E-text prepared by Tapio Riikonen

SUOMI JÄÄMERELLÄ

Kirj.

VÄINÖ VOIONMAA

Helsingissä, Edistysseurojen Kustannusosakeyhtiö, 1918.

SISÄLLYS:

    Alkulause.
 1. Jäämeri ja Jäämeren maat.
 2. Muinaisaikain talous- ja valtasuhteet Jäämerellä.
 3. Uusi aika. Jäämeren rannikkojen valtiolliset jaot.
 4. Suomen pyrkimys Itä-Varankiin.
 5. Suomalaiset siirtolaiset Jäämerellä.
 6. Maailmantalous ja Jäämeren kysymys.
 7. Muurmanin rata.
 8. Suomen satama Jäämerellä.
    Jäämeren kirjallisuutta.

ALKULAUSE.

Koko kansamme, erotuksetta kaikki sen kerrokset ovat täydellisesti yksimielisiä siitä, että nyt on tullut hetki Suomen päästä Jäämerelle, josta maamme nurjain kohtalojen kautta vastoin kaikkea oikeutta on vuosisatoja ollut suljettuna pois. Jäämeren avaaminen Suomelle ei merkitse ainoastaan vanhan vääryyden hyvittämistä ja pohjoisimman Suomen paikallisen elinkysymyksen ratkaisemista, vaan myöskin suurenarvoisen tuotantolähteen ja tärkeän siirtola-alueen avaamista koko maallemme. Se on lisäksi oleva itsenäisen Suomen ensi askel ulos suureen vapaaseen maailmaan. Ja se on oleva ensimäinen elonmerkki "suurenevasta Suomesta".

Kun ei ole olemassa suorastaan mitään ajanmukaista kirjallisuutta, joka yleistajuisessa muodossa esittäisi kansalaisille Jäämeren kysymystä suomalaiselta kannalta, voinevat seuraavat lehdet täyttää jonkinlaisen puutteen. Tämä kirjanen tahtoo ennen kaikkea asiallisesti valaista Jäämeren kysymyksen eri puolia: uuden tarkastelun perusteella osoittaa Suomen historialliset, maantieteelliset ja kansalliset oikeudet pääsyyn Jäämerelle sekä uusimpain luotettavain lähteitten mukaan esittää Jäämeren luonnosta, talouselämästä ja tulevaisuuden toiveista tietoja ja näkökohtia jatkuvan keskustelun pohjaksi. Toisinaan on täten tullut poiketuksi aineen ahtaimmista rajoista. Mutta Suomen Jäämeren kysymyksen ymmärtäminen ja arvosteleminen vaatii vertailuja ja laajoja näköaloja. Siltä on päähuomio aina luonnollisesti ollut keskitetty siihen Jäämeren nurkkaan, joka kaikissa oloissa ja suhteissa on meille tärkein ja johon meillä on riidaton oikeus, nim. Itä-Varankiin.

Helsingissä, keväällä 1918.

V. V.

1. JÄÄMERI JA JÄÄMEREN MAAT.

Pohjoisnapaa ympäröivä Pohjois-Jäämeren alue eli "arktinen alue" on saanut muusta maailmasta eroavan luonteensa etupäässä maapalloisen asemansa ja siitä johtuvain luonto-olojen vuoksi. Silmäys karttaan sanoo, että arktiseen alueeseen kuuluu keskellä oleva laaja meri ja sitä ympäröivät kapeat kaistaleet Europan, Aasian ja Amerikan mantereista ynnä niitä reunustavat tiheämmät tai harvemmat saaristot. Alueen etelärajana on matematismaantieteellisesti pidettävä napapiiriä (66 1/2° pohj. leveyttä). Muissa suhteissa sitävastoin ei näin säännöllistä rajaa voida vetää arktisen alueen ympärille. Jos pidämme alueen ilmastollisena rajana sitä lämpökäyrää (isotermiä), joka ilmaisee 0 asteen keskimääräistä vuotuista lämpötilaa, niin raja painuu Itä-Siperiassa ja Labradorin seuduilla Pohjois-Amerikassa 50. leveysasteelle saakka, mutta nousee Ruijan tienoilla paljon yli 70. leveysasteen, s.o. melkoista pohjoisemmaksi napapiiriä. Samoin metsäraja, jota kasvistollisesti pidetään arktisen ja viileän kasvillisuusvyöhykkeen rajana ja joka yleensä seuraa sitä lämpökäyrää, joka osoittaa keskimääräistä 10 asteen lämpötilaa vuoden lämpimimpänä kuukautena, on Beringin salmen ja Labradorin seuduilla paljon etelämpänä, mutta Keski-Siperiassa, Suomi-Skandinaviassa (Fennoskandiassa) ja Länsi-Kanadassa melkoista pohjoisempana napapiiriä. Arktisten merienkään rajaksi ei napapiiri hyvin sovellu, sillä Jäämeren lahdista Vienanmeri ja Hudsoninlahti tunkeutuvat napapiiriä paljon etelämmäksi. Jäämeren alueen rajat ovat siis melkoisen horjuvia. Jonkinlaisena yleispiirteisenä rajana voidaan kuitenkin aina pitää napapiiriä.

Pohjois-Jäämeri eli arkipäiväisemmin vain Jäämeri on oikeastaan suuri Atlantin valtameren lahti, joka ulettuu Islannista Beringin salmelle saakka. Jäämeren yhteyttä Atlantin kanssa välittävät Grönlannin itäpuolella olevat leveät ja länsipuolella olevat kapeat salmimeret. Merimaantieteellisesti voisi Jäämeren etelärajana pitää Grönlannin kaakkoisnurkan, Islannin ja Färsaarten merkitsemää linjaa, jolla kohdalla meren pohjassakin on korkeampi kynnys; jos merenpinta alenisi viisisataa metriä, syntyisi tälle linjalle kuiva maasilta Europasta Amerikkaan. Asemaltaan Jäämeri on sellainen kolmen mantereen "välimeri" kuin etelässä oleva Europan Välimeri; suuruudeltaan se viimeisten laskujen mukaan on 14.3 milj. km s.o. viisi kertaa suurempi kuin Europan Välimeri; muodoltaan se on epäsäännöllinen ympyrä; jokseenkin keskellä sitä on pohjoisnapa.

Tehkäämme kartalla nopea kiertoretki Jäämeren eri osiin. Norjan-Islannin-Grönlannin-Huippuvuorten välillä on n. 4 milj. km2 laaja tuhansiin metreihin syvä Europan Pohjoismeri eli Norjanmeri. Se on luonteeltaan puolittain atlanttinen meri, ja toiset maantieteilijät sen lukevatkin Atlantin meren osaksi. Sen läntinen osa, Grörlanninmeri, on maajäisine rantoineen, uiskentelevine jäävuorineen, ajojäineen ja kylmine merivirtoineen täysin Jäämeren luontoinen. Ikuisen jään valtakunnan tultasyöksevinä portinvartijoina ovat täällä suuri "satujen saari" Islanti ja pieni meren keskellä seisova Jan Mayenin saari. Tämän meren itäinen, Norjaan rajoittuva, varsinaiseksi Norjanmereksi kutsuttu, Golf-virran sulana pitämä, kalastukselle ja meriliikkeelle sopiva osa taas on kaikissa kohdin Atlantin meren kaltainen, johon se taloudellisesti ja politisestikin mitä lähimmin liittyy.

Huippuvuorten ja Grönlannin välisen n. 600 km:n leveän salmen kautta tullaan Grönlannin merestä pohjoisnapaa ympäröivälle Napamerelle. Mikäli sitä tunnetaan, se on 9.3 milj. km2 laaja, hyvin syvä, melkein saareton, alituisen jääkannen peittämä ulappa, ikuisen jään rajaton valtakunta, jossa ei ole mitään sanottavaa kasvi- tai eläinelämää.

Napameren kummallakin puolella on matalampia saarekkaita lahtimaisia merenosia eli rantameriä. Amerikan puolella olevassa rantameressä on lukuisain suurten mannersaarien muodostama Kanadan arkipelagi vaarallisine jäävirtoineen. Aasian ja Europan puolella olevassa rantamerialueessa on ensinnäkin huomattava luoteisimman Siperian edessä oleva Karan- eli Kaarianmeri (n. 0.3 milj. km2). Se on Napameren avonainen lahti, jonka Novaja Semljan kaksoissaari erottaa läntisemmistä merialueista. Vaikka Karanmeri tavattoman kylmyytensä vuoksi onkin "Europan jääkellari", niin sen asema Europan lähellä, sen osittainen soveltuvaisuus laivaliikkeelle ja sinne laskevat mahtavat Ob ja Jenisei joet antavat sille jonkinlaisen taloudellisen merkityksen. Karanmeren kaikki taloudelliset ja politiset suhteet ovat suuntautuneet länteenpäin, minne tärkeimpinä pääsyväylinä ovat Novaja Semljan eteläisen saaren ja Vaigatsh-saaren välinen Karansalmi (Karan portti) sekä Vaigatshin ja mantereen välillä oleva Jugor-salmi.

Novaja Semljan länsipuolella olevaa merialuetta voisi nimittää Europan Jäämereksi; sen rajoina olevat saaret, Karhusaari, Huippuvuoret, Frans Joosefin maa ja Novaja Semlja, kuuluvat kaikki Europpaan, ja se on itse välittömässä avonaisessa yhteydessä Europan Pohjoismeren kanssa, jonka lahtena tai rantamerenä sitä parhaiten onkin pidettävä. Muodoltaan Europan Jäämeri on neliömäinen, alasivu kuitenkin eteläänpäin taittunut, ja pinta-alaltaan n. 1 milj. km2.

Se on kieltämättä koko Jäämeren tärkein osa. Atlantin meren laivaliike voi sinne esteettömästi jatkua, sen eläimistö tarjoo pyyntimiehille runsaita ja arvokkaita saaliita, sinne laskevat Pohjois-Venäjän suuret, kulkuteiksi enemmän tai vähemmän kelpoiset joet ja sen rannoilla asuvat Europan sivistyskansain pohjoisimmat etuvartijat.

Niinkuin Europan Pohjoismeressä, niin Europan Jäämeressäkin on jyrkkä vastakohta olemassa Europpaa lähempänä ja siitä ulompana olevan merialueen välillä. Eteläpuoli, jota sen ääressä olevan Lapinmaan mukaan on kutsuttu Lapinmereksi, on suuressa määrin Norjan länsipuolella olevan meren kaltainen. Norjasta Kuollan niemen puoliväliin saakka Lapinmeren rannat pysyvät vuoden ympäri sulina ja paljon laajemmillakin aloilla vesi on vaarallisista jäävuorista vapaa sekä pitemmän tai lyhemmän osan vuotta merenkululle auki. Runsaan merieläimistönsä ja luontaisten elinkeinojensakin kautta se lähinnä kuuluu varsinaisen Norjanmeren yhteyteen. Paljon pienempi taloudellinen arvo on Lapinmeren pohjoispuolella olevalla Barentsinmerellä, joka monessa suhteessa on verrattava Grönlannin mereen, sekä Lapinmerestä lounaaseen pistävällä matalalla Vienanmerellä, joka viimemainittu kuitenkin asuttujen, kehityskykyisten ympäristöjensä ja eteläisten liikeyhteyksiensä vuoksi välillisesti on Jäämeren tärkein perukka.

Europan Jäämeren talouselämälle tarjoavat sen saaret sopivia tukipisteitä. Seitsemän suuren ja monen pienen saaren muodostama, n. 65.000 km2:n laajuisen Huippuvuorten saariston läntisiä, jopa pohjoisiakin salmia ja vuonoja Golfvirran vielä lämmin vesi pitää kesäisin sulana, jotavastoin saariston itäpuoliset vedet, missä kulkee kylmä polarivirta, ovat aina täynnä ajojäitä. Huippuvuoria paljon kylmempi ja vaikeapääsyisempi on vasta v. 1873 löydetty Frans Joosefin maa, Jäämeren ahdistetun eläimistön etäinen pakopaikka, sekin n. 50.000 km2 laaja saaristo. Novaja Semljan kaksoissaaret, alaltaan 91.791 km2 ovat kesäisin sulan Europan Jäämeren ja kylmän, harvoin kesälläkään jäistä vapaan Karanmeren jyrkkänä rajana. Kaikki nämä Jäämeren saaret ovat korkeita, jäitten ja aaltojen epätasaisiksi syövyttämiä vuorimaita. Huippuvuorilla ja Frans Joosefin maassa on alkuvuoren päällä samanlaisia vaakasuoria hietakivi- ym. vuorikerroksia, joita tavataan Grönlannissa, joten ne kaikki näyttävät olevan jätekappaleita samasta muinaisesta laajasta mantereesta. Novaja Semljan vuorirakenne muistuttaa lähinnä Uralin vuoristoa. Kaikkien näiden jää- ja lumipeitteisten saarten vuorissa on säilynyt merkkejä täällä aikain aikoina vallinneesta lämpimästä ilmastosta ja etelämaisesta palmukasvillisuudesta. Silloin varmaan ovat syntyneet Huippuvuorten kivihiilikerrokset ja Novaja Semljan petrolilähteet, jotka samoinkuin Grönlannin ja Ruijan rannikkojen malmit ja muut vuorenaarteet ovat pakottaneet Jäämerellä uudelleen arvioimaan melkein kaikki entiset arvot.

Jäämeren alueelle ominaista on sen luonnonelämän suuri yhdenmukaisuus. Jää on siellä yhdistänyt meren ja maan suureksi yhtenäiseksi luonnon valtakunnaksi. Kaikkialla samanlaatuinen ilmasto, yli koko Jäämeren liikkuvat jäävirrat ja koko alueen ympäri ulettuva melkein katkeamaton maavyöhyke ovat siinä määrin helpottaneet kasvien ja eläinten yleistä leviämistä, että ne joka paikassa Jäämeren piirissä ovat pääpiirteittäin samanlaatuisia.

Kaiken elimellisen elämän alkuna näyttävät täällä olevan pienet leväkasvit, joita on kaikkialla, merivedessä, jäissä, lumissa ja mailla. Meri on täynnä pienen pieniä pii-leviä; niitä esiintyy usein niin suurin määrin, että jäät niistä saavat keltaisen värin. Täällä kirjaimellisesti toteutuu sana: "missä on vettä, siellä on elämää"; jos sulattaa kivikovan jääpalan, niin keskeytynyt elämä siinä heti alkaa uudelleen. Jäämeren pohjassa kasvaa suuria ruskoleviä, joita tuulet ajavat rannoille korkeiksi röykkiöiksi. Meren kasvillisuudesta viime kädessä saa ravintonsa Jäämeren suunnaton eläinmaailma, ensin pienimmät vesieläimet, sitten kalaparvet, lukemattomat linnut, hylkeet ja vihdoin jättiläismäiset valaat.

Maalla on omat pii-levänsä, jotka joskus värjäävät lumen punaiseksi. Kukintakasveja on Jäämeren mailla tavattu n. 400 eri laatua, joten sikäläinen kasvillisuus ei ole lainkaan niin köyhä kuin luulisi. "On merkittävä seikka — Jäämeren tutkija William S. Bruce kirjoittaa — että kulkekoonpa retkeilijä kuinka kauas pohjoiseen hyvänsä, käyköön kuinka autiossa seudussa tahansa, niin varmasti hän tapaa yhden tai useamman lajin kukallisia kasveja. Ainakin hän löytää siellä unikon, voikukan tai kivirikon, ja kaikista niistä Jäämeren unikko (Papaver radicatum) on kestävin. Ei ole sitä paikkaa Huippuvuorilla, Frans Joosefin maalla, Novaja Semljalla tai muualla niin karua, autiota ja tuulenpieksämää, etten siellä olisi löytänyt Jäämeren unikkoa kasvamassa, vaikkapa surkastuneenakin, niin kasvamassa ja kukkimassa kuitenkin; ja missä olot ovat vähänkään suotuisammat, siellä se aivan rehoittaa ja loistaa. Samaten Jäämeren unikko tavataan Grönlannin rannikoilla ja Amerikan pohjoispuolella olevassa saaristossa, missä vain mitään voi kasvaa. Unikon jälkeen punainen kivirikko (Saxifraga oppositifolia) on luultavasti sitkein arktinen siemenkasvi, ja suotuisissa paikoissa se on vielä rehevämpi kuin unikko…"

Arktiseen kasvillisuusvyöhykkeeseen luetaan metsärajan pohjoispuolella olevat seudut. Tämän vyöhykkeen kasviyhdyskuntia on tapana yhteisellä nimellä kutsua "tundraksi", jolla nimityksellä kuitenkin varsinaisesti tarkoitetaan sammal- ja jäkäläkankaita ja soita, jotka peittävät Jäämeren rannikoilla olevia tasankoalueita Pohjois-Venäjällä, Siperiassa ja Kanadassa. "Arktisen alueen kasvillisuuden yleinen luonne on erittäin yksitoikkoinen. Karua on koko luonto. Silmän kantamalta ei näy ainoatakaan puuta, tuskin edes pensasta, ainoastaan pieniä maassa matavia varpuja, kituvia ruohoja ja heiniä, joiden varret ja korret ovat suureksi osaksi sammalten ja jäkäläin peitossa. Tundran yleinen väri on ikävänlainen, ruskean vihertävä, mutta syyspuoleen on väririkkaus runsaampaa. Silloin saavat kasvien lehdet koreat syysvärinsä. Seutujen valtavärit vaihtelevat silloin ruskeasta (vaivaiskoivu ym.) heleän tulipunaiseen (karhunmarja) ja koreankeltaiseen (enimmät pajut). Missään muualla eivät kasvien koreat syysvärit pistä niin selvästi silmään kuin autiolla tundralla… Poikkeuksena tundraseutujen yksitoikkoisuudessa ovat viljavimmat vuorten rinteet, kalliopengermät ym. sellaiset paikat, jonne on keräytynyt rapautumissoraa riittävästi ja jotka ovat edes jonkun verran suojattuina tuulilta. Etenkin ovat kalkkikalliot kasveille suotuisia. Puita ja isoja pensaita ei tosin ole sielläkään, mutta sinne ovat saapuneet pohjoisten seutujen kauneimmat kukkakasvit. Tunturivuokon kukkiessa ovat rinteet lumivalkeita sen runsaista kukista; toiset rinteet saattavat olla punasinerviä Saxifraga oppositifolian kukkiessa (esim. Varankivuonossa). Varsinkin lintuvuorien penkereillä on kasvillisuus keräytynyt todellisiksi luonnon kukkatarhoiksi. Mutta nämä ovat vain vähäpätöisiä poikkeuksia, jotka ainoastaan hyvin vähässä määrässä häiritsevät arktisten seutujen kasvillisuuden suurta yksitoikkoisuutta." (A.K. Cajander.)

Eläimistökin on kaikkialla Jäämeren alueella pääasiallisesti yhdenlaatuinen. Koko alueen tunnuksellisin eläin, jään valtakunnan kuningas, on jääkentillä lakkaamatta kuljeskeleva, hylkeitä pyydystelevä jääkarhu (Ursus maritimus). Varsinaisista maaeläimistä ovat ihmiselle hyödyllisimmät myskihärkä (Ovibos moschatus) ja peura (Rangifer tarandus). Enemmän lampaan kuin naudan sukuinen myskihärkä elää nykyään ainoastaan Amerikan napamaissa, mutta on muinoin ollut yleinen pohjoisessa Europassakin. Peura elää villinä kaikissa Jäämeren maissa ja on levinnyt kauas napapiirin eteläpuolellekin; Suomessa se on aikoinaan ollut yleinen Laatokan seuduillakin. Sen esiintymistä Frans Joosefin maalla ja Huippuvuorilla on pidetty todisteena siitä, että nämä saaret ovat ennen olleet mantereitten yhteydessä; edellisestä saaristosta peura kuitenkin on jo hävinnyt ja jälkimäisessä saaristossa on se häviämäisillään, kun europpalaiset urheilijat sitä kilvan surmaavat ja norjalaiset metsästäjät ovat viime aikoina ruvenneet sitä myrkylläkin tappamaan, "hävittäen ei ainoastaan villipeuroja, vaan myöskin karhuja, naaleja, lintuja ja muita eläimiä ja muuttaen siten luonnonrikkaat Huippuvuoret kolkoksi kalmistoksi". Lappalaiset ja jotkut muut pohjoiset kansat ovat kesyttäneet peuran "poroksi" ja saaneet siitä mitä monipuolisimman hyötyeläimen. Muista maaeläimistä mainittakoon vielä sukunsa tuhkimus, typerän tunkelias Jäämeren kettu eli naali (Canis lagopus), ja pari jyrsijöihin kuuluvaa sopulilajia (Myodes), jotka usein suunnattomin joukoin kulkevat tundroilla, jänis ja susi. Varsinaisista metsäeläimistäkin monet ovat levinneet lähimmille napamaa-alueille.

Yleisin kaikista arktisista linnuista on pulmunen (Plectrophanes nivalis), "joka esiintyy suunnattomin joukoin ja löytää itselleen koti- ja pesäpaikan jokaisessa arktisessa maassa, olkoon se kuinka kolkko hyvänsä". Frans Joosefin maalle se saapuu huhtikuun puolivälissä ja muuttaa sieltä lokakuun loppupuolella. Tärkeimpiin Jäämeren maitten lintuihin kuuluvat metsäkanan sukuiset kiirunalajit (Lagopus), joiden liha on maukasta ravintoa. Arktisten lintujen oikea valtakunta on kuitenkin itse Jäämeren avaroilla vesillä. Siellä tavataan "lintuvuoria", korkeita ja jyrkkiä rantakallioita, joilla kiislat, ruokit, lunnit, lokit, merimetsot ja muut vesilinnut pesivät suunnattomin joukoin; aurinkoa pimentävinä pilvinä lentelee lintuja sellaisten lintuvuorien ympärillä. Taloudellista hyötyä kaikki nämä lintuparvet tuottavat ainoastaan höyhenillään ja munillaan. Arvokkaimpia siinä suhteessa ovat haahkat (Somateria mollissima ja spectabilis). Islannissa, Huippuvuorilla ja muilla Jäämeren saarilla pesivät haahkat sisustavat pesänsä mitä hienoimmilla untuvilla, joita ne nyppivät omasta rinnastaan. Ihminen riistää pesästä untuvat ja munat, ja haahkaemä kahdesti uudelleen sisustaa pesänsä, toisella kerralla uroslinnultakin otetuilla untuvilla; 24 pesän lasketaan tällä tavoin tuottavan kilon untuvia.

Jäämeren merieläimistön runsaudelle vetää koko maailmassa vertoja ainoastaan Eteläisen Jäämeren eläimistö. Tämä Jäämeren eläinrikkaus ei riipu niin paljon lajien lukuisuudesta kuin saman lajin yksilöjen paljoudesta. Merieläimistä herättävät enintä huomiota valaat, joita on sekä suuria hetulasuisia että pienempiä hammasvalaita. Valaitten kuningas, 24 m:n pituuden ja 150.000 kg:n painavuuden saavuttava musta Grönlannin valas (Balcena mysticetus), joka ennen tuhansittain risteili Jäämeren selillä, on jo luultavasti sukupuuttoon hävinnyt; v. 1897 skotlantilaiset valaanpyytäjät vielä saivat saaliikseen 13 näitä valaita, mutta v. 1907 eivät enään ainoatakaan. Sen sijaan porhaltelee Jäämerellä vielä mahtava sinivalas eli jättiläisvalas (Balanoptera Sibbaldii); se ei ole yhtä painava ja paksu kuin Grönlannin valas, mutta on sitä pitempi, maailman pisin eläin, joskus 30 metrin mittainen! Pienemmistä valaslajeista ovat muita merkittävämpiä maitovalas (Delphinopterus leucas) ja sarvivalas (Monodon monoceros). Ne ovat molemmat 4-6 m:n pituisia ja monessa muussakin suhteessa toistensa kaltaisia, ja niitä pyydystetään ahkerasti sekä rasvan että nahan ja ravinnoksi käytetyn lihansa vuoksi. Maitovalas liikkuu kaikilla arktisilla rantavesillä ja se on helposti tunnettava kermanvaaleasta väristään. Sen retket ovat niin säännöllisiä, että kokeneet pyytäjät, jotka tarkoin tuntevat, mitä rantaa ja mitä tietä se milloinkin kulkee, tavallisesti saavat ajetuksi maalle koko matkueen. Sarvivalas on tunnettava uroksen 2-3 m:n pituiseksi, suoraan eteenpäin ulkonevaksi kasvaneesta yläleuan etuhampaasta. Tällä kierteisellä hammasluulla oli ennen vanhaan kaupassa hyvin suuri arvo, sitä kun näette luultiin raamatun pyhän "yksisarvisen" sarveksi ja sen jauhetta kun senvuoksi pidettiin ihmelääkkeenä. Jäämeren lämpimämmissä osissa tavataan myöskin pyöriäinen eli merisika (Phocaena communis), mustaselkäinen ja valkovatsainen, lihava ja iloinen, parin metrin pituinen pikkuvalas.

Jäämeren lukuisista hyljelajeista on arvokkain mursu (Trichechus rosmarus). Se on jykevä otus, painoltaan 1000-2500 kg ja koiras varustettu 2/3 m:n pituisilla alaspäin kasvavilla torahampailla, joita se käyttää simpukkain kaivamiseen ja taisteluaseekseen. Mursukin on ennen ollut yleinen Jäämerellä, mutta hillittömän pyynnin vuoksi se jo on hävinnyt laajoilta alueilta. Jäämeren tavallisia hylkeitä ovat Grönlannin hylje (Phoca groenlandica), muita suurempi partahylje (Ph. barbata), kuplahylje (Cystophora cristata) ja Suomenkin vesillä tavattavat norppa eli kiehkuraishylje (Phoca foetida), kirjava hylje (Phoca vitulina) ja halli eli harmaahylje (Halichoerus grypus). Hylkeenpyynti on yhä vielä Jäämeren tärkeimpiä elinkeinoja ja kymmeniä ellei satojatuhansia hylkeitä saadaan joka vuosi Europan lähellä olevista Jäämeren osista.

Lintujen, valaitten ja hylkeitten ohella vilisee Jäämeressä lukematon joukko alempia eläimiä kaloista yksisoluisiin alkueläimiin saakka. Nämä eläjät saavat ravintonsa mittaamattomain kelluvain leväjoukkojen muodostamilta meren niityiltä ja itse ne ovat meren korkeampain asukkaitten loppumattomina laitumina. "Kahta katkalajia (Anonys nugax ja Onissimus Edwardsii) vilisee Jäämeren vesissä niin suuria joukkoja, että ne syövät suuren linnun ruhon kaikki pehmeät osat ja jättävät käsistään putipuhtaan luurangon 24 tunnin kuluessa. Luonnontutkijat ovat usein käyttäneet tätä apukeinoa työssänsä. Huippuvuorten Jäävuonon suusta, 197 syllän syvyydestä Monacon ruhtinas sai haaviinsa koko neljäkymmentä naulaa suuria punaisia äyriäisiä (Pandanus borealis), yhteensä 1.775 kappaletta; nämä äyriäiset eivät ainoastaan olleet eläintieteellisesti mielenkiintoisia, mutta ne havaittiin myös erinomaisen maukkaaksi syötäväksi ja ne käytettiin siihen tarkoitukseen laivalla. Vesi kihisee kotiloeläimiä, etenkin Clio borealis lajia, jolla Grönlannin valas elää, ja nuolimatoja (Sagitta), joilla on läpinäkyvä kotilo. Barentsinmeressä olen koonnut haaviini naulan toisia pieniä hankajalkaisia (Calanus jinmarchicus) muutamassa minutissa. Nämä äärettömät joukot eläineliöitä ovat perusravintona lintu-myriadeille, hylje- ja mursuparville ja lukuisille valaille. Ja on muistettava sekin, että itse ihminenkin tarpeen tullessa voi saada runsaan ruuan meren pienistä äyriäisistä, jos hänellä vain on keinoja, millä koota niitä." (William S. Bruce.)

Surkein olento Jäämeren maailmassa lienee ihminen. Arktiset maat ovat näihin saakka olleet maailman harvimpaan asuttuja, niiden väestö on kuulunut kansain alimpaan köyhälistöön. Miljonain neliökilometrien laajuisissa Jäämeren maissa asuva väkiluku nousee tuskin yli 800.000-900.000 hengen. Tähän väestöön on silloin luettu Jäämeren rannikoilla ja saarilla asuvat arktiset alkukansat, vaikka niiden asuma-alat osittain ulettuvat napapiiriä melkoista etelämmäksikin, sekä mainituille seuduille muuttaneet sivistyskansoihin kuuluvat asukkaat. Alkukansoista ovat lukuisimmat Europassa asuvat lappalaiset (n. 30.000 henkeä), Siperian jakutit (230.000) ja Amerikan eskimot (40.000 henkeä). Viimemainitut ovat melkein yksinomaisesti merikansaa, joka kalastuksen ja hylkeenpyynnin alalla on saavuttanut melko korkean kulttuurikannan; Europan ja Aasian arktiset kansat taas ovat parhaasta päästä mannerkansoja, joiden pääelinkeinoja ovat metsästys, sisävesikalastus ja poronhoito. Europpalainen kulttuuri on jo kuitenkin tunkeutunut Jäämerellekin ja saanut johtavan aseman sen talouselämässäkin, josta alkukansat vuosi vuodelta joutuvat yhä syrjemmälle. Niin on käynyt erityisesti siinä Jäämeren alueen osassa, joka tässä on tutkielmamme esineenä.

Pohjoisimman Europan rannikko on vuonojen ja lahtien uurtelema. Norjan pohjoisrannikolla, Ruijassa, on vuono vuonon, niemi niemen, saari saaren vieressä Suomen Enontekiön lähelle pistävästä komeasta Jyykeänvuonosta (Lyngenfjord) Utsjokea lähellä olevaan avaraan Varanginvuonoon saakka. Tämän vuonon itäpuolella on kapean kannaksen mantereeseen yhdistämä Kalastajaniemi. Varangista itäänpäin kutsutaan rannikkoa Muurmanin-rannaksi. Se on matalampi kuin Ruijan rannikko ja Kuollanvuonoa lukuunottamatta lahdeton. Suuren Kuollan niemimaan alavan itä- ja kaakkoisrannikon nimenä on Turjan-ranta.

Kapeahkon merensalmen kautta päästään Jäämerestä monihaaraiseen Vienanmereen. Se päättyy luoteessa vuori- ja vuonorantaiseen, saariston reunustamaan Kannanlahteen, jonka molemmin puolin olevia rantoja kutsutaan Karjalan-rannaksi. Vienanmeren eteläisenä päänä on satamaton, matala Äänislahti, jonka rannat pakoveden aikana ovat kuivilla kilometrien leveydeltä. Lahden suussa ovat kuuluisat Solovetsin luostarisaaret. Kolmas Vienanmeren perukka on suppilomainen Vienanlahti, mihin suuri Vienanjoki laskee. Laivaliikkeestä johtuneella nimityksellä kutsutaan Vienanlahden länsirantaa Kesärannaksi ja itärantaa Talvirannaksi. — Itäpuolella Vienanmeren suuta on Meseninlahti ja sen takana pistää kauas mereen omituisen muotoinen Kanin-niemi, jonka takana alkavat Petshoran seudut.

Taloudellisesti voidaan Europan Jäämeren maat sopivasti jakaa eri vyöhykkeisiin. (1) "Merivyöhykkeessä", s.o. Jäämeren saarilla ja lähimmillä rannikoilla ovat vanhastaan tärkeimpiä olleet merieläimistöön perustuvat elinkeinot: meri- ja jokikalastus, "lintuvuorilla" pesiväin vesilintujen untuvain ja munain keräys, hylkeen- ja valaanpyynti. (2) Mantereella saa kasvillisuus etelään mennessä yhä suuremman arvon, vaikka sillä täälläkin on eläimistön rinnalla ainoastaan toisarvoinen merkitys. Pitkin Europan koko pohjoisinta rannikkoa kulkee missä kapeampana missä leveämpänä korkea, vesiköyhä "tunturivyöhyke", jota käytetään porojen syöttömaaksi ja jolla on merkitystä myöskin villipeurain, syötäväin lintujen (riekkojen, kiirunain) ja turkiseläinten pyydysmaana. Tämä vyöhyke täyttää koko Ruijan, pohjoisimman ja koillisen osan Kuollanniemeä, Vienanmeren suun seudut, koko Kaninniemen ja sen takaiset rannikot sekä etelämpäinkin seutujen korkeimmat kohdat. (3) Tunturivyöhykkeen eteläpuolella alkaa vähitellen varsinainen "metsä- ja järvivyöhyke", monipuolisen metsästyksen ja sisävesikalastuksen vanha tuottoisa alue.

Tämä alkuperäinen elinkeinojärjestelmä on parin viime vuosisadan kuluessa perinpohjin muuttunut. Etelästä käsin Jäämeren rannikoille muuttaneet uutisasukkaat ovat sopiviin paikkoihin vuonojen pohjiin ja jokivarsille raivanneet niittyjä sarvikarjanhoitoa varten ja pieniä viljelysmaita perunan, ohran ja muidenkin viljelyskasvien kasvattamista varten. Sen ohella ovat merenkulku ja kauppa kehittyneet. Viime vuosikymmenet ja viime vuodet vihdoin ovat nähneet metsäliikkeen, vuorityön, suurkaupan ja suurmeriliikkeen Jäämeren maissa nopeasti nousevan ja alkavan siellä aivan uutta aikakautta.

Jos Europan Jäämeren maihin luemme, paitsi tähän mereen kuuluvia saaria, kaikkien Europasta Jäämereen laskevain jokien alueet (Jäämeren vesistöalueen), siitä karttuu n. 1,4 milj. km2:n laajuinen maa-alue, jolla nykyään asuu päälle miljonan ihmistä. Meidän kannaltamme on kuitenkin oikeampaa lukea Europan Jäämeren maihin ainoastaan ne seudut, jotka luonto-olojensa puolesta ratkaisevasti kuuluvat Jäämeren piiriin ja joiden talouselämä kokonaan tai hyvin huomattavaksi osaksi on Jäämerestä riippuva. Täten kuuluvat Jäämeren maihin Finmarkin amtti (Ruija) Norjasta, Enontekiön, Inarin ja Utsjoen kunnat Suomesta, koko Arkangelin lääni (siihen luettuna Novaja Semlja) sekä kaukaiset isännättömät ja asumattomat saaret Karhusaari, Huippuvuoret ja Frans Joosefin maa. Koko tämän maa-alueen pinta-ala tekee miljonan km2 ja väkiluku viimeisten tietojen mukaan tasaluvuin 1/2 miljonaa. Tarkemmin laskelmat näkyvät seuraavasta:

Jäämeren maita km2 asukkaita

    Norjassa (Ruija) 40 815 38 065
    Suomessa 29 175 3 582
    Venäjällä 836 059 449 400
    Isännättömiä saaria 119 656 —
                yhteensä 1 025 705 491 047

Europan valtoihin kuuluvat Jäämeren maat jakaa Vienanmeri kahteen luonnon- ja talousmaantieteellisesti erilaiseen osaan, joista läntiseen, Lapin alueeseen, kuuluvat Norjan ja Suomen osat Jäämeren rannikosta sekä Kuollan piirikunta Arkangelin lääniä ja itäiseen, Vienan-Petshoran alueeseen, taas Arkangelin lääni ilman Kuollan piirikuntaa seuraavalla tavalla:

alueet km2 asukkaita

    Lapin alue 224 990 50 787
    Vienan-Petshoran alue 681 059 440 260
                  yhteensä 906 049 491 047

Vertailu näiden alueiden välillä osoittaa maa-alan ja väkiluvun etujen olevan kokonaan Vienan-Petshoran alueen puolella. Eteläisemmän asemansa, maaliikenteensä ja suunnattomain metsävarainsa kautta tällä alueella on puolellaan kaikki taloudellisetkin tulevaisuuden edut. Näissä kohdin tuo pienialaisempi ja pieniväkisempi Lapin alue ei voi kilpailla sen kanssa. Välittömään kilpailuun samoilla urilla ne eivät muutenkaan sovellu, koska Vienan-Petshoran alue on pääasiassa maa-alue, Lapin alue taas pääasiallisesti merialue. Mutta suhteellista kilpailua niiden välillä voi syntyä, ja silloin Lapin alueella suurempia mahdollisuuksia tarjoavain meri- ja vuorityöetujensa vuoksi kenties kuitenkin on voiton mahdollisuuksia.

Edellä esitettyjä laskelmia katsellessa näyttää Suomen osuus Jäämeren maissa ja niiden talouselämässä tosiaan vain pisaralta meressä. Mitä merkitsevät Suomelle kuuluvat 2.8 % Europan Jäämeren maitten pinta-alasta ja viheliäinen 0.7 % sen kokonaisuudessaankin vähäisestä väestöstä! Hiukan toivokkaammalta näyttää maamme osuus Jäämeren maitten Lapin alueesta: 13 % pinta-alasta ja 7 % väestöstä. Mutta tältä pieneltä saavutukselta riistää melkeinpä kaiken todellisen arvon se, ettei Suomen alue uletu Jäämeren rantaan asti. Suomi on tässä merimaassa usealla sopimuksella, viimeksi v. 1826 tehdyllä, jolloin Suomen etujen valvominen on törkeästi laiminlyöty, työnnetty mereltä pois, siltä mielivaltaisesti suljettu pääsy Jäämerelle. Siten on epäsuotuisten valtiollisten olojen vuoksi Suomelle tullut kokonaisuudessaan mitä luonnottomin pohjoisraja. "Suomenmaa on, näet, — lausuu K.F. Ignatius — tällä rajalla kokonaan pois suljettu kalarikkaasta, Lapinmaan väestölle välttämättömän tarpeellisesta Pohjois-Jäämeren rannikosta, vieläpä monessa paikoin aivan soukalla maakaistaleella siitä eroitettu. Niin on esm. matka Koltapahdasta Jyykeän- (Lyngen-) tai Kaavuonolle (Kaafjord) 3.5 peninkulmaa, Somasoaivista Naavuonolle (Quaanangerfjord) 2.5 peninkulmaa ja Rajalasta Utsjoen pitäjässä Varankivuonolle niin-ikään ainoastaan 2.5 peninkulmaa."

Suomen Jäämeri-asema ei kuitenkaan ole niin huono kuin miltä se näyttää. Jos Suomen Lapilta vastaiseksi puuttuukin merta, niin puuttuu Ruijalta sisämaata; ja se on meidän aikanamme hyvin arveluttava puute sekin. Se nyt tosin ei meille ole mikään apu. Mutta Suomella on muutamia etujakin, joita toisilla ei ole. Suomen Lapin asema koko Jäämeren Lapin alueen keskustassa, lähellä tärkeää Varanginvuonoa, Jäämeren Lapin suurimman sisämaanvesistön ympäristöllä, on huomattavan edullinen. Suomen Lapilla on paremmat metsänkasvuolot, mukavammat sisämaiset luonnolliset kulkuväylät, edullisemmat asutusalueet, suuremmat talous- ja kulttuurielämän mahdollisuudet kuin sen naapurialueilla. Suomen Lappi on lyhyesti sanoen koko Jäämeren Lapin alueen maantieteellinen sydän ja siitä syystä myös sen tuleva talous- ja sivistyskeskus. Sen erottaminen Jäämereltä on väkivaltaa Jäämeren omaa talous- ja sivistyselämää vastaan.

Kuten seuraavasta tulemme näkemään, on Suomella ilmeisiä ja kumoamattomia historiallisia, kansallisia ja taloudellisia oikeuksia päästä Jäämerelle. Ennen tai myöhemmin, tavalla tai toisella ovat ne oikeudet toteutuvat. Suomen valtiollinen itsenäisyys on luonnollisena seuraamuksenan vaativa meille kauan kaivattua itsenäisyyttä myöskin Jäämerellä.

2. MUINAISAIKAIN TALOUS- JA VALTASUHTEET JÄÄMERELLÄ.

Jäämeri ja sen pitkät rannikot olivat vanhempina aikoina kauan aikaa ihmeitten, noituuden ja kauhujen satuseutuja etelämmässä asuvain kansain mielikuvituksessa. Jossakin sielläpäin oli skandinavialaisten muinaistarujen sumuinen "Niflheim", toinen maailman kuohuvista alkuääristä. Jäämeren skandinavialaisia toisintonimiä oli "Trollabotn" (Noitapohja), ja karjalaisesta "Kannanlahden" nimestä skandinavialaiset väänsivät Vienanmerelle nimen "Gandvik" (Taikalahti). Suomalaistenkin aikaisimmat käsitykset Jäämeren seuduista ovat olleet aivan taru- ja taikaperäisiä. Sinne esi-isämme sijoittivat "summan Sariolan", joka on Niflheimin suomalainen vastine, sinne salaperäisen "Ruijan" ja "Turjan". Suuren loitsumaineensa kaikkien naapuriensa keskuudessa lappalaiset saivat kaiketi osaksi siitäkin, että asuivat tuon kammotun taikameren puolella.

Näitä satuja ja käsityksiä vielä paransivat ja levittivät klassillisen muinaisajan ja keskiajan kirjailijat, etunenässä kunnianarvoisa kirkonmies Bremenin Aatami (kirjoitti v:n 1070 vaiheilla), joka Jäämeren seutujen asukkaiden joukkoon pani myöskin yksisilmäiset kyklopit, yksijalkaiset, koirankuonolaiset, ihmissyöjät ja suomensukuisista vepsäläisistä (ves, wizzi) tekaisi "valkoisen kansan" (weiss, vit — valkoinen), jonka lapset muka syntyivät valkoisen karvan peittäminä; siitä lorusta sitten sai "Valkoinen meri" pysyvän nimensä.

Mutta oli sellaisiakin miehiä, jotka ennakkoluulottomina uskalsivat lähteä omin silmin tutkimaan tuon tuntemattoman maailman salaisuuksia. Englannin kuninkaan Alfred Suuren (871-901) kirjoittamassa maantieteessä on jälkimaailmalle säilynyt kertomus merkillisestä matkasta, jonka kuninkaan palveluksessa oleva norjalainen Ottar oli tehnyt Vienanmerelle. Suomennamme tähän kertomuksen mielenkiintoisimmat kohdat:

"Ottar sanoi herrallensa kuningas Alfredille, että hän asui kaikista norjalaisista pohjoisimpana. Hän kertoi asuvansa sen maan pohjoisessa osassa Länsimeren rannalla. Kuitenkin sanoi hän tämän maan siitä ulottuvan vielä kauas pohjoiseen; mutta maan siellä olevan asumattoman, paitsi mitä muutamissa paikoin silloin tällöin oleskelee lappalaisia (Finnas), jotka talvella metsästävät ja kesällä kalastavat heidän meressänsä.

"Hän sanoi kerran halunneensa tulla tietämään, kuinka kauas tämä maa ulottuisi pohjoiseen, taikka asuisiko ketään ihmisiä tämän autiomaan pohjoispuolella. Hän läksi siis ja purjehti pitkin rannikkoa pohjoiseen päin, pitäen koko ajan aution maan oikealla kädellänsä ja aukean meren vasemmallansa. Kolmen päivän kuluttua tuli hän niin kauas pohjoiseen kuin valaanpyytäjät tavallisesti kauimmaksi menevät. Sitten kulki vielä pohjoista kohti, niin kauas kuin toisten kolmen päivän kuluessa voi purjehtia. Sen jälkeen maa kääntyi itäänpäin, taikka meri antoi maahan päin; kumminko oikein, ei hän tiennyt, sen hän vaan tiesi, että hän siellä odotti länsituulta, tahi vähän pohjoisempaa, ja laski sitten itää kohti, pitkin maata, niin paljon kuin neljässä päivässä voi purjehtia. Tällöin piti hänen taas odottaa tuulta, täyttä pohjoista, siitä syystä että maa siellä kääntyy etelään taikka meri antautuu maahan päin, kumminko oikein, ei hän tiennyt. Sitten hän laski etelää kohti pitkin maata, niin kauas kuin viidessä päivässä voi purjehtia. Silloin tuli hänelle siellä lahdessa suuri joki vastaan. He kääntyivät joella takaisin, sillä he eivät uskaltaneet jokea myöten purjehtia ylemmäksi, peljäten vihollisuutta; koska maa joen toisella puolella oli sangen asuttua. Ja hän ei ollut tavannut asuttua maata sitten kotoa lähtönsä, vaan oli hänellä kaikkialla asumaton maa oikealla kädellänsä, paitsi muutamia kalastajia ja linnustajia ja metsästäjiä, jotka olivat lappalaisia. Ja vasemmalla kädellänsä oli hänellä aava meri.

"Permalaiset (Beormas) olivat varsin hyvin viljelleet maansa; mutta he (Ottar ja hänen miehensä) eivät uskaltaneet nousta maalle. Vaan Turjan lappalaisten maa (Terfenna land) oli kaikkialla autiota, paitsi missä metsästäjiä oleskeli tahi kalastajia taikka linnustajia.

"… Hänestä tuntui, että lappalaiset ja permalaiset puhuivat jokseenkin yhtäläistä kieltä. Hän matkusti sinne pääasiallisesti, paitsi halusta tullakseen tuntemaan maan luonteen, mursujen tähden; sillä näillä on sangen jaloa luuta hampaissansa; joita matkustajat toivat mukanansa muutamia kuninkaalle. Ja niiden nahka sopii hyvästi laivanköydeksi. Nämä valaat (mursut) ovat paljon pienempiä kuin muut valaat; eivätkä ole seitsemää kyynärää pitempiä…

"Hän oli sangen varakas mies… Mutta heidän (norjalaisten) varallisuutensa riippuu enimmästi siitä verosta, jonka lappalaiset heille suorittavat. Tämä vero on enimmäkseen otusten nahkoja ja linnunhöyheniä ja mursunluuta ja sellaista laivanköyttä, joka on tehty mursun ja hylkeen nahkasta. Kukin maksaa varojensa mukaan. Rikkaimman pitää suorittaa viisitoista näädännahkaa, viisi porontaljaa, yksi karhuntalja, kymmenen vasua höyheniä, yksi karhun- tai saukonnahkainen peski ja kaksi laivanköyttä, kumpikin kuuttakymmentä kyynärää pitkä, toinen mursun ja toinen hylkeen nahkasta.

"Hän sanoi, että Norja on sangen pitkä ja sangen kapea… Asumaton vuorenseljänne on itäisellä puolella, ulettuen yhtä pitkältä kuin asuttu maa. Tällä seljänteellä oleskelee lappalaisia…"

Ottar nimenomaan mainitsee tehneensä retkensä tiedonhalusta, joskin mursunluun hankkiminen oli sivutarkoituksena. Se oli sekä tarkoituksiltaan että tuloksiltaan suurenmoinen löytöretki. Sen kertomuksesta, niin harvasanainen kuin se onkin, selviää useita tärkeitä seikkoja.

Jäämeren luonto monipuolisine riistarikkauksineen on siinä kuvattu. Näemme siitä, että lappalaisia jo kauan ennen Ottarin retkeä oli asunut Jäämeren rannikkoseuduilla osittain sisämaan tuntureilla poronhoitoa ja villipeuran ja turkiseläinten metsästystä, osittain autiolla merenrannalla kalastusta, linnustusta sekä hylkeen- ja mursunpyyntiä harjoittaen. Kaikesta päättäen jo kauan ennen Ottarin aikoja norjalaiset olivat joutuneet suhteisiin lappalaisten kanssa ja ruvenneet tekemään heidän alueellaan maitse kauppa- ja verotusretkiä, joilta saivat saaliikseen pohjan peräin ja Jäämeren arvokkaita tuotteita.

Ottarin antaman kuvauksen vahvistavat ja täydentävät merkilliset lappalaiset muinaislöydöt, joita on kaivettu esille Varanginvuonon rantamilta, etenkin Kälmeijän (Kjelmön) saarelta Paatsjoen suun lähellä. Löydöt ovat 7-11. vuosisadoilta ja sisältävät monenlaisia, parhaasta päästä peuranluisia esineitä, kuten ongenkoukkuja, nuolenkärkiä, hylkeenpyynnissä käytettyjen harpuunien kärkiä, ahraimia jokilohien pyyntiä varten ym. Löydöissä on joukoittain kalain, lintujen — kuten meidän aikanamme jo sukupuuttoon hävinneiden siivettömäin ruokkien (Alea impennis) —, peurain, kirjavain hylkeiden, Grönlannin hylkeiden, harmaiden hylkeiden, merisikain eli pyöriäisten, majavain ym. ravinnoksi käytettyjen eläinten luita; sitävastoin on vähemmin jälkiä mursunpyynnistä. Saviastiain kappaleet ja pienet rautaesineet osoittavat, ettei Jäämeren lappalaisten silloinen kulttuuri ollut niinkään alhainen. "Tunkeutuessaan pitkin Pohjois-Norjan rannikkoa pohjoiseen norjalaiset tapasivat lappalaisia erämiehiä eli merilappalaisia. Tästä kosketuksesta korkeamman kulttuurin kanssa ovat lappalaiset paljon oppineet, mutta toiselta puolen ovat norjalaisetkin saaneet oppia lappalaisten pyynti- ja metsästyskulttuurista, joka hyvin soveltui niihin seutuihin. Sen kautta syntyi meripyynnin korkeampi kehitys." (Fridtjof Nansen.)

Luonnon edut, s.o. lauha talvi, ympäri vuoden sula meri ja meren sekä lintuvuorien riistarikkaus, siten näille kaukaisille rannoille houkuttelivat ja siellä ylläpitivät alallaan verraten korkealle kehittynyttä lappalaisasutusta ja -kulttuuria jo silloin kuin paljon etelämmässä olevat sisämaat vielä olivat asumattomia erämaita.

Ottarin retki avasi tien muille norjalaisille retkeilijöille, joiden kautta koko Ruijan ranta ja myöhemmin "Muurmaninrannan" (s.o. Normannien eli Norjalaisten rannan) nimellä tunnettu Kuollanniemen pohjoisrannikko tulivat Norjan vaikutuksen ja vallan alaisiksi. Norjalaisten ja islantilaisten satujen tietopiiri ulettui vielä paljon kauemmaksikin itäänpäin, aina Petshoran tienoille saakka. V. 1194 norjalaiset valaanpyytäjät löysivät Jäämeren äärillä uuden, "Svalbard'iksi" nimittämänsä kylmän maan, luultavasti Huippuvuoret, ja v. 1307 Norjan hallitusmiehet perustivat Varanginvuonon suulle Varjakan eli Vuoreijan linnan (Vardöhus). Meren herruus Jäämerellä joutui täten pysyvästi Norjalle.

Muistettavalla matkallaan Ottar päätyi Vienanmeren rannalle, suuren Vienanjoen suuhunko, kuten yleensä on luultu, vaiko Kuollan niemen etelärannikolle laskevan vuolaan Varsugan suuhun, kuten Nansen olettaa, jääköön tässä ratkaisematta. Hän tapasi siellä kukoistavan permalaisen asutuksen ja viljelyksen. Hyvään alkuun päästyään norjalaiset tämän tästäkin tekivät kauppa- ja ryöstöretkiä permalaisten maahan. Kuuluisin niistä on Thore Hundin ja hänen miestensä v. 1026 tekemä Vienan retki, jolloin norjalaiset permalaisten kauppapaikalle tultuaan ensinnä ostelivat paljon oravan-, majavan- ja soopelinnahkoja ja sen jälkeen kaupparauhan irtisanottuaan yöllä ryöstivät metsässä olevan aidatun kalmiston ja Jumalan-kuvan saaden saaliikseen suuret määrät hopeaa ja muita kalleuksia.

Norjalaisten kertomukset permalaisten oloista ovat kaikissa kohdissaan uskottavia — pitäähän A. Ahlqvist Jumalan-kuvan jutussa "ihan jokaista sanaa totena" — ja kaikki epäilykset haihtuvat, kun luemme vanhain arabialaisten maantieteilijäin kertomuksia heille tunnetuista pohjoisimmista maista. Eräs näistä arabialaisista kirjoittajista, 1100-luvulla elänyt Abu Hamid kertoo, kuinka kauppiaat matkustivat Bulgarista Isu nimiseen uskottomain maahan, josta saatiin majavia; siellä kauppiaat persialaisilla miekanterillä ostivat itselleen majavannahkoja; Isun asukkaat taas veivät nämä miekat pimeyden läheiseen maahan synkeän meren äärelle, missä möivät ne soopelinnahkoihin; tuon äärimmäisen maan asukkaat vihdoin uhrasivat miekat mereen, josta Allah antoi nousta vuorenkokoisia kaloja. Permalaisten rikkauden lähde oli siis Mustan- ja Kaspianmeren takaisessa arabialaisessa maailmassa, jonne Volgan kauppiaiden välityksellä hankittiin Jäämeren maitten kallisarvoisia turkiksia. Muutamalla mielikuvituksen värittämällä piirteellä Abu Hamid kuvaa koko vaihtokaupan Persiasta Jäämeren valaanpyyntivesille ja Jäämereltä Persiaan. Arabialaisten käyttämä Isu nimi lienee sama kuin muitten keskiajan kirjailijain mainitsemat Ves ja Wizzi, jotka tarkoittavat vepsäläistä heimoa, jonka alueen kautta luonnolliset kauppatiet muinoin kulkivat Vienanmerelle ja Jäämerelle.

Vienanmeren rannoilla asuvain turkis- ja hopearikkaiden permalaisten kansallisuudesta tuskin voi olla eri mieliä. He olivat kaikissa tapauksissa suomensukuisia ja kaikesta päättäen karjalaisia, tarkemmin sanoen nykyisten Vienan karjalaisten esi-isiä, jotka jo varhain olivat saapuneet Vienan vesille ja siellä kehittyneet eteviksi Jäämeren pyytäjiksi ja turkiskauppiaiksi. Siihen saamme todisteita monelta taholta. Vienanmeren ympäristöissä on permalais-aikaan palautuvia karjalaisia paikannimiä (Kannanlahti — Gandvik). Kun myöhemmin Vienan permalaisten nimi historiasta katoo, karjalaiset esiintyvät heidän yleisperillisinään sillä tavoin, ettei mikään todellinen kansanvaihdos tunnu mahdolliselta. Kalevalakin näyttää käsitystämme tukevan. Karjalaisille runoille on koko Jäämeren elämä tutunomainen ja kotoinen. Niinkuin omista näkemistään ne puhuvat Jäämeren luonnosta, valaista, mursuista ja mursunluisista hevossuista ja ruoskanvarsista. Sivumennen sanoen ovat karjalaiset kuten lappalaisetkin nähtävästi oppineet mursunpyynnin norjalaisilta, koskapa sana "mursu" lienee lainaus norjalaisesta "rosmar" sanasta; muuten on meidän "norsummekin" alkuaan sama kuin mursu ja norsunluu siis oikeastaan karjalaista mursunluuta.

V. 1137 mainitaan Vienanmeren rannalla suolan keittämistä — sekin varmaan vanha karjalainen merielinkeino. Myöhempäin historiallisten tietojen mukaan ovat Vienan-karjalaiset olleet tunnettuja Jäämeren valaanpyytäjiä, kalastajia ja laivanrakentajia. Koko tämä keskiaikainen karjalainen Jäämeren-kulttuuri ei voi olla aivan lyhyessä ajassa kehittynyt, vaan täytyy sillä olla juurensa Ottarin ja permalaisten ajoissa.

Vienan karjalaisten ja norjalaisten kauppa- ja sotasuhteita jatkui vuosisatain halki. Norjalaiset sadut kerskuvat senpuolisten monista voitokkaista Vienan-retkistä. Ja vienalaiset kostivat parhaansa mukaan tekemällä maitse ja meritse sotaretkiä Pohjois-Norjaan. Kilpailun ja vihollisuuden pääsyynä olivat varmaan lappalaiset, joita Vienan karjalaiset todennäköisesti jo ammoisista ajoista verottivat ja riistivät samaan tapaan kuin norjalaiset.

Kesken näitä norjalais-lappalais-karjalaisia suhteita esiintyy Jäämeren näyttämölle uusi tekijä: venäläiset. Kun jo v. 1096 etäisen Petshoran asukkaita ja parin vuosikymmenen kuluttua Laatokan seutuja mainitaan Novgorodin verollisina, lienee venäläisten valtiollinen ylivalta jo siihen aikaan ollut pohjattuna Vienan-karjalaisillakin alueilla. Kreikkalaisen kirkon ja edistyneempien elinkeinojen yhteisin voimin novgorodilainen valta ja asutus varmoin askelin lähenivät Jäämeren rantoja. Novgorodin ja Norjan hallitsijain kesken syntyi vähitellen vallanjako Jäämerellä. V. 1251 mainitaan Novgorodin ruhtinaan toimittaneen lähettiläitä Norjan kuninkaan luo, ja lienee silloin syntynyt jonkinlainen sopimus riidanalaisten seutujen käyttämisestä. Uusi pysyvämpi sopimus tehtiin v. 1326. Sen mukaan kumpikin valta sai määrätyllä tavalla verottaa omia lappalaisiansa koko sillä alueella, joka ulettui Malangin vuonolta pitkin Kuollan rantoja Kannanlahden Vieljokeen saakka; muuten oli veronalaisuuteen nähden rotu ratkaiseva, niin että karjalaiset jäivät Novgorodin alaisiksi ja että norjalaiset saivat verottaa "puolikarjalaisia", joilla oli lappalainen (s.o. Norjan alainen lappalainen) äiti; kummankin valtakunnan kauppiaat saivat esteettömästi kulkea toisen valtakunnan alueella.

Vaikka Norja nimellisesti pysyi Muurmaninkin rannan valtiollisena yliherrana, jolle vielä 1600-luvun alussa Kuollan kaupungin asukkaat maksoivat lohiveroa, niin tosiasiallisesti kuitenkin Norjan valta täällä jo keskiajalla taantui ja Venäjän kasvoi. Syynä Norjan vaikutuksen heikkenemiseen oli pohjoismaiden unionista aiheutuva Norjan valtiollinen taantuminen, Norjan kaupan syrjäytyminen Hansan kauppavallan tieltä ja ehkäpä myöskin kalastuksen vilkastuminen Norjan länsirannikolla, joka veti huomiota pois Jäämereltä. Sillä välin venäläisen kirkon valta 1300-luvulla vakaantui Vienansuun pääpaikassa Holmogorissa; v. 1429 perustettiin Vienanmeren saaristoon Solovetsin luostari, koko Vienan-Petshoran alueen kuuluisa kulttuurikeskus. Seuraavalla vuosisadalla kohosi jo venäläisiä luostarirakennuksia Kuollan ja Petsamon vuonojen perukoille Muurmaninrannalla.

Jäämeren rannikkojen isäntäin joukkoon ilmestyivät viimeisiksi vielä suomalaiset ja ruotsalaiset. Samalla tavoin kuin Jäämeren kalastajalappalaiset olivat joutuneet norjalaisten ja karjalais-venäläisten alaisiksi, Fennoskandian sisäosissa kiertelevät lappalaiset joutuivat voimakkaampien ja edistyneempien naapurikansain, suomalaisten (hämäläisten) ja ruotsalaisten riistettäviksi. Lappalaisten alamaisuus oli järjestynyt yksinkertaisen rotu- ja perheorjuuden tapaan, siten että suomalaisilla tai ruotsalaisilla isännillä oli takamailla lappalaiset orjaperheensä, joiden tuli suorittaa omistajilleen tietyt verot. Isännyys niinkuin orjuuskin jatkuivat perintönä polvesta polveen. Lappalainen pysyi isäntänsä veronalaisuudessa kaikkialla, missä kiertelikin; asiakirjallisten tietojen mukaan hämäläiset isännät keskiajalla omistivat verolappalaisia kaukana Perä-Pohjolassa ja Länsipohjassa.

Ottarin usein mainitussa kertomuksessa sanotaan, että pohjoisen Norjan erotti Ruotsista ja Kainuunmaasta (Pohjanlahden suomalaisista seuduista) niin leveä seljänne, että sen yli kulkemiseen tarvittiin paikoin kaksi viikkoa, paikoin vain kuusi päivää ja että kainulaiset (suomalaiset) kevyillä veneillään tunturijärviä pitkin soutaen ja veneitään maata myöten kantaen toisinaan kävivät hävittämässä Norjan seutuja ja norjalaiset samoin Kainuunmaata. Sodalliset suhteet kuitenkin aikaa myöten muuttuivat rauhallisemmiksi. Lappalaisten perääntyessä viimein Ruijan alueelle saakka heidän suomalaiset ja ruotsalaiset isäntänsäkin joutuivat veroasioissaan kulkemaan Jäämeren rannoilla. Tällaisia verotusretkiä pidettiin muinoin niin luonnollisina ja oikeutettuina, etteivät norjalaiset niitä estäneet; he itsekin nauttivat samanlaisia oikeuksia vieraalla alueella. Näin suomalaiset ja ruotsalaiset saivat ensimäisen jalansijan Jäämerellä.

Suomalais-ruotsalaisten Lapinoikeuksien omistajina esiintyivät myöhemmällä keskiajalla "pirkkalaiset". Todennäköisesti he olivat Pohjanlahden perukoille asettuneita suomalaisia ja ruotsalaisia ammattikauppiaita, jotka vähitellen olivat hankkineet itselleen hämäläisten ja muitten vanhain Lapinkävijäin oikeuksia. Nähtävästi jo 1200-luvulla Pohjanlahden pirkkalaiset olivat järjestyneet säännöllisiksi kauppiaskunniksi, jotka määrättyjen lappalaisten keskuudessa tai määrätyissä lappalaiskylissä harjoittivat kauppaa ja verotusta Ruijaan saakka. V. 1498 mainitaan pirkkalaisilla olleen esi-isiltä perittyjä oikeuksia sellaiseen Lapinkäyntiin.

Unioniajalla, jolloin kaikki Skandinavian maat ja Suomi kuuluivat samaan valtakuntaan ja Norja oli joutunut sisällisen heikkouden tilaan, olivat olot Ruotsin valtakunnan turvissa toimiville pirkkalaisille varsin suotuisat. Ruotsalaisen vaikutusvallan kasvaminen näkyy siinäkin, että läntisten lappalaisten käännytys suureksi osaksi tapahtui Upsalan arkkipiispan johdolla.

Keskiajan loppuun päättyy Jäämeren kysymyksen ensimäinen pitkä aikakausi. Sen kuluessa aluksi kolmen kansan, lappalaisten, norjalaisten ja karjalaisten pohjoisimmat etuvartijat asettuivat pysyvästi Jäämeren äärille, lappalaiset varsinaisen Jäämeren rannikoille, norjalaiset heidän länsipuolelleen Haalogalantiin ja karjalaiset itäpuolelle, Vienaan. Yhteisesti ja toisiltaan oppia ottaen nämä kansat harjoittivat tuottavia Jäämeren elinkeinoja ja kohottivat nämä elinkeinot verraten korkealle kannalle. Lappalaiset kuitenkin jo varhain menettivät elinkeinollisen itsenäisyytensä — mikäli heillä sitä oli ollutkaan — ja joutuivat norjalaisten ja karjalaisten riistettäviksi.

Ensimäinen tärkeä tapahtuma Jäämeren tunnetussa historiassa oli norjalaisen meriurhon Ottarin Vienan retki, jonka kautta norjalaiset joutuivat Vienan karjalaisten kanssa vuosisatoja kestäneisiin kaupallisiin ja sodallisiin kosketuksiin ja joiden aikana norjalaiset Jäämeren vesillä ja rannoilla saavuttivat pysyvän valtiollisen ylivallan. Toinen suuri vaihe oli se, kun Novgorodin valta saatettuaan Vienan karjalaiset alaisuuteensa ja perittyään karjalaisten vanhat Lapin oikeudet alkoi merkillisen venäläisen vaikutuskauden Jäämerellä. Vaikka Jäämeren rannikko nimellisesti jäi suureksi yhteisalueeksi, jossa kumpikin valta sai verottaa omia lappalaisiansa, niin tosiasiallisesti koko Kuollan puoli Jäämeren aluetta joutui pysyvästi venäläisen vaikutuksen alaiseksi. Kolmas merkkitapaus Jäämeren kysymyksen vanhassa historiassa vihdoin oli suomalais-ruotsalaisten pirkkalaisten saapuminen lappalaisineen Jäämeren rannikoille ja siitä johtuneet Ruotsi-Suomen oikeudet Jäämereen.

Suuressa maailmassa ei kaikesta tästä kehityksessä tiedetty mitään; Europan sivistyskansain tietopiirissä Jäämeren seudut koko ajan pysyivät merihirviöitten ja satujen Taikamerenä.

3. UUSI AIKA: JÄÄMEREN RANNIKON VALTIOLLISET JAOT.

Uusi sangen vaiherikas aikakausi alkoi Jäämeren äärillä, kun nämäkin etäiset seudut joutuivat suurten löytöretkien tielle, Länsi-Europan kauppakansain vaikutusalaksi ja yritteliäiden merkantilististen hallitsijain koekentäksi.

Kun espanjalaiset ja portugalilaiset sulkivat muitten kansain merenkulkijoilta eteläiset pääsytiet Intiaan ja Kiinaan, englantilaiset ja hollantilaiset alkoivat etsiä luoteisia ja koillisia pääsyväyliä idän rikkauksien lähteille. V. 1553 Hugh Willoughby ja Richard Chancellor lähtivät kolmella laivalla Englannista purjehtimaan "koillisväylän" kautta Kiinaan. Norjan rannikolla laivat myrskyssä eksyivät toisistaan. Willoughby harhailtuaan siellä täällä Jäämerellä kuoli miehistöineen viluun ja puutteeseen jossakin samojedien rannoilla. Chancellor oli onnekkaampi. Hänen laivansa saapui Vienanjoen suuhun, länsieuroppalaisille uuteen, tuntemattomaan maailmaan. Englantilaiset heti ymmärsivät löytönsä merkityksen. He ryhtyivät viipymättä kauppasuhteisiin moskovalaisten kanssa, jotka Novgorodin valloitettuaan olivat tulleet Vienankin herroiksi. Englantilaisten perustama kauppaseura, "Moskovan kauppakomppania", sai Venäjällä tullivapauden ja muita erioikeuksia, joita se nautti lähes sata vuotta. Vienan suulla olevan P. Mikaelin luostarin lähelle englantilaiset perustivat pienen Archangelin (Arkkienkelin) linnoituksen ja kauppasiirtolan, jonka viereen venäläiset puolestaan v. 1584 perustivat samannimisen kaupungin. Ennen Pietarin kaupungin perustamista (1703) Arkangeli oli lähes vuosisadan ajan Venäjän ainoa ja senvuoksi korvaamaton merisatama.

Pian ilmestyivät hollantilaisetkin Jäämeren markkinoille. Hollantilainen Willem Barents löysi v. 1594 Novaja Semljan ja kahden vuoden kuluttua Karhusaaren sekä Huippuvuoret. Täyteen lastattuja kauppalaivoja jo lähetettiin Karanmeren kautta pyrkimään Intiaan, mutta takaisin niiden täytyi palata ja sankarillinen Barents kuoli kylmän kouriin talvehtiessaan Novaja Semljalla. V. 1871, lähes kolmesataa vuotta myöhemmin, löydettiin se huone, jossa Barents miehineen oli talvea viettänyt; kaikki oli koskemattomassa kunnossa ja erinomaisen hyvin säilynyt. Tästä etevästä, onnettomasta tutkijasta on Barentsinmeri saanut nimensä.

Paremmalla menestyksellä hollantilaiset ryhtyivät Vienan kauppaan, jota varten he v. 1608 perustivat suurehkon kauppaseuran. Mutta Venäjän kauppaa monin verroin tuottavammaksi tuli 1600-luvun alkupuolella vauhtiin päässyt valaanpyynti Jäämerellä. Englantilainen Moskovan komppania sai v. 1613 Englannin kuninkaalta yksinoikeuden valaanpyyntiin "pohjoisella valtamerellä". Englantilaiset eivät kumminkaan voineet sulkea Jäämerta sinne pyrkiviltä Tanskan, Hampurin, Bremenin, Hollannin, Ranskan ja Espanjan pyyntilaivoilta. Pulasta koetettiin päästä jakamalla Jäämeren lahdet, satamat ja rannikot eri kansain valaanpyytäjäin kesken, mutta jättiläisosan veivät hollantilaiset, jotka nyt pitkiksi ajoiksi saivat isäntävallan Jäämerellä. Valaan (Grönlannin valaan) pyyntiä he harjoittivat pääasiallisesti Huippuvuorten ja Novaja Semljan vesillä. Pienelle Huippuvuoriin kuuluvalle Amsterdamin saarelle syntyi "Smeerenbergin" (Rasvalan) kauppala, johon oli ajopuista tai Hollannista tuoduista palkeista rakennettu taloja, varastohuoneita ja kapakoita ja jossa 2.000 hengen suuruinen väestö kesäkuukausina ahkeroi valaanrasvan keittämisessä ja valaanluun valmistamisessa. Niin suuressa kukoistuksessa oli nyt valaanpyynti, että Hollannissa väiteltiin siitä, kumpiko siirtolakaupunki oli kaupalle tärkeämpi, Javan Batavia vaiko Huippuvuorten Smeerenberg. Tilaston mukaan kuului Hollannin Jäämeren laivastoon v:n 1680 aikoina 200 alusta ja 14.000 merimiestä, ja aikajaksona 1669-1778 hollantilaiset tappoivat Huippuvuorten vesillä 57.590 valasta, arvoltaan 93 milj. Suomen markkaa. Mutta jo 1600-luvun lopulla Huippuvuorten pyynti alkoi vähentyä, Smereenberg autioitua ja valaanpyynnin keskus siirtyä Grönlannin puolelle. Kuitenkin ehti englantilainen valaanpyytäjä Scoresby v. 1822 päättyneen merimiesaikansa kuluessa Huippuvuorten vesillä yhdellä ainoalla laivalla pyydystää valaita 4 miljonan markan arvosta, ja pienempäin valaitten ja hylkeitten pyynti kukoistaa siellä tänäkin päivänä.

Ajan henki saattoi Skandinaviankin valtakunnat uskonpuhdistusajalla lujittamaan valtaansa äärimmäisessä pohjolassa ja pyrkimään mikäli mahdollista osallisiksi Jäämeren uuteen talouselämään. Tarmokkaimmin vaikkeivät onnekkaimmin näitä päämääriä tavoittelivat Ruotsin Vaasa-kuninkaat. Heidän alotteestaan Jäämeren kysymyksessä tapahtui tärkeitä valtiollisia ratkaisuja.

Kustaa Vaasa otti kruunun haltuun pirkkalaisten oikeudet ja laski siten pohjan Ruotsin valtakunnalliselle politikalle Jäämeren puolella. Veronkanto ja oikeudenkäyttö pirkkalaisten Lapin alueilla joutui valtion voutien käsiin. Levittääkseen Ruotsin valtaa Jäämeren rannikolla Kustaa Vaasa asetti sinne erityisiä kruununkalastajia. Hän ei näytä kuitenkaan pyrkineen siellä mihinkään määrättyihin tai kaukaisempiin päämääriin, vaan tavoitelleen kahmalokaupalla kaikkia mahdollisia hetkellisiä etuja. Harkitumman merkantilistisen ohjelman merkkejä näkyy Kaarle IX:n toimissa Jäämerellä. Hän m.m. kehitti monipuolisemmin Lapin verotusta, edisti ruotsalaissuomalaista uutisasutusta Jäämeren rannikolla ja antoi perustamalleen Gööteporin kaupungille erioikeuden Jäämeren kauppaan.

Nämä pyrkimykset pakottivat selvittämään epäselviä valtiollisia valtasuhteita ja valtakuntain rajoja Jäämeren Lapissa.

Siellä oli jo vanhastaan olemassa jonkinlaisia alueellisia ylioikeuksia eli valtiollisia alueita. Norjalaiset olivat jo varhain ottaneet valtiollisen ylivallan merellä ja sen likimmällä rannikkovyöhykkeellä, maa Kölin tunturien itä- ja eteläpuolella oli riidatonta Ruotsin valta-alaa ja Kuollan niemellä oli Venäjä vähitellen vallannut itselleen alueellisen isännyyden. Mutta koko tämä alueellinen valta oli sangen horjuvaa laatua. Sen näet ei katsottu rikkovan niitä henkilöllisiä verotusoikeuksia, joita eri valtakunnilla vanhastaan oli toistensakin nimellisillä alueilla. "Asukkaiden verotusta vieraan valtakunnan alueella — Isak Fellman näistä seikoista kirjoittaa — oltiinkin sellaisen valtakunnan puolelta taipuvaisia hyväksymään, milloin se perustui vanhaan tapaan. Sillä ainakin alkuansa vaadittiin sellaisissa tapauksissa ainoastaan henkilöllistä veroa, eikä sen kautta tahdottu omistaa mitään alueellista yliherruutta enempää kuin sitä sen kautta katsottiin perustetuksikaan. Huolimatta siitä, mihin valtakuntaan maan voitiin katsoa kuuluvan, tavattiinkin senvuoksi Lapissa eri valtakuntain veronkantajia ottamassa veroja samoilla seuduilla toistensa rinnalla ja yhdessä. Kun joku suurempi tai pienempi joukko jonkun valtakunnan veronalaisia lappalaisia asettui toisen valtakunnan alueelle, seurasivat siis heitä sinne myöskin heidän entiset veronkantajansa, ottivat siellä esteettömästi heiltä veron, saivatpa päälle päätteeksi vapaan kyydin ja kestityksen. Omain voutiensa avulla siten Ruotsi kantoi Lapinveroa Norjan alueella, Norja sekä Ruotsin että Venäjän ja Venäjä niin Ruotsin kuin Norjankin alueella."

Lapin vanhimmissa oloissa tämä järjestelmä oli aivan luonnollinen. Niinkauan kuin lappalaiset olivat näiden seutujen ainoita asukkaita ja viettivät kiertelevää metsästäjän, kalastajan ja poronpaimentajan elämää, jossa kaikki riippui pyydystäjän nuolesta ja suksesta, hänen henkilöllisestä taidostaan ja kyvystään, ei muunlainen verotus kuin henkilöllinen ollut mahdollinen.

Maata ei voitu verottaa, koska sen tuottavaisuus niinkuin sen asutuskin olivat aivan epämääräisiä. Näin ollen ei maan omistamisella ja hallitsemisella Lapissa voinut olla suurtakaan taloudellista tai valtiollista arvoa. Lappalaisten henkilöllinen verotus sitävastoin oli taloudellisten ja valtiollisten oikeuksien yleisesti tunnustettu perustus; kaikki sen hyväksyivät, koska kaikki sitä tarvitsivat. Ylipäiset aluerajat eivät voineet eivätkä saaneet estää laillista verottajaa vapaasti verottamasta omia lappalaisia toisenkin valtakunnan nimellisellä alueella.

Muinainen aluevalta Jäämeren mailla siis suuresti poikkesi itsenäisten valtakuntain säännöllisestä aluevallasta. Koko Lappi oli ikäänkuin kaikkien pohjoisten valtakuntain yhteinen suuri siirtomaa, suuri yhteisalue, jonne ne kukin olivat karkoittaneet lappalaisensa siltä vapauttamatta heitä vanhoista alamaisuussiteistä.

Ajan pitkään ei tällainen järjestelmä kumminkaan voinut kestää. Pohjan perille kaikkialta mantereen puolelta tunkeutuvan uutisasutuksen kautta lappalaisten alueet pienenemistään pienenivät. Heidän täytyi lakata kovin laajoista kiertoretkistä ja supistaa elinkeinollinen toimintansa rajoitetuille pienille maa-alueille. Kun lappalaisten olot jonkinverran vakaantuivat tällaisiksi, voitiin ruveta verottamaan lappalaiskyliä tai niiden metsästys- ja kalastusalueita, joilla nyt oli säännölliset asukkaansa ja käyttäjänsä. Siten Lapissakin pääsi alkuun puhdas maaverotus ja verottajan maavalta. Kun eri valtakuntain virkamiesten toiminta tämän mukaisesti yhä enemmän keskittyi ja rajoittui määrättyihin paikkoihin ja alueisiin, niin sekin oli omiaan tukemaan käsityksiä tästä uudenlaisesta maaverotukseen perustuvasta valtakuntain aluevallasta.

Tämä valtakunnallinen maavalta ja aluevalta nyt vuorostaan tuli uusien oikeuksien lähtökohdaksi ja perusteeksi. Lappalaisilta, jotka syystä tai toisesta pitemmäksi tai lyhemmäksi ajaksi asettuivat vieraan valtakunnan alueelle, ruvettiin siellä maan käyttämisen korvaukseksi ottamaan veroa, kiinnittämättä huomiota siihen, oliko tulokkaan jo ennestään maksettava veroa toiselle valtakunnalle. Näin syntyi tuo Jäämeren seuduilla niin yleinen ja ominainen verotapa, että samat lappalaiset saattoivat maksaa veroja kahdelle jopa kolmelle valtakunnalle. Tällaisia kaksinais- ja kolminaisveroja saattoi syntyä muillakin tavoin, esim. siten, että lappalainen turvaa tai muuta sentapaista etua saadakseen oli ruvennut antamaan vieraalle verottajalle lahjoja tai kestitystä, joista sitten tuli pysyvä vero, mutta maavalta sittenkin lienee ollut pääsyitä mainitun omituisen verotavan syntymiseen. Niinpä Kaarle IX koetti v. 1593 saada selvitetyksi, keneltä niistä kolmesta kuninkaasta, joille Tornion ja Kemin lappalaiset maksoivat veroa, he olivat "saaneet maan ja veden, josta he voivat saada elatuksensa", ja Tornaeus kertoo lappalaisten maksavan veroja kahdelle kolmelle hallitsijalle ei senvuoksi, että he tunnustaisivat heidät kaikki herroikseen, vaan senvuoksi, "että heillä on vapaus niiden herrain maalla kalastaa ja metsästää". Kun 19. vuosisadan alussa tutkittiin, mistä syystä Kemin Lapista maksettiin veroa Venäjälle, niin havaittiin, että se oli ennen muinoin suostuttu maksu metsästys- ja kalastusoikeuksista Venäjän puolella, ja koska majavain ja villipeurain pyynti Venäjän puolella oli lakannut, mainittu verokin lakkautettiin v. 1814.

Lapin ja Jäämeren valtiollisia kysymyksiä eivät mainitunlaiset olot olleet omiaan selvittämään. Päinvastoin; kilpailevat ja toisiaan kadehtivat valtakunnat siitä saivat vain tervetulleen aiheen verotuksen ohella nyt aluevallankin perusteella pyrkiä täydelliseen politiseen ylivaltaan Jäämerellä. Kustaa Vaasan valtio-oppi oli siinä kohden hyvin yksinkertainen: missä Ruotsilla oli verotusoikeus, siellä sillä oli maa, ja missä sillä oli maa, siellä sillä oli verotusoikeus. Sellaisilla perusteilla ruotsalaiset katsoivat valtapiirinsä ilman muuta ulettuvan Jäämereen, ja Olaus Magnus merkitsi karttaansa Jäämeren rannalle: "Hvcvsq' exteditr regnv svecie" (Tänne saakka ulettuu Ruotsin kuningaskunta).

Vastakkaisten alue- ja verotusvaatimusten yhteensovituksesta syntyi Jäämeren riitain kuluessa vielä sellainenkin käsitys ja vaatimus, että seuduilla, joissa oli kahden valtakunnan lappalaisia, oli veroista tuleva kummallekin osalliselle puolet, seuduilla taas, joissa oli kolme valtaa, kullekin kolmannes. Tämän mukaan siis jakamattomat alueet olivat yhteismaita, joiden alueeseen kullakin osakkaalla oli yhtä suuret oikeudet — selvä teoria kylläkin, mutta ilman historiallista pohjaa.

Ruotsin ja Venäjän v. 1595 Täyssinässä tekemä rauha ei Jäämeren kysymystä ratkaissut. Rauhansopimuksessa jälkimäinen valta myönsi edelliselle oikeuden kantaa veroa lappalaisilta Pohjanmaalta Varankiin saakka, toisin sanoen Venäjä luopui tältä alueelta kantamasta Lapinveroa ja jätti oikeutensa Ruotsille. Ruotsin ja Venäjän välille samassa rauhanteossa määrätty raja käytiin seuraavana vuonna etelästä käsin Rajasuohon (Kuhmoniemellä) saakka pohjoisessa. Siitä eteenpäin piti rajan kulkea suoraa linjaa Inarijärven poikki ja sieltä Varangin ja Näytämön välitse Jäämereen. Tämä raja ei kuitenkaan ollut mikään tavallinen valtakunnan raja, koska ei Venäjällä enempää kuin Ruotsillakaan ollut mitään ehdottomia alueellisia yli-oikeuksia Jäämeren rannoilla, jotka päinvastoin valtiollisesti ja alueellisesti vanhastaan kuuluivat Tanska-Norjalle. Täyssinän rauhan raja siis oli yksinomaan vain kahden valtakunnan veroalueellinen raja, eli nykyaikaista sanontaa käyttääksemme "intressipiirien" raja, jonka länsipuolella Venäjä luovutti veronkanto-oikeutensa Ruotsille. Sovitun rajan perusteella ruotsalaiset eivät vaatineetkaan itselleen mitään määrättyä aluetta tai yksinoikeutettua aluevaltaa Jäämeren rannalla, vaan ainoastaan Venäjän ja Ruotsin osaa eli 2/3 Varangin länsipuolelta tulevasta Lapinverosta ja sen mukaista oikeutta alueeseen. Kuinka vähän Täyssinän rauhan kautta vanhat olot Ruotsin ja Venäjän rajaseuduillakaan muuttuivat, näkyy siitä, että Maanselän, Kitkan ja Kuolajärven lappalaiskyläin asukkaat, joiden piti muuttaa Venäjän puolelle rajaa, mutta jotka sitä eivät tehneet, Täyssinän rauhan jälkeenkin vanhaan tapaansa maksoivat veroa Venäjälle, vaikka asuivat Ruotsin kiistämättömällä alueella. Samalla tavoin jäi Ruotsille edelleen vero-oikeuksia itäpuolella Täyssinän rauhan rajan.

Tällaisesta epäselvästä tilasta Jäämeren rannoilla Kaarle IX tahtoi irtautua. Hän asettui Jäämeren politikassaan lopuksi täydellisen valtakunnallisen aluevallan kannalle, jonka mukaan toisella valtakunnalla ei tulisi olla minkäänlaisia oikeuksia toisen valtakunnan alueella, ja pyrki saamaan sellaista järjestystä aikaan Jäämeren rannikoilla. Lähtien siitä vaatimuksesta, että Ruotsille kuului 2/3 isäntävallasta n. 30 peninkulman pituisella alueella Jäämeren rannikkoa, hän oli taipuvainen luopumaan tästä vaatimuksesta ainoastaan sillä ehdolla, että Ruotsille lohkaistaisiin yksinomaisuudeksi Alattion-Varangin välinen kappale mainitusta rannikosta.

Kaarle IX:n vaatimuksissa ilmestyy ensi kertaa täysin selvänä määrätty maantieteellinen ajatus, joka ei milloinkaan sen jälkeen ole menettänyt oikeutustaan, nimittäin se, että Jäämeren rannikko olisi jaettava siihen ulettuvain valtakuntain kesken poikittain, niin että kukin valtakunta saisi yhteisen meren ääreltä rannikkokappaleen täydelliseksi omaisuudekseen.

"Varmasti voi otaksua — lausuu tämän johdosta Santeri Ingman (Ivalo) tutkimuksessaan 'Kaarlo IX:nen Jäämerenpolitiikka vuosilta 1603-1613' — ettei Kaarlo ajaessaan mainittua suunnitelmaansa paljokaan tullut ajatelleeksi riidanalaisella paikkakunnalla elävän asujamiston etuja. Hänen pääpyrintönään oli epäilemättä vain saada Ruotsi pohjoisessakin ulottumaan meren partaalle ja se seikka, että hän jo selvästi oivalsi tuon tärkeyden, osottaa sekin kuinka etäälle tähtäävä valtiollinen silmä oli tällä Kustaa Vaasan nuorimmalla pojalla. Mutta meille on aivan ilmeistä, että Kaarlon tarkottama politiikka ja Lapin kansan etu sulivat yhteen. Sillä Kaarlon tavottelema Jäämeren maiden jako olisi ollut luonnollisin, näiden seutujen oloja, niiden elinkeinoja, niiden tarpeita vastaava jako. Lapissa kuuluvat näet rannikko ja sisämaan tunturit niin läheisesti toisiinsa, ihmiset ja eläimet tarvitsevat elääkseen niitä molempia niin tärkeästi yhteen aikaan, että niiden erottaminen toisistaan pakostakin koituu turmioksi noille seuduille — kuten se on koitunut."

Tanska-Norjalla näet oli Jäämeren kysymyksessä myöskin maantieteellinen kanta, vanha aluevaltainen kantansa, josta se väsymättömällä sitkeydellä piti kiini. Se kanta oli aivan päinvastainen kuin Kaarle IX:n; sen mukaan rannikko oli jaettava pitkinpäin, niin että koko rannikko pitkin pituuttaan oli kuuluva Norjaan, sisämaa taas jäävä muille. Kölin tuntureja oli vanhaan tapaan pidettävä valtakuntain rajana ja sen pohjoispuolella asuvain merilappalaisten verottamisoikeus jätettävä Norjan yksinoikeudeksi. Tanskan kuninkaan Jäämeren ja Lapin asiantuntijana käyttämä hollantilainen Simon van Salinghen, joka matkusteli Ruijassa ja Kuollassa vv. 1597-1598, arveli, että siitä lähtien, missä Kölin tunturit päättyivät, olisi niitä jatkavaa Jäämeren ja Pohjanlahden vedenjakajaa pidettävä Norjan ja muitten valtain rajana, joten koko Kuollan niemimaa olisi edelleenkin jäävä Norjalle.

Osoitteeksi siitä, kuinka suurta huomiota näihin aikoihin puolelta jos toiseltakin pantiin Lapin kysymyksiin, mainittakoon, että Simon van Salinghen laati riidanalaisista Jäämeren seuduista ensimäisen seikkaperäisen kartan (julaissut E.G. Palmén Fenniassa 31, n:o 6) ja että Kaarle IX:n toimesta ruotsalaiset retkikunnat tekivät Lapissa tutkimuksia, joiden tuloksena m.m. oli Andreas Bureuksen v. 1611 julkaisema huomattava Ruotsin valtakunnan pohjoisinten osain kartta.

Ruotsin ja Tanskan-Norjan Jäämeririidat ratkaistiin Knäredin rauhantekoon v. 1613 päättyneessä sodassa. Tässä rauhassa Ruotsin täytyi luopua kaikista vaatimuksistaan Jäämeren rannikon herruuteen ja tunnustaa Tanskan-Norjan ylivalta näillä seuduin aina Varankiin saakka idässä.

Lapin alueellinen jako astui tässä rauhanteossa suuren askeleen lopullista ratkaisuaan kohden. Jako tapahtui Tanskan-Norjan vaatimalla tavalla; Ruotsi-Suomi teljettiin sisämaahan ja jäi yksinomaan mannervallaksi, rannikko ja sen mukana merivalta joutui entistä lujemmin Tanskan-Norjan käsiin. Jäämeren rannikoilla tuli nyt olemaan kahdenlaisia selvästi erotettavia valtiollisia alueita, nim. erityisiä ja yhteisiä. Norjan erityiseksi alueeksi jäi rannikkovyöhyke Varankiin saakka idässä; sen eteläpuolella oleva sisämaa tuli Ruotsin erityiseksi alueeksi; Venäjän erityiseksi alueeksi olivat Täyssinän rauhan ja käytännön kautta tosiasiallisesti joutuneet Kuollan seudut. Jakamattomaksi yhteisalueeksi jäi se Varanginvuonon eteläpuolella oleva epämääräinen alue, jossa kaikkien kolmen valtakunnan erityiset alueet lähenivät toisiaan. Tämä yhteisalue, norjalaisten Faellesdistrikt, ei ollut muuta kuin viimeinen valtiollisesti jakamatta jäänyt kappale muinaisesta koko Lapinmaan käsittävästä yhteismaasta, joka nyt oli supistunut näin vähiin. Se pysyi edelleenkin kolmen valtakunnan yhteisenä taloudellisena alueena, jossa lappalaiset vanhaan tapaansa harjoittivat kierteleviä elinkeinojansa, maksaen veroa kahdelle tai kaikille kolmelle isännälle.

Mutta yhteisalueenkin valtiollinen jako oli vain ajan kysymys. Käytännössä näet Norjan valtiollinen valta oli yhteisalueen rannikolla ainoa mahdollinen ja sisämaassa taas valtiollinen valta tosiasiallisesti yhä enemmän keskittyi Ruotsille. Näiden olojen mukaisesti Ruotsi ja Tanska-Norja Strömstadin rajasopimuksessa v. 1751 jakoivat niille kahden kuuluvan osan yhteismaasta siten, että raja vedettiin Tenojoelta kaakkoiseen päin Kolmisoaivin rajapaikkaan; rannikkopuoli jäi Norjalle, sisämaan puoli Ruotsille. Kun täten jaetun alueen itäpuolella oleva rannikkoseutu Strömstadin sopimukseen mukaan oli Norjan ja Venäjän yhteismaata, josta ainoastaan Norja ja Venäjä olivat oikeutettuja kantamaan veroja, niin siis Ruotsi-Suomi jo Strömstadin sopimuksen kautta tuli valtiollisesti lopullisesti suljetuksi Jäämereltä. Tämän mukaisesti Venäjä ja Norja sitten v. 1826 keskenänsä jakoivat viimeisenkin jakamatta jääneen osan Jäämeren rannikkoa. Niiden välinen raja — Norjan Jäämeren rannikon nykyinen itäraja — tuli kulkemaan osittain hyvin mutkikkaalla tavalla: ensin Mutkavaarasta Paatsjoelle, sitten Paatsjokea myöten Boris-Glebin kreikkalaiskatoliselle kirkolle, joka ynnä sitä ympäröivä maa-alue virstan laajuudelta joka taholle tuli Venäjän puolelle, vaikka kirkko oli joen länsirannalla; sitten raja kulki kaakkoiseen päin pienen Jaakopin joen lähteille ja vihdoin tätä jokea myöten Jäämereen.