Kiittämätön, sydämett' on, niinkuin kivi, Suomen mies;
Hyvää teet sä hallen, uhraat omat parhaasi kenties; —
Kylmästi hän kaikki ottaa, yrmeänä, ääneti,
Tuskin katsettakaan luoda antajaan hän viitsiipi.
Kylvä siemen kalliolle, raostaan se vesan luo;
Tue tammi karheakin, kiittäin huminans se suo;
Mutta Suomen mies, tuo jörö, niinpä usein moititaan,
Hyvää hyvällä ei kosta, kiitosta ei tunnekaan.
Onkin totta: liverrellä koreasti, simasuin,
Liehakoida mesikielin, sanoin tyystin valituin,
Tät' ei tyhmä suomalainen osaa, eikä opikaan;
Liian kankea on selkäns, kömpelö kumartamaan.
Mutta syvään sydämeen on kätketty tuo hyvä työ. —
Annas vaan jos pimentääpi päiväs kovan onnen yö,
Horjuin astut siinä, turhaan etsiskellen polkuas,
Apua et näe mistään, epäilet jo tuskissas — —
Ja jos silloin sua tukee käsi outo, tukeva,
Tuntematon sua suojaa ruumiillansa omalla,
Aänetikin niinkuin tuli, ääneti taas lähtee myös —
Niin sä tiedä: suomalainen kosti sulle hyvän työs.
Kuink' enskerran nähden kolkot riuttarivit Suomenmaan,
Purjehtija kammostuen niistä pelkää surmaa vaan;
Näin myös suomalaisen luonne kova, jäykkä, karkea
Poijes työntää, peloittaapi, kammoksuttaa outoa.
Mutta laske rohkeasti haakses karein lomitse,
Pujahda vaan taitavasti soukkain salmein läpitse,
Niinpä sataman sa löydät myrskyilt' umpisuojatun
Niin näet laakson vihreäisen, kukkivaisen, siunatun.
— — —
Kiitosta sä harvoin kuulet meiltä, jalo Valtias;
Kenties luulet, ettei muista suomalainen antejas.
Ah äl' usko sitä! Ethän voikaan luulla niin;
Ymmärsithän meidät, näithän syvään meidän sydämiin!
Karkea on Suomen kansa, niinkuin pinta kallion,
Mut myös luja, vahva, vankka, niinkuin kallio, se on.
Se ei horju, se ei taivu, viekoitus jos kuinkin soi
Sun jos kaikki muutkin pettäis, Suomen mies ei pettää voi.
Tähän kallistaos päätäs huolett', armas Ruhtinas,
Mielellänsä suomalainen henkens antais suojanas,
Hän velvollisuudess' aina seisonut on lujasti,
Nyt velvollisuus on helppo, koska rakkaus vaatiipi.
Aleksanteri II:n muistoksi
Huhtik. 29 p. 1881.
Murheen murtamana seisoo Suomen kansa:
»Suojaajamme, Maamme-isä, murhattiin!»
Epätoivoisna se kysyy tuskissansa:
»Miksi, miksi, taivaan Herra, sallit niin?
Miks' et voideltuas varjellut sä vielä,
Kuin niin monta kertaa olit varjellut?
Yksi sanas vaan — niin helvetin olis niellä
Täytynyt nuo julmat joukkons kirotut!
Useinhan sai elää, kuolla turvallisna
Hirmuvaltiaatkin, häijyt sortajat,
Jotka, kansan rukoillessa, pilkallisna
Leivän sijaan kiven kovan antoivat;
Hän soi alamaisilleen vaan rakkautta;
Miks Hän palkaks vihan sai niin katkeran?
Hän ylt'ympärilleen kylvi vapautta;
Miks Hän tyrannin sai kuolon kauhean?
Voi miks sama päivänpaiste, lahja taivaan,
Joka vainioille viljavuuden suo,
Tuottaa voipi myrkyn kuolettavan aivan,
Kun se lämpimänsä rämeen pintaan luo!
Voi miks juur' se säde, joka voimallansa
Rakkauteen herättääpi lintuset,
Myös maan alta, heidän talvi-unestansa,
Nostaa kähisevät kyyt ja käärmehet!»
— — —
Jos ois saatu — suojaks Aleksanterimme
Miehiss' oisimme me kokoon rientäneet,
Rakkaan ruhtinaan nyt taaskin rinkihimme,
Kuin es'-isät Demmin'illä, sulkeneet.
Vankkaa, vahvaa muuria tät' uskollista
Karkoittaa ois pahuus turhaan koittanut;
Ilkityö ois vasta ollut mahdollista,
Kuu ois viime suomalainen kaatunut.
Näin ei saatu — pystypäin voi Suomen kansa
Astua tok' eteen Herran tuomion:
Aleksanter' jos ol' luja sanassansa,
Rikkomatta myöskin Suomen vala on.
Katso läpi lauma salamurhaajoitten —
Kansat monet siihen antoi hylkyjään —
Satamäärin lukea saat nimet noitten,
Suomalaist' et niistä löydä yhtäkään.
Salamiinaa läp' ei päästä kalliomme,
Kavaluutt' ei sydän Suomen miehien,
Heikkoudessa tää meill' on ansiomme,
Nöyryydessämme tää kunnia ikuinen.
Näin on ollut aina, näin myös ijäst' ikään
Oleva on suora tapa Suomenmaan:
Teeskelemään rakkautt' ei voima mikään
Meitä saa, ei rakkaasta myös luopumaan.
Aleksanter' kaatui! — Todellako saanut
Voiton sill' on pimeyden haltija?
Hänen kanssaan onko rauennut ja laannut,
Nimessään mi meille oli kallista?
Ei, ja tuhat kertaa ei! He meiltä ryöstää
Voivat rakkaan Ruhtinaamme ruumiin vaan;
Hänen luomastansa, Hänen henkens' työstä,
Murtunut ei ole pienin rahtukaan.
Katso Bulgaria ijäks pelastettu
Nyt on julman raatelijan kidasta;
Miljonat ja miljonatkin vapahdettu
Venäläistä orjaa herrain ruoskasta;
Suomen kansan ääni rohkeasti kaikuu, —
Nyt se oikein pääsi kansain joukkoihin! —
Kaikkialla vapauden virsi raikuu,
Monin erikielin, riemuin yhteisin!
Aleksanter' kaatui! — Mutta henkens' yhä
Elää, vaikuttaapi, onnen aikaa luo;
Ah kentiesi vielä marttyyri tää pyhä
Kuolonsakin kautta siunausta tuo;
Kenties täytyi Hänen kuolla kansans' tähden,
Että sokeentuneet silmät aukeais,
Venäjä, näin taudin koko kauhun nähden,
Viimein syvän mätähaavans' parantais.
Runebergin patsasta paljastettaessa
Toukok. 5 p. 1885.
Lähteissään Väinö jätti kansalleen
Perinnöks tänne sulokanteleen;
Mut kauas poveen korven synkeän,
Seinälle pirtin köyhän, pimeän
Hän kätki sen ja lausui: »kaikua et saa,
Ennenkuin syntysanas joku oivaltaa!»
Hiipipä sinne hoviherra jo,
Lepersi: »se on Korkein suosio!»
Keikahti poika hurja, huoleton:
»Ma tiedän — huvi, hekkuma se on!»
Mut ääneti vaan riippuu kannel seinällään;
Ei saa ne siitä soimaan sävelt' yhtäkään.
Taas koitti yks: »se san' on viisaus,
Ihmisen järjen ikikaunistus!»
Ja toinen käski: »soi jo kannel soi!
Naislempeä mi pyhemp' olla voi?»
Mut' ääneti vaan riippuu kannel seinällään,
Ei saa ne siitä soimaan sävelt' yhtäkään.
Näin tuhannet jo turhaan koitteli —
Ijäkskö, Väinö, soittos vaikeni?
Nyt vielä nuorukainen lähenee,
Silmästä kirkkaast' into säihkyilee;
Hän lausuu näin: »maan päällä kalliimpaa
Ei olla voi kuin sana synnyinmaa.»
Ja kannel ammoin jäänyt ääneti
Raikkaasen riemuun kohta helähti;
Ja taivaan korkeeks kohoo pirttinen,
Ja siihen koittaa päivä valkoinen;
Ja sulaneet jo ompi korven kolkon jäät,
Ja kesän tuulosessa nuokkuu tähkäpäät.
Ja kansa herää pitkäst' unestaan
Elohon, toivoon, toimeen uudestaan;
Ja pimeess' eriteille eksyneet
Taas veljikseen on toisens tunteneet.
Ja mailma kummeksii: »mik' ihme verraton!» —
Se Runebergin laulu, Suomen laulu on.
»Suojaa, Herra, Suomenmaata! se on summa virrestäin;
Sanat muut jos vaihteleekin, loppu aina kuuluu näin.»
Näinpä muinoin lauleskeli sotavanhus harmaapää;
Näin myös aina lauloit meille, jaloin laulajamme Sä!
Näin nyt vielä, näin nyt vasta, keskellämme seisoen,
Muistuttaos näölläsi nouseville polvillen:
»Kallis lemp' on, kallis koti, kallis arvo, kunnia;
Halvat kuitenkin ne kaikki isänmaan on verralla».
Pois siis turhuus, pois kaikk' ylpeys, oman voiton pyynti pois!
Katein älköön mittailtako, suurko osa veljell' ois;
Kumpi pieni, kumpi suuri, siitä riidellä ei saa;
Suurin se, ken isänmaata enimmin voi rakastaa.
Monet työt on, monet mietteet, moniaalle haaroo tie;
Kukin menköön suunnallensa, kunne rientons häntä vie;
Vastakkainkin taistelkaatte, elämää on taistelu;
Mut se olkoon veljein kilpa, älköön vihan kiistailu.
Kahteen mereen erillensä virtaa järviemme veet,
Mutta yks se sydän ompi, josta kaikk' on lähteneet.
Kaksi kieltä murheitamme, riemujamme ilmoittaa,
Mutta yks' on Suomen kansa, yksi vaan on isänmaa!
Yhdess' elo meille koitti, yksi hauta levon suo,
Yhdet kunnon, kunnian muistot nimellemme loistons suo,
Yksi rakkaus jalo, pyhä rinnoissamme leimuaa; —
Yhteistä on parhain kaikki, vähemp' erottaa ei saa.
Jalona nyt Suomi seisoo täydess' avaruudessaan;
Jakakaa se — joka pala aivan mitätön on vaan.
Yhdess' oomme vahva muuri, murtumaton kallio;
Hajotkaa — niin lomaan hiivii kohta salaturmio.
Yksi meill' on Suomi-äiti, äitiä ei jakaa voi;
Kaikille hän lapsillensa lempens' yhteisesti soi!
Yhteinen myös vastatkohon hälle lasten rakkaus;
Kuka eroo, kohdatkohon häntä äidin kirous.
Näin nyt vielä, näin nyt vasta, keskellämme seisoen,
Muistuttaos näölläsi kasvaville polvillen:
»Kallis lemp' on, kallis koti, kallis arvo, kunnia;
Halvat kuitenkin ne kaikki isänmaan on verralla!»
Keisariparille heidän Lappeenrannassa käydessään
Elok. 5 p. 1885.
Kolkk' on Suomi, louhikoinen, viljaton, niin sanotaan,
Yksi vilja kylväjäänsä tääll' ei petä kuitenkaan:
Maahamme ken osas kylvää rakkauden siemenen,
Vaivastaan on aina saava sadon satakertaisen.
Kolmas Keisarien polvi tämän kylvön kylvi jo;
Katsokaa kuin lainehtiipi laihona nyt kallio:
Joka silmästä, sen näette, loistaa luja luottamus,
Joka sydämessä palaa uskollinen rakkaus!
Nyt on suvi suloimmillaan, Suomi kaikki kukoistaa,
Vapauden paistehessa maa ja kansa rehoittaa;
Aleksanterien työtä nyt on aika ihailla,
Siis luo kansan onnellisen olkaa terveet tultua!
Turun suomalaisen lyseon vihkiäisjuhlassa
Syysk. 15 p. 1887.
Etelän te päivärinteet, valon iki-kotimaat,
Luojan täyden armon saaneet, lempilapset autuaat,
Alust' ajan teille koitti valistuksen aamukoi,
Alust' ajan aurinkoinen teille kaikki lahjaus' soi.
Kirkkahassa paisteess' ammoin teill' jo kaikki kukoisti,
Työ ja toimi hyöri, pyöri, aitat täyteen ahtaili,
Kysnä, raskahana nuokkui tieteen kulta-tähkäpäät,
Perhoin lailla loistain liehui taiteen parvet siivekkäät.
Poloisilla Pohjanmailla yhä synkeä ol' yö,
Syntymättä tiede, taide, nukkui toimi, nukkui työ,
Maa ol' autio ja musta, musta kansi taivahan,
Elon merkkin' ainoana välkkyi tulet Kalevan.
Kerran kuitenkin saa lopun pisimmistä pisin yö,
Kerran toki Pohjolankin viimein aamuhetki lyö;
Säde säihkyi taivaan rannalt' armas, kirkas, kultainen,
Roman sädett' ihaellen Suomi toivoi riemuiten.
Mutt' ei tuonutkaan se päivää, kultasi vaan kukkulat,
Valaisi vaan vuorten huiput, honkain latvat korkeimmat;
Alempana yhä vielä pilkkopimeä ol' yö,
Syntymättä tiede, taide, nukkui toimi, nukkui työ.
Jopa säihkyi säde toinen, ensimmäistä kirkkaampi,
Laskeutui keskipuihin, mäenrinteet valaisi;
Silmäns' avas tiede, taide, päätään nosti toimi, työ —
Ruotsin sädett' ihaellen Suomi toivoi: loppui yö!
Mut' ei päivää tuonut vielä sekään säde kuitenkaan,
Päivän koitto se ol' armas, toki yksin koitto vaan;
Tunkeumaan viel' ei päässyt alhomaihin viljaviin,
Eloa ei voinut luoda voimiin siinä piileviin.
Nytpä taivaan rantehelta kolmas kerta välkähti,
Säde kolmas lensi ilmi, vielä toista kirkkaampi;
Ei, ei enää säde yksi, itse paistoi aurinko,
Päivä kauan ikävöity Pohjolalle nousi jo.
Nyt on ilo Suomenmaassa, Suomen päivä tullut on,
Suomen sulo suvipäivä, kaikkiluova, loputon;
Ei niin syrjäistä nyt kolkkaa, alhoa niin matalaa,
Ett'ei valoa se juoda, juoda mielin määrin saa.
Työssä on nyt koko kansa voimin sadointuhansin,
Valistuksen työssä pyhäss', innoin täysin, tulisin.
Vanhempien veljein riviin Suomi rientää kilpaamaan.
Synkän Pohjolansa saapi Päivöläksi muuttumaan!
Brahen patsasta paljastettaessa
Toukok. 29 p. 1888.
I.
Suur' aika oli — suuri aate liiti,
Kuin kotka vahvoin siivin suhisten;
Suur' aate — ei — viel' enemmän — nyt kiiti
Läp' ilmain, aate pyhä, taivainen,
Kuin ukkostuli kaatain mädänneet,
Sytyttäin kylmät, ruhtoin paatuneet.
Se uskon vapaus ol' — ei irvikuva
Tuo, irtaannus kaikesta uskosta,
Vaan vapaus Jumalahan perustuva,
Vapaus hengen tosi, ainoa,
Vapahdus kahleist' ihmissääntöjen,
Vapahdus kuonast' ihmismietteitten.
Ja voittokulussaan tää aate jalo
Ihmeitä ja taas ihmeit' yhä loi;
Pimeimmät nurkat valaisi sen valo,
Se voimaa elää, voimaa kuolla soi,
Se teki ankaroiksi heikoimmat,
Ajattelijoiksi oppimattomat.
Perillä Pohjan eli pieni kansa,
Mitätön, tuntematon, syrjäinen.
Ken tiesi siitä? Milloin neuvoissansa
Maan valtakansat otti lukuun sen?
Ken silloin oisi voinut uskaltaa
Mainetta sille, suuruutt' ennustaa?
Mut kun se uskoi itsens Herran johtaa
Ja aseeks Hälle rohkeest' antautui,
Kuink' ihmehesti silloin kaikki kohta
Sen kohtalo ja onni vaihettui!
Jumalan välikappale ken on,
Ei sille ole mikään mahdoton.
Laajemmaks yhä paisui Ruotsin valta,
Kuin virta tulvaileva keväinen;
Ja Ruotsin nimi vielä laajemmalta
Mainittiin siunaten tai peläten.
Sen sana yks vaan kuului monasti,
Ja jo se kansain onnen ratkaisi.
Laajemmaks vielä Ruotsin miesten rinta
Laveni, kohos tään kautt' aattehen;
Mi suurint', jaloint' on, mi korke'inta,
Se siinä asunnon löys avoimen.
Kullalla muistoon kirjoitettu on
Tää aika ihmeinen ja verraton.
II.
Suuren ajan suuri poika, koska tänne saavuit Sä,
Miltä silloin silmissäsi tuntui, sano, maamme tää?
Salo synkkä, korpi kolkko, erämaa vaan ääretön,
Kansa harva, köyhä, jörö, raaka, sivistymätön.
Sikskö tuntui? Niinhän virsi kaikkein edeltäjäis soi;
Kohtaloa kiroili ne, kun se barbarein luo toi.
Sin' et säikähtynyt tuota, tahdoit tyystin oppia,
Tarkoin ensin tutkistella — siitä kiitos, kunnia!
Ja. Sä maamme kaiken katsoit, ja Sun silmäs kirkastui,
Näit sen jylhän ihanuuden, ja Sun mieles ihastui.
Mahdollisen rikkauden näit jo läpi köyhyyden,
Jalouden vastaisen näit läpi kaiken kurjuuden.
»Tääkö köyhä», huusit, »riistaa täynnä vedet, metsät on,
Korvet viljeltynä antais miljoonille ravinnon,
Sydänmaitten aarteet mereen veisi luonnon luoma tie —
Totta kuningaskaan harva tämän vertaa saanut lie!»
Yht' ei outo lie kuin maansa ollut Sulle Suomen mies;
Saksan hurmetanterilla tutustuitte jo kenties.
Rinnatusten seistessänne tulen tuiskuss' ankaran.
Näit jo ehkä, ett' on kultaa alla kuoren karkean.
Vaan myös kulta muokkaamatta törkeä on möhkäle,
Takojansa taidon kautta loistons vasta saapi se.
Siksi ensityökses otit pajan moisen rakentaa,
Missä Suomen kullan voisi puhdistaa ja kirkastaa.
Ruotsin valta mahtavinnaan oli juuri tullessas,
Ruotsin kaikkein korkeimpia olit itse suvultas.
Vaan et tullut, niinkuin tulee valtaherra orjan luo,
Ylpeänä, ynseänä, käskyt tiuskaa, hirmun luo.
Sä et tullut sortamahan miekoin valloitettua,
Tulit tänne auttamahan heikompata veikkoa.
Muistit aina jalon lauseen: »aateli se velvoittaa:
Ruotsin suuruus juuri vaatii, ett'ei toista sortaa saa.»
»Ei voi muukalainen,» sanoit, »kansan hyvää valvoa;
Kansan kieltä ei hän taida, kansan mielt' ei tajua;
Opin voimalla siis ylös Suomen miehet kohotkoot,
Suomen omat pojat itse Suomenmaata johtakoot».
Ja Sä ryhdyit työhön kohta intos koko tulella.
»Ennen teen sen itse,» sanoit, »kuin sen sallin raueta».
Ja niin kohos pian ilmaan Suomen opintemppeli,
Pohjan pitkä yö nyt loppui, aamu viimein valkeni.
Mit' ois ruumis sydämettä? Liikahtaakaan ei se vois.
Mit' yl'-opistottaan Suomi? Tuskin nimeäs' tallell' ois.
Täältä kaikkiin ääriin tulvii aatevirta yhä uus,
Tääll' on pyhän liekin liesi, syttyy isänmaallisuus.
Kolmas vuosisata vieree Brahen haudan yli nyt,
Paljon muuttui sillä aikaa, rauennut on, hävinnyt;
Mutta hänen työnsä seisoo muuttumatta yhä vaan,
Muuttumatt' — ei — suurempana, kuin hän itse arvaskaan.
Viljeltynä Suomen korvet tuo nyt viljat runsahat,
Rikkautta luo työt uudet, ennen tuntemattomat,
Valistunut, vauras kansa parhaitten kanss' kilpailee,
Suomenmaata Suomen pojat omin neuvoin johtelee.
Ken vois Herran teitä tietää, ennalt' arvata ken vois,
Ijäkskö tää onni suotu vai taas kovat ajat ois.
Mut kuin vaihtuneekin osas, yksi vaihtua ei saa:
Et voi koskaan, Suomen kansa, »Kreivin aikaa» unhottaa!
VIII. VIRSIÄ.
Virsi kotimaan puolesta.
Oi kuningasten kuningas,
Sä maan ja taivaan valtias,
Myös tälle maalle silmäs luo
Ja armos runsaat lahjat suo!
Vähäinen meidän kansa on,
Maailman silmiss' arvoton;
Vaan mitä mahtavinkin vois,
Jos voimaa Sult' ei saanut ois?
Kuin tomu edessäs on maan
Suuruudet, voimat, vallat vaan;
Kun viittaat, korkein alenee
Ja matalaiset ylenee.
Kuink' usein juuri valitset
Aseikses pienet, alhaiset,
Siks että Sinun voimasi
Selvemmin heissä näkyisi.
Kun tahdoit kansan valitun,
Otitpa ylenkatsotun
Ja halvan Juudan kansan, sen
Teit vartijaksi totuuden.
Ja Bethlehempä, pienoisin
Tuo kaupungeista Juudankin,
Sai armon armoist' ylimmän,
Messiaan nähdä syntyvän.
Oi Herra, kuule meitä myös,
Tee meissäkin Sun armotyös!
Suuruutta emme rukoile,
Me pienuuteemme tyydymme.
Jos meidän kansa aina sais
Vaan olla palvelijanais,
Sun töitäs aina toimittaa,
Valistua ja valistaa!
Taavetin 127:s psalmi.
Jos huonetta ei rakenna
Jumala, auttajamme,
Työ kaikk' on tyhjäks raukeeva,
Me turhaan harrastamme.
Mit' ihmisvoima, nero loi,
Ei itsestään se kestää voi,
Jos tueks ei käy Herra.
Jos kaupunkia varjella
Ei tahdo itse Luoja,
Turhaanpa valvoo vartija,
Ei turvaa siit', ei suojaa,
Mit' auttaa vahvin hallitus,
Jos puuttuu Herran siunaus?
Kuin kuiva puu se kaatuu.
Myös taitavinkin hankkeemme,
Paraiten perustettu,
Ois, ilman Herraa, hiekalle
Löyhälle rakennettu.
Kun vaaran virrat kuohahtaa,
Kun ajan myrskyt riehahtaa,
Jäljettömäks se katoo.
Vaikk', aniharvain noustenkin,
Puuhaamme myöhään yöhön,
Eip' yksin toimi ahkerin
Viel' onnea tuo työhön.
Vaan työ jos tehdään Herrassa,
Nöyrästi Herran neuvolla,
Ei puutu siunausta.
Miks suureen lapsijoukkohon
Katsoissa meill' on suru?
Herranhan lahja lapset on,
Hält' on myös leipämuru.
Saavathan kedon kukkaset
Häneltä ruoan, pukimet;
Kuink' ei Hän huolis meistä!
Mit' useampi pieni suu
On pöydässämme lässä,
Sit' innokkaammin raikahtuu
Myös rukouskin tässä.
Näin missä Herran kiitos soi,
Ei hävitä se talo voi;
Se vaurastuupi aina.
Ja pienoisista miehiä
Varttuupi vielä kerran;
Ne on kuin nuolet kädessä
Väkevän sotaherran.
Se maa, se kans' on mahtava,
Joll' onpi noita nuolia
Viinensä aivan täynnä.
Oi Herra suuri, turvissas
Myös olkoon meidän kansa!
Se etsiköön Sun armoas
Kaikissa toimissansa!
Jos sulta vaan on siunaus,
Ei estäkään sen heikkous;
Se työsi tehdä voipi.
Iankaikkinen autuus.
Oi riemua!
Oi autuutta!
Kuink' kepeeksi
Nyt tuntuupi.
Ei murheet maan
Mua painakaan;
Ei pahat työs,
Mun sielun', myös.
Ah aivan on kuin lentää vois!
Oi valkeus!
Oi kirkkaus! —
Mi päällä maan
Kuin peiliin vaan
Häämöitteli,
Kajasteli,
Se paistaa jo
Kuin aurinko
Nyt selkeänä kirkkaana.
Maan päällä sain
Vaan puolittain
Tät' oivaltaa,
Tät' aavistaa
Mun toivossan',
Mun uskossan'. —
Nyt, Jumala,
Sua kasvoista
Jo näen kasvoihin!
— — —
Oi Korke'in!
Mill' ansaitsin
Mä syntinen,
Mä saastainen,
Tään kaiken nyt?
Ei täyttänyt
Mun voimani,
Vaikk' koitteli,
Sun käskyjäsi pyhiä.
Kyll' rakasti
Sua sieluni;
Pyrkinyt pois
Maan tomust' ois;
Ja hurskauteen
Ja pyhyyteen
Se halavoi —
Mut aina — voi!
Taas vaipui kesken lentoaan.
Oi rakkaus!
Oi armahdus!
Sä rajaton,
Sä verraton!
Maan madon tään
Niin viheljään
Sä armahdit
Ja puhdistit,
Pyhitit omaks' lapsekses.
Tuhatkin ois
Jos kielt', en vois
Sua kyllin mä
Täst' ylistää;
Vaikk' ääretön
Ja määrätön
Ijäisyys on,
Ah mahdoton
Täydesti kiittää armostas!
Oi riemua!
Oi autuutta!
Ei hetkeä
Ei vähintä,
Jok' erottais,
Luovuttaa sais
Mua Sinusta,
Oi Jumala,
Mun Herran' ja mun Isäni!
Kastevirsi.
Otettu kasteen kautta sisään
Mä olen, Herra, huoneeses;
Sun lapses olen, Sä mun isän',
Siis mun on kaikki rakkautes;
Pelotta tykös tulla saan,
Mua pois et sysää milloinkaan.
Sun puoleltas tää liitto kestää,
Vaikk' murtuis vahvuus taivaan, maan;
Ei rakkautt' Isän sydämestä
Voi mikään saada sammumaan;
Poikaskin annoit ainoan
Sä piinaan, kuoloon puolestan'.
Ah lapses myös jos Sua voisi,
Näin puuttumatta rakastaa,
Jos tietäis, taitais se, kuin soisi,
Sun käskyjäs ain' noudattaa!
Mut voi kuink' usein kylmennyt
Mä olen, luotas eksynyt.
Vaan lastasi hairahtunutta
Armost' et hylkää silloinkaan;
Sun lammas-raukkaas kadonnutta
Kuin paimen riennät hakemaan;
Et heitä, siks kun löysit sen,
Toit lauman luokse jällehen.
Ja vaikka lapses tuhlaajana
Pois sirottais Sun lahjasi,
Armahdat taas, kun katuvana
Se jalkais juureen lankeepi;
Ain' ovi auk' on huoneeses,
Ain' auki isänsydämes.
IX. SUOMENNOKSIA.
Neidon tunnustus.
(Käännös Saksasta.)
Ihana oli iltanen,
Me käyskelimme niityllä;
Jo päivä kerran viimeisen
Myhäili mailleen mennessä. —
Lehdossa linnut lauleli
Ja ilmassa viserteli —
Ja kukkasjoukko nurmessa
Kaikk' ilmat täytti hajulla.
Mun mielen' ol' juhlallinen
Ja kuitenkin iloissahan;
Mä silloin oisin tahtonut
Halailla kaiken maailman! —
Me haastelimme ahkeraan,
Mitä — en muista ollenkaan!
Hän astui aina vieressän'
Ja katseli mun silmiän'.
Mä häneen kerran vilkahdin —
En tiedä miksikä sen tein —
Hän kättän' tuossa kaappaskin
Ja suuta suihkas huulillein!
Ja min' en vastustellutkaan,
Mä hälle suuta annoin vaan!
Ja viel' en oikein tajua,
Mi mielehen' lie juohtunna!
Sen tiedän varmaan kuitenkin:
Ei pahaa ollut mielessän'!
Sen tehtyä kuin ennenkin
Ol' puhdas tunto syämessän'! —
Ois toinen tiellen' sattunut,
Sitäkin oisin suudellut —
Vaan — jos ois tullut toinen mies
Tok' en ois tehnytkään ken ties!
Nuoruus.
(Runeberg'in mukaan.)
Valloista, mit' onpi taivaan alla,
Tuonen vaan on vankall' asemalla;
Tuoni kourallaan armottomalla
Kaikki luodut tempoaa.
Jos sä kammot Tuonen hirmutöitä,
Nuorukainen, nauti hetkilöitä!
Iki-onni sulle hedelmöitä
Taitaa tuokiossakin.
Maan ja taivahan sä tuokiossa
Syliis suljet, ilon nautinnossa.
Riemus mennehetkin muistelossa
Suloisina säilyvät.
Vaan ei aatos, sääntöjensä orja,
Tunne nauttii mitä hetki tarjoo.
Tunne hetkess' ainoassa korjaa
Kylvöt vuosituhatten.
Riemuele! Iloon sinut luonut
Luoja on, siks sydämen on suonut.
Tuntees pyhään temppeliin ei tuonut
Vanhuus viel' oo pakkastaan.
Mutta pian — voi! pirahteleepi
Hetki, onneas mi suojeleepi.
Vanhuus joutuu — mitä tarjoileepi
Suvi sulle, nauttios!
Nauti, kevähäs kukoistaessa!
Kukat riutuu myrskyin riehuessa;
Synkkäin talvi-öiden joutuessa
Katoo päivä kultakin.
Riemun hetki ainoo, katoovainen,
Itkuun ei oo luotu, nuorukainen!
Eikä veres nuori, purppurainen
Syötäväksi surujen.
Kuule lemmen ääntä kutsuvaista,
Vienoa, vaan kaikki voittavaista!
Syleillessäs kultaas armahaista,
Mailma kaikk' on sylissäs.
Lehtiensä lomat täynnä marjaa,
Viiniköynnös suloisesti varjoo:
Köyhäkin, kun nauttii, min se tarjoo,
Autuasna astuvi.
Lemmi! Syämes liekki vielä liehuu;
Juo! kuu maljassasi viini kiehuu; —
Naura, laula, riemuitse ja riehu!
Vanhuus joutuu vaivoineen.
Lorelei.
(Heine.)
En tiedä mistähän lienee,
Näin mieleni murheinen!
Kenties sen tarina tiennee
Tää vanhan-aikuinen.
Jo vilpas ol' illan ilma,
Rein tyynenä rienteli,
Ja vuorien takaa silmä
Viel' auringon välkkyili.
Ja kalliolla neiti
Tuoss' istui ihana,
Ja hajallehen heitti
Hän kultahiuksensa.
Ja laulua kummallista
Hän lauleli sukeissaan.
Voi sitä ken lumoavaista
Kuul' laulua kerrankaan!
Venheessä poika sousi —
Het' iskuin palavin
Silmänsä tuohon nousi,
Ei katsonut kareihin.
Ma luulen kitahansa
Sen poikasen pyörre vei. —
Sen lumous-laulullansa
On tehnyt Lorelei.
Louhikäärmeen[8] tappaja.
(Schiller.)
Miks rientää kansa kohisten
Kuin koski kautta katujen?
Tuliko Rhodossa nyt riehuu,
Kun sekaisin näin kaikki kiehuu?
Ritarin ratsuilleen ma nään
Keskellä kansajoukon tään,
Ja, ihme, hänen jäljestähän
Otusta kummaa vedetähän,
Kuin louhikäärme muodoltaan!
Kas kita kuinka irvistääpi!
Urosta ynnä saalistaan
Vuorottain kansa ällistääpi.
Tuhansin äänin huudetaan:
»Tulkaatte syöjää katsomaan,
Mi nieli karjaa, nieli kansaa!
Täss' sankari on, voittajansa!
Mont' ennenkin on lähtenyt,
Petoa tappaa käennyt,
Eip' yhtään heistä nähty jälleen;
Ylistys uljahalle tällen!»
Näin luostarille saavutaan.
Johannes-ritarit jo tässä,
Kiireesti kokoon tultuaan,
On neuvokuntaa pitämässä.
Nuor' urho kainoin askelin
Nyt astuu eteen mestarin;
Muu kansa huutain huikeasti,
Tuugeikse jälkeen saaliin asti;
Ja nuorukainen lausuu näin:
»Ritarin tehtävän mä tein:
Mä louhikäärmeen, maamme turman,
Tuon tänne, se sai multa surman.
Taas auk' on matkustajan tie,
Iloisna karjat ulos juoksee;
Vaaratta polku on, mi vie
Vuorelle armokuvan luokse.»
Mut päämies silmin ankarin
Näin nimeää: »Työn sankarin
Teit ritarina uljahana;
Miehuus on miehen kunniana.
Vaan mik' ens' tehtävä on sen,
Ken soturina Kristuksen
On saanut ristin viittahansa?»
Tään kuullen vaalistuvi kansa.
Mut punastuen kumartaa
Ja lausuu jalo nuorukainen:
»Ken ristin tahtoo omistaa,
Ens työkseen olkoon kuuliainen.»
»Sen säännön», vastaa mestari,
»Rohkeesti rikoit, poikani.
Totellen hillitöntä mieltä,
Teit työn sä, minkä laki kieltää!»
Tähänpä toinen: »Valtias,
Oi päätä vasta kuultuasi
La'inhan tosimieltä myöten
Ma luulin tekeväni työtän'!
En huimapäänä lähtenyt,
Kuin taistelun tään päätin koittaa.
Ma pedon olen pyytänyt
Tempuilla sukkeloilla voittaa».
»Viis säädystämme, vahvimmat
Uskomme tukipatsahat,
Jo oli saaneet surman tästä,
Kun kielsit meit' yrittämästä.
Mut harmi, halut sotaisat
Sydäntän' yhä kalvoivat;
Viel' unissainkin kaiken yötä
Mä läähättäin tein verityötä.
Ja koska aamu aina vaan
Toi uuden huolen, uuden vaivan,
Hurjistui mielen' tuskistaan.
Ma päätin koittaa nimeen taivaan».
»Mi nuorukaista kaunistaa?
Mist' urho parhaan maineen saa? —
Näin mietin. — Missä töiss' on nähty
Nuot miehet, joist' on runot tehty,
Jotk' epä-usko pakanain
Asetti säätyyn jumalain?
Rohkeilla retkillään he monta
Petoa tappoi luonnotonta,
He kävi kimppuun leijonain
Ja paini Minotauroin kanssa,
Kernaasti vertaan vuodattain,
Kun voivat auttaa vertaistansa».
»Ja kristittykö miekallaan
Sais tappaa Sarasenin vaan?
Vain kaataa epäjumaloita?
Ei, pahat kaikki pitää voittaa;
Hän luotu onpi voimallaan
Hädästä kaikest' auttamaan!
Mut' taito voiman apun' olkoon,
Miehuuden oppaaks äly tulkoon.
Näin mietin usein, katsomaan
Kun pedon jälkiä ma läksin.
Soi Herra viimein neuvoaan;
Riemulla huusin; nyt sen keksin»:
»Eteesi astuin, nimesin:
Mun tekee mieli kotihin —
Sanasi, Herra, luvan antoi;
Mun laiva meren yli kantoi.
Ja kotirantaan päästyäin,
Ma käskin sepän kiirehtäin
Minulle kuvaa laittamahan,
Kuin louhikäärme muodoltahan.
Lyhyitten jalkain nojallen
Hän paksun rungon rakentaapi,
Ja rautapaidan suomuisen
Sen selkä varjoksensa saapi».
»Pitkäksi kaula koikistuu,
Ja niinkuin Manan portin suu
On ammollansa kita suuri,
Kuin saalistaan se haukkais juuri.
Ja reunaa myöten uhkaavat
Terävät piikkihampahat;
Miekalta näyttää hiotulta
Sen kieli, silmät iskee tulta.
Ja viimein häntä määrätön
Kaikk' kierrelty on renkaillensa,
Kuin ois jo surmakääröhön
Se saanut miehen ratsuinensa».
»Näin kaikki tarkkaan kuvataan,
Harmaalla häijyks maalataan:
Kuin sisälisko eestä, takaa
Kuin käärme näyttäin, otus makaa.
Valmiiksi saatuani sen,
Kaks koiristani valitsen,
Kaks vahvaa, nopsaa, taitavata
Myös metsähärän murtajata;
Niit' ärsyttelen yhä vaan,
Kehoittain vimmaan kiihtyneitä
Kuvahan hampain tarttumaan,
Ja käskyilläni neuvon heitä».
»Miss' alta hampaan sija on,
Kun vatsa onpi suomuton,
Siihenpä käsken tarttumahan,
Terävin hampain haukkaamahan.
Mä itse, ase pivossan',
Kiihoitan oivaa orhian',
Arabilaista suvultansa,
Ja kun se hirnuu tulissansa,
Kannukset pistän kupeesen,
Ja louhikäärmeen päälle karkaan;
Ikäänkuin tappaakseni sen
Kädestä peitsen heitän tarkkaan».
»Vaikk' orhi kuorsuu kauhistuin
Ja karkaa pystyyn vaahtosuin,
Ja koirat vinkuu tuskissahan,
En lakkaa, koitan uudestahan.
Kuukautta kolme peräkkäin
Heit' yhä harjoittelin näin,
Siks kun he taipui työlle tällen,
Palasin sitten tänne jälleen.
Vast' aamu kolmas mulle nyt
Rannoilla näillä kerkes koittaa;
En paljon yhtään levännyt,
Niin harras halu oli voittaa».
»Sill' uusi murhe kotimaan
Kiihdytti vihan' uudestaan:
Kaks paimenta, mi eksyi suolla,
Taas löyttiin raadeltuna tuolla.
Nyt päätöksen teen joutuisaan,
Totellen sydäntäni vaan.
Ma käsken kantapoikiani,
Käyn selkään ratsun neuvomani,
Myös jalot koirat kanssan' vien,
Ja ankaran sun kieltos tähden
Ma kuljen salaa syrjätien.
Ilolla taisteluun näin lähden».
»Sä tiedät, Herra, kappelin,
Min käsky jalon mestarin
Rakensi vuoren kukkulalle,
Mist' yltää silmät avaralle.
Se pien' on, näölt' arvoton,
Mut ihmekuva sisäll' on:
Maria neitsyt lapsen kanssa,
Edessä viisaat polvillansa. —
Huipulle jyrkkä porras vie,
Astinta sata vaivalloista;
Mut vaivasi, kun loppuu tie,
Jesuksen näkö kohta poistaa».
»Juurella tämän kallion
On luola jylhä, pohjaton,
Suon sumust' aina kosteana!
Siin' ei näy päivää, kuutakana.
Sen sisälläpä päivät, yöt,
Mielessä aina murhatyöt,
Sikiö Manalan tuo häijy
likellä temppeliä väijyy.
Ja tuhotietä kulkemaan
Kun sattuu vaeltaja raukka,
Jo karkaa peto piilostaan
Ja saaliikseen sen kohta haukkaa».
»Edellä tuiman taistelon
Viel' astun vuorikirkkohon;
Mä Kristus-lasta rukoelen,
Synneistä itsen' puhdistelen.
Vaan sitten rautahaarniskan
Jo puen päällen' kirkkahan;
Ma tempaan peitsen käteheni,
Ja astun alas toimelleni.
Jäljelle kantapojat jää,
Viimeiset käskyni kun saivat;
Orihin selkään hyppään mä.
Nyt varjelkohot mua taivaat».
»Kun joudun siitä lakeaan,
Jo koirat kohta haukkumaan;
Pelolla kuorsuu ratsu parka,
Paikalt' ei lähde, pystyyn karkaa.
Näenpä aivan liki tuossa
Jo inhoittavan kimpun suossa:
Paisteessa päivän peto makaa.
Sen päälle koirat käyvät takaa;
Mut nuolina he pakenee,
Kun häijyn ulvonnan he kuuli,
Ja käärme kidan aukaisee,
Ja siitä huokuu myrkkytuuli».
»Mä heitä jälleen rohkaisen,
He vimmoin tarttuu käärmeesen;
Mä itse kaikin voimin viskaan
Mun peitseni; se sattuu niskaan,
Mut voimatta, kuin puikko ois,
Se hyppää suomuksilta pois.
En ennätäkään heittää toista,
Kun silmää basiliskinmoista
Otuksen julman säikähtäin,
Ja suusta suitsuuvaista tulta,
Oriini karkaa taaksepäin —
Nyt toivo raukeaa jo multa!»
»Selästä ratsun hyppään pois —
Kenties viel' apu miekast' ois, —
Mut lyönnit kaikki käyvät hukkaan,
Kivinen kuor' ei naarmistukaan.
Nyt pedon häntä heilahtaa,
Mun alas maahan paiskahtaa.
Jo näen kidan ammollansa,
Jo haukkaa mua hampahansa —
Mut koirat käärmeen kupeesen
Taas käyvät kiinni vimmattuna;
Se pysähtyypi ulvoen,
Kivusta niinkuin halvattuna».
»Kun vielä heidän kanssahan
Se puuhaa, ylös kavahdan.
Näen paljaan paikan, joutuisasti
Syvälle siihen kahvaan asti
Mun miekkan painuu, aukaisten
Verien mustan lähtehen.
Nyt vaipuu peto, kaatuissansa
Mun raskahalla rungollansa
Myös peittäin. Pääni pyörtyvi.
Kun jälleen herään uusin voimin,
Näen raadon tuon, näen poikani,
Mi mua hoitaa hellin toimin».
Ja riemu kauan hiltynyt
Rinnoista raikahtavi nyt,
Kun urho sai sanoneheksi.
Ja paisuin kymmenkertaiseksi
Kaiusta seinäin, tuhannet
Sekaisin pauhaa sävelet.
»Hän kruunun ansainnut on!» huutaa
Myös ritarit kaikk' yhtä suuta;
Ja kansa sadoin kiitoksin
Hän osoittaa, mi pedon kaati.
Mut synkk' on silmä mestarin,
Hän vaiti-olemista vaatii.
Ja virkkaa: »Kätes vahva löi
Tään pedon, joka meitä söi;
Sun jumalaks on kansa tehnyt;
Ma säätys tuhoks olen nähnyt.
Sydämes käärmeen ilmi luo,
Mi vielä häijymp' on kuin tuo.
Sen, joka myrkyttävi mielet,
Ja nostaa riidat, pahat kielet;
Tää henki uppiniskainen,
Pyhimpäin käskyin halventaja,
Mi ratkoo joka sitehen,
Se maailman on hajoittaja!»
»Uljaan' on Sarasenikin,
Vaan kuuliaisuus pantihin
Merkiksi kristityn. Kas täällä,
Miss', orjan halpa hame päällä,
On taivaan Herra astunut,
Tää sääty onpi ottanut
Vaikeimman käskyn täyttääksensä:
Kurissa pitää sydämensä! —
Sä lähde silmistäni pois,
Sinussa turhuus valtaa mieltä!
Kuin Herran ristin pitää vois,
Ken ikeen kantaaksensa kieltää?»
Vimmoissa kansa möyryää,
Niin että seinät tärähtää,
Anteeksi ritaritkin anoo.
Ei nuorukainen mitään sano,
Hän riisuu vaatteet ritarin,
Suun painaa käteen mestarin,
Ja lähtee. — Hellästipä huutaa
Tää jälkeen: »Poikan', anna suuta!
Myös tämän kestit taistelon,
Mi kovimmasti voimas koitti.
Heh risti taas. Se palkka on
Nöyryyden, itsensä mi voitti».
Sataa.
(Petöfi.)
Kas, sataa, sataa, sataa,
Sataapi suuteloita!
Sataapi huulilleni
Makeita pisaroita.
Ja sadesumun kautta
Myös välähtääpi tulta;
Salamat nuot ne säihkyy
Sun silmistäsi, kulta!
Jop' ukon jyrinääkin
Uhaten kuuluu tuosta;
Toruen äitis tulee.
Voi, pakoon täytyy juosta!
Runoni.
(Petöfi.)
No kaikkiapa kuuluu!
Vai runon' aina vaan
Matelis maata myöten,
Ei ilmaan kohoiskaan? —
Se tosin maassa mataa,
Kun niin mun käskyn' on;
Pujahteleepa joskus
Se myös maan rakohon.
Ja usein sukeltaa se
Syvimpään syvyyteen
Syvimmän valtameren, —
Inehmo-sydämeen.
Mut kun taas käskein lausun:
»Nyt kohoo korkeellen!»
Koht' ilmaan lentäin laulaa
Se niinkuin leivonen.
Viel' yllyttäin kun huudan:
»Ylemmä nouse vaan!»
Se kohoo kotkain kanssa
Lennossa kilpaamaan.
Väsyvät kotkat viimein,
Ei väsy runoni.
Nyt taivaan pilvein rataa
Jo tuolla kulkevi.
Ja eipä viihdy kauan
Parvessa pilveinkään;
Se kohti taivaan kantta
Jo lähtee lentämään.
Ja pimennyt par'aikaa
Jos päivän paiste ois,
Sivuitse suhauttain
Runoni ehtii pois.
Sivuitse suhauttain
Pimeesen päivään luo
Vain yhden katseen, kohta
Kirkasna paistaa tuo.
Vaan runon' yhä nousten
Ei viivy vieläkään;
Se saapuu tähti-tarhaan
Kaikista äärimpään.
Ja siellä, mihin loppuu
Jo luomat Jumalan,
Se kaikkivallallansa
Luo uuden maailman!
Lausuisiko joskus Luoja mulle.
(Petöfi.)
Lausuisiko joskus Luoja mulle:
»Itse valitse, mun poikasein,
Minkä kuolon soisit itsellesi!»
Rukoelisinpa Hältä näin:
Tulkoon kuolo, kosk' on raitis syksy,
Koska päivä vielä kultailee
Keltalehtiä, ja kevät-lintu
Lähtölauluansa laulelee.
Tulkoon kuolo, hiljaa, huomaamatta,
Tulkoon käynnin kuulumattomin,
Niinkuin luontoakin syksy hiljaa
Vaivuttaapi talvis-unihin.
Lähtölaulun silloin ihanaisen
Vielä laulaisin kuin lintunen,
Laulun, mikä sielun pohjaan tuntuis,
Kuuluis ylimpäänkin taivaasen.
Ja kun laulu lakkaa, silloin tullos
Huuliani kiinni sulkemaan,
Suutelollas sulkemaan, oi neito,
Kallein mulle tyttäristä maan!
Jos en näin saa — tahtoisinpa kuolla
Kosk' on armas aika keväinen,
Sotakevät, jolloin ruusut puhkee,
Veriruusut rinnast' urhojen.
Jolloin torvi, sodan satakieli,
Laulaa kesken savun, salamain.
Silloin kuolo tulkoon, veri-ruusu
Puhjetkoon myös minun rinnastain.
Ja kun ratsun selästä ma vaivun,
Paina suukkos mulle huulihin,
Sulje huulen', Impi Vapauden,
Taivaan tyttäristä kallehin!
Mer' ompi noussut!
(Petöfi v. 1848.)
Mer' ompi noussut, kansain
Mer' aava, vimmainen.
Niin taivasta kuin maata
Se pelästyksiin saattaa,
Julmasti möyryten.
Kuulepas pauhu hurja,
Katsopas kuohu tuo!
Jos epäillyt sä lienet,
Nyt toki viimein tiennet:
Pois kahleens' kansa luo!
Mer' ärjyy, ulvoo, vonkuu,
Kuin peto raivoton;
Nieluunsa laivan vetää,
Ei pakoon päästä ketään,
Kaikk', kaikki hukass' on!
Hei! riehu vaan näin, riehu,
Kuin Noan aikoihin!
Sun pohjas milloin näytä,
Vaahtoines milloin täytä
Ain' ylös taivaisin!
Ja taivaan kanteen sitten
Tää oppi kirjoita:
Kyll' laiva päällä kulkee,
Ja meren alleen polkee,
Vaan mer' on herrana!
Sodasta näin unta.
(Petöfi.)
Sodasta menn' yönä näin mä unta:
Unkari se kutsui poikiaan;
Miekka verinen, kuin muinoin, kulki,
Arpakapulana halki maan.
Joka mies, kell' ykskin tippa verta
Sydämessään, tuosta riemahti;
Vapauden seppeleen — ei halpaa kultaa —
Palkaks oli saava soturi.
Ja hääpäivämme se oli päivä,
Sinun armas tyttösen' ja mun;
Maamme suojaks kuoloon mennen jätin
Autuutemme juuri aljetun.
Näin hääpäivänänsä kuoloon mennä —
Eikö, armas, kauhea se ois? —
Kuitenkin, jos tulis siks, en toisin,
Kuin täss' unessan' mä tehdä vois!
Tytön ikävöiminen.
(Virolainen kansanlaulu.)
Kaukana on kultaseni,
Armas aaltojen takana;
Kauas läksi, kaukan' onpi,
Mont' on vastusta välillä:
Meri aaltoinen, avara,
Viisi järveä viluista,
Kuusi kuivaa nummimaata,
Suota seitsemän syveä,
Kahdeksan karjan aroa,
Kosken kymmenen kohina.
Minä en saata sinne mennä,
Hän ei saata tänne tulla.
Viikkoon en saa häntä nähdä,
Kuukauteen hänestä kuulla,
Vuoden päiviin vieress' olla,
Suojassa armaan sylissä,
Kullan kainalon tuessa.
Kaukana on kultaseni,
Armas aaltojen takana;
Kauas läksi, kaukan' onpi.
Vie'ös, tuuli, terveiseni,
Lennätä lempisanani,
Pilvi, pitkeä ikeä,
Laine, lauhkeeta eloa.
Niin monta terveistä hänelle,
Kuin on lehtiä lepässä,
Kuin on kuusessa havuja,
Koivun urpia keväillä.
Niin monta terveistä hänelle,
Kuin on laineita meressä,
Taivahassa tähtösiä!
Niin monta terveistä hänelle
Kuin mietteitä mielessäni;
Niin monta terveistä hänelle
Kuin suomista syömessäni.
X. KUUN TARINOITA
JOHDATUS.
Yhtenä iltana sattui käteeni Tanskan sulosuisen tarinoitsijan, Andersen'in, kirja »Billedbog uden billeder». Mä ihastuin jo ensisivuihin, ja mitä edemmä pääsin, sitä enemmän se minua miellytti. Jo oli myöhää, kun kirjan sain loppuhun. — Mutta en vielä maata pannut; kauan istuin vielä ikkunan edessä, muistossa uudestaan ihaellen noita utuisia, puolihämäräisiä piirroksia, jotka häämöittävät kuin ihana seutu kuutamossa, puoleksi valaistuna, puoleksi pimeyden peitossa. Mitä ei selitä silmä, sitä mieli kuvaelee, kenties paljon kauniimmaksi, viehättävämmäksi kuin todella onkaan.
Näin istuessani juohtui minulle mieleen, että kummahan se on, kun ei meillä kuu kelienkään ole ruvennut tarinoimaan näkemiänsä. — Kumottaahan meillä sama kuu kuin Tanskassakin! — lieneekö näillä poloisilla Pohjanmailla pakkanen häneltä suun hyytänyt kiinni? Vai onkos kuu siitä äissään, kun kesän kaunehimpana ollessa ei auringon valolta pääse ensinkään näkyviin. — Vai pitäneekö hänkin Suomen kieliraukkaa niin halpana, ett'ei sillä huoli huuliaan pilata? —
Näissä miettein kohotin silmäni taivaalle, johon kuu paraillaan oli noussut. En tiedä, lieneekö ollut mielihairaus vai totta, — — vaan minusta oli ikäänkuin olisi kuu nyykäyttänyt päätään minulle ja samassa vieno ääni kuiskahtanut korviini: »Nuorukainen! Kerkeät olette aina, te ihmiset, muita moittimaan, kun itse olette syypäät. En ole mä pakkasesta mykkä, enkä kateudesta ääneti. Ja ihan olet väärässä kun minun luulet kieltänne halveksivan. Tiedä, että minä maan kiertelijä, joka kaikki maat ja manteret olen nähnyt ja kaikkein kansojen murteita kuullut, tuskin tunnen yhtään sen vertaista rikkaudessa ja suloisuudessa. Josko sen onkin kauan täytynyt korvissa kuhnustella kaukana mahtavien saleista ja oppineiden kammareista, niin muista että kultakin aikoja venyy maan mustassa povessa ennenkuin ilmi saatetaan ihmisten ihanteheksi. — Teissä itsessänne vaan on syy, jos ei se vielä väkikoskena kohise ja lempilauluna helise! — Teissä on syy, jos ei maailma vielä tiedä, mitä Suomenniemellä on ihanaa, on suloista ja jaloa. Teillä on korvat ja ette kuule, teillä on silmät ja ette näe, teillä on ääni ja ette laula!»
Näin lausui kuu innossaan ja peittäysi sitten pilven taa. Mutta seuraavana iltana, kun näki hartaan haluni hänen tarinoitansa kuulemaan, se leppyi. Se on siitä päivin usein käynyt minulle juttelemassa, mitä retkillänsä on nähnyt, milloin äsköisiä tapauksia, milloin muistelmia muinaisista, jo kauan unhoitetuista ajoista. Mitä kuu kertoo, sen panen paperille. Kuun omia sanoja en kerkiäkään tarkalleen panna; kyhäänpä miten paraiten muistan ja osaan. Mutta jos ei lukija tällä tavoin saakaan näitä kertomuksia niin viehättävässä muodossa kuin ne kuun omasta suusta kuuluvat, niin se kuitenkin on lohdutuksenani, että »kun ei muut lihavat laula, minä laulan, laiha lapsi». Tulkoon toinen tarkempi korva ja suloisempi kieli! Kyllä kuulla on tarinoita, kun vaan olis kuultelijoita.
Ensimmäinen ilta.
Sovittuaan minun kanssani alkoi kuu tarinoida: Mennä yönä luikertelin äärettömän valtameren ylitse; aalloilla keikkui, yleten aleten, suuri laiva. Se pöyhkeili valkeissa purjeissaan ja iloisesti liehui lippu maston huipussa. Kansi oli täynnä ihmisiä: vanhoja, nuoria, miehiä, naisia; kaikkein silmistä loisti iloa ja toivoa. — Erillään muista seisoivat nuorukainen ja neitonen käsi kädessä; nuorukainen painoi palavan suukkosen armahansa huulille ja lausui: »huomenna olemme Amerikassa! Siellä saamme rauhassa elää; siellä ei meitä tunne kukaan. Minä olen köyhän miehen poika, sinä mahtavan kreivin tytär; vaan siellä me vaan olemme mies ja vaimo. Jumala on siunaava kättemme työtä!» — Toisessa paikassa istui vaimo, polvillaan pieni lapsi; kaksi suurempaa seisoi vieressä. Vähän matkaa siitä istui hopeatukka vanhus; hänen edessään verevä mies. Mies virkkoi: »Huomenna olemme Amerikassa; huomenna olemme perillä! Siellä on työllä palkkansa; siellä saattaa köyhäkin elää, kun vaan on ahkera. Voi niitä onnen päiviä!» Vaimo nosti vetiset silmänsä luottamuksella häneen, joka niin puhui; lapset karskuttivat kovaa leipäkannikkataan, toisillensa kuiskuttaen: »huomenna saamme vehnästä». Ja ukko pani kätensä ristiin sanoen: »Amen, suokoon meille Jumala siellä parempaa onnea!»
Aivan kokkapuun nenähän oli kiivennyt yksi nuorukainen ja katseli sieltä länteen päin, eiköhän jo rupeaisi näkymään mannerta. — »Huomenna olemme Amerikassa!» huusi hän riemuiten. »Terve, tuhannen terve, sä vapauden kultainen koti! Toista on siellä elää kuin vanhassa, elähtäneessä Euroopassa; siellä saa kenenkään estämättä käyttää voimiaan ihmisveljien hyväksi! Siellä ei sanota kapinoitsijaksi, ken yrittää vääriä lakeja kumota; siellä ei ole hallitsijata, joka kansan vapautta pelkäisi kuin omaa surmaansa. Terve, sä toivoni maa!» — Pimeässä nurkassa seisoi synkeän näköinen mies; hän huokasi syvään ja ojensi itsensä suoraksi: »Huomenna olemme Amerikassa! Siellä ei tunne kukaan minua eikä rikostani. Kotimaassa pääsin vankeudesta vapaaksi, vaan kaikki minua kammoivat; eihän kukaan tahtonut palvelukseensa murhaajaa! — — Ja kuitenkin olen niin syvään katunut mitä vimmassa tein! — Siellä saan ruveta uuteen parempaan elämään. Jumala on antanut anteeksi rikokseni; ihmiset sitä siellä eivät tunne!»
Niin kuulin toivon ja riemun sanoja joka paikasta. Yö kun tuli puoleen, alkoi väki kannelta vähetä; toinen toisensa perään meni kannen alle makuusijalleen. Kohta oli kansi tyhjä; ainoasti peränpitäjä ja muut yövartiat olivat enää valveella. — Kaikkea tätä katsellessa en ollut älynnytkään mustaa pilveä, joka alkoi nousta itäiseltä taivaan rannalta; se kasvoi kasvamistansa kunne viimein peitti koko taivaan ja esti minunkin näkemästä. Hirmuisesti rajusi myrsky niin kuin niissä seuduin tavallisesti tekee; salamoita leimahteli yhtenään ja ukkonen jyräeli kuin olis taivas ollut puhkeamassa. Sitä kesti kaiken yötä; ei ilma asettunut eikä taivas seljinnyt jälleen ennen kuin aamua vastaan, koska jo olin alas menemäisilläni. Minä heti katsahdin merelle: taannoista laivaa ei näkynyt enää! Se jo on tainnut kerjitä satamaan, arvelin mä, ja loin silmäni rannalle. Siellä, missä Amerikka ylpeästi kohottaa kivirintaansa valtameren hyrskyä vastaan, näin jotain mustaa aalloilla keinuvan; mä katsahdin tarkkaan — se oli laivan hylky; mastot poikki, kansi tyhjä, runko yhä syvemmälle aaltoihin vajoamassa; ei kaukana siitä ui parsi, parressa vaate, — se oli laivani lippu!
Huomeis-aamu oli tullut, jota odottivat, toivottelivat; he olivat päässeet toivonsa perille: — he olivat siellä, missä ei ole eroa, ei köyhyyttä, ei väkivaltaa, ei katuvalle armottomuutta.
Toinen ilta.
Kuu nousi tavalliseen aikaansa, tervehytti minua ja jutteli sitten:
Kerran tulin yksinäisellä matkallani perimmäisehen Pohjaan, siihen maahan, jonka paljas nimi jo hirvittää — Siperiaan. Mä näin Obi-virran viertelevän mutaisia vesiään ja rientävän Jäämeren kylmään povehen, jossa häntä odotteli kuolema. Rannalla seisoi yksinäinen Samojedilaiskota eli jurtta, puoleksi maahan uponneena. Koko seutu oli kolkko ja kuollut. Surkeille puuttomille soille ja kanervikoille oli lumi levittänyt valkoisen peitteensä, ja leikitteli, pyrytteli Pohjan tuulessa. Elävää ei näkynyt, ei kuulunut; yksin vaan nälkäisen suden ulvonta yhdistyi pohjoistuulen valitusvirsiin. — Tässä oli kuoleman ja yön valta. Aurinko oli jo aikoja sitten paennut paremmille maille. Pimeä olis ollut alinomaa, jos en minä olisi välistä käynyt kumoittamassa ja revontulet toisinansa välähytelleet monivärisiä säteinään.
Mä katsahdin kotaan, josta valkeata välkkyi: lampun himeässä valossa istui, pää käden nojassa, pöydän ääressä nuori kalvakka mies. Kasvonsa olivat laihat, otsahan oli liika työ ja vaiva piirtänyt syviä kurttuja. Silmissä paloi taudin tuli ja siuhoten kulki henki vaikeasti hänen kipeässä rinnassaan. Hän kohotti päätään ja tarttui taas kynään. Mä vaan vilaukselta näin hänen silmänsä, vaan kuitenkin johtui heti mieleeni, että hänet ennenkin joskus olin nähnyt. — Mutta se oli kaukana tästä, se oli Suomen pääkaupungissa, Helsingissä. Matalasta katon-alaisesta kammarista silloin loisti kirkas valo, ja riemu kaikui ulos kadulle. Minä tirkistämään sisälle. Kammari oli täynnä iloisia nuorukaisia; loistavin silmin ja hehkuvin poskin he puhuivat armahasta kotimaasta, toivoistaan ja riennoistansa. Kättä kätehen lyöden vahvaksi liitoksi he lupasivat kukin tavallaan uhrata elämänsä Suomen edistymiselle, kukoistamiselle, eikä vaivoja, ei kuolemaakaan pelätä, kun vaan olis Suomen onneksi, Suomen kunniaksi. Sen tehtyään he lähtivät, mutta kammarissa asuja seisoi vielä kauan ikkunan vieressä; hänen huuliltaan kuului rukous: »Anna, Jumala, voimaa täyttämään mitä olemme luvanneet!»
Minä silloin näin lupauksen, — nyt se oli täytetty. Se rakkauden kipinä, jonka silloin olin nähnyt syttyvän, oli kasvanut sammumattomaksi tuleksi; se hänet oli vienyt kauas kotomaasta ventovierasten majoille; se hänet oli tuonut tähän vihattuun, kammottuun maahan Suomen kunniaa enentämään. — Ulkona oli kylmä talvi ja pimeä yö; hänen sydämessään suloinen suvi ja valoisa päivä! — Sinä jo arvannet ken se oli! — Ympäri maailman maine kannattaa, kotimaa lukee parasten poikainsa joukkoon nimen — Castrén.
Kolmas ilta.
Tänä iltana, sanoi kuu, en ole mitään erinomaista nähnyt; mutta muistooni johtui yksi yö, jota en milloinkaan tule unhoittamaan. Se oli vuonna 1415. Mä kuljin Kostmitz'in ijäti muistettavan kaupungin ylitse. — Yö oli lopussaan, vaan päivän koite ei vielä ollut ajanut pimeyttä pakoon. Bodenjärven rannalla näin vanhan tornin; sen seinässä vanhoja ikkunareikiä, rautaristikko edessä. Yhdestä niistä pujahutin säteeni tiedustelemaan mitä sisällä oli. Pienessä kammiossa makasi mies huonolla olkivuoteella. Päällänsä oli hänellä munkkipuku; näkönsä oli kalvakka; vaivat ja rasitukset oli posken vaalentaneet; mutta hänen unensa oli rauhallinen niinkuin sen, jonka omatunto ei viasta tiedä.
Oven saranat ulvahtivat; makaaja heräsi. Sisään astui kolme miestä: kaksi rautapaidassa, keihäs kädessä, kolmas mustassa munkkikaapussa, mutta päässä punainen kardinali-hattu. — Kardinali lausui vangille: »Pyhä pappi-kokous on asiasi päättänyt; tuomios on langennut. Mutta pyhä kirkko on hellä äiti; se ei tahdo lastensa kadotusta; se vielä viimeisen kerran tarjoo sinulle armoa, jos väärästä uskostas luovut!»
Hiljaisella, vaan lujalla äänellä vastasi vanki: »Minä uskostani en taida luopua, sillä se on tosi!» — Vihan leimaus välähti toisen silmistä, vaan ei hän virkkanut muuta kuin: »katso!» ja viittasi sormellaan ulos ikkunasta. Vanki katsoi ulos. — Torilla oli näin aikaiseksi tavaton liike. Väkeä siinä vilskui; mitkä kantoivat keskitorille halkoja, mitkä ne latoivat röykkiöön; kaikki olivat niin ahkerana, niin innoissaan. Ja syrjempänä näkyi vielä paljon muuta joutilasta väkeä; ne puhelivat, haastelivat keskenänsä uutteraan ja viittaelivat milloin rÖykkiölle, milloin tornille päin. — »Tiedätkö mitä tuo merkitsee?» kysyi kardinali ja katsoi vankia tuikeasti silmiin. Vaan ei siinä näkynyt pelkoa! Puna kohosi poskiin, joista kauan oli paossa ollut; silmissä paloi taivaallinen tuli ja vanki huusi: »Hanhen[9] te poltatte, mutta katsokaa, tuossa jo leutävi, rientävi joutsen, ja sitä ette saa kynsiinne raadeltavaksi! Väkevä siipensä sujahtaa, ja komeat linnanne, kirkkonne rojahtavat raunioiksi!»
Heidän näitä puhuessaan oli päivä valjennut valkenemistaan. Taivaan itäinen ranta rusoitti ja hehkui, kuin olisi ollut veressä ja tulessa. Yht'äkkiä välähti kultainen säde, sitten toinen; aamuruskon veristä ja tulesta kohosi päivä kirkkaudessaan ja yön viimeiset hämärät pakenivat sen tieltä. — Muuta en sillä kertaa nähnyt, sillä matkani oli loppunut.
Neljäs ilta.
Epäilemättä, virkkoi kuu taas eräänä iltana, olet lukenut Cooperin tarinoita Amerikan uudis-talolaisista. Sinä olet mielessäs seurannut heitä kaikkiin elämänsä vaiheisin; milloin peltoa korpeen raivatessa heidän väsyneet kätensä vaipuivat, olet heitä surkutellut; sinä olet vavissut, milloin Indianin hirveä sotakarjunta heidät unesta herätti; heidän tuskansa ja huolensa ovat silmihisi vieretelleet katkeroita kyyneleitä; heidän ilonsa, heidän riemunsa ovat sykähyttäneet sinunkin sydäntäsi. — Mutta tiedätkös että omassa kotimaassas, ehkä omassa pitäjässäskin, eletään samanlaatuista elämää ja nähdään yhtä suuria vaivoja, koetaan yhtä kovia tuskia, kuin noissa Amerikan takasolissa? Vaan mistähän sen tietäisit; eihän siitä Cooper ole virkkanut sanaakaan!
Kuule nyt mitä minä olen nähnyt. Se oli kesällä 1857. Yö oli kirkas ja valoisa, niin ettei minun vaaleata valoani tarvittu; mutta omaksi huvikseni kuljin näkymätönnäkin yhtä hyvin tavallista matkaani. Mä satuin Karjalaan, Höytiäisen tienoille. Siihen aikaan ei ollut vielä tää Suomen kirkkain järvi ahtaana mutalampena lietereunojen sisällä. Peninkulmien avaralle ulottui vielä valtansa, ja pitkät, tasaiset lainehensa roiskuivat korkeita, metsäisiä rantoja vastaan. — Tänä yön hetkenä se kuitenkaan ei ajatellut aaltoja, vaan lepäsi äärettömänä, sileänä peilinä. Välistä vaan kävi yön henki piirtelemässä hienoja väreitä hänen tyyneen pintahansa. Usein olin ennenkin käynyt tätä ihanata seutua ihaelemassa, ja silloin olivat silmäni aina pysähtyneet eräälle korkealle vaaralle. Siihen ne kääntyivät nytkin. Ylt'ympärillä, niin kauas kuin silmä kannatti, vaaroilla, laaksoissa, seisoi vielä männikkö, kuusikko alkuperäisessä synkässä jaloudessaan. Mutta tämä vaara oli erinäköinen. Paikoittain rehoitteli sen kupeilla nuorta koivikkoa paikoittain punerteli, sinerteli aho marjoineen, kukkineen; tässä näkyi äsken poltettu musta kaski ruskein reunoinensa; tuossa heristeli jo kellertäväisiä tähkiä kantojen välistä. Harvoja ne kyllä olivat ja huonoja, mutta salolaisen sydän olisi niitä nähdessä kuitenkin iloisesti sykähtänyt; sillä tässä toki oli toivoa. Vaaran niskoilla seisoi mökki. Se oli niin huono ja pieni, että sinä, kaupungin komeihin kartanoihin tottunut, sitä tuskin olisit uskonutkaan ihmisen asunnoksi. Vuolemattomista hirsistä kyhätyt seinät tukien nojassa; katto hajallinen: turpeiden lomista pyrki ilmi pitkiä valkeita tuohikaistaleita, niinkuin kerjäläisen mekkorepaleesta paitaryysyt. Mutta mustennut savupiippu ja seinää vasten asetetut työkalut todistivat, että tässäkin elettiin ja vaivoja nähtiin. Kenties kävi ilokin toisinaan vieraana tässä ahtahassa asunnossa ja oli ylevimmilläkin tunteilla sijaa tämän matalan katoksen alla! Vaan päätä itse!