V.
SENEGALIN MATALIKOILLA.
Eilen kuljimme Vihreänniemen, Afrikan ja Vanhan maailman kiinteän länsikärjen, ohitse. Paljon ei ollut toivoa saada sitä ollenkaan nähdä, sillä Senegalin suulla nousi eteen pilviseinä ja tähän asti niin kirkkaana pysynyt ilma sakeni. Mutta me näimme sen sittenkin, klo 7:n tienoissa, harmaana, melkoisen korkeana ja vankasti kaarevana reliifinä. Cabo Verden historiallista vihreyttä ei kumminkaan rahtuakaan näkynyt ja saaret taasen olivat kaukana läntisen horisonttimme takana.
Tuo kuuluisa niemi, joka kuuluu pienine kaupunkeineen nimeltä Dakat, Ranskan Senegambiaan, on nykyään viralliselta ja kansainväliseltä nimeltään Cap Vert, mutta vanha portugalilainen nimi jäänee siitä huolimatta yhä käytäntöön.
Täällä me jouduimme ylen monitahoiseen merenkäyntiin, jossa aallot tulivat ainakin kolmelta eri suunnalta, ja samalla muuttui hyvänsävyinen koillinen tarmokkaaksi lounaiseksi, seikka, joka on tyven vyöhykkeen yksityisoikkuja. Seurauksena tällaisesta epäjärjestyksestä aamuhämyssä oli, että pyhä Ulrik, joka oli lepäillyt siihen saakka, aikoi nyt marssia hytistä hyttiin kuin rautatierosvo kaukaisessa lännessä, vaatien herrasväkiä antamaan pois sen, mitä se oli saanut. Ja herrasväki totteli kiltisti, varsinkin naisten puolella. Kun minä luovin hyttikerroksessa porrasluukkua kohti, kaikui tuo murheellinen kuoro parhaillaan, ja laivalääkäri juoksi ovelta toiselle antropiiniruisku kädessä.
Mutta sitä ei kestänyt kauan. Meri lauhtui Gambian kohdalla sävyisäksi, ja yhtäkkiä ajoimme taas kaunista, tasaista valtameri-raviamme ja meillä oli siistit aallot ja herrastuuli.
Pian saimme taas jotakin katseltavaa. Me puhkaisimme nyt suunnattomat parvet kelluvia molluskeja. Ne näyttävät lystikkäiltä. Tuo tavanvaatima hyytelökönttä kantaa seljässään pystysuoraa, puoliympyrän muotoista ja reunoista oranssinväristä, "puolakapuloilla" varustettua purjetta, joka kohoaa yksinään näkyviin vedestä. Kun ne tulla kelluvat, nuo epikuurolaiset, ovat ne kuin joukko pystyyn asetettuja sitruunalevyn puolikkaita. Vasten tahtoaankin tuntee halun, jolla ei ole varmoja ääriviivoja, kaataa mereen hiukan konjakkia ja heittää muutama sokeripala sekaan. Aivan pelkkää kylmää totia ei siitä tulisikaan, sillä me mittasimme juuri pintaveden lämmön ja se oli +30 (olemme nyt vesi-vuosi-isotermissä +27, Guinea-virran luoteisreunalla).
Ruskeat pääskyset eivät enää meitä seuranneet, mutta lentokaloja oli ympärillä kaiken päivää joka hetki, ja puhuttiinpa, että toinen luokka oli jo saanut keittoa kannelle lentäneistä.
Nyt, koska annamme näin autuaasti kuljettaa itseämme kärsimättömästi odottavan päiväntasaajan luo, on sovelias hetki esittää lyhyesti eräitä huomattavimpia kanssamatkalaisiani. He sekautuvat persoonallisesta passiivisuudestani huolimatta elämääni, ken enemmän, ken vähemmän, ja koska nämä rivit sitä kuvastelevat, täytyy heittää valoa myöskin tuohon elämänkeskustaan.
Kapteeni. Luulenpa matkan alussa kirjoittaneeni jotakin päällystön jumalallisesta näkymättömyydestä. Se loppui kuitenkin olennaisesti Englannin kanaalin läntisillä vesillä, ja nyt on kapteeni Gauhe, Jupiter navis, meillä joka päivä alhaalla ruokasalissa erään pöydän ääressä. Samoin Jupiter machinae, insinööri Hermann, josta tuonnempana. Kapteeni Gauhe on lyhytkasvuinen herra, käytökseltään sangen sympaatinen ikämies, jolla viisaiden, ystävällisten silmiensä terissä on ruskea sisärengas ja sininen ulkorengas. Kapteenilla on aikoinaan, purjelaiva-kipparina ollessaan, ollut pestissä suomalaisia timpereitä ja hän selitti, että ne olivat erikoisen kelvollista väkeä. Itse hän oli 80-luvulla käynyt Helsingissä ja Kotkassa. Että isäni ja vaarini ovat olleet hänen ammattikuntaansa, huomasin sangen hyväksi visiittikortiksi, ja hän ilmaisi hartaan hyväksymisensä sen johdosta, että minä purjehdin nyt heidän vanhassa vanavedessään. Lyhyesti sanoen: ylijumala tulee tuskin minuun vasamaansa iskemään.
Koneinsinööri. Hän on vaaleaverinen ja lihava ja kärsii hiukan hengenahdistusta ja muistuttaa paljon erästä vanhaa polyteknikkotoveriani, jolla oli lempinimi Sali, lyhyellä a:lla. Hän ei yleensä puhu paljoa, mutta jos painaa jonkun aikaa päälle "slingertankeista" tai paloöljystä höyrykoneen polttoaineena tai jostain muusta sen suuntaisesta, ei hän voi olla puheesen yhtymättä. Iltavahdin 4:ttä lasia lyödessä nousee hän ylös ja sanoo: "Niin, nyt on kello 10 ja minun täytyy lähteä kierrokselle. Hyvää yötä, herrasväki." Sitäpaitsi lausui hän eräänä iltana, aivan itsestään: "Tuolla naisella on pisimmät koivet, mitä eläessäni olen nähnyt…" Puhe koski muuatta nuorta englantilaista rouvaa, 190:n cm pituista, josta tuonnempana.
Laivalääkäri. Sorea nuori mies, nimeltä Paul Wolff. Valittaa, että hänellä on liian vähän työtä, ja kysyi tässä äskettäin, enkö minä voinut auttaa häntä joillakin kärsimyksillä.
"Ystävän puhetta", vastasin; "alotammeko ylhäältä?"
"Haben Sie Kopfweh? Vielleicht rheumatisch?"
"Nein, mein Haar fühlt sich etwas heruntergekommen."
Tohtori lähti pois. Kuitenkin kaikitenkin: ihonalainen atropiinikäsittely näyttää tosiaan auttavan kaikkia meritaudin muotoja vastaan, ja tällä alalla on lääkärimme todellakin tarpeen.
Etelänpomoja. Useimmissa Afrikan-laivoissa on matkustavaisten joukossa myöskin pari, kolme kappaletta species: "etelänpomoja". Niillä ymmärretään Afrikassa asuvaa valko-ihoista, joko boeria, saksalaisjuutalaista tai englantilaista, jolla on taskussa miljoonia ja joka käy aika ajoittain perheensä kanssa Europassa. Meidän toinen pomomme on nimeltään Efraim Goldberger, englantilaistunut Nürnbergin israeliitta, jolla on rouva omaa puhdasta rotua, kolme pienokaista ja kaksi bonnia. Asuu Johannesburgissa sekä kuuman ajan Durbanissa. Hänen ja minun hyttini ovat rajatusten, ja joka aamu näen hänen ovensa edessä puhdistettujen, valkeain kenkien päällä kaksi appelsiinia. Ne ovat herra Goldbergin aamuinen vatsaregulaattori ennen kylpyä. Muuten tuntee hän Kapin lehdistä lukeneena melkoisen yksityiskohdittain meidän nykyisen valtiollisen asemamme ja hän tekee älykkäitä, selviä kysymyksiä Viipurin hovioikeusjutusta. Pyytää minua joka päivä olemaan unohtamatta poiketa Delagoabaysta Johannesburgiin ja soittamaan telefoonilla hänelle. "Se maksaa 50 centiä, se telefoonipuhelu. Silloin tulen minä heti nopeimmalla autollani ja sitten katselemme hiukan Transvaalia." Melkoisen houkuttelevaa tavallaan, täytyy myöntää. "Mutta muistakaakin sitten soittaa, se maksaa vain 50 centiä."
Toinen etelänpomo on Mister Levinson of Durban.
Mère triple. Hän on saksalainen kenraalinleski, rva v. G., nokkela ja lystikäs, vanhahtava naishenkilö, joka kuluttaa elämänsä matkoilla ja on vahingoittuneesta lonkkaluustaan huolimatta, — banaaninkuori Sorrenton kadulla ja 8 kuukautta italialaista kirurgiaa! — sangen vilkas olento. Hän on nyt matkalla Saksan Lounais-Afrikaan, saattaen sinne sisarenpoikaansa, josta kuuluu tulevan siellä jonkinlainen pormestari. Hän vaalii äidillisesti tuota nuorta miestä koko merimatkan kestäessä, ja siitä syystä on hän saanut tuon pitkänlaisen nimen: Mére de mer du maire, s.o. pormestarin merimamma. Mukavammin mainitaan häntä, ottaen huomioon hänen lihavanpuoleisuutensa, nimeltä Mére triple. Hänen äidillisyyttään riittää m.m. minullekin, jonka äänen hän on surukseen huomannut hiukan painuneeksi, mikä paha pitää ehdottomasti ja voidaan korjata terveysvesi "amolilla", jonkinlaisella kaikenlaisen vademecumilla. Minun täytyy joka aamu nauttia n. 40 pisaraa amolia ja sen toimituksen saattaa sitten tuntea aromaattisesta henkäyksestäni. Kenraalinrouva kontrolleeraa minua joka päivä klo 8 a.p., jolloin minä päästän sopivan välimatkan takaa huokauksen, ja Mére triple sitä hienolla vaistolla analyseeraa. Oikeastaan mieltyisin tuohon vanhaan rouvasihmiseen melkein täydellisesti, ellei hän olisi niin kauhea juorupytty.
Mutta hupaisiakin asioita osaa hän kertoa, esim. eräästä öisestä ratsastuksesta ja auringonnoususta Öljymäellä, hotelliseikkailusta Toledossa, rajuilmasta Bretagnessa.
"Mutta Suomessa ei kenraalitar varmaankaan ole käynyt?"
"Ettäkö en? Mutta kun olen syönyt hyvän illallisen torvisoiton kaikuessa eräässä puutarha-ravintolassa, jonka nimi oli — niin, mikäs se nyt olikaan — Die Kapelle se oli."
"Helsingissä?"
"Niin juuri, Helsingissä. Stokholmissa olen ollut kuukauden, ja Turussa olen käynyt, jossa on linnanmuseo, ja Imatralla ollut, ja siitähän ne nyt aikovat ottaa ne monet hevosvoimat, olen lukenut. Sitten minä matkustin Eremitageen, siellä oli neljä esinettä, jotka tahdoin nähdä, ja sitten matkustin takaisin kotiin. Se oli 1912."
Mitäpä ajatella tällaisesta? Kuulla Sierra Leonen kohdalla yhtäkkiä puhuttavan vanhasta Kappelistamme aivan kuin se olisi takasalongissa, se on jälleen noita taivaan pikku huomautuksia, että maa on kuin onkin jalkain astinlauta. Mutta Mére triple on oikea paraadimutter, tuosta vietävän amolista huolimatta, jota minä muuten sipaisen vain hiukan viiksiini.
Oxybenz. Saksalainen kauppamatkustaja. Kulkee levittämässä kaikenlaisia esineitä, mutta aikoo lähinnä tuottaa Kap-kolonialle siunauksen uudella lampulla, jota ravitaan ilmalla ja benzoolikaasuilla. Siitä nimi Oxybenz. Minä satuin valitettavasti matkan alkaessa lausumaan kohteliaisuudesta joitakin ymmärtäviä sanoja benzoolien valovoimasta ja siitä sen tropiikeissa merkittävästä ominaisuudesta, ettei se haihdu aivan niin helposti kuin alemmat benziinit. Seuraus oli, että Oxybenz on ottanut minut henkiseksi tuekseen, minkä tosiasian luulen jo aikaisemmin esimerkillä todistaneeni. Etelänpomot ja pari muuta afrikalaista vehkeilevät kauheasti hänen kustannuksellaan, sillä hän ei tunne rahtuakaan maata, jonne nyt matkustaa.
"Te luulette, että kun vain heilutatte lamppuanne, niin sata tuhatta kafferia ja kymmenen tuhatta valkoihoista ryntää heti teidän luoksenne, vai mitä? Tiedättekö edes, kuka siellä on kuninkaana, hä?"
Ei, punastuva herra Oxybenz ei sitä tiennyt.
Kamerulla. Oiva nuorenlainen mies Elsassista. Rautatieinsinöörinä Kamerunissa. Hänellä on oivallinen kamera, on suorittanut kameraalikoloniaalitutkinnon ja on enimmiltä puoliltaan pyöreä kuin rulla. Siitä ehdottomasti tuo nimi. On mainio kertoja ja tietää paljon hyviä asioita neekeriheimojen vaelluksista, antropologiasta ja luonnon lääketieteestä. Me kohtaamme toisiamme kannella keskellä yötä, kun emme saa helteeltä unta, ja silloin me juttelemme hiljaa aurinkokatosten alla.
Irene ja Clara. He ovat kotoisin Berlinistä. Irene n. 30-vuotias, hentoinen ja tumma, Clara taasen n. 22-vuotias, suuri ja vaaleaverikkö. He riippuvat kiinni toisissaan kuin naimattomat paritusten olevat naiset usein tekevät, ja jos näkee Claran pystynenän kuvastuvan horisonttia vastaan, on Irenen samainen kupera enintään vain puolen metrin päässä paikalta. He matkustavat Kapiin toiveissa "Mädchen für alles" ja kuuluvat seuduntuntija-herrain lausuntojen mukaan joutuvan kuusi viikkoa sinne saapumisestaan naimisiin, kumpikin oman, toistaiseksi mitään pahaa aavistamattoman siirtolaisensa kanssa. Irtaimet valkoiset naiset saavat miehen niillä maanpaikoilla suunnilleen niin pian kuin suinkin. Mutta sitten tulee elämä ikävämmäksi. (Ääniä Pohjolasta: missäpä ei niin käy?)
Heillä on lahjoja. Clara laulaa kitaran säestyksellä noin kuuden äänen laajuisella kurkulla, siis keskitetty kyky. Irene jälleen soittaa pianoa. Spesialiteetti: Sindingin Frühlingsrauschen.
Usein olen ihmetellyt, minkä kuolemansynnin tuo norjalainen lienee aikoinaan tehnyt, koskapa sallima usuttaa aina kaikki pianotautiset naiset leppymättömästi hänen Frühlingsrauschinsa kimppuun, ja juuri sen kimppuun. Mitä kohti kulkeneekin, aina vedetään esiin kainosti mukana kuljetetusta portföljistä vaaleanpunainen vihko Sindingiä. Ja kaikki he sotkeutuvat bassojuoksutuksissa. Ja sanovat sitten: "Oh, minä en ole tottunut tähän pianoon". Sindingin Frühlingsrauschen on kaikkialla maailmassa naimatonten naisten harpunhelähyttelevä älyhorisontti, ja elleivät he pääse naimisiin ennenkuin se bassokohta lakkaa reistaamasta, eivät he pääse koskaan.
Portugalilainen kvartetti. Neljä ylen pienoista mustaa herraa, jotka tulivat laivaan Lissabonista. Yksi heistä näyttää siivolta, on upseeri ja esiintyy joskus juhla-asussa. Toiset kolme lienevät liikemiehiä. Luonteenomaista kaikille heille on se, että he pitävät aamusta iltaan keskeytymättömän äänekästä puhetta ja läiskivät pitkin kantta kävellessään kämmeniään siellä täällä oleviin pöytiin. Mére triple vihaa heitä ytimiinsä saakka, ja kerran, kun kvartetin vasen sivusmies taas läiskäisi kätensä hänen vieressään pöytään, rämäytti kenraalinrouva kepillään samaan pöytälevyyn niin, että kaikki neljä republikaania saivat sellaisen hermotäräyksen, että muistivat sen koko päivän. Muuten he joka aterialla juovat italialaista maaviiniä, myöskin aamukahvin kanssa, ja heillä on se verrattain originelli käsitys, että Briejuustoon käydään kiinni kynsillä.
Yksi noista neljästä on ollut eilisestä saakka ystäväni. Se johtui siitä, että hän lähestyi hiukan merikalvaana tupakkasalongissa stewardia ja sanoi: bitte. Steward seisoi vaiti hänen edessään ja portugalilainen toisti: bitte, bitte. Johon steward muun ymmärryksen puutteessa vastasi hymyillen: Bitte, bitte. Nyt katsahti portugalilainen epätoivoissaan minuun, joka istuin yksinäni lueskelemassa. Hän viittasi vatsaansa ja huusi bitte. Minulle selvisi, että hän tarkoitti ehkä: Bitter, Magenbitter, ja minä mainitsin sanan angostuura. Hänen jo vääristyneille kasvoilleen syttyi oikea pieni aurinko, ja steward laski nyt huomattavan määrän tuota ruskeaa siunausta hänelle, lasiin. Kun lasi oli tyhjennetty, tuli lisboalainen minun luokseni, puristi kättäni ja lausui pitkän ja sydämellisen laterin, jonka eetillinen koefisientti oli huomattavasti: "Jumala suojelkoon teitä, jalo muukalainen". Sen jälkeen alkoi hän pyörittää silmämuniaan ja ryntäsi laivan kaiteen luokse.
Konsuli ja pikku rouva. Mies on laivan harvoja englantilaisia ja aikoo pariksi vuodeksi hautaantua Angolaan H.M. Yrjö V:nnen lähettinä. Esitteli itsensä ja puolisonsa näin: "I am mister Blake and that's my little wife." Tämä vaimo, joka on päätä pitempi miestään, on juuri tuo jo ennen puhuttu 190-sentimetrinen; hänellä on kauniit, nuoret kasvot, mutta niin pyramidaalinen vartalorakenne, että jos hän asettuisi uimapuvussa kannelle seisomaan, jalat metrin päähän toisistaan, niin voisi kolme noista portugalilaisista hiukan päätään alentamalla kulkea tuosta portista itseään vikuuttamatta. Neljännen ei tarvitseisi päätään alentaa.
M. Pichon. Ainoa ensimäisen luokan ranskalainen. Kaivosinsinööri englantilaisten palveluksessa. Itsekseen eläjä ja hiljainen. Häntä ei nähty eräänä päivänä aamiaisella. Haettiin hytistä, kävelysilloilta ja kaikista mahdollisista paikoista. Mahdoton löytää. Levottomuutta naisten piirissä. "Viime vuonna putosi eräs mereen." "Niin, ja eräs heittäytyi mereen." Eri stewardeja lähetettiin tutkimusmatkalle. He viipyivät, levottomuus kasvoi.
"Hänen silmissään olikin jotain omituista." "Niin, se pisti minunkin silmääni, ja hän saattoi tuijotella puolisen tuntia yhtä mittaa merelle, vaikkei siellä ollut mitään nähtävää." Eräät nousivat kesken aterialta. Tosiaan ilkeä tunnelma.
Yhtäkkiä saapui pieni lautas-stewardi, teki ovella honööriä ja antoi selvällä äänellä, syvän vakavana raportin:
"Monsieur Pichon on polvillaan langattoman lennättimen takana ja ylenantaa."
Haudan hiljaisuus. Tuskasta vapautunut naisääni huutaa:
"Jumalan kiitos, nythän on niinkuin pitääkin."
Lukijan täytyy minulle suoda anteeksi nämä kosketukset puheenaiheisiin, joita siellä maalla ei suvaita. Mutta valtamerilaivalla ja kuoppaisella Atlantilla yhtyy ihmisen sisälmysten probleemi niin suuresti seuraelämään, ettei pieniä heijasteita siitä voida päivänkronikassa välttää.
Pingviini ja Piguliini. Ensimäisen luokan rouvasväen joukossa harhailee eräitä, jotka eroittuvat tavoiltaan ja ulkomuodoltaan hiuskarvan verran muista tosi-kansanomaiseen suuntaan. Ne ovat species: pikku talouden emännöitsijä, — tai jotain muuta siihen suuntaan — jollaisia Lounais-Afrikan valkeat mies-erakot tai perheet tilaavat Europasta ja joilla on tapana vaatia itselleen vapaa merimatka ensimäisessä luokassa. Siitähän ei ole juuri mitään sanottavaa. Mutta kun he alkavat laivalla kotiintua, ja sen tekevät he suuritta vaikeuksitta jo noin toisena päivänäpä alkavat sekaantua enimpiin juttuihin ja ryhtyvät kertomaan, mitä kotihyönteislaatuja he pahimmin pelkäävät, ja istahtavat flyygelin ääreen ja soittavat katinvalssia variatsiooneilla — silloin käy ihmisen suvaitsevassa pinnassa väristys.
Tällä kertaa rehentelee meillä sitä lajia olennaisesti kaksi.
Toinen heistä käy erikoisella tavalla. Kamerulla alkoi kutsua häntä
Pingviiniksi, mutta arveli, että toisellakin pitäisi olla nimi. Minä
uskalsin esittää Piguliinia.
"Pigulini? Was ist das? Ist es auch so ein Vogel?"
"Ja es ist auch so ein Vogel. Der kommt in Finnland vor, in ziemlicher
Menge."
Toiset. Olisi monen sivun pituudelta aihetta kirjoittaa jotain heistäkin. Mutta ehkäpä olen jo ollut liiankin laajasanainen "in personalibus", ja rajoitun nyt vain ilmoittamaan, että meillä on laivassa koko joukko nuoria pareja, rakastettavia ja vaatimattomia olentoja, jotka ovat jo kokeneet raskasta elämää siirtomaissa, pistäytyneet kotonaan pohjolassa ja palaavat nyt yksinäisiin farmeihinsa takaisin. Niistä ovat monet vanhaa verta ja toiset oikeaa byrokraatti-ainesta, joista "the struggle of life", elämän taistelu, on raapinut pois luokkakiilloituksen kaikki jätteet, niin että jäljellä on pelkkä, puhdas ihminen, jossa yhdistyy se koko viehätys, minkä tuottaa kultuuritunne plus se itsekseen pyrkivä ja melkein arka itsensä-arvioiminen, jonka ainoastaan elämä, todellinen elämä pakollaan luo.
Ylimalkaan tekevät ne, jotka ovat jo tuolla Afrikassa ponnistelleet, inhimilliseltä rakennuslaadultaan korkeamman vaikutuksen kuin sellaiset, jotka menevät sinne vasta ensi kertaa, vieden mukanaan kaiken tuon mopsimaisuuden ja puoliälyn painolastin, mikä ympäröi europalaista kotonaan niin runsaassa määrin.
Olisi kai puhuttava vähän myöskin toisen ja kolmannen luokan yleisöstä, joka näyttää — ainakin meidän korkeasta puustamme katsoen, — yksituumaisemmalta ja todella iloisemmalta kuin mihin ensimäisen luokan nurkkaryhmä-sielut pystyvät. Niin on laita, vaikka esim. toiseen luokkaan on tällä kertaa joutunut yhteen parvi lähetyssaarnaajia ja eräs teatteriseurue. Mutta heidät täytyy nyt tällä kertaa syrjäyttää.
Menschen, Menschen sind wir alle, väitetään. Paitsi ehkä dogi Pietaria, joka makaa kaiket päivät korissaan etuluukulla, teräsköyteen kahlittuna, ja volahtaa vähän jokaisen leveysasteen rajalla.
VI.
PÄIVÄNTASAAJA.
Ei pitkän matkaa Kapin eteläpuolella puski kova kuumuus meidän kimppuumme, leppymättömänä, pääsemättömänä. Tuuli kovasti, mutta niinkuin paistinuunista. Meri tanssi kerallamme muka nuorekkaan raikkaana, mutta olikin jopa 30 astetta kuumaa. Jäätelöä tarjoiltiin päivät päästään, ja "lemon squash" huljui läpi satojen olkipillien ja ihohuokosemme olivat kuin suihkulähteet ja paitamme — ei muuta tekemistä kuin mennä alinomaa alas, muuttaa ja tulla takaisin.
Joka hytissä on sähköllä käypä ilmanleyhyttäjä, ja onpa leikkikaluna käytellen suvereenista panna se väsyneellä, suurten piirien arvoisella ilmeellä kokoviritykseen. Juhlallista on myöskin nähdä ruokasalin kahdeksantoista kattoväkkärää yhtaikaa hyrräämässä. Mutta sangen lapsellista, olisi odottaa näistä kummastakaan pyörimisestä mitään positiivista tulosta. Se on vain silmänvirvoitusta.
Meillä on laivassa uima-allas, ja siinä asuvat monet. Se ei ole tietystikään mikään jättiläishalli à la Vaterland, mutta se on kekseliäästi ja hauskasti järjestetty. Melkoisen suuri kansiala pääluukun vieressä ylähangan puolella ympäröitiin eräänä päivänä, kravunkääntöpiirin kohdalla, korkealla telineellä, joka oli tehty paaluista ja lankuista. Tuo noin 60 kuutiometriä sisältävä laatikko, joka täten syntyi, verhottiin sisältä yksinkertaisella purjekangas-kerroksella. Sitten pumputtiin siihen noin 50 tonnia merivettä, ja kun kangas oli läpilionnut, niin se piti. Tämä vedenpaljous uudistetaan kokonaan kaksi kertaa vuorokaudessa ja sitäpaitsi jatkuvasti letkusta keskeymättä juoksevalla vedellä ja päästämällä samalla aikaa vettä ulos parista sen pinnan tasalla olevasta aukosta. Tässä Atlantin filiaalissa on oivallisen hyvä uida ja sen kohdalle ylhäälle levitetty aurinkokatos suojaa kaikilta heliotismeilta. Ainoa vika on, ettei vesi voi vapautua liioista kahdestatoista asteestaan.
Kuitenkin tarjoaa laitos jonkinlaisen pakopaikan tropiikin kiusaamalle sielulle. On eri kylpyajat herroja ja naisia varten. Mutta, niinkuin usein muuallakin, käyvät naisten kellot väärin. Sen vuoksi saattaakin nähdä esim. laivalääkärin, telegraafipäällikkö M. Pichonin ja kolmen neljän primadonnan yhtaikaa tritoonisesti pulskimassa, välttäen suurmaailmallisella taidolla kaikkia, loukkaavia yhteentörmäyksiä ja antaen luontevalla sulolla pienemmät anteeksi. Altaan ilmasto, kymmenen kuutiometriä, kaikuu pelkkiä rukouksia ja anteeksiantoja.
Eräs donnoista ui etupäässä seljällään. Sattuman syy on, että hän esiintyy siten parhaiten edukseen. Toinen heistä oleksii vähemmän vedessä kuin altaan leveällä reunamalla, jossa hän uneksii sfinksi-asennossa, hämyinen katse suunnattuna pohjolaa kohti. Sattuma jälleen on, että juuri hänellä on se oikea selkäviiva.
Myöskin matkailija Oxybenz oli eilen perhekylvyssä. Kun hän tuli ylös, lausui joku:
"Na na, Hr. Oxybenz, das hätte Ihre Frau sehen müssen."
"Aber bitte", huudahti hän rehellisesti närkästyneenä, "bei dieser
Temperatur ist doch jede Liebe ausgeschlossen."
Taisi olla oikeassa. Tosiaan on niin, että laivan hienoissakin piireissä jokainen rahtu flirttiä on kadonnut.
Perhesauna Taboralla.
Sellainen vaatii vastakohtia, vaatii sekä viileää että lämpenemistä. Mutta tämä täällä on niin perinpohjainen uuninlämmin, että kaikki inhimillinen unohdetaan ja hyvää jumalankuvaa laajennetaan ylen kiltisti.
Eräs matkustaja teki taulukon pukumuodoista, joita hän näinä päivinä oli eri leveysasteilla tuntenut tarvitsevansa:
14 astetta pohjoista: Valkea puku ilman liivejä,
12 " " alusvaatteet,
10 " " paita,
8 " " nahka,
6 " " vatsakalvo,
4 " " luuranko.
Koska laivatavat määräävät ensimäiseksi mainitun puvun ohuimmaksi, mitä kannella sallitaan, ja kun fysiolooginen konvennansi ei edes ihmisen yksinään ollessa salli kahta viimeistä pukua, niin ymmärtää lukija, millaista olo täällä on.
"Tulee parempaa", sanoo kapteeni, "heti kun lakkaamme kiertämästä aivan Saharan reunaa. Vähitellen oikaisemme ulapalle Guineanlahden poikki ja sitten vaikuttaa meri." Hyvä tietää. Mutta se ei toistaiseksi vähennä kauhua pukeutua joka päivälliseksi (klo 7) täyteen "evening dressiin" ja kuulla tikahtuvan sielunsa kiljuvan kuumissaan.
"Tulee sade", sanoi yli-insinööri. Ja se tuli, keskellä yötä. Minä näin unta, että eräs nuorehko naisellinen sukulaiseni seisoi pirskuttamassa vettä nenälleni, ja minä aprikoin, miten nenäkkäitä nykyajan lapset sentään ovat. Mutta sitten heräsin ja huomasin, ettei ainoastaan nenäni, vaan koko peitteellä lepäävä persoonanikin oli täydellisesti sadevirran holaama, veden, joka tulvi suuresta ulkoventiilistä hyttiini aina kahden metrin päähän aukosta. Se oli tropiikkisadetta ja suorastaan tyrmistävää.
Minä suljin ventiilin, menin pyjamas-tamineissa ulos ja asetuin ylähangan kaiteen ääreen. Se oli dushia! Joka pisara tuntui kuin siinä olisi ollut suunnilleen viisi grammaa vettä, ja tällaisten lämpöisten raiskausten armeija iski niin tarmokkaasti ja hillittömästi seisojaan, että sai pitää itseään kaikilla kymmenellä kynnellään kiinni. Nuoruudenaikaisten seikkailukirjaini sadekuurot tapasivat ensimäisen todellisen esikuvansa, voimakkaampana kuin olin voinut aavistaa.
Koko jono matkustajia kerääntyi vähitellen kannelle, ja oli oikea ohjelmanumero nähdä neekerien ja arabialaisten makaavan etukannella kuin etanat taivasalla, aivan samoissa asennoissa kuin he klo 10:n aikaan olivat nukahtaneet. Sade ei näkynyt heitä edes herättäneenkään, ja ohuet vaatteet kääriytyivät kuin märkä silkkipaperi heidän ruumiittensa ympärille. Dogi Pietari vingahti silloin tällöin, kun kaatoi vettä liian ilkeästi, mutta ei näyttänyt olo senkään mielestä paljon muutosta kaipaavan.
Kaikki ylähangan asukkaat ajattelivat hiljaisin selkäpiin väristyksin, miten korjata makuupaikkaansa — alahankalaisilla oli kuivaa — ja kauan kuultiin sieltä täältä monoloogimutinaa.
Sitten nousi aurinko ja uusi aamu pisti vielä jonkun viivan
Fahrenheitiä lisää konsuli Blaken eilispäivän huomioihin.
Seikka, mikä tekee tunnelman jollakin tavoin yhä erämaisemmaksi, on vesi-ulapan ehdoton tyhjyys. Lentokalat ovat lakanneet lentelemästä, sitruunalevyt kadonneet, delfiinit eivät kohota enää selkäänsä, ja lukuunottamatta paria valaanpyyntilaivaa Monrovian edustalla, emme moneen päivään perätysten ole nähneet ainoatakaan alusta, yhtään savua. Ainoastaan sähköaallot antavat merkkejä siitä, että kaukana kulkee muitakin laivoja.
Tavaton merkkitapaus oli niinollen, kun hra Haupt, radiotelegrafisti, lähetti tänään ilmoitustaululle raportin: "Windhuk kommt". Windhuk on nimittäin yksi niistä kuudesta höyrylaivasta, joita Deutsche Ost-Afrika-Linie lähettää myötäpäivään ympäri Afrikan. Tuntui suorastaan suurenmoiselta saada sellainen rendezvous näillä vesillä.
Me tirkistelimme merelle. Me odotimme. Viimein lähetettiin pikajuoksun ylös hra Hauptin luo: "Milloinka Windhuk tulee?"
"Olkaa hyvä ja odottakaa, minä kysyn, missä se nyt on".
Kesti melkoisen aikaa ennenkuin vastaus valmistui. Mutta sitten se kuului niin selvänä kuin toivoa voi:
"Kohtaamme Windhukin 4 t. 25 min. kuluttua. Kenraali Joubert ja vapaaherra Nisco ovat matkustajain joukossa."
Kenraali Joubert, kaikille tuttu boerisodasta, — se nyt oli melkeinpä uutinen. Mitä osaa vapaaherra Nisco ihmiskunnan uusimmassa historiassa näyttelee, ei kukaan voinut selittää. Uusi airut hra Hauptin luo: "Olkaa hyvä ja kysykää Windhukista, mikä herra on vapaaherra Nisco."
Pian tuli vastaus, että hän on upporikas portugalilainen. Enempää tuskin tarvitsimme tietää.
Noin 4 t. 10 min. kuluttua kohosi savua edestäpäin, pian nousi näkyviin korkea laiva, ja 4 tuntia 27 minuttia siitä, jolloin hra Haupt oli ilmoittanut kohtaamisesta, tervehtivät nuo sisarlaivat toisiaan. Oli melkein liikuttavaa nähdä sitä valtavaa innostusta, jolla sadat tapahtuman-nälkäiset valtameren kyntäjät noilla kummallakin laivalla tervehtivät tätä harvinaista sivuutusta, huomioonottamatta lippusukulaisuuden ja näiden kahden laivan kulkureittien yhteisyyden vaikutusta sieluihin.
Mutta sitten löi herra Haupt vielä uuden valtin: viisi minuttia kohtauksen jälkeen riippui Taboran taululla koneellakirjoitettu, täydellinen luettelo Windhukin matkustajista. Laivassa oli paljon tuttuja, sanoi eräs Lounais-Afrikaan menevä matkustajamme. "Vai niin, nyt matkustavat Mayerit taas Europaan, ne sitten eivät saa rauhaa missään". "Ja kas neiti Sterneä, kun menee takaisin." Tuo toinen laiva sai tietysti meidän luettelomme, sitä katsellakseen ja siitä juorutakseen.
Joku tunti myöhemmin lähetin Turkuun n.s. valtameri-kirjeen, 30 sanaa pitkän. Tämä miellyttävä postimuoto on sellainen, että teksti lennätetään johonkin vastaiseen suuntaan kulkevaan laivaan, tässä tapauksessa jo tuohon kadonneesen Windhukiin, joka ensimäisestä satamastaan (Lissabonista, Southamptonista, Hampurista) toimittaa viestin edelleen, kirjoihinmerkittynä kirjeenä. Sellainen lähetys, joita saksalaiset ja englantilaiset laivat ottavat perille toimittaakseen, maksaa 5,50 Rmk., mitä hintaa ei voida pitää kalliina, huomioon ottaen, että se saapuu vastaanottajan käsiin monta viikkoa aikaisemmin kuin tavallinen säännöllinen kirjepostimme (Kap kaupungista). Saattaisi kyllä lähettää myöskin maa-asemien kautta — olemme nyt sattumalta puheluissa Guineanlahden kaupunkien kanssa — Suomeen oikeankin sähkösanoman, joka saapuisi perille jo samana päivänä, mutta niin tärkeitä asioita minulla ei ole kerrottavana. Hinta olisi noin 5 Rmk. sanalta. Kaikessa tapauksessa on hupaisaa tietää, että tällaisenkin päättömän avaruuden takaa voi huutaa kuultavan "haloon", joka tunkeutuu kotimaassa erään tutun eteisen ovesta sisälle joitakuita tunteja sen jälkeen, kun on sen laskenut lentoon.
"Maailma niin suuri on" lauloi aikoinaan tunnettu nimimerkki Z. T. Se on yhä vieläkin totta. Mutta valitettavasti tarkoitti kirjailija ainoastaan maapalloa. Ja se on, rakas setä, tullut koomillisen pieneksi.
Kapteenit eivät ole koskaan väärässä. Siksi tuo lemmetön temperatuuri muuttuikin, noin 4:nnen asteen kohdalla pohjoista leveyttä. Ilma tuli miellyttäväksi ja yöllä sai unta. Katoavan mantereen paahde loppui. Suuntasimme nyt matkan suoraan Benguellaan, ja ne lukijoista, jotka tuntevat maapallon luomusta, tietävät, että tämä merkitsee saaretonta maapallon paikkaa, joka ulottuu päiväntasaajan yli St. Helenan pohjoispuolella. Tuon suuren viivan poikkikulku on aina juhlallinen hetki. Olopaikkamme klo 12 päivällä on kuten tavallisesti merkitty seinäkarttaan pienillä neulalipuilla, jotka toinen upseeri pistää paikalleen. Samalla aikaa ilmoittaa purjehduskortti todellisen asemamme mainitulla kellonlyömällä, edellisellä vuorokaudella tehdyn matkan pituuden ja keskinopeuden tuolla matkalla. Näiden aikamääräysten avulla saatoimme päällystöä häiritsemättä arvioida ajan, jolloin olimme kulkeneet ekvaattorin ylitse. Sen piti kesäkuun 27 päivänä tapahtua klo 8 tienoissa illalla.
Iltapuolella tunnelma nousi huomattavasti. Klo 8 kokoontui laivan orkesteri kävelysillalle. Klo 8,10 vieritettiin tummanväristä tynnyriä takakannelle. Klo 8,20 asetettiin kolme matruusia, eräänlaiset peltikauhat kädessä, alahangan kaiteen viereen, kukin eri korkeudelle. Se oli vastustamattoman jännittävää.
Klo 8,24 annettiin komentosillalta kellosignaali. Orkesteri alkoi soittaa, — klo 8.24.30 vihelsi pilli, jysähti kanuunanlaukaus — ja "Suomen ratsuväen marssin" kaikuessa kulki Tabora poikki päiväntasaajan!
Huima hurraa pitkin laivaa. Samassa tuokiossa sytyttivät nuo kolme matruusia tuleen kauhainsa sisällön ja bengaalinen trikoloori leimahti palamaan: Itä-Afrikan linjan signaalivärit. Ja nyt laskettiin mereen se salaperäinen tynnyrikin, tuleen sytytettynä: kelluva tervasoihtu, joka jäi pian yksin, ilotulittamaan kappaleen ekvaattoria, edeten yhä kauemmaksi luoteesen.
Hyvästi, sinä kulunut pohjoinen pallonpuolikas, sinä monien kehnouksien näyttämö ja lukemattomien ent. kanssalurjusten paksu kalotti, hyvästi!
Taivas kaartui avoimena ja kimmaltelevana yli kartanomme. Seljällään kellottava uusikuu kiilsi lännessä. Vielä saattoi nähdä punaisenhohtavan linjavahtimme keinuvan tuolla aalloilla, ajelehtien pasaadituulen mukana hiljaa pohjoista kohti.
Seuraava päivä oli pyhitetty päiväntasaajan kasteelle. Toimitus on jo hiukan vanhanaikaistunut ja lienee yhä enemmän katoamassa. Kuitenkin oli yleisö taipuvainen tällä kertaa oikeaan kastejuhlaan, tiettävästi kaikkien linja-esikoisten iloksi. Osanotto oli kuitenkin vapaaehtoista, ja koska minä tunsin tuon jotensakin karkean toimituksen omituisuudet, niin päätin, samoinkuin parikymmentä muutakin matkustajaa, jäädä nollaviivan eteläpuolella pakanaksi. Se ei ollut ylpeyttä, vaan vähäistä varovaisuutta ja terveyden huomioonottoa.
Klo 2 lähti kiertämään juhlasaatto. Ensin kulki orkesteri, jäsenet kyökkipiioiksi puettuina. Sitten seurasi Neptunuksen hovijoukko ja itse ukko kahden puolisonsa kanssa. Ja sen jälkeen koko kastelasten jono, joita oli yli sata, naiset juhlapuvussa, miehet päinvastoin.
Hovi kokoontui lavalle uima-altaan viereen. Neptunus nousi ylös ja piti juhlapuheen kapteenille, lopettaen sanoilla: "Ja muuten voin tuoda terveisiä virkaveli Wilhelmiltä." Kun oli mukana teatteriseurue, toimitti hänen majesteettinsa ja osa arvohenkilöitäkin tehtävänsä mestarillisesti, ja meripiispan saarna oli suurenmoinen.
Nyt huudettiin naiset esille. Ensin Mére triple, joka astui kastepenkin ääreen maailmannaisen koko varmuudella. Hovilääkäri tutki stetoskoopillaan, selitti, että madamia vaivaa kroonillinen amoliittis ja antoi hänelle heti jättiläismäisen suklaapillerin. Sen jälkeen huusi piispa kuuluville hänen uuden nimensä, pilvi eau-de-Colognea puhallettiin Mèren iloisille silmille, ja hänet oli kastettu. Samalla pikkuhauskalla tavalla suoriuduttiin muistakin naisista.
Mutta sitten seurasi miesten lauma, ja siitä syntyi melkoisen hurja kansanhuvi. Kastepenkki vietiin pois ja kysymyksessä oleva mies sai istuutua altaan laidalle. Ensin toimitettiin jälleen tuo lääketieteellinen tutkimus ja potilas pakotettiin tyhjentämään puoli juomalasia mikstuuraa, joka oli valmistettu aamulla erään laivassa olevan kemistin avustuksella. Se oli laadittu vaarainmehusta, merivedestä, pickles-kastista, risiiniöljystä, pulveriksi jauhetusta gorgonzola-juustosta, kiniinikeitteestä, suolasta ja sinapista. Se oli kauniin punaisenharmaan-keltaista, ei varsin kirkasta nestettä. Jos ken kieltäytyi sitä nielemästä, kutsui Neptunus murjaaninsa ja heidän puumiekkainsa ahkerasti töykkiessä meni rohto kulauksittain vatsaan.
Sen jälkeen astui paikalle hoviparturi apulaisineen. Valtavaan, purjekankaasta tehtyyn striigeliin, jonka toinen pää oli pujotettu uhrin niskaan ja toista päätä tempoi apulainen säännöllisessä tahdissa, hioi Figaro metriä pitkää partaveistään, joka oli sekin puuta. Apulainen saippuoi miehen köysiluudalla, joka oli kastettu suopa-ämpäriin, ja sitten veteli partaveitsi tarmokkaasti pitkin korvia ja nenää ja kaikkea, mikä eteen sattui. Luulipa melkein kuulevansa särkyväin rustojen ritinää. Ja yhtäkkiä, ilman varsinaista johdantoa, tarttuivat parturi ja hänen apulaisensa kiinni uhrin nilkkoihin ja väänsivät hänet takaperin alas vesialtaaseen, jossa virkapukuun puettu merikonstaapeli painoi häntä vielä kolme kertaa veden alle.
Tätä toistettiin pikkutoisinnoilla pitkin koko riviä. "Esineet" käyttäytyivät eri tavalla, mutta osoittivat kaikkea toivottavaa urhoollisuutta, vaikka niillä, jotka eivät osanneet uida, oli hyvinkin vaikeaa.
Kun oli suoriuduttu suunnilleen puolesta, tapahtui kumminkin jotain aivan odottamatonta. Muuan vankka mies, toisen luokan matkustaja, kumartui sillä hetkellä, jolloin parturityrannit aikoivat iskeä häneen kiinni, eteenpäin, tempaisi heistä yhden toiseen, toisen toiseen käteensä ja paiskasi heidät yhdellä nykäyksellä päälaelleen veteen, keikahtaen siihen samalla itsekin nurinniskoin. Syntyi hurja riemu, ja katsojain haltioituminen muuttui suorastaan ulvonnaksi, kun tuo pahoin arvossa alennettu yliparturi, joka hukkasi kaapunsa ja piippahattunsa, nousi takaisin altaasta, jolloin huomattiin, että hän oli hienoasuinen Johannesburgin magnaatti, Efraim Goldberger, vanha Nürnbergin juutalainen ja seitsennumeroinen Kapin kauppias. Enimmillä ei ollut aavistustakaan, että tämä taitavasti toiseen hahmoon verhottu suur-inkvisiittori oli juuri hän, ja hän itse näytti hirvittävän nololta.
Kuitenkin hän nauroi muitten kuorossa ja jatkoi kylmäverisesti toimitustaan. Mutta käsittelystä huomasi, että hänen sisällinen raivonsa jo purkautui, minkä seikan sai kokea m.m. siivo tohtori Wolff, joka aakkosellisista syistä joutui viimeiseksi kastettavaksi. Sitäpaitsi sipistään, että Goldberger on hiukan mustasukkainen vilkkaasta vaimostaan, ja hän sahasikin pykäläisellä aseellaan raivoisasti tohtorin viatonta niskaa.
Proletariaatti — kaikki nämä kiusatut — oli saanut sappea sisäänsä ja ympäröi nyt uhkaavana piispan ja apulaisen, selvissä aikeissa uittaa heitäkin. Seuraus oli, että koko seremonia, jonka piti päättyä puheella ja juhlallisella lähtömarssilla, hajosi. Neptunus meni kirkuvine puolisoineen käpälämäkeen, hovi hälveni ryhdittömästi ja orkesterikaunottaret syöksyivät soittoneuvoineen ja nuottitelineineen pesulaitokseen, jossa eräs pieni kiinalainen lukitsi oven heidän takanaan.
Nyt seurasi jälkinäytös: kastamattoman miehistön pyydystäminen. Syntyi hurja kokkien ja jungmannien ajojahti. Ensimainitut joutuivatkin pian kiikkiin, mutta merimiehistä tuli kovempi leikki. Niinkuin oravat kiipesivät he märssiin ja korkeammallekin, vainolaisia kapusi joukoittain perästä, ja oli tosiaan kauhistavaa nähdä, miten kiikkuva nippu käsiä ja jalkoja koetti selvittää asiaa siellä korkealla. Erästä nuorukaista ei saatu millään voimalla alas, vaikka häneltä riuhdottiin pois lakki, takki ja housut. Huvittavaa oli kilpajuoksu pitkin etukannen aurinkokatosta. Tuuli pullisti tuon raskaan kankaan kahdeksi suureksi patjaksi, ja siinä tallusteli, uppoili ja pyöriskeli hurjasti parikymmentä matruusia, saadakseen kynsiinsä laivapojan, joka olikin juuri ollut siellä, mutta oli nyt jo kadonnut.
Sekasikiöiltä, keltaisilta ja mustilta, oli periaatteessa kielletty pääsy valkoihoisten jaloon leikkiin, mutta kuinka kävikään, jo ojenteli eräs vanyamvesneekeri soikeassa altaassa ja huusi kuin puukko kurkussa. Silloin suuttui pääpursimies tosissaan ja antoi tyhjentää altaan, ja sillä toimituksella lakkasi tuo noin neljä tuntia kestänyt ekvaattorikaste lopullisesti.
Päivälliset olivat juhlalliset. Koko salonki koristettu kiinalaiseen malliin. Ennen jälkiruokaa sammutettiin valaistus ja kiinalaismarssin kaikuessa, joka oli otettu Tshaikowskin "Casse noisettesta", asteli 12 mandariineiksi puettua stewardia sisään, joka toisella vavan nenässä lyhty ja joka toisella glassia simpukoissa, jääkimpaleiden ympärille riviin asetetuissa, jäiden sisässä punaiset lamput.
Päivä loppui pitkällä ohjelmalla, jonka suorittivat teatterilaiset, kaikki todellisia kykyjä. Nuori itävaltalainen Erich Nahod, säveltäjä ja klaveeriherra, oli seurueen neuvotteluissa esimiehenä. Johtaja James Bauer esitti hänen kanssaan Wildenbruchin "Noidan laulun"; melodraamana, Schillingin musiikki. Enkä luule, että moni Afrikan-retkeilijä on matkallaan sinne saanut jalompaa taidenautintoa kuin tämä meille aivan odottamatta annettu. Lausuja muistutti paljon August Lindbergiä ("Myrsky"!) ja intohimojen täyttämä numero sai harvinaisen akustisen taustan — meren pauhinan, joka vyöryi sisään paristakymmenestä avoimesta ikkunasta, matalina, laulavina kuohahteluina. Flyygelin soitto kuului tuota aallonkäyntiä korkeampana, aivan kuin itse merestä nousseena. Ja yksinäinen miehen ääni kaiutti huutojaan, sanojaan ja valituksiaan niinkuin jostakin luostarisaarelta pimeydestä.
Kiertäväin taiteilijain kuljeskelussa maailman rantaa on aina viehätyksensä, mutta varsinkin suuri se on silloin, kun se esiintyy matkoilla kaukaisiin erämaiden siirtokuntiin, joissa hylky-filmeillä varustettu kinematograafi on korkeimpana huippuna ja persoonallinen taide harvinaisempaa kuin uudet lähteet erämaassa. Syyskauden alussa on meidän pelottomain komedianttiemme oltava takaisin kotonaan, näyttämöillänsä Berlinissä ja Dresdenissä. Pikku neiti Schenckille, Schiller-teatterista, se käy ehkä vaikeaksi, sillä jos saamani kuvaus Lounais-Afrikan miehistä on oikea, tulee vähintäin 25 heistä tarjoamaan hänelle huoletonta elämänuraa, yhtä rikasta mustista palvelijoista kuin köyhää vaihtelusta.
Sinä yönä eivät monet nukkuneet laivalla. Minä vetäydyin kojuuni kello yhden aikaan, mutta kävelykäytävästä kuuluvat kovat äänet herättivät minut kaksi tuntia myöhemmin.
"Hra Marting", kuulin jonkun huutavan, "hra Marting, tulkaa ulos." Jyskytystä, vastalauseita. "Hra Marting, tulkaa ulos". Viimeinkin lienee kyseessä oleva noussut, sillä nyt jatkoi sama ääni:
"Hra Marting, teidän täytyy ra-ra-ratkaista ri-ri-riita. Hra O-O-Oxybenz väittää, että valaskala ei voi saada re-re-reumatismia, ja minä väitän pä-päinvastoin. Voitteko te ra-ra-ratkaista tämän riidan, hra Ma-Ma-Marting?"
Syntyi pitkä ja sekava väittely. He menivät kaikki kolme takaisin ylös ja rauha palasi käytävään.
Seuraavana päivänä kuljeksi erään näyttelijän kaunis rouva side päässä. Rouvasväki raporteerasi jokaiselle, joka halusi tietää: "Mies löi häntä viime yönä, oli niin hirmuisen mustasukkainen."
Onni, että Afrika jälleen lähenee. Valtameri-ulapan viikkoja pitkä painostus ahdistaa kovasti aivoja, ja harvain autuus on enemmistön painajainen.
Erämaat nousevat pian kuin keitaat aallokosta.
VII.
KAKSI ANGOLAN LOUKKOA.
Kello kuuden aikaan eilisaamuna, kun päivä sarasti harmaana ja epävarmana merellä, näkyi idässä maa. Minä olin istunut kannella kauan ja pitänyt sitä kaukoputkella silmällä, kartta ja taskulamppu kädessä, olin nähnyt kuun laskevan ja etelän-ristin kalpenevan ja säpsähtänyt ensimäisen majakan tuikahduksen huomatessani. Afrikan valoja — —
Hiljalleen soljuimme edelleen ja verkkaan kohosi ranta. Tunsin joutuneeni juhlatunnelmaan niin suureen kuin ei koskaan ennen. Tällä tavalla sitä on kohdattava uutta, suurta maailmaa — merellisenä aamutuokiona, keula kohti neitseellistä, asumatonta rantaa. Sillä täällä ei ketään asusta, täällä kohoavat ainoastaan hiekkakivipengermät ja niitten takana vuorijonon graniittiharjanteet sellaisina, joina aurinko ne tuhansien vuosien kuluessa on nähnyt. Täällä ei sytytellä tulia, ei lauota pyssyjä, ei riistetä kalaa vedestä. Sillä täällä ei ketään asusta.
Omituista ja totta. Bahia da Lobito on pieni luonnonsatama, jota suojaa merelle päin pitkä, kynnenmuotoinen hiekkasärkkä. Kapea sisäänpääsy-väylä aukeaa pohjoista kohti. Mannerranta on alastonta vuorierämaata, jonka ulommaisesta, jyrkästä rinteestä Atlantti on aikojen kuluessa kuluttanut kaistaleen pois, joten koko reunus on sen näköinen kuin olisi Herramme luomisen jälkeen käytellyt siellä suurta veistä, pystysuorasti viiltäen. Leikkauspinta on keltainen ja siinä huomaa vaakasuoria kerrostumia. Yläpinta harmaanruskea ja, kuten geoloogit sanovat, moutonneerattu, uurteinen, kuivuneita puron-uomia harjanteitten välissä. Riutan juurella tulee kuvaan lisää vielä vihreää: matalaa pensaskasvullisuutta. Ja kaidalla hietikko-kaarella, aivan kuin toisessa maailmassa, on rivi taloja: Lobiton satama.
Se on siinä omituisena repaleena puolikultuuria, ainoastaan jotakuta vuosikymmentä vanha, leviämättä muualle asumattomalla rannikolla. Sen muodostavat jotkut virasto-barakit, tavara-vajat, bungalowit eli bengaalilaistyyliset yksikerroksiset talot, työväen kojut ja kapakka, jossa on baari, biljardi, pianiino ja gramofooni sekä valtameren puolella suuri veranda, jossakin paremmalla seudulla miljoonan arvoinen.
Maa on Portugalin, tarkemmin sanoen Angolan siirtokuntaa, Benguellan piiriä. Kauempana etelässä on samanniminen, 400-vuotias kaupunki. Minkä isäntäin maata olemme lähestyneet, huomaa ei ainoastaan lyhyellä aallonmurtajalla kulkevain ihmisten kasvoista, vaan myöskin postikonttorin katolla olevasta Republica Portuguesan lipusta ja itse tuosta rakennuksesta, joka kohoaa pikku kylttineen: "Correio e Telegrapho" yksikerroksisena, kipsistä ja uurrepellistä rakennettuna idyllisesti tamariskien ja nuorten palmujen keskeltä.
Tällä on aivan erikoinen historiansa, tällä Lobitolla. Kelvolliset satamat ovat Afrikan länsirannalla, varsinkin päiväntasaajan länsipuolella, huomattavia harvinaisuuksia. Niinpä ei koko pitkällä Saksan Lounais-Afrikalla ole ainoatakaan satamaa — paitsi keskustassa olevaa Valas-lahtea, joka on englantilaisten oma. Mutta Portugalin taloudellinen pulahan on tunnettu. Kaikki olettavat, että sen täytyy ennemmin tai myöhemmin myydä afrikalaiset siirtomaansa. Julkinen salaisuus on myöskin, että Englanti ja Saksa ovat tästä asiasta tehneet jo alustavan sopimuksen, jonka pääasiallinen sisältö on, että Moçanbique on joutuva aikoinaan ensimainitulle vallalle ja Angola viimemainitulle, joka saisi siten pohjoisessa arvokkaan jatkon karulle Lounais-Afrikalleen.
Nämä tulevaisuuden mahdollisuudet ovat alkaneet harmittaa portugalilaisia, jotka ovat kaikesta huolimatta säilyttäneet vahvan uskon valtansa säilymiseen. Angolaan nähden, jonka sisäosat kätkevät aavistamattomia rikkauksia (siirtokunta on melkein neljä kertaa suurempi Suomea), on tämä hermostuneisuus ilmennyt kahta vertaa rajumpana. Osiksi on koetettu kaikenlaisilla väliehdoilla estää muiden valtioiden laivoja lainkaan poikkeamasta rannikolle, toisaalta jälleen on alettu äkillisellä innolla järjestää kuntoon siirtomaan neljä vuosisataa laiminlyötyä ankkuripaikkaa, nim. juuri tätä rauhallista Bahia da Lobitoa.
Vuoden 1914 tammikuun 1:een päivään saakka eivät saksalaiset laivat sopimuksenmukaisesti saaneet käydä Angolan satamissa, korvauksenaan käytännössä merkityksetön portugalilaista laivaliikettä Saksan Itä-Afrikassa koskeva vastakielto. Mutta viime vuonna ei Saksa suostunut enää uusimaan tätä sopimusta, ja Lissabonin katkeruudeksi käyvät nykyään Deutsche Ost-Afrika-Linien laivat sekä Lobitossa että Mossamedeksessä, jonne huomenna poikkeamme. Tuntee, että näiden hyvinvarustettujen saksalaisten valtion postihöyrylaivain säännölliset vierailut merkitsevät täällä vakinaisen saksalaisen liike-elämän alkua sekä näiden vuosisatoja laiminlyötyjen ja viljelemättömäin maiden vakavaa ja hiljaista valloitusta. Mereen saakka ulottaa kyllä pitkä Namib-erämaa vedetöntä, karkoittavaa aluettaan. Mutta 1700-2000 m. korkean Sierra Gorvo d'Andraden toisella puolella, joka tänne selvästi näkyy, alkaa Angolan hedelmällinen ylämaa, jossa sade ja auringonlämpö vaihtelevat oivallisesti ja josta Lobiton kelmeänlihavat rouvat haettavat monipeninkulmaisen jalkamatkan päästä neekereillä multaa hiekkariuttansa vähiin kukkalavoihin. Siellä ylhäällä sisämaassa lepäävät odottavat miljaardit, ja Taboran vihellyspilli lähetti sinne jälleen tänä aamuna yhden noita vihattuja germaanilaisia signaalejaan.
Sellainen on Lobito.
En suudellut maata, jolle nousin. Sillä satoja neekereitä tallusteli ympärillä ja europalaiset olisivat minulle oman kansallisuuteni pilkaksi nauraneet. Mutta otin kourallisen santaa jalkani ensimäisestä jäljestä ja valutin sen oikeaan housuntaskuuni. Laivalla siirsin sen sitten pieneen alumiini-rasiaan, ja jos pääsen ehjin nahoin kotiin, saa se lepäillä pyhänä esineenä Afrika-kaapissani.
Koska postikonttoria, joka oli minun ja muittenkin ensimäisenä päämaalina, piiritti kymmenkunta kundia, — luukun edessä seisovat puoliväriset eivät ymmärtäneet edes portugalinkaan kieltä, — tein kävelyretken pääkatua pitkin ja palasin sitten radan vartta takaisin. Lobitossa on nimittäin aivan uusi satamaratakin, joka jatkuu aina Catumbellaan ja Benguellaan asti. Meille tarjottiin halpaa ylimääräistä junaa, ajaaksemme viimemainittuun paikkaan, joka on vähäpätöinen ja kolkko, mutta ikänsä ja alkuperäisyytensä puolesta houkutteleva. Vaikka henkilömaksu koko matkasta olisi noussut ainoastaan 6 Rmk., ilmoittautui pelkästään kahdeksan halukasta ja aie meni myttyyn, näiden kahdeksan suureksi harmiksi. Sen sijaan ryntäsi suuri enemmistö Restaurant Lobitoon juomaan tynnyriolutta — kalliimpaa, huonompaa ja lämpimämpää kuin laivalla, jossa saa sekä tummaa että vaaleaa tynnyri-bieriä inhimillisellä hinnalla kaiken matkaa Afrikan ympäri.
Hupaisia olentoja, tuo enemmistö. Ensin se tuskittelee kaksitoista kaunista päivää, miten saisi rajattoman yksitoikkoisen valtameriaikansa loppumaan. Ja nyt, kun harvinainen ja arvokas pikkuvaihtelu tuodaan heidän eteensä suorastaan tarjottimella, ei anneta itseään liikuttaa, vaan ruvetaan oluvisille hienoimmalla erämaan rannalla, mitä Atlantilla enää on varastossaan. Eräät syyttivät, että 6 Rmk. on rahaa. Sitä näkökantaa saattaisi kunnioittaa, elleivät nämä terveen-säästäväiset luonteet joisi varmasti tänäkin iltana sampanjaa monta ja suurta lasia.
Minä sydämestäni vihaan heitä, noita velikultia, sillä he estivät minut käymästä maailman kuuluisimmassa orjakauppa-pesässä, jonne muinoin aina suurten merenkulkijain ajoista asti tuotiin elävää, mustaa norsunluuta salaisia karavaaniteitä ja lastattiin, samoin salaisesti, toisen tavaran nimellä vietäväksi kaiken maailman rannoille, viljelyksille ja kaivoksiin. Sellaisen tahtoisi edes hajulta tuntea, sillä se on "conquistadorien" suurta seutua sekin, portugalilaisten valloittajain, joitten hahmojen varjot yhä vielä merellä risteilevät.
Ainoallakaan mustaihoisella ei ole kotia hiekkasärkällä, eikä ylimalkaan lähiseuduillakaan. He oleksivat täällä ainoastaan satama- ja rautatietyöläisinä, asuvat ahtaalle sullottuina uurrepellistä valmistetuissa kojuissaan ja elävät köyhää vetojuhdan elämää, mulattien ja nimivalkeain käskettävinä. Melkein kaikilla heillä huomasin tuon hyvän ja kummastuneen lapsenkatseen, joka on ominainen turmeltumattomalle neekerille. Ja miten vähän maailman hyörinä koski heitä, huomasi heidän täydellisestä tungettelun puutteestaan. Kukaan ei huutanut kaupaksi mitään tavaraa, kukaan ei tyrkyttänyt itseään oppaaksi tai tulkiksi, ainoakaan lapsista ei kerjännyt.
Kolme naista kulki hiljaisina syrjässä, hedelmäkorit pään päällä, ottaen ne ujon-arasti alas, kun joku seisahtui ostamaan. Kaupat tehtiin siten, että ostaja itse otti, mitä halusi, ja neekerinainen nosti yhden, kaksi tai useampia sormiaan, mikä merkitsi 10, 20 j.n.e. reissiä.
Kun kamerunilainen ystäväni antoi 100 reissiä (puoli frangia) 80 asemasta ja huiskautti kieltävästi kättään, ettei hän noita 20 takaisin tarjottua ota, seikka, jota tällaisessa tapauksessa tuskin pitää tehdä, ei nainen hymyillyt kiitollisena, vaan alkoi seurata meitä, pitkän matkaa. Kun me pysähdyimme, tuli hän luokse ja ojensi hiljaa kuparilanttiaan. Minä otin sen. Hän katsoi minuun kummastuneena, tarkasteli meitä molempia ja viittasi sitten oikeaan omistajaan. "Se on tuon." Mutta kun Kameralla ei vieläkään huolinut, otti nainen, pitäen asiaa itsestään selvänä, rahan pois minun kädestäni, arveli hetkisen, veti sitten koristaan 4 banaania ja ojensi ne Kamerullalle. Koska tässä heräsi mielenkiinto nähdä, mitä nyt seuraisi, kieltäytyi hän uudestaan ottamasta takaisin omaansa. Silloin kumartui nainen maahan, asetti nuo neljä banaania varovasti hiekalle, veti etusormellaan niiden ympärille piirin, nousi ja meni pois.
Pieni luonnonoikeuden luento. Oli miten oli, neekerinainen jäi voitonpuolelle, ja valko-ihoiset reistailijat katselivat noloina maassa olevia banaaneja, arvellen, merkitsiköhän tuo piiri "tabu" vai kuitattu.
Jonkun tunnin kuluttua kuljimme saman paikan ohitse, jossa sillävälin oli liikkunut kymmenittäin ihmisiä. Banaanit olivat paikallaan. Piiri merkitsi siis: tabu, näillä hedelmillä on jo omistaja, niihin ei kukaan saa koskea.
Se oli, niinkuin väitin, harvinainen ja neitseellinen seutu. Vuoden tai parin päästä ei siitä ole paljoa jäljellä. Ehkäpä näimme täällä jo viimeisen hiekkaan vedetyn piirin.
Lobito vaipui meren taakse. Taustan vuoret ylenivät, mutta hälvenivät pian taivaaseen sulautuen Meri sulki meidät jälleen tarhaansa, jossa ei ole aitoja ei katto-ortten eikä seinäin nitinää, ei vanhan keinun kitinää kesäiltana.
Seuraavana päivänä jouduimme keskelle suurta valaslaumaa, joka keikaili ylä- ja alahangan puolella n. 50-1000 metrin päässä laivasta. Me olimme jo muutamia päiviä nähneet merkkejä valaista ja myöskin eräitä ammattipyytäjiä tähystelemässä. Mutta nyt ui niitä siellä sakeanaan, melkein joka kymmenes minutti suihkuttivat ne vietteleviä geysirejään mikä mihinkin ilmansuuntaan. Lihavia selkiä kohosi kuin mitäkin vedenalaisia veneitä aalloista, ja välistä keikahti joku sangen vilkas yksilö melkein suulleen pystyyn läiskien valtavalla, kaksihaaraisella purstollaan ilmaa, aivan kuin oikeissa vanhanaikaisissa valaanpyynti-kuvissa.
Se oli melkoisen komea näky, ja me toivoimme enää ainoastaan saada katsella itse jännittävää pyyntiä Sitä ei kuitenkaan näytty meille sallittavan, sillä pian tuli pimeä ja huomenna olisimme kai jo kaukana leikistä. Kohtasimme kuitenkin erään valaslaivan joka hinasi tuollaista kuollutta jättiläistä, ei kuitenkaan irtaallaan perässä, vaan kupeellaan pitkin alahankaa Eläimen pää pysyi koholla vedestä, ja siitä saattoi suunnilleen päättää, miten iso ruumis oli. Se yksimastoinen, pieni höyrylaiva kulki kyllä mukavan kiikarimatkan päässä, mutta ei silti tarpeeksi lähellä, että siitä olisi voinut ottaa selvän valokuvan.
Aamu valkeni varhaisin torventoitauksin. Mies, joka puhaltaa meidät valveille tavallisesti kello 1/2 8, soittaen kornetilla jonkin laulun — sangen miellyttävä herätystäpä — saattaa olla hyvin häikäilemätön, kun uusi satama nousee näkyviin. Silloin on hän saanut määräyksen toitottaa matkustajat henkiin klo 7, 1/2 7, 6, jopa 1/2 6. Kun on kunnolla päässyt kannelle, nauttii siellä riutuvan tähtisen yön kauneudesta ja auringon nousun itäisestä kimmaltelussa.
Niin lähestyimme Mossamedestä, Angolan vanhaa eteläasemaa. Siellä ei Tabora päässyt laituriin. Kaupunki on aivan avomeren partaalla ja kuohu huuhtoo korkeana koko rannikkoa. Ankkuri laskettiin ja viranomaiset lähestyivät laivaa valkeilla venheillä, joita kosteankiiltävät neekerit soutivat. Eräitä hedelmäkauppiaita lähti myöskin venheillä liikkeelle ja mandariinikeot heidän vasuissaan hohtivat kauas kuin punertava kulta.
Tuosta pikkukaupungista ei ole paljoa kerrottavaa. Nykyisessä asussaan on se suunnilleen 75 vuotta vanha, mutta paikka mainitaan jo sangen aikaisissa matkakirjoissa, ja täälläkin on orjakauppa kukoistanut, tietojen mukaan vielä 1890-luvulla, mutta pikku olettamustemme mukaan myöskin vuonna 1914. Kokonaisnäköala on: jono taloja aivan veden rajalla, palmuja, köyhäin asumuksia hajallaan kaupungin laitamilla; hiekkakivi-perustaan hakattu linnoitus, jossa on 2 pientä kanuunaa; valtava laivanhylky, keltaisenruskea kirkko — sekin esimerkki mimikrystä [suojelevasta samannäköisyydestä. Suomentaja] — ja kehyksenä ja taustana jälleen Namib, tuo suuri erämaa.
Ylängöt sisämaassa päin, jotka myöhemmin päivällä tulivat sini-autereisista uduista näkyviin, ovat taffelvuori-rakennetta, mahtavain, muinaisten kerrostumain jäännöksiä, joissa on säilynyt katto ja jyrkät kyljet. Yksi näistä reliikeistä on kaikilta puolilta niin kulunut, että huipulle on jäänyt ainoastaan pienenpieni vaakasuora tasava ja että keila näyttää yksinäiseltä tulivuori-kukkulalta, kuolleena uneksivalta keskellä lentohiekka-tasankoa.
Loitommaksi kätketyllä sisämaalla on pieni kultuurihistoriallinen silauskin, jos niin voisi sanoa. Alinomaa kiertävät boerit joutuivat nimittäin aina tänne saakka säteettäisillä retkillään kantapaikastaan Kapista ja perustivat tänne siirtolan nimeltä Humpata. Siitä on jo vuosikymmeniä. He viihtyivät hyvin, perustivat farmeja ja toivat seudulle onnea. Mutta portugalilaiset eivät ymmärtäneet parempaa kuin pitää heitä verojuhtinaan, alkoivat rettelöidä järjettömästi heidän kanssaan, ja kerran lähtivät sitten nuo raskaat härkävaunut jälleen vierimään matkaansa, takaisin Kunenen kaalamojen poikki, eivätkä palanneet enää koskaan. Leijonat tassuttelivat kummastuneina hiljaisissa, lihattomissa taloissa.
Kaikkialla laivassa tuntui imelä mandariininkuoren haju, kun käänsimme keulan takaisin merta kohti. Ja kun Tabora kiersi eteläisen niemen ympäri, jonka kärjessä maininki huiski korkealle ilmaan viuhkoina ja morsiusharsoina, solahti neiti Irene synnynnäisen sujuvasti pianotuolille ja soitti "Frühlingsrauschenin".
VII.
PETER MOORIN MAASSA.
Eräitä vuosisatoja sitten oli lähellä Svakop-jokea, eteläisen kääntöpiirin seudulla Lounais-Afrikassa lahti, joka oli merkitty vanhoihin englantilaisiin merikortteihin nimellä Sierrabai. Sinnekin oli kaakkoispasaadi koonnut jonon tiuhaa hiekkaa, joka sulki piiriinsä tyyntä vettä ja loi laguunirauhaa. Tämän paikan löysi vuonna 1485 portugalilainen kapteeni, Diogo Cao ja pystytti sinne ristin. Kerran, ei tiedetä milloin, hävitti myrsky koko suojuspadon, luonnonpato pyyhkäistiin pois, valtameri vyörytti vesivuoriaan paljastettua rantaa vasten ja Sierrabai oli ainaiseksi kadonnut, samoin Diogo Caon risti. Tästä elää kuitenkin muisto likimmäisen niemen nimessä: Cape Cross.
Se oli ensimäinen tunnettu inhimillinen kosketus seutuun, joka on nykyään Afrikan nuorin ja eräässä suhteessa huomattavin siirtovaltio, nimittäin Saksan Lounais-Afrika, lyhyemmältä nimeltä Lounas, kuten Gustav Frenssen sanoo kertomuksessaan Peter Moorista.
Ei pitkää aikaa siitä tuli tänne Bartolomeo Diaz. Se tapahtui vuonna 1487. Hän löysi etelämpänä toisen ja lujemman bain, Angra Pequenan, "pikku lahden". Se on gneissi- ja graniittiharjanteitten keskellä ja on nykyinen saksalaisten Lüderitzbucht. Myöskin Diaz pystytti sinne ristin. Se oli rautaa, upotettu marmoripilarin päähän ja seisoi paikallaan vielä 100 vuotta sitten. Nyt on se englantilaisten Kap-museossa ja ainoastaan vähäpätöinen merkki ilmaisee sen entisen paikan.
Se oli toinen käynti Lounaassa.
Sitten se hyljättiin pitkiksi ajoiksi. Sillä Diaz ja De Saldanha pääsivät Kapiin ja sen ympäristöllä oleviin lahtiin, tapasivat vettä, hedelmiä ja paljon muuta ihanaa ja löysivät Indian väylän. Kuiva, synkkä Lounas unohdettiin, ja vasta myöhään 1700-luvulla nousi se jälleen nimettömistä. Kapin valaanpyytäjät — hollantilaiset, englantilaiset ja amerikalaiset — laskivat ahnaan halukkaina keskelle Lounasmeren lihavia valasparvia ja keräsivät traaniset jaalansa Walfischbaihin, "Bahia das Baleas". Sekin tapahtui lähellä Svakopia, kuivuvaa virtaa. Sittemmin tulivat hylkeenpyytäjät ja 1820-luvulla guanonkerääjät, eräs liverpoolilainen firma "Livingstone" etunenässä. Vuonna 1844 keikkui yhtaikaa 6000 miestä kolmessasadassa laivassa rannikkosaarten lähettyvillä, jonne pingviininlantaa oli kokoontunut Aatamin päivistä saakka, aina 12 metrin korkeudelta. Ne olivat aikoja!
Sitten seurasivat lähetyssaarnaajat ja yhtaikaa heidän kanssaan 1800-luvun löytöretkeilijät, joiden joukossa ruotsalaisella Karl Johan Anderssonilla oli 50- ja 60-luvulla huomattava paikka suurmetsästäjänä, kaupustajana ja neekerien sotamarsalkkana.
Saksalainen lähetystyö, joka alkoi 1844 ja harjoitti myöskin kauppaa, valmisti jossakin määrin nykyistä asiaintilaa, mutta ikäänkuin Saksan Lounais-Afrikan avaimen löysi vasta bremeniläinen kauppias Adolf Lüderitz, joka 1844 uskalsi matkata sinne, perustaakseen kauppapaikan ja luultavasti myöskin kullanhakuaikeissa.
Kaksi vuotta myöhemmin hän katosi tietämättömiin, koettaessaan erään matruusin kanssa palata pienellä vaatevenheellä meritietä Oranje-joen suulta Angra Pequenaan. Eräät seikat viittaavat, että hän oli jo päässyt erämaan timanttisalaisuuden perille, joka nyt on koko Lounaan merkkiasia. Mutta se salaisuus katosi hänen kanssaan, ja 22 vuotta saivat sitten nuo "valaisevat kivet" kiiltää yksinään auringonpaisteessa, ilman noukkijoita, kuten vuosisatoja sitä ennen, kunnes 1908 muuan kafferi otti kourallisen niitä, näytti roskan eräälle saksalaiselle ratamestarille ja saattoi siten käyntiin liikkeen, joka viime vuonna tuotti 50 miljoonaa nettoa ja on nyt kaikkineen ainakin miljaardin arvoinen, pelkästään sen mukaan, mitä nykyään voidaan päättää.
Huhtikuun 24 p:nä 1884 sähkötti Bismarck Saksan konsulille Kapin kaupunkiin, että valtio ottaa kauppias Lüderitzin kauppapaikan suojelukseensa. Siten perustettiin Saksan Lounais-Afrika.
Mitä uskomattomia vaikeuksia Saksa ja siirtolaiset ovat sitten saaneet kestää luodakseen jotakin tästä kauhistavasta erämaasta, jonka meren puolella on Namib ja itäpuolella Kalahari, täytyy jättää tässä kuvailematta.
Tulo Svakopmundiin on saksalaisen länsilinjan suurin merkkitapaus. Torviorkesteri soittaa germaanilaisia lauluja jo ennenkuin aurinko on noussut lätäköstä. Isänmaalliset liput läiskivät mastoissa ja kapteeni esiintyy valkeissa, kultanappisissa liiveissä.
Vieraskuntalaisestakin tuntui hetki merkittävältä. Näin joukon matkatovereitani seisovan käsilaukut kädessä ja hienot hatut päässä valmiina siirtymään maihin.
Mére triplestä tuli peli. Puoli tuntia ennen laivasta lähtöä pälkähti nimittäin muorin päähän, että maa on ikävän näköinen, että laivassa on hyvä olla ja että hän saattaa matkustaa yhtä hyvin Ceyloniin, jossa myöskin Häckel on oleskellut ja jossa kuului olevan niin kaunista, vaikka siellä on tiikereitä; joten hän päätti jäädä Taboraan muutamiksi viikoiksi lisää. Hän seisoi ylimmällä kannella, ja joka kerta, kun joku herra lähestyi, pisti hän keppinsä poikkiteloin hänen vatsansa eteen ja pakotti hänet lausumaan mielipiteensä asiasta. "Menenkö maihin täällä vai matkustanko Ceyloniin?"
Kapteeni tuli. "Minä neuvoisin kenraalitarta matkustamaan Ceyloniin, se on varmaan miellyttävämpää."
Ylistewardi tuli. "Tottahan, tietysti kenraalitar lähtee maihin täällä, tämähän on Saksan maata."
Mister Levinson tuli. "Minä neuvoisin rouva von G:tä menemään makaamaan."
Minä nousin paikaltani, tein kierroksen kannella ja sain vuorostani kepin poikittain eteeni. "Hyvä kenraalska, Ceylon on kyllä kaunista, mutta se on niin pieni. Minä teidän sijassanne valitsisin Mada—"
Silloin keskeytti Mére triple huudolla minut. "Herra Jumala, tuollahan menevät jo tavarani."
Aivan niin. Suuressa proomussa hinattiin paraikaa kaikkien Svakopmundiin jäävien tavaroita maihin, ja niiden joukossa olivat merimamman kaikki matkalaukut.
Kiertokyselystä tuli pikainen loppu, ja kenraalitar lylleröi vaiti, aivan kuin suulleen saaneena, välikannelle, josta matkustajat laskettiin alas. Ainaisten kuohu-aaltojen vuoksi ei Svakopmundin edustalla milloinkaan pääse suoraan portaita pitkin kuljetuspurteen, joka nousee ja laskee alinomaa nopeasti, parin metrin korkeudelta. Täytyy käyttää vintturia. 4-6 henkeä asettuu jonkinlaiseen "karoskaan", joka muistuttaa lähinnä perhekeinua ja jossa on kaksi penkkiä ja seinät ympärillä. Laitos hissataan ilmaan laivan kannesta, keikautetaan kaiteen yli ja lasketaan toiseen laivaan tai hinattavaan proomuun, missä avuliaat kädet rientävät hätään ja matkustajat pääsevät onnellisesti kopista. Oli dramaattista nähdä Mére tripleä, kuinka hämmästyneenä hän kuvastui taivaanrantaa vastaan ja vaipui sitten hiljaa alas proomuun, ainakin 15 kertaa keppiään huiskauttaen.
He menivät, ja heissä toisen ja kolmannen luokan melkein miellyttävimmät ihmiset. Seuraavalla hinauksella lähti myöskin "les beaux restes" maihin, näkemään seutua kasvoista kasvoihin. Minun täytyy tunnustaa, ettei puhtaampaa ja siistimpää pientä erämaankaupunkia voi kuvitellakaan. Tosin huomautti joku noista 41:stä baarista, mikä määrä tuntuu runsaanlaiselta 1800:n valko-ihoisen virkistykseksi, mutta järjestys lienee mallikelpoinen. Kaupoissa on tarjolla melkein kaikkea, mitä Berlinin puodeista saa, jalokivistä ja turkiksista kärpäspapereihin ja postikorttialbumeihin saakka, ainoastaan kalliimpaa kuin Europassa. Kaduilla on hupaisat puukäytävät, niiden välillä näkyy erämaa puhtaassa pohjavärissään.
Lüderitzbucht, jonne seuraavana päivänä ankkuroimme, näyttää kummallisine vuorineen ja lelujen tapaan sinne tänne siroitettuine taloineen joltakin kaupunginkuvalta 1600-luvulta. Jos Svakopmundissa oli istutuksiakin, niin täällä ovat ne sen sijaan niin olemattomia, että on tapana sanoa: "Kun jonkun lüderitziläisen päähän pälkähtää nähdä jotain viheriäistä menee hän hotelliin ja tilaa kurkun."
Täällä jätti minut hyvä ystäväni Kamerulla. Minä napautin hänestä kannella naamakuvan. Kun sitten pyysin vielä profiilikuvaa, vastasi hän, tuo tavallinen voittamaton vakavuus kasvoillaan: "Ahaa, vai niin ja sitten tahdotte painetut sormen jäljet?" Minä seurasin tuota kelpo rikollista maihin ja kunnioitin hymyä, millä hän pikaisesti silmäili tätä kamalaa loukkoa jossa hänen nyt on kolme vuotta oteltava.
"Jaha, vai tämä se nyt on se uusi olinpaikkani. Kamerunissa oli palmuja ja leipäpuita ja kukkia ja elefantteja ja suuria käärmeitä ja sadetta. Täällä näkyy olevan hiekkaa. Jaha, jaha. Kirjoittakaa nyt kuten lupasitte isäukolleni Colmariin ja kertokaa että minä saavuin hyvin perille ja voin hyvästi, ja muistakaa se, herra tohtori, että kirje Helsingistä on jonkun kerran vuodessa tarpeen, jonakin kauniina päivänä saatte korvaukseksi laatikon harvinaisia mineraaleja Lounais-Afrikasta. Hyvästi nyt."
Ja me löimme kättä, emmekä enää kai näe toisiamme.
Minä maleksin yksinäni uurrepelti-barakkien ja betonitalojen välissä ja löysin roskaisen kahvilan ja monien kamapuotien keskeltä aivan odottamatta ison kirjakaupan. Se oli tosiaan merkillistä. Siellä oli hyllyllä kaikkea, mitä kohtuudella vaatia voi, Goethestä ja Byronista Lagerlöfiin ja Wolzogeniin asti, pöydillä olivat Simplicissimus, Woche ja kaikki. Jos pilkisti ulos ikkunasta, näki takkuisen muuliaasin hankaavan pakaraansa uurrepelti-seinään ja hiekkapyörteen lakaisevan käytävätöntä katua.
Minä pyysin paikkakunnan lehden viimeistä numeroa, Lüderitzbuchter Zeitungia, silmäilin sitä, näin johtavassa muutamia voimasanoja Svakopmundin virkaveljelle ja sanoin hymyillen tiskin takana olevalle herralle: "Olisi huvittavaa tutustua tällaisen lehden herra toimittajaan."
"Se käy kyllä päinsä", vastasi hän hiukan kumartaen, "toimittaja olen minä".
Puksis, sanotaan.
No, ei tässä surku auta, ja pian läksimme katselemaan kirjapainoa, joka oleksi saman talon toisessa päässä. Lounaassa julkaistaan kaikkiaan viittä lehteä. Kaksi lehdistä, jotka ilmestyvät Windhukissa (pääkaupunki sisämaassa), käyvät keskenään kiivasta väittelyä ja edustavat kumpikin eri agraariryhmäänsä. Muut pippuroivat toisiaan ainoastaan ammatin vuoksi.
Lüderitzbuchtin kaupunginvaltuustolla oli ollut äskettäin tärkeä kokous ja ostamaani numeroa seurasi kokonaisuudessaan painettu keskustelupöytäkirja. Mitä eräässä europalaisessa kaupungissa tästä arvellaan? Milloin on meidän korpiviisautemme tarpeeksi syventynyt esimerkkiä seuratakseen?
Tuo itseään hankaava muuliaasi alkoi minusta tuntua suoraan sanoen inhimilliseltä. Minä huomasin järjestelmää sen liikkeissä. Ne olivat sitäpaitsi julkisia, ja se herätti luottamusta.
Hyvältä tuntui kuitenkin päästä jälleen takaisin laivaan, vihdoinkin. Kun on asustanut 4 viikkoa hyvin varustetussa valtamerilaivassa, on kotoisuudentunne sitä kohtaan lujasti kasvanut.
Hyvästi, Lounas! Hyvästi, te näkemättömät timantit! Minä kävin kummun harjalla, jenka juurella eräs läntisistä löytö-alangoista oli aivan lähellä. Mutta sinne ei saanut laskeutua ilman kuvernöörin passia eikä 30 Rmk:n pääsylippua, seisomapaikka. Minun täytyi alistua.
Hyvästi sinäkin, ylpeä Diazin kallio, vuosisataisten muistojen verhoama, ilta-aaltojen vaahdon huuhtoma! Ulapalle jälleen, kohti tummenevaa merta.
Nyt on matka suoraan Kapiin. Sieluni on kuin sampanja-malja, josta odotuksen helmiä yhtämittaa poreilee.
Ainoastaan kuun-ukko kärsii eteläpuolen vaivoja: hän on ylösalaisin.