Suonion kootut runoelmat ja kertoelmat

SUONION KOOTUT RUNOELMAT JA KERTOELMAT

Kirj.

J. Krohn

Otava, Helsinki, 1897.

SISÄLLYS:

 Tekijän esipuhe
 Varpunen

I. Emma

 Lemmen aamu
 Sydämelle
 Armaalleni
 Nyt on aika armastella
 Tottelemattomat jäsenet
 Kova rangaistus
 Lempeni ja viisas ystäväni
 Armasta odottaessa
 Illalle
 Miks sua rakastan ma?
 Haudan partaalla
 Kahden kesken
 Tyhjyys
 Uusi sulhas-aika
 Helmi ja isänsä
 Kaikkein vaikein
 Unhoitus
 Ihmis-seuroissa
 Hiljaa!
 Puolen vuoden päästä
 Ma olin rikas
 Mut miltä tuntui katsees?
 Vapaa

II. Lempi

 Neidon rukous
 Ainoa hetki
 Ne ovat vait
 Yhteen kasvaneet koivut
 Neidon lohdutus
 Nimetön sormi
 Sydämen taisteluita
 Oi kiitos!
 Keväällä 1876

III. Iloa ja surua

 Suvilaulu
 Onneton
 Juomalaulu
 Soittoa kuullessa
 Sotamies-laulu
 Pikku Julius vainaa
 Järven rannalla
 Pää pystyyn
 Sun tahtosi tapahtukoon

IV. Luonto ja elämä

 Suksimiesten laulu
 Lumisateella
 Rantakalliolla keväällä
 Clarens'in hautausmaalla
 Rauta
 Tähden tuikkiminen
 Purjehdusretki
 Viinitarhan edustalla
 Naurava käki
 Varoitus
 Runoniekan sydän
 Kaste ja Kyynel
 Elämän meno
 Turvaton

V. Leikillisiä

 Neuvo
 Laiskuuden ylistys
 Varoitus tytöille
 L'Isle de la paix
 Lempi ja Lempo
 Komea hautakivi
 Suurisuiselle ystävälle

VI. Vapaus ja isänmaa

 Italian herääminen
 Pohjolan valkeneminen
 Suomalaisille
 Koivu Etelässä
 Provessori Lönnrotille
 Vieras lippu
 Hyljätty äiti
 Karkuri
 Suomalainen maamme Ruotsalaiselle
 Tuhma, raak' on Suomalainen
 Suurelle herralle
 Feniläiset

VII. Tilapäisiä

 Rouva Winterhjelmin muistikirjaan
 Taideniekka-seuran vuosijuhlassa
 Luettuani »Säkenien» toisen parven
 Helsingin teaterin vihkiäisissä
 Tervehdysrunoja 1873 vuoden maistereille
 Savonlinnan 400-vuotisen muistojuhlan viettämiseksi
 Tampereen kaupungin satavuotiseksi juhlaksi
 Huhtikuun 16 p. 1869
 Aleksanteri II:n 25-vuotisena hallituspäivänä
 Aleksanteri II:n muistoksi
 Runebergin patsasta paljastettaessa
 Keisariparille heidän Lappeenrannassa käydessään
 Turun suomalaisen lyseon vihkiäisjuhlassa
 Brahen patsasta paljastettaessa

VIII. Virsiä

 Virsi kotimaan puolesta
 Taavetin 127:s psalmi
 Ijankaikkinen autuus
 Kastevirsi

IX. Suomennoksia

 Neidon tunnustus (Käännös Saksasta)
 Nuoruus (Runebergin mukaan)
 Lorelei (Heine)
 Louhikäärmeen tappaja (Schiller)
 Sataa (Petöfi)
 Runoni (Petöfi)
 Lausuiko joskus Luoja mulle (Petöfi)
 Mer' ompi noussut! (Petöfi)
 Sodasta näin unta (Petöfi)
 Tytön ikävöiminen (Virolainen kansanlaulu)

X. Kuun tarinoita

XI. Novelleja.

 Viimeinen Rekryytin-otto
 Hollannin saaristossa
 Viimeinen Kosija
 Viimeinen kohtaukseni Neapelin rosvoin kanssa

TEKIJÄN ESIPUHE

»Koottujen runoelmien ja kertoelmien» ensimäiseen painokseen.

Syksyllä maamies kokoilee aittoihin kesäisen vaivansa kasvut, niinpä kirjailijakin, kun vanhuuden päivät lähestyvät, mielellään kokoo yhteen, mitä nuoruudessaan, miehuudessaan on ulos maailmaan sirotellut. Mutta onkos näissä kaikissa kokoon ja tallelle pantavaa? sopinee syystä kysyä. Onhan syksy myös pohtimisen aika, jolloin akana erotetaan jyvistä. Sitä olen kyllä arvellut, aprikoinut, vaan kuitenkin — olen painattanut melkein kaikki uudestaan. Paneehan uudistalolainen paremman puutteessa monestikin akanoita ja petäjän kuorta varsinaisten jyviensä jatkoksi, sopineehan samoin meidän vielä vastaraivatulta, vielä köyhältä kirjallisuutemme pellolta korjata talteen vähemmälläkin valikoimisella. Sitten kun meillekin paremmat viljavuodet koittavat, nämät kokeet mielellään jättäkööt sijan

    Paremmille laulajoille,
    Runsahammille runoille.

Helsingissä 25 p. marraskuuta 1882.

J. Krohn.

Suonion »Koottujen runoelmien ja Kertoelmien» ensi painos, jonka tekijä itse painoon toimitti, on jo useampia vuosia ollut loppuunmyötynä, jonka vuoksi on uuden painoksen ilmestymistä katsottu tarpeelliseksi. Tätä painosta toimitettaessa on silmällä pidetty, että niistä runoista, jotka tekijä oli kirjoittanut ennen kokoelman ilmestymistä, on ainoastaan ne kokoelmaan otettu, jotka tekijä itse siihen on valinnut. Lisätty on kokoelmaan ainoastaan viisi runoa, jotka tekijä on kirjoittanut kokoelman ensi painoksen ilmestymisen jälkeen. Sitä vastoin on kokoelmasta pois jätetty lasten laulut ja kertoelmat, joita ensi painos sisälsi vain muutamia näytteeksi; niistä on aikomus julkaista täydellinen kokoelma vast'edes.

Tekijän kirjoitustapa ja kieli on säilytetty muuttamatta; ainoastaan muutamia pieniä epähuomioita on tasoitettu.

Helsingissä marraskuulla 1897.

VARPUNEN.

    Jos ruikutella voisin
    Ma kielin sataisin
    Tai kiurusena oisin
    Kohoova pilvihin, —

    Niin aina kiitteleisin
    Suloista Suomea,
    Ja Jumalalle veisin
    Ma huokauksensa.

    Hän silmät ehkä loisi
    Myös meihin raukkoihin
    Ja päivän paistaa soisi
    Saloihin synkkihin.

    Ei ääni mulle suotu
    Oo satakielisen;
    Heikoksi siipi luotu
    Ei kanna taivaasen.

    Vaan laulustani kuiten
    En huoli vaieta,
    Kun ääni lintuin muitten
    Ei kuulu talvella.

    Paremmat laulu-äänet
    Keväällä ehtinee,
    Niin kuullellessaan noita
    Jo varpu vaikenee!

I. EMMA.

Lemmen aamu.

    Jo vaipunut ol' sydämeni toivo, —
    Kuin yö ol' mielen' synkeä ja musta
    Ja tunnon aallot epäilyksen jäissä!

    Mä tulin luokses — poskes punastuivat!
    Se oli lempen' armas aamurusko!
    Ja toivo sydämessän' heräs jälleen.

    Ja säde kirkas säihkyi silmistäsi! —
    Se oli lempen' ensi päiväkoitto!
    Ja pimeys sydämestäni haihtui.

    Sä sanan yhden virkoit ainokaisen! —
    Ja lemmen päivä kohos kokonansa!
    Ja nietokset mun sydämessän' suli.

Sydämelle.

    Sydän, sydän saastahinen,
    Kuinka tohditkaan sa kurja
    Pyhää neittä ihaellen
    Toivoin tykyttää?

    Katso, silmäns' aurinkohon
    Tomun laps kun tohtii luoda,
    Puhdas paiste, kirkas loisto
    Silmät sokaisee!

    Kerta ainoo vaan mun anna
    Häntä nähdä, ihaella!
    Sokeentuu kun siitä silmän',
    Muut' ei näe kuin häntä vaan!

Armaalleni.

    Pyhää pantuna tult' on pohjaan nuorukaisrinnan,
    Luojan enkelien lahja lempeileväin.
    Kuonast' erite luo se kullan kiiltävän pinnan,
    Uhrisavuna vie sielun taivohon päin.
    Ilmahan korkeellen sen leimu loistava entää,
    Valkaisee valoneen yötäkin pime'impää;
    Ympäri manteren, maan sen säihkyvät säkenet lentää,
    Sydän jäätynehin syttymättä ei jää.
    Mut voi poloa, voi, jos lieden se hurjana heittäis,
    Raivoten rauniot vaan jäljiks jättävä ois!
    Voi myös, voi, tomu maan jos pyhän valkean peittäis,
    Tuli jos taivahinen turhaan sammuisi pois!
    Viaton Vestali Sä, oi tule ja tultani varjoo,
    Viritä väsäyvää, hillitä hurjenevaa!
    Siunauksena näin se valoa, lämpöä tarjoo,
    Herran asehena suurta toimehen saa.

Nyt on aika armastella.

    Kukka kuihtuvi ihana
    Syksyn synkeän käsissä;
    Liedon perhon liipoittimet
    Ruimeltuupi, raukeaapi
    Talven kourissa kovissa.
    Kultaseni, kaunoiseni,
    Nyt on aika armastella,
    Aika suuta suikkaella,
    Hunajata huuliltasi
    Imeskellä ahnehesti,
    Kosk' on kerkeän keväimen
    Päivyt vielä paistamassa,
    Aurinko alenematta!

Tottelemattomat jäsenet.

    Jäsenillen' vihastuen virkoin:
    »Voipa teitä, pahat palkkalaiset,
    Orjat uskottomat, pettäväiset!
    Toista teille käsken, toista teette:
    Jalat Lindan luo mun aina vievät,
    Vaikka kuinkin pyrin pakoisalle;
    Lindan puolehen myös silmät siirtyy,
    Josko luonen taivaasen tai maahan;
    Poski hehkuu, rinta huokoavi,
    Tuovat sala-tunteheni ilmi.
    Aikaa arvannut ois Linda kaikki,
    Jos ei suuni tok' ois uskollisna,
    Sanois muita valhettelijoiksi». —
    Nuhdellessan' näin jäseniäni,
    Linda äkkipäätä vastaan astui. —
    Nytpä suukin petti, huus: »Oi armas!»

Kova rangaistus.

Neito:

    »Hyi, poika häijy, rinnastan'
    Sä ryöstit sydämen;
    Sua ilkiöt' en ikinä
    Nyt päästä irrallen!»

    »Sä olet aarteen' armaimman,
    Kalleimman ryöstänyt;
    Siit' otan iki-orjaksen'
    Ma sielus, ruumiis nyt».

    »Kovasti sormes sidottu
    On kultapaulahan,
    Ja kahleheksi kytketyt
    Käsvarten' kaulahan».

    »Varkailla muilla leipää on
    Ja vettä ruokanaan;
    Sun rangaistukses julmempi,
    Saat suutelolta vaan».

Poika:

    »Oi neiti, rangaistukseni
    On tosin armoton,
    Ja sielukin ett' orjana,
    Se kauhe'inta on».

    »Niin vahvast' onpi vangittu
    Mun sielun', että sois,
    Jott' ijät kaikki kestävä
    Tää orjuutensa ois!»

Lempeni ja viisas ystäväni.

    »Petosta, valhetta on lempi,
    Mitätön, tyhjä uni vain!»
    Näin ystävä kokenehempi
    Suloista nauroi onneain.

    Kun valhe lie, ah ijäst' ikään
    Jos totuus tulematta ois!
    Jos unt' on, soisin ettei mikään
    Herättää koskaan mua vois!

Armasta odottaessa.

    Istun ikävissäni:
    Kauan kulta viipyvi,
    Verkkaan aika vierevi —
    Riennä, aika, riennä!

    Riennä linnun lentimin,
    Sotkan siivin nope'in —
    Verkkaan vieret kuitenkin —
    Riennä, aika, riennä!

    Tulipa jo kultani,
    Lepää kainalossani,
    Mailma kaikk' unohtuvi —
    Viivy, aika, viivy!

Illalle.

    Joudu ilta kaunis,
    Tyyni meille tuo!
    Loppu päivätöille,
    Lepo, rauha suo!

    Asettele aallot
    Lammin läikkyvän,
    Ett' taas kuvastaisi
    Saaren viherjän!

    Lampi läikkyväinen
    Mielenikin on,
    Päivän hälinässä
    Raukka rauhaton.

    Vaan kun joudut, ilta,
    Häly viihtyvi,
    Näen ainoasti
    Kuvan kultani.

Miks sua rakastan ma?

    Näen sulla kauniit silmät,
    Näen sulla soman suun.
    Sua sikskö rakastan ma? —
    Niin ompi monen muun.

    Sull' onpi viisas mieli,
    Sä olet taidokas.
    Sua sikskö rakastan ma? —
    Kyll' ompi vertojas.

    Sull' lempeä on sydän,
    On sydän viaton.
    Sua sikskö rakastan ma? —
    Niin monen neidon on.

    Miks siis sua rakastan ma
    Kaikista enimmin,
    Niin että edestäsi
    Maan kaiken antaisin?

    Mun omani sä olet,
    Mun oman' ainoa;
    Siks maailma ei kanna
    Toist' yhtään vertaista.

Haudan partaalla.

    Lapioi, lapioi!
    Hautuumiesi, lapioi!
    Jota niinkuin terää silmän
    Varjoin tuulosistakin;
    Sen nyt poveen mustan, kylmän
    Maan ma itse upotin.
    Lapioi, lapioi,
    Kultan' maahan lapioi!

    Lapioi, lapioi,
    Hautuumiesi lapioi!
    Käydess' ennen käsityksin
    Helpoittaa ma koitin tien;
    Nyt mä tänne jätän yksin,
    Tupaan kolkkoon, outoon vien.
    Lapioi, lapioi,
    Armaan' maahan lapioi!

    Lapioi, lapioi,
    Hautuumiesi, lapioi!
    »Miksi: elo?» kysyin ennen;
    »Ilohan ois oikeempi!»
    Ah nyt ilon' katos tännen,
    Elostani erosi.
    Lapioi, lapioi,
    Onnen' maahan lapioi!

    Lapioi, lapioi! —
    Herra — voi! — Mut mi soi?
    Virsi, jonka hältä kuulin,
    Kun hän jätti hyvästi,
    Jonka kylmenevin huulin
    Riemuin vielä veisasi!
    Virsi soi, virsi soi,
    Pyhä virsi, soi, ah soi!

    Virsi soi, virsi soi,
    Pyhä virsi, soi, ah soi!
    Virsi täynnä uskallusta,
    Voiton virsi autuas! —
    Nyt miss' otas, Tuoni musta?
    Miss' on saalis voitostas?
    Virsi soi, virsi soi.
    Pyhä virsi, soi, ah soi!

Kahden kesken.

    Ovi kiinni! — näin — kas nyt ei kukaan saa
    Meitä häiritsemään päästä tännen. —
    Sata taas ma sullen annan suudelmaa,
    Sata kertaa halaan, niinkuin ennen.

    Ja sun sinisilmiis uskollisihin.
    Täynnä rakkautta hellää, pyhää,
    Kyynel sopukassaan hymyilevihin,
    Niinkuin lumottuna katson yhä.

    Kulta, kultan' armas! Taasko istutaan
    Täällä hiljaa, salaa, kahden kesken! —
    Mut ah! — Tyhjähän tää seinäkuva vaan
    Hengetön, on kumppalina — lesken!

Tyhjyys.

    Ma kodissani kuljen — kaikk' ompi ennallaan,
    Ja kuitenkin ah kuinka kaikk' on toista!
    Huoneen' on siivot, sievät, kaikk' kalut paikoillaan,
    Kukatkin vielä rehoitellen loistaa.
    Mut minä käyn ja katson: miss' on se käsi nyt,
    Mi kotin' on näin sieväks, suloiseks sääntänyt?
    Miss' ompi kodin »vaimo», sen henki hoitava,
    Sen päivänpaiste armas, sen sydän siunaava? —
                                Tyhjää, tyhjää!

    Ja lapset pyörii, hyörii taas leikki-ilossaan —
    Ah eihän pienet raukat tiedä mistään! —
    He nauraa, laulaa, hoiskaa, myös itkee toisinaan
    He pienoisista vastoinkäymisistään.
    Mut minä käyn ja katson: — miss' äidinsilmä on,
    Tuo väsymättä valpas, tuo uinahtamaton?
    Miss' äidin sydän hellä, mi lievens suruja,
    Ja sadat ilot keksi? — Voi lapsi parkoja! —
                               Tyhjää, tyhjää!

    Ma kamarissan' istun, taas sujuu multa työ —
    Eläväll' ompi elävistä huoli —
    Ja tässä rinnassani kuin ennen sydän lyö —
    Ei särkynytkään se, vaikk' armas kuoli!
    Mut miss' on hän, mi töistä mun kanssan' iloitsi,
    Varoitti ylpeillessä, pelossa rohkaisi?
    Tyhj' onpi kiikkutuoli työpöytän' ääreinen,
    Ja tuolla pieni sohva tuo myös — — ja sydämen' — —
                                     Tyhjää, tyhjää!

Uusi sulhas-aika.

    Mä muistan sen kuink' ennen illan tullen
    Sä morsianna istuit mua vuottain,
    Pelolla hiukan, vaan myös toivoin, luottain;
    Omashan tulevansa lupas sullen.

    Sä katsoit ikävöiden ikkunastas:
    »Tie on niin pitkä, pimeä syys-ilta. —
    Päässeekö vaan hän toimitettavilta?» —
    Samassa suukkonen jo sulle vastas.

    Taas pitkä, pitk' on tieni luokse armaan.
    Mi siitä? Iloin halki mailman rientäis,
    Jos vaan, kun perillen sun tykös entäis,
    Vastaani rientäväsi toivois varmaan.

    Tuon pitkän tien ma yhä käyn luo kullan. —
    Mut ah! Ei syliään nyt enää suo hän,
    Ei minuun enää katsettakaan luo hän —
    Mun morsiamen' se asuu alla mullan!

    Näin joka pyhä kirkkomaalle kuljen. —
    Ah taas hääpäivähän jo haluaisin,
    Kun lakkaamatta taas sun nähdä saisin,
    Kun ijäks omanan' sun syliin suljen.

Helmi ja isänsä.

    Isän polvilla Helminen kiikkuu,
    Sulosilmin se — kas! — hymyilee.
    Mikä pienoisen silmissä liikkuu,
    Kun se hiljaa näin iloitsee?

    Mikä? — Last' isä lempivi pientä
    Viel' entistä hellemmin,
    Sen luoks' yhä töistähän rientää,
    Tukehuttavi suudelmin.

    Oi Helmi, kun petturi suuri
    Ei vaan isäs lempivä lie! —
    Sua suudellessa nyt juuri
    Hänet minnekä miettehet vie?

    Ah Tuonelan nyt salaisuutta
    Hän tuskalla tutkielee,
    Tai taivahan hän avaruutta
    Ikävöiden mittaelee.

    Suut' antavi sulle, mut toista
    Se suudelma tarkoittaa;
    Sua halaa, äitiäs muistaa —
    Kuva äidin se lemmen saa.

    Oi Helmi, kun petturi suuri
    Ei vaan isäs lempivä lie! —
    Sua suudellessa nyt juuri
    Hänet minnekä miettehet vie?

Kaikkein vaikein.

    Ma kuulin: lemmen lahja suurin on,
    Mink' ihminen voi ihmiselle antaa,
    Kun oman henkensä hän uhriks kantaa
    Ja armaan puolesta käy kuolohon.

    Oisinko sijastasi kuolemaan
    Ma mennyt? — Ah en hennonut ma oisi!
    Vaikeempi on, kuin olla kuolo voisi,
    Ett' elää täytyy surren armaintaan.

Unhoitus.

    Minua lohdutellaan: »Aika tuo
    Haavoihis voiteen, lievitystä suo,
    Ja viimein lähestyypi unhoitus,
    Surujen kaikkein varma parannus».

    Vai unhoitus? Vai muistaakaan en sais?
    Kuvakin armaan multa katoais?
    Lohdutus armoton, mi ryöstää vois,
    Mit' edes kuolokaan ei vienyt pois!

    Ah suloinen mun suruisuuteni,
    Ah suruinen mun suloisuuteni,
    Sä muisto pyhä haihtua et saa! —
    En voi, en tahdokaan hänt' unhoittaa.

Ihmis-seuroissa.

    »Jos koittaisit taas mennä seuroihin! —
    Mit' auttaa yksin istuin surkastua! —
    Saat nähdä: muiden iloisuus myös sua
    Mietteisin saattaa iloisempihin». —

    Ma läksin. — Ilo, nauru, hälinä
    Ja leikkipuheet kaikui parhaillansa.
    Ma kuultelin — ja nauroin muiden kanssa.
    »No miltä tuntuu?» kysyi ystävä.

— — — — — — — — — —

    »Kuin aaltoin tanssi, paiste auringon
    Kirkkainkin hänellen, jok' ulapalla
    Tuul'-ajon' yksin keikkuu avaralla,
    Kun laiva särkyi haaksirikkohon!»

Hiljaa!

Hiljaa! — Armahani nukkuu — Hiljaa!

       Tyynnä, suloisena lepääpi
       Hän kuin rauhaan päässyt marttyyri;
       Päättänyt on pitkän, raskaan vaivan,
       Nukkuvi nyt huoletonna aivan.

Hiljaa! — Armahani nukkuu — Hiljaa!

       Vaikene, oi murhe vaikea!
       Hiltiy, oi tuska haikea!
       Häiritäkö hältä rauhan voisin?
       Takaisinko elon pauhuun soisin?

Hiljaa! — Armahani nukkuu — Hiljaa!

       Mieltä riuduttava rakkaus,
       Rintaa kalvavainen kaipaus,
       Ikäväni, tunteheni kaikki
       Itsekkähät, olkaa vaiki!

Hiljaa! — Armahani nukkuu — Hiljaa!

Puolen vuoden päästä.

    Hymyillen sanoit: »Surus viihtynyt
    On viimein, mielessäsi virjennyt
    Taas entinen on into, katseestas
    Taas loisto kirkas paistaa, poskillas
    Taas raittiin veren puna hohtaa — voi
    Mink' ilon minulle se näkö toi! —»
    Näin virkoit, uskollinen ystävä,
    Murhettan' surevainen, säälivä.

    Vaan näitkö rannalla Sicilian
    Sä koskaan Etnan vuorikukkulan,
    Mi lesken' yksinäisnä kohoaa
    Sen salmen suull', jost' yl' ei mennä saa?
    Sen rinteist' itää viini tulisin,
    Ei kukat missään loista tuoreemmin,
    Ja lumist' ikuisista kimmeltää
    Sen rohkeasti pystynäinen pää.
    Luulispa: ilo tääll' on riemuinen!
    Luulispa: rauha tääll' on ainainen!
    Ilohan vaan, mi muu, nuot kukat lois,
    Ja rauha vaan näin tyynenkylmä ois.

    Sä petyt — kulukoon vaan tuokio
    Ja taasen puhkee salatuska jo.
    Reventeet umpeenmenneet pakahtuu,
    Ja kivut katkerimmat uudistuu,
    Ja rakkaus taas hellin, hartahin
    Ja kaipauksen liekki palavin
    Taivasta kohti pyrkein kohoaa,
    Sielt' armast' alas turhaan tavoittaa.
    Ja silloin viimein lähde kyynelten
    Kuohahtaa yli, paisuin tulvillen,
    Ja polttavalla laavavirrallaan
    Hävittää kaikki, mihin sattuu vaan.

    Miss' on nyt kukat, ilon kuvaus?
    Miss' on nyt lumet, rauhan ilmoitus?
    Ylt' ylitsensä vuori mustihin
    Puettu taas on suruvaatteisin,
    Ja päänsä, valkeelt' äsken paistava,
    Peitetty taas on murheen tuhkilla. —
    Ah, pitkä työ taas ajalla nyt ois,
    Ennenkuin peitteellään ne peittää vois!

Ma olin rikas.

    Ma olin rikas, kaikkein rikkahin!
    Mull' oli kaikki, mitä rohke'in
    Mielikuvitus vaan koskaan luoda vois,
    Ja mitä toivo tulisinkin sois;
    Mull' oli maan ja taivaan rikkaus —
    Mull' olit sä, mull' oli rakkaus!
    Kaikk' kuolo ryösti — kerjäläisnä saan
    Nurkassa tässä nyt ma seista vaan,
    Nöyrästi kumartain ja kiitellen,
    Jos rikkaat joskus edes roposen
    Minulle viskaa — säälin sanasen.

Mut miltä tuntui katsees?

    Minuhun muinoin katsoit ja virkoit: »olen sun!»
    Ja silmä suli silmään ja sielu sieluhun.
    Ma kerroin pelkon' kaikki ja tunteen' tuliset,
    Sä mullen ikäväsi ja toivos salaiset.

    Taas loit nyt katseen pitkän ja kirkkaan minuhun,
    Taas suli silmä silmään ja sielu sieluhun;
    Et jaksanut nyt enää sä virkkaa sanaakaan —
    Sä katsoit ja mä katsoin näin puhumatta vaan.

    Kosk' ensilemmen katseen mä muinoin sulta sain,
    Niin tuntui: »tään maan päällä mä olen autuain!»
    Mut miltä tuntui katsees, kun multa läksit pois? —
    Se tuntui, niinkuin tuolla jo taivaass' oltu ois.

Vapaa.

    Sä olet vapaa taas — niin mulle sanotaan —
    Saat vapaast' ihaella suloisuutta;
    Sun lupa ompi onnea taas uutta.
    Jos mistä mieli tekee, mennä hakemaan! —

    Ma olen vapaa! — näinhän mailman ympäri
    Liehuilla myös maanpakolainen saisi,
    Vapaasti, minne mieli houkuttaisi.
    Yks paikk' on kieltty vaan — se, jota rakasti!

II. LEMPI.

Neidon rukous.

    Yksi kultaa kiiltävää rukoelevi,
    Toinen ankaraa anovi valtikasta,
    Viisautta Salomo kuningas suuri
    Pyys polvillansa.

    Mitäpä mä rukoellen, neito raukka?
    Sydämeni soisin lähteeks puhtaimmaksi,
    Sulokuvan armaan sulhaseni siihen
    Ain' asumahan!

Ainoa hetki.

    Mä hetken vain
    Sun nähdä sain,
    Vaan ei kuvas katoa muistostain.

    Näin hetken on työ.
    Kun salama lyö,
    Mut ijäks jäljen se puuhun syö.

    Oi riemuisaa,
    Oi katkeraa.
    Oi hetkeä yhtä ja ainoaa!

    Unhoittaa pois
    Sit' en mä vois,
    Vaikk' kuolon mulle se muisto tois!

Ne ovat vait.

    Sä lausuit: »lempi-onneas
    Kadehdin totta tosiaan!
    Kun kuultelen sun laulujas.
    Lemmestä yhä kuulla saan.
    Sua tänään Kaisa katselee.
    Huomenna Aina halailee,
    Taas toiste Valpuri suo suuta,
    Näin joka laulu tuopi uutta.
    Kylässä tokko yhtään lie,
    Jot' ei sun luokses lempi vie!»

    Ma huokasin: »ah jospa vaan
    Minulla ykskin kulta ois!
    Sitähän aina huudetaan,
    Mimmoista vasta saavans' sois.
    Jotk' omakseen jo kullan sait,
    Ne ovat vait, ne ovat vait!»

Yhteen kasvaneet koivut.

    Kaks kasvoi koivahaista,
    — Kaks vesoi valkeaista
    Yksillä perillään;
    Juurensa yhteen juurtui,
    Tyvensä yhteen puuttui,
    Latvat on erillään.

    He niillä huiskaellen,
    He niillä kuiskaellen
    Puhuelevat näin:
    »Kuin tänne, kumppalini,
    Osasit parihini,
    Kuin vierit vierehein?

    Mun emä maahan puotti,
    Sun kevättuuli tuotti
    Siipinsä kepe'in.
    Jos toinen meistä sortuis,
    Nyt murehisin murtuis
    Myös kohta toinenkin.»

Neidon lohdutus.

    Muinoin houkka huokaelin,
    Vähätietoinen valitin,
    Koska kultani erosi,
    Armas läksi muille maille.

    Nytp' en aiheetta apeudu,
    Suotta surekaan eneä,
    Keinon keksin tuskalleni,
    Mutkan murheellen osasin.

    Eron päivä kun tulevi,
    Sulho tielle suoriuvi,
    Merenrannalle menevi, —
    Riennän rannalle minäkin;
    Siinä vielä viivyttelen,
    Kovin kahlehin pitelen.

    Kunpa päässeepi käsistä,
    Pursin poijes purjehtivi,
    Joko jäänen mä jälille?
    Enpä jää mä sittenkänä!
    Jalkani se jäi jälille,

    Mutta silmät seuroavi
    Ulapan sini-selille,
    Lakkipäille lainehille.

    Vaan kun kultani katoovi,
    Etten hänt' eroitakana,
    Silmini selitäkänä,
    Joko jäänen mä jälille? —
    Enpä jää mä silloinkana.
    En jää silloin, enkä milloin,
    Enkä ilmoisna ikänä!
    Josko jäikin silmä raiska,
    Raukesi ilman rajoille,
    Ajatukseni ajelen,
    Työnnän mielen mietteheni,
    Ajan toivoni tuliset,
    Työnnän hehkuvat haluni.
    Ne ne parvessa pysyvi,
    Sulhoani seuroavi,
    Väsymättä, uupumatta,
    Hetkekskänä heittämättä,
    Vaikka kulkis kaikki rannat,
    Vaikka äärihin mailman!

Nimetön sormi.

    Sai nimen sormet kaikki,
    Yks nimettömäks jäi.
    Kaikilla muilla arvo
    Vai ois, täll' yksin ei?
    Rumemp' on peukaloinen,
    Sakari mitätön,
    Miks neljäs sorm' on halpa,
    On yksin nimetön?

    Kun ihmis-sydämehen
    Lemp' ensin syttyvi,
    Se kytee salaa, piillen
    Kaikilta kainosti.
    Tää veitikka se tietäis,
    Vaan viel' on äänetön,
    Ei nimeä se virka —
    Siks on se nimetön.

    Vaan koska kerran lempi
    Sanoiksi puhkeaa
    Ja nimen armaan, kalliin
    Rohkeesti ilmoittaa,
    Kun neljäs sormi julki
    Saa kultakiehkerön —
    Nimellisekskö muuttuu
    Jo silloin nimetön?

    Ah onnellen, min lempi
    Maan päälle tänne loi,
    Säteelle paratiisin,
    Ken nimen antaa voi?
    Sanoilla moinen autuus
    On selittämätön —
    Siks lemmen sormi nytkin
    Ja ain' on nimetön.

Sydämen taisteluita.

    Lempen' armas, kuollut, hautaan vaipunut,
    Elon' aurinkoinen ijäks laskenut,
    Hautaan kanssas vaipua mun salli myös,
    Ijäks peittäköön mun rauhallinen yös!
    Tuolla — kas! — tuo ranta kuollut, talvinen,
    Tuonen kirkas valkovaippa peittää sen;
    Meri elää, jos se elämätä on,
    Sysimustin aalloin kuohuu rauhaton.
    Elon merelt' — ah! — jos pian päästä pois
    Kuolon rantaan loistavaan ja tyyneen vois!

    Vaan mi tunne kumma, tunne autuas? —
    Sydän, hourailetko, vai näet unias? —
    Mist' tää outo riemu, ihme suloisuus?
    Niinkö taivaass' alkaa elon päivä uus?
    Minkä kuolo ryösti, näinkö jälleen saan?
    Lempi haudattuko nousi haudastaan?

    Ei! — Ei! — poistu kauas, petos ihana,
    Viettelevä sydäntäni heikkoa!
    Armas olet, liiankin jo armas, vaan
    Armaaksen' en sua tunne kuitenkaan. —
    Mikä kuoli, kuollehist' ei nousta voi —
    Virvatuli viekas olet, valhekoi!

    Uusko lemp' ois nimes — lemp' on aina uus,
    Aina vanha, yks vaan, se sen salaisuus, —
    Lempo häijy olet, käsin rohke'in
    Saastuttava murheen pyhän temppelin!

    Lempo! — näinkö kirkas katsantonsa ois?
    Sekö herättää näin pyhän tunteen vois?
    Vainaan nimen huudan, tuo ei poistukaan!
    Jumalaa mä rukoilen — tuo hymyy vaan! —
    Herra! Oisko mahdollista? — Vitsaus
    Oisko kärsitty — taas suotu siunaus?

Oi kiitos!

    Oi kiitos kaikesta onnestain,
    Min tahtomatt' olit luonut;
    Ilosta, riemusta, minkä sain,
    Min tietämätt' olit suonut;
    Ja voimast', innosta koettamaan
    Taas korke'impihin uudestaan,
    Min silmistäs olin juonut!

    Turh' oli toivoni — luotas pois
    Jo sun sydämes minut syöstää.
    Sun lempes aartehen' ollut ois.
    Sen toinen multa nyt ryöstää. —
    Oi kiitos kuitenki! — Minkä sain,
    Ei ryöstää voi, se on muistossain
    Kuin tähti tuikkiva yöstä.

Keväällä 1876.

    Mä lempeni hautaan peitin —
    Se vaipui jo kuolleeksi —
    Sen päälle mä mullat heitin,
    Ja lausuin: »ain' ijäksi!» —
    Näin luontokin, talven saapuin,
    Kaikk' kukkaset hautaa pois,
    Ne peitellen lumikaapuin,
    Kuin enään ei toivoa ois.

    Nyt raukesi talven valta,
    Taas lähti jo järven jää,
    Sulaneitten hankien alta
    Taas pälvet jo pilkistää.
    Kohos jällehen luonnon rinta,
    Elohon se jo virkoontuu.
    Ja kohtakin nurmen pinta
    Kukin kirjavin kaunistuu.

    Mä katson tuot' ihaellen,
    Suloutta, min taas kevät soi,
    Ja mietin: mullekin jälleen
    Kevät toinen tullako voi?
    Tää mun sydämen', joka musta,
    Kuloheinäinen nurmi on vaan,
    Sill' oiskohan uskallusta
    Taas kukkia milloinkaan?

III. ILOA JA SURUA.

Suvilaulu.

    Oisin pääskynä mä piennä,
    Suvilintuna suloisna,
    Lenteleisin, liiteleisin,
    Suomehen suhauttaisin.
    Sitten sinne saatuani,
    Perillenpä päästyäni
    Ilmassa iloitteleisin,
    Räystähällä riemuitseisin
    Kesän kaunihin tulosta,
    Tulost' armahan auringon.
    Vaan jos itkevän näkisin,
    Huolellisen huomaitseisin,
    Hälle mä viserteleisin:
    »Mitäs itket, ihmisparka,
    Murhehdit, sä Mannun lapsi? —
    Kohtalosiko kovuutta?
    Sydämeskö sulatuutta?
    Katso luonnon kauneutta,
    Ihanuutta ilman kaiken:
    Suot jo läikkyvi sulana,
    Järvet jäiden kahlehitta,
    Nietos nurmelta katoopi,
    Häviääpi maasta hanki,
    Päivyen taas paistaessa,
    Ahavan puhaltaessa;
    Korpi kukkia on täynnä,
    Puiden latvat lintusia;
    Kukat ne hajuelevat,
    Lintusetpa laulelevat:
    'Iloitkaamme, riemuitkaamme,
    Laulakaamme, kiittäkäämme!
    Suven meille Luoja saattoi,
    Jumalamme joudutteli!'

    »Ällös itke, ihmisparka,
    Murhehdi sä Mannun lapsi!
    Hänpä, joka suven saattoi
    Näille Pohjankin perille,
    Joka kaikki suot sulatti,
    Pani järvet aaltoomahan,
    Kukat pienet kukkimahan,
    Lintusetkin laulamahan —
    Suven saattavi sinullen,
    Kesän kerran kerjittävi.
    Sielus nietokset sulavi
    Lempensä lämmittämällä,
    Huoles hattarat hajoovi
    Henkensä puhaltamalla!»

Onneton.

    Päiväpaisteell' astuissani
    Varjo vieress' astuvi,
    Ei se musta, pimeäinen
    Luovu koskaan luotani.

    Josko poies paennenkin
    Iloisien joukkohon,
    Suru aina sydäntäni
    Puree, kalvaa ponneton.

    Tulis yö ja aurinkoisen
    Tulet tuimat sammuttais,
    Varjo synkkä vierestäni
    Silloin ehkä katoais.

    Tulis Tuoni toivottuni,
    Veisi rauhan majoihin,
    Nukkuessan' nurmen alla
    Nukkuis musta murhekin.

Juomalaulu.

(Nuotti: Sjung om studentens lyckliga dag.)

    Maljat, veikkoni, täyttäkää!
    Vielä nyt veren kuohuvi kosket,
    Nuoruus se punastuttavi posket;
    Nuoruuden olkohon malja tää!
        Mietteet murheiset
        Poies haihtukoon;
        Tuskat turhaiset
        Nuoruuden kevyt miel' pakohon ajakoon!

    Ensimaljan nyt nuoruus saa!
        Niin! maljan sen nuoruus saa!
                               Hurraa!

    Toinenpa malja se armahan on!
    Mit' olis nuoruus rakkaudetta?
    Niin olis kuin kevät kukkahisetta,
    Kolkko vaan, iloton, suloton!
        Autuus taivahass'
        Lempi on sula vaan.
        Maan pääll' autuas
        Olen kun katsoa kultani silmihin saan.
    Toisen maljan sen armas saa!
        Niin! maljan sen armas saa!
                             Hurraa!

    Kannun pohja jo pilkoittaa.
    Viimeisen kerran täytän mä maljain.
    Tehkää se myös: päin juokaamme paljain!
    Maljan viimeisen saa kotimaa.
        Huokaus viimeinen
        Suomen olkohon!
        Suomen etehen
        Viimeiseen pisaraan veri vuotakohon!
    Maljan viimeisen saa kotimaa!
        Veren viimeisen Suomenmaa!
                            Hurraa!

Soittoa kuullessa.

    Kaiu, kaiu, kaunis ääni,
    Sävel, soios, suloinen!

    Soidessasi mielen myrsky
    Rauhaan viihtyvi;
    Sydämessä huima hyrsky
    Aaltoin tyyntyvi.

    Kaiu, kaiu, kaunis ääni,
    Sävel, soios suloinen!

    Ketoa kuin kuivuvaista
    Kaste kostuttaa,
    Niinpä rintaa riutuvaista
    Soittos virvoittaa.

    Kaiu, kaiu, kaunis ääni,
    Sävel, soios, suloinen!

    Toivon kukat kuihtunehet
    Tointuu tuoksumaan;
    Syämen linnut paennehet
    Taas saa laulamaan.

    Kaiu, kaiu, kaunis ääni,
    Sävel, soios, suloinen!

    Pianpa päämme vaipunee
    Maan kylmään kainaloon.
    Siis lempikäämme, veikkoset,
    Siis suudelkaamme, poikaset,
    Kun vielä huulet lämpöiset
    Nyt suuta tarjoaa!

Sotamies-laulu.

    No, miehet, miekat naulahan
    Nyt pankaa riippumaan!
    Käs' vasen neidon kaulahan,
    Pikari oikeaan!
    Kuin syksyn kukka kerkeä
    On sotamiehen elämä.
    Sen mettä aik' on imeä,
    Kun vielä kukoistan.

    Mi haitta, josko juotanee
    Nyt liika pisara —
    Se verenämme vuotanee
    Jo maahan huomenna.
    Siis juokahamme, veikkoset,
    Ett' tappelussa punaiset
    Ei ehtyis veren lähtehet
    Tok' ennen aikojaan!

    Jos huuleen huuli haipunee,
    Hiis sitä moittikoon —
    Pianpa päämme vaipunee
    Maan kylmään kainaloon.
    Siis lempikäämme, veikkoset,
    Siis suudelkaamme, poikaset,
    Kun vielä huulet lämpöiset
    Nyt suut tarjoaa!

Pikku Julius vainaa.

    Mamman Luli pikkarainen
    Läksi maailma-matkalleen,
    Mut jo pian lapsukainen
    Väsyi pienin jalkoineen.

    »Syliin, syliin!» itki
    »Enemp' astua en voi!»
    Kohta enkeli jo tuli,
    Lepoon Lulin päästä soi.

Järven rannalla.

    Jyriseepi järvell' aaltoin hyrsky,
    Heitä möyryttääpi hurja myrsky,
    Pilvet mustat peittää koko taivaan,
        Peittää auringonkin aivan.

    Rantaa vastaan vyöryin laineet riehuu,
    Kuohuns' ilmaan lennättäin ne kiehuu,
    Pyrkis ulos piiristään, mut sortuu,
        Voimatoimia uupuin murtuu.

    Ihminenkin omin voimin pyrkein
    Yli hälle säättyin rajain jyrkkäin,
    Ryntää, ponnistaa, tai siivin koittaa
        Ylä-ilmoiss' sijan voittaa.

    Mutta kaikk' on turhaa, kalliona
    Luojan sääntö liikahtamatonna
    Kestää rynnäköt; turh' on myös lento,
        Ihmis-siip' on aivan hento.

    Uhka-ylpeyden myrsky tuopi
    Pilvet vaan ja pimeyttä luopi
    Meidän välillen ja suuren Luojan,
        Ainokaisen voiman suojan.

    Asetu, oi aaltoileva rinta,
    Tyyneksi kuin järven kirkas pinta,
    Taivaan armo-aurinkoinen kohta
        Sitten sulle jälleen hohtaa.

    Vedestä nyt kuuluu humu vieno.
    Taivahalle nousee sumu hieno;
    Sielukin näin tyynnä ainoasti
        Kohoo maasta taivoon asti.

Pää pystyyn.

        Pää pystyyn vaan!
    Sä olet mies, et halpa mato maan!
    Mi kohtaakin, ei saa se sua sortaa,
    Ei saa se sortaa, saa ei maahan murtaa.
        Pää pystyyn vaan!

        Pää pystyyn vaan!
    Niin Luoj' on luonut parhaan luomistaan.
    Inehmo, vaikka vaipuiskin jo huoleen,
    Katsahtaa voi tok' ylös taivaan puoleen.
        Pää pystyyn vaan!

        Pää pystyyn vaan!
    Ei Herra jätä lastaan milloinkaan.
    Kun kuorman raskahan Hän päälles luopi,
    Lujuuden, voiman, miehuudenkin suopi.
        Pää pystyyn vaan!

Sun tahtosi tapahtukoon.

    Mun sielun' onpi niinkuin erämaan
    Hiekoilla autioilla harhaileva,
    Jäljille yksin jäänyt seurastaan
    Ja turhaan kumppaliaan tapaileva.
        Herra, oi auta mua!

    Mun sielun' on, ylt'-ympäri kuin ois
    Mull' yö vaan pimein, synkin, musta aivan,
    Kun tähti viimeinenkin sammui pois.
    Ja sammui minuun iskenytkin tuli taivaan.
        Herra, oi auta mua!

    Kauhistuin sieluni jo lähestyy
    Parrasta toivottoman kadotuksen.
    Viel' askel yks, niin siihen syökseentyy
    Se helvetin jo ammollaan näk' uksen.
        Herra, oi auta mua!

    Mut nyt, nyt tunsinkin Sun apusi,
    Mi pois mun tempas partahalta nielun;
    Pimenneen mielen' valos valaisi,
    Ja lohdutukses täytti tyhjän sielun.
        Herra, ma kiitän Sua!

    Juur' ankarimpan' olit laupiain,
    Suurimman armos tuskass' annoit mulle.
    Ma näin, ett' onni onnist' autuain,
    On se, kun onnens' uhratuks saa Sulle.
        Herra, ma kiitän Sua!

IV. LUONTO JA ELÄMÄ.

Suksimiesten laulu.

    »Ylös Suomen poiat nuoret,
    Ulos sukset survaiskaa!
    Lumi peittää laaksot, vuoret,
    Hyv' on meidän luikuttaa!
    Jalka potkee,
    Suksi notkee
    Sujuilevi sukkelaan!»

    Heräs tuuli tuntureilla,
    Lehahtihe lentämään. —
    »Sukkelat on sukset meillä, —
    Lähtään, veikot, kiistämään!
    Saishan koittaa
    Kumpi voittaa,
    Eikö tuulta saavuttais!»

    Koti kontion on tuossa,
    Siihen sukset kääntäkää!
    Havuin alla korpisuossa
    Vanhus nukkuu röhöttää.
    »Kuules, ukko,
    Oves lukko
    Miehissä jo murretaan!»

    Kohoaapi kämmenille
    Metsän kuulu kuningas. —
    »Lähtään, otso, painisille,
    Tässä löydät vertojas!» —
    Hammasluske,
    Keihäsryske
    Kaiuttavi korpea.

    Jo on karhu kaatununna; —
    Keihäs sattui rintahan; —
    Ukko nukkuu uupununna
    Sikehintä untahan. —
    »Riemuellen,
    Soitatellen
    Viekää saalis kotihin!»

    Vaan kun verivainolainen
    Suomehemme rynnättää,
    Silloin saalis toisellainen,
    Veikot, meitä hiihdättää.
    Käsi sauvan,
    Toinen raudan
    Teräväisen tempoaa.

    Verihinsä kohta nääntyy
    Kuka meitä vastustaa,
    Kenpä pakoisalle kääntyy,
    Senkin suksi saavuttaa.
    Pelastettu
    Rakastettu
    Kohta onpi kotimaa.

Lumisateella.

    Lumia lentää
    Ristin ja rastin,
    Leikkiä lyöden ja
    Taistellen;
    Vaan väsyneinä
    Vaipuvat viimein,
    Etsien rauhaa,
    Povehen maan.
    Mutta kun päivä
    Keväinen kutsuu,
    Pilviks ilmahan
    Haihtuvat taas!

    Ihmiset myöskin.
    Maailman lapset,
    Raatavat, lempivät,
    Taistelevat;
    Vaan väsyneinä
    Horjuvat hautaan,
    Töistähän, teistään
    Lepäjämään.
    Kerran kun kutsuvi
    Jumalan ääni,
    Henkinä nousevat
    Taivahasen.

Rantakalliolla keväällä.

    Sä siintävä sininen reuna,
    Tuoll' takana talvisen jään,
    Oi milloin, oi milloin sun louna
    Tuo rantahan maa-paran tään?
    Taas toivoa taivahisinta
    Jo sykkii sydämeni,
    Taas huojeni huoleva rinta,
    Kun välkkehes lähenevi.

    Mut mitä! — mi äkkiä poisti
    Taas ihanan näön, min näin,
    Tuon kultaisen sinin, mi loisti
    Eess' silmien imehtiväin?
    Vai tyhjäkö oiskin se ollut
    Mun mieleni kuvitus vaan,
    Värillä taivahan tullut
    Vaan poloa pilkkailemaan?

    Ah, jospa kuin merien myrsky
    Käsvarten' nyt väkevä ois,
    Koht' aaltojen ankara hyrsky
    Jääpeittehen murtaisi pois!
    Tai aurinkona jos hetken
    Vaan paistaa lempeni sais,
    Jo laivat riemuten retkeen
    Taas tuttuhun kiiruhtais!

    Mut linnuks luotu ma lienen
    Pääll' lumien visertämään;
    Ei voimat peipposen pienen
    Saa kesää rientelemään;
    Näin laulaa hän toki taitaa:
    »Oi toivo, se tyhjiin ei käy!
    Kyll' Luoja sun kevähäs laittaa,
    Vaikk' aina ei siintävän näy!»

Clarens'in hautausmaalla.[1]

    Tule tänne, joka haet rauhaa!
    Muualla jos kuinkin riidat pauhaa,
    Täällä vihat viihtyy, sodat lakkaa,
    Yhdess' eroitetut makaa.

    Venään, Puolan, Franskan, Saksan kansaa
    Täällä lepää rinnoin rauhassansa;
    Uskoillakin, toisiaan mi vainoo,
    Tääll' on sija yksi, ainoo.

    Tule tänne, joka haet rauhaa!
    Täällä ei maan riidat enää pauhaa;
    Suuren sanan jo näet täytetyksi:
    Yksi paimen, lauma yksi!

Rauta.

    Suossa synnyin, suossa kasvoin.
    Venyin suossa viatoinna
    Äidin armahan povella.
    Mannun, maammoni sylissä,
    Paistoin purppuran punaisna,
    Ruostehena ruskeaisna.

    Ilkeä inehmon lapsi
    Minut suostani sivalsi,
    Ryösti rinnoilta emoni,
    Otti iki-orjaksensa.

    Tunki takkini tulehen,
    Tuhkin purppuran tuherti:
    »Hame orjan harmajana,
    Kulonkarva käskyläisen!»

    Pieksi paljoilla poloista,
    Mua muokkasi vasaroin:
    »Orjan niska notkeaksi,
    Orjan selkä sujivaksi!»

    Työnsi tuimahan tekohon,
    Käski työhön kauheahan:
    »Mene kuuset kaatamahan,
    Heinät katkomaan heleät.
    Kukat taittamaan koreat!
    Terin tuimasti tuhoa
    Kaikki siivin siukovaiset,
    Jalan nelin juoksevaiset!
    Myöskin Mannun maammosesi
    Rinta raatele vakoihin!»

    Tästä työstä kauheasta
    Kaikki luodut kammoavi,
    Mua vaivaista vihaavi.

    Mutta malta, häijy herra,
    Varo, ilkeä isäntä!
    Itse orpoa opetit,
    Itse neuvoit ilkeäksi! —
    Kun nyt raivohon rupean,
    Yllyn vallan vimmaiseksi,
    Oman heimosi hävitän,
    Sinun itsesi katalan
    Virun sydän-verissäsi,
    Kylven keuhkosi kodassa!
    Sitten siinä pestyäni,
    Pestyäni puhtahaksi,
    Kiillän taasen kaunihina,
    Paistan purppuranpunaisna,
    Entistäkin ehdompana!

Tähden tuikkiminen.

    Sä tähtönen kirkas,
    Oi sano, mi voi
    Tuoll' olla sun virkas,
    Miks Luoja sun loi?
    Suur' aurinko vaan
    Voi päiveä suoda
    Ja eloa luoda
    Yl' ilman ja maan;

    Kuu valoa tarjoo,
    Kun pimein on yö,
    Unt' eläväin varjoo:
    Se hällä on työ.
    Kuin veljesi nuo
    Sä pieni et loista,
    Et pimeitä poista,
    Et ihmeitä luo.

    Mut kuitenkin yhä,
    Kun tuikkeilet näin,
    On rauhoa pyhää
    Mun sydämessäin.
    Ma rohkenen taas,
    Ja kepeämmällen
    Mun tuntuvi jällen
    Täss' surujen maass'.

    Kosk' yön läpi valon
    Näk' eksynyt mies,
    Hän tietävi: talon
    Tuoll' lekkuvi lies.
    Näin, tähtönen, liet
    Myös viittana varmaan,
    Mi luoks Isän armaan
    Laps poloiset viet!

Purjehdusretki.

    Aamu onpi. Tyynnä lahti
    Niinkuin peili vielä lepäävi. —
    Mutta kas! nyt viiri heilahti,
    Tuulen tarkka, valpas vahti.
    Pian tunnet että tuuli valvoo:
    Värehille piirtyy veden kalvo,
    Raitis henkäys jo vilpastaa
    Paahtunehen posken,
    Ja, kuin ääni kosken
    Kaukahisen, metsä sohahtaa.

    Nyt on aika, pojat, rientäkää!
    Vene veteen sysätkää!
    Purjeet valloillensa,
    Köydet kiinni paikoillensa!
    Onko valmis? — Kyll' on! — No,
    Sitten työnnä ulos jo!

    Hiljallensa vene hiipii,
    Niinkuin hallitsija lintujen,
    Kotka, vaikkei souda siipi,
    Kiitää halki ilmojen.
    Matka kulkee kulkuaan;
    Seutuja siis katsellaan:

    Tuossa näet ylpeä
    Seisoo kallio;
    Hänpä tahtoo kylpeä:
    Paljaaks riisui jo
    Ruumiinsa hän, veteen astui,
    Mutta vasta jalat kastui. —
    Tässä kas kuin koivu nuori,
    Metsän sorja neitinen,
    Kasvojansa hymyillen
    Kuvastaa. — Hoi, käännä ruori! —
    Siinä liki veden kalvoa
    Oli salaluoto.
    Niinpä usein muoto
    Päält' on kaunis, sydän kavala. —
    Katso nyt taas rantaa tätä
    Someroista.
    Tott' et toista
    Löydä missään emäntätä,
    Joka siivota kuin vesi vois!
    Järjestyksessään on kaikki täällä:
    Kivi kaunihisti kiven päällä;
    Kaikki pesty, huuhdottuna; pois
    Ruhkat kaikki lakaistut,
    Läjiin rantaan ajetut. —
    Voipa näiden näköin ihanuutta!
    Joka hetki yhä kuvaa muuttaa.
    Niemet, saaret, salmet, kaikki hyörii
    Ympäri,
    Tavoitellen, halaellen pyörii,
    Tanssivi.
    Näön yhden tuskin oikein näit
    Ihaellen,
    Jo se jällen
    Riensi pois, sä niemen taakse jäit.

    Kotilahden kautta näin käy tie.
    Mutta viimeinpä jo joutuu
    Salmi, meren selälle mi vie.
    Metsä tuulen estää. Soutu,
    Veikkoset, nyt tarpeen lie.
    Näinhän myös, kun sulla työ on suuri
    Tehtävänä, sille uljaasti
    Riennät, mutta seisahdutpa juuri
    Ennenkun sä ryhdyt. Mielesi
    Epäellen liehuu. Toivo, joka täytti
    Rintasi, puhaltamatta on.
    Nyt, mi äsken huokealle näytti,
    Vaikea on, milt' ei mahdoton.

    Tuossapa jo onkin salmen suu.
    Katso! Purje äsken riippuva
    Höllällänsä niinkuin kuolleena,
    Äkkipäätä jälleen vilkastuu,
    Kuni orhi, sotatorvet kuullen,
    Pysty-korvin hörkähtää,
    Niin nyt purje, tunnettuaan tuulen
    Hengen, riemuin säpsähtää.
    Taaspa höllästyy se, joko petti
    Tuuli taasen, vieteltyään jätti?
    Useinhan myös poika neiti-lemmen näin
    Sytyttää ja huoleti käy eteenpäin.

    Ei, jo tuuli taasen palauupi,
    Purje täytehen jo pullistuupi;
    Vene, uljahasti päälle rynnäten,
    Alkaa taistelon kanss' aaltojen.
    Hei! kuin kokka nousten hyrskii,
    Lainehia vastaan tyrskii.
    Vimmastuin,
    Vaahtosuin
    Aalto estää koittaa
    Kulun rientoa,
    Mutta murtuu voimatta.
    Vene voittaa.
    Laineen niskallen
    Jaloin polkien,
    Kohoaa se korkealle,
    Rientää avaralle
    Selällen vaan eteenpäin. —
    Mieskin vankka näin
    Astuu tietään mailman kautta;
    Turhaan ponnistaa,
    Turhaan pauhajaa
    Pahat vastaan, ei se auta.
    Oi sä raitis, jalo miehentyö,
    Kamppaelu aaltoin kanssa!
    Mahdotont' on että lyö
    Kurja sydän rinnassansa
    Sillä, joka oppi täällä
    Purjehtimaan vastasäällä!

Viinitarhan edustalla.

    »Oi terve, tarhuri-neiti!
    Kuink', ihana, käy sun työs?»
    Hän hymys ja mulle hän heitti
    Tuolt' alas rypälen myös.

    »Oi neitinen, sult' ihaellen
    Mä otan lahjan, min suot.
    Vaan mustat silmäsi, kellen,
    Oi virka, sä heittänet nuot?»

    »Nuot silmäs, mi täynnä on tulta,
    Kuin mehu sun marjoissais.
    Sep' onnen autuas, sulta
    Ken omaksensa ne sais!»

Naurava käki.

    Puolessa on jo kesä,
    Keskellään Heinäkuu;
    Puun latvahan kas tuohon
    Käkönen istahtuu.

    »Oi kuku, kultarinta,
    Taas laula mulle nyt!»
    Mut käki pyynnöstäni
    Ei lauluun ryhtynyt.

    Sanani kuullen nauruun
    Vain suureen purskahtaa;
    Hän nauraa lakkaamatta:
    »Ha, ha, ha, ha, ha, haa!»

    »Semmoinen narri nuorna
    Kyll' olin minäkin;
    Yöt, päivät tyhjin vatsoin
    Ma huusin, hoilailin».

    »Mut nyt sen aikaa heitin
    Jo muille houkillen;
    Ei laulaminen syötä,
    Miks viitsis tehdä sen?»

    Hän läksi lentämähän.
    Ja vielä lennossaan
    Hän nauroi hohotteli:
    »Ha, ha, ha!» yhä vaan.

    »Oi, käki, suloisemmin
    Tok' äänes ennen soi,
    Kun suven sanomia
    Se Pohjanmaille toi».

    »Kun pitkät ikävuodet
    Lempeesti ennustit,
    Neidolle sulhon tulon
    Nopean lupasit!»

Varoitus.

    Poikani, lemmen purppuraperhoo
    Pyytäissäs haluin hehkuilevin,
    Hellin tempaos hyppysin,
    Ettei sen runtau vienoinen verho!

Runoniekan sydän.

(Arvoitus.)

    Meri täynnä heliöitä helmii,
    Jotk' ei voi ihastuttaa ihmissilmii,
    Jos myrskyt ei, mi pohjaan asti telmii,
    Niit' alta aaltoin saattais ilmi.

Kaste ja Kyynel.

    Kaunis kukka on kauneinnaan,
    Siinä kun kastehen kiiltävi kyynel.
    Viel' ikävän haluhelmiä täynnä
    Silm' ilon säihkyvi suloinnaan.

Elämän meno.

    Nuoruus nopsakenkä tepastellen
    Elon tanssiin rientävi;
    Vanhuus sauvan kanssa hoiperrellen
    Ringistä pois pyrkivi.

Turvaton.[2]

    Voi minua poika-raukkaa,
    Kuink' olen turvaton!
    Ikäänkuin taivaan lintu,
    Mi lentoon luotu on.

    Lepääpä lintunenkin
    Omassa pesässään;
    Vaan mull' ei maailmassa
    Kotoa missäkään.

    Ja emä linnunpoikaa
    Siivillä suojelee.
    Minua talven tuisku
    Vain lumin peittelee.