IX.
KAPIN KAUPUNGISSA.
Kaukainen kellojen soitto kuului öisestä sumusta. Kaksi eri läppääjää, jotka vuorottelivat, laulaen samaa säveltä. Meri oli sileä, mutta huokui raskaasti ja kohotellen. Aivan hiljaa liukui laiva eteenpäin ja hitaasti täyttivät kellojen äänet avaruuden. Cape townin sanottiin olevan varsin lähellä, mutta mitään ei kuulunut eikä näkynyt, paitsi noiden kahden kutsuvan ääni.
Nyt loiskivat airot kaiteen alla juuri kohdallani ja venhe, jossa oli yksinäinen mies, sipaisi laivan kylkeä. Hän kurotti touvin päätä, joka riippui laivan sivulla ja sitten hän hävisi, huutamatta, puhumatta. Touvi kiskottiin vaivaloisesti laivaan ja sen jatko katosi sakeaan usvaan, eikä olisi voinut käsittää, kuka tai mikä touvia siellä kannatti.
Yhtäkkiä alkoi kuultaa makasiini melkein kyynärän päässä, sitten nostorana ja rantalaituri, ja kymmenen minutin kuluttua oli Tabora kaikkien seremoniain mukaisesti köytetty kiinni East Pearissa, jossa pari pyöräpoliisia, eräät satamavirkailijat ja joukko hotellien hansom-vaunuja ja autoja oli odottanut sumussa "the German Mail Boatia", saksalaista postilaivaa. Tällainen oli se yksinkertainen ja hiljainen saapuminen satujen Kap-kaupunkiin.
"Hei, tohtori, nämä naiset ja minä aiomme lähteä kaupunkiin, ja kysymme, tuletteko mukaan."
Huutaja oli laivan rohtomies ja naiset olivat neidit Irene ja Clara.
"Hyvä", vastasi pyydetty jotenkin jäykällä innostuksella, ja pian istuttiin vaunuissa, joiden edessä oli kaksi muulia ja kuskipukilla mulatti. Hän puhui ainoastaan hollanninkieltä, tuo nuorukainen, mutta ymmärsi mitä halusimme: nopeaa ja tulista kyytiä vielä näkymättömään Cape towniin.
Kivihiilistä mustain ulkoalueitten ja tummanahkaisten huligaanijoukkojen, tavaravaunujen räminän ja kapakalan löyhkän läpi vaunumme vierivät. Kaikkien kummastukseksi alkoi näkyä kaupungin oireita. Kivitalo, kolme kivitaloa, jo katukin, poikkikatu, eläväinkuvain teatteri, raitiovaunu — holoo, se oli hurjaa vauhtia — ja sitten tuli yhtaikaa paljon kaupunkia, suurkaupunkia, maailmankaupunkia — mulatti kiinnitti niin yhtäkkiä ohjaksia, että yhtähyvin Clara kuin Irenekin sysäytyivät eteenpäin, jolloin heidän oli pakko punastuen tarttua kiinni kavaljeeriensa koipiin. "Adderley street", vonkaisi sekasikiö-kuski, ja siitä ymmärsimme, että se oli täytetty. Kaupungin keskusta oli edessämme.
Kymmenen shillingiä hän vaati. Siis ensimäinen, mitä Capetownissa teimme oli huutaa poliisia. Nuo kaksi herraa vaihtoivat sitten keskenään joitakin alankomaalaisia repliikkejä, ja tulos oli, että matka maksoi kuusi. Mulatti hyryytteli hymyillen matkaansa, josta saatoin päättää, että taksa oli neljä shillingiä.
Olipa miten oli, nyt seisoimme vaan Adderley Streetillä, aivan majesteettisen "Standard Bank of South African" edessä, joka on samannäköinen kuin Lontoon pörssi, mutta valkea. Kansa oli jo hyvässä liikkeessä. Täysiä double-trameja kiiti hyristen ohitse, ja käytävien laidoilta kaikuivat lainehtivana kuorona kukkaskaupustajain huudot. Mustat, ruskeat ja keltaiset matamit nostivat meitä kohti sylittäin liljoja ja gladiooleja, mimoosoja ja kämmeköitä, ja pieni kafferin-pätkä huiskutti edessäni Table Mountainilta tuotua hopeapuun oksaa. Vielä viipyi sumu alhaalla, ja katu hälveni näkyvistä kortterin välimatkan päässä. Mutta elämä virtaili vilkkaana, ja nyt alkoi sydämestä tuntua, missä mies oli, Kapin kaupungissa.
Minulla oli yksityisohjelmani, kohotin etelämaalaisella kohteliaisuudella hattuani, toivotin noille kolmelle muulle miellyttävää jatkoa ja astelin tuntemattomia vaiheita kohti, olettaen tietysti, että lähtöäni seurasivat saksalaiset mietelmät suomalaisesta epäkohteliaisuudesta. Hukata loruamalla suuri päivä, joka ei koskaan palaa, olisi kumminkin ollut tukalampaa kuin jaksoin sietää.
Eräällä pysäkillä odotin tuokion Camps Bayhin menevää raitiovaunua, ja pian olin radalla, jota nimitetään "The finest tram ride in the world", maailman hienoin raitiovaunu-retki. Haluanpa melkein uskoa, että tuo superlatiivi on paikallaan. Sillä kun on tullut kaupungin ja huvilavyön ulkopuolelle, nousee vaunu yhä korkeammalle, piiniametsän halliin, jonka muodostavat suorat rungot ja jota kattaa tumma havusto, läpikiiluvine taivaineen. Ja kun puut vasemmalla puolella harvenevat ja kaikkeus yhtäkkiä avautuu eteen, hohtaa tuolla valtavassa voimassa ja kuvaamattomassa kirkkaudessa Taffelvuoren uurteinen möhkäle, irrallaan, sininen taivas taustana.
Laakso kylpee päiväpaisteessa ja kaupungin talot sulautuvat vaaleaksi tasangoksi. Valtameren vaahtoseppeleet kiertävät rantoja ja kallioita, ja tuolla, — — ah tuolla, tuo tumma vuorinen, yksinäinen huippu etelämeren puolella, sen aavistaa Cabo da Bona Esperançaksi, maailman niemistä ensimäiseksi.
Sellainen joukko yhteen koottua kauneutta voi saattaa aikamiehen melkoisen hämilleen. Sillä se voi tuoda hänelle kyyneleet silmiin ja saa hänet tuntemaan joutuneensa taivaan avoimelle ovelle, nolona ja talonpoikaisena.
"Please adjust your dress", kuuluu yhdestoista käsky. Minutti tai pari myöhemmin olisi siis jälleen selvä mies. Elämän totiset kulminatsioonit eivät ole laajoja ylätasankoja, ne ovat pelkkiä huippuja ja hetkiä. Niitä ei koskaan uudestaan tapaa, enemmän etsittyjä kuin odottamattomiakaan. Se juuri antaakin niille tuon ehdottoman erikoisuuden, jumalhetkien keskittyneen leiman. Se, että ne kiireesti hälvenevät kaikesta paitsi muistostamme, on niiden pyhyyden signum.
Joten: ajatelkaamme matkaamme edelleen ja mitatkaamme graniittikivessä olevia arovuojokivi-kristalleja. Ne ovat nimittäin täällä harvinaisen suuria ja porfyyrisinä esiintyviä, koko vuorenlaatu muistuttaa Schwartzwaldin graniittia, josta Lederer on hakannut taltallaan Bismarckin. Table Mountainin ylin massa on valkeanharmaata hiekkakiveä, joka muuttuu alaspäin mennen okranväriseksi ja purppuranpunaiseksi ja jonka jalustana on kantavuori. Kosketuskohdan näkee monin paikoin tien varrella. Kauempana, Sea Pointin kohdalla, se laskeutuu meren alle, mutta nousee jälleen loitompana näkyville.
Raitiovaunu kulki kovaa vauhtia sitä "satulaa" myöten, joka on Table Mountainin korkean ja Lions Head-nimisen huipun välillä. Tämä leijonan-pää, jolla on transvaalilaisen kopjen, neekerimajan, tyypillinen muoto, — alaston, särkynyt kallion huippu, kohoava jyrkästä, tasaisesta rapautumissora-keosta, ainoana todisteena siitä, että keossa on vielä jäljellä kova ydin —, on Kapin toisen kuuluisan vuoren jatko. Meren puolelta katsoen, huomasin sen ylös lähtiessäni, näyttää se tosiaan sangen paljon monumentaalisena lepäävältä naarasleijonalta, joka vartioi erästä brittiläisvallan suurinta aarretta.
Enimmin hämmästyi siellä vuorella sen tavatonta kasvullisuutta. Koko The Mountainin puolella oleva laaja satulankylki hohti aivan kuin pelkkä suuri botaninen puutarha, varsinkin mitä pensaskasveihin tulee. Mutta myöskin moninaisella yrteillä oli kallio verhottu, ja niin totta kuin oli heinäkuu, etelämaan sydäntalvi, oli kuitenkin kaikkialla kukkia. Millään seudulla, Honkongin ympäristöä lukuunottamatta, ei rajoitetulla alueella liene sellaista villin kasviston lajirikkautta kuin Kapissa. Pelkästään tähän saakka sieltä löydetyt Erica-lajit lähenevät viittäsataa. Valkeaa, keltaista, sinistä, punaista, purppuran-mustaa kanervaa. Sadat kämmekkälajit seuraavat toisiaan vuorossa kaiken vuotta — "ainoastaan todella huonoina vuosina eivät ne joskus huhtikuussa kuki", kirjoittaa Kapin kämmekköiden suurmestari, tohtori H. Bolus, F.L.S. ["Fellow of Linnean Society", lontoolaisen Linné-seuran jäsen. Suomentaja.]
Vaunu vieri alamäkeen, Camps Bayta kohti. Vuoret saivat uusia ääriviivoja, ja minä siinä aprikoin, missä joku niistä 60:stä tiestä olisi, joita myöten tähän asti on noustu Taffel-vuorelle. Kaksi viikkoa sitten kuoli eräs kuulu kiipeilijä, pudoten 500 metrin korkeudesta sillä luotisuoralla uralla n:o 61, jonka hän aikoi avata käytettäväksi. Ei liene suinkaan vaikeata päästä, vuoren tasaiselle laelle eräitä rotkopolkuja pitkin. Aikaisin ylös saakka kiivennyt mies (v. 1503) oli ensimäisiä europalaisia, mitä ylimalkaan siihen saakka oli Kapissa käynyt, nimittäin Antonio de Saldanha. Vuori kantoikin kauan hänen nimeään, ja sillä pitäisi olla se vieläkin, sillä taffel-vuori on geolooginen yleiskäsite ja esiintyy erikoisnimenä hiukan kömpelönä taruverhoistaan. Vuoren kronikoissa mainitaan muuten erikoisella kunnioituksella ruotsalainen botanikko Thunberg, joka nousi vuosina 1773-76 sen laelle 15 kertaa.
Alas mentiin jarrut vireessä. Pitkässä vaunussa, johon mahtui 61 henkeä, oli meitä 3: ohjaaja, konduktööri ja minä. Cape townissa ei raitiotie-virkailijoilla ole uniformua. Kuka heistä on puettu mitenkin, mutta se ei näytä kuitenkaan kirjavalta, sillä jokaisella heistä on puhdas kiiltokaulus ja moitteettoman siisti puku. Ajo siellä näyttää suunnilleen samanlaiselta kuin tilaisuudessa, jolloin meidän kotoiset herramme ovat koeajolla uudella vaunulla.
Pyörät raapivat ja yhden shillingin matka loppui.
Minä olin joutunut ylen ihanalle kylpylä-rannalle. Metrinkorkuiset kuohuaallot vyöryivät loputtomasti toisiaan seuraten hietaan ja soljuivat jälleen hiljaa takaisin. Merestä eroitetussa altaassa, jonne haikalat eivät voi päästä, kahlaili parvi pienokaisia. Kyltti reunassa: "Ainoastaan europalaisia lapsia varten".
Pieni teehuone houkutteli tulemaan sisään. Paikka ulkoverannalla — "tea, cakes, newspapers please" — ja tunsin itseni tavattoman itsevaltiaaksi ja hyvinvoivaksi.
Naurun tirskahdus häiritsi minua. Joku seisoi sisällä lasipaviljongissa ja tirkisteli niskaani. Minä käänsin päätäni ärtyneenä — kolme nenää painautui siellä latuskaksi ruutuun: Claran nenä, Irenen nenä ja laivalääkärin nenä. Tavaton voitonilo loisti heidän kasvoistaan.
He lienevät joutuneet ennen minua lähteneellä vaunulla, ja nyt he ilkkuivat asemaa. Minulla oli ollut kuitenkin liian kaunis yksinmatka toivottaakseni nyt heitä niin pitkälle kuin pippuri kasvaa; sitä kasvoi muuten aivan lähellä pitkin tien vartta. Kvartetti lyöttäytyi siis jälleen yhteen ja pian saapui vaunu, joka oli Sea Pointin kautta vievä meidät vuoren toista puolta takaisin kaupunkiin. Uusi pitkä matka ilman pitkäveteisyyksiä. Rikkaiden huviloita, yksi belvedere toisensa jälkeen. Laakerit ja myrtit reunasivat raidetta, sypressit ja araukariat, tamarindit ja elämänpuut siimestivät taloja, ja vuoren rinteillä kohosi jälleen jaloryhtisenä piiniametsä.
Harvoin näin palmun ja siitä olin hyvilläni. Sillä palmut tekevät mieleni suruiseksi. Nuokkukoot ne välttämättömänä silhuettina Tahitilla ja valmistelkoot ohjelmanmukaisesti taateleita ja palmunpähkinöitä. Mutta niiden luonteessa on jotain kylmää ja tunnetta vierovaa, jotain, joka ei kuulu homo-suvulle, vaan bushmanneille ja paviaaneille. Miten ihana oli sielulleni sen sijaan havupuiden runsaus, ja kuinka hienona leyhyi hento talvinen pihkain tuoksu tummista metsiköistä! Kapin auringon alla ei sypressi ole mikään kalmistopuu, ja tamarindi on melkeinpä lehmus.
Matkakehä sulkeutui ja olimme taas Adderleyn vilinässä.
"Nyt, hyvä herrasväki", sanoi tohtori, "ehdotan, että menemme aamiaiselle."
"Voi, ei vielä, minun täytyy ostaa pleureusi", kitisi Clara.
"Ja minun parasolli", täydensi Irene.
"Minä menen Groote Schuuriin", ilmoitin minä varomattomasti.
"Mikä se on? Onko se intressantia?"
"En tiedä, se on Cecil Rhodesin vanha huvila. Hyvästi nyt, aika rientää." Jonka jälkeen minä kiiruhdin lähimmän auton luo ja istahdin siihen.
"Ei, tuo näyttää kovin mukavalta", huusi rohtomies, ja tuossa vilauksessa oli koko seurue aluksessani. Fatum, minun fatumini oli selvä. Että en saisi yksinäni kaapia Kapia. Kuitenkin soin itseni asettua hyvälle paikalle ohjaajan viereen, joka oli sekoitus boerista ja kvarteronista [valkoisen ja mulatin jälkeläinen. Suomentaja], ja päätään tyytyväisesti nyökäten suuntasi hän matkamme Groote Schuuriin: seitsemän mailia.
Paikka on pohjoispuolella Devils Peakia, Sierra de Saidanhan jatkoa, ja on se ylen suuri, viettävä puisto, jonka alaosassa uinuu Cecil Rhodesin entinen cottage eli maja ja yläosaa koristaa "Rhodes Memorial", kansallismuistomerkki.
Auton vauhti hiljeni, yksinkertainen tienviitta neuvoi, missä olimme, ja hiljalleen hyrräsimme edelleen ruskeanpunaista tietä, nurmikkojen ja puuryhmien välitse ja korkeain vartiopuitten holvin alitse. Ainoaakaan ihmistä ei näkynyt, ei ketään portilla, ei kauempanakaan. Mutta kaikki oli hyvin hoidettua ja ajotie kova ja sileä.
Groote Schuur — "Suuri lato" — hohti edessämme valkeana ja hienona, ollen vain yksikerroksinen, viivoiltaan hollantilainen. Oikeaan katseluun olisi tarvittu ainakin kokonainen päivä. Yksinään Rhodesin työhuone ja kirjasto olisi vaatinut oikeastaan tuntikausia, niihin luettuna taiteellisesti koristettu makuuhuone, jossa on m.m. Marcus Aureliuksen mietekirja avoinna ja eräät sanat viivattuina: "Muista, että olet roomalainen, mutta älä unohda, että olet Caesar."
Un peu pathétique, sanovat kai selvät sielut moisesta asettelusta. Sillä en luule Rhodesin muistaneen Marcus Aureliuksen kehoitusta silloin, kun hän nukkui viimeistä kertaa Groote Schuurissa. Mutta kuitenkin se sopii tyyliin, ja hän oli yleiseen tunnetusti Caesarien uskollinen tutkija. Kirjastossa on koneellakirjoitettuja käännöksiä kaikista mahdollisista roomalaisista keisariteoksista, jotka eivät ole ilmestyneet vielä englanninkielellä ja katselija näkee, että niitä on käytetty. Samoin on koko suuren Napoleon-osaston laita.
Tuntijoille tuottaisivat kai tuon loistokodin kalliit porsliiniesineet ja kutomatyöt suurta iloa, mutta voimakkaimmin esiintyvät kuitenkin siellä reliikit, nuo monet pyhät arvomerkit ajoilta, jolloin Rhodes oli matabelien keskuudessa: kuningas Lobengulan sinetti, repaleiset liput.
Mutta edelleen. "Tuolla on lordi Gladstonen talo", sanoi ohjaaja viitaten huvilaa vasemmalla puolella. "Ja tuolla asuu usein sir Rudyard Kipling", kolmannessa pienessä rakennuksessa ylempänä rinteellä.
Ajettiin eteenpäin, yhä vain ylämäkeen. Oikealla puolella vilahti puiden lomissa monta lajia antiloopeja, kauempana kaksi zebraa — harvinainen näky keskellä hienosteltua puistoa. Eräiden puiston osain asukkaina on näet etelä-afrikalaisia metsäneläimiä, ja aituukset on tehty niin tilavat ja vähän näkyvät, etteivät katsojat eivätkä eläimet itse saa häkkivankeuden vaikutusta. Poikkeuksena ovat ainoastaan leopardit ja eräät muut sellaiset, jotka asuvat ahtaammalla, mutta nekin täydentävät osaltaan sitä Rhodesin luomistyön kopiaa, jota tämä joukko vapaan metsän elämää edustaa.
Nyt kääntyi auto jyrkästi oikealle ja kiiti vaakasuoraa tannerta pitkin läpi tiheiden viidakkojen. Aukeama — hiljainen huudahdus — ja edessämme hohti temppeli. Se oli matkamme määrä.
Rhodes Memoriaal on doorilainen pilarihalli, johon leveät, moniosaiset portaat nousevat. Se on kokonaisnäöltään melkein marmori-valkea, mutta kiviaines on pelkkää graniittia. Portaat, pilarit, arkitraavit, reunukset, kaikki ovat Kapin prekambrisen kauden tuotteita. Suuria möhkäleitä ja vähän liitoksia.
Havumetsän helmaan rakennettuna on pyhäkkö aivan vuoren otsikon alla. Sen alimmassa osassa, keskellä, on ratsastajan kuva, "Physical Energy", jänteekäs, alaston mies ohjaten ratsuaan. Rhodes oli kerran nähnyt tämän teoksen kuvanveistäjä Wattsin luona ja ihaillut sitä suuresti. Kun tämä muistomerkki sitten rakennettiin, lahjoitti taiteilija veistoksensa homman toimeenpanijoille, ja on se täällä saanut onnistuneen paikan. Tuo villin-voimakas ryhmä, jonka pronssin pinta on käsitelty niin, että se vaikuttaa rapautuneelta kiveltä, jännittää kaikki lihaksensa karauttakseen avaraan maahan tuonne pohjoiseen päin; äärimmäiseen saakka tarkoin vastaava Miehen, hänen tahtonsa ja hänen voimansa vertauskuva.
Kauimpana portiikin varjossa on holvattu seinäkomero, jonka Rhodesin pronssinen kuva täyttää. Suuri pää nojautuu keveästi toiseen käteen, katse on suunnattu alhaalla olevan ratsastajan yli, kaukaisuuteen, jossa Etelä-Afrikan valtio haipuu laaksojen ja harjujen ja tasankojen takana ilmanrantaan. Siellä paalutti Rhodes uusia, suunnattomasti laajennettuja rajoja kuningaskunnalle, ja sen hän teki yksin.
En koskaan unohda kuvausta siitä, miten hän meni kolmen palvelijan kanssa, aseettomana niinkuin hekin, Buluvayon erämaahan ja odotteli viikkokausia taivasalla, kunnes Lobengulan sotilaat tulivat häntä vastaan, kuinka hän puhui noille tuimille miehille, voitti heidän sydämensä, sai heidät kuuntelemaan, uskomaan sekä ymmärtämään, mikä etu heillä oli elää vapaina brittiläisten suojeluksessa. Samoin en voi unohtaa kertomusta, miten matabelit saattoivat Rhodesin hautaan, Matappoon, johon hänet laskettiin raskaan paaden alle, vyörykivilouhikkoon. He surivat häntä kuin suurinta päällikköään, he teurastivat viisitoista härkää ja tanssivat esi-isäinsä kuolintanssin valkean vainajan ääressä.
Oikeastaan on tarina Rhodesista sille, joka on lähemmin sitä tutkinut, jotakin niin hämmästyttävän suurta, miehekästä ja ennen kaikkea brittiläistä, ettei siitä voisi puhumasta laata, jos arvostelisi sitä ansion mukaan. Sillä lieneekö rajoja aatoksella, joka mahtuu Kiplingin oodiin Rhodesin unelmista:
"I dream my dream by rock and heath and pine,
of Empire to the nothward. Ay, one Land from Lions
Head to Line".
["Uneksin kallion kupeella ja piiniain alla unelmaani pohjoiseen ulettuvasta valtakunnasta. Niin, vallasta Leijonan päästä ekvaattoriin". Suomentaja.]
Nuorukainen tuli keuhkotautisena ja kuolemaan tuomittuna tänne Kapiin, vahvistui sen ilmasta, ryhtyi timantti-keinotteluihin, ansaitsi jonkun verran omaisuutta ja palasi Englantiin jatkamaan opintojaan Oxfordissa. Keuhkotauti purkausi uudestaan ja Cecil John Rhodes matkusti toisen kerran tänne, sai jälleen kappaleen terveyttä, teki timanttikeikauksen uudestaan suuressa mitassa, paisui monimiljonääriksi ja valtiomieheksi, uneksijaksi, profeetaksi, sotilaaksi, päälliköksi, voimuriksi, jättiläiseksi — — ja antoi maalleen kaikki, miljoonat, vallan ja henkensä. "He loved and served it", hän rakasti ja palveli sitä, kertoo graniittiin kaivettu kirjoitus. 48-vuotiaaksi hän eli. Silloin oli kuori käytetty ja Rhodes-systeemin molekyylit erosivat hajalleen, kokoontuakseen ehkä jossakin ultravioletissa vastaisuudessa saman luokan yhtymäksi kuin hän, mutta ei ennemmin. Sillä hänen mittaiselleen miehelle ei maassa ole tilaa.
Hiljainen ja vakavuuden täyttämä oli paikka muistomerkin laella. Kukaan vartia ei häirinnyt tiedonannoilla, joita ei anottu, ei näkynyt muistoesineitä eikä maisemakortteja, ei ollut olemassa ilmoituksia, ei varoitustauluja.
Oli raskasta, aivan raskasta lähteä Rhodes Memorialin luota. Mihin asettuikin: pengermälle, katse kohti hallia ja vuorta, tai korkeimmalle podestille, silmäten yli peninkulmaisten alain Kapin maata, yli rantahyökyjen ja sinisten kukkulain, kaikki oli sommittelultaan niin käsittämättömän hienoa, ettei tosiaan saata olla oikeaa nähdä Napoli ja kuolla. Kapissa se tehtäköön.
Oli vielä jäljellä joku tunti päivää. Lunchimme Cleghornin verannalla maistui selvältä ambrosialta, kahvin Grand-hotellissa tarjoilivat enkelit ja torkkuilemisella nojatuoliemme pohjassa oli hellä kotimainen maku lasista benediktiiniä kahvikullan kanssa.
Sitten samoilin syntistä vauhtia kautta koko "Kasteel de Goede Hoopin", nautin verkemmin kuulusta luonnonhistoriallisesta museosta ja tein kunnioittavan kierroksen kirjastossa, jonka Shakespeare-painoksen ja Africanan sanotaan painavan paljon kultaa. Mutta vähitellen täyttyi persoonallinen mittani, ei mahtunut enää pisaraakaan lisää, ja annoin kuuden maailmanosan kansanelämän, joka satamassa vallitsee, niellä itseni.
Kaupungista lähtiessämme puhalsi matkani ensimäinen myrskytuuli. Kapin nimihän ei ollutkaan alunpitäen sellainen, miksi Portugalin Joan II sen risti. Vanhimmissa kartoissa luetaan "Capo di Diab". Saldanha antoi niemelle nimen Cabo Tormentoso, myrskyinen. Ja muistoksi siitä kalvensi sataman ulappa tänä iltana monet posket.
Mutta terveet pelastuneet seisoivat huojuvassa rivissä imien appelsiinejä, kun kahdentoista apostolin vuori etelässä ja Spitaalisten saari pohjoisessa todisti kulkuamme hyökyjen läpi. Ilta oli meidät jo saavuttanut, Robben Islandin majakka oli sivuutettu, ja muistoista täysin sieluin erosimme tuosta unohtumattomasta päivästä.
Oli pilkkoisen pimeä silloin, kun Cape Agulhas väistyi ohitse. Se on Afrikan eteläisin niemi. Meri, jota huominen aurinkomme oli valaiseva, oli Indian valtameri.
X.
MOÇAMBIQUE-VIRRALLA.
Noin sata vuotta sitten hallitsi Kap-koloniaa kuvernööri Donkin. Hänellä oli nuori, kaunis ja älykäs vaimo, lady Elizabeth, Yorkin tuomiorovastin tytär. Aiottiin perustaa uusi englantilainen satamakaupunki Kapin itäpuolella olevalle rikkaalle rannikolle, ja kuvernöörin asia oli antaa sille nimi. Mutta samoihin aikoihin sairastui hänen ladynsä, riutui ja kuoli. Ja silloin pystytti mies hänen muistomerkikseen nimen. Kaupungista tuli Port Elizabeth.
Me laskimme ankkuriin kauas kaupungin edustalle ja saimme katsella sitä pari tuntia matkan päästä. Se on yleismallinen englantilainen pikkukaupunki ja saattaisi sen, mitä maisemaan, rakennustyyppeihin ja koko olemukseen tulee, aivan luontevasti sijoittaa Kanaalin tai Pohjanmeren rannalle. Vihdoin nouti satamapursi Talana meidät ja vilkkaiden merisikain ja unteloiden medusain välitse puskimme erästä laituria kohti, joita Port Elizabeth ojentaa kolme avoimelta rannaltaan suoraan ulapalle.
Taborassa ollessamme oli valtameri tuntunut sileältä kuin puhdas linoleumimatto. Mutta kun satamapurresta oli noustava, näytti seikka toisenlaiselta. Juuri, kun päästiin laitalaiturin tasalle, töytäsivät aallot meidät etäälle portaista ja joko metrin sitä ylemmäksi taikka alemmaksi. Onneksi oli niillä siellä nokkela, solmuisesta köydestä tehty laitos, joka riippui irtaallaan alas vaakasuorasta rautatelineestä sillalta. Kun iski kyntensä pariin tuollaiseen köyteen, saattoi niiden avulla koska tahansa keikahtaa nopeasti ylös portaille, jossa lujat kädet ottivat tulijan vastaan. Sillä tavalla pääsimme sittenkin mukavasti maihin, yksinpä pieni, pyöreä rouva Hartmannkin, jonka ominaisuus on huutaa kaikissa elämänvaiheissa apua. Hänen joviaalinen miehensä näyttää tosin jo kauan sitten lakanneen antamasta itseensä vaikuttaa. Mutta rouvalla on näköpiirissä aina joku uusi herra, sillä Jumalahan suojaa alinomaa kedon liljaa.
Tuskin olimme ehtineet rannalle, niin näimme plakaatteja, joissa julistettiin, että strutsin sulkain hinta vähän ennen meidän tuloamme oli alentunut 40 prosenttia, joten meille suotiin onni kohta tehdä aivan erinomaisia ostoja. Oletan, että tässä niinkuin monessa muussakin alennusmyynnissä alkuperäinen hinta oli samassa suhteessa koroitettu, ettei hyppäys turmelisi ostajaa. Osa seurueesta pujahti silti lähimpään hatunsulka-kauppaan, heidän joukossaan myöskin rouva Hartmann, joka ehti kumminkin sillävälin pari kertaa kuolla, kun eräs neekeri ohimennessään sattui häneen koskettamaan.
Port Elizabeth on pitkä mäenrinne, ja on siellä vaakasuora pääkatu ja parikymmentä poikkikujaa, jyrkkiä kuin Jaakopin tikapuut Dorén mukaan. Erästä sellaista myöten jaksaa kuitenkin raitiovaunu hinautua ylös, ja se on miellyttävä seikka, sillä ylimmällä mäellä vihertää suuri puisto, jossa puut paussia pitämättä suhisevat ja pohjolasta tullut saa ensi kertaa nähdä kolibrien lehdistössä kimmaltelevan.
Erään suurehkon rakennuksen seinässä oli kilpi: Museo. Kolmikko, jäseninä miljoonaliike, "Rudolph Herzogs Africahausin" johtaja hra Beuster, nyt matkalla Svakopista Dar-es-salamiin, sanomalehtimies ja kolmenkymmenen saksalaisen lehden kirje-leverantööri Sachers, sekä lopuksi minä, päätimme astua sisälle. Ensimäinen vaikutelma oli ällistyttävä. Tulimme leveälle parvelle, joka ympäröi suunnatonta hallia. Hallin ja osaksi parvenkin lattia oli peitetty lampaanvilla-paaleilla, hienointa angoraa. Museo — niin, se oli meille uutta tyyppiä, opettavainen kyllä.
Kiertäessä ja katsellessa, jolloin ei ainoaakaan ihmistä näkynyt, selvisi, että olimme Port Elizabethin tavarapörssissä. Kaupunki on maailman suurin strutsinhöyhen-keskusta ja suurimpia hienon lampaanvillan keskustoja.
Mutta museo? Puoliavoimesta ovesta kuulsi jokin täytetyn näköinen eläin. Me kiiruhdimme sinne ja aivan oikein: kaksi pörssitalon salia oli täpötäynnä nähtävyyksiä. Siellä oli papukaijoja, pussirottia ja haikaloja, norsunluuta, merimetsoja ja Python-käärmeitä, mineraaleja ja kaivoskuokkia, jalopeuroja ja vanhoja sanomalehtiä. Keskeltä jotakin elukkajoukkoa tuijotteli Hadrianuksen pää, jäljennös erään tunnetun britannialaisen löydön mukaan. Ällistyneempää keisari-ilmettä en saata kuvitella. "Mehercle, mitä minulla on näiden elukkain seassa tekemistä?"
Mitä näihin viimemainittuihin tulee, tuotti museo minulle yllätyksen, jonkalaista ainakaan minun sieluni ei ole ennen kokenut. Juuri kun tarkastelin noita lukuisia kaappeja ja niiden monia preparoituja eläimiä, suvaitsi nimittäin eräs täytetty eläin, noin kaniinin kokoinen mungooni, kääntää päätään ja katsella minua.
Ei ollut epäilystäkään, että hän teki sen, sillä hän iski vielä pari kertaa silmääkin.
Olisi ollut arvokasta saada juuri silloin siitä valokuva. Aivoissani kulkivat ristiin rastiin lukemattomat avuttomat kuvitelmat ja niistä oli konkreettisinta se, että Herzogin liike oli eilisiltana tarjonnut minulle Braunebergeriä. Tosin ei suinkaan raskasta moselia, mutta joka tapauksessa viiniä. Mutta sehän tapahtui jo eilen.
Ja tänään käänsi täytetty faaraokissa Port Elizabethin museossa minut älytessään päätänsä. Minulle ei ole tuntematon asia, että olen joskus elämässäni käyttäytynyt omituisesti. Että olin sellainen eriskummallisuus, tuntui kuitenkin tukalalta.
Vilkaisin toisaalle, katselin pitkää käärmeen luurankoa, aloin laskea sen kylkiluita, ehdin kahteensataan, mutta sitten täytyi minun jälleen vilkua siihen piruun.
Nyt se seisoi takajaloillaan, etukäpälät lasia vasten.
Tämä suora mahdottomuus sai minut jälleen tasapainoon. Ja silloin huomasin, että museon johtaja oli taitavasti pistellyt sinne tänne kuolleen eläinmaailman joukkoon häkkejä, joissa oli pieniä eläviäkin metsäneläimiä. Ilmestyksen ja sen ympäristön välillä oli oikeastaan seinät, mutta sen huomasin minä vasta myöhemmin.
Siinä hiljalleen oli Port Elizabeth antanut meille kaikki, mitä muutamassa tunnissa antaa voi, ja me lähenimme taas meren rantaa. Siellä näytti kaikki muuttuneelta, nousuveden aika oli tullut ja melkoiset aallot vyöryivät rantatietä kohti. Laiturilla seisoi Hartmannin herrasväki ostoskääryineen ja huolestuneiden näköisinä. Satamapursi keikkui sillan päässä.
Sain kuulla, että Kapin parlamentti oli äskettäin myöntänyt noin 40 miljoonaa markkaa aallonmurtajan rakentamiseksi Port Elizabethiin. Eteläisin silta rakennetaan kolme kertaa nykyistään pitemmäksi, se on jatkuva kaarena pohjoista kohti ja jättävä kapean avoväylän pohjoisimman sillan kohdalle. Näin suunnitellun sataman pinta-ala tulee olemaan kaksi kertaa niin suuri kuin Cape townin satama ja tuottaa se laivakululle tällä turvattomalla, mutta arvokkaalla rannikolla suunnattomia etuja. Kaupungissa on nykyään 30,000 asukasta, mutta väestön oletetaan lähivuosina nopeasti lisääntyvän.
Satamansuu on muuten jo melkein nelisatavuotinen ankkuripaikka, jota merimiesten kesken kutsutaan Algoa Bayksi. Ylempänä Lourenço Marquezin lähistöllä on Delagoa Bay. Nämä kaksi nimeä ovat yhteydessä portugalilaisten vanhan ja yhä vieläkin säilyneen etu-indialaisen alueen kanssa, nimittäin Goan, jonka Albuquerque vuonna 1515 valloitti. Kun hänen miehensä purjehtivat Goaan päin, "al Goa", viivähtivät he hetkisen täällä. Kun he palasivat sieltä, "de la Goa", pysähtyivät he toiseen ja parempaan poukamaan. (Artikkelit eivät ole sopusoinnussa, mutta sen seikan selvittäkööt kieliniekat.)
Juuri hetkellä, jolloin meitä lähdettiin viemään laivaan, kulki sillankorvalla kolme mustaihoista kantaen reklaamikilpeä:
"Polttakaa erinomaista paperossia 606."
Se oli aivan omalaatuisensa tupakan nimi. Mitä mainioita ominaisuuksia ovela tehtailija oli osannut antaa tavaralleen, en tiedä, ja valitan, etten ennättänyt hankkia yhtä laatikkoa tuodakseni sen kotiin ja näyttääkseni.
Paremminkin kuolleena kuin elävänä ja enemmän kirkuvana kuin kuolleena lepäili M:me Hartmann sangen monessa sylissä kuljetuspurressa, joka keikkui tosiaan niin, että vuoroin näki pelkkää taivasta, vuoroin pelkkää vettä ja ainoastaan vilauksittain odottavaa laivaamme. Kun madamea viimeinkin autettiin ylös amiraaliportaista, hoitelin minä siinä tilaisuudessa esiinpistävää vasempaa kenkää, joka uhkaili naamaani. Hänen muuta minuuttaan kantoi puolitusinaa toisia ritareita, jotka omain sanainsa mukaan kutittivat häntä koko matkan portaita ylös, mikä kuuluu olevan roima lääke meritautia vastaan. Jos minäkin olisin sen tiennyt, ei minun olisi ollut lainkaan vaikeaa hellittää hiukan tuota kenkää ja hivutella hellästi hänen keijukaismaisia jalkapohjiaan. Mutta ensimäisen Afrikan-matkan tekijä ei tunne vielä kaikkia temppuja.
Seuraavana aamuna seisoimme taas uuden kaupungin edustalla, jolla on kolme nimeä. Virallisesti on sen nimi East London, käytännössä Buffalo Harbour ja tuttujen kesken Penmore. Keskimmäinen johtuu pienestä virrasta, Buffalo Riveristä, joka yhtyy korkeain rantain uomassa idyllisesti mereen ja antaa laituripaikkoja pienille laivoille. Tabora ei mennyt satamaan ja päällystö teki meille tiettäväksi, että se, joka menee maihin, saa tehdä sen omalla vastuullaan. On nimittäin sattunut, etteivät matkustajat maihin mentyään ole päässeet sieltä takaisin laivaan, siitä syystä, että merenkäynti oli lisääntynyt sillävälin kuljetusmahdollisuusasteikon yläpuolelle. Myöskin Svakopmundissa kuuluu näin tapahtuvan melkoisen usein.
Maihinlasku-tavasta voi arvata, että täällä voidaan siinä suhteessa joutua melkoisen oikullisiin pulmiin. Lounaassa laskettiin uhrit vintturilla alas avonaisessa karossissa, täällä sitävastoin miehenkorkuisessa, lujassa sylinterinmuotoisessa korissa, jonka kupeessa on ovi.
East Londonilla on oikeus ylpeillä nimellään siinä suhteessa, että Buffalo River on tosiaan Etelä-Afrikan Thames. Täällä pidetään suuria souturegattoja, joiden tulokset lennätetään yksityiskohdin kaabelitietä Lontooseen, Australiaan ja Canadaan. Tämä lisäys tietoihini pakotti minut vielä kerran kohottamaan kaukoputkeni ja tarkastelemaan yhä lisääntyvällä kunnioituksella virran suuta. Cambridge, Oxford, kilpasoutuveneet, Old England — — Old England forever! Eläköön vanha Englanti!
Matka yhä koillista kohti oli rauhaa tuottava ja kaunis. Koko välillä Capista Port Nataniin näkyy rannikko aivan selvästi kaiken päivää. Ja vaikka siinä ei olekaan mitään erikoisen vaihtelevaa — pelkkiä hietikoita ja aukeita vuoria — niin piirtävät kuitenkin pensastot ja viidakot vyön elävää vihreyttä kumpujen rinteille, eikä siellä missään puuttuisi halua pistäytyä maihin pienelle pic-nicille. Paikka paikoin loistaa hyökyjen vaahto rannalla kuin tuhannen yhtaikaa lentoon pyrkivän tiiran siivet, toisin kohdin taas syöksyy jostakin kallionkolosta vesisuihku yli metsänharjan, ja tuntuu kuin olisi viisitoistavuotias ja haluaisi rientää alastomana tuohon ryöppyyn. Riemu seuraa näitä kesyttömiä rantoja.
Ja kun katselee kauan niitä, niin muodostuu auringonpaisteessa eteesi parvi neitoja, joilla on musta hipiä ja uumissa haikalan evä, se kuva kuultaa vakavankauniina hyökyvallien taustaa vastaan, ja matkaaja joutuu muistelemaan tuota Ithakan miestä, joka pelkäsi rantain laulua.
Monikin laiva kohtasi näillä vesillä meitä, ja jo varhain illalla kulki kahden puolen ohitsemme ikäänkuin harva karnevaalisaattue: huippulyhdyt, värilliset laternat ja valaistuja hytti-ikkunoita rivittäin. Eräät laivoista puhelivat keskenään optillisella telegraafilla muutaman sanan ja katsoja mietti mielessään, mitä nuo tiheään toisiaan seuraavat valontuikahdukset merkitsivät.
Kun auringonlaskun purppura oli mantereella hämärtynyt harmaaksi eikä ääriviivoja enää voinut eroittaa, syttyi lännessä ikäänkuin tulipaloja. Epävakainen hehkuviiva, joka näytti tuulessa loimahtelevan tuleen ja jälleen melkein sammuvan. Monilla paikoin. Lyhyitä viivoja ja pitempiä. Hämärän henkien ilve-kuvia kulkevain laivain Morse-puheluista.
Mitä tämä merkitsi, tiesi eräs välikannen matruusi: kafferien metsätulia.
Ranta ei siis kadonnutkaan, se virkosi eräänlaiseen uuteen eloon. Nyt tiesin, että mustat olennot juoksivat laulaen siellä tulessa loimuavain puitten ympärillä ja linnut lentelivät liekkeihin. Päivällä olivat ainoastaan jotkut pienoiset cumulus-sauhut saaneet ihmisen luulemaan, että tuolla hiljaisen ja tyhjän metsän takana näkyi pilviä.
Afrika lähettää viestejään äärimmälle meren rannalle. Savannien matava tulikukka kuvastuu mereen.
XI.
VASCON JOULUAATTO-LAHDESSA.
Kun lähestyy Durbania, täytyy oppia tuntemaan viisi sanaa: Bluff, Point, Town, Beach ja Amanzimtoti. Niiden ympärillä pyörii elämä tuossa oivassa kaupungissa. Nuo neljä ensimäistä on helppo muistaa, viides vaatii lahjoja.
Bluff ei ole laisinkaan sitä, miksi joku lukija ehkä sitä kuvittelee, vaan erään korkean metsäisen vuoriharjanteen nimi, jonka äärimmällä kärjellä on majakka ja joka reliifineen painuu ainaiseksi mieleemme Port Natalin vartiana. Se ystävämme, johon jo usein olemme turvanneet, nim. Vasco da Gama, purjehti tänne pelkästä uteliaisuudesta vuonna 1487 Kristuksen syntymän jälkeen, löysi suuren, kauniin sataman ja antoi sen nimeksi Porto Natale. Maan nykyisessä nimessä Natal pitäisi siis koron oikeastaan olla toisella tavulla.
Point on niemi, joka puskee rannikosta vinosti merelle Bluffia kohti ja ympäröi sen kanssa satamaa kehäänsä. Pointin sisäpuolella kiertävät laiturit, erinomaisine nostoranoineen, joita on parikymmentä yhdessä rivissä ja raiteille rakennettuina. Pointista on niinollen tullut vähitellen sataman kokonaisnimi. Lahti on sangen laaja ja vasta ainoastaan murto-osalta käytetty. Laskuveden aikana näkee siinä särkkiä, jotka kohoavat yli rasvatyynen pinnan. Saattaa ajankulkua huomaamatta seisoa pari tuntia kansikaiteeseen nojaten katselemassa pitkin veden pintaa. Suuressa kaaressa on tuolla mangrove-ryhmiä, yksinäisiä taloja, tasankoja ja kauas haipuvia ylänköpolkuja. Bluffin tumman harjun taustalle piirtyy kolme englantilaista risteilijää, jotka ovat ankkurissa, yhdessä niistä on amiraalilippu. Tuossa lähellä, lahden hopeanharmaan kalvon alla kellii keltaisia ja oranssinvärisiä möhkyjä: medusoja, jotka heiluttelevat hitaasti limaisia kehojaan. Ne vaikuttavat melkein massiiveilta, ovat suuria kuin kurpitsat ja merkillisen vastenmielisiä, näennäisen orgaanittomia kun ovat. Mieluummin näkisi kiemurtelevia octopuksen pääjalkaisen lonkerolta kuin näitä plasmakupuja, joita on mahdoton määritellä ja jotka eivät koskaan ilmaise, mikä niillä on mielessä.
Mutta vielä parista muusta lahden asukkaasta on tässä puhuttava. Merisika töytäilee siellä kuin kotonaan ainakin, hupaisesti ja tungetellen aivan pitkin laivan kuvetta, ja varsinkin soutuveneitten vieressä, joiden neekerit koettavat niitä pieksää airoilla ja puoshaoilla. Paljoa tuhmemman luontoinen on "the beagle shark", koirahai. Suoraan, hiljaa ja nopeasti viiltää se veden pintaa taaksepäin vinolla, suipolla selkäevällään, joka luo pieniä kuohulaineita ja jättää rivin rakkoja veteen. Missä se liikkuu, tuntuu vaikeneva selkä tulevan entistään hiljaisemmaksi. Merisika on kadonnut, ja kaikki näyttää ikäänkuin henkeään pidättävän. Sitten vaipuu tuo musta merirosvonlippu yhtäkkiä — odotetaan sitä jälleen — joskus se nousee taas näkyville melkoisen kaukana, joskus ei enää. Beagle shark on luultavasti viuhkinut takaisin merelle, jonka rannoilla lapset uivat ja laivamiehiäkin veteen putoo, harvoin, mutta hartaasti.
Town ei ole koko kaupunki, vaan määrätty osa siitä, tori kaupungintalon ja postin edustalla. Jos sanoo ajurille Town, joutuu aina sinne.
Ajurilla ei tarkoiteta kumminkaan vuokra-ajuria, eikä taksametrichauffeuriä, vaan erästä mustanruskeaa olentoa, joka vetää perässään kaksipyöräisiä rattaita, n.s. rickshaa. Tahdon heti selittää, että ricksha kirjoitetaan yhtä monella tavalla kuin Shakespeare. Jollakin japanilaiseen vivahtavalla tavalla kirjoitetaan riksha, rikshah, rikhsha, rikshaw j.n.e. ja koko sarja taas uudestaan myös ck:lla. Natalissa käytetään useimmiten muotoa "ricksha", jota minä kaikessa vaatimattomuudessa tässä suosin.
Pointissa vaanii tulijoita pitkä boy-rivi, joilla on pukuna puhvelinsarvet, indianin sulkia, karttuuniröijyt, uimahousut ja valkeat sukat. Viimemainitut eivät ole lankaiset, vaan maalatut suorastaan omistajainsa koipiin, ulottuen puoliväliin pohkeita ja ollen usein kuvioilla kaunistetut. Kun matkustaja lähtee maihin, ryntää häntä vastaan noin 15 moista hirviötä, vetäen keveitä kärryjä, joissa on metrinkorkuiset pyörät, istuin, jolle mahtuu kaksi henkeä vierekkäin, sekä takana rautainen, pienellä varmuusrissalla varustettu tanko, joka estää ajoneuvoja keikahtamasta nurin taaksepäin. Puolimatkassa vastustaa tuota hurjaa joukkoa vielä hurjempi järjestysvalta, nimittäin musta poliisi. Hänellä on vyöllä sapeli, oikeassa kädessä batongi ja vasemmassa leveällä ja kirkkaalla keihäänkärjellä varustettu sauva. Hän huutaa hirmuisesti, heiluttaa ricksha-poikien edessä kaikkia aseitaan yhtaikaa, valitsee jonkun heistä saaliikseen ja ajaa muut 14 takaisin.
Kun on asettunut rattaille ja sanonut Town, johon tuo ruskeanmusta vastaa "Yes", sangen miedolla s:llä, tarttuu hän aisoihin, niin pitkän matkan päästä takaa kuin mahdollista, ja lähtee menemään, soljuvaa vauhtia ei varsin kovaa, mutta sangen tasaista, noudattaen suunnilleen kohtuullista vuokra-ajurin tahtia. Miehen takalisto on aivan kuskattavan nenän alla ja vankat lantiot heiluvat kuin hyvän puhdasrotuisen hevosen. Vetäjät ovat enimmäkseen zulukaffereita ja he ovat roimaa kansaa. Tuollainen rickshajuhta vetää yhtaikaa jopa neljäkin henkeä ja kulkee silti yhä samaa säännöllistä hölkkäravia. Mutta kun rattailta laskeudutaan ja maksetaan, näkee hiestä, joka helmeilee hänen mustilla kasvoillaan, että työtä se sittenkin oli.
Loivassa alamäessä muuttaa boy asentoa ja painaa nyt koko kyynärvartensa aisaa vasten. Tästä muutoksesta ilmoittaa hän oikeaan ranteesen sidotulla kulkusella, sillä nyt kallistuvat rattaat yhtäkkiä taaksepäin ja silloin tulee olla varuillaan. Suuremmissa alamäissä menee ricksha nopeammin kuin boy jaksaa juosta. Silloin tekee hän jonkinlaisia lentoaskeleita tai hylkää maaemon kokonaan ja riippuu kyykkyasennossa ilmassa ja antaa avuttomasti taaksepäin kellistettyjen vietäväinsä nauttia varmuusrissan tuimasta kirskunasta maata vasten.
Durban tekee kauttaaltaan kunnollisesti ja hyvässä merkityksessä europalaisen järjestelmän mukaan hallitun kaupungin vaikutuksen — vaikka siellä aivan vilisee indialaisia ja kaffereja. Jos astuu kaupungintalon konserttisaliin ja näkee sen takaseinustalla olevat valtavat urut ja nuo 3,000 istumapaikkaa, jotka ovat täynnä hyvin puettua yleisöä, ja nauttii koko-illan ohjelman ensiluokkaista musiikkia, soolokappaleita, kuoroja, oratoorio-sävellyksiä, symfoonisia numeroita, niin liittyy ulkonaisen vaikutelman lisäksi vielä parhain, mitä englantilainen kultuuri voi antaa. Kun istuin siellä suljetuin silmin ja kuuntelin urkujen pauhinaa ja viulujen laulua, tuntui sitten eriskummalliselta yhdistelmältä palata jälleen Afrika-käsitteeseen. Tosiaankin: South Africa is nota colony, it is white man's land, Etelä-Africa ei ole kolonia, se on valkoisen miehen maa.
Durban vaikuttaa paljoa enemmän Europalta kuin Cape town, johtuen osaksi luultavasti siitä, ettei luonto Durbanissa korosta niin suuressa määrin kuin edellämainitussa paikassa eksoottista, mutta varmasti myöskin suuresti siitä, että Durban on täydellisesti englantilainen. Capin kaupungissa elää boerien maalaishenki, siellä kuhisee malaijilaisia, siellä ovat neekerit julkeita ja hindut kouraantuntuvasti itsestään varmoja — kun taas moinen ei ole voinut tänne laisinkaan varsinaisesti juurtua, joskin Natalin väestön suhteet ovat: 100,000 valkoihoista, 120,000 indialaista ja 1,000,000 neekeriä.
Boereista puheen tullen on mielenkiintoista tietää, että sen jälkeen, kun etelä-afrikalainen unioni muodostettiin, on englannin- ja hollanninkielten tasa-arvoisuus täysin virallisesti toteutettu sellaisissakin liittovaltion osissa, joissa se ei olisi tarpeen vaatima, niinkuin esim. Natalissa. Jokaisella Durbanin postissa tai lennätinkonttorissa käyjällä on oikeus vaatia, että asia selvitetään hänelle hollanninkielellä. Sen näkee nykyisistä postimerkeistäkin. Kuninkaan kuvan vasemmalla puolella on englantilainen ja oikealla hollantilainen teksti, ja matkaajan silmään pistää niissä hienoilla kirjaimilla laadittu vastine englantilaiseen sanaan "Revenue", nimittäin meille tuttu "Inkomst", odottamaton löytö brittiläisissä kruununpapereissa.
Beach. Se on merikylpylä, jonne pääsee kaupungin keskustasta viidessä minutissa. Aivan vapaasti eivät durbanilaiset voi käyttää mainioita hyökyaaltojaan, vaikka sesonki on yhtä pitkä kuin koko vuosi. Sillä haikalat pitävät alituista paraadia sen edustalla. Siitä syystä on sinne rakennettu yli 40,000 markan kustannuksilla suuri kehä rautaristikkoa, niin harva, että maininki pääsee melkein murtumatta vyörymään sisään, mutta tarpeeksi sakea pitämään piikkihammasta ulkopuolella.
Tämän varokeinon sisäpuolella Durban sitten kylpee. Herrat, naiset ja nuoriväki samassa keitossa. Lapsilla on sitäpaitsi kaksi omaa, suurta pulskima-allasta lähempänä rantaa, ja on tavattoman hauskaa katsella satojen pienokaisten hyörinää siellä, pienistä, tuskin jaloillaan pysyvistä tallukoista metrin pituisiin misseihin ja gentlemanneihin saakka.
Yhteiskylvyillä, joita usein niin tuimasti arvostellaan, ei ainakaan Durbanissa ole mitään frivoliteetin leimaa. Tosin näkee yhden jos toisenkin naisen koko veistoksena, mutta mahdollisen eroottisen vaikutuksen hävittää täydellisesti ja välittömästi se seikka, että hänet näkee samalla tulevaisuuden hahmossa, s.o. näkee hänen rakkaan mammansa, joka antaa samoin kokonaisena vartalokuvana Indian valtameren väkevien ryntäysten hyväillä itseään. Hänen vieressään seisoo samoin yhtä plastillisen väärentämättömänä rakas isä, ja kokonaisvaikutus on täydellisen herttainen.
Eristys- ja arkamielisiä naisia varten on oma, nuoralla eroitettu sektori tässä suuressa puolipyörössä, mutta laisinkaan ei huomaa maskuliinikatselijain, miesten tunnettujen esteettisten puuskain ajamana, kokoontuvan tälle alueelle tiheämmin joukoin kuin muuallekaan.
Kylpyaikana — klo 11 a.p. ja 3 i.p. — on alhaalla Beachissa tuhansittain ihmisiä. Ne, jotka eivät oleksi vedessä, kävelevät rantatiellä tai loikovat pitkissä riveissä mukavissa purjekangastuoleissa, joissa on aurinkokatokset, nauttien 2:sen South-Staffordshiren rykmentin oivallisesta soitosta, joka kaikuu baby-uimalain välissä olevasta paviljongista. Se on suuri torvijoukkue, noin 45 miestä, joilla on kaikenlaiset puupuhaltimet —. myöskin oboet ja fagotit — sekä kaksi bassoviulua. Punatakkiset nuorukaiset seisovat suorina kuin kepit ja käyttäytyvät kuin herrat.
Jos asettuu siellä johonkin lähimpänä olevaan teehuoneeseen, sekoittaa kuumanruskean annoksen hyvältä tuoksuvaa Mazavattee-teetä, katselee merta, väkeä ja taivasta ja kuuntelee Rigoletton vanhoja, kauniita säveleitä, niin täyttyypä onnen helposti kumoutuva pikari taas kukkuroilleen ja ihminen kohottaa onnellensa hiljaisen maljan.
Laskuveden aikana, jolloin suuret osat kylpypaikan rantamaa jää kuiville, pidetään hietikossa toisenlaista hauskaa. Lepotuoleja ristiin rastiin, niiden välissä kaikenikäisiä maassakellottajia: kakkaroita leipovia pienokaisia ja ukkoja piirtäviä vanhuksia, lihavia mulattiammoja, valko-ihoisine kapalolapsineen, pikavalokuvaajia, jotka tekevät shillingin maksusta höskin valmiiksi 90 sekunnissa, säkkipillinsoittajia, indialaisia ilveilijöitä ja taikureita.
Eräs viimemainitun laatuinen valmistautui tässä äskettäin esiintymään. Hän pyysi ystävällisesti herrasväkeä väistymään syrjään, tarvittiin näet muutama neliömetri avonaista alaa. Kaikki suostuivat hänen toivomukseensa paitsi eräs ankarasilmäinen täti, jolla oli suuret Victoria-kasvot. Hän ei antanut millään ehdolla siirtää tuoliaan pois paikaltaan, ja siten joutui hän istumaan yksinään suunnilleen tyhjän ellipsin toisessa polttopisteessä. Ja toiseen istuutui, jalat allensa ristiin pistäen, taikuri ja käytteli engelskaansa. Hän teki rahoja, munia, eläviä kyyhkysiä ja kaikkea, mitä repertoaari tarjoaa. Se kävi tulisella ponnella, ja kaikki seurasivat mielenkiinnolla hänen näytöksiään, — paitsi tuo Victoria-täti, joka tähtäsi suorassa kulmassa jäykästi sivullepäin, näkemättä tosin muuta kuin tiukkaan ahtautuneen ihmismuurin, joka oli jardin päässä hänen nenästään.
Nyt kävi mies käsiksi käärmekoriin, otti esille pari cobra-vanhusta ja laski ne matelemaan miten ne halusivat. Ne matelivat tätiä kohti.
Piirissä syntyi hiirenhiljaisuus. Kaikki odottivat suu raollaan, mitä tapahtuman piti, lapset peljästyneinä, vanhemmat salaista ihastustaan hilliten. Hindu istui hymyillen paikallaan ja piti kuulapilliä huulillaan.
Viimein huomasi Victoria, mitä oli tekeillä. Hän katsoi kieroon käärmeihin, päänsä asentoa muuttamatta, ja hänessä yhtyi suurenmoisesti pöyristys urhoollisuuteen, — hänen olisi jo nyt sietänyt saada kunniamerkki — mutta samassa alkoi indialainen soittaa pilliään. Nuo kaksi cobraa seisattuivat ja kääntyivät takaisin.
Täti lakkasi vilkumasta, hän tähtäsi jälleen suorassa kulmassa sivulleen, puhki ihmismuurin. Hän ei ollut antautunut. Ja soittajan edessä väsyneenä heiluvat käärmeet eivät enää yleisön mieltä kiinnittäneet.
Kulkiessani takaisin West-streetiä pitkin tuli minua vastaan muiden huvikävelijäin joukossa neljä norsua. Niistä oli kaksi indialaista, sivusmiehinä toiset kaksi afrikalaista, kaikilta torahampaat lyhyiksi sahattuina. Ne kulkivat täydessä rintamassa pitkin katua, ja kun raitiovaunu tuli, jakautuivat ne sopivasti sen kahden puolen ja yhtyivät sitten jälleen. Se näytti valtaavalta, sillä mitään ihmisolentoa, joka olisi niitä ohjannut, ei ollut.
Mutta yhtäkkiä syntyi katukäytävällä väen liikkeessä seisahdus, nuo neljä suur-herraa pysähtyivät ja vilkuivat hiukan levottomina ympärilleen. Silloin juoksi esiin laiha hindupoika, raippa kädessä. Hän oli pitkän matkan päästä seurannut eläimiä ja roimi niitä nyt kaikin voimin kintuille, sillä seurauksella, että ne huomattavasti tyytyväisinä ja hyvässä järjestyksessä jatkoivat matkaansa.
Amanzimtoti. Sen niminen on eräs virta, jonka suulle pääsee puolessatoista tunnissa Durbanista pohjoiseen vievällä ranta-rautatiellä. Sinne johdetaan aina muukalaiset, jotka tahtovat nähdä aarniometsää ja neekerielämää "in natura". Asemalta saa vuokrata venheen, ja sitten soudetaan mukavasti ylöspäin tuota pientä virtaa, jossa ainoastaan joku lehti tai katkaistu oksa ilmaisee veden liikuntaa. Rantojen viidakot riiputtavat lehviään kauas juuripaikkainsa ulkopuolelle ja muodostavat vihreän-hohtavia tunneleita, joissa tuoksuaa lahonneelta.
Firma Hertzog ja langattoman herra Haupt soutivat ja muut seurueesta olivat "siestalla". Meren pauhina, joka oli vähitellen hälventynyt heikoksi ja syväksi tremoloksi, vaikeni ja kaikki oli hyvin hiljaista. Ei papukaijoja, ei apinoita, ei antiloopien loittoa huutoa eikä leopardin karjuntaa. Ei siis mikään oikea aarniometsä. Mutta kokonaisuus oli kumminkin ihmeellisen koskettamatonta, kaksi-, kolme-, nelisata-vuotista.
Pian tultiin suureen kafferikraaliin. Se ei ollut oikeastaan mikään loistonumero. Sillä miehet olivat samanlaisia kuin kaupungissakin, ainoastaan nenäkkäämpiä, ikänaiset hirveitä nähdä ja nuoremmat ilmoittivat olevansa halukkaita yhdestä shillingistä hyeenaa kohti riisumaan vieraitten saapuessa yllepuetun röijyn — ehdotus, joka ei heidän kummakseen tehnyt mitään vaikutusta. Aikaisemmilla turisteilla oli kuudes aisti nähtävästi ollut kehittyneempi kuin Taboran herroilla.
Antaakseen valokuvata itsensä vaati tuo suloinen herrasväki 5 shillingiä. Lyhyesti sanoen: Amanzimtotin suureen ja kuuluisaan kafferikraaliin en neuvo ketään menemään. Silläkin on luonnollisesti ollut koskemattomuuden aikansa, mutta nyt se hirvittävästi "schtinkt". Virta on kaunis ja jää mieleen jonkin sellaisen esikartanona, jonka taustaporttia ei olisi pitänyt avata.
Toinen huviretkipaikka on hindulaiskylä Umgeni. Siellä on mahtava joen-uoma, jossa on putous ja niukasti vettä hiekkasärkkäin välissä sekä kaksi hyljättyä laivanankkuria. Ne lepäävät siinä kuin pari pitkän sadun aihetta, eikä kukaan taida sanoa, kuinka ja milloin ne ovat sinne joutuneet. Kuljeksin yksinäni rinteillä ja sokeriruoko-kedoilla ja ostin hedelmämurkinan kaupustelijalta nimeltä Hajeb Habeb Baux. Kauppaneuvoksetar istui trotoaarilla öljyten hiuksiaan.
Käydä kuuluisassa Marian Hillin trapistiluostarissa olisi kyllä ollut velvollisuuteni, mutta milloinkapa ihminen täyttää koko moraalisen ohjelmansa? Durbanissa oleskelun päivät, ei kolmea enemmän, vierivät ja katosivat kuin elohopea.
Luulenpa, että olisin tahtonut jäädä sinne pitkäksi aikaa. Ilmasto on Etelä-Afrikan kaikkein parhaita. Ihmiset näyttävät vapailta ja onnellisilta. Kun valaslaivat palaavat illan tullen valtamereltä, tuovat ne aina mukanaan sitä kaukaista raitista tuulta, joka paisutti aikain aamuna merirosvopäällikköjen purjeita. Me kaikki rakastuimme hiukan Durbaniin, ja minä uneksin jo huvilasta The Bluffin huipulla — suuresta, valkeasta huvilasta, jossa olisi mukavat tuolit ja miellyttäviä ihmisiä ja muille surmanluukut permannoissa.
XII.
KANSITARKASTUS.
"Olisiko herra klarinetti hyvä ja antaisi sen oxygenoolipullon olla paikoillaan."
Tämä omituinen neuvo, jonka eräs matkustava herra antoi muuanna heinäkuun aamuna vuonna 1914, 33 asteella eteläistä leveyttä, yhdelle laivan virkailijoista, vaatii ehkä selitystä. Niinkuin kaikissa kunnollisissa valtamerihotelleissa, on myöskin Taboralla orkesteri, kuten olen jo maininnut. Yleisen tavan mukaan askaroivat sen jäsenet musiikittomina aikoina muilla toimialoilla. Klarinetti siistii minun hyttiäni, ja hänellä on kuosina, vaikka hän muuten on täsmällinen, myllätä irtaimistoani. Eräänä pimeänä aamuna, jolloin meidät johdatettiin varhain vuoteista katselemaan jotakin eteläafrikalaista satamaa ja jolloin minä en välittänyt sytyttää tulta lamppuun, yllätin itseni aikeissa kaataa gummiarabikumia suuveteen. Klarinetti oli asettanut liimapurkin sille paikalle, mikä oli oxygenolille varustettu. Vaarallistahan se ei ollut, ja Herra tietää, mikä ajatus mahtoi piilläkään siinä, että olisin ehkä eksynyt liimaamaan kieleni kitalakeen kiinni. Mutta periaate vaati oikaisemaan. Klarinetti kumarsi.
Eräs kanssamatkustaja — hän lähti pois laivasta Kapissa — kertoi sitävastoin pyytäneensä kerran stewardiltaan jotakin pientä lisäpalvelusta. "Se ei kuulu minuun", vastasi mies, "minä olen pasuuna ja kapellimestari."
"Ehkä pasuuna on sitten hyvä ja pyytää kapellimestaria menemään hiiteen", vastasi hänelle kertoja.
Niin, asia on tosiaankin sillä tavalla, pasuunansoittaja on tällä laivalla musiikinjohtaja. Orkesterissa on paitsi häntä omat herrat kornettia, klarinettia, pianoa, bassoviulua ja kahta viulua varten. Kuumassa vyöhykkeessä, jossa käyrien on mahdoton pysyä klaverin kanssa samassa virityksessä, soittaa pianisti huilua.
Pasuunalla johtamisella on kyllä omat hyvät puolensa. Tuon soittimen heilutussäde on eräissä asennoissa huomattava, ja tunteellisissa kappaleissa piirtelee kiiltävä messinki kimmaltelevia kaaria, jotka puhuvat paljoa enemmän kuin tahtipuikon tai viulunkäyrän yksitoikkoiset liikkeet. Vielä mahtavammalta vaikuttaisi kyllä tahti- ja nyansiheilurina bassoviulu, mutta moisella tunnevoimalla varustettuja muusikkoja ei saa stewardin palkalla.
Vaikkei septetti ole kokoonpanoltaan aivan akadeeminen, soittaa se eräitä kappaleita nautittavasti. Jos sävellyksen painopiste on messinkipuhaltimissa, menestyy yritys parhaiten, sillä nuo kaksi torvimiestä puhaltavat moitteettomasti. Toisella viululla on sensijaan enemmän taipumusta halonhakkuuseen, ja klarinetin klaffit pitäisi öljytä.
Ihastuneet iltakuuntelijat — laivalla soitetaan joka ilta klo 1/2 9:stä alkaen — kustantavat joskus koko orkesterille tynnyri-olutta. Kun nuo kuohuvat lasit kannetaan keskellä pitkää numeroa paikalleen ja järjestetään septetin silmien eteen riviin pianon kannelle, on mielenkiintoista tarkata, kuinka — aivan Pavloffskin tutkimusten mukaisesti "Nesteen erittymisestä koirilla ruokahalua kiihoitettaessa" —, musikanttien suussa saliivin muodostuminen tulee nopeammaksi. Pasuunan täytyy ottaa vähän väliä irti vetokapula ja pudistaa sitä ja siihen toimitukseen sanoi jo pois lähtenyt matkatoverimme Oxybenz olevan sen syynä, että "henki loppui kapeasta putkesta". Ja tempon on tapana muuttua sellaisissa tiloissa kappaleen loppu-osassa siksi, mitä selostajat kutsuvat yltiöpäiseksi strettoksi.
Laivan henkilökunnasta puhuen ei sovi jättää mainitsematta Hassania ja Ali Noaa. Ensinmainittu on nuori, ei kaunis, mutta älykäs ja luotettava arabialainen, joka on apulaisena "hieno-keittiössä" ja kulkee usein tarjoilemassa erikoisuuksia. Minä olen nähnyt hänen kaatuvan päälaelleen salongin portaissa kantaessaan korkeaa lautaskekoa, ja nousevan ylös, itse huomattavasti haavoittuneena, mutta säilyttäen joka lautasen ehyenä. Hassan on mainio mies. Ali Noa taasen kuuluu suahelien suureen heimoon ja on pikimusta — jota neekerit harvoin ovat —, nauttii seitsemäätoista ikävuotta ja liikkuu puhtaan valkeassa puvussaan samalla niin sirosti ja kainosti, että luulisin hänen naisten kesken saavan todistuksen: "hirveän söötti". Ali Noa tarjoilee upseerikajutassa. Hän on virkku sielu. Kun poislähtenyt veli Kameralla kerran ohimennessään sanoi hänelle:
"Ali Noa, sinä olet sattunut tulemaan mustaksi", pysähtyi nuorukainen kohteliaasti ja kysyi:
"Kah, ja mitä minun on sinun mielestäsi sille tehtävä?"
Nyt, koska näen jälleen joutuneeni epistolaan kanssamatkustajista, täytynee muistaa, että kaikista europalaisista Taboran matkustajista minä yksinäni olen enää jäljellä. Yleisö on kokonaan muuttunut, eräät tulivat Lounaasen saakka, hyvä joukko Cape towniin, Port Elizabethiin ja Durbaniin. Englantilainen aines on nykyään enemmistönä ja siinä on eräitä miellyttäviä vanhoja herroja. Yksi heistä, mister Barroll, joka on asunut 37 vuotta East-Griqualandissa, on lyöttäytynyt ystävällisesti minun seuraani, koska hän huomasi kerran, että minäkin osaan ähkiä portaissa. Nyt puhuu hän intohimoisesti bronkitiksestaan ja kuinka se muuttaa luonnetta eri osissa Etelä-Afrikaa. Bedshuanamaa on seutu, jossa hän tuntee itsensä kahdeksaa vuotta nuoremmaksi, ja Lounais-Rhodesiassa löytyy eräs toinen paikka, jossa hän on kahdeksan vuotta nuorempi ja jossa hän kulkisi vaivatta minkälaisia portaita tahansa. "Mutta", lisää hän ja levittää käsiään, "Lounais-Rhodesiassa ei ole portaita." Ja sitten hän nauraa niin sydämellisesti, että yskä karkaa hänen kimppuunsa eikä hän voi pitkään aikaan virkkaa sanaakaan.
Eräs eno matkustaa puolisoineen. Vaimo on nuorenpuoleinen ja sangen vallaton. Toisen aamiaisen jälkeen on hänen tapana raahata mukanaan tyynyä ja tulla makaamaan salongin sohville, jotka eivät oikeastaan ole aiotut makaavia rouvia varten. Kun sitten istuu paraikaa selin häneen samassa huoneessa, rustaten kirjettä, ryntää hän seisoalleen ja huutaa:
"Hyvä Jumala, nyt minä taas näin unta pianosta, nyt minun täytyy mennä toiselle sohvalle!"
Jonka jälkeen hän häviää tyynyineen ja peljästyttää viiden minutin kuluttua jotakin muuta herraa toisessa huoneessa. Silloin hän on nähnyt unta pussielukasta.
Sveitsiläinenkin pari meillä on laivassa, ja romanialainen ja portugalilainen pari. Romanialainen, insinööri Philippe Tecluescu käsittelee kallista kameraa. Hän ottaa sangen taitavasti kuvia kuutamossa, vasten aurinkoa ja miten puolin tahansa, mutta niillä on se pieni ominaisuus, että hänen rouvansa, kylläkin kaunis, on niissä kaikissa. Näyttelyssä olisi näiden kuvain nimenä: "Rouva ja majakka", "Rouva ja hyökyaalto", "Rouva ja laivaan kapuava luotsi".
Olen aikaisemmin kertonut, että täällä on myöskin saksalainen sanomalehtimies, Heinz Sachers. Hän on miellyttävä, nuorehko herra, ja on nyt keinottelumatkalla. Erään iloisen luutnantti von Gusmannin, kinematografin ja säiliökynän seurassa samoaa hän nimittäin Saksan siirtomaita ja ottaa valtavat määrät filmejä. Viimeksi ovat he naruuttaneet sisäisen Lounaan alueella parituhatta km. härkävankkureissa, napanneet näköaloja kaukaisista farmeista, Lüderitzbuchtin takaisista timanttikaivoksista, ovambojen, hererojen ja hottentottien kotielämästä j.n.e. Nyt aikovat he jatkaa työtä Saksan Itä-Afrikassa, alkaen kauimpaa pohjoisesta Kilimandjaron seuduilta. Tarkoituksena on ansaita kuvilla kotimaassa rahaa. Hyvin mahdollista, että heidän tuotteensa saapuvat meille saakka. Sachers seuraisi mieluimmin kaikkialle pelkkänä neuvonantajana, mutta luulen, ettei se oikein kannata. Samallaikaa kirjoittaa hän siirtomaakirjeitä eräälle berliniläiselle toimistolle ja se maksaa hänelle 3,000 Rmk. kymmenestä lyhyestä artikkelista, jotka julaistaan 30:ssä lehdessä, niinkuin olen kertonut.
Luutnantti, joka tuli laivaan Lounaasta, lähti East Londonissa jälleen pieni matkareppu kädessä maihin, aikoen ottaa meidät, kuten hän sanoi, junalla kulkien kiinni Durbanissa. Mutta hän ei tullutkaan. Kompanjooni on kuitenkin aivan huoleton. "Kylläpähän nousee jossakin takaisin laivaan, missä lienee hummastelemassa."
Se on hauska kaksikko, nuo germaani-nuorukaiset, jotka elävät löysäläisen vapaata elämää ja tekevät samalla uljaasti ja ahkerasti työtä. Sachers lähettää sitäpaitsi matkaepistoloita eräihin aikakauskirjoihin. "Minun täytyy ansaita 3,000 Rmk. lisää saadakseni ensi vuonna filmata Kamerunin ja Togomaan".
Me perustimme musiikkihuoneeseen yhteisen toimiston. Laivalääkäri tulee silloin tällöin sinne ja haukkuu meitä, "viet—n kirjoittelijoita". Mutta se on ainoastaan kateutta, sillä miesparalla ei ole tekemistä mitään. Tässä eräänä päivänä sai hän vetää neekerin suusta hampaan ja hän säteili monta tuntia onnesta.
Myöskin helpoittaa häntä kiniinikapselien jakaminen. Ajattelevaiset meistä nauttivat nimittäin kiniiniä ehkäisevässä tarkoituksessa, koska lähenemme nyt parhaita malariarantoja. Ja kun minä olin kaksitoista vuotta sitten kuolla tuohon miellyttävään siukkuuteen, tertiana tyyppiä, olen minäkin nyt noita ajattelevia. Hyttysiä hyrrää jo hyteissämme, mutta ne eivät ole vielä niitä oikeita, Anopheles-lajia.
Sangen miellyttävä uusi matkatoveri on hra Otto Gerlach, ent. näyttelijä ja Saksan tunnetuimpia lausujia. Hän on jo 55-vuotias mies, mutta niin rivakka ja kestävä, että aivan säkenöi. Hän on nyt toisella suurella Afrikan-matkallaan. Hänkin toimii kirjeenvaihtajana — piirtäen sangen aistikkaita kirjeitä, päättäen parista, jotka sain nähdä, — ja ottaa 1,200 markan kamerallaan erinomaisia kuvia. Isänmaassaan tekee hän sitten kiertoretkiä — viimeiseen kuului 57 kaupunkia —, saa matkan korvatuksi ja vähän päällekin ja lähtee jälleen ulkomaille. Melkoinen vaiva hänen ikäiselleen miehelle. Mutta se ei näy häntä rasittavan, ja hän käsitti aivan vakavasti ehdotukseni, että me kahden lähtisimme jonkun vuoden päästä yhdessä etelämeri-retkelle.
On ihmeellisen hupaisaa kuulla Gerlachin kertovan teatterimuistojaan. Hän on kuulunut m.m. samaan seurueeseen kuin Maximilian Harden ennenkuin viimemainittu jätti näyttämön ja antautui valtiomieheksi, ja kertoo hänestä mitä mielenkiintoisimpia yksityiskohtia, joita useimmat varmaankaan eivät tunne. Hän on ollut myöskin Münchenin Deutsches-Theaterin vihkinäytännössä ja kuvailee tarkoin, mistä se johtui, että tuosta suuresta, kaivatusta taiteentemppelistä tuli se, miksi se melkein kohta muuttui — varieteehuoneisto. Hän kertoo ylen merkillisiä, kuvaavia asioita suurten näyttämöiden kulissientakaisista juonista ja lahjusjärjestelmästä, — lyhyesti sanoen, häiritsee yhden illanrauhan toisensa jälkeen, säpsähtää, kun klo lyö 11, mutta hänen täytyy vielä joku puolituntia jatkaa. On suoranainen taidenautinto kuunnella häntä. Hänen äänensä on yhä raikas ja sointuva. Kuulijoita on tavallisesti kolme: rva Tuaillon, Sachers ja minä, ja pöydällä seisoo kolme lasia punaviini-groggia. Rouva, jonka tässä mainitsin, on vanhahtava, sairaaloinen nainen, naimisissa erään keisarillisen hovi-kuvanveistäjän kanssa, muuten miellyttävä, hiljainen olento, joka rakastaa suurmatkoja ja valtameriä yhtä paljon kuin jo autuaasti kadonnut Mére Triple, vaikkei niin meluisalla tavalla.
Nuorena on Gerlach opiskellut kaksi vuotta Zürichin polyteknikossa ja hänellä on vielä Fiedlerin luennoilta tallella koonillisten sektsionien koko kauneusmaailma.
Olen hartaasti pyytänyt häntä kirjoittamaan muistelmansa ja julkaisemaan ne. "Ah, lieber Doctor, minä en pysty puskusille kustantajain kanssa." Mutta lieneehän sellaisiakin, joiden kanssa ei tarvitse olla puskusilla? "Niin, jos lienee, mutta missä?" Ja Hamletin eleellä hän tilaa poikkeus-groggin n:o 2.
Tohtori Ebert, bakterioloogi, jonka hallitus on lähettänyt Lounais-Afrikaan tutkimaan alinomaisia lavantauti-tapauksia ja Itä-Afrikaan erästä hevostautia, sanoo itse saaneensa unitaudin. Hän nukkuu nimittäin joka päivä päivällisen jälkeen ja vielä öilläkin. Me kysyimme häneltä, oliko hän jo nähnyt kärpäsen — Glossina palpalis, joka aiheuttaa tuon vaikean taudin, — ja hän tunnusti nähneensä niitä eräänä iltana kaksikin kappaletta, ne lensivät koko ajan yhdensuuntaisesti ravintolan ryyppypöydän kohdalla.
Mainittu herra kuuluu erääseen nelihenkiseen vapaitten seuraan, jonka jäseninä ovat: muuan pitkä asianajaja, hänen vaimonsa ja vaimon ystävätär, neiti Sophie Susanna v. Braun, ja tuo seura pitää pahempaa meteliä kuin koko muu laiva ynnä vintturit yhteensä. Viimeksi mainittu vallasnainen lähti ulkomaille tutkinnon suorittaneena sairaanhoitajattarena, mutta ei siellä astunutkaan virkaan, koska oli hauskempi olla ilman, ja palaa nyt osoitteella Napoli. Hänen erikoisalansa on kaadella pöytiä ja pudottaa kahvikannut permannolle, ja hän on stewardien kauhistus. Sophie Susanna jälleen on täydellä höyryllä rakastumassa bakteorioloogiin ja tämä puolestaan ei sano siihen "ei kiitos".
Niinpä on kaikki laivassa hyvässä kunnossa, ja lukijan suosiollisella avulla ryhdyn nyt jälleen Afrikanmatkaani, joka sipaisee tällä kohdalla uudestaan Portugalia, kolmannen ja huomattavimman kerran. Sillä tuolta kuultaa jo korkea, palavanpunainen ranta, jossa on ylimmillä rinteillä puutarhoja ja huviloita. Se on satamapaikka De la Goa Bay ja kaupunki on Lourenço Marques.
Viimemainittu nimi on oikeastaan erään kauppiaan ja merirosvon, joka ilmoitti vuonna 1544 pyssy kädessä seudun asukkaille, että he kuuluvat nyt hänen majesteetilleen Lusitanian kuninkaalle. Niihin, jotka eivät tätä heti ymmärtäneet, hän ampui pyssyllään reikiä.
Se teki seikan selväksi.