Suomenlahden salaisuus

6.
Jälkimaininkeja. Arvostelua, lupauksia ja venäläistä toveruutta.

Viivyin vain yhden päivän Viaporissa sitten kuin olin saanut varmuuden, että ainakin tältä syksyltä kaikki enemmät tutkimukset keskeytettäisiin, ja tyydyin kuolleeseen hylkeeseen jo tehtyjen tutkimusten tuloksena. Äkkiä syntyneet vaistoiset epäluuloni häipyivät vähitellen, kun näin pienen sukeltajakomennuskunnan ilmeet ja tutustuin linnoituksessa vallinneeseen yleiseen mielipiteeseen. Ei merkkiäkään, joka olisi antanut oikeutusta epäluuloilleni.

Ei oltu läheskään tyytyväisiä siihen odottamattomaan, viheliäiseen rasvapilkkujen aiheuttajaan, oli mahdotonta uskoa, että yksi ainoa kuollut hylje voisi erittää niin runsaasti rasvaa, mutta toisaalta oli hyväksyttävä se tosiseikka, että se oli ainoa todennäköinen aiheuttaja, mikä tähän asti oli löydetty.

Upseerien kesken oli vallalla se mielipide, että se runsas rasvamäärä, joka inhoittavalla lemullaan ja huomattavalla laajuudellaan ensin opasti jälleen heränneen huomion onnettomuuspaikalle, johtui varmaan Rusalkasta, varsinkin kun nämä tihkumiset taukosivat sen jälkeen kuin laivahylky oli kadonnut paikalta, mistä se pohjamittausten avulla oli löydetty. Myöhemmin nähdyt vähäisemmät rasvatäplät johtuivat osaksi nyt kauempana olevasta laivasta, osaksi myöskin kuolleesta hylkeestä.

Omasta puolestani minä sain järkevän epäilyni vain vaivoin pakotetuksi rauhoittumaan, mutta en tahtonut liioin uskoa, että minut oli ehdoin tahdoin johdettu harhaan, varsinkin kun hylje-komedia olisi silloin näytelty vain minulle. Ja minä olin kyllin vaatimaton pitämään itseäni liian vähäpätöisenä sellaiseen.

Joka tapauksessa juttu tuntui minusta peräti salaperäiseltä, enkä ollenkaan ihmettele venäläistä yleistä mielipidettä, joka epäilevästi hymyillen suhtautui sanomalehtien kertomuksiin kuolleesta hylkeestä. Mies mieheltä pidettiin eittämättömänä tosiasiana, että koko juttu oli ilveilyä. Siis samaa mitä minä olin löydöstä arvellut.

Kuinka asianlaita oikeastaan oli, ja kuinka paljon oli lupa epäillä?

Sitä ei edes sukeltajakomennuskunta voinut — tai tahtonut — minulle valaista. Kapteeni Vasuhin kuljeskeli kuin syvästi pettynyt ihminen, eikä minulla ollut vähäisintäkään syytä epäillä, ettei hän ollut pettynyt. Päinvastoin — monet seikat viittasivat siihen, ettei se ollut teeskentelyä.

Ikäänkuin olisi lukenut ajatukseni hän vei minut syrjemmälle upseeriklubissa nautitun päivällisen jälkeen, tarjosi minulle savukkeen ja huudahti aito-slaavilaisen eloisasti ja venäläisittäin olkapäitään kohauttaen:

"Niin — mitä nyt on tehtävä?"

Myönsin että hänen asemansa oli hieman vaikea, kun muisti kuinka kärsimättömästi yleinen mielipide odotteli Rusalka-tutkimusten tuloksia ja hämäräperäisen salaisuuden lopullista ratkaisua.

"Niin, mitä on tehtävä?" hän huudahti uudelleen. "Juttu on nyt käynyt kaksin verroin sotkuisemmaksi, vai kuinka?"

"Niin on", vastasin.

"Ja minä saan kestää sekä yleisen mielipiteen että toverieni epäluulot, sillä minähän olen johtanut viimeistä sukelluskomennuskuntaa."

Lienen päästänyt pilkahduksen omia epäilyksiäni pujahtamaan esille, sillä silmänräpäystä myöhemmin hän jatkoi innokkaasti:

"Olittehan itse mukana ja näitte koko hylkeennostannan. Jumalan kiitos! Olen oikein tyytyväinen, että voitte olla todistajani, te, vieras. Sillä meidän omiin vakuutteluihimme ei enää luoteta. Meriministeristön arvellaan panevan parhaansa salatakseen todelliset tulokset. Tiedän sen hyvin — pietarilaiset toverini ovat toki huolehtineet siitä, että saisin sen tietää. Ja kun he epäilevät meitä, mitä silloin yleinen mielipide tekeekään?" Minun kävi todella sääliksi kapteeni Vasuhinia, ja minä yritin lohduttaa häntä. Mutta hän keskeytti aikeeni kärsimättömällä kädenliikkeellä ja jatkoi:

"Ah, älkää sirotelko sipulia loheen! Tiedän varsin hyvin, että näin on laita, ja minä kiroan sitä hetkeä, jolloin sain meriministeristön määräyksen johtaa tutkimuksia. Ihminenhän minäkin olen, enkä pelkästään upseeri..."

Hänen täydellinen rehellinen epätoivonsa sai minut tyystin unohtamaan aiemmat epäluuloni, ja minä tunsin harrasta kiintymystä häneen. Tartuin pieneen liköörilasiini ja join hänen onnekseen tuntien kaikkea sitä sydämellisyyttä, jota on valmis osoittamaan kunnon toverille, joka kärsii syyttömästi. Minun harrastukseni liikutti kapteeni Vasuhinia syvästi, sen huomasin. Hän tarttui käteeni lämpimästi ja kiihkeästi kuin vain venäläiset voivat sen tehdä, katseli minua suoraan silmiin ja huudahti:

"Kiitos! Se teki minulle hyvää. Ette tiedä kuinka paljon merkitsee, kun löytää epäilyä ei vain vieraista, vaan läheisistä tovereistaankin."

Jää oli nyt vallan sulanut väliltämme. Kapteeni Vasuhin uskoi minulle, että hänen lähin toimenpiteensä yleisen mielipiteen rauhoittamiseksi ja vakuuttamiseksi siitä, että nuo oudonlaiset rasvaläikät todella johtuivat kuolleesta hylkeestä, olisi viedä hylje Helsinkiin ja upottaa se siellä pohjaan jälleen. Tällöin yleisö saisi omin silmin vakuuttautua, että paljon hälyä synnyttäneet rasvatäplät todella johtuivat siitä.

Mielestäni hänen suunnitelmansa oli mainio ja kannatin häntä innokkaasti. Mutta hän ei ollut läheskään varma, että se toimenpide voisi pestä meriministeristöä puhtaaksi epäilyksistä. Sillä epäluuloisiin ja tietämättömiin joukkoihin oli kerta kaikkiaan syöpynyt se käsitys, että tämä ministeristö ei ollut menetellyt avoimesti ja rehellisesti Rusalka-tutkimuksissa. Suurella yleisöllä ei ollut vähäisintäkään edellytystä voida arvostella tämäntapaista asiaa.

Keskeytin hänet hieman epäröiden, kerroin hänelle, kuinka kummallisesti amiraali Feodorov oli minua kohdellut ja lisäsin, että päättäen siitä, kuinka johtavassa asemassa oleva henkilö käyttäytyy, voi helposti arvailla mitä tahansa sen viraston toimista, kun korkea-arvoiset viranomaiset verhoutuivat salaperäisyyteen, mikä tietysti oli kuin öljyä tuleen ja sai heidän salaisia tekojaan jauhavat huhut kaksinkertaiseen vauhtiin.

"Amiraali Feodorov!" huudahti kapteeni Vasuhin. "Hän on vanha hupsu! Meillä on monta samanlaista patavanhoillisen virkavallan edustajaa. Heissä asuu hulluuteen vivahtava kiihko kätkeytyä salaperäisyyden ilmapiiriin, siten he muka tehoavat paremmin. Salaisilla hallitustoimilla on syvät juuret Venäjällä, ja nykyisin jokainen pikku virkamies luulee kehittyvänsä suureksi valtiomieheksi, jos hän vain osaa tekeytyä luoksepäästämättömäksi. Se on naurettavaa. Pelkkää vanhaa ränstynyttä virkavaltaista tapaa — ei muuta!"

Se oli terävintä arvostelua mitä olen venäläisen kuullut maastansa lausuvan, ja minä innostuin. Mutta kapteeni Vasuhin malttoi äkkiä mielensä ja jatkoi hillitysti ja tyynesti:

"Ei maksa vaivaa äkääntyä moisesta. Minä olen itse hupsu, joka annan tuollaisen kiihdyttää itseäni."

"Kaikkialla on epäkohtia", sanoin, "ja vapaassa Ranskassakin olemme kaukana mallikelpoisuudesta. En tahdo väittää, että virkavaltaisuus rehoittaa keskuudessamme, niin ei ole laita, mutta sen sijaan on muita epäkohtia, joita ei ole yhtään sen helpompi sietää."

"Jättäkäämme tämä asia", ehdotti kapteeni Vasuhin, ja hänen silmistään voi päättää, että hän katui äskeistä avomielisyyttään ja kiihkeyttään. "Amiraali Feodorov ei oikeastaan ole muita virkamiehiä pahempi. Hän on vain typerämpi ja itsepäisempi kuin monet muut ja tekee omasta tyhmyydestään hyveen. Ja siinä hän oikeastaan menettelee viisaasti...!" laukaisi katkeroitunut kapteeni viimeisen paradoksinsa.

Tämä keskustelu oli joka tapauksessa lähentänyt meitä toisiimme, ja minä esitin hänelle lopulta henkilökohtaisen pyynnön.

"Hyvä kapteeni, ettekö lupaisi lähettää minulle kirjeitse kaikki uutiset, joita saatte Rusalkasta? Cherbourgissa naureskellaan minulle epäonnistuneen Pohjan-matkani johdosta, mutta minä haluaisin todistaa, ettei se ollut turha ja että te itse olette tehneet kaiken voitavanne kysymyksen selvittämiseksi."

Kapteeni muuttui hetkeksi peräti miettiväiseksi eikä tuntunut olevan halukas suostumaan pyyntööni. Mutta kun jälleen kärtin samaa, hymähti hän suopeasti ja sanoi mielellään tekevänsä minulle tuon palveluksen. Minun olisi vain valmistuttava siihen, ettei hän voisi paljoakaan tiedoittaa, sillä asiain nykyisillään ollessa ei voitu muuta tehdä kuin odottaa, että ruoste lopulta syövyttäisi Rusalkan hajalle ja että se itse luovuttaisi salaisuutensa vuottavalle yleisölle rantalöytöinä. Mutta sitä saataisiin odotella vielä vuosi pari — ei ollut niinkään helppoa laskea päivää, jolloin harhaileva laivahylky iskeytyisi tavallista ankarammin johonkin vedenalaiseen kallioon ja jolloin sen salaisuutta suojaavat rautalevyt särkyisivät.

Joka tapauksessa olin saanut lupauksen, ja me vahvistimme sen kädenlyönnillä. Minun onnistui saada kapteeni Vasuhin lähtemään kerallani Helsinkiin ja hänen mukanaan hänen lähin miehensä, varsin nuori meriluutnantti, ja illallisilla, joka nautittiin, iloisen mielialan vallitessa, sain tämän jälkimäisenkin lupaamaan, että hän sähköttäisi minulle Cherbourgiin, heti kun jotakin uutta saataisiin selville Rusalkasta.

Mitä parhaalla tuulella ja sydämellisesti kättä lyöden erosin uusista ystävistäni varmana siitä, että he täyttäisivät lupauksensa. Sillä vaikka olinkin oppinut epäilemään venäläistä julkista ystävyyttä sanomalehti-kirjeenvaihtajia kohtaan, olin yhtä paljon oppinut luottamaan merimiespiirissä vallitsevaan toverihenkeen ja kaikkein enimmin henkilökohtaiseen ystävyyteen.

Venäläisillä on ehkä hieman omituinen virallinen käsitys oikeudesta ja totuudesta, mutta yksityisesti ja tovereina voi heihin luottaa paremmin kuin muihin eurooppalaisiin — kuten itämaalaisiin yleensä.

7.
Kotiutuminen. Uutteraa kirjeenvaihtoa ja mitä
hämmästyttävimpiä uutisia.

Cherbourgiin palattuani jouduin melkoisen pilan esineeksi. Ei ollut sitä upseeria, ei edes parasta ystävääni, joka ei olisi arvellut ovelien venäläisten huiputtaneen minua perinpohjaisesti, nämä kun näet eivät tietenkään halunneet ranskalaisten sekautuvan heidän yksityisiin merisotilaallisiin asioihinsa.

Sain kestää toverieni ja esimiesteni pilkan ja toivoin tulevaisuuteen. He saisivat vielä kerran nähdä, etten ollut kirjeenvaihtaja-matkaani tehnyt vallan turhan takia.

Ja aivan oikein — tuskin oli kahta viikkoa kulunut kuolleen hylkeen löydöstä, kun minä sain Tallinnasta yksityissähkösanoman, joka sisälsi peräti omituisia tietoja. Se kuului:

"Pelastusvyöllä varustettu meriupseerin ruumis löydetty Tallinnan läheltä. Vainajan huostassa olleet muistiinpanot osoittavat, että hän on Rusalkan miehiä. Upseeri itse on tuntematon, mutta ruumis on liian hyvin säilynyt, jotta se olisi voinut virua enemmän kuin vuoden meressä. Koko juttu käsittämätön. Lisää niin pian kuin häntä koskevat tutkimukset ovat lopetetut."

Sähkösanomassa ei ollut lähettäjän nimeä, ja ensi hetkessä epäilin, että ranskalaiset toverini, jotka tiesivät kuinka hartaasti odottelin tietoja, olivat sen piloillaan sommitelleet. Mutta huomasin heti, että se oli lähetetty Tallinnasta, ja minä tiesin, ettei siellä ollut ainoatakaan tuttavistani.

Siis, jälleen arvoituksellinen löytö, mutta paljon tähdellisempi kuin kuollut hylje! Kun lähemmin punnitsin sähkösanoman sisällystä, täytyi minun sentään tinkiä aika paljon toivomuksistani, että tuo maihin ajautunut kuollut upseeri — olkoon hänellä muistiinpanoja kuinka paljon tahansa — olisi jossakin yhteydessä Rusalka-jutun kanssa.

Hän oli tietysti jonkun muun laivan upseeri ja oli hukkunut vähintään vuotta myöhemmin, kuin Rusalkan miehistö. Surkuttelin tietysti miesrukkaa, mutta mitään todella syvää harrastusta hän ei minussa herättänyt.

Miksei sähkösanomassa ollut lähettäjänimeä? Ehkä se olikin vain väärä hälytys, jonka oli toimittanut henkilö, joka tunsi käyntini Pietarissa ja Viaporissa? Mutta minkävuoksi minua puijattaisiin moisella sensatiosähkösanomalla? Kellä oli sellaiseen harrastusta?

Moisia kysymyksiä risteili aivoissani, ja lopulta keksin järkevän vastauksen kaikkiin. Sähkösanoman oli lähettänyt joku upseerituttavani, joka ei ollut uskaltanut tai tahtonut panna siihen nimeään, sillä hän ei mielinyt vaarantaa itseään, jos näet hänen esimiestensä kuuluville tulisi, että hän oli omin lupinsa sähköttänyt rantalöydöstä hamaan Ranskaan saakka.

Niin oli laita, niin eikä toisin!

Yhtäkaikki, sähkösanoma sai minut melkoiseen jännitykseen, ja minä odottelin kärsimättömänä uusia tietoja. Kylläpä niitä saikin vuottaa. Vasta kolmea päivää myöhemmin saapui Pietarista seuraava sähkösanoma:

"Rannalle ajautunutta upseeria käsitteleviä tutkimuksia on tehty kaikessa hiljaisuudessa, jottei herätettäisi tarpeetonta huomiota ja uusia huhuja. Hänen paperinsa sisältävät mitä tärkeimpiä tietoja Rusalkan kohtalosta, mutta hän itse ei voi olla Rusalkan miehiä. Häntä arvellaan upseeriksi, joka hukkui viime suvena suoritettujen suurten tutkimusten aikana."

Allekirjoitusta ei nytkään.

Yhä sotkuisempaa, yhä salakähmäisempää! Upseeri, joka katosi viimesuvisten laajojen Rusalka-tutkimusten aikana, oli löydetty ruumiina, mutta häneltä oli tavattu joukko Rusalkan kohtaloa koskevia tärkeitä muistiinpanoja! Olisiko hän siis sukeltanut hakemaan näitä muistiinpanoja Suomenlahden pohjasta, mutta tässä puuhassaan hukkunut? Olin päästä pyörällä.

Kun olin hieman tointunut, istahdin kirjoittamaan pitkän kirjeen kapteeni Vasuhinille, mainitsin saamistani sähkösanomista, kiitin häntä niistä ja pyysin häntä kirjeitse lähettämään minulle seikkaperäisiä tietoja uudesta, salaperäisestä rantalöydöstä, joka tietysti kiinnitti mitä suurimmassa määrässä mieltäni.

Lähetettyäni kirjeen tunsin itseni tyynemmäksi. Nyt oli vain odotettava kapteeni Vasuhinin vastausta, joka valaisisi asian oikean laidan. Ellei sitä tulisi, tärvelisin aivoni mietiskelyillä, jotka olisivat vain tyhjiä arvailuja.

Noin viikon kuluttua saapuikin kapteeni Vasuhinin vastaus, mutta se herätti minussa uutta ällistystä. Kirje oli peräti lyhyt ja sisälsi seuraavaa:

"Parahin luutnantti Dubois!

Olen saanut kirjeenne, ja kiiruhdan vastaamaan heti, ettette joutuisi turhaan odottamaan. Minulla ei ole mitään kerrottavaa Tallinnan lähellä tehdystä eriskummaisesta rantalöydöstä, josta kirjeessänne puhutte. Minä en liioin ole lähettänyt teille sähkösanomia. Teillä on ilmeisesti muita ystäviä Pietarissa kuin minä. Teidän altis

kapteeni Vasuhin."

Mitä tämä merkitsi? Kuka siis oli sähkösanomat toimittanut? Kapteeni Vasuhin ja hänen ajutanttinsahan vain olivat luvanneet minulle hankkia tietoja Rusalkan vaiheista. Ketä minun siis oli niistä kiittäminen? Kaiken kaikkiaan pelkkää salakähmäisyyttä koko juttu?

Kyhäsin heti paikalla kolme uutta kirjettä Pietariin — yhden ensimäiselle luutnantille Vasuhin nuoremmalle, toisen luutnantti Wulffertille ja kolmannen kapteeni Vasuhinin aliluutnantille, johon olin tutustunut Viaporissa ja joka niinikään oli luvannut minulle lähettää tietoja.

Kaikissa kolmessa mainitsin saamistani sähkösanomista, kysyin, kertoivatko ne tosia ja pyysin selitystä koko juttuun. Sillä eihän voinut ajatella, että sähkösanomat olisivat saapuneet minulle ilmasta lentäen — minun oli varmaankin kiittäminen jotakuta heistä niistä mielenkiintoisista tiedoista, joita olin Venäjältä saanut.

Taas kului viikko. Sitten tuli kolme kirjettä, yksi kultakin venäläiseltä tuttavaltani, kaikissa jotenkin sama sisältö. Kukaan heistä ei ollut lähettänyt sähkösanomia, kukaan ei liioin voinut selittää minulle, kuinka asiat oikein olivat. Mutta kukaan ei myöskään väittänyt, että sähkösanomien tiedot olisivat vääriä, päinvastoin tuntui siltä, että he kaikessa hiljaisuudessa tunnustivat sähkösanomien sisällön oikeaksi. Ja jokainen lopetti kirjeensä, kuten kapteeni Vasuhinkin lauseeseen? "Teillä on ilmeisesti Pietarissa muita ystäviä kuin minä."

Kirjeet saivat tietysti minut enemmän uteliaaksi kuin viisaaksi. Olin yksinkertaisesti joutunut hämärien vehkeilyjen uhriksi, haluttiin kokeilla, kuinka kauan hyvänsuopaisuuttani ja herkkäuskoisuuttani kestäisi, tahdottiin kaiken kaikkiaan pitää minua narrina.

Suutahdin omaa herkkyyttäni ja päätin katkaista suhteeni venäläisiin ystäviini, koska he huvittelivat pitämällä minua vehkeilyjensä uhrina. Ja samalla olin tyytyväinen itseeni sen johdosta, että olin sähkösanomat säilyttänyt omana salaisuutenani. Jos olisin niistä jutellut tovereilleni, olisin nyt saanut kestää heidän rajatonta naljailuaan, kun ei mitään lähempää selvää saataisikaan Tallinnan lähellä viimeksi tehdystä salaperäisestä rantalöydöstä.

Silloin sain — joitakuita päiviä viimeksi tulleiden kirjeiden jälkeen ja Aleksanteri III:n kuoleman ja Venäjän maansurun aikoihin — painavan, kirjoihin merkityn postilähetyksen Pietarista. Itsestään selvää, että tulin uteliaaksi. Huomasin paketin koosta, että siinä oli papereita tai kirjoja, enkä siis pelännyt sen sisältävän helvetinkonetta, jonka tehtävänä oli vaijentaa minut ikiajoiksi sen johdosta mitä jo tiesin omituisesta Rusalka-jutusta. Paketin lähettäjäksi oli venäläisin kirjaimin merkitty jokin aivan epäselvä nimi. Muutoin kyllä olin mestari saamaan selvän venäläisistä kirjaimista.

Lähetin pois kirjeentuojan ja irroitin paketin huolellisesti kiedotut purjenuorasiteet. Esille tuli paperitukku, joka oli kirjoitettu täyteen tiheää pientä käsialaa, ja päällimmäisenä oli minulle osoitettu kirje. Sujuvalla, virheettömällä ranskalla tuo epäselvä nimimerkki selitti mitä paketti sisälsi. Kirje kuului:

"Korkeastikunnioitettava herra luutnantti:

"Otan itselleni edelleen vapauden pitää Teidät niiden tapahtumien tasalla, jotka ovat yhteydessä Rusalkan ja sen salaperäisen kohtalon kanssa. Oheelliset muistiinpanot on löydetty lähellä Tallinnaa maihin ajautuneen upseerivainajan taskuista, ja minä olen ne Teitä varten kääntänyt ranskaksi.

"Saatte niistä lukea kerrassaan uskomattomia seikkoja, jotka luovat Rusalka-juttuun aivan uutta valaistusta.

"Meriupseeri-vainajasta ovat mielipiteet tuiki erilaisia. Muutamat luulevat hänessä tuntevansa viimekesäisen Rusalka-retken aikana kadonneen upseerin, Salmatovin, jota hän muistuttaa kookkaalla rakenteellaan ja vaalealla tukallaan, toisten mielestä on epäilemätöntä, että hän on Solovin, Rusalkan toinen luutnantti. Hänen alkuperäänsä ei ole toistaiseksi voitu todeta.

"Edellistä käsitystä tukee, paitsi, kuten sanottu, hänen ruumiinrakenteensa ja tukan väri — jotka tosin sopivat hyvin luutnantti Soloviniinkin — myös se seikka, ettei olla läheskään varmoja, puhuuko huhu totta, että sanottu meriupseeri olisi kadonnut tutkimusretkeltä yhdessä erään Viaporissa palvelevan everstin rouvan kanssa. Tosiasia sensijaan on, että everstinrouva Dorshinski on kadonnut Viaporista samaan aikaan kuin Salmatov sukelluskomennuskunnasta, mutta toisaalta väitetään varmasti, etteivät he olleet missään suhteissa toisiinsa. Olettamus, että löydetty meriupseeri olisi karannut Salmatov, on ristiriidassa sen tiedon kanssa, että tämä on kuulemma nähty everstinrouvan seurassa jossakin saksalaisessa pikku kylpylässä. Jos se todistetaan, ei voi olla puhettakaan, että upseerivainaja olisi hän. Niinikään on selittämätöntä, kuinka hän olisi saanut huostaansa näköjään täysin luotettavat muistiinpanot, jotka, kuten huomaatte, ovat päivätyt Rusalkassa kahtena, kaameata haaksirikkoa seuranneena päivänä.

"Moni seikka tukee sitä olettamusta, että maihin ajautunut upseeri olisi Rusalkan toinen luutnantti Solovin. Ensikädessä se, että hänen melko hyvin säilyneissä liinavaatteissaan on nimimerkki S, jota on verrattu hänen muissa, onneksi talteen saaduissa liinavaatteissaan oleviin kirjainmerkkeihin ja niiden on huomattu sopivan jokseenkin hyvin toisiinsa. Tosin alkaa Salmatovinkin nimi S:llä, joten täyttä varmuutta ei näinkään ole voitu saada. Edelleen, muistiinpanot tuntuvat täysin luotettavilta, kuten itsekin huomaatte, ja ammattimiesten parissa on jo kauan ollut vallalla sama ajatus Rusalkan kohtalosta. Se käsitys saa nyt vahvistuksen maihin ajautuneelta löydetyistä muistiinpanoista — jos ne ovat oikeita.

"Jälkimäistä näkökohtaa vastaan sotivat niin selvät fyysilliset ja kemialliset lait, että niitä täytyy ensimäisenä ja viimeisenä epäillä.

"Ennen kaikkea on uskomatonta, että henkilö, joka on ollut veteen hautautuneena enemmän kuin vuoden ajan — vaikka kuinkakin tiiviisti suljetussa paikassa — olisi voinut säilyä niin hyvin kuin löydetty upseeri. Vaikkapa hän olisi ollut vain lyhyenkin ajan aallokon ja meriveden vaikutuksen alaisena, ei vuoden vanha ruumis olisi sitä kestänyt. Edelleen on omituista, ettei hänellä ollut muita asiapapereita kuin nuo tuhoenteiset muistiinpanot. Ne oli tosin huolellisesti ommeltu hänen povitaskuunsa, mutta koska hän on noin huolehtinut niiden säilymisestä, odottaisi hänen samalla ajatelleen kuinka todistaa alkuperänsä.

"Olkoon laita kuinka tahansa, se ainakin on varmaa, että mitä omituisimpia ja yllättävimpiä olettamuksia voi tämän löydön perustuksella tehdä Rusalkan kohtalosta. Vaikeata näet on uskoa, että papereissa piilisi jokin salamyhkäinen puijausyritys tai että ne olisivat väärennettyjä. Kadonnut luutnantti Salmatov oli tosin haaveileva luonne ja hänellä kuuluu olleen melkoista kirjailijataipumusta, mutta silti tuntuisi melkein liian häikäilemättömältä olettaa häntä muistiinpanojen laatijaksi. Vielä uskomattomampaa olisi otaksua hänen säilyttäneen niitä huostassaan niin huolellisesti, jos hän todella olisi hukkunut viime kesäisellä sukellusretkellä, onnettomuustapauksessa, jota kukaan ei ole ollut todistamassa, eikä paennut kauniin everstinrouvan kanssa.

"Siis: — peräti mutkallinen juttu, joka saisi syntymään mitä hurjimpia huhuja, jos se joutuisi yleisön tietoon. Mitä tarkimmin pyritään pitämään löytöä salassa, ja toistaiseksi on onnistuttukin. Nykyisin on joukoilla muuta ajateltavaa tsaarin sairauden johdosta. Hän kuuluu olevan kuolemaisillaan, ja minä pelkään koko jutun joutuvan unohduksiin, ellei satu uutta rantalöytöä, jonka joku sanomalehtimies saa nuuskituksi esille.

"Rusalka-juttu ei saa toki unohtua. Annan teille täten valtuuden oman mielenne mukaan käyttää muistiinpanoja ja luotan teidän vaitioloonne! Teillä on Pietarissa hyviä ystäviä, kuten näette.

"Mitä kunnioittavimmin."

Nimi epäselvä.

8.
Muistiinpanot. Rusalkan kamppailu elämästä ja kuolemasta. Perikato.

Kirje putosi polvilleni ja minä vaivuin mietiskelyihin. Kuka oli tämä salaperäinen joku, joka oli lähettänyt minulle sähkösanomat ja joka niiden lisäksi oli lähettänyt nämä tiedot ja tämän paketin mitä mielenkiintoisimpia muistiinpanoja, jotka oli vasituisesti minua varten käännetty ranskaksi?

Entä kirjeen loppu, joka muistutti niiden kirjeiden loppua, jotka olin saanut venäläisiltä ystäviltäni: "Teillä on Pietarissa hyviä ystäviä, kuten näette." Mitä se merkitsi? Aiottiinko minut sekoittaa vehkeilyihin ja salakähmäisiin puuhiin? Siltä todella tuntui. Oliko se kenties ansa, jolla minut aiottiin siepata? Mutta miksi minut, ja kuinka se tapahtuisi? Enkö ollut vapaa ranskalainen, joka elelin enemmän kuin kahdensadan penikulman päässä Pietarista? Minua ei kävisi kietominen, jos haluttaisiinkin.

Kaikessa selvyydessään ja suorasukaisuudessaan salaperäinen kirje todisti, että Pietarissa odotettiin minulta jotakin. Ainakin toivottiin, että minä julkaisisin muistiinpanot Revue Marinessa — mitä tarkoitusta varten, en heti saanut selville. Mutta sitten arvelin, että tekisin hyvän palveluksen oikeuden ja totuuden asialle, jos toimittaisin kaikki nämä omituiset tapahtumat ranskalaisen yleisön tietoon. Se vaikuttaisi ainakin epäsuorasti ja kiirehtisi niitä hitaita virallisia tietoja Rusalkan vaiheista, joita yhä pidettiin salassa siltä yleisöltä, jota ne koskivat.

Aloin selailla muistiinpanopinkkaa. Ensimäisen sivun otsikkona oli:

Kuolemaantuomitun muistiinpanoja, jotka on tehty uponneessa monitorissa Rusalkassa sen perikatoa seuranneena päivänä.

Keskiviikkona syysk. 20 p:nä 1893.

Ja minä luin:

Tänään puolipäivän tienoissa lähdimme monitori Rusalkalla Tallinnasta Helsinkiä kohden. Rusalkan miehistönä oli satakuusikymmentäkaksi henkeä, montako niistä tällä hetkellä on elossa, en voi sanoa, sillä vesi erottaa sen suojan, missä minä olen, muusta aluksesta. Kun olimme päässeet Suomenlahden avomerelle kanuunavene Tutshan seurassa, tunsimme, että voimakas lounaistuuli kiihtyi minuutti minuutilta ja myllersi merta mahtavasti Nargön selällä.

Rusalka ei ollut mikään kelpo merenkyntäjä (ja mistäpä monitorista voi päinvastaista väittää?), mutta yhtä kaikki toivoimme myötäisen perälaitatuulen turvin voivamme helposti päästä Suomenlahden poikki ja vielä samana iltana ankkuroitua Helsingin vesille. Mutta toisin oli kohtalo säätänyt.

Kun olimme päässeet noin puolimatkaan ja jättäneet tallinnalaisen majakkalaivan taaksemme, sivuutti meidät Tutsha, joka selviytyi aallokosta meitä paremmin. Myrsky yltyi niin, että perämiehiä täytyi vaihtaa joka neljännestunti, koska heillä oli ankara työ pitää vaanivaa jättiläistä oikeassa suunnassa. Jokainen ankarampi puuskaus sinkosi heidät peräsinpyörältä vasten ohjaushuoneen seiniä, sillä pyörä totteli aaltojen painallusta peräsimeen.

Kapteeni ja me muut huomasimme meitä uhkaavan vaaran, pidettiin neuvottelu ja me päätimme kääntyä takaisin Tallinnaan. Olimme jo aiemminkin yrittäneet kääntyä, mutta kun se oli osoittautunut vaikeaksi, olimme ottaneet vanhan suuntamme jälleen. Emme voineet koskaan olettaa, että meri kävisi niin ankaraksi. Nyt näytti välttämättömältä kääntyä, sillä näin emme voisi kauaa kestää. Ehkä selviytyisimme paremmin, jos aallokko olisi laitavastainen, — samoin olimme kerran ennenkin menetelleet Itämerellä raivonneen myrskyn kynsissä ollessamme.

Käännyttäessä sinkosi toinen peränpitäjä niin ankarasti syrjään, että hän taittoi käsivartensa ja pyörtyi. Mutta aluksen kokka oli nyt päin hyökyjä ja vaarui vaarattomammin. Aloimme jo toivoa voivamme, ellemme päästä Tallinnaan illaksi, niin ainakin välttää myrskyn avomerellä. Peräsin ei toiminut nyt enää niin huolestuttavasti, ketjut eivät pingoittuneet niin pahasti kuin äsken, ja helpotuksen huokaus pääsi meiltä kaikilta. Olimme viimeksi kuluneen puolen tunnin aikana olleet valmiit kuulemaan milloin tahansa sen kammottavan rasahduksen, joka sanoisi meille että peräsinketju oli katkennut ja ohjauslaite joutunut käyttökelvottomaksi.

Mitä se olisi merkinnyt myrskyn pahimmillaan raivotessa, ymmärtää jokainen merimies.

Rusalkassa ei ole höyryperäsinlaitetta; alus on muutenkin vanhaa rakennetta. Ja vaikka sellainen olisi ollutkin, olisi se ollut samassa vaarassa särkyä. Sillä, koko monitorimuoto ei sovi ankaraan merenkäyntiin. Syynä on lähinnä sen suunnaton vedenalaisrunko, joka teoreettisesti katsoen edistää laivan liikkeitä, mutta käytännössä tekee sen kaksinverroin raskaammaksi ja uhatummaksi heti, kun aallokko käy kyllin ankaraksi kehittääkseen kaiken voimansa sen kylkiä ja pohjaa vasten. Siinä tapauksessa vaarumiset eivät ole sellaisia kuin tavallisessa aluksessa, vaan ne muistuttavat väkeviä iskuja, jotka panevat koko rungon vavahtelemaan. Ja jotta moisten vaarallisten vaarumisten aikana voitaisiin ohjata, on Rusalkassa tavallista isompi peräsin, mikä osaltaan selittää, että perämiesten oli vaikeata käsitellä pyörää, kun alus joutui hyökyihin.

Olimme kuten sanottu upseerineuvottelussa hieman rauhoittuneet. Vaikka aallot lakkaamatta ärjyivät kamalasti tohisten matalan laivankannen yli, eivät puuskaukset olleet enää entisen ankaria. Panssaritorni kyllä kestäisi — peräsinlaitteet olivat laivan heikoin kohta.

Mutta — ja se oli suuri mutta!

Kukaan ei lausunut asiasta sanaakaan, mutta kaikki ajattelivat samaa. Huomasin sen kapteenin muuten niin tyynestä katseesta, keksin sen kaikkien tovereitteni silmänurkilta ja minä itse tunsin tuon mutta-sanan nousevan tukehduttavana kurkkuuni.

Rusalka oli jo menneenä kesänä tuomittu melkein kuin kuolemaan ja vanhentuneeksi kelpaamaan meriliikenteeseen. Talvella siihen oli tehty korjauksia ja se oli siistitty uuteen kuntoon — mutta — mutta — mutta! Tiesimme kaikki, että ne korjaukset olivat pikemmin nimellisiä kuin hyödyllisiä. En tahdo tai en voi sanoa, kuinka laivatelakalla oli korjaukset tehty, mutta vastaleivottu merikadettikin huomasi, että Rusalka oli pahasti syöpynyt liitoksiltaan ja, ollakseen rauta-alus, vuoti kovin runsaasti köliosastoon, missä ei saa olla vettä enempää kuin mitä koneiston jäähdytyspumpuista sinne on päässyt valumaan.

Tämä synkkä tieto sai meidät vaiteliaiksi ja alakuloisiksi. Päällystön masentunut mieliala tarttui tietysti miehistöönkin. Kukaan ei mennyt kojuunsa, vaikka yövartio jo oli asettunut paikoilleen. Mutta köliosastoa mitattiin tämän tästä, ja vesi kohosi siellä yhtämittaa — nousi varmasti ja lakkaamatta, vaikka tyhjennyspumput työskentelivät mitä voimakkaimman höyrypaineen alaisina.

Myrsky ei heltynyt, pikemmin päinvastoin, päättäen aallokosta, joka paisui yhä ankarammaksi, vaikka meidän vähitellen olisi pitänyt päästä suojaan Nargön selältä. Onnettomuudeksemme myrsky oli kääntymässä läntiseksi, mikä teki merenkäynnin entistä uhkaavammaksi, koska aallokko nyt alkoi kuohua ristiin edellisen suunnan kanssa.

Nousin panssaritorniin luodakseni yleissilmäyksen asemaan. Aiemmin olimme nähneet tallinnalaisen majakkalaivan jonkun verran tuulen alapuolella, en voi sanoa, kuinka kaukana meistä, ja melkein suoraan etelässä vilkkui Nargön majakkatuli. Laskin, että matkaa sinne saattoi olla kolme- tai neljäkymmentä virstaa. Oleskelu tornissa ei ollut kaikkein miellyttävintä. Vaikka kanuunat tietysti olikin korjattu suojiin ja alustiinsa kiinnitetty sekä uurreluukut suljettu, pusersi aallokko kuohujaan niiden lävitse, sillä kumitäytteet eivät liene olleet kyllin tiiviitä, minkä selittää se seikka, että niitä on tarvis harvoin sulkea. Minä ainakaan en ole seitsenvuotisen palvelukseni aikana monilla monitoreilla ollut mukana myrskyssä, joka olisi vaatinut tällaisiin varovaisuuspuuhiin ryhdyttäväksi.

Kun tulin tornista alas, löysin toverini teepöydän äärestä, mutta kävi sääliksi nähdä, kuinka huono ruokahalu noilla reimoilla merikarhuilla nyt oli. Kapteeni ei lähtenyt ohjaushuoneesta perämiesten luota nauttimaan edes lasillista teetä kanssamme. Hänelle vietiin tee sinne missä hän seisoi paikallaan. Meillä muilla ei ollut sinä iltana paljoa toisillemme puhuttavaa. Kaikki aavistimme jotakin pahaa olevan tulossa, ilmassa leijui hirveä lamaantunut mieliala, mutta kukaan ei keventänyt sitä lausumalla mitä hän pelkäsi. Kukaan ei mielinyt ensimäisenä ilmaista sitä alakuloisuutta, jota me kaikki vaistomaisesti tunsimme.

Yötä myöten myrsky riehahti täyteen raivoonsa. Toisella laivalla se ei olisi meitä paljoakaan pelottanut, Rusalkassa kiihtynyt aallokko tuntui meistä kuin kuolemantuomiolta. Viimeisten kahden tunnin aikana oli loki merkinnyt vain kuusi meripeninkulmaa, vaikka kuljimme täysin konein. Ja köliosastossa vesi kohosi yhä.

Aloimme valmistua kestämään pahinta. Kapteeni tuli alas ja määräsi kaikki vedenpitävät osastot suljettaviksi. Niiden avulla voisimme pysytellä pinnalla, vaikka köliosasto täyttyisikin vedellä ja sen mukana konehuone. Narisevien luukkujen kaamea ääni ja vasaroitten nakutus katkaisivat ja vaimensivat myrskyn ja aaltojen ärjyn.

Olimme tuskin saaneet luukut kuntoon, kun koneet äkkiä taukosivat. Vielä pari männän iskua, nekin hitaita ja ponnistelevia, sitte oli kaikki vankkumattoman hiljaa, ja kuului vain pitkällistä viuhuvaa ääntä kuin ulospursuavan höyryn sihinää. Mitä oli tapahtunut?

Koneinsinööri syöksyi palttinankalpeana upseerihuoneeseen ja ilmoitti että toinen silinterinluisti oli toistaiseksi lakannut toimimasta, koska täyte oli irtautunut ja höyry pursui ulos. Ankarassa aallokossa vanha kone oli työskennellyt peräti epätasaisesti, sillä potkuri oli milloin kolme neljäsosaltaan veden yläpuolella, milloin painui syvälle aaltoihin. Tavallisessa laivassa tämä ilmiö ei ole harvinainen, sen tietää jokainen, ken myrskyn kynsissä on joutunut liikkumaan avomerellä.

Mutta monitorissamme, joka on suurimmalta osaltaan vedessä, ei ollut otettu huomioon sitä tärinää, mikä tällöin syntyy koneistossa, tai laiva oli muuten liian raihnas kestämään moisia puistatuksia. Koneet eivät voisi työskennellä ainakaan puoleen tuntiin. Korjailtiin mitä voitiin, mutta konehuone oli täynnä ulospursunutta höyryä, muuan lämmittäjä oli polttanut itsensä pahoin, kattiloista oli päästettävä miltei kaikki höyry, jotta onnistuttaisiin saada luisti kuntoon.

Kaikkien pitämä koneinsinöörimme oli tuskin puhunut loppuun, kun meri jo vahvisti hänen sanansa tosiksi sinkoamalla natisevan ja ohjaamattoman aluksen aaltolaaksoon niin voimakkaasti, että koko teekalusto kilisten ja kalisten putosi lattialle ja me itse takerruimme toinen toisiimme ja hapuilimme tukea mistä saimme, jottemme joutuisi jakamaan sen kohtaloa.

Ja nyt alkoi murhenäytelmän toinen kauhistuttava kohtaus. Rusalka ajelehti myrskyn ja aallokon mukana Suomenlahden rantakallioita kohden! Sinne oli onneksi vielä pitkä matka, mutta ellemme pian saisi koneistoa käyntiin, olisi kohtalomme selvä. Vaikka ikäkulu alus kestäisikin ohjaamattomana aallokon iskut, odottaisivat meitä tuonnempana vaahtipäiset rantahyrskyt ja terävät vedenalaiset särkät.

Kaunis tulevaisuus, totisesti!

Venäläinen merimies kuten sotilaskin on pohjaltaan jyrkkä fatalisti. Tieto siitä, että me ajelehdimme holtittomina aaltojen kynsissä, ei synnyttänyt epäjärjestystä, ei kauhua, tuskin vaikerrustakaan. Me upseerit puristimme toistemme käsiä, miehet tekivät samoin. Konehuoneessa jatkui työ epätoivoisen kiihkeästi, mutta aluksen hetkahtelut vaikeuttivat sitä mitä suurimmassa määrässä, ne kun estivät uusien varaosien tarkan sovittamisen.

Ylhäällä peräsinkojussa seisoi miehiä odottaen vuoroaan peräsinpyörän ääreen, ja kapteeni merkitsi merikortille nykyisen suuntamme. Me liikuimme parin solmuvälin nopeudella pohjakoillista kohden, ja ellei pohjavirta tulisi liian paljon avuksemme, ehtisimme todennäköisesti vasta aamuhämärissä Suomen rannikolle.

Koneiston joutuessa epäkuntoon oli kello vasta hieman yli yhdeksän. Mutta ne yhdeksän tuntia, jotka nyt olimme merellä olleet, tuntuivat meistä yhtä monelta vuorokaudelta. Tietääkseni minulla ei ole verivihollisia, mutta jos minulla olisi sellainen, niin toivoisin hänen saavan kokea samaa mitä me nyt. Se tekisi varmasti hänet sovinnollisemmaksi ja suopeammaksi ja saisi esille hänen paremman luonteensa — ainakin hetkeksi.

Rusalka ajelehti aaltojen mukana yhä vain pohjakoillista kohden, ja köliosaston vesimäärä voitiin jo mitata jaloissa, sitte kun tyhjennyspumput olivat koneiston mukana tauonneet.

Kapteeni kutsutti kaiken vapaan miehistön kokoukseen, luki iltarukouksen ja jakoi pyhän ehtoollisen, kuten hänen velvollisuutensa oli, kun kuolemanvaara meitä uhkasi. En ole milloinkaan ollut liikuttavammassa hartaustilaisuudessa. Rukouksiin sekaantuivat konehuoneesta kuuluvat vasaraniskut — siellä jatkui kamppailu meidän pelastuksestamme — ja laivaa huuhtelevien aaltojen kohu. Aluksen suunnaton runko huokaili raskaasti niiden kynsissä. Kun iltarukous oli päättynyt, suutelimme toisiamme ja jättäydyimme korkeimman huomaan. Jotkut itkivät, mutta useimmat olivat kalpeita ja levollisia.

Koneistoa ei saatu koskaan kuntoon. Keskiyön korvissa vyöryi kannen yli aalto, joka pyyhkäisi mennessään perämiehen kojun ja pari miestä sekä pelastusveneen, joka oli sen kylkeen kiinnitetty. Nyt olimme täydellisesti meren mielivallassa. Kokoonnuimme jälleen yhteen odottamaan tuhoamme. Köliosasto oli jo kauan ollut vettä täynnä, nyt vuotimme vain että peräosasto puhkeisi. Se oli pahimmin aallokon ravisteltavana ja kuten arveltiin aluksen heikoin kohta. Sitte me uppoaisimme.

Aamulla kello kolmen tienoissa kuului terävä vihellys, alus tuntui pysähtyvän ja minä huomasin seisovani nilkkoja myöten vedessä upseerihuoneessa, minut valtasi äkillinen kammo, ja minä syöksyin suinpäin erääseen kojuun, joka keskiosastossa oli avoimena. Kokoushuoneen rautaoven paiskasi ilmanpaine tiukasti jälkeeni kiinni.

9.
Tuhoiskun jälkeen. Mereen suljettuna.

Jouduttuani näin yksikseni en ensi hetkellä ollut oikein selvillä itsestäni, olinhan valmistunut tuntemaan kylmän veden seuraavassa tuokiossa peittävän minut ja vetämään viimeisen henkäykseni. Mutta vesi ei syöksynytkään perässäni hyttiin. Outo hiljaisuus oli seurannut aaltojen kohinaa, tieltä työnnetyn ilman hirveätä vinkunaa, huutoja ja kiljahduksia. Kuin unissakävijä, joka herää kammottavasta horteestaan, katselin ympärilleni tilavassa hytissä. Se oli kapteenin huone, ja minä huomasin kaiken olevan hyvässä järjestyksessä, paitsi että laiva oli nyt melkoisesti kallellaan eikä enää heittelehtinyt aallokossa.

Siinä samassa ymmärsin selvästi, mitä hirveätä oli tapahtunut. Rusalka oli uponnut. Peräosasto oli puhjennut, vesi täyttänyt upseerihuoneen, ehkä koneosastonkin ja painanut koko aluksen pohjaan.

Seuraavassa tuokiossa olin hytin ovella ja yritin avata sitä. Mahdotonta! Jotakin suunnattoman raskasta ja sitkeätä oli työntynyt ulkopuolelle ja se piti ovea niin tiukassa lukossa, etteivät voimani kyenneet saamaan sitä edes raolleen. Mutta minä huomasin, että pieni vesipisara pusertui raosta, sitte toinen ja kolmas, ja pisaroita tuli yhä lukuisampia, mitä voimakkaammin ovea työnsin.

Tarvitsemattani enempää miettiä asia selvisi minulle kokonaan. Rusalka oli uponnut, vesi täytti hyttini oven toisella puolella olevan upseerihuoneen, ja minä olin yksinäni ja avuttomana, sulkeutuneena, tiesi kuinka syvälle merenpohjaan!

Kun hirveä tilanteeni oli minulle selvinnyt, oli ensimäinen epätoivoinen ajatukseni tehdä itsemurha välttääkseni pitkän ja tuskallisen kuoleman. Katseeni hapuilivat asetta, ja kapteenin kirjoituspöydällä näin kotelossa olevan revolverin. Otin sen käteeni, tutkin sitä, se oli panostettu, ja minä panin sen jo otsalleni.

Mutta silloin maltoin mieleni, osittain koska halveksin koko tekoa, osittain koska mikään ei vielä pakottanut minua sellaiseen. Toistaiseksi oli tilani päinvastoin joltisenkin hyvä, kapteenin hytti oli tilava, ilma hyvää, ja lamppukin paloi kirjoituspöydän yläpuolella levittäen tasaista valoa vankilaani tai, oikeammin sanoen, hautaani. Kokonaiskuva ei ollut läheskään haaksirikkoutuneen, uppoavan laivan, ja hytissä vallitseva rauha sai minut omituisen tyyneksi sen kaksitoista tuntia kestäneen jännityksen jälkeen, missä viimeksi olimme eläneet. Ei ääntäkään rikkomassa hiljaisuutta, ja minä aloin ihmetellä, olinko ainoa, joka olin selviytynyt hengissä onnettomuudesta.

Se ei sentään tuntunut minusta todennäköiseltä, sillä Rusalkassa oli vain tällaisia vedenkestäviä osastoja, jotka monitorin upotessa sulkeutuivat itsestään ilmanpaineen vaikutuksesta. Oli päinvastoin varsin luonnollista, että muutkin olivat pelastuneet, elleivät kaikki, niin ainakin useimmat. Sillä, kuten sanottu, vesi oli upseerihuoneessa ulottunut vain nilkkoihin saakka, ja muilla oli ollut hyvää aikaa pelastua ensimäisestä kuolemanvaarasta kuten minäkin.

Mutta miksei kukaan ollut löytänyt tietänsä tänne? Siihen kysymykseen en voinut vastata. Minun pelastumiseni oli tapahtunut niin vaistomaisesti ja äkkiä, että muistin vain nähneeni jotkut kauhun täyttämät kasvot, joiden katseet kuvastivat selvää kuolemanpelkoa, kun pitkään harpaten juoksin heidän ohitseen. Olin huomannut avoimen oven, syöksyin umpimähkää siitä sisään, ja kun olin päässyt tähän huoneeseen, oli ovi paikalla sulkeutunut takanani.

Sattuma oli järjestänyt niin, että minä olin laivan tilavimmassa hytissä, johon mahtui suurin ilmamäärä, ja senvuoksi pysyisinkin kauimmin hengissä — — —!

Miehet olivat jo aiemmin illalla sulkeneet huolellisesti kaikki hytin ilmareiät, minä olin tiiviisti suljetussa huoneessa, missä minulta ei vielä puuttunut mitään ja missä siis voin rauhallisena ja huolettomana tehdä huomioitani. Ne keskeytti jonkun hetken kuluttua ensimäinen ääni, minkä olin kuullut onnettomuuden jälkeen. Vähän matkan päässä minusta nakutettiin vasaralla jotakin oikein lujasti. Ilmeisesti toiset vangitut siellä tiivistelivät vankilaansa ja tilkitsivät rakoja estääkseen vettä vuotamasta sisään.

Se ajatus sai minutkin kohdistamaan huomioni niihin vesipisaroihin, joita olin huomannut ovenraosta tihkuvan. Niitä tihkui yhä ja niistä oli jo syntynyt lattiamatolle pieni lätäkkö. Minä, joka kymmentä minuuttia aiemmin seisoin revolveri kädessä valmiina tekemään itsemurhan, minä etsin nyt kapteenin kätköistä kangastilkkuja ja rupesin meriupseeritikaria apunani käyttäen huolellisesti tukkimaan sitä pientä ovessa olevaa rakoa, mistä vettä hersyi.

"Miksi näin teen?" kysyin itseltäni. "Vaiti!" vastasin samassa. "Teet näin vain, jotta sinulla olisi jotakin puuhailtavaa!" En tahtonut olla kyllin naurettava, että olisin edes itselleni myöntänyt ajatelleeni mahdollista pelastumista. Mutta kun pelastusajatus kerran oli tarttunut aivoihini, jäi se lopulta sinne yksin hallitsevaksi.

Tiesinkö edes niin tarkoin, että Rusalka oli uponnut, kuten ensimältä olin arvellut? Mikä oikeastaan pani minut pitämään sitä niin varmana? "Niin, aallokko oli tauonnut", sanoin itselleni. Ja se tosiseikka sai minun vaistoisen elämänhalunikin ja perustelemattoman pelastustoivoni taintumaan. Rusalka oli ilmeisesti varsin syvällä, ehkä jo pohjassa, koska sen runko ei tuntunut enää ollenkaan liikahtelevan.

Otin kapteenin pöydältä vahakynttilän, löysin tulitikkuja ja sytytin sen sekä irroitin hytin ikkunaa suojaavan teräsluukun. Paksun lasin takaa näin vettä — mutta vettä joka oli yhtämittaisessa liikkeessä. Oliko Rusalka siis hievahtamatta paikoillaan pohjassa vedenalaisen virran liikkuessa ohitsemme? En ollut tuntenut vähäistäkään sysäystä, mikä tietenkin olisi tuntunut, jos laivan runko olisi hipaissut jotakin särkkää, niin, vaikkapa se olisi hyvin varovasti liukunut tasaiselle hiekka- tai savipohjalle.

Ei — vesi liikkui ylös ja alas; siitä päättelin, että me yhä olimme kulussa mekin. Koska vesi näytti painuvan alaspäin, päättelin että me silloin tällöin kohosimme pinnalle päin. Mitä kauemmin tarkkasin veden liikkeitä paksun lasilevyn takaa, sitä selvempää minusta oli, että Rusalka oli jonkunlaisessa horjahtelevassa tasapainoasemassa veden alla, liikkuen merenpinnan ja pohjan välillä, kuinka syvällä, sitä oli tietenkin laivasta käsin vaikea arvioida. Tämä johtopäätös oli hyvin luonnollinen ja erehtymättä ainoa oikea. Laiva oli vain puoleksi veden täyttämä. Vesitiiviit ilmantäytteiset osastot estivät sitä painumasta syvemmälle, ja nyt me harhailimme ympäri Suomenlahtea vedenalaisten virtojen mukana päämäärättä ja kykenemättä arvioimaan, mihin matkamme päättyisi.

Katsoin kelloa — se oli neljä aamulla. Jonkun tunnin perästä voisin määrätä kuinka syvällä Rusalka oli. Se kävisi varsin helposti päinsä siten, että sammuttaisin lampun ja tarkkaisin, tunkeutuisiko valoa veden läpi ikkunaani. Ne tunnit tuntuivat minusta loppumattomilta, sitte kun olin päässyt onnettomuuden synnyttämästä ensi jännityksestä ja tunsin turtumuksen astuvan tilalle.

Tutkin tarkkaan hytissä olevan tulitikkuvaraston. Sitte tulin tuumineeksi, että se pieni happimäärä, joka oli suljetussa hytissä, vähentyisi vähentymistään, jos antaisin lampun palaa. Sammutin sen ja asetuin säkkipimeässä pitkälleni sohvalle ja antauduin hautomaan eriskummaisimpia ajatuksia, mitä kuolemaantuomitulla milloinkaan on ollut. Ne pitivät minua kauan pahkivalveilla, en osaa sanoa kuinka kauan.

Kummakseni huomasin, etten oikeastaan käyttäytynyt enkä ajatellut lähestulkoonkaan niinkuin henkilö, joka odottaa välttämätöntä tukehtumiskuolemaa, päinvastoin aivojani askarruttivat mitä kiinteimmin suunnitelmat, miten pääsisin ulos vankilastani, ja tilaamme aprikoiva harrastus oli melkoista suurempi kuin kuoleman kanssa kilvoittelevalla saisi olla. Turhaan yritin pitää ajatuksiani suurissa ikuisissa asioissa, pinttynyt syntinen luontoni vaati oikeutensa ja loihti mitä kummallisimpia suunnitelmia omaksi ja miksei myöskin tovereitteni pelastukseksi. Olin jo näkevinäni, kuinka minä muiden seurassa sukeltautuisin pinnalle, lähellämme olisi joku särkkä, ja me pelastautuisimme sille. Vastustamattoman ilon tunne valtasi minut hetkeksi, ja minä päätin heti asettua kosketuksiin muiden vangittujen kanssa.

Viereinen hytti oli ensimäisen luutnantin. Varmaan oli joku tai joitakuita pelastautunut sinne. Koputin tikarini varrella monta kertaa hyvin lujasti seinään. Ei vastausta. Koputin jälleen. Kaukaa kuulin heikkoa ääntä kuin puhetta, teroitin kuuloani äärimmilleen erottaakseni mitä se oli, mutta en saanut sitä selville. Vielä pari iskua väliseinälle, niihin ei tullut vastausta.

Silloin alistuin ja päätin odottaa aamua. Aamua! Olin narri, joka luulin siihen asti eläväni. Voisihan käydä niin, että vesi seuraavassa tuokiossa puhkaisisi kapteenin hytin seinät ja hukuttaisi minut siinä samassa, mikä estäisi? Vedenpaine oli varmaan suunnaton, ja seinät eivät voisi ajan mittaan kestää. Mutta minua ympäröivä syvä äänettömyys oli niin räikeänä vastakohtana sille kauhulle, jota koetin ajatuksissani kuvailla, että tunsin itseni naurettavaksi, kun suotta tekeydyin levottomaksi. Vedenpitävät osastot oli toki tehty kestämään juuri tällaista painetta, ja ellei virta työntäisi Rusalkaa kovalla vauhdilla jotakin vedenalaista luotoa vasten, niin että alus saisi repeämän kylkeensä, niin todennäköisesti jäisimme vankilaamme tuomiopäivään saakka.

Jälleen aloin tuumiskella pelastuskeinoja. Voimakas lounaismyrsky oli pannut meren liikehtimään lännestä itään pitkin Suomen rannikkoa, ja me seurasimme virran mukana kuin kuollut kala. Minne matkamme päättyisi? Tällä hetkellä emme liene olleet kovin kaukana rannasta, ja ajatuksissani olin jo näkevinäni Viaporin patterien kuvastuvan kaukana itäistä aamutaivasta vasten.

Kuinka saisimme itsestämme tiedon ulkomaailmaan? Viaporia ympäröivillä saarilla on asutusta, ja nyt oli tarvis saada saarelaisten huomio kohdistetuksi tukalaan tilaamme. Mutta millä tavalla? — Kuinka? Hetken kuvittelin, että me ilman vaikeuksia voisimme työntää pinnalle poijun, johon kiinnittäisimme lipun ja siten merkitä paikan, missä nyt olimme. Epäilemättä "Tutsha" — toinen sotalaiva, jonka seurassa eilen lähdimme Tallinnasta — epäilemättä se kaipaisi meitä, aavistaisi pahaa ja lähtisi aamuhämärässä etsimään meitä.

Jospa vain voisin päästä kosketuksiin toisten vangittujen kanssa, silloin voisimme yhdessä neuvotella ja yhteisin voimin murtaa jonkun kiinni kierretyn kansiluukun, lähettää sitä tietä poijun pinnalle ja sitte odottaa ponnistelujemme tuloksia.

Jyskytin hytin seinää tikarinperällä ja kapteenin saapasrengillä ja pidin sellaista melua, että vainajatkin olisivat mokomasta havahtuneet. Ei vastausta. Syvä mittaamaton hiljaisuus, joka vallitsi meren sisässä, ei vastannut edes kaiullaan ponnisteluihini.

Nyt aloin vihdoin joutua epätoivoon. Huomasin että kansiluukkujen liikutteleminen kävisi vaikeaksi, että ulkopaine olisi niin voimakas, ettemme saisi niitä edes raolleen, vielä vähemmin voisimme niistä työntää poijua ulos. Ja jos saisimmekin ne edes hiukkasen auki, niin syöksyisi vesimassa pauhaten sisään ja laivan runko särkyisi jo siitä ilmanpaineesta, joka tällöin syntyisi. Yhtäkaikki tämä johti minut uusiin mietiskelyihin ja olettamuksiin.

Entä jos yrittäisimme puhkaista rungon päästämällä vesimassan syöksymään sisään? Ehkä siten voisimme vapautua vankilastamme ja ainakin hetkeksi saisimme nähdä päivänvalon taas. Laivassa oli yllinkyllin pelastusrenkaita ja uimavöitä; jos vain pääsisimme pinnalle, voisimme niiden avulla koska tahansa pelastua maihin.

Tyyni rauha ympärilläni ja epämukava asentoni sohvalla tuuditti minut moniin surkeihin toiveisiin, joita kaikin voimin koin selitellä täysin mahdollisiksi toteuttaa. Pääasia, ja se oli ensimäisenä suoritettava, olisi päästä yhteyteen toisten vankitoverieni kanssa. Ja minä kyllä keksisin jonkun aatoksen, joka johtaisi minut tähän päämäärään.

Ajatukseni kävivät yhä sekavammiksi ja haihattelevammiksi. Edellisen päivän mielenjärkytys oli saanut minut tilaan, joka lähenteli hulluutta. Mutta se oli miellyttävää hulluutta, täynnä valoisia toiveita ja toteutettavia pelastussuunnitelmia.

Hetkeksi tyrmistytti minua ajatus, että olin nähnyt unta kaiken aikaa. Raapaisin tulta ja katselin ympärilleni. — Ei, olin edelleen kapteenin hytissä. Nousin ja tartuin ovenripaan. Ovi pysyi kuin jättivoimin suljettuna.

Kauempaa en jaksanut ajatella ja suunnitella. Heittäydyin sohvalle ja uinahdin pois koko kammottavasta tilastani. Ehkä viimeinen uneni, mietiskelin.

10.
Mereen suljettuna.

Kun heräsin, huomasin hytin yhtä pimeäksi kuin ennenkin ja melkein entisessä asennossa. Pääni oli ehkä hieman alempana nyt kuin uneen vaipuessani. Hapuilin tulitikkuja, löysin ne ja olin juuri raapaisemaisillani tulta, kun heikko vihreähtävä päivänsarastus osui silmiini.

Seuraavassa tuokiossa haparoin sille paikalle, mistä valojuova tuli, huomasin unohtaneeni kiertää hytin ikkunan teräksisen sisäluukun kiinni, ja sen läpi nyt hohti tuo kalpea vihertävä valo. Ensin arvelin, etten ollut vielä oikein valveilla, että näin harhakuvia tai hourailin, sillä selvästi tajusin missä olin. Mutta pian huomasin, että päivänvalo se kuulsi veden läpi ja lähetti heikon kajastuksen hamaan vankilaani saakka.

Olin kiljahtaa ilosta, painoin kasvoni ruutuun, tarkkasin ylhäältä pilkoittavaa valojuovaa, silmäilin vettä ja huomasin sen yhä olevan liikkeessä kuten yölläkin. Sen liikkeestä minun oli silti mahdotonta päätellä, oliko Rusalka paikallaan vai kulkiko se virran mukana. Minusta tuntui omituiselta, että meidän kulkumme — mikäli ollenkaan liikuimme — tapahtui niin tasaisesti ja hiljaa, että laiva oli tuskin sentimetrinkään vertaa muuttanut asentoaan. Voimakkaamman virranhan olisi pitänyt saada koko rungon heilahtelemaan ja hytin vaaka- ja kohtisuora-asentoja muuttumaan joka minuutti. Mutta hytti oli melkein sellaisessa vaakasuorassa ja säännöllisessä asennossa kuin olisi Rusalka ollut ankkuroituneena johonkin satamaan.

Samassa tulin ajatelleeksi haaksirikon kulkua ja ymmärsin, miksi laiva pysyi tasapainossa. Ensinnäkin laivan huomattavasti raskain kalusto olivat koneet, jotka olivat pohjimmaisina laivan keskustassa ja muodostivat niin sanoakseni raskaimman painolastin, ja se piti runkoa tasapainossa. Toiseksi oli alimpana sijaitseva köliosasto jo matkamme aikana täyttynyt vedellä. Tuhoiskun laivaa kohdatessa puhkesi peräosasto ja tällöin täyttyi hyttini viereinen upseerien kokoushuone vedellä. Varsin todennäköisesti ei konehuoneeseen johtavia käytäviä ollut ehditty sulkea, joten tämäkin, syvällä sijaitseva tilava huone oli tullut täyteen vettä. Kaikki osastot ja huoneet, joissa vielä oli ilmaa ja jotka pitivät laivaa uivassa asennossa, olivat siis ylimpänä heti kannen alla. Mutta nämä ilmantäyteiset uimapussit eivät pitäneet laivaa vain kelluvana, ne saivat sen pysymään myöskin tasapainossa. Siinä selitys, miksemme olleet keikahtaneet kumoon upotessamme.

Mitä kauemmin tuumin, mistä ikkunan takaa näkemäni vedenliikkeet johtuivat, sitä todenmukaisemmalta minusta tuntui, että ne johtuivat laivan rungon vaakasuorassa asennossa tekemistä heilahduksista. Me ajelehdimme edelleenkin ympäri, suunnattoman ison kalan lailla, muutamia syliä merenpinnan alapuolella, eikä meillä ollut toivoa päästä koskaan pinnalle eikä suuria mahdollisuuksia törmätä jollekin luodolle, sillä syvät vedenalaiset virrat välttelevät varsin luonnollisista syistä kaikkia kiinteitä kohtia, ja me seurasimme näiden virtojen mukana.

Niin, — mitä minun nyt oli tekeminen?

Ohut vihertävä valojuova oli käynyt yhä heikommaksi, ja siitä päättelin, että virta tai jotkut muut syyt veivät meitä pohjemmalle jälleen. Tarkatessani tuota häipyvää valoa alkoi minua puistattaa, ja huomasin samalla, kuinka perinpohjin toivoton asemani oli.

Sytytin lampun ja katsoin kelloani. Se oli kaksitoista — päivällä tietenkin. Oli siis kulunut melkein yhdeksän tuntia haaksirikosta, ja minä olin nukkunut ainakin seitsemän kaikessa rauhassa. Omituista että olin voinut niin tehdä! Kuinka oli mahdollista, että minä, tukehtumiskuoleman minua odottaessa, toivottomasti teljettynä rautaiseen kammioon useita syliä vedenpinnan alle, olin voinut olla näin välinpitämätön kohtalostani? En edes nytkään tuntenut syvää järkytystä; suhtauduin tilaani selittämättömän rauhallisesti, mikä ihmetytti minua mitä suurimmassa määrässä.

Kaikki ne tuolla ylhäällä kirkkaassa päiväpaisteessa elävät olennot, joista pidin, tuntuivat minusta epätodellisilta unikuvilta pikemmin kuin olennoilta, joita kaipaa ja ikävöi. Tuumiskelin ikuista eroani heistä jonkunlaisella synkällä tyyneydellä, joka ellotti minua ja sai minut sanomaan itseäni sydämettömäksi. Se ei ollut katkerasti kilvoiteltua tyyneyttä — se oli välinpitämättömyyttä! Muuta nimeä sille ei voinut antaa.

Äkkiä välähti aivoihini uusi ajatus — ilman happi alkoi turmeltua! Samassa minut valtasi eräänlainen kauhu — olin jo kulkemassa kohti tukehtumiskuolemaa sitä huomaamattani. Siitä johtui välinpitämättömyyteni ja suuri rauhani!

Tarmoni havahtui. Kaikin voimin taoin hytin seiniä herättääkseni toverieni huomion, asettuakseni yhteyteen heidän kanssansa ja ryhtyäkseni yhteisiin toimenpiteihin pelastuaksemme. Kaikista ponnisteluistani oli sama tulos kuin eilenkin. Päättelin, että toiset jo aikoja sitte kai olivat kuolleet, olivat mahdollisesti hukkuneet jo itse haaksirikossa, ja että minä olin ainoa elävä olento vedessä kelluvassa sukelluslaivassa. Mutta tuskin jaksoin kammoksua tätä keksintöä, suhtauduin siihenkin kuten kaikkeen, verrattoman, vaistomaisen tyynesti.

Yöllä olin ajatellut murtautua väkivalloin väliseinän kautta viereiseen hyttiin, nyt huomasin sen yrityksen turhaksi. Seinä oli teräslevyä, ilmatiivis ja melkoisen paksu, sen tiesin. Minulla ei ollut työaseita, joilla sen olisin voinut puhkaista, ja sitäpaitsi minulla ei enää ollut halua eikä voimiakaan sellaiseen puuttua. Nyt sen sijaan valmistuisin ottamaan kuoleman vastaan kuin mies.

Kapteenin pienestä käsikirjastosta löysin uuden testamentin ja minä syvennyin hartaana sitä lukemaan. Näin kului aika nopeasti ja hyvin, kunnes väsyin, ja ajatukseni eivät enää jaksaneet luettua käsittää. Millä tavalla lyhentäisin elämäni viimeiset, loppumattoman pitkät tunnit? Revolveria en enää ajatellut; — venäläisen luonteen hyviä piirteitä on, että itsemurhat ovat harvinaisia aitoslaavilaisten keskuudessa.

Minulla oli jo kauan ollut, niin sanoakseni, omallatunnollani vaistoinen vaatimus, että, koska kykenin, minun pitäisi laatia seikkaperäinen kuvaus Rusalkan vaiheista sen tapauksen varalta, että laivan runko joskus nousisi ihmisten ilmoille, ja jälkipolvi tahtoisi tutkia sen perikadon syitä. Varmaankin olivat ohjaushytti ja siihen kiinnitetty pelastusvene, jotka hyökyaalto oli pyyhkäissyt mennessään, vieneet tiedon Rusalkan perikadosta Suomen rannikolle, mutta kukaan haaksirikkoinen ei vielä tähän asti liene elänyt lähes kahtatoista tuntia, teljettynä uponneeseen laivaan. Nykyinen tilani tuntui minusta niin tavattomalta ja ennen kaikkea Rusalkan tasapaino-asema, että kertomukseni haaksirikkoa seuranneista vaiheistani olisi varmaankin ainoanlaatuinen, jommoista merenkulun historia ei tätä ennen ole tuntenut.

Innostuin äkkiä tähän tehtävään. Oli kieltämättä miehevämpää ja hyödyllisempää sepittää tuollainen kertomus kuin odottaa epätoivoisesti käsiä väännellen kuolemaa, joka odotuttaisi itseään kenties vielä monta päivää.

Etsin kapteenin pöydältä paperia ja kirjoitusvehkeitä, löysin kumpiakin ja rupesin kirjoittamaan. Olen jo kertonut tärkeimmät seikat, eivätkä voimani vielä ole herpouneet, ja jatkan niin kauan kuin jaksan kynää pidellä ja ajatella selvästi. Työ johtaa ajatukseni muualle, saa tahdonvoimani terästymään ja luo minuun mielikuvan, että kuolen jonkunlaisen sankarikuoleman.

Kapteenin pöydältä olen löytänyt pullollisen viiniä ja jonkun laivakorpun. Olen vahvistanut itseäni niillä, kun voimani ovat uhanneet ehtyä, ja olen usein ihmetellyt, ettei happimäärä jo aikoja sitte ole kulunut loppuun ja etten ole kuollut, kun kerran jo olen haudattukin. Hytin tilavuus kai on syynä siihen, että vielä olen hengissä. Silloin tällöin tunnen voimakasta sydämentykytystä. Korvissani suhisee, ja pyörtymisoireita olen tuntenut. Toistaiseksi olen sentään vielä kunnossa, pitelen kynää jokseenkin vakavasti, ja ajatuksenikin jaksan vielä pitää koossa. Mutta uninen olen.

Epäilen ettei rauhallisuuteni johdu yksinomaan ilmanhapen vähentymisestä. Tiedän että enoni Turkin sodan aikana Plevnaa piiritettäessä osoitti samanlaista rohkeutta, joka hänen toveriensa mielestä oli sankarillista, mutta jota hän itse piti maailman luonnollisimpana asiana. Se on ehkä sukuominaisuus. Olemme kohtalo-uskojia kaikki tyyni, kelpo sotureita ja intohimoisia tupakanpolttajia. Kaipaan tupakkaa haikeasti vankilassani, olen nuuskinut kaikki kapteenin kätköt enkä ole löytänyt savukettakaan, ja tämä puute on mielestäni sietämättömintä tuskaa mitä tunnen. Oman savukekoteloni unohdin upseerisuojan pöydälle syöksyessäni suinpäin tänne kapteenin hyttiin. Jospa kapteeni vain olisi ollut tupakkamiehiä, niin viimeiset hetkeni olisivat kuluneet melkoisen miellyttävästi.

Kapteenin kätköjä kolutessani olen sentään tehnyt löydön, joka valaa minuun entistä suurempaa rauhaa. Löysin näet rasian, jonka kannessa oli kirjoitus: opiumia. Avasin sen ja näin kasan pieniä mustia pillereitä. Niitä oli varmaan tarpeeksi nukuttamaan minut, jos kuolonkamppailu ja tukehtumiskouristukset kävisivät liian vaikeiksi. Nälkä ei vielä vaivaa minua, mutta pahinta on, että lamppu uhkaa sammua, vaikka olen huomannut siinä olevan öljyä vielä ainakin kymmeneksi tunniksi. Kaikki viittaa siihen, että happi on loppumaisillaan.

Katselen melkein kuin lempien tätä valaisevaa ystävääni, joka ilmoittaa, kuinka monta tuntia vielä saan elää. Kun liekki käpertyy lasissa ja lekuttaa vain heikkona lepattavana tuikkuna, silloin on minunkin elämäni liekki ehtinyt minimiinsä ja sammahtaa seuraavassa minuutissa. Siihen ei ole enää monta tuntia, näen ja tunnen sen monista merkeistä.

Jalkani ovat jääkylmät, enkä halua niitä lämmittääkseni kävellä hytissäni, sillä hengitykseni kävisi silloin kaksinverroin syvemmäksi, hapenkulutus kävisi samoin kaksinkertaiseksi, ja hapen haluan säästää lamppua varten, jotta voisin muistiinpanoni saada valmiiksi.

Ehkä niillä on myös tieteellistä arvoa. Muuan ystäväni, joka on lääkäri ja tietysti myös eläinkokeilija, panee kaniineja ilmapumpun lasikuvun alle ja pitää niitä siellä, kunnes ne ovat ruumiita, ja laskee samalla niiden valtimotykytyksen sekä tekee muitakin, tiettävästi peräti tärkeitä tieteellisiä havaintoja. Nyt olen minä tuollainen kaniini. Ja samalla olen kokeileva lääkärikin.

Valtimoni lyö enemmän kuin sata kertaa minuutissa, mikä todistanee, ettei loppu vielä ole kovin lähellä, vai kuinka? Sehän on päinvastoin kuumeen merkki, mikäli minä tiedän. Mutta se johtuu ehkä ponnisteluistani pysyä jäykkänä.

Juuri nyt välähtää mieleeni mahdolliselta tuntuva ajatus. Hytinikkunan voi avata sisäänpäin — ehkä voisin sen kautta ryömiä ulos ja kohota merenpinnalle? Järjetöntä! Se on liian ahdas. Sitäpaitsi syöksyisi vesi sisään ja sellaisella voimalla, joka ehkäisisi yrityksenkin asettua virtaa vastaan. Ei, minun oli kuoltava sinne missä olin, kunnes luonnonlait näkevät hyväksi vapauttaa minun kuolleen ruumiini. Elävänä en milloinkaan täältä pääse.

Tutkin joka tapauksessa ikkunaa ja äkkiä pelästyin, että lasiruutu voisi särkyä ulkoa puristavan suunnattoman paineen vaikutuksesta. Seuraavassa hetkessä kierrän teräksisen sisäluukun huolellisesti paikoilleen ja palaan muistiinpanojeni ääreen. Mutta en tiedä enää mitä kirjoittaisin, tunnen itseni haluttomaksi ja epäilen, etteivät rivini kuitenkaan koskaan joudu kenenkään käsiin, ja jos joutuvatkin, ovat ne jo ammoin olleet mahdottomia lukea. Estääkseni mikäli mahdollista tätä tapahtumasta käärin ne öljypaperiin, jota on saatavissa, ja sitte ompelen ne povitaskuuni. Neulan ja lankaa olen löytänyt pöytälaatikosta — kapteeni tuntuu olleen huolellinen mies! Lopuksi sidon ympärilleni uimavyön, jotta nousen pinnalle, kun Rusalka vihdoinkin on päättänyt vedenalaisen matkansa.

Pääni alkaa mennä sekaisin, minun täytyy hetkeksi levähtää. En tunne hengenahdistusta, mutta silmissäni hämärtää ja minua paleltaa. Eikä ihme, sillä lähemmäs kaksitoista tuntia sitte sammui tuli höyrykattiloiden alta, lämpöjohdot täyttyivät kylmällä vedellä, ja meren syyslämpö on tuskin yhdeksää astetta — tässä syvyydessä tuskin muuta kuin neljä.

Ennenkuin käyn levolle tahdon — sen tapauksen varalta, etten enää heräisi — pyytää sitä, joka löytää minut ja muistiinpanoni, jättämään meidät viranomaisten huostaan. Lompakossani on jokunen seteli; ne saa löytäjäni, jos hän huolehtii siitä, että ruumiini ja vaatteeni viedään lähimmälle paikalle, missä on tämäntapaisia rantalöytöjä käsitteleviä viranomaisia. Sillä minä oletan, että meri lopulta syövyttää laivan liitoksiltaan hajalle, ja siten joudun pinnalle. Ei tiedä mitä voi tapahtua. Mikään ei ole mahdotonta. Ja ellei silloin vielä tiedetä mitään varmaa Rusalkan kohtalosta, niin olen minä tervetulleena, mutta surullisena todistuksena meitä kohdanneesta onnettomuudesta. En syytä siitä ketään; kuolemaa odotellessaan suo mielellään anteeksi. Tuomitkoon maallinen oikeus yhtä lempeästi kuin minä!

11.
Mereen suljettuna. Yksityisluontoinen tunnustus.

Nukkumistani häiritsivät tuskalliset unet — peräti tuskalliset unet. Mutta joka tapauksessa nukuin, kunnes havahduin heikkoon sysäykseen, joka silmänräpäyksessä sai minut tajuihini ja pani minut käsittämään että jotakin oli tapahtunut, sellaista mikä voisi muuttaa kohtaloni kulun.

Ensimäistä heikkoa sysäystä seurasi toinen, ja sitte tuntui kuin laivan runko liukuisi jotakin kallioseinää pitkin tai jotakin sentapaista. Ainakin huomasin hyttini kallistuvan ja odotin jännittyneenä mitä tapahtuisi. Mutta tuli jälleen hiljaista, oli kuolemanhiljaista kuten ennenkin. Jännitys laukesi, ja minä aloin hengittää raskaasti. Laiva oli luullakseni sysäytynyt jollekin luodolle tai vain hipaissut sitä. Oli tehnyt kumpaa tahansa, tilani ei siitä mihinkään suuntaan muuttunut.

Raskaasti, tuskaisasti hengittäessäni huomasin ensimäistä kertaa selvästi, että ilma oli alkanut turmeltua. En voinut saada sitä keuhkoihin, ponnistelin ja ponnistelin niin että rintakehä oli haljeta, mutta minun oli mahdotonta vetää ilmaa keuhkoihini niin paljoa kuin ne vaativat. Tuskissani pudotin tulitikkuni lattialle ja minä rupesin nelinkontin ryömien niitä etsimään. Minun ei onnistunut niitä heti löytää. Ne olivat kätkeytyneet peräti hyvin tai minä olin jo pyörällä päästä.

Lattialla kontatessani tein silti keksinnön, joka pitensi elämääni monella tunnilla. Kun tulitikkuja hapuillessani pääni joutui lähelle lattiaa eräässä hytin nurkassa, satuin sysäämään kirjoituspöydän takana olevaa seinää, ja tällöin tunsin keveän ilmavirran, joka virkisti minua tavattomasti ja synnytti minussa vallan verrattoman nautinnon ja hyvinvoinnin tunteen. Jäin lattialle makaamaan ja ahmin ilmaa täysin siemauksin. Se reipastutti minut, pääni tuli jälleen selväksi, ja hetken perästä löysin tulitikutkin, jotka olivat joutuneet kirjoituspöytämaton reunan alle.

Raapaisin tulen, mutta tikku ei ottanut palaakseen, vielä vähemmin lamppu syttyäkseen. Lopulta minun sentään onnistui saada se palamaan, hehkumaan punertavaa hohdetta, jota tuskin voi sanoa liekiksi, mutta joka silti valaisi hytin pimeää niin paljon, että sain selville mistä ilmavirta johtui.

Kaksitoista tuntia kestäneen vankeuteni aikana ei ollut päähäni pälkähtänyt avata ainoatakaan ilmanvaihtoreikää, koska tietysti pelkäsin, että vettä syöksyisi siitä sisään. Nyt olin pimeässä sattumalta sysännyt lattian lähellä olevaa ilmareikä-luukkua, mutta veden asemasta siitä tulikin raitis ilmavirta, joka valoi minuun uutta elämää. Johtotorvi ei vienytkään ulos, vaan hyttini vieressä olevaan ensimäisen luutnantin suojaan. Ja sieltä nyt lehahti ilmavirta, joka täytti minun melkein läkähtyneet keuhkorukkani.

Huomasin toki heti, että tämä oli vain hirsipuulomaa, enkä antautunut mihinkään riemuitseviin toiveisiin. Voisin elää korkeintaan jonkun tunnin enemmän panemalla suuni johtotorven aukolle ja ahmimalla naapurihuoneen raitista ilmaa. Mutta yhtäkaikki uusi keksintöni herätti minussa uusia ajatuksia ja suunnitelmia. Ehkä voisin murtautua seinän läpi johtoaukon kautta? En, se olisi mahdotonta. Mutta joka tapauksessa olin saavinani suunnattomasti uusia mahdollisuuksia vain siten, että olin keksinyt seinässä reiän.

Panin lampun lattialle, aukosta hersyvän ilmavirran lähelle, ja huomasin ilokseni, että se paloi nyt kaksinverroin paremmin. Antautuessani peräti lapsellisesti ja lyhytnäköisesti iloitsemaan niistä uusista harrastuksista, jotka nyt olin vankeudessani saanut, tulin ajatelleeksi, että laivassa ihan varmaan oli sisäisen ilmanvaihdon vuoksi koko joukko hytistä hyttiin kulkevia ilmanvaihtotorvia. Niiden avulla saisin ehkä ääneni kuulumaan onnettomuustovereilleni, jos he vielä olivat elossa ja olivat pelastautuneet tähän laivaosastoon.

Painoin suuni aukolle ja keuhkojeni koko voimalla päästin mitä pahimman metakan herättääkseni toverieni huomion itseeni. Ei vastausta. Mutta minä itse säikähdin omaa ääntäni niin, että tunsin hiusten nousevan pystyyn päässäni, ja ponnahdin kauhuissani taaksepäin. Minusta tuntui, että olin haastanut avukseni meren henkiä tai tehnyt hälytyksen haudan pyhässä hiljaisuudessa.

Hieman toinnuttuani kysyin itseltäni, kuinka toverieni oli voinut käydä. Olisinko todella ainoa, joka oli pelastunut? Ei, — olinhan heti sen jälkeen, kun olin joutunut vankilaani, kuullut vasaraniskuja, joiden arvelin syntyneen siitä, että toverini tiivistivät suojapaikkaansa sisään pyrkivältä vedeltä. Mutta olinko todella kuullut oikein? Eikö minun kiihoittunut mielikuvitukseni vain ollut saanut minua kuulemaan ääniä, joita ei todellisuudessa laisinkaan ollut?

Sitä seikkaa en enää kyennyt ratkaisemaan. Sen verran vain tiesin varmaksi, että se oli ainoa ääni, jonka koko vankeuteni aikana olen kuullut, sen sekä äskeisen sysäyksen ja raapaisun kallioon, mikä oli minut havahduttanut unesta. Olinhan kuin mieletön takonut hytin seiniä enkä ollut hiiskahdustakaan saanut vastaukseksi. Ei, minulla ei tosiaankaan ollut toiveita saada huutamalla herätetyksi toisten teljettyjen huomiota, — olisivathan he silloin voineet helpommin kuulla jyskytykseni.

Mahdollisuus keskustella johtotorvien kautta ei silti antanut minulle rauhaa. Kiljaisin jälleen voimieni takaa, mutta vastauksena oli vain viereisestä huoneesta kajahtava kammottava kaiku. Sitte antauduin tyynesti odottamaan. Huomasin jälleen, että laivan seinät olivat paljon parempia äänenjohtajia kuin suljetut luukut ja selittelin itselleni, että minä olin ilmeisesti ainoa, joka olin haaksirikossa jäänyt henkiin.

Panin muistiinpanoni lattialle ja jatkoin kirjoittamistani rähmälläni, koska olin tukehtua, jos nousin seisoalleni. Kun olen näin kirjoittanut hyvän tovin, katson kelloani ja huomaan, että vankeuteni neljästoista tunti on koittanut.

Kuinka kauan tätä kestäisi? Kauanko minulla on vastustusvoimaa ja sitkeyttä, ennenkuin sorrun? Ja mitä hyötyä oikeastaan on tästä sitkeydestäni? Eikö ole yhtä hyvä, että otan opiumipillerini heti, kulautan ne viinin mukana, jään lattialle makaamaan ja antaudun vapaaehtoisesti siihen kohtaloon, joka kuitenkin minut tavoittaa jonkun tunnin perästä, kun viereisen hytin uusi ilmanlähde on tyrehtynyt?

Järkeni myöntää, sydämeni epää. Tottelen jälkimäistä hämärästi toivoen, että tapahtuisi jotakin sellaista, mikä parantaisi tilani tai pelastaisi minut tykkänään vankilastani. Toivo on oudon itsepintainen. Se on kuin mato tai matelija, joka on hyvin alhaisella kehitysasteella. Sen voi typistää, sitä voi rääkätä, kiduttaa, sen voi hakata palasiksi, mutta palaset silti liikkuvat, ne hapuilevat pelastusta vielä kuolemankin jälkeen. Se on elämäntarmoa — selittämätöntä elämäntarmoa, joka ei välitä rahtuakaan terveestä järjestämme, joka ottaa siltä vallan ja joka usein suorittaa uskomattomia tekoja, jommoisiin emme milloinkaan ole luulleet pystyvämme.

Sama hämärä voima vallitsee minussakin. Minussa on kaksi tahtoa, toinen alistunut, henkisesti ylhäinen, välinpitämätön ja vailla eteenpäin pyrkivää voimaa, toinen alkuperäinen, aineellinen, hajallinen ja niin väkevä, ettei ylhäinen järkeni voi mitään sen päättäväisyydelle.

Tämä tinkimätön ja tuntematon tahto se pakottaa minut elämään, makaamaan lattialla hytissä, jonka ilma on turmeltunutta, pakottaa minut, jota yhä tiheämmin toistuvat pyörrytys- ja hourekohtaukset vaivaavat. En toivo mitään, mutta toivon silti mahdotonta, odotan vain kuolemaa, mutta yhtä hyvin odotan, että joku yliluonnollinen apu minut pelastaisi vankilastani.

Olen vasta kahdeksankolmatta ikäinen, ja se selittänee paljon. Oikeastaan en ole levoton, mutta minä alan tuumiskella kuluneen elämäni pikkutapahtumia, jotka synnyttävät minussa jonkunlaista katumusta ja pahaa omaatuntoa, nyt kun jätän elämän ainiaaksi. En usko, että kuoleman jälkeen maksetaan palkka sen mukaan mitä elämässä on tehty, mutta en voi vapautua ajatuksesta, että nyt kärsin erheitteni takia.

Tämäntapaisissa muistiinpanoissa minun ei oikeastaan pitäisi antaa tilaa henkilökohtaisten surujen ja tunteitten kuvailulle, mutta ihminenhän olen minäkin ja tiedän, että tämä on viimeinen sanani, minkä koskaan joudun lausumaan. Eri juttu on, joutuvatko nämä rivit kuolemani jälkeen kenenkään ihmistoverini luettavaksi. Joka tapauksessa tunnen kuin huojennusta saadessani uskoa viimeiset ajatukseni edessäni olevalle paperille, ja että ne koskettelevat omia asioitani, ei ihmetyttäne ketään.

Varsinkin kaksi seikkaa painaa mieltäni, ja toinen niistä koskee läheltä Rusalkaa; kuinka läheltä, sen olen sittemmin saanut selville.

Vuosia sitte rakastin nuorta tyttöä, ja hän rakasti minua. Mutta kohtalon ja elämän oikut eivät sallineet meidän milloinkaan toteuttaa unelmiamme. Olin varaton nuori meriluutnantti, koko pääomani oli vain valoisissa tulevaisuustoiveissa. Hän oli hyvässä perheessä kasvanut köyhä tyttö, joka elätti itseään antamalla ranskan- ja saksankielen tunteja. Olimme tutustuneet toisiimme äitini kodissa, sillä lemmittyni oli sisareni hyvä ystävä.

En unohda koskaan sitä surua, mikä valtasi sisareni, kun myöhemmin olin miltei kuin pakotettu hylkäämään nuoruuteni rakkauden päästäkseni eteenpäin. Nyt olen täysin selvillä, kuinka sydämettömän askeleen tällöin astuin, se tuotti minulle haikeampaa tuskaa kuin omaiseni aavistivatkaan. Kaiken kaikkiaan tein silti parhaiten niin kuin tein, sillä siten sain rakkaani säästymään hyvin raskaalta tulevaisuudelta puolisona ja äitinä, etenkin sen välttämättömän kohtalon jälkeen, joka nyt minua odottaa. Meriluutnantin lesken eläke saisi hänet vain kaksinverroin katkerammin tuntemaan elämän kovuuden, jos hänen lisäksi olisi huolehdittava lapsista.