ja vähänpuhuvana ylennäikse sitten suunnattomasta "Avenida da Liberdadesta" vapauden sankarien yhteinen muistopilari, omistuksella: "Aos restauradores" ja koristettuna maan 1600:luvun historian kertauskurssilla.

Mutta vielä jotakin! Samalla Praça de Commerciolla, jossa olin, murhattiin neljä vuotta sitten kuningas Carlos ja hänen poikansa Luiz. He lepäävät nyt formaliinissa säilytettyinä Sao Vicenten kirkon maaholvissa, jossa tosin en käynyt. Mutta luuleeko kukaan, että tasavalta, joka syntyi tämän parimurhan avulla, koettaa salata uhrejaan? Päinvastoin. He makaavat arkuissaan lasikannen alla, makaavat harmaanvihreinä ja sienisinä, ja heitä näytetään juomarahasta kaikille. Mutta ei siinä kyllin: halukkaat saavat lasikannen läpi katsella myöskin muita hienoja ruumiita, esim. Brasilian viimeistä keisaria, Dom Pedro II:ta, tuota viisasta vanhusta, joka oli elänyt pelkästään maansa hyväksi ja lähetettiin siitä palkaksi Atlantin yli laivalla, joka oli valmistettu niin, että sen piti matkalla upota. Se pääsi kuitenkin perille, ja Amerikan viimeinen Braganza sai vielä jonkun aikaa elää. Häntäkin näytetään nyt kokovartalo-kuvana, niinkuin muitakin. Kaksikymmentäviisi "centavos" aikuisilta, ja kymmenen lapsilta. Jaloa kulttia!

Tietysti olisi verinen vääryys sanoa "voila tout", sillä kävinhän myöskin Belemissä, Jeronymuksen kirkossa, jossa on Vasco da Gaman sarkofaagi ja ihania taideteoksia, ja kävinhän Jeesuksen sydämen luostarissa. Ja katselinhan tykistömuseon, joka tarjoaa paljon enemmän nähtävyyksiä kuin sen nimi ilmaisee. Se on, niinkuin oppaassa sanotaan, "a maior invocaçao do nosso passado glorioso" — suurin kunniakkaan menneisyyden muistiin palauttaminen. Se perustettiin vasta vuonna 1842, mutta se on kasvanut kenraalien Eduardo Ernesto de Castelbrancon ja Pedro de Alcantara Gomesin ansiosta, jotka ovat sitä vuodesta 1876 saakka hallinneet, suureksi ja pyhäksi paikaksi, jossa luulee kuulevansa hindujen huudot kristilipun ympärillä Goa-rannalla ja monsuunin viuhinan huojuvain kauppalaivain köysissä. Päiviä ja viikkoja menisi ennenkuin tästä kaikesta voisi saada kuvan.

Mutta onko se nykyisyyttä? Ja onko se tulevaisuutta? Nangu, vastaavat äänet asesaleista ja munkkiholveista. Nangu, nangu — — eivät, eivät. Näitä aikoja minä jo valaisin muukalaisen lyhdyllä ja niiden väri on pelkästään: rappeutumisen, välinpitämättömyyden ja kultuurinkuonan.

Jossakin kirjassa näin seuraavat kaksi riviä, jäähyväiset kauniille praçalle Teion varrella:

Adeus, Terreiro do Paço.

Adeus, memoria real!

Siihen on sullottuna kaikki, mitä tahtoo sanoa, kun laivaporras jälleen vedetään laivaan ja Lissabon väistyy.

Adeus!

Me luulimme, kaikki ne, jotka emme olleet asiaan vihityt, että lähtöaika — "täsmälleen kello 7 Lissabonista" — tosiaan olisi merkinnyt samaa, jota sillä ymmärretään. Neljännestuntia ennen seitsemää ammuikin pilli niin, että kaikki, missä henki oli, kiemurteli jätkäin reunustamalla Doca de Alfándegalla ja muulit viuhkivat korviaan pitkin koko rantakatua. Kymmenen minuttia ennen seitsemän ajoi gong-gong pois kaikki portugalilaiset tirkistelijät, jotka kiertelivät nuuskimassa vartioimattomia kaukoputkia ja kameroita. Viittä vailla seitsemän ajettiin viimeinen maisemakortti-ukko ja kengännauha-akka etukannelta maihin. Kahta vailla seitsemän vedettiin porras pois ja päästettiin köydet. Yksi ennen seitsemää vinkaisi pari hinaajapurtta, merellä ylähangan puolella, ja täsmälleen kello 7 lähti Tabora laiturista. Tämä pöytäkirja on tärkeä, sillä jos olisimme viipyneet puoli minuttia kauemmin, olisi pitänyt suorittaa suuri satamamaksu satamakonttoriin.

Mutta kumminkaan emme lähteneet. Me ainoastaan siirryimme ulommaksi virralle, melkoisen kauas, ja ankkuri laskettiin. Mitäs nyt? Niin, tämä on melkoisen möyheä juttu, joka ansaitsee lukemisen, vaikka se koskeekin pelkästään lastia ja tullia. En usko monen olleen läsnä sellaisessa huijauksessa.

Taboran tulopäivän iltapuolella oli sen viereen meren puolelle asettunut puolentusinaa proomuja ja vintturit alkaneet jyristä. Suuri osa lastiamme purettiin proomuihin ja oltiin ankarassa työssä koko yö. Aamupuolella olivat proomut painuneet niin syvälle, että kuohuaallot räiskyivät keskipalkalta sisään. Minä tarkastelin kauan lossausta ja näin, että enin siirretystä oli alkohoolia laatikoissa ja tynnyreissä. Toisissa näki kirjoituksen "Likor", toisissa "Nectar", monissa ei ollut mitään tavarannimitystä, mutta eräät muut merkit ilmaisivat, mitä ne sisälsivät. Kaikki nämä tavarat, jotka me siis olimme tuoneet tänne Hampurista, olivat aiotut Beiraan, Portugalin Itä-Afrikaan. Mekin olimme nyt kulkevat Beiran kautta, mutta koska matka Lissabon-Suez-Beira on jonkun verran lyhyempi kuin meidän matkamme Lissabon-Kap-Beira, niin maksoi nähtävästi vaivan siirtää tavarat toiseen, suorempaa tietä kulkevaan laivaan, joka ei luultavasti ollut vielä saapunut.

Mutta kummakseni jäivätkin nuo kuusi proomua koko siksi päiväksi laivamme ulkosivulle, ja nyt, jolloin meidät hinattiin ulos virralle, seurasivat ne mukanamme. Ja silloin ryhdyttiin vielä paljon merkillisempään hommaan. Tuskin oli ankkuri laskettu, niin kaarilamput pääluukun ja etuluukun kohdalla sytytettiin, luukut avattiin, vintturit pantiin käyntiin ja koko lasti, jonka olimme proomuihin purkaneet, nostettiin jälleen takaisin meidän laivaamme. Jokainen kolli, jokainen "Likor" ja "Nectar", jok'ainoa nimetön tynnyri.

Moinen päätön järjettömyys sai tietysti ensin ajattelemaan suunnatonta erehdystä tahi odottamatonta peruutusmääräystä. Mutta niin ei asian laita ollut. Tämä tehtiin täydellä harkinnalla.

Tavaroilla Hampurista Beiraan on korkea ulkomaantulli. Tavaroilla Lissabonista Beiraan ainoastaan kotimaantulli ja ero on n. 20 prosenttia. Jos nyt lasti viedään todistettavasti portugalilaisista proomuista Lissabonin satamassa Taboraan, on sen hampurilainen kotiperä poispyyhkäisty ja tavaran laivaanottopaikka on Lissabon. Lyhyesti sanoen, se kulkee silloin pienemmällä tullilla.

Mutta tuontitulli sitten? kysyy lukija. Eikö tavarasta, joka tuodaan Hampurista ja lossataan Lissabonissa, ole maksettava tullia? Eikö tämä tulli nouse yhtä suureksi kuin mainittu alennus?

Tässä päähuijaus onkin. Tavaraa ei pidetä laisinkaan Lissaboniin saapuneena. Se ei ole ollut tavaralaiturilla, ei Portugalin mantereella. Mitä kapteeni kaatelee laivan ulkokupeilla huvikseen venheisiin, se ei kuulu laiturin puolella kehenkään.

Parilla sanalla: Hampurin liköörit eivät ole milloinkaan saapuneet Lissaboniin, mutta kuitenkin lähtevät ne sieltä aivan kuin suoraan ylätuvan ukon käsistä noihin mitään aavistamattomiin proomuihin pudonneina.

Miten tällainen humbuugi saattaa käydä päinsä, — se on muuten aivan tavallista ja tunnettua, — en tiedä, ja minne voitto lopulta joutuu, tietköön se ja hänen joukkionsa.

Tämän ainoalaatuisen vehkeilyn todistajina saimme nyt olla, ja meteliä kesti koko yön. Hyvällä syyllä harmitti se meitä, mutta me koetimme nauttia siitä minkä voimme.

Peräkannella puuhasi vintturimies, aivan ruumanluukulla seisoi toinen antaen hänelle määräyksiä, kaiteen luona hommasi kolmas, alhaalla proomussa piti johtoa neljäs. He eivät huutaneet, nämä mestarit, niin paljoa kuin lossaus- ja lastausmestarien yleensä on tapana, mutta viittoivat sitä enemmän. Vasenta rannettaan osasivat he kaikki kiemuroittaa niinkuin Schneevoigt korkean inspiratsioonin hetkillä, ja kun työ sujui hyvin ja nippu nektarilaatikoita huiskahti yhtämittaisessa kaaressa Portugalista Saksaan, heiluttivat he yhtaikaa kaikkia jäseniään rytmillisesti, niinkuin niissä olisivat olleet johtorihmat, joita joku puominnokalla istuva käytteli.

Mutta lastaus muuttui melkoisen tukalaksi, kun musiikki alkoi. Sillä laivaorkesterimme antoi kävelykannella tavallisen iltakonserttinsa ja sitä oli pyydetty soittamaan valsseja ja one-stepejä, että ikävyytemme haihtuisi pyörinässä. Mutta kun ensimäinen stepin tahti kajahti, meni työ hajalle. Proomumiehet alkoivat tanssia. Kaikki yksikseen, kädet ylhäällä. Myöskin reunimmaisen proomun tynnyrikasoilla tanssittiin. Ja siitä merelle päin olevassa proomussa, jonka kohdalla kaarilampun valo heikkeni ja hälveni lyijynmustaan varjoon, tanssi neekeripoika koiran kanssa. Mitä kauempana olevissa laivoissa tehtiin, ei voinut eroittaa. Mutta koska meillä oli soittimien joukossa sekä vetopasuuna että kontrabasso, niin varmaa on, että one-step kulki tuulen mukana yli koko Tejon.

Lastiruumasta kohosi kiihtyneitä huutoja, mestarit noituivat kaiteen yli alas proomulaisille ja järjestysmies siellä alhaalla ryntäili liköörien joukossa ja tyrkki nyrkeillään jokaista lurjusta, kenen kimppuun pääsi. Sävelten mahti masennettiin ja työ jatkui, kun taasen meidän vähälukuiset missimme ja kavaljeerimme alkoivat siivosti pyöriä erään Gilbert-valssin säestyksellä.

Vähitellen väsyttiin siihenkin ja mentiin ylähangan puolelle. Siellä oli hyvä olla, sinne kävi tuuli pitkinä lauhkeina henkäyksinä, ja sinne loistivat Lissabonin kaikki valot. Nyt olivat kivirykelmät kadonneet, nyt kiilsivät ainoastaan lyhdyt ja ikkunat, ja niiden ympärille saattoi rakentaa mielikuvissaan kaupungin sellaisen kuin Jumala aikonut oli. Kukkuloilla kohosivat yksinäisistä luukuista tuikkavain pikkulamppujen valot aina tähtien tasalle, eikä voinut huomata, missä taivas oikeastaan alkoi.

Lastauksen ratina, soitto ja ihmisten sekavat äänet raukaisivat minut uneen ja vähällä olin pudota kansisohvalta alas, ellei hra Oxybenz olisi ilmestynyt.

Herra Oxybenz on saksalainen matkustaja, keski-ikäinen mies, joka on saanut mainitun nimen syystä, mikä ehkä ilmenee sitten kun tunnen itseni kypsyneeksi kanssa-afrikalaisiani esittelemään. Toistaiseksi kutsukaamme häntä vain tuolla nimellä, ja tyytykäämme varmuuteen, että hän on ystävällinen ihminen, jolla on perhe Magdeburgissa.

Hän lähestyi minua, pysähtyi, tuijotti ja sanoi: "Aha, Hr Doktor, ich darf wohl sitzen?"

Kyllä toki. Hra Oxybenz istuutui ja puuskutti. Ja sitten alkoi hän yksinpuhelun, jonka minä lukijan luvalla julkaisen kokonaisuudessaan alkutekstinä, sillä muuten menettää se 50 prosenttia arvostaan. Voihan sen yli hypätäkin:

"Ach du lieber Gott. Gut dass man wieder los ist. Die verdammten Portugiesen. So ein Sauvolk. So'ne Schweinewirtschaft. Nicht wahr? Wissen Sie was mir passirte? Ach so'ne Lumperei. Ich war da auf der Praka da unten, und habe mich umgeschaut, und da kam so'ner Junge, so'ner geriebener Strassenjunge und hat mir einige Bilder gezeigt, Bilder wissen Sie, so was Pikantes, so für Herren, für reifere Herren. Und ich hab mir die Bilder angeschaut, ach Gott, man ist ja schliesslich doch nur ein Mensch, nicht wahr, und es waren famose Sachen dabei. Und da hab ich gefragt: was kosten die Bilder, du? Dreitausend hat er gesagt, dreitausend Reis pro das halbe Dutzend. Das macht nun zwölf Mark und so sagte ich: sechs gebe ich. Fünftzehnhundert Reis. Das ist nun allerdings ein bisschen viel, aber bei uns in Magdeburg daheim gibts überhaupt keine Bilder, so was, se was Pikantes, nicht wahr? Und man ist ja doch schliesslich nur ein Mensch. Und die Frauen haben ja kein Verständnis dafür. Das sind ja aber nur Bilder, das macht ja nichts. Nun da hat er mir also das blaue Couvert gegeben und bekam das Geld und lief anderswohin. Und denken Sie mal, Hr Doktor, was der getan hat, der Schweinemickel? Als ich an Bord kam und in meiner Kabine da unten das Couvert öffnete um die Sachen näher anzuschauen — wissen Sie, wissen Sie was er mir gegeben hat? Sechs Ansichts karten, sechs ganz gewöhnliche Karten, mit Kirchen darauf, aber gar keines von dem was er mir gezeigt hat. Er hat die Couverts vertauscht, der Malefizlümmel, und ich habe für sechs Ansichtskarten sechs Mark bezahlt. So ein Volk wohnt hier in diesem Lande, so ein Lausvolk, so eine Pestilenz. Ach, du lieber, wenn ich alle diese Portugiesen ins Feuer werfen könnte, diese ganze schmutzige Pestilenz. Sechs Ansichtskarten, und der Lummel hat mir doch ganz famose Dinger gezeigt. So ein Schuft, so eine Pestilenz."

[Joku "piguliini" tarvinnee kuitenkin jonkinlaisen suomennoksen. Tässä se on:

"Ah, Herra Jumala. Hyvä, että taas pääsin heistä irti. Kirotut portugalilaiset. Emä-sikoja. Sellaista sikamaista peliä. Eikö niin? Tiedättekö, mitä minulle tapahtui? Ah, mokomaa viheliäisyyttä. Minä olin tuolla Praçalla, siellä alhaalla, ja katselin ympärilleni, silloin tuli sellainen poika, tuollainen ovela katupoika ja näytti minulle eräitä kuvia, tiedättehän, tuollaisia pikantteja, noita herrasmiehille sopivia, kypsyneemmille miehille. Ja minä niitä kuvia katselin, ah, Jumala, ihminenhän sitä lopultakin on, eikö niin, ja niissä oli mainion veikeitä muutamia. Ja minä kysyin: mitä kuvat, kuules, maksavat? Kolmetuhatta, sanoi, kolmetuhatta reissiä puoli tusinaa. Sehän on kaksitoista markkaa, ja niinpä sanoin: saat kuusi. Tuhatviisisataa reissiä. Se nyt oli hiukan liikaa, mutta meillä kotona Magdeburgissa ei ole yhtään mitään sellaisia kuvia, tuollaisia, niin pikantteja, vai mitä? Ja ihminenhän sitä lopultakin on. Ja eihän naiset sellaista ymmärrä. Mutta nehän ovat vain pelkkiä kuvia, eihän se mitään tee. No niin, hän antoi minulle tuon sinisen kirjekuoren ja sai rahat ja juoksi matkaansa. Mutta ajatelkaapas, herra tohtori, mitä hän teki, se sikamikko? Kun minä tulin laivaan ja avasin tuolla hytissäni alhaalla kirjekuoren, katsellakseni lähemmin noita kuvia — ajatelkaas, ajatelkaas, mitä hän antoi minulle? Kuusi maisemapostikorttia, kuusi aivan tavallista korttia, joissa oli kirkkoja, mutta ei mitään sellaista kuin hän minulle näytti. Hän vaihtoi kuoret keskenään, vietävän lurjus, ja minä maksoin kuudesta maisemakortista kuusi markkaa. Sellaista kansaa tässä maassa asuu, sellaista retkukansaa, sellaisia raatoja. Ah, Jumala, jos saisin paistaa kaikki nämä portugalilaiset hiilillä, kaikki nämä likaiset raadot. Kuusi maisemakorttia, ja se roistohan näytti minulle kerrassaan veikeitä vehkeitä, sellainen lurjus, sellainen heittiö". Suomentaja.]

Hän puuskaisi, pyyhki otsaansa, ja minä lausuin vilpittömän paheksumiseni.

Tapaus oli moraalisen systeemin kannalta katsoen koko mielenkiintoinen. Täysi-ikäisen herran, joka aikoo syntisessä himossa käyttää väärin silmiään ja puolustaa itseään sillä, ettei hän ole muuta kuin ihminen, saattaa katupojan petos takaisin hyveen teille, niin että hän näkee nymfien asemasta pelkkiä kirkkoja. Mitenkä tämä oikeastaan niihin suuriin lopputilikirjoihin merkitään? Onko tämä portugalilainen vekara taivaan lähettämä, lähetyssaarnaaja, joka houkuttelee ensin Vanhan-Aatamin päivän valoon ja sitten työntääkin hänelle pyhiä kuvia ja katumusta? Vai onko hänen jäätävä meidän mielestämme siksi täysin oppineeksi yksityisraavaaksi, mikä hän selvästi on.

Sellaisissa mietelmissä kului lauhkea yö edelleen. Kello 2:n aikaan laskeusin kuitenkin hiljaa alas, herra Oxybenzin seuraamana, joka vielä alemmalla pohjalla palasi asiaan.

"Gute Nacht, mein Herr, Sie haben recht, die Portugiesen sollten sich wirklich in Acht nehmen."

Aamun sarastaessa jätimme Europan. Keuhkot täyttyivät uudella ilmalla, ja herra Oxybenz joi aamiaisella portteria.

Kääntöpiirin pohjoispuolella olevat viimeiset viisitoista leveysastetta olivat miellyttävinä keulan edessä ja niiden piiriin mahtuivat kauimpana myöskin Kanarian saaret, joita olimme käyvät tervehtimässä, nimittäin Santa Cruz de Tenerifea siellä. Lauhkeista meripäivistä ja keveästä karkelo-kulusta ohi Cadizin, Salmen ja Tangerin ei minulla ole mitään kerrottavaa: merkki siitä, että ne olivat laiskuuden ja onnen päiviä. Mutta kun varhain eräänä aamuna tarkastelin ventiilin kautta tuota kuvaelmaa, niin ällistyin. Valtameri oli kadonnut, maiseman taustana oli vuoristo, ja korkeina, ihanina kohosivat Tenerifen euforbia-verhoiset laavahuiput aivan vieressä. Ohi kylpyhuoneen, kahvisalongin ja kaikkien klo 8:n viettelysten kiipesin minä silloin kannelle ja ojensin käteni rosoisia vuoria kohti.

Meillä ei ollut käytettävänä enempää kuin puoli päivää, mutta nelivaljakolla ja korkeapyöräisellä "tartanalla" ja pienen, jo ennen saadun seudun-tuntemuksen avulla tavoitimme kuitenkin muutamassa tunnissa joukoittain kanaristen ilojen henkiä. Hyrräsimme aina vuorikyliin saakka, valokuvasimme kameleja ja lapsia, palmuja ja piinioita, joimme vettä yksinäisistä kaivoista, raastoimme hedelmiä ihmisten puista ja söimme lunchin verannalla, jonne luojan aurinko valtoinaan paistoi ja jossa ainoaa juomakelpoista oli voi. Kuin kylläiset merirosvot palasimme sitten oikeaan aikaan laivaan ja ilmoitimme kapteenille, ettei meidän puoleltamme ollut matkan esteitä.

"Se oli sangen ikävää", hymyili hän, "minä odotin juuri kutsua maihin, pikarin ja jonkun tanssivan tyttölapsen luo". Paha-aikeiset huudot ympäröivät hänet ja hänen oli lähdettävä pakoon.

IV.

KANARIAN SAARTEN ETELÄPUOLELLA.

Ihmeellisin rauhantuntein kuuntelin potkurien hiljaista ääntä, kun läksimme jälleen liikkeelle Santa Cruz de Tenerifen satama-ulapalta. Viimeiset hindut olivat rynnänneet kamoineen alas venheisiinsä, viimeiset alastomat pojat sukelsivat noutamaan espanjalaisia vaskilantteja ja saksalaisia nikkelirahoja, joita miljonäärimäisesti kylvettiin kansikaiteen yli veteen. Laivayhtiön asiamiehen hieno moottorivenhe pyörsi pois amiraaliportaitten juuresta, ja samalla hetkellä suuntasi Tabora suuressa, varmassa kaaressa kulkunsa etelää kohti.

Se toi sieluun suuren rauhantunteen, tuo lähtö, sillä nyt oli tulossa kaksitoista työtöntä valtameren päivää, kaksitoista pitkää päivää ilman alkua ja loppua, — pelkkää taivasta, merta ja laivaa.

Minä ihmettelin, lyhytnäköisesti kyllä, ettei kaikilla ollut sama tunne kuin minulla, niin, siellä ei oikeastaan ollut ainoaakaan, jolla se olisi ollut. Osa heistä oli kulkenut tämän tien jo ennen, toiset tosin eivät, mutta ketään siellä ei ollut paitsi minua, joka olisi matkustanut pelkästään matkustaakseen. He kulkivat sitävastoin päästäkseen perille — Angolaan, Svakopmundiin, Kapiin, Durbaniin — ja nämä kaksitoista kuollutta päivää harmittivat heitä.

Tenerifen pitkä eteläinen kärki seurasi kauan vierellämme. Pilvet verhosivat alempia vuoria ja kätkivät pienten, vaikeitten talojen ylimmäiset ryhmät, näkyvistä. Mutta korkein huippu kohosi vakavana ja lumoavana pilvien yläpuolelle. Ja taas sai nähdä tuon ihmeen, joka on kaikkien Atlantin-matkaajain muistossa, että huippu nousi sitä enemmän, kuta kauemmaksi se jäi. Ja lopulta se suli korkeuteen kimmaltavana kolmiona, yksinäisenä "Jumalan silmänä".

Pehmeästi ja hyväilevästi porisi meri koko illan hyttini ventiilin alla, ja pasaadituuli leyhyi pieninä, hapuilevina henkäyksinä aina vuoteelleni saakka.

Minä loioin ja naurelin itsekseni, ihmeellistä hyvinvointia, ja tuntui kuin olisi isä Jumala asettanut koko ihmiskunnan eteeni pohjattoman kaivon reunalle pienessä pillerirasiassa ja sanonut: "Saat napsauttaa, poikani, rasian kaivoon, jos sinua huvittaa." Ja minä tunsin sen napsauttaneeni. Se oli nyt kaivossa, se oli poissa, ja minä kuljin yksinäni kautta kauniin maailman, jossa pasaadi niskaani leyhyi ja tee odotti klo 7.

Mutta olinpa ylhäällä jo varhaisemminkin. Se oli sunnuntaiaamu ja vaalea juhlamieli merellä ja olo niin taidetekoisen suloista, että olisin tahtonut iskeä suurella vasaralla jonkin viattoman kalloon, purkaakseni jollakin tavoin tunteitani.

Silloin näyttäytyi taas pikku ihme: ensimäinen lentokala hypähti ilmaan alahangan puolella. Tämä yksinkertainen ilmiö oli sillä hetkellä kokonainen suurtapaus. Sillä kun tuijottelee pitkin valtameren pintaa, on meri kuin jokin massiivinen epäorgaanisen inkarnatsiooni. Sen ylin kerrostuma elää, mutta se on vain vesimolekyylien kineettistä elämää, katoamattomuuden kylmiä valtimonlyöntejä. Ja juuri kun silloin vaipuu siihen ja katselee, miten tuuli hiertää tuota raskasta vesinestettä, hypähtää yhtäkkiä merestä esiin pieni olento, hento, kiiltävä pikku otus, joka piirtää vapaan kaaren veden yläpuolelle, sukeltaa näkymättömiin, hyppää vielä kerran ilmaan ja katoaa tuonne kauas.

Katoavaisuus kaikessa rikkaudessaan kohoaa tämän airueen keralla kokonaisuudessaan ylös syvyydestä. Valtameri saa yhtäkkiä unohdetun arvonsa suunnattomana akvaariona, joka on "nykyajan kaikista parhaiten varustettu".

Lentokalan huiskaukset yli veden ovat korkeimmassa määrin esteettisiä. Niistä saisi pettävästi saman vaikutelman kuin linnun leijailusta, ellei lentäjän pitkien rintasiipien takana harrottaisi vielä vatsaevä-pari. Paremminkin on tässä leijailussa, jos tohdin sanoa, pienoiskokoisen Farmanin liikettä, eräänlaisen kaksitason mallin, joka viritetään kuminauhalla ja suorittaa moitteettomasti sataisen metriä pitkän matkansa. Yleensä eivät lentokalat tee korkeita, parabelin-muotoisia hyppäyksiä niinkuin saattaisi luulla, vaan hyvin matalia kaaria, jotka hämmästyttävät pituudellaan ja samoin pikaisella uusiintumisellaan monta kertaa toistensa perästä. Kuten parhaat voileipäkivet ponnahtelevat nuo kalat veden kalvosta, ja välähdyksistä, jotka toisiaan seuraavat, saattaa laskea hyppyjen luvun.

Myöhemmin aamupäivällä koetti eräs lentokaloista päästä yli laivan, malttamatta odottaa paria sekuntia, töytäsi laivavenheesen ja putosi kannelle. Se oli harvinaisen suuri kappale, neljäkymmentäkaksi cm pitkä kuonosta pyrstöevän kärkeen. Rintaevän pituus oli 26 senttiä. Evänahka on erittäin ohutta, kirkasta ja elastista, eteerisimpiä eläinkalvoja, mitä olemassa lienee. Tuon ensimäisen saalis-parkamme, joka meni kolauksesta tainnuksiin, surmasi sitten säälivästi eräs innostunut kodak-herra, otti sen säilöönsä ja aikoi näpätä siitä kuvan lennossa. Sitä tarkoitusta varten hän ripusti sen mustasta silkkilangasta kiinni kävelykannen kattoon. Mutta aina, kun hän oli valmis näppäämään, pudota jysähti se raskas eväkäs permannolle: se lensi kuin p—ru, mutta väärin. Neljä kertaa koetettuaan turvautui hän viimein vankkaan nauhaan, mutta se joutui luonnollisesti nyt myöskin kuvaan ja oli vaativa taitavaa retushia.

Vastoinkäymisestään harmistuneena meni hän silloin matkaansa, jättäen kalan heilumaan ihmisten naamain korkeudelle ja mulkoilemaan jäykästi maailman kaikkeuteen ällistyneillä sillinsilmillään, heilumaan hiljaa tuulessa ja laivan keinahduksissa. Se, mitä aavistin, tapahtuikin viiden minutin kuluttua. Tuolta tuli paikalle eräs täti. Ennenkuin kukaan ehti huutaa hänelle hei! lätkäsi kala häntä kasvoihin. Hän huusi kovalla äänellä Jumalaa hätään ja siitä seurasi pitkä selvittely, joka päättyi siten, että paikalle kutsutun kodak-herran täytyi ruveta hänen tuoli-, kirja- ja saali-orjakseen noin kymmenen leveysasteen ajaksi eteenpäin.

Iltapuolella saimme vanaveteen lintuja. Afrikan manner oli tällä kohdalla ainoastaan 35 à 40 kilometrin päässä meistä. Ne olivat pääskysiä, vilkkaita, ruosteenruskeita liuvareita, vaalea viiru siiven poikki ja leveä valkea nauhake takaruumiin ympärillä. Ensin tuli niitä kaksi, sitten kaksitoista ja seuraavana aamuna oli niitä yli 100. Mutta meidän poisheitettyjä murusiamme ei sopinutkaan halveksia. Lähes kaiken päivää melkein satelee ruuan jätteitä eri luokkien ruokakaapeista.

Hämärissä kysyin eräältä matruusilta, milloin nuo väsymättömät olennot aikovat otatella takaisin maihin. "Oh", vastasi hän, "sinne ne eivät lähde. Kun pimenee, tulevat ne laivaan ja asettuvat tavallisesti levolle vieretysten jollekin purjekatolle, ja päivän sarastaessa lentävät ne taas merelle."

Tosiaankin löysi matruusi jonkun hetken päästä heidän parhaan piilopaikkansa. Ne makasivat etukannen aurinkokatoksella, aivan reunalla, tiheässä rivissä niinkuin lelut puodin hyllyllä. Yksi ainoa pikkuraukka oli lentänyt suoraan tupakkasalongin marmorihohteesen. Kun siro whiskystewardi otti sen käteensä maasta ja aikoi ystävällisesti antaa sille soodavettä, iski se häntä kynsiin, niin että hän kirosi puhtaimmalla saksankielellä. Se oli häpäisy, sillä oikean whiskystewardin täytyy aina kirota englanniksi. Hän heitti pahantekijän ulkoiseen pimeyteen, ja pian istui se jälleen purjeella toisten pääskysten vieressä, uljaana ja kiukkuisena, ja kerskui urotyötään, kunnes toiset hyssyttivät hänet olemaan vaiti.

Olin saanut selvän, että kulkisimme Cap Blancon ohitse aamulla ani varahin. Maanantai-aamun heikosti sarastaessa pistin siis tohvelit jalkaani, päällystakin yöpaitani päälle ja päähäni toistaiseksi tarpeettoman tropiikkihatun ja pujahdin ulos. Minä asun ylähanganpuolella olevassa hytissä, josta ei näe maamaisemia kiertomatkalla vastenpäivää. Kannella tapasin jo kaksi muuta aamunairutta, samalla tapaa pukeutuneina kuin minäkin, vaikkei juuri paita näkynyt heidän päällystakkiensa helmain alta.

Tällainen juhlallinen kolmikko istui sitten kiikareilla asestettuna tähystelemässä kohti Mekkaa. Ja se vaiva saikin palkkansa. Sillä puoli viiden ajoissa ilmestyi selvästi keltainen viiru Saharaa näkyviin, matalana ja tasaisena, kuten sopii olettaa, ja sen alla kieriväin aaltojen rantavaahtoa valkeana reunuksena. Me heilutimme hattuamme Cap Blancoa kohti, joka on Ranskan erämaanvallan etuvartioita, kumarsimme sitten juhlallisesti toisillemme ja palasimme hytteihimme, tämä ensimäinen Afrikan-kuva aivokuoressamme.

Suuri aamupesu alkoi jo kaikilla kansilla, ja laivan palvelushenget haukoittelivat aamuhälyytystään. Eräs ranskalainen kolmipiippu kulki ohi ylähangan puolitse, jättiläismäinen punainen kukko maalattuna kaikkiin savupiippuihin keltaiselle pohjalle.

Pääskynen lensi ventiilini editse. Minä nukahdin, hämärästi ollen muka olevinani lintuhäkissä. Ja Cap Blancon emäntä työnsi minulle sinne rasian ja sanoi: "Monsieur, hiukan hampunsiemeniä."