INGA (varovasti). Se riippuu Gudmundista.
LAUTAMIES (poistuu Erlandin kanssa).
ANNA. Toivokaamme parasta. Hyvästi ja kiitoksia!
(Kättelee Ingaa ja seuraa miestään.)
HILDUR (Gudmundille). Nyt minä saan nähdä, Gudmund, minkä arvoinen minä olen sinulle. (Kääntyy hänestä ja menee Ingan luo.) Hyvästi Inga-äiti! Minä toivoisin, ettei tämän ensinäkemän tarvitsisi jäädä viimeiseksi.
INGA. Kiitos sinulle, Hildur! (Pitelee hänen kättään.) Älä nyt ole niin ankara tytölle! Voi tapahtua kenelle hyvänsä, että hän joskus tarvitsee ihmisten sääliä.
HILDUR. Vaikka te kuinka pyytäisitte, Inga-äiti, niin minun on mahdoton ottaa Suotorpantyttöä palvelukseeni.
(Menee nopeasti ulos, Gudmund seuraa häntä ääneti.)
INGA (pudistaa epäröiden päätään). Mitä tästä tulee? Kaunis hän on näöltään, mutta hän on varmasti sellainen, joka etupäässä aina ensiksi ajattelee itseään. (Sulkee silmänsä ja tuumii.) Sitä ei voi auttaa. — — Helgan täytyy poistua. — — Helgan täytyy muuttaa.
GUDMUND (tulee verkalleen sisään, alakuloisena ja synkkänä, heittää lakin luotaan).
INGA.
Miten sinun kävi?
GUDMUND (katkerasti). Hän sai tahtonsa perille. Minun täytyi pakostakin luvata — —
(Erland tulee hiljaa sisään, jää seisomaan perälle
ja katselee Gudmundia.)
INGA (nyökäyttää). Niin, ethän voinut muuta tehdä. Samaa mieltä minäkin olen.
GUDMUND (purkaa tunteensa). Oli alhaista ja häpeällistä kaikessa tapauksessa käyttäytyä sillä tapaa Helgaa kohtaan!
(Heittäytyy, oikeanpuoleiselle penkille.)
INGA. Vähempi saa väistyä suuremman tieltä. Vai miten sinä, isä, ajattelet?
ERLAND (hitaasti ja miettien). Kyllä sinä olet oikeassa, äiti. Mutta nyt se riippuu siitä mikä on suurempi ja mikä on vähempi.
GUDMUND (mutisee). Enhän minä voi antaa Hildurin mennä luotani Helgan tähden.
INGA. Helgan ei tarvitse kärsiä puutetta. Siitä minä pidän huolen. Ja minä ilmoitan hänelle poismuuttamisesta niin varoen ettei hän tule siitä pahoilleen.
GUDMUND (pyytäen). Mutta ei tänä iltana, äiti! Odottakaa huomiseen!
INGA. Nyt tuleekin väki iltarukoukseen.
(Renkejä ja palvelustyttöjä tulee molemmista peräovista.
Helga vasemmanpuoleisesta. Hän jää toisten taakse.)
Istukaa nyt!
(Väki istuutuu Ingan ympärille.)
INGA. Tule sinä tänne minun luokseni, Helga! (Helga lähestyy) Istu tähän jakkaralle!
(Helga katsahtaa häneen ja istuutuu Ingan jalkoihin.)
INGA (avaa virsikirjan, asettaa silmälasit nenälleen ja sanoo sillaikaa). Nyt me laulamme: "On päivä iltaan ehtinyt."
KAIKKI (alkavat laulaa). On päivä iltaan ehtinyt — —
Esirippu laskee.
KOLMAS NÄYTÖS.
Närlunda. Sama isotupa kuin ensi näytöksessä, mutta nyt koristettu tuoreilla koivunlehvillä. Aamupäivä muutamaa kuukautta myöhemmin. Inga äiti istuu juhlapuvussa tuolissaan pöydän vieressä oikeanpuolisen seinän ikkunan edessä. Hänkin on juhlapuvussa. Elin, nuori palvelustyttö, kattaa aamiaispöydän yhdelle hengelle suurelle pöydälle, joka on keskellä huonetta, enemmän katsomon puolella.
INGA. Elin, katsoppas eikö Gudmund jo ole hereillä? Siellä sisällä on niin hiljaista.
ELIN. Kyllä menen. (Astuu vasemmanpuoleiselle ovelle, tirkistää sisään ja sulkee oven varoen.) Ei, hän nukkuu vielä. Hän kääntyilee levottomasti, eikä hän ole riisunut vaatteitakaan yltään.
(Jatkaa kattamista ja poistuu tuvasta.)
ERLAND (pienen vaitiolon jälkeen). Onpa sekä typerää että hullua, kun miesväki viettää juomalla viimeistä nuorenmiehenpäiväänsä juuri ennen häitä. Ne ovat liian hurjia tuollaisissa tilaisuuksissa.
INGA. Se on nyt sellainen tapa, eikä sitä voi mennä muuttelemaan. Eikä Gudmund vain senvuoksi mennyt kaupunkiin eilen, menihän hän tekemään ostoksia toisenpäivän-pitoja varten. Ja kun hän nyt kerran oli kaupungissa, niin eihän hän voinut kieltäytyä ystäviensä kutsusta.
ERLAND. Mutta ei se nyt ole vain sitä, äiti. Monta kertaa viime aikoina hän on ollut samanlainen kotiin tullessaan. Kun minä vain tietäisin mikä häntä vaivaa! Hän taitaa juoda vain unohtaakseen jotakin, joka häntä painostaa.
INGA. Niin, muutamat ovat nyt sellaisia, että kun he ovat saaneet sen, jota he eniten ovat toivoneet, niin he alkavat epäillä ettei tuo toivomansa ollutkaan niin erinomainen kuin he olivat ajatelleet. Kyllä kaikki paranee, kunhan he joutuvat naimisiin.
ERLAND (nousee). Mutta nyt minä kaikessa tapauksessa herätän hänet.
INGA. Voi, anna hänen vielä nukkua vähän aikaa!
ERLAND. No niin, nukkukoon nyt vielä pari minuuttia lisää.
(Tupakoi edelleen.)
JANNE ÖSTER (astuu sisään hitaasti ja arasti). Hyvää päivää tähän taloon!
ERLAND. Päivää, Janne!
INGA. Päivää Janne! Istukaa!
JANNE. Kiitos vain, emäntä!
(Istuu oikeanpuoleiselle seinäpenkille.)
INGA. Jos Jannelle maistuu voileipä ja lasi sahtia, niin istukaa pöytään! Se on katettu Gudmundille.
JANNE. Enpä vastaa kieltävästi, hyvä emäntä, sillä niukasti elämme kotona tätä nykyä.
(Istuutuu pöydän ääreen ja syö hyvällä ruokahalulla.)
INGA. Janne tulee vähän sopimattomaan aikaan, sillä Gudmund viettää tänään häitään.
JANNE (syödessään). Kyllä tiedän, emäntä, kyllä tiedän. Senpävuoksi lähdinkin tänään liikkeelle. Minä olen matkalla häätaloon, mutta minulla oli sivumennessä tänne vähän asiaa. Kuulin että täällä on huomenna toisen hääpäivän pidot. Sattuisiko niin hyvin, että täällä tanssitaan?
INGA. Ei tiedä vaikka olisi vähän tanssiakin. (Ystävällisesti.) Jos
Janne soittaa Ålvåkrassa, niin tulee hän myöskin mukana tänne!
Kuuluuhan hän hääjoukkoon.
JANNE (huomattavalla helpoituksella). Niin, sitä minä odotinkin, mutta kaikessa tapauksessa on hyvä tietää varmasti.
INGA (hetken vaitiolon jälkeen). Onko Janne yhtään tavannut Helgaa?
Tehän olette naapureita siellä Suursuolla.
JANNE. Minä näin hänet pari päivää sitten. Minun mielestäni hän näytti hyvin surkealta. (Hetken mietittyään.) Ettekö te pitänyt Helgasta, Inga-emäntä? Te annoitte hänen muuttaa jo puolen vuoden kuluttua!
INGA. Tietääkö Janne, ei minulla koskaan ole ollut ketään palveluksessani, jonka kanssa olisin tullut paremmin toimeen. Mutta nyt kun Gudmund menee naimisiin ja Hildur muuttaa tänne, niin on meitä liian monta naishenkilöä talossa. Ja sen, joka oli nuorin ja viimeksi tullut, täytyi väistyä.
JANNE. Hän on itsekin sanonut samaa minulle. Ja hän on näyttänyt minulle miten paljon te olette antaneet hänelle sekä vaatteita että muuta, niin että se pieni vaatenyytti, joka hänellä oli tänne tullessaan, oli kasvanut kokonaiseksi kirstuksi. Eihän sitä voinut ottaa uskoakseen että te olitte niin kovin tyytymättömiä häneen, koska isä Erland itse kyyditsi hänet kotiin.
INGA. No, sitä me emme olleet ensinkään, Janne. Mutta missä suhteessa näyttää hän Jannen mielestä surkealta?
JANNE. Niin, näyttää vain siltä, ettei hän jaksa kauempaa elää metsässä. Hän ei ole enää se entinen suotorpantyttö, joka oli minun ainoa iloni. Ei, hän on aivan muuttunut.
INGA. Mutta, Janne, ehkäpä se onkin hänelle parempi.
JANNE. Ensi kerran palatessaan palveluksesta täältä alhaalta kylästä,
oli hän vajonnut lokaan ja kurjuuteen, mutta hän oli sama kuitenkin.
Hän oli iloinen päästessään takaisin Suursuon ja metsän läheisyyteen.
Mutta nyt, tällä kertaa —
INGA. Oliko hän Jannen mielestä muuttunut?
JANNE (niin kiintyneenä asiaan, että unohtaa syöntinsä). Hän on tullut niin kovin hiljaiseksi. Hän on tullut samanlaiseksi kuin te muut täällä. Te olette tehneet hänet tupaihmiseksi. — — — Hän ei enää viihdy siellä ylämailla. Niin se nyt vain on.
INGA. Onhan hänellä lapsensa!
JANNE (kiivaasti). Lapsi! Sen on vanha Stiina kokonaan vienyt häneltä! Helga saa tuskin silmätä sitä. Enkä minä usko Helgan enää jaksavan hoitaa lastaan. (Yhä kiivaammin.) Minä luulen hänen ikävöivän itsensä kuoliaaksi.
INGA (päättäväisesti). Sanokaa nyt vain suoraan mitä tarkoitatte, Janne! Jos minä voin auttaa Helgaa enemmän kuin mitä olen tehnyt, niin sanokaa minulle! (Huomaa Gudmundin, joka avaa ovea.) Mutta tuolla Gudmund viimeinkin tulee! Sinä olit jo nukkua liikaa, itse hääpäivänäsi.
GUDMUND (kalpean ja unisen näköisenä. Takki on rikkirevitty. Hän astuu äidin luo). Taisinpa nukkua. (Koettelee otsaansa.) Ja yhtä raskas on vielä pääni. Taitaa vielä monta unikuormaa olla siellä painamassa.
INGA (katsoo hellästi ja tutkivasti häneen). Toverisi taisivat pitää sinulle aika isot kestit.
GUDMUND. Olihan ne. Sanonpa teille muuten, että minä en muista koko moskasta enää yhtään mitään.
INGA. No, silloin ei siitä minun luullakseni ollut paljoakaan iloa.
GUDMUND (huomaa takkinsa revityksi). Mutta mitä tämä on?
INGA (kuivasti). Näyttääpä siltä kuin tuo takki olisi ollut tappelussa tänä yönä. (Viittaa pöytää kohti.) Mutta istu vähän syömään ennenkuin menet pukua muuttamaan! Sinä et ole maistanut vielä suupalaa tänä päivänä.
GUDMUND (kääntyy pöytään päin, huomaa Jannen). Istutteko te täällä,
Janne? Minä luulin teidän soittavan Ålvåkrassa.
JANNE (nousee tervehtimään). Minä olenkin matkalla sinne, mutta poikkesin ohimennessä tänne kun oli vähän asiaa. Ja sitten emäntä tarjosi voileipää.
GUDMUND (istuu syömään). Istukaa vain alallanne ja syökää, Janne! — Ehkä teillä on jotakin hauskaa kertomista, niin minä unohtaisin hetkeksi päänkipuni!
INGA. Janne istui juuri puhumassa Helgasta, kun sinä tulit. Hän sanoo
Helgan ikävöivän tänne kylään.
JANNE. Niin se nyt on. Ja kun minä sain kuulla, että Per Mårtensonin vaimo oli kuollut, niin minä tulin ajatelleeksi, että ehkä joku järkevä ihminen, niinkuin te, Inga-emäntä, voisitte ottaa puhuaksenne —
GUDMUND. Vai on se ihmisparka kuollut.
INGA. Olipa onni hänelle kun pääsi pois, hänellä oli niin huono mies.
JANNE. Niin, mutta hän kuuluu viime aikoina tulleen paljoa paremmaksi.
— Sanovat, että siitä asti kun hän oli noilla käräjillä —
GUDMUND. Senpä tahdon nähdä, ennenkuin sen uskon.
JANNE. Minä sanon vielä kerran, että jospa joku viisas ihminen puhuisi hänelle. — Ehkä hän voisi sovittaa minkä on tehnyt Helgalle.
GUDMUND (kiivaasti). Pahus vie, siihen hän ei rupea!
INGA. Gudmund, mikä sinua vaivaa?
GUDMUND. Minä tarkoitan, vain, että Helga on liian hyvä mokomallekin sialle.
INGA. Sehän olisi paras mitä Helgalle voi ajatella. Kiitos, Janne, että herätitte minussa tuon ajatuksen.
GUDMUND (kääntyy kiivaasti äitiinsä päin, mutta luo alas silmänsä kun huomaa hänen katseensa. Toisella äänensävyllä). Eikö teillä ole näin hääaamuna muusta puhumista kuin kuolemantapauksista, Janne?
JANNE. Ei tottamaar ole. Ainakin on parempi, että vaikenen.
GUDMUND. Sepä jotakin. Kukas vielä on manalle mennyt?
JANNE. Taidatpa sinä tietää siitä yhtä paljon kuin minä. Kuuluu olleen tappelu viime yönä kaupungissa muutamien talonpoikien ja noiden tiilitehtaan roistojen välillä.
GUDMUND (välinpitämättömästi). Minä en tiedä mitään viime yön tapahtumista.
JANNE. Yhhyh! Meidän ajan nuoret ovat sellaisia nahjuksia. Jos minä olisin ollut kaupungissa, niin tottavie olisin ollut mukana antamassa roistoille selkään. Mutta niin ovat nyt asiat, että poliisin tullessa makasi yksi taistelusankareista kuolleena kadulla. Ja kun hänet saatiin poliisikonttoriin, niin huomattiin, että joku oli pistänyt veitsen päähän, ja se oli tunkeutunut aivoihin. Terä oli mennyt poikki ja jäänyt päähän. Se oli tavallisen kääntöveitsen terä. Itse veistä ei löytynyt. Sen oli kai murhaaja ottanut mukaansa.
GUDMUND (on laskenut kädestään veitsen ja haarukan, kuuntelee jännitetyn tarkkaavasti). Ovatko he jo saaneet kiinni hänet?
JANNE. Ei vielä, mutta poliisi kyllä tietää ketkä olivat tappelussa. Ne ovat nyt seuraamassa hänen jälkiään. Meidän vallesmannille ja siltavoudille on myöskin lähetetty sana. Niin, minä ainakaan en johda heitä oikeille jälille.
GUDMUND (koettaa olla välinpitämätön). Janne on vain aina entisensä lainen.
(Jatkaa syömistään, mutta näyttää hajamieliseltä.
Erland pitää häntä tarkasti silmällä.)
JANNE. Ja nyt kiitoksia ruuasta, sillä taitaa jo olla aika minun joutua Ålvåkraan. (Nousee.) Hyvästi, emäntä, ja paljon kiitoksia! Hyvästi isä Erland! Kiitos, Gudmund! Sinä olet juuri yhtä ikävystyneen näköinen kuin kaikki muutkin sulhasmiehet tavallisesti ovat. Mutta taidatpa olla toisen näköinen, kun illalla saat tanssia minun viuluni mukaan.
(Menee.)
GUDMUND. (Kun toiset katsovat Jannen jälkeen, ottaa Gudmund kääntöveitsensä taskusta ja tarkastaa teriä. Äkkiä hän säpsähtää ja pistää nopeasti veitsen taskuunsa. Tämän on Erland huomannut, ja tästä hetkestä asti hän panee pois piippunsa ja tulee vilkkaaksi ja toimeliaaksi.) Kiitos ruuasta, äiti!
(Ojentautuu ja haukottelee teeskennellen tyyneyttä).
ERLAND. Mene nyt pukua muuttamaan, Gudmund.
GUDMUND (on taas totisen ja hajamielisen näköinen). Minä menen vain panemaan luokin Mustan kaulaan ennenkuin pukeudun hienoksi.
(Kiirehtii ulos.)
INGA (katsoo ikkunasta hänen jälkeensä). Mutta minne hän aikoo?
(Ihmeissään.) Mitä tekemistä hänellä on puutarhassa?
ERLAND (tulee kiireesti ikkunaan). Varmaankin hakee kukkaa napinläpeensä.
INGA (katsoo ulos). Hän pysähtyy lammikon luo — — Nyt hän ottaa jotakin taskustaan ja heittää sinne. Näitkö sinä miten vesi roiskahti?
ERLAND (ruutuun nojaten). Sepä oli omituista, äiti.
INGA. Se oli ehkä jokin vanha muisto-esine, josta hän tahtoo päästä nyt kun aikoo mennä naimisiin. Ehkä hän on saanut sen Helgalta.
ERLAND (levottomana). Jospa se olisi!
INGA. Jos ei tietäisi miten asiat ovat, niin voisi melkein uskoa
Gudmundin ajattelevan enemmän Helgaa kuin Hilduria. On oikein hyvä,
että hän menee naimisiin tänään. (Erland yhä katsoo ulos eikä vastaa.)
Sinä et kuuntele mitä minä sanon, isä.
ERLAND (varovasti, koetellen). Et kai sinä, äiti, katsonut Gudmundiin silloin kun Janne puhui tappelusta?
INGA (ymmärtämättä häntä). Tappelustako? — — Kai tarkoitat hänen puhettaan Per Mårtensonista?
ERLAND (menee istumaan, sivelee otsaansa). Niin, niin. Sitähän minä tarkoitin.
INGA. Onpa ikävää olla tänään poissa kirkosta. Kyllä Gudmundista ja
Hildurista tulee kaunis morsiuspari.
ERLAND (taistellen yhä kiihtyvää levottomuutta vastaan). Niin, varmaan he ovat kauniita katsella.
GUDMUND (tulee oikeanpuolisesta peräovesta). Ei teidän tarvitse kauan odottaa, isä. Olen pian valmis.
INGA. Häävaatteesi ovat kirstun päällä huoneessasi. Kunhan saisit niitä ilolla kantaa!
GUDMUND. Kiitos äiti! (Kääntyy äkkiä Erlandiin.) Isä…
(Säpsähtää.)
ERLAND. Mitä tahdot, Gudmund?
GUDMUND (kovasti). Ei, se on yhdentekevää.
(Kiireesti vasemmalle.)
ERLAND (katsoo hänen jälkeensä). Häävaatteet hän kyllä voi pukea ylleen, mutta tuskinpa hän voi hankkia itselleen oikeaa häämieltä.
INGA. Minä melkein luulen, Erland, että sinä olet näitä häitä vastaan.
Näyttää siltä kuin aikoisit hautajaisiin.
ERLAND. Ehkäpä, äiti. (Nousee.) Minä menen katsomaan ovatko rattaat puhdistetut viime yön matkan jälkeen. Minun on parempi olla, kun saan jotakin tekemistä.
(Menee ulos.)
INGA (katsoo ulos ikkunasta, ensin välinpitämättömänä, sitten uteliaana). Sepä omituista — — Sinnekö hän menikin? Hänkin menee lammikon rannalle — — (Tyyntyen.) Kas miten utelias hän on. Hän tahtoo saada selville mitä Gudmund heitti sinne!
(Katsoo edelleen ulos.)
HELGA (tulee sisään kantaen huiviin käärittyä kangaspakkaa. Hän näyttää itkettyneeltä ja alakuloiselta ja tervehtii arasti). Hyvää päivää, Inga-emäntä!
INGA (kääntyy ikkunasta). Kas, Helga! Päivää, lapsi! Miten sinä jaksat?
HELGA (lähestyy.) Kyllä, kiitos! Ei taida olla sopivaa minun tulla tänne tänään kun on Gudmundin hääpäivä. Mutta minä toin sen liinakankaan, jonka te käskitte minun kutoa.
INGA. Sepä oli hyvä. Annahan se tänne, että saan sitä katsella! (Sillä aikaa kun Helga avaa kangasta, katselee Inga ulos.) Nyt on Erland hakenut haavin ja haroo sillä vettä. Luulenpa sekä isän että pojan hassahtaneen hiukan hääaamuna. (Helga on levittänyt kankaan.) Saadaanpas nähdä! (Hän tarkastaa kangasta.) Sinä teet hyvää työtä, Helga. Mitä tahdot kutomapalkaksi?
HELGA. Taitaa olla parasta, että määräätte itse, emäntä.
INGA (ottaa esille avaimen). Kas tässä! Tahdotko ottaa esille rahalompakkoni tuolta vihreästä kirstusta! (Helga tekee sen.) Tyydytkö viiteen kruunuun?
HELGA. Se on aivan liian paljon.
INGA. Ei suinkaan. Ota sinä vastaan rahat! Olet ne rehellisesti ansainnut. (Antaa rahalompakon Helgalle.) Kas tässä! Pane nyt se takaisin ja lukitse kirstu!
HELGA. Suur kiitosta!
(Toimittaa käskyn.)
INGA (katselee sillaikaa ulos). Nyt hän etsii haavista… Nyt hän panee sen pois… Nyt hän varmaankin on löytänyt sen mitä haki… (Aavistaen onnettomuutta.) Näyttää siltä kuin kulkisi hän äkkiä niin kumarassa ja koukistuneena.
HELGA. Saisinkohan minä toivottaa onnea Gudmundille ennenkuin hän lähtee häihinsä?
INGA. Tietysti sinä saat. (Hän lyyhistyy tuoliinsa ja sulkee silmänsä.) Tänään on kaikki niin outoa, Helga. Tuntuu sillä kuin tämä naiminen ei tuottaisikaan onnea.
HELGA. Te taidatte olla pahoillanne, että tavallanne kadotatte poikanne, emäntä. Mutta kyllä te olette iloinen kun ajattelette, että hän joutuu parhaisiin naimisiin tässä pitäjässä.
INGA (pyyhkäisee kyynelen ja rohkaisee itseään). Kyllähän se oli suurin onni mitä voi ajatella, että hän sai Ålvåkran Hildurin.
HELGA (lohdutellen). Saadaanpa nähdä, miten Gudmund rupeaa mylläämään täällä Närlundassa, kun saa rahoja liikutella.
INGA (pyyhkii uudelleen silmiään). Eipä tainnut juolahtaa mieleesi, Helga, että minä täällä tänäpäivänä istuisin itkemässä. Mutta täällä tuvassa on niin omituista. Jotakin pahaa hiiviskelee täällä ympäri. Minusta täällä kuiskaillaan nurkasta nurkkaan, ettei tämä naiminen tuota onnea.
HELGA. Mutta rakas Inga äiti! Minkävuoksi se ei tulisi onnelliseksi?
INGA. Se ei tule onnelliseksi senvuoksi, että se perustettiin väärällä tavalla. Se alkoi vääryydenteolla. (Keskeytyy, mutta jatkaa päättävästi.) Sanoimme sinulle Helga, että sinun piti muuttaa senvuoksi, ettemme tarvitse sinua enää Hildurin tultua tänne. Mutta se ei ollut totta, vaan Hildur ei tahtonut ottaa Gudmundia ellemme me ajaneet sinua pois.
HELGA. Sen minä tiedän. Sen olen ymmärtänyt koko ajan.
INGA. Niin, mutta se oli väärin tehty. Ja me häpeämme sitä kaikki kolme. Ja saatpa nähdä, että me vielä saamme siitä rangaistuksen.
HELGA. Älkää toki sitä uskoko, emäntä. Olihan mahdotonta Hildurin, joka on niin tarkka ja ankara, pitää minua palveluksessaan.
INGA (katsoo lempeästi häneen, ojentaa hänelle kätensä). Puolustatko sinä nytkin häntä? Niin, te molemmat olette hyvin erilaisia.
ERLAND (perältä. Huomaa Helgan). Päivää Helga! (Ystävällisesti.) Miten sinä jaksat? Minä en voi sinua kätellä, sillä olen märkä ja likainen.
(Pyyhkii nurkassa riippuvaan pyyhkeeseen.)
HELGA. Kiitos, ei ole valittamista.
INGA. Helga tahtoi sanoa hyvästi Gudmundille ennenkuin hän lähtee.
ERLAND. Se on varsin luonnollista se.
INGA. En minä tahtoisi pyytää sinulta mitään nyt, kun et enää ole palveluksessani. Mutta ehkä sinä kuitenkin tahdot ottaa tämän vaatepakan ja kantaa sen vaateluhtiin.
HELGA. Kyllä, sen teen mielelläni.
(Ottaa kankaan ja poistuu keittiön ovesta.)
INGA. Erland, mikä sinua vaivaa? Minä varmaankin tulen päästä vialle, jollet sinä sano minulle minkävuoksi olet niin levoton.
ERLAND (vältellen). Mikäs minua vaivaisi?
INGA. Mitä sinä lammesta nostit?
ERLAND (raskaasti, ponnistaen). Tämän veitsen minä otin, Inga.
(Laskee kääntöveitsen hänen eteensä pöydälle.)
INGA (kääntelee veistä, tajuamatta häntä). Onko tämä se onnettomuus, jota minä olen koko aamun odottanut?
ERLAND (merkitsevästi). Yksi terä on siitä poissa.
INGA (tarttuu hänen käsivarteensa). Yksi terä poissa! — Et suinkaan tarkoita, että Gudmund — (keskeyttää) onko sinun aikomuksesi sanoa, että Gudmundilla oli tämä veitsi mukanaan kaupungissa viime yönä?
(Ääni on kohonnut, niin että viimeinen on melkein huutoa.)
ERLAND (synkän totisena). Hän otti sen niiden vaatteiden taskusta, jotka olivat sen näköisiä kuin olisivat olleet tappelussa, ja heitti sen lammikkoon.
INGA (ei sano mitään, jää istumaan huojuen edestakaisin, valitellen hiljaa).
ERLAND (astuu edestakaisin lattialla). Niin, nyt on onnettomuus tullut tähän taloon.
INGA (joka on luhistunut kokoon kuin vanha ihminen iskun saatuaan, oikaisee äkkiä itsensä). Mutta onhan Gudmund pukeutumassa sulhaseksi! Jos siinä olisi perää, niin ei hän silloin ajattelisi naimisiin menoa.
ERLAND. Niinpä hän kuitenkin tekee. Senvuoksi hän heitti veitsen lammikkoon, jotta voisi mennä tänään naimisiin.
INGA (ylpeästi). Gudmund! Ei, nyt sinä erehdyt, isä. Joskin hän juovuksissa ja sekapäisenä on joutunut ihmishengen menettämiseen, niin ei hän sentään mene naimisiin nuoren ja viattoman tytön kanssa antamatta hänen tietää asioistaan.
ERLAND (itsepäisesti). Hän on heittänyt pois veitsensä, ja nyt hän on pukemassa ylleen hääpukuaan.
INGA (nousee tuolilta). Se on tapahtunut niin äkkiä. Se on kova koetus hänen nuorelle mielelleen. Mutta hän kyllä tekee niinkuin oikein on. Sen saat nähdä.
(Vaipuu oihkaisten istualleen ja istuu taas kuten ennen ja valittelee.)
ERLAND (miettiväisenä). Tämä on ensimäinen kova koettelemus hänelle. Ja kuinka voi nuori poika ymmärtää, ettei ole mitään iloa rikkauksista ja vallasta, kun ei ole omatunto puhdas?
INGA (oikaisee itsensä, ylpeällä luottamuksella). Saat itse nähdä mitä hän tekee, sillä nyt hän tulee. (Gudmund tulee sisään kauniissa sulhaspuvussa. Inga äiti sanoo merkitsevästi, nähdessään hänen kasvoillaan kauniin, melkein kirkastuneen ilmeen.) Nyt sinä olet sen näköinen kuin minä tahdon sinun olevan.
GUDMUND. Minä tunnen itseni niin oudoksi tässä puvussa, äiti. Mutta katsos, kun Hildur on saanut jotakin päähänsä —
INGA. Tässä hän minun mielestäni on oikeassa. Sinä et ole koskaan ollut niin hyvännäköinen kuin tänään, Gudmund. — Isä, etkö tahdo pyytää väkeä sisään, jotta he saavat nähdä Gudmundin ja toivottaa onnea!
ERLAND (menee).
GUDMUND (huutaa hänen jälkeensä). Isä, jos te — — (keskeytyy).
ERLAND (seisoo ovella ja viittaa ulos, palaa sisään). Tahdoitko sanoa minulle jotakin, Gudmund?
GUDMUND (hiljaa). En, en mitään.
ERLAND (asettuu Ingan viereen; juhlallisesti Gudmundille). Tässä talossa on ollut tapana, että äiti puhuu sekä itsensä että minun puolestani. Mutta tänäpäivänä, Gudmund, tahdon minä, sinun isäsi, puhua meidän molempien puolesta. Minä tahdon sanoa sinulle, että tapahtukoon sinulle mitä tahansa, mitä kohdannetkin, niin me emme sinua jätä. Meihin molempiin sinä voit aina luottaa. Se varmuus on hyvä olemassa, sekä onnessa että onnettomuudessa.
GUDMUND (kiirehtii vanhempiensa luo ja ottaa heitä kädestä).
INGA (pitää hänen kättään omassaan). Meillä on aina ollut iloa sinusta, mutta älä pelkää tulla luoksemme, jos surut sinua kohtaisivat!
GUDMUND (murtuneella äänellä). Kiitos, isä ja äiti! (Taistellen liikutustaan vastaan.) Te olette hyvempiä minua kohtaan kuin ansaitsisin. (Taistelee huomattavan sielullisen kamppailun. Hän kääntyy sitten isäänsä, mutta näkee väen, joka tulee sisään hiljaa ja juhlallisena.) Vai niin, nyt te olette täällä. (Hän menee väen luo ja ottaa heitä kädestä. Kaikki sanovat: "Onnea!" Kun hän on kätellyt heitä, tulee Helga sisään. Gudmund huudahtaa iloisesti.) Helga!
HELGA. Hyvää päivää, Gudmund!
GUDMUND (kättelee häntä). Olitpa oikein hyvä kun tulit!
HELGA. Minun teki niin mieleni tulla toivottamaan onnea ja siunausta
Gudmundille hänen hääpäivänään.
(Gudmund pitelee hänen kättään omassaan, katsoo häneen,
voimatta puhua.)
ERLAND. Siitä onnittelusta taitaa Gudmund iloita enemmän kuin mistään muusta.
GUDMUND. Niin iloitsenkin. Minä olen niin kiitollinen siitä, että sinä olet tullut toivottamaan minulle onnea, Helga.
(Kääntyy äkkiä syrjään ja taistelee itsekseen. Silmänräpäys
jännittävää vaitioloa.)
INGA (tekee äkkinäisen päätöksen). Tulkaa tänne Pekka ja Olli! (Viittaa parille rengille.) Te autatte minut pääsemään sillalle! Minä tahtoisin mielelläni nähdä, kun Gudmund lähtee talosta.
(Häntä autetaan ulos. Kaikki poistuvat, niin että isä ja Gudmund jäävät kahden.)
GUDMUND (katsahtaa ylös ja sanoo hyvin hiljaa). Isä!
ERLAND (astuu hänen luokseen). Nyt sinä olet sanonut kaikille hyvästit.
Nyt me sitten lähdemme.
GUDMUND (painaa päänsä isän olkapäälle ja purskahtaa voimakkaaseen itkuun).
ERLAND (lempeästi). Mikä sinua vaivaa, Gudmund?
GUDMUND (hilliten itkunsa). Te olette kaikki niin hyviä minulle, mutta minä en ansaitse sitä.
ERLAND. Ethän sinä ole tehnyt mitään pahaa.
GUDMUND. Kyllä minä olen. (Vetäsee syvään henkeä.) Minä olen lyönyt kuoliaaksi yhden ihmisen.
ERLAND. Vai niin, niinkö siis sittenkin oli?
GUDMUND (ihmetellen). Tiedättekö te jo sen, isä?
ERLAND. Silloin kun Janne puhui tappelusta, huomasin minä sinusta, etteivät asiasi olleet oikealla tolalla. Ja sitten löysin sinun veitsesi lammikosta.
GUDMUND. Minun veitseni!
ERLAND. Niin, sinnehän sinä sen heitit. Ja minä näin suurimman terän olevan poikki.
GUDMUND. Niin, isä, se on poikki. Mutta en kuitenkaan voi käsittää, että minä olisin sen tehnyt.
ERLAND. Etkö voi muistaa miten se tapahtui?
GUDMUND. En muista mitään. Kaikki on minulle mustaa yötä. Vain vaatteista minä huomaan olleeni tappelussa, ja minä tiedän veitsenterän olevan poissa.
ERLAND. Aijotko sinä salata sen?
GUDMUND. Olen ollut aivan mieltä vailla. Onhan hirveää, että tämä onnettomuus kohtasi minua juuri tänä päivänä. Ajattelin, että ehkä ne toiset, jotka olivat mukana, olivat yhtä humalassa kuin minäkin, eivätkä myöskään muista mitään. Ehkei minua vastaan ole muita todisteita kuin veitsi, ja senvuoksi tahdoin sen hävittää.
ERLAND. Arvasin kyllä sinun niin ajattelevan. Tahtoisinpa tietää mikä muutti sinun mielesi?
GUDMUND (luo alas katseensa). Kun minä näin Helgan.
ERLAND. (tarkkaavasti). Vai niin, Helgan.
GUDMUND. Niin, isä. Kun Helga tuli minua onnittelemaan. Silloin jokin
kova suli minussa. Minä tulin niin liikutetuksi hänen tulostaan. —
Teitä toisia voin katsoa pää pystyssä; kun Helga tuli, en enää kyennyt.
Hänen pitäisi vihata minua, mutta aina hän on yhtä lempeä.
ERLAND. Gudmund! Varmasti sinä et rakastakaan Hilduria?
GUDMUND. Kyllä minä olen rakastanut. En ketään ole asettanut häntä korkeammalle. Tiesinhän minä meidän arvomme ja rikkautemme hänen kauttaan kohoavan, ja minä tiesin varmasti, että siinä talossa, missä hän hallitsee, olisi hyvä elää. — Minä olin oikein ylpeä ja mielissäni, kun olin saanut myöntävän vastauksen häneltä. Mutta sitten kun hän pakotti minut lupaamaan, että Helgan täytyy muuttaa, olen minä alkanut epäillä häntä toisenlaiseksi kuin miksi minä hänet luulin. Sillä hän oli väärässä, isä. Se oli sydämetöntä ja kovaa. Joka kerta kun minä menin hänen luotaan, en voinut olla ihmettelemättä, mitenkä kauan hänen rakkautensa minuun kestäisi, jos se asetettaisiin koetukselle. Ja samalla minä näin Helgan seisovan käräjäsalissa piplia sylissä. Ja minä kuulin hänen huutavan: "Minä luovun kanteesta! Minä pidän hänestä vieläkin. Minä en tahdo että hän vannoo itsensä onnettomuuteen minun tähteni."
ERLAND (hetken vaitiolon jälkeen). En tiedä, olenko ymmärtänyt sinut oikein, Gudmund. Et suinkaan sinä enää ajattele voivasi mennä naimisiin?
GUDMUND (kasvoilla jalo ilme). Siinä on minun koko tulevaisuuteni ja onneni! Täytyykö minun luopua kaikesta tästä, vaikka en edes itse tiedä olenko minä ollenkaan puukkoa käyttänyt? Isä, minä tunnustan tämän teille, kysyäkseni teiltä neuvoa.
ERLAND. Siitä tulisi sinulle kova edesvastuu, jos asiat ovat niinkuin sinä uskot. Et suinkaan sinä tahdo vetää mukanasi Hilduria ja hänen sukuaan onnettomuuteen?
GUDMUND. Minä en itse voi tätä asiaa selvittää. Sano minulle mitä minun pitää tehdä.
ERLAND. Kaiken sen jälkeen mitä olen kuullut, Gudmund, minä sanon, että ainoa minkä voimme tehdä on se, että menemme Ålvåkraan ja kerromme mitä on tapahtunut.
GUDMUND. Mutta tarvitseeko minun tulla mukaan, isä? Ajattelin, että minun pitäisi siitä päästä. Nyt ovat kaikki häävieraat koolla. Siitä syntyy sellainen hämminki.
ERLAND. Sinä tulet kuitenkin mukaan, Gudmund. Saat itse puhua Hildurin kanssa. Hän rakastaa sinua. Ehkei käy niin huonosti kuin sinä pelkäät.
GUDMUND. Minä en usko hänen rakkauteensa, isä. (Myöntyy, kun Erland aikoo keskeyttää hänet.) Niin, olenhan sanonut, että teen niinkuin te tahdotte.
(He menevät. Kuuluu ulkoa hyvästelemistä ja pyörien rätinää.
Sen aikana esirippu laskee.)
NELJÄS NÄYTÖS.
Erik Perssonin talo Ålvåkrassa. Perältä näkyy pienisaarinen ja metsärantainen Klar-joki. Joen toiselta puolen, metsäisen vaaran juurelta häämöittää kirkontorni. Näyttämön poikki kivinen aita, jonka portit ovat auki, sen takana maantie. Vasemmalta näkyy osa ruotsalaiseen talonpoikaistyyliin rakennettua taloa, ulkokuisti on puuleikkauksilla koristettu. Talon edustalla penkkejä ja puutarhasohvia. Keskellä näyttämöä, perälle päin, pitkä pöytä, katettu valkealla liinalla, jonka laidoissa kirjava raita. Pöydällä leivoksilla täytetty korkeajalkainen maljakko; viinikannuja ja laseja. Oikealla lehtimaja. Pöydät ja talo koristetut seppeleillä ja kukilla. Penkeillä istuu joukko vanhempia häävieraita, juhlallisina ja jäykkinä. Nuorta väkeä istuu ja seisoo; he ovat kaikki kansallispuvuissa ja näyttävät katselevan toistensa kirjavia pukuja. Nuoret ovat iloisia, naureskelevat leikkiä laskien.
LAUTAMIES (seisoo kuistin rappusilla ja katselee tielle päin, varjostaen kädellään silmiään). Kyllä Närlundalaisten pitäisi jo olla täällä.
ERÄS VANHEMPI TALONPOIKA. Niin onpa ihmettä, että Gudmund on niin hidas.
LIINA (nuori tyttö, tulee ulos. Lautamiehelle). Minun käskettiin sanoa, että nyt on morsian melkein valmiiksi puettu, niin että hän on kohta valmis kirkkoon.
LAUTAMIES (kärsimättömästi). Tervehdä sinä heitä, että sulhanen ei ole vielä tullut, niin että hänellä kyllä on aikaa pukea itsensä niin koreaksi kuin haluaa.
(Menee sisään, Liinan seuraamana.)
BRIITTA (yhdelle nuorista miehistä). Voi mun päiviäni miten pulska sinä olet, Niilo!
NUORI TALONPOIKA. En minä ainakaan omasta puolestani pidä tästä koreilemisesta. En tunne itse itseäni näissä pukimissa.
MAIJA-EMÄNTÄ. Kyllä se Hildur vain osaa pitää muut aisoissa. Hän saa kaikessa tahtonsa perille. Minun ymmärtääkseni eivät vanhemmat ole kovinkaan tyytyväisiä tähän naimiseen.
KARIN-EMÄNTÄ. Ajatelkaa, että hän on saanut koko nuoruutensa ijän ajatella vain pukeutumistaan.
MAIJA-EMÄNTÄ. Hän saa isänsä taipumaan mihin tahtoo. Minä olen oikein iloinen ettei hän saanut päähänsä että mekin vanhat pukeutuisimme kansallispukuihin, sillä kyllä meidänkin olisi ollut pakko suostua.
HILDUR (kultakruunu päässä, ylt'yleensä koristeltuna kirjavilla silkkinauhoilla, helminauhoilla, ketjuilla j.n.e. — huntua ei käytetä kansallispuvussa — näyttäytyy ikkunassa. Hän seisoo ääneti ja katselee maantielle).
BRIITTA (näkee Hildurin ja huudahtaa). Kas morsian!
KAIKKI MUUT (huutavat kilpaa). Kas morsian!
ERÄS TYTTÖ. Miten kaunis hän on!
ERÄS MIES. Oletteko milloinkaan nähneet kauniimpaa morsianta?
ANNA EMÄNTÄ (näkyy myöskin ikkunassa). Ei, Hildur, ei sovi, että sinä näyttäydyt!
HILDUR. Minä tahdon vain nähdä eikö Gudmund tule.
(Vetäytyy pois.)
(Veneellinen häävieraita tulee oikealta. Eräs talonpoika huomaa heidät.)
TALONPOIKA. Ne ovat varmasti Sörbyyläiset!
ERÄS VAIMO. Eivät ole. Svartsjöläiset sieltä tulevat.
JANNE ÖSTER (tulee huoneesta iloisena ja kovaäänisenä). Tuolla tulevat
Svartsjöläiset! Mennäänpäs yhdessä heitä soitolla vastaanottamaan!
(Hän soittaa marssia ja astuu koko joukon etunenässä rantaan,
niin että näyttämö jää aivan tyhjäksi.)
HILDUR (taas ikkunassa). Niin, mutta nyt hän kuitenkin tulee!
LIINA (hänen vieressään ikkunassa). Älä vain seiso siinä ikkunassa, Hildur, niin että hän saa heti nähdä sinut, kun tulee! Silloin hän tulee herraksi teidän avioliitossanne.
(Oikealta kuuluu rattaiden jyrinää, ne pysähtyvät.)
LAUTAMIES (tulee kuistiin tähystämään. Hämmästyy, nähdessään Erlandin ja Gudmundin tulevan lehtimajan kulmauksen takaa). Mutta mitä teitä te tulette?
ERLAND (kätellessään ja tervehtiessään). Me sidoimme hevosemme puutarhanportille, lautamies. Arvelimme, että kenties ei sillä puolen sattuisi olemaan väkeä. — On eräs asia, josta meidän pitäisi puhua teidän kanssanne ennen vihkimistä.
LAUTAMIES (hämmästyneenä). Mitä nyt on tapahtunut? — No, sopiihan se, vaikka meidän oikeastaan pitäisi tähän aikaan olla matkalla kirkkoon.
ERLAND. Me tahtoisimme mielellämme että Anna ja Hildur olisivat läsnä.
LAUTAMIES (hyvin hämmästyneenä). Mitä Herran nimessä? Onko jotakin ikävää tapahtunut? Eipä ole juuri tavallista, että morsian tulee morsiuskamarista näyttäytymään vieraille ennenkuin kirkkoon lähtiessä.
HILDUR (ikkunasta). Minä kuulen, että Gudmund haluaa puhella äidin ja minun kanssani. Minä tulen alas, kunhan saan päälleni viimeiset kultarannerenkaani.
LAUTAMIES (astuu pöydän luo ja täyttää kolme lasia). Voimmehan kuitenkin ottaa lasillisen, ennenkuin te tuotte esiin tuon salaisuutenne, olkoon se mikä hyvänsä. (Kohottaa lasinsa.) Terve! Olkoon tämä päivä onnen ja siunauksen päivä sekä nuorille että meille vanhoille! (He kilistelevät keskenään ja juovat. Lautamies istuutuu.) Istukaa nyt ja avatkaa kielenne siteet!
ERLAND (istuutuu oikeanpuoliselle penkille, Gudmund jää seisomaan pöydän eteen). Emmekö odota, kunnes naiset tulevat?
LAUTAMIES. Niinkuin tahdotte, Erland Erlandsson! (Vaitioloa.) Hildur ja
Gudmund eivät ainakaan voi hääilmaa moittia.
ERLAND. Ei, parempi se ei voisi olla.
LAUTAMIES (katsoo Gudmundiin). Mutta kylläpä Gudmund on hiljainen ja totinen tänään! Olisinpa luullut hänen näyttävän iloiselta hääpäivänään.
ERLAND. Minun mielestäni hän on niinkuin olla pitää. Gudmund kai ajattelee päivän vakavuutta.
LAUTAMIES (nyökäyttää). Siinä te kyllä tietysti olette oikeassa. (Vaitioloa.) Olette kai kuulleet viime yönä kaupungissa tapahtuneesta murhasta?
ERLAND. Kyllä olemme.
LAUTAMIES. Kurjalla paloviinalla on paljon omallatunnollaan. (Anna ja Hildur tulevat ulos ja pysähtyvät rappusille.) Tiedättekö, onko murhaaja löytynyt?
ERLAND (tyyneesti). Kyllä hän on löytynyt.
LAUTAMIES. Kas, tuolla ovat naiset!
ANNA (tervehtii). Tervetuloa!
GUDMUND (huudahtaen). Hildur!
(Hillitsee itsensä).
HILDUR (ihmeissään). Mitä sinä aijoit sanoa, Gudmund?
GUDMUND. Miten kaunis sinä olet morsiamena, Hildur!
HILDUR (hymyillen). Sitä on minulle sanottu jo monasti tänään, mutta kaikkein hauskinta on kuulla sinun niin sanovan, Gudmund.
LAUTAMIES. Istuutukaa nyt, niin että pian selviäisimme tästä! (Naiset istuutuvat vasemmalle penkille.) Antaapas nyt kuulua mitä tärkeää Gudmundilla ja Erlandilla on sydämellään!
ERLAND. Niin, puhu nyt sinä, Gudmund!
GUDMUND (seisoo hetken ääneti, sitten nopeasti ja kiihkeästi). Me puhelimme äsken tuosta eilisiltaisesta tappelusta, jossa yksi ihminen lyötiin kuoliaaksi.
LAUTAMIES. Niin, niin, mutta miksi nyt enää siitä puhuisimme?
GUDMUND (hetken vaitiolon jälestä, nopeasti). Katsokaa, minä olin kaupungissa viime yönä…
HILDUR (huudahtaa ja Gudmund vaikenee äkkiä. Äänettömyys, jonka aikana kuuluu vieraiden naurua ja ääniä).
ERLAND. Muutamat Gudmundin toverit olivat panneet toimeen juhlan. Hän oli tainnut juoda liikaa, sillä kotiin tullessaan hän ei muistanut mitään mitä hänelle oli tapahtunut. Mutta hänen vaatteistaan me näimme, että hän oli ollut tappelussa, sillä ne olivat aivan repaleissa ja liassa.
GUDMUND (äkkiä uhkamielisesti). Antakaa minun kertoa loppu, isä! (Kääntyen lautamieheen.) Kun sitten tänä aamuna pelimanni Janne tuli meille Närlundaan kertomaan veitsenterästä, joka oli jäänyt murhatun päähän, niin silloin minä otin veitseni ja näin että suurin terä oli poikki. Niin, silloinhan minä olin syyllinen tai ainakin minua voitaisiin epäillä.
LAUTAMIES (hyvin vakavana, mutta tyynesti). Sinäpä tuot ikäviä uutisia,
Gudmund.
ERLAND (hetken vaitiolon jälkeen). Kyllähän Gudmund olisi mieluummin tästä vaiennut. Hän kadottaa paljon tällä tunnustuksella.
LAUTAMIES (nousee, katkerasti). Niin, me täällä Ålvåkrassa voimme kaikki olla iloisia, että hän kertoi sen, muuten olisi onnettomuus vetänyt meidätkin mukaansa.
ANNA. Onhan päivänselvää ja oikeudenmukaista että Gudmund tunnusti.
GUDMUND (joka koko ajan on katsonut Hilduriin, astuu askeleen häntä kohti).
HILDUR (on tähän asti ollut hiljaa. Nyt hän kohottaa käsivartensa ja vetäsee hiuksista pois suuret neulat, jotka kruunua kiinnittävät).
GUDMUND (pysähtyy ja katsahtaa häneen moittivasti). Hildur!
(Hildur työntää neulat takaisin kruunuun.)
ERLAND. Eihän ole vielä todistettu, että Gudmund on syyllinen. Mutta minä ymmärrän, että te tahdotte siirtää häät siksi kunnes asia on saatu selväksi.
LAUTAMIES (kylmästi). Ei kannata puhua siirtämisestä! On kai Gudmund siksi varma asiasta, että me kaikki voimme sopia siitä, että Gudmundin ja Hildurin välit ovat nyt lopussa.
ERLAND (ei vastaa, vaan luo silmänsä maahan).
LAUTAMIES. Tule, Anna! On parasta meidän mennä sanomaan vieraille, ettei nyt tule mitään häitä!
(He menevät.)
GUDMUND (menee Hildurin luo, joka on noussut, ja ojentaa hänelle kätensä). Etkö tahdo sanoa minulle hyvästi, Hildur?
HILDUR (säihkyvin silmin). Tuollako kädelläsi sinä puukkoa heilutit?
GUDMUND (säpsähtää. Erlandille). Niin, nyt minä olen varma siitä, ettei häitä enää tarvitse siirtää.
(Hildur menee.)
ERLAND (panee kätensä Gudmundin käsivarrelle). Gudmund, taitaa olla parasta, että me samalla ajamme vallesmannin luo. Tai ehkä sinun ensin pitäisi käydä kotona, että saisit levätä ja nukkua?
GUDMUND (kuuntelee). Kuulkaa!… Miten hiljaa ollaan sisällä! Nyt siellä on saatu kuulla tuo uutinen. (Äkkiä katkeroituen.) Ajattele, kaikki nämä laitokset ovat tehdyt minun häitäni varten! Kaikki tämä olisi ollut minun omaani! (Yhä enemmän liikutettuna.) Oi, minä olisin valmis menemään huutamaan sinne, että kaikki on valhetta! Että minä olen keksinyt sen kaiken pannakseni Hildurin koetukselle!
ERLAND. Eipä hän juuri koetusta kestänyt.
GUDMUND. Niin, se on kyllä totta. Mutta mitä minä siitä välitän? Mitä siitä vaikka hän onkin itserakas ja ylpeä? Hän on kaikessa tapauksessa tämän seudun komein ja kaunein tyttö. — — — Nyt me olisimme olleet matkalla kirkkoon, isä, ja sitten minä olisin istunut ylinnä hääpöydässä, ja kaikki olisivat kadehtineet minulta kaunista morsianta. Minä olisin tanssinut ja leikkinyt koko päivän. Ja nyt on kaikki mennyt myttyyn! Olinpa typerä kun tunnustin! Nyt minä menetin elämäni parhaimman päivän.
ERLAND. Sinun äitisi ja minä iloitsemme siitä, että sinä tunnustit,
Gudmund.
GUDMUND. Iloitsetteko te siitäkin, että minä joudun linnaan?
ERLAND. Tiedämme kyllä, ettei se suinkaan ollut sinulle helppoa.
GUDMUND. Niin, kyllä te olette hyviä kun kiitätte minua sen vuoksi että olen tärvellyt koko tulevaisuuteni.
ERLAND. On vielä yksi joka sanoo, että sinä olet tehnyt oikein.
GUDMUND. Kuka?
ERLAND. Suotorpan Helga.
GUDMUND (kiivaasti). Helga? (Seisoo hetken ääneti; senjälkeen tyyneesti.) Isä, tule, nyt me lähdemme!
(Poistuu kiireesti samaa tietä, jota oli tullutkin. Erland menee
ajatuksiin vaipuneena jälestä).
(Näyttämö on vähän aikaa tyhjä, kuuluu piiskan läimäyksiä ja pyörien jyrinää, mutta ei naurua eikä puhetta. Vähän senjälkeen soutaa vene takaisin jokea pitkin. Sitten tulee Helga maantieltä pihalle Janne Österin seurassa.)
JANNE (viittaa joelle). Tuolla menevät Sörbyyläiset takaisin joen yli, ja tuolla (viittaa oikealle) — tuolla ajaa Erland Erlandsson Gudmundin kanssa vallesmannin luo! Nyt sinä näet, että kaikki ovat menneet matkoihinsa. Miksi tahdoit juuri minun palaamaan takaisin sinun kanssasi tänne?
HELGA. Minä näen tulleeni liian myöhään.
JANNE. Niin, ei tänäpäivänä vietetä häitä Ålvåkrassa. Ja koska ei tässä pelimannilla ole ansion toivoa, niin on parasta, että minä nyt menen todenteolla kotiin.
HELGA (miettii, epäröi ja sanoo viimein päättävästi). Janne menee sisään sanomaan Hildurille, että tänne on tullut vieras, joka tahtoo puhutella häntä.
JANNE. En minä ikinä usko, että hän tulee ulos puhumaan sinun kanssasi,
Helga.
HELGA. Te saatte kuitenkin koettaa, Janne! Ettekö te ymmärrä, että minulla on tärkeää asiaa, kun kerran minä tätä pyydän.
JANNE. No niin, eiväthän he sentään voi syödä häntä senvuoksi.
(Menee sisään.)
HELGA (huutaa hänen jälkeensä). Mutta älkää mainitko minun nimeäni, kuuletteko!
JANNE (joka silmänräpäyksen on ollut sisällä, palaa takaisin). Nyt hän tulee sinun luoksesi. — Ja nyt minä menen.
HELGA. Ei, viivy vielä hetki, Janne! Voi sattua, että täällä kuitenkin vielä tänään vietetään häitä.
(Janne menee ja istuutuu penkille näyttämön perälle.)
HILDUR (tulee nopeasti ilman kruunua. Hän on kalpea ja seisahtuu Helgan nähdessään). Suotorpan Helga! Mitä sinä minusta tahdot?
HELGA. Minulla olisi vähän puhumista Hildurille.
HILDUR (kiireisesti ja vilkkaasti.) Onko Gudmund lähettänyt sinut?
HELGA. Ei, minä tulen itsestäni.
HILDUR (kärsimättömästi). Mutta sano sitten, mitä tahdot! (Kun Helga katselee ympärilleen.) Meidän täytyy jäädä tähän. Koko talo on täynnä väkeä.
HELGA. Ennenkuin minä sanon asiani, tahtoisin minä tietää, pitääkö
Hildur Gudmundista.
HILDUR (ylpeästi). Minkävuoksi sinä sitten uskot minun aikoneen mennä naimisiin hänen kanssaan?
HELGA. Minä tarkoitin, että pitääkö Hildur hänestä vielä?
HILDUR. Minä en ole koskaan pitänyt hänestä niin paljon kuin tänään.
HELGA (vilkkaasti). Silloin täytyy Hildurin heti antaa jonkun rengeistä ratsastaa Erlandssonien jälkeen hakemaan heidät tänne takaisin. He eivät ole vielä ehtineet kauas.
HILDUR (yhä enemmän hämmästyneenä). Miksi? Mitä hyötyä siitä olisi, että hän tulisi takaisin?
HELGA. Senvuoksi, että Hildurin täytyy sanoa hänelle, että vaikka hän olisi tehnyt mitä tahansa, niin Hildur tahtoo olla hänelle uskollinen. Hildur on katunut ja tahtoo odottaa häntä, siksi kun hän pääsee vankeudesta.
HILDUR. Mutta miksi minä niin sanoisin?
HELGA (kiihkeästi). Senvuoksi, että teidän välinne tulisi taas ehjäksi.
HILDUR. Ei se enää milloinkaan tule ehjäksi. En minä tahdo mennä naimisiin miehen kanssa, joka on istunut linnassa.
HELGA. Eikö Hildur ole kuullut vanhaa satua miehestä, joka metsästysretkellä oli sattunut ampumaan toverinsa? Pari päivää senjälkeen piti hänen viettää häitä, mutta häätaloon tullessaan hän meni morsiamensa luo ja sanoi hänelle: "Nyt ei tule häistä mitään, sillä minä en tahdo tehdä sinua onnettomaksi". Mutta morsian otti häntä kädestä ja vei hänet saliin, missä koko hääväki oli koolla, ja puhui heille mitä sulhanen äsken oli sanonut, ja lopuksi hän sanoi: "Minä tahdon, että meidät heti vihitään, sillä minä rakastan sinua, vaikka sinulle olisikin käynyt onnettomasti. Ja kohdatkoon sinua mikä tahansa, niin minä tahdon ottaa kohtaloosi osaa." (Hän pyyhkäsee otsaansa ja katsahtaa kauniisti Hilduriin.) Eikö Hildur voisi sanoa samoin kuin se morsian?
HILDUR. Se, joka noin voi sanoa, oli enemmän kuin ihminen!
HELGA. Onko tuo Hildurin viimeinen sana?
HILDUR (ylenkatseellisesti). Se, mitä Helga kertoi, tapahtuu vain romaanikirjoissa.
HELGA (näyttää siltä kuin hän tahtoisi hyökätä Hildurin päälle, mutta tyynnyttää itsensä). Jos minä en olisi tiennyt häntä syyttömäksi, niin minä en olisi tullut pyytämään Hilduria kutsumaan Gudmundia takaisin.
HILDUR (astuu hyvin jännittyneenä askeleen Helgaa kohti). Tiedätkö sinä sen, vai luuletko sitä vain?
HELGA (katsoo tiukasti häneen). Jollen minä sitä tietäisi, niin en seisoisi täällä.
HILDUR (katsoen vielä kerran tutkivasti Helgaan). Niin, jos se on totta, niin —
HELGA (kiireesti Janne Österille). Janne, juokse sanomaan rengille, että hän ratsastaa Gudmundin jälkeen! Sano, että Hildur pyytää!
(Janne menee vasemmalle.)
HILDUR (istuutuu penkille). Kerro minulle kaikki!
HELGA. Minä olin tänä aamuna Närlundassa, ja kun Gudmund oli lähtenyt tänne, kertoi emäntä minulle mitä Gudmund oli tehnyt, ja että hän aikoi kertoa Hildurille kaikki ja sitten mennä vallesmannin luo.
HILDUR (liikuttaa levottomasti jalkaa). Ei sinun tarvitse niin juurtajaksain kertoa.
HELGA. Minä en tahtonut aluksi uskoa sitä. Silloin hän näytti minulle sen kääntöveitsen, josta yksi terä oli katkennut —
HILDUR (keskeyttää). Entä sitten?
HELGA. Kas, tiesinhän minä heti, että Gudmund ei voisi lyödä kuoliaaksi ihmistä, ei juovuspäissään eikä selvänä. Mutta kun sain nähdä veitsen, olin varma asiastani. Minä sanoin hyvästi emännälle niin pian kuin mahdollista, lainasin hevosen ja rattaat torpparin Jannelta ja ajoin tänne niin joutuun kuin hevonen pääsi.
HILDUR. Mistä sinä olit niin varma?
HELGA. Siitä minä olin varma, että se veitsenterä, joka oli löydetty tuon työmiehen päästä, ei ollut Gudmundin veitsestä, sillä siitä oli vain yksi terä poissa, ja sen minä olin katkaissut kerran kun olin saanut veitsen lainaksi päreitä vuollakseni.
HILDUR (nousee). Voitko vannoa sen todeksi?
HELGA. Sen voin kyllä. Minä sain sen veitsen lainaksi samana iltana jolloin Hildur ensi kertaa kävi Närlundassa. Minä taitoin veitsen teidän tullessanne, sillä minulla oli niin kiire keittää uutta kahvia. Minä pelkäsin Gudmundin suuttuvan minuun, senvuoksi en koskaan tullut kertoneeksi, että olin taittanut terän. Eikä hän itse ole tainnut sitä huomata. — — Niin, semmoinen oli se murha, jonka hän luuli tehneensä.
HILDUR. Jonka hän luuli tehneensä — — Mutta kuinka saattoi kuvitellakaan, ettei hänelle ollut sen selvempänä oma asiansa? Se hänen luulottelunsa on särkenyt meidän onnemme.
HELGA. Ei toki, ei vielä ole niin pahasti käynyt. Vielä teidän valinne tulevat hyviksi. Kun hän nyt tulee, niin Hildur vain sanoo katuneensa, että antoi hänen matkustaa, ja tahtovansa olla hänelle uskollinen hänen teostaan huolimatta.
HILDUR (ei vielä oikein ymmärrä). Enkö minä saa sanoa tietäväni, että hän on viaton?
HELGA. Hildur ei ymmärrä häntä. Kyllä Gudmund pian saa tietää, ettei hän ole murhaaja, mutta minä tahtoisin, että Hildur sitä ennen kutsuisi niinkuin itsestään hänet takaisin.
HILDUR. Etkö sinä virkkanut emännälle mitään veitsestä?
HELGA. En, sillä mielestäni oli paras odottaa. Minusta tuntui, että minun ensiksi piti tulla tänne. Luulin ehtiväni ajoissa, mutta he olivat jo lähteneet vallesmannin luo. Ja silloin minä ajattelin, että oli parempi jäädä tänne ja puhua siitä ensin Hildurille.
HILDUR. Mitä sinä sillä tarkoitit?
HELGA. Eikö Hildur ymmärrä, että minä tahdoin, että te taas tulisitte ystäviksi? Teettehän, Hildur, niinkuin minä olen sanonut? Muuten ei Gudmund milloinkaan anna anteeksi, että Hildur rikkoi hänen kanssaan välit heti kun onnettomuus kohtasi häntä.
HILDUR (Helgan sanat tekevät yhä valtavamman vaikutuksen häneen.)
En mitenkään minä voi ymmärtää, että sinä tahdot auttaa minua, Helga!
(Hetkisen vaiti oltuaan.) Et suinkaan sinä tiedä, että juuri minun
tahdostani sinut pantiin pois Närlundasta?
HELGA. Kyllähän minä tiedän, ettei Närlundan isäntäväki tahtonut minua muuttamaan.
HILDUR (melkein nöyrästi). Minä en ole vielä koskaan tavannut sinun laistasi ihmistä.
HELGA. Älkää ihmetelkö, Hildur, että minä toivoisin Gudmundin tulevan onnelliseksi. Häntä minä kiitän siitä etten minä makaa Suursuon pohjalla. (Kuuluu rattaiden jyrinää ja piiskanlyöntiä.) Nyt he tulevat! Ymmärtäähän Hildur, ettei Hildur ole tietävinäänkään minun käyneen täällä puhumassa?
JANNE (nopeasti vasemmalta). Nyt ajavat Erlandssonit pihalle!
HELGA (Hildurille nopeasti). Hyvästi Hildur! Koettakaa lepyttää hänet taas!
HILDUR (ovelta). Kiitos, Helga! Minä en unhoita tätä hetkeä.
(Katoaa.)
GUDMUND (tulee samassa talon takaa, huomaa Helgan, pysähtyy ja kiiruhtaa sitten häntä kohti). Kas Helga, Helga! Ei, älä mene! Mitenkä sinä olet tullut tänne? Oi, rakkaani, miten iloiseksi tulin sinut nähdessäni!
HELGA. Hildur juoksi juuri sisään Gudmundia vastaan.
GUDMUND. Ei, älä mene, Helga! (Hengittää syvään, pyyhkäisee otsaansa.) Enhän minä sitä tiennyt ennenkuin juuri nyt. Mutta kun minä näin sinut täällä, niin sanoi sydämeni, että sinua minä rakastan. Koko sinun meillä-oloaikasi minä olin sidottu Hilduriin. Mutta sinusta minä pidän. Nyt vasta, kun olen vapaa, minä sen ymmärrän.
(Hän aikoo syleillä Helgaa, mutta tämä väistyy.)
HELGA. Ei Gudmund ole vapaa.
GUDMUND. Kyllä minä olen vapaa. Jos sinä vain huolit minusta, Helga.
HELGA (yhä väistyen). Gudmund on nyt pahastunut Hilduriin. Siinä koko asia.
GUDMUND. Minä luulen isän ja äidin toivovan mieluummin sinua miniäkseen kuin Hilduria.
HELGA (kiivaasti.) Mitä he nyt huolisivat minunlaisestani miniästä! Olenhan minä vain köyhä torpantyttö. Ja tietäväthän he minusta vielä pahempaakin.
GUDMUND (kiihkeästi pyytäen). Sano vain minulle, huolitko minusta?
HELGA. En minä ole ikinä tahtonut mennä naimisiin sinun kanssasi.
GUDMUND. Ehkä sinäkin pelkäät minua samoinkuin Hildur?
HELGA. Ei, ei suinkaan senvuoksi.
GUDMUND (uhaten). Pidätkö sinä sitten jostakin toisesta?
HELGA (väistellen). Hildur tulee!
GUDMUND. Pidätkö Per Mårtensonista?
HELGA (aivan perältä). Niin, hänestä minä pidän.
GUDMUND (kääntyy hänestä julmistuneen näköisenä). No, mene sitten! Nyt meidän tiemme erosivat.
(Helga kiirehtii pois, Gudmund luhistuu pöydän viereen penkille.)
HILDUR (tulee talosta. Hänen ryhtinsä on melkein nöyrä ja äänensä sävyisä). Sinä olit hyvä, kun tulit, Gudmund.
GUDMUND. Onko totta, että sinä olet pyytänyt minua tulemaan takaisin,
Hildur?
HILDUR. On, Gudmund, minusta tuntui, että minulla oli sinulle vielä puhumista.
GUDMUND (lyhyesti). Minä luulin, ettei meillä olisi toisillemme enää mitään sanottavaa.
HILDUR (yhä enemmän hämillään). Minä olin hyvin — Niin, kyllä minä olin liian kova sinulle.
GUDMUND. Ja, me yllätimme sinut niin äkkiä.
HILDUR (kuten äsken). Minun olisi pitänyt ensin miettiä. Me voisimme — olisihan minun —
GUDMUND (tyynen ystävällisesti). On kai parasta nyt antaa olla niinkuin on, Hildur. Ei siitä kannata enää puhua. Mutta olit hyvä kun pyysit minua takaisin.
HILDUR (liikutettuna, painaa kädet kasvoilleen, mutta kohottaa taas päänsä). Ei, en minä voi tätä kestää!
GUDMUND (yhtä tyynesti). Älä enää sitä ajattele, Hildur!
HILDUR (taistelee itkua voittaakseen ja puhuu kiirehtien). Minä en tahdo, että sinä uskot minua paremmaksi kuin olen. Tänne tuli eräs kertomaan minulle, että sinä olit syytön ja hän kehoitti minua kutsumaan heti sinut takaisin ja sovittamaan kaikki hyväksi. Enkä minä saisi sanoa tietäväni sinun olevan syyttömän, sillä silloin sinä et pitäisi niin suurena sitä, että minä lähetin sinua hakemaan. — Nyt minä toivon, että olisin tehnyt sen omasta alotteestani; mutta sitä en tehnyt. Heti kun sinä olit lähtenyt aloin minä toivoa, että me olisimme jälleen tulleet ystäviksi. Mutta käyköön miten tahansa, niin minä sanon sinulle että olen iloinen siitä, että sinä olet viaton.
GUDMUND (lähestyen). Kuka sinulle antoi sen neuvon?
HILDUR. Sitä minä en saa sanoa.
GUDMUND. Minä ihmettelen vain mistä sinä jo sait sen tiedon. Sillä tiellä me juuri tapasimme siltavoudin, joka kertoi, että murhaaja oli saatu kiinni.
HILDUR. Minä ymmärrän, ettet sinä, Gudmund, koskaan voi unohtaa minkälainen minä olin äsken.
GUDMUND. Kyllä, minä voin anteeksi sinulle antaa. Mutta unhoittamaan tätä päivää minä en kykene. — Mutta kuka kävi täällä sinulle sanomassa että tekisit tämän saadaksesi välimme korjatuksi. (Hypähtää ylös.) Oi, nyt minä tiedän! Se oli Helga! (Kiihkeästi.) Helga se oli! Sano, oliko se Helga?
HILDUR. Kyllä se oli Helga.
GUDMUND. Hän tuli tänne sovittamaan meitä!
HILDUR. Niin tuli.
GUDMUND. Oi, Jumala siunatkoon sinua, Hildur, senvuoksi, ettet sinä voi valehdella. Uskotko sinä tuon suotorpan tytön, joka kiirehtäen tuli tänne tätä sinulle opettamaan, uskotko sinä hänen pitävän minusta?
HILDUR. Kyllä, sitä olen aina uskonut.
GUDMUND (innostuen). Sinäkin sen uskot, sinä Hildur! Mutta ethän sinä usko, että tämän hänen viimeisen tekonsa jälkeen, kun hän tahtoi antaa onnen minulle, ajattelematta itseään, ethän sinä usko, että minä tämän jälkeen voin pitää kenestäkään muusta kuin hänestä?
HILDUR. Mitä sinä tarkoitat, Gudmund?
GUDMUND. Sinun ei olisi pitänyt kertoa minulle, Hildur, että hän on tullut tänään sinun luoksesi puhumaan minun puolestani! Nyt minä tunnen hänet. Nyt minä tiedän mistä löydän tosionneni. (Hän astuu aivan Hildurin luo.) Nyt minä sanon sinulle hyvästi. Ymmärräthän sinä, etten minä voi viipyä täällä kauempaa. Hän ei saa tämän jälkeen odottaa minua silmänräpäystäkään.
(Kiirehtii siihen suuntaan, minne Helga meni.
Lautamies, Anna ja Erland kuistin portailla.)
LAUTAMIES. Mutta olethan sinä yksin, Hildur? Missä on Gudmund?
HILDUR (ylpeästi). Gudmund on mennyt etsimään sitä vaimoa, joka sopii hänelle, isä. Nyt te pääsitte saamasta häntä vävyksenne.
LAUTAMIES. Se on oikein, Hildur! Rohkaise mielesi! Olenhan aina sanonut, että sinä olit liian hyvä hänelle!
HILDUR (purskahtaa itkuun. Erlandille). Ei, minä en ole liian hyvä niinkuin isä sanoo. Sano hänelle, isä Erland, että minä alan ymmärtää — — Minä alan ymmärtää —
(Hän keskeytyy itkien ja nojautuu äitiinsä.)
(Gudmund ja Helga tulevat hitaasti kävellen tietä kiviaidan takaa. Gudmund pitää käsivartta Helgan vyötäisen ympärillä ja puhelee hänelle kiihkeästi. Helga astuu pää kumarassa ja kuuntelee. He eivät katso lautamiehen puutarhaan. He ovat melkein ehtineet ohi, kun Erland huomaa heidät ja huudahtaa.)
ERLAND. Gudmund!
GUDMUND (pysähtyy ja kääntää onnesta säteilevät kasvonsa isää kohti).
Niin, mitä sanotte tästä, isä?