Surutar

XII.

Vanha Meyhöfer oli huumaantunut onnestaan. Rikkaan Douglasin lupaus yhtyä yritykseen oli lennättänyt hänen toiveensa pyörryttävän korkealle. Korvat, jotka tähän asti olivat olleet lukossa hänelle, alkoivat halukkaasti kuunnella hänen selityksiänsä, ja ravintoloissa, joissa häntä tähän asti oli kohdeltu puoleksi pilkallisesti, puoleksi säälien, pidettiin häntä nyt suurena miehenä.

— Puolet omaisuuttansa hän sijoittaa yritykseen, kertoi Meyhöfer. Olemme jo ryhtyneet keskusteluihin berliiniläisen Borsigin kanssa, joka meille hankkii tarvittavat koneet; Oldenburgista saamme teknillisen johtajan, ja joka päivä tulee kysymyksiä, minkä panemme turvemiljoonan hinnaksi.

Seurauksena oli, että ihmiset kehoittivat häntä laskemaan osakkeita liikkeeseen. Ja kun hänen ympärillänsä tunkeiltiin pyytäen, että hän kullekin varaisi niin ja niin monta osaketta, pullisti hän ylpeänä rintaansa ja arveli, että osakkeet epäilemättä jäisivät perustajien käsiin.

Kotona Meyhöfer valmisteli suunnitelmia uuden toiminimen tehdasmerkiksi, ja kaikissa hänen taskuissaan helisi lainattua rahaa.

Neljä viikkoa oli kulunut juhannuksesta, kun Helenenthalista tuli kaksi kutsukorttia, toinen herra Meyhöfer nuoremmalle ja toinen neitosille.

"Puutarhajuhlaan", oli korttiin kirjoitettu.

— Ahaa, nyt ruvetaan meitä jo mielistelemään! tuumi vanha Meyhöfer.
Rotat ovat haistaneet rasvan.

Paul meni heinäsuovan taakse ja vähintäin tunnin ajan tutki siellä kirjain kirjaimelta korttiaan, joka oli Elisabetin käsialaa.

Sitten hän meni päätykamariinsa ja asettui peilin eteen. Hän näki, että parta oli kasvanut hyvin; ainoastaan poskilla oli muutamia harvoja paikkoja.

— Mukiin menee, ajatteli hän hetkellisen turhamaisuuden valtaamana, mutta hymyillessään hän näki nuo syvät, synkät kurtut, jotka ulottuivat silmistä nenän ohitse suupieliin asti.

— Kurtut tekevät kasvot mieltäkiinnittäviksi, lohdutteli hän itseänsä.

Siitä hetkestä alkaen hän mietti herkeämättä, mitä osaa hänen oli juhlassa näytteleminen. Hän harjoitteli peilin edessä tekemään säännöllisen kumarruksen, tarkasti joka aamu juhlavaatteensa ja koetti parannella kuluneita paikkoja takissa hankaamalla niihin mustaa väriä.

Kutsu oli aikaansaanut täydellisen mullistuksen hänen mielessään. Se oli hänelle tervehdys ilon luvatusta maasta, jonka hän oli nähnyt ainoastaan etäältä niinkuin Mooses muinoin. Ja hän oli kaksikymmentä vuotta vanha.

Juhlapäivä tuli.

Sisaret olivat pukeutuneet valkoisiin hameihinsa ja pistäneet tummat ruusut hiuksiinsa. He hyppivät peilin edessä ja kysyivät: Olenko kaunis? Ja vaikka he myöntävästi vastasivatkin, niin heillä tuskin oli aavistustakaan, kuinka kauniit he todella olivat. Äiti istui nurkassa ja katseli hymyillen heitä.

Paul juoksi edestakaisin mieli tuskaisena ja ihmetteli, että niin iloinen tapaus saattoi herättää niin suurta levottomuutta. Hän oli viime hetkellä opetellut kaikellaisia kauniita puhetapoja, joita hän aikoi käyttää juhlassa. Ne koskivat ihmisonnea, turveviljelystä ja Heinen "Laulujen kirjaa". Hän kyllä oli näyttävä, että hän osasi olla miellyttävä hienossa naisseurassakin.

Nuoret ajoivat juhlaan avonaisissa vaunuissa, jotka olivat jäännöksiä entisestä komeudesta. Kotiin heidän piti palata jalkaisin.

Taloon tultaessa Paul näki puiden takana vilisevän kirjavia pukuja ja kuuli iloisia tytönääniä. Tämä enensi hänen mielialansa apeutta.

Herra Douglas otti heidät vastaan verannalla iloisesti nauraen. Hän nipisteli siskoja poskiin, taputti Paulia olkapäälle ja sanoi:

— No, nuori ritari, tänään kai ansaitsette itsellenne kannukset.

Paul pyöritti lakkia kädessään ja puhkesi typerään nauruun, joka suututti häntä itseänsä.

— Ja nyt naisten luo! Allons! huusi herra Douglas tarjoten käsivartensa sisarille, ja Paul sai yksin laputtaa perässä.

Naurun hihitys kävi yhä selvemmäksi ja selvemmäksi — iloisia miehenääniäkin kuului joukosta — ja Paulista tuntui, kuin kulkisi hän mestattavaksi. Hänen silmäinsä eteen laskeutui ikäänkuin sumuverho, ja vain hämärästi hän eroitti tuon kirjavan elämän nurmikolla. Puhetta turveviljelyksestä, joka johtui hänen mieleensä, ei hän voinut tässä käyttää.

Sitten hän näki Elisabetin kasvojen sukeltavan esiin sumusta… Hänellä oli rintaneula, jossa oli sinisiä jalokiviä, ja hän hymyili ystävällisesti; mutta sittenkin tuntui tyttö hänestä vieraammalta kuin milloinkaan.

— Herra Paul Meyhöfer, lapsuuteni ystävä, esitteli hän ja johdatti
Paulia kädestä ympäri koko piirin.

Paul kumarteli kaikille tahoille ja epämääräisesti tunsi näyttävänsä hyvin naurettavalta.

— Kas vaan, tuossahan on itse herra Mallikelpoinenkin! kuului Leo serkun hilpeä ääni, ja naiset nauraa sihistivät.

Sitten häntä pyydettiin istumaan ja hänelle tarjottiin kahvia.

— Äiti on mennyt hieman lepäämään, kuiskasi Elisabet; hän ei ole oikein terve tänään.

— Eikö? sanoi Paul ja hymyili typerästi.

Leo serkku oli koonnut ympärillensä joukon nuoria neitosia ja kertoi heille hullunkurisia kaskuja. Tytöt olivat naurusta läkähtyä.

— Jospa osaisi kertoa tuolla tavalla! ajatteli Paul, ja kun hän ei keksinyt parempaa, niin hän söi leivoksen toisensa jälkeen.

Pari nuorta herraa oli heti ottanut hoimiinsa sisaret, jotka katsoivat rohkeasti heitä silmiin eivätkä suinkaan jättäneet heitä vastausta vaille. Sisaret näyttivät Paulista heti korkeamman maailman olennoilta.

— Nyt ryhtykäämme erääseen hupaiseen leikkiin, sanoi Leo serkku lyöden jalkansa ristiin ja heittäytyen huolettomana taaksepäin tuolillaan. Leikin nimi on "rukkasten saanti". Naiset menevät yksitellen kävelemään ja herrat samoin. Herra kysyy vastaan tulevalta naiselta: "Est ce que vous m'aimez?" (rakastatteko minua?) ja nainen vastaa joko: "Je vous adore" (rakastan teitä) — ja heistä tulee pari — tai antaa vaiti ollen rukkaset. Se, jolle on annettu useimmat rukkaset, saa pitää koko illan tupsumyssyä päässään. Naiset pitivät leikkiä erittäin hupaisena, ja kaikki nousivat kohta aloittaaksensa. Paulkin kohosi seisomaan, vaikka hän mieluummin olisi pysynytkin syrjässä.

Kuinkahan nuo vieraskieliset sanat kuuluivat?, tuumi hän itsekseen; hän olisi mielellään tiedustellut joltakin herralta, mutta ei kehdannut paljastaa tietämättömyyttänsä ja siten tuottaa sisarillekin häpeää. Elisabetilta hän mieluimmin olisi kysynyt, mutta tämä oli jo mennyt pois toisten tyttöjen kanssa.

Alakuloisena hän hiipi toisten perässä; mutta nähdessään etumaisen naisen tulevan, hän joutui niin hämilleen, että äkkiä vetäytyi polulta syrjään ja piiloittihe tiheimpään pensaikkoon.

Paikka, johon hän joutui, oli palanen viljelemätöntä luontoa. Nokkoset ja sananjalat kohosivat hoikkarunkoisina, ja kummallisen näköiset tyräkkikasvit taistelivat ylivallasta leveälehtisten takkiaisten kanssa. Sinne hän lyykistyi istumaan, nojasi kyynärpäät polvia vasten ja mietti.

Tuollaistako siis on se, jota ihmiset sanovat huvittelemiseksi? Olihan hyvä tietää se, mutta häntä ei se miellyttänyt. Kotona oli kuitenkin parempi — ja kukapa sitä paitsi voi tietää, ehtivätkö tytöt saada kaikki peratuksi?… läjättiinkö turpeet liian märkinä?… Kotona oli niin paljon tekemistä, ja hän juoksenteli huvittelemassa ja yhtyi narrimaisiin leikkeihin… Jollei Elisabetia olisi ollut… mutta mitäpä tyttö oikeastaan oli hänelle?… Hän hymyili hänelle samalla lailla kuin kaikille muillekin. Ja kuinka rohkeasti Leo serkku häntä ja muita tyttöjä imarteli… Oi, kuinka maailma on katala ja kuinka petollisia ovat kaikki, kaikki!

Hän kuuli huudettavan nimeänsä, mutta hän ryömi sitä syvemmälle piiloonsa. Täällä hän ainakin oli pilkalta suojassa. — Ilma tuntui hiottavalta, ja unisesti surisevat mettiäiset pysyttelivät maassa; näytti olevan ukkonen tulossa.

— Saman tekevä minusta, ajatteli Paul. Minulla ei ole mitään menetettävänä, ja — talviruiskin on jo katon alla.

Puutarhassa oli melu tauonnut — etäältä vain kuului lasilautasten ja teelusikkain kilinää, johon välisti sekoittui hiljaista naurun kaikua.

Paul saattoi tuskin hengittää. Mitä kauemmin hän oli piilossaan, sitä masentuneemmaksi kävi hänen mielensä — lopulta hänestä tuntui, kuin hän olisi koulupoika, joka oli kurituksen pelosta mennyt opettajaansa pakoon. Rikkaruohon haju kävi äikeämmäksi, ja kosteasta maasta nousi tukehuttavaa höyryä. Teräksensinisiä pilviä vyöryi taivaalle, ja kauempaa kuului jo ukkosen jyrinää.

— Tämä se nyt on huvia, ajatteli Paul.

Oksat alkoivat suhista. Raskaita vesipisaroita putoili lehdille.
Silloin Paul, arkana kuin pahantekijä, ryömi esiin piilostansa.
Verannalta tervehdittiin häntä remuavalla naurulla.

— Tuolta tulee Aujust! [Klovnin nimi. Suom. muist.] virkkoi eräs herroista, joka oli käynyt Berliinissä ja nähnyt siellä sirkuksen.

— Arvoisa herrasväki! huusi Leo ja hyppäsi tuolille seisomaan: Tämä herra Mallikelpoinen, jota myös Paul Meyhöferiksi nimitetään, on anteeksiantamattomalla tavalla vetäytynyt pois seuran tuomiovallan alaisuudesta. Kun hän kaukosilmällään huomasi, että useimmat rukkaset lahjoitettaisiin hänelle, niin on hän halveksittavalla pelkurimaisuudella…

— En tiedä, miksi teette minut huonommaksi kuin olen, sanoi Paul loukattuna, sillä hän piti kaikkea täytenä totena.

Uusi, hirveä naurun remahdus tuli vastaukseksi.

— Ehdotan siis, että hänelle rangaistukseksi määrätään tupsumyssy.
Tahdotaanko muodostaa tuomioistuin?

— Mitä se hyödyttäisi? Otan myssyn ilmankin, vastasi Paul ärtyneenä.

Hänen tarvitsi nyt vain avata suunsa, herättääksensä iloa. Juhlallisesti hän kruunattiin yömyssyllä. — Mahdan näyttää hullunkuriselta, ajatteli hän, sillä kaikki nauroivat kovasti — kaikki paitsi kaksoissisaret, jotka häpeästä punehtuneina katselivat helmoihinsa, ja Elisabet, joka katseli Pauliin hämillään ikäänkuin anteeksi pyytäen.

— Aujust! äännähti jälleen joku herroista. Samassa alkoi ukkonen käydä. Kaikki pakenivat sisään. Nuoret naiset kalpenivat, useimmat olivat peloissaan, ja yksi meni tainnoksiin.

Leo esitti, että istuttaisiin piiriin ja jokainen kertoisi jutun; se, jolla ei ollut mitään kerrottavaa, saisi antaa pantin. Ehdotus hyväksyttiin. Arpa määräsi vuoron, ja eräs herroista teki alun kertomalla hyvin hauskan ylioppilashistorian, jossa kertoja itse oli ollut muassa. Sitten seurasi pari nuorta tyttöä, jotka mieluummin antoivat pantin, ja sitten huudettiin Paulin nimi. Herrat rykivät pilkallisesti, ja tytöt nyhjivät toisiansa kyynärpäillä. Silloin valtasi hänet närkästys, ja vetäen otsansa ryppyihin hän alkoi umpimähkään:

— Oli kerran eräs, joka oli niin hullunnäköinen, että tarvitsi ainoastaan nähdä hänet saadaksensa nauraa tarpeeksensa. Mutta hän itse ei ymmärtänyt sitä, sillä hän ei ollut vielä koskaan elämässänsä nauranut…

Piirissä syntyi haudan hiljaisuus. Hymy katosi kasvoilta, ja siellä täällä katse painui maahan.

— Jatka! sanoi Elisabet ja nyökkäsi kehoittavaisesti päätään.

Mutta Paul häpesi sitä, että hän oli uskaltanut paljastaa sisimmän itsensä näille vieraille ihmisille.

— Minä en tiedä enempää, sanoi hän ja nousi seisomaan.

Tällä kertaa ei kukaan nauranut, ja hetken aikaa vallitsi äänettömyys; sitten tuli se tyttö, joka oli valittu panttienkokoojaksi, hänen luoksensa ja sanoi kohteliaasti niiaten:

— Teidän täytyy antaa pantti.

— Mielelläni! vastasi Paul ja irroitti kellonsa vitjoista.

— Ikävä ihminen! kuuli hän jonkun nuorista herroista kuiskaavan naapurilleen.

Sitten tuli Leon vuoro, ja hän lasketti erinomaisen hauskan kaskun, mutta ilo ei enää oikein ilolle tuntunut.

Sade ropsi ikkunoita, mustat pilven varjot pimittivät huoneen… Oli kuin harmaja hengetär olisi liidellyt ilmassa ja tummalla hunnullaan hipaissut nuoria, nauravia kasvoja, niin että ne saivat totisen ja vanhan ilmeen…

Vasta kun Elisabet avasi pianon ja alkoi soittaa hilpeätä tanssisäveltä, heräsi jähmettynyt ilo uudelleen. Paul seisoi nurkassa ja katseli pyörinää. Hän sai olla aivan rauhassa, ainoastaan silloin tällöin sattui häneen arka katse.

Kaksoiset riehuivat tanssilattialla — heidän kiharansa hulmusivat ja silmänsä hehkuivat tulta.

— Riehukoot nyt vaan, ajatteli Paul. Ajoissa kyllä he saavat palata takaisin surkeuteen.

Hän ei ollenkaan ajatellut, että surkeus oli heille kokonaan vierasta. Kun Elisabet vapautettiin soittajan toimesta, tuli hän Paulin luo ja sanoi:

— Sinun on varmaan hyvin ikävä?

— Ei ollenkaan, vastasi hän. Tämä kaikkihan on minulle uutta.

— Ole iloinen! pyysi tyttö. Elämmehän vain yhden kerran!

Samassa tuli Leo, joka kietoi kätensä tytön vyötäisille ja pyöri pois.

— Hän on kuitenkin vieras minulle! ajatteli Paul. Kun Elisabet seuraavan kerran kulki hänen ohitsensa, kuiskasi hän salaperäisesti:

— Mene tuohon viereiseen huoneeseen! Minulla on sinulle puhumista.

— Mitä hänellä on minulle puhumista? ajatteli Paul, mutta teki niinkuin käsketty oli.

Hän odotteli, puoleksi uudinten verhossa, mutta tyttöä ei kuulunut. Hetkestä hetkeen lisääntyi hänen katkeruutensa. Hän muisti kauniit puheensa turveviljelyksestä ja Heinen runoista, ja hän kohautti ivallisesti olkapäitään omalle tyhmyydellensä. Tämän iltapäivän kuluessa hän tunsi tulleensa vuosia vanhemmaksi.

Ja äkkiä johtui hänen mieleensä kysymys: Mitä minä etsin täältä? Mitä minulla on tekemistä noiden iloisten ihmisten parissa, jotka nauravat ja koettavat miellyttää toisiansa ja mitään ajattelematta antavat päivien kulua. Narri, raukka minä olin uskoessani, että minullakin oli oikeus iloita ja olla niinkuin toisetkin.

Lattia poltti hänen jalkainsa alla. Hänestä tuntui synnin tekemiseltä viipyä hetkeäkään enää tässä paikassa. Hän hiipi kuistille, missä hänen lakkinsa oli.

— Sanokaa sisarilleni, virkkoi hän palvelustytölle, että minä menin kotiin hankkimaan heille vaunuja.

Hän hengitti kuin vapautettuna ulko-oven mennessä lukkoon.

Rajuilma oli tauonnut; vienoa jälkisadetta vihmoi alas taivaalta, tuuli humisi vilvoittaen tasangolla, ja taivaan rannalla, missä iltarusko oli katoamaisillansa, välkkyilivät etääntyvän ukkosen leimaukset tulipunaisista pilvistä.

Ikäänkun takaa-ajettuna hän riensi sateen liottamalla tiellä metsää kohden, joka pian sulki hänet humisevaan, rauhaisaan syliinsä. Kostea sammal tuoksui, ja kuusten neulasissa kiilsi vesipisaroita.

Tullessaan aukealle ja nähdessään kotinsa hän levitti kätensä ja huusi tuulen huminaan:

— Tuolla on minun paikkani, tuonne minä kuulun! Ja kelvoton olen, jos vielä kerrankin etsin iloa vieraalta maalta. Minä vannon jättäväni kaiken turhanaikaisuuden ja kaikki mielettömät harrastukset. Nyt tiedän, mikä olen; ja mikä minulle ei sovi, sen hautaan unhotukseen. Amen!

Niin hän otti jäähyväiset nuoruudeltansa ja nuoruutensa unelmilta.

XIII.

Aamulla herätessänsä hän näki äitinsä istuvan vuoteen vieressä.

— Sinä jo ylhäällä? sanoi hän kummastuneena.

— En ole voinut nukkua, vastasi äiti hiljaisella äänellänsä, joka aina kuului siltä, kuin pyytäisi hän anteeksi sitä, mitä sanoi.

— Miksi et? kysyi Paul.

Äiti ei vastannut, vaan silitteli hänen tukkaansa ja hymyili surullisesti. Silloin Paul huomasi, että kaksoiset olivat kielitelleet ja että mielipaha hänen tähtensä oli vienyt äidiltä unen.

— Se ei ollut niin vaarallista, äiti hyvä! sanoi hän lohdutellen. He huvittelivat vähän minun kustannuksellani — siinä kaikki.

— Elisabetkin? kysyi äiti ja katseli häneen suurin, tuskaisin silmin.

— Ei, ei hän — mutta…

Paul vaikeni ja kääntyi seinään päin.

— Mutta? kysyi äiti.

— En tiedä, mutta jokin "mutta" siinä on, vastasi Paul.

— Sinä ehkä teet vääryyttä hänelle, sanoi äiti; katso, mitä hän lähetti sinulle tyttöjen mukana.

Äiti veti esiin pitkulaisen esineen, joka oli huolellisesti kiedottu silkkipaperiin. Se oli huilu, joka oli tehty eebenholtsista ja jonka läpät olivat hopeata. Paul punehtui häpeästä ja ilosta, ja kun hän hetken oli katsellut soittokonetta, sanoi hän:

— Mitä sillä nyt teen?

— Opettelet soittamaan, vastasi äiti, ja äänessä oli pieni ylpeyden vivahdus.

— Se on liian myöhäistä, vastasi Paul surullisesti päätänsä ravistaen; minulla on nyt paljon muuta ajateltavaa.

Hänestä tuntui, kuin olisi häntä pakoitettu repimään haudasta jotakin kuollutta. —

— No, sinä kuulut häväisseen itsesi eilen oikein kelpo lailla, sanoi isä suuruspöydässä.

Paul hymyili itseksensä, ja isä murisi jotakin kunniantunnon puutteesta. — Kaksoisten silmät olivat suuret, haaveksivat, ja kun he katsoivat toisiinsa, levisi autuuden loiste heidän kasvoilleen. He ainakin olivat onnelliset. — — —

Viikot kuluivat.

Viljat saatiin vahingoittumattomina korjuuseen Paulin väsymättömän huolenpidon kautta. Tuli hyvä vuosi, parempi kuin pitkiin aikoihin. Isä jo laski, kuinka saalista voisi paraiten käyttää hänen turvekeinotteluihinsa.

Hän rehenteli entiseen tapaansa, ja mitä vähemmän herra Douglas antoi itsestään kuulumisia, sitä enemmän Meyhöfer kapakoissa lörpötteli naapurusten yhtiöstä. Kun hän kerran oli ryhtynyt huijaukseen, oli hänen pakko kulkea valheesta valheeseen ja aina yhä suurempaan. Herra Douglas lopulta toden teolla suuttui siihen vallattomuuteen, jota hänen niinellänsä harjoitettiin.

Eräänä aamupäivänä elokuun lopulla näki Paul, joka oli työssä Mikael rengin kanssa pihassa, kookasvartaloisen naapurin suuntaavan kulkunsa peltojen poikki suoraan taloa kohden.

Paul pelästyi, sillä tämä vieraissakäynti ei saattanut tietää hyvää. Douglas tervehti häntä ystävällisesti, mutta hänen jääharmaiden, tuuheiden kulmakarvainsa alta leimusi tuhoa ennustavia salamoita.

— Onko isänne kotona? kysyi hän ärtyneellä äänellä.

— Hän on asuintuvassa, vastasi Paul levottomana; jos suvaitsette, niin näytän teille tien.

Nähdessään odottamattoman vieraan hypähti vanha Meyhöfer hieman hämillään tuoliltansa, mutta pian hän tointui ja lausui suurisuisella tavallaan:

— Olipa hyvä, että tulitte, herra… Minulla on paljon tärkeätä puhuttavaa teille.

— Niin minullakin teille! vastasi Douglas ja asettui jykevänä seisomaan aivan Meyhöferin eteen. Mikä teidät on saanut, rakas ystävä, niin väärin käyttämään minun nimeäni?

— Minä teidän nimeänne, herra?… Kuinka te uskallatte?… Mene ulos
Paul!

— Olkoon hän sisällä vaan, sanoi Douglas.

— Mutta hänen täytyy mennä ulos! kirkaisi vanhus. Enkö enää ole herra talossani, kuuletteko?

Paul lähti huoneesta. Kuistilla hän tapasi äidin, joka kädet ristissä ja tuijottavin silmin katseli oveen päin. Nähdessään Paulin hän puhkesi kyyneliin ja väänteli käsiänsä.

— Hän riistää meiltä ainoan ystävän, joka meillä on maan päällä, nyyhkytti äiti ja vaipui pojan syliin vavahtaen joka kerta, kun miesten vihaiset äänet selvemmin kaikuivat hänen korviinsa.

— Tule pois, äiti! pyysi Paul. Sinä tulet vain kiihdyksiin, emmekä kuitenkaan voi olla miksikään avuksi.

Hervottomana hän antoi viedä itsensä makuuhuoneeseen.

— Anna minulle vähän etikkaa! Muuten pyörryn. Paul teki niin, ja hieroessaan äidin ohimoita hän puhui kovalla äänellä, jottei miesten kirkuna kuuluisi. Äkkiä lyötiin ovet auki — hetken aikaa oli hiljaista — kamalan hiljaista — sitten kuului kahleiden kalinaa ja isän raivosta käheä ääni:

— Sulttaani! Käy kiinni!

— Hyvä Jumala… Hän usuttaa koiran hänen kimppuunsa! huusi Paul ja syöksyi ulos.

Hän tuli hyvään aikaan saadaksensa nähdä, kuinka Sulttaani — suuri, kiukkuinen koira — hyppäsi Douglasin niskaan Meyhöferin juostessa perässä piiska pystyssä. Mikael Raudszus seisoi kädet housun taskuissa ja katseli.

— Isä, mitä sinä teet? huusi Paul ja repäisi piiskan hänen kädestänsä juostaksensa koiran perään, mutta ennenkuin hän ehti paikalle, makasi peto jo maassa ja oikoili raajojaan jättiläisen nyrkin huumaamana.

Verta vuoti Douglasin kaulasta ja käsistä. Hänen vihansa näkyi haihtuneen. Hän jäi seisomaan, pyyhki käsiänsä nenäliinaan ja puhui suopeasti hymyillen:

— Eläin parka mahtoi uskoa asiaansa.

— Te olette haavoitettu, herra Douglas, sanoi Paul.

— Koira piti minun niskaani vasikan koipena… Seuratkaa minua vähäsen ja auttakaa minua peseytymään, etteivät naiset kotona aivan pahasti säikähtäisi.

— Antakaa hänelle anteeksi! rukoili Paul. Hän ei tietänyt, mitä hän teki.

— Tule takaisin, lurjus! kuului isän ääni. Tahdotko sinä pitää yhtä sanapaton kanssa?

Naapurin kädet puristuivat nyrkkiin, mutta hän hillitsi itsensä ja sanoi väkinäisesti naurahtaen:

— Menkää takaisin! Pojan tulee olla isänsä luona.

— Minä tahtoisin sovittaa… sammalteli Paul.

— Vehkeilijä! Konna! jyrisi takaapäin.

— Menkää takaisin, sanoi Douglas hammastansa purren, ja rauhoittakaa häntä! Muuten hänen käy huonosti.

Sitten Douglas alkoi kaikin voimin viheltää marssia, jottei hän kuulisi parjaushuutoja, ja asteli pyylevänä kotiinsa päin.

Vanhus pauhasi pihassa kuin hullu, heitteli kiviä, heilutteli vaununaisaa ilmassa ja potki oikealle ja vasemmalle. Kun hän tapasi Paulin, tahtoi hän käydä hänen kurkkuunsa kiinni, mutta äiti juoksi parkaisten väliin. Äiti tarttui Pauliin molemmin käsin, hän tahtoi sanoa jotakin, mutta pelko teki hänet mykäksi; hän ei voinut tehdä muuta kuin katsoa mieheensä.

— Hameväkeä! jupisi tämä halveksivaisesti ja kääntyi pois. Mutta koska hän tahtoi tyhjentää raivonsa johonkin, astui hän Mikael Raudszusin luo, joka juuri ryhtyi työhönsä.

— Mitä siinä töllistelet, senkin koira! huusi Meyhöfer hänelle.

— Teen työtä, herra, vastasi tämä ja loi terävän katseen mustien kulmakarvojensa alta. — Mikä estää minua ruhjomasta sinua mäsäksi! huusi vanhus ja pudisti nyrkkejään miehen nenän edessä.

Mies kumartui, mutta samassa isännän nyrkit iskivät hänen kasvoihinsa. Hän hoiperteli taaksepäin jokainen veripisara oli kadonnut hänen synkiltä kasvoiltansa — ja sanaa sanomatta hän tarttui kirveeseen.

Mutta samassa Paul takaapäin hyökkäsi kiinni hänen käsivarteensa, väänsi aseen irti ja heitti sen kaivoon.

Isä tahtoi uudestaan rynnätä miehen kimppuun, mutta Paul kävi päättäväisesti häntä vyötäisistä kiinni ja pannen kaikki voimansa liikkeelle kantoi käsin ja jaloin sätkyttelevän vanhuksen asuintupaan, jonka oven hän salpasi ulkopuolelta.

— Mitä olet tehnyt isällesi? vaikeroi äiti, joka kauhistuneena oli katsellut taistelua; hän ei voinut käsittää, että poika voisi tehdä väkivaltaa isällensä. Hän katseli arasti Pauliin ja toisteli valittaen: Mitä olet tehnyt isällesi?

Paul suuteli hänen kättänsä ja sanoi:

— Rauhoitu, äiti! Minun täytyi pelastaa hänen henkensä.

— Ja nyt olet teljennyt hänet sisään?… Paul! Paul!

— Hänen täytyy olla siellä, kunnes Mikael on mennyt pois, vastasi Paul.
Älä avaa ovea, sillä silloin saattaa täällä tapahtua onnettomuus.

Paul meni ulos pihaan. Mikael seisoi tallin oveen nojautuneena mustaa partaansa pureskellen ja katseli karsaasti tulijaan.

— Mikael Raudszus! huusi Paul.

Mies tuli lähemmäksi. Hänen otsasuonensa olivat paisuneet sinisiksi pahkuroiksi. Paul ei uskaltanut katsoa häneen.

— Sinun jälelläoleva palkkasi tekee viisi markkaa neljäkymmentä pfennigiä. Tässä ovat rahat. Viiden minuutin kuluessa pitää sinun lähteä tästä talosta.

Mies antoi vastaukseksi niin uhkaavan synkän katseen, että Paul kauhulla ajatteli, kuinka kauan hän oli pitänyt miestä, tuntematta hänen oikeata mielenlaatuansa. Paul pelkäsi joka hetki päällehyökkäystä. Mutta mies kääntyi äänettömänä ympäri, meni talliin, josta hän otti tavaransa, ja lähti talosta. Koko tämän peloittavan kohtauksen aikana ei hän sanonut sanaakaan.

— Siinä se asia, ja nyt isän luo, ajatteli Paul. Hän oli päättänyt rauhallisesti ottaa vastaan kaikki lyönnit ja häväistyssanat, avasi oven ja odotti isän hyökkäystä. Mutta tämä istui sohvan kulmassa kokoon kyyristyneenä ja tuijotti eteensä. Hän ei liikahtanut silloinkaan, kun Paul astui sisään ja lausui suorien:

— En tehnyt sitä mielelläni, isä, mutta minun täytyi.

Meyhöfer vilkaisi häneen arasti ja sanoi katkeralla äänellä:

— Sinä voit tehdä, mitä sinua miellyttää… Minä olen vanha mies, ja sinä olet väkevämpi…

Sitten hän vaipui jälleen kokoon.

Mutta siitä päivästä lähtien Paul oli herrana talossa.

XIV.

Kolme viikkoa oli kulunut. Paul raatoi kuin orja, mutta sittenkin vaivasi häntä omituinen levottomuus. Kun hän joskus soi itsellensä hetken levähdysaikaa, ei hän viihtynyt kotona. Hänestä tuntui, kuin raukeisivat sen seinät hänen päällensä. Hän kuljeksi nummella tai metsässä tai lähellä Helenenthalia. Mitä varten hän sinne meni, sitä hän ei uskaltanut tunnustaa edes itselleen. — Jos tapaisin Elisabetin, täytyisi minun häpeästä vaipua maahan, ajatteli hän — ja kuitenkin hän vakoili häntä kaikkialla vavisten pelonsekaisesta ilosta nähdessään jonkun naisolennon etäämpänä.

Hän ei välittänyt enää yölevostakaan. Kun toiset talossa olivat nukkuneet, hiipi hän ulos ja tuli usein kotiin vasta päivän kirkkaana paistaessa mennäksensä työhön pää kipeänä ja jäsenet kangistuneina.

— Minä tahdon hyvittää… hyvittää, jupisi hän itseksensä; mutta kuinka — siinä kysymys. Hän ei edes tietänyt, olivatko koiran puremat tehneet Douglasille mitään vahinkoa.

Kerran hänen ollessaan hämärässä toisella puolen metsää näki hän Mikael Raudszusin tulevan Helenenthalista. Hänellä oli olkapäällä lapio, jossa riippui mytty. Paul katseli häntä silmäänsä räpäyttämättä, sillä hän odotti hyökkäystä, mutta mies vain vilkaisi häneen arasti ja vältti kiertämällä vastatusten tulemista. — Tuo mies näyttää siltä, kuin olisi hänellä pahat mielessä, ajatteli Paul.

Douglas oli ottanut Mikaelin palvelukseensa, niinkuin eräs päiväläinen tiesi kertoa, ja kun Meyhöfer sai sen kuulla, nauroi hän ja sanoi: Se on niin tuon kavalan heittiön kaltaista; kyllä ne mahtavat keittää minulle hyvän sopan.

Meyhöfer oli varmasti vakuutettu, että Douglas jättäisi asian yleisen syyttäjän haltuun, ja jonkinlaisella nautinnolla hän ajatteli sitä, että hänet tuomittaisiin — "väärin", tietysti —; mutta kun haaste viipyi päivästä päivään, sanoi hän ivallisesti: Armollinen herra suvaitsee viivyttää hirttämistä.

Mutta Douglas ei näyttänyt välittävän koko loukkauksesta; hän ei edes vaatinut takaisin sitä summaa, jonka hän oli lainannut Meyhöferille.

Paul oli täynnä kiitollisuutta, ja mitä vaikeampi hänen oli löytää sille ilmaisukeinoa, sitä rajummin levottomuus häntä ajoi paikasta paikkaan.

Eräänä yönä hän jälleen seisoi Helenenthalin puutarha-aidan takana. Syyssumu peitti maan, ja lakastuva ruoho kahisi hiljaa. Valkoinen talo peittyi yön pimeyteen; ainoastaan yhdestä ikkunasta pilkoitti heikko, punertava valo.

Tuolla hän valvoo sairaan äitinsä luona, ajatteli Paul. Ja kun hän ei muulla keinoin voinut kutsua häntä puheillensa, niin hän vihelsi. Pari, kolme kertaa hän vaikeni kuuntelemaan. Ei ketään kuulunut, ja hänen tuskansa kasvoi.

Tunnustelevin käsin hän etsi sitä irtonaista sälettä, jonka Elisabet kerran hänelle osoitti, ja löydettyään sen hän tunkeutui sisään. Oksat repivät hänen vaatteitaan hänen pyrkiessään avonaiselle tielle. Viimein hän pääsi. Valkoinen hiekka levitti hämärää valoa, ja lampunvalkea sairaan huoneesta loisti kirkkaammin.

Hän istui puutarhasohvalle ja katseli ylöspäin. Näytti kuin joku varjo olisi liikkunut uudinten takana.

Silloin yhtäkkiä kaikki kävi valoisammaksi hänen ympärillänsä… Ruusupensasten rungot pistäytyivät näkyviin pimeydestä… hiekka loisti… seinä, joka äsken seisoi mustana, hohti nyt tummanpunaisena, niinkuin aamunkoitto olisi sen valaissut.

Ihmeissään hän kääntyi katsomaan… Veri hyytyi hänen suonissaan… Pimeälle taivaalle kohosi voimallinen tulenhehku. Mustat pilvet saivat leimuavat reunustat, ja korkealle lentelivät tuliset kielekkeet niinkuin revontulen säteet.

— Koti palaa! — — —

* * * * *

Raskaana vaipui hänen päänsä puutarhasohvan selkänojaa vasten — mutta seuraavassa silmänräpäyksessä hän hypähti seisomaan — hänen polvensa horjuivat, veri kiehui hänen ohimoissaan. — Eteenpäin, pelasta mitä on pelastettavissa! sanoi ääni hänen sisällänsä — ja hurjaa vauhtia tunkeutui hän pensaston lävitse, kiipesi yli aidan ja putosi toisella puolella olevaan ojaan.

Tulipalo valaisi aukean tasangon niinkuin nouseva aurinko. Pellon sänki välkähteli, ja synkkä metsä peittyi punertavaan hehkuun.

Asuinrakennus oli vielä vahingoittumatonna; sen muuriseinät välkkyivät kuin marmori, sen ikkunat säkenöivät kuin hohtokivet. Pihamaa oli valoisa kuin keskellä päivää. Aitta se siellä paloi — aitta, joka oli kattoon asti täynnä viljaa ja vuoden antimia. Paulin työ, hänen onnensa ja toiveensa — kaikki haihtui savuun ja liekkeihin.

Hän rohkaisi jälleen mieltänsä ja kiiti hurjaa vauhtia nummitasangon poikki. Rientäessään metsän ohitse hän oli näkevinänsä jonkun heittäytyvän maahan pitkällensä; mutta siihen hän ei tullut sen enempää huomiotansa kiinnittäneeksi.

Eteenpäin — pelasta mitä on pelastettavissa!

Pihasta kuului sekavaa huutoa ja hälinää. Rengit juoksivat silmittöminä edestakaisin, piiat vääntelivät käsiään, ja sisaret huusivat Paulia.

Kylässäkin oli päästy hereille. Maantie oli täynnä ihmisiä. Vesisankoja tuotiin, ja vanha ruiskukin tuli paikalle.

— Missä on herra? huusi Paul miehille.

— Kannettiin juuri sisään; hän on taittanut jalkansa, tuli vastaukseksi.

Onnettomuus onnettomuuden lisäksi!

— Antakaa aitan palaa! huusi Paul muutamille; jotka päättöminä tyhjensivät parin pienen sangon sisällyksen hehkuun. Pelastakaa elukat! Mutta katsokaa, etteivät ne syöksy liekkeihin.

Kolme, neljä miestä riensi navettaan.

— Toiset tänne asuinrakennusta suojelemaan! Älkää kantako mitään ulos!

— Älkää kantako mitään ulos! toisti hän vielä kerran ja tempasi parin vieraan henkilön käsistä esineet, joita he kantoivat asuinrakennuksesta.

— Mutta me tahdomme pelastaa.

— Pelastakaa rakennus!

Hän riensi portaita ylös. Ohi mennessään hän näki äidin mykkänä ja kyynelettömänä istuvan isän vieressä, joka lepäsi sohvalla ja uikutti.

Erään luukun kautta Paul kiipesi katolle.

— Letku tänne.

Heinähaarukalla nostettiin sen metallinen pää hänelle. Kihisevänä valui vesi kuumille kattotiilille. Hän istui katonharjalla, hänen vaatteensa kuumenivat, tulikipunoita lenteli hänen hiuksiinsa palavasta aitasta, hänen kätensä ja kasvonsa saivat pieniä palohaavoja. Hän ei tuntenut mitään ruumiillista kipua, mutta hän kuuli ja näki kaikki ympärillänsä — hänen aistimillansa näkyi olevan monin verroin suurempi tarkkuus kuin muulloin.

Hän näki tulen lennättävän ilmaan kekäleitä, jotka kauniissa kaarissa putosivat alas — hän näki hevosten ja lehmäin kirmaavan niitylle, jossa ne olivat suojattuina — hän näki koiran ulvoen kiskovan itseänsä irti kuumentuneista kahleistaan.

— Päästäkää koira irti! huusi Paul.

Hän näki pieniä, sinertäviä liekkejä hyppivän aitan päädystä viereiseen vaunuvajaan.

— Vaunuvaja syttyy tuleen! huusi hän alas. Pelastakaa mitä siellä on!

Pari miestä kiirehti vetämään ajokaluja ulos. Ja tohisten ja pihisten valeli vesisuihku kattoa, tunkeutui parruihin asti ja kattotiilten alustaan. Pieniä valkoisia savupilviä nousi ilmaan ja katosi näyttäytyäkseen jälleen toisessa paikassa.

Mutta yhtäkkiä tuli Paulin mieleen Musta Sussu, joka oli piilossa vanhan romun seassa vajan perimäisessä sopessa. Hän tunsi pistoksen rinnassaan. Hukkuisiko sekin, josta hänellä ennen oli ollut niin suuria toiveita?

— Pelastakaa lokomobiili! huusi hän.

Mutta kukaan ei ymmärtänyt häntä. Halu auttaa Mustaa Sussua valtasi hänet niin voimallisesti, että hän melkein olisi uhrannut asuinrakennuksen sen pelastamiseksi.

— Tulkoon tänne joku minun sijaani! huusi hän alas ihmisjoukolle, joka suurimmaksi osaksi töllisteli toimetonna.

Roteva muurari kiipesi ylös, kiskoi katosta irti kourutiiliä ja raivasi siten itsellensä tien harjalle asti. Hänelle Paul antoi ruiskunletkun ja luisui alas; hän ihmetteli suuresti, ettei hän siinä taittanut käsiänsä ja jalkojansa.

Sitten Paul tunkeusi vajaan, mistä tukehuttava savu tuprusi häntä vastaan.

— Kuka tulee mukaan? kysyi hän. Kaksi päiväläistä lupautui.

— Eteenpäin!

Niin mentiin savuun ja liekkeihin.

— Tässä on vedintanko. Käykää kiinni! Rivakasti ulos!

Ryskien ja kolisten lokomobiili vieri pihaan. Sen ja sen pelastajien takana rysähti vajan katto sisään.

* * * * *

Aamu koitti. Sinertävä hämärä loi valoansa raunioista nousevaan savuun.
Siellä täällä leimahti liekki, mutta sammui jälleen.

Väkijoukko oli hajaantunut. Kolkko hiljaisuus vallitsi talossa; ainoastaan palopaikalta kuului hiljaista räiskettä ja pihinää, ikäänkuin liekeillä vielä olisi ollut jotakin sanomista toisilleen, ennenkuin kuolivat.

— Vai niin, sanoi Paul; näin nyt siis on käynyt!

Asuinrakennus ja navetta sekä kaikki elävät olennot olivat pelastuneet.
Aitta ja vaunuvaja olivat tuhkaläjänä.

— Nyt olemme yhtä köyhät kuin kaksikymmentä vuotta sitten, ajatteli hän ja siveli palohaavojansa; ja jollen minä olisi ollut ulkona kuljeksimassa, niin ei tätä kenties olisi tapahtunut.

Ovella istui äiti kokoonvaipuneena ja kädet ristissä. Hänen poskensa olivat vetäytyneet syviin kurttuihin, ja hänen silmänsä tuijottivat eteenpäin, ikäänkuin hän näkisi vielä liekkien loimottavan.

— Äiti! huusi Paul tuskan vallassa, sillä hän pelkäsi tämän jo olevan lähellä heikkomielisyyttä.

Äiti nyökkäsi jonkun kerran päätänsä ja sanoi:

— Niin käy tässä maailmassa! Niin, niin.

— Kaikki kääntyy hyväksi jälleen, sanoi Paul. Äiti katsoi häneen ja hymyili — tämä hymyily vihlaisi hänen sydäntänsä.

— Isäsi ajoi minut juuri ulos, sanoi äiti; mutta älä sinä tee sitä, pyydän sydämestäni.

— Äiti! Hyvä Jumala, miksi noin puhut!

— Se ei ole tosiaankaan minun syyni, sanoi äiti; en koskaan käy tulella aitassa.

— Mutta kuka on sen sitten sanonut?

— Isä sanoo minun olevan syynä kaikkeen ja että saan mennä hiiteen. — —
Mutta älä tee hänelle pahaa.

Paul! pyysi hän tuskallisena nähdessään pojan nousevan. Älä käy kiinni häneen — hänellä on niin ankarat kivut.

— Lääkäri saapuu tunnin päästä; olen lähettänyt noutamaan.

— Mene isän luo, Paul, ja lohduta häntä… Tekisin sen itsekin, mutta hän on ajanut minut ulos.

Äiti vaipui jälleen kumaraan asentoonsa ja jupisi itseksensä:

— Hän on ajanut minut ulos… ajanut minut ulos…

XV.

Sanomaton kurjuus vallitsi Meyhöferin talossa. Asuintuvassa makasi isä vuoteellansa ja vaikeroi ja sadatteli ja kirosi sitä päivää, jolloin oli syntynyt. Lauhkeampina hetkinään hän tarttui vaimonsa käteen, pyysi kyynelsilmin häneltä anteeksi sitä, että oli yhdistänyt hänen kohtalonsa omaan kurjaan elämäänsä, ja lupasi tulevaisuudessa tehdä hänet rikkaaksi ja onnelliseksi. Ennen kaikkea rikkaaksi — rikkaaksi!

Mutta se oli myöhäistä. Miehen lempeät sanat eivät enää tehneet mitään vaikutusta häneen, ja Elisabet rouva vain odotti, että torat alkaisivat heti hyväilysanain perästä. Kuihtunein poskin ja silmät sumenneina hän hiipi toimissaan nurkumatta näyttäen äänettömyydessään kaksin verroin surkuteltavalta.

Mutta kukaan ei säälinyt häntä, ei Jumalakaan taivaassa. Päivä päivältä hän kävi väsyneemmäksi, hänen kalpealle, sinisuoniselle otsallensa oli kuolonenkeli jo lyönyt leimansa, ja tuo koko elinajan odotettu onni oli kauempana kuin koskaan.

Ainoa, joka olisi voinut lohduttaa, oli Paul, mutta hänen käytöksensä oli käynyt arastelevaksi kuin pahantekijän; hän uskalsi tuskin antaa aamuterveisiksi kättänsä äidille ja loi katseensa maahan, jos tämä häneen katsoi. Ellei äiti itse olisi ollut niin umpimielinen ja surun sortama, olisi hän huomannut, ettei pojan laita ollut oikea, mutta nyt hän murheessaan vain huomasi, että hän turhaan sai odottaa pojalta lohdutuksen sanaa.

Kerran hämärässä, kun Paul tapansa mukaan penkoili palaneita raunioita, tuli äiti hänen luoksensa ja koetti aloittaa keskustelua, mutta Paul väitteli häntä kuten ainakin.

— Paul, älä ole niin kova minua kohtaan! pyysi äiti, ja hänen silmänsä täyttyivät kyynelillä.

— Enhän minä sinulle mitään tee, äiti, sanoi Paul ja puri hammastaan.

— Sinulla on jotakin minua vastaan, Paul!

— Ei, äiti.

— Uskotko minun olleen syynä tulipaloon?

Silloin Paul huudahti, syleili äidin polvia ja itki kuin lapsi, mutta kun äiti tahtoi silittää hänen hiuksiaan — hyväilytapa, jota he aina olivat keskenänsä käyttäneet — niin Paul hypähti ylös, työnsi äidin luotaan ja sanoi:

— Älä koske minuun, äiti! Minä en ansaitse sitä.

Sitten hän kääntyi ja läksi nummelle kuljeksimaan.

Siitä hetkestä lähtien, kun hän ensi kerran oli herännyt palon jälkeen, oli hänellä ollut itsepintainen päähänpisto, josta hän ei millään päässyt vapaaksi: se näet, että hän yksin oli syynä kaikkeen.

— Olisin vain vartioinut taloa, niinkuin velvollisuuteni oli, enkä kuljeksinut ulkona, niin ei onnettomuus olisi koskaan tapahtunut. Näin hän ajatteli. Koko hänen salainen ikävöimisensä tuntui nyt hänestä rikokselta kotia vastaan. Omantunnon vaivat eivät suoneet hänelle hetkeksikään lepoa. Yhä vain leiskuivat liekit hänen silmissään, ja kun hän illalla levolle pantuansa tuijotti pimeyteen, niin hän oli näkevinänsä tulisia kieliä nousevan joka loukosta, ja hänestä tuntui, kuin olisi häntä ympäröitsevä pimeys ollut savua eikä yön synkkyyttä.

Tulipalon aikaansaajasta ei hän ollut muodostanut itselleen mitään ajatusta. Surut, jotka olivat kokoontuneet hänen niskoillensa, täyttivät hänet kokonansa; kostolle ei jäänyt mitään sijaa.

Talossa vallitsi suuri puute; töin tuskin saatiin rahaa lääkkeisiin. Paul mietti ja laski yöt ja päivät ja teki laveita suunnitelmia rahojen hankkimiseen. Veljillensäkin hän kirjoitti ja kysyi, eivätkö he voisi hankkia parin sadan taalarin lainaa kohtuullisella korolla. Nämä vastasivat suruisesti olevansa niin velkaantuneita, etteivät mistään enää voineet lainaksi saada. Max, opettaja, oli kyllä äskettäin mennyt kihloihin varakkaan tytön kanssa, ja Paul oli vakuutettu, että tytön isältä olisi saanut jonkun summan lainatuksi, mutta Max katsoi tämänlaisen pyynnön kautta joutuvansa ikävään suhteeseen ja pelkäsi ennen aikojansa paljastaa todellista tilaansa tulevalle apellensa.

Onni onnettomuudessa oli kuitenkin se, että turnipsit oli ehditty myydä ja lähettää pois ja että perunat suurimmaksi osaksi vielä olivat maassa. Siten saatiin kokoon edes vähäsen rahoja tärkeimpiin tarpeisiin. Mutta aitan uudestaanrakentamista ei vielä voinut ajatella.

Keskellä noita surkeita raunioita törrötti Musta Sussu nokisena ja pitkäkaulaisena. Se — muutamia kurjia työvankkureja lukuunottamatta — oli ainoa kapine, joka oli vaunuvajasta pelastettu.

Kaksoiset, jotka näinä surullisina aikoina olivat menettäneet paljon iloisuudestansa ja ainoastaan salassa juttelivat ja tirskuivat, katselivat uteliaina lokomobiilia, ja kun isä ensi kerran nousi vuoteeltaan ja näki mustan kummituksen, niin hän nyrkkiänsä puiden kiljui:

— Miksei ole annettu tuonkin riivatun palaa?

Mutta Paul kiintyi siihen yhä hartaammin. — Nyt olisi sinun aika herätä jälleen eloon, sanoi hän, vääntäen ratasta ja tirkistellen pannun sisustaan; iltaisin hän alkoi veistellä lehmuksesta pieniä malleja, ja eräänä päivänä hän kirjoitti veljellensä, opettajalle: "Lähetä minulle koulun kirjastosta pari kirjaa, jotka koskettelevat höyrykoneiden rakennusta. Luulen niistä tulevan suurta hyötyä meidän kodillemme."

Veli antoi turhaan pyytää. Ensiksikin — väitti hän — oli vasten hänen periaatteitaan ottaa kirjastosta kirjoja, joita hän ei itse tarvinnut, ja toiseksi ei Paul voinut niitä käyttää hyödyksensä, koska hän ei ollut perehtynyt tieteelliseen fysiikkaan.

Sitten Paul kääntyi toisen veljen puoleen, joka heti lähetti paksun pakan komeakantisia kirjoja sekä viidenkymmenen markan laskun. Hän päätti pitää kirjat ja säästää kokoon viisikymmentä markkaa. — Mustan Sussun hyväksi ei mikään uhraus ole liika suuri, ajatteli hän.

Mutta Paul sai vielä uusiakin syitä levottomuuteen.

Eräänä aamupäivänä ajoivat pihaan vaunut, ja niissä istui, paitsi poliisia, kaksi vierasta herraa, joista toinen, hyvinvoipa keski-ikäinen mies, kultasankaiset rillit nenällä, esitti itsensä tutkintotuomariksi.

Paul säpsähti, sillä hän tiesi olevan paljon asioita, joita hän ei voinut ilmaista.

Ensin tutkintotuomari tarkasti palopaikan, teki pohjapiirustuksen siitä ja kyseli, missä ovet ja ikkunat olivat olleet, sitten hän kutsui kokoon palvelusväen ja kyseli tarkoin, mitä kukin oli tehnyt sinä päivänä aina palon syttymiseen asti.

Paul seisoi kalpeana ja vavisten vieressä, ja kun tuomari laski palvelusväen menemään ja kääntyi häntä kuulustelemaan, niin hänestä tuntui, kuin olisi maailmanloppu tulossa.

— Kävittekö palopäivänä aitassa? kysyi tuomari.

— Kävin.

— Poltatteko tupakkaa?

— En.

— Muistatteko pidelleenne tulta, tulitikkuja tai muuta sellaista aitassa?

— En; olen hyvin varovainen.

— Koska viimeksi kävitte aitassa?

— Kello kahdeksan aikaan illalla.

— Mitä teitte siellä?

— Olin tarkastuskulullani, jonka teen joka ilta ennen ovien sulkemista.

— Suljetteko itse ovet?

— Suljen, aina.

— Ettekö huomannut mitään erinomaisempaa sinä iltana?

— En.

— Ettekö nähnyt kenenkään kuljeksivan lähitienoilla?

Kysymys iski häneen kuin salama. Vasta nyt hän muisti varjon, jonka hän palon alussa oli nähnyt katoavan metsään. Mutta eihän se ollut lähitienoilla. Ja syvään hengähtäen hän vastasi: En.

Nyt se tulee! ajatteli Paul. Seuraavan kysymyksen täytyy tuoda ilmi hänen yöllinen kulkunsa, paljastaa salaisuus, jonka hän tähän asti oli kätkenyt syvälle sisimpäänsä.

Mutta niin ei käynytkään. Tutkintotuomari kääntyi äkkiä toisiin asioihin ja kysyi:

— Eikö teillä äskettäin ollut palveluksessa Mikael Raudszus niminen renki?

— Oli, vastasi Paul ja tuijotti suurin silmin tuomariin. Mikaelia siis epäiltiin.

— Mistä syystä eroititte hänet?

Paul kertoi tarkasti tuon kamalan tappelun, mutta vältti niin paljon kuin mahdollista puhua siitä kohtauksesta, joka oli edellä ollut Douglasin kanssa. Ensimäinen vaara oli voitettu, ja Paul oli rauhoittunut.

Kirjuri teki ahkeraan muistiinpanoja, ja tuomari kohotti kulmakarvojaan ikäänkuin kaikki jo olisi täydellisesti selvillä. Kun Paul oli lopettanut, antoi tuomari poliisille viittauksen. Tämä teki käännöksen ja poistui suunnaten kulkunsa Helenenthalia kohden.

— Ja nyt isänne luo! sanoi tuomari. Onko hänen tilansa sellainen, että häntä voi kuulustella?

— Menen katsomaan, vastasi Paul ja riensi sairaan huoneeseen.

Hän näki isän istuvan vuoteellaan. Hänen silmänsä säkenöivät, ja kasvoissa kuvasteli vaivoin hillitty raivo.

— Anna heidän tulla sisään! huusi hän Paulille. Kaikki tietysti on vain ilveilyä, sillä oikeaan he eivät uskalla käydä käsiksi… mutta anna heidän tulla!

Isäkin kertoi taistelukohtauksen, mutta juuri sen kohdan, jonka Paul oli jättänyt mainitsematta, riidan Douglasin kanssa ja koiran usutuksen, sen ukko jutteli kerskuvan laveasti. Tuomari raappi korvallistaan, ja kirjuri teki innokkaasti muistiinpanoja. Kun Meyhöfer tuli siihen kohtaan, jossa hänen olisi pitänyt kertoa poikansa väliintulemisesta, vaikeni hän, ja hänen silmissään paloi mielikarvauden ja uhman liekki.

— Ja sitten? kysyi tuomari.

— Olen vanha mies, jupisi ukko hampaidensa välistä, älkää pakoittako minua tunnustamaan omaa häpeätäni!

Tuomari tyytyi siihen ja kysyi ukolta, eikö hän ollut epäillyt
Mikaelia. Meyhöfer hymyili salaperäisesti ja kuiskasi:

— Hän ehkä oli välikappaleena, kurjana välikappaleena, mutta…

— Mutta?

— Vahinko vaan, herra tuomari — sanoi ukko ivallisesti — että oikeudella on side silmillä… Enempää en sano.

Tuomari ja kirjuri katsoivat toisiinsa päätänsä pudistellen, ja siihen loppui kuulustelu.

— Vangitaanko Mikael Raudszus? kysyi Paul herroilta, ennenkuin he astuivat vaunuihinsa.

— Toivon, että hän jo on kiinni, vastasi tuomari. Hän on humalapäissänsä puhunut kaikellaisia epäilyttäviä asioita, jotka lisättyinä siihen, mitä teiltä olemme kuulleet, antavat kylliksi aihetta kanteen nostamiseen häntä vastaan. Paljon on tosin vielä selville saatavaakin.

Ja sitten he menivät matkoihinsa.

Paul katseli kauan vaunujen jälkeen.

Tuomarin viimeiset sanat olivat uudestaan herättäneet levottomuuden hänessä eloon; ja viikkojen vieriessä ja valmistavia tutkimuksia tehtäessä hän istui kotona vavisten ja väristen, ikäänkuin tulisi tuomio musertamaan hänet, yksistään hänet.

Paul sekä äiti ja sisaret saivat kutsumuksen tulla valaoikeuden eteen; isä olisi saanut, jos olisi tahtonut, kotona tehdä valansa ja antaa todistuksensa. Mutta hän sanoi mieluummin tahtovansa vaikka kuolleena vaipua maahan oikeussalissa kuin istua kotona, sillaikaa kun hänen omaisuutensa tuhooja sai kulkea vapaana. Hän ei selittänyt, ketä hän tarkoitti näillä hämärillä puheillansa, mutta selvää oli vain se, ettei hän ajatellut vangittua renkiä.

Oikeudenkäyntipäivä koitti. Paul oli tehnyt isälle kantotuolin, jossa hän kannettiin vaunuihin ja sijoitettiin pehmeälle, heinistä tehdylle alustalle.

Hyvin kurjilla ajoneuvoilla kulki Meyhöferin perhe kaupunkiin, sillä paremmat olivat palaneet. Istuimina oli olkikupoja, joille Paul oli levittänyt haalistuneita hevosenloimia. Pohjissa makasi isäntä itse vaikeroiden, ja kiroillen; hänen vaimonsa istui ylempänä kalpeana ja kärsivänä kuin olisi hän ollut tämän kurjuuden hengetär; ikuisesti kukkiva nuoruus hymyili kaksoissisarten veitikkamaisista silmistä, ja edessä ohjaajana istui Paul katsellen surullisesti eteensä, sillä häntä hävetti se, ettei hän voinut tarjota parempia ajoneuvoja omaisillensa lähtiessään heidän kaikkien kanssa ensi kerran kotoa pois.

Marraskuun auringon raukeat säteet paistoivat kellastuneelle tasangolle, kanerva levitteli köynnöksiään ohuessa, kellertävässä ruohossa, siellä täällä läikähteli vesilätäkkö, ja tienreunan pajuissa värähtelivät yksinäiset lehdet niinkuin perhoset.

— Muistatko, kuinka me kaksikymmentä vuotta takaperin kuljimme tätä samaa tietä? sanoi Elisabet rouva miehellensä ja loi katseen Pauliin, jota hän silloin oli pitänyt sylissään.

Meyhöfer murahti itseksensä, sillä hän ei pitänyt sellaisista muistoista. Mutta Elisabet rouva pani kätensä ristiin ja mietti — ei kuitenkaan mitään surullista, sillä hän hymyili.

Mitä likemmäksi tultiin matkan päämäärää, sitä levottomammaksi Paul kävi. Hän väänteli itseänsä istuimellaan, ja vilun väreet kulkivat hänen lävitsensä. Kamala paloyö kuvastui selvänä hänen silmäinsä eteen, ja siihen levottomuuteen, minkä hänessä herätti tieto, että hänen täytyi puhua vieraille ihmisille, sekoittui jonkinlainen onnellisuuden tunne, kun hän muisteli, miten hän savun ja liekkien keskellä oli seisonut jyrkän katon harjalla rauhallisesti toimivana ja kaikkia hallitsevana tuossa yleisessä sekasorrossa. — Ehkäpä minä sittenkin olen mies paikallani, kun tosi tulee, ajatteli hän, mutta sitä lohduttomammalta tuntui hänestä hänen raskas ja iloton elämänsä. Se ei koskaan muutu toiseksi, paremmaksi — vaan pahemmaksi vuosi vuodelta, ajatteli hän, mutta samassa hän kuuli äidin huokaavan, ja äskeinen ajatus tuntui hänestä halpamaiselta, sydämettömältä itsekkäisyydeltä.

— Itsestäni en saa välittää, päätti hän ajaessaan kaupungin portista sisään.

Vaunut seisahtuivat oikeuslaitoksen punaisen talon eteen, jossa oli korkeat kiviportaat ja kaari-ikkunat. Lähellä odottivat myöskin eräät tutut ajoneuvot, ja kuskilla oli vielä sama tupsulakki, joka Pauliin ennen rippikouluaikana oli tehnyt niin mahtavan vaikutuksen.

Sittenkuin isä oli nostettu ylös, huomasi hänkin nuo ajoneuvot.

— Vai niin, tuo lurjus on täällä myöskin! Saapas nähdä, uskaltaako hän katsoa minua silmiin.

Paul kantoi sitten ukon erään oikeudenpalvelijan avulla portaita ylös todistajien huoneeseen. Äiti ja sisaret tulivat perässä, ja ihmiset seisahtuivat katselemaan tuota vaivaista kulkuetta.

Todistajien odotushuone oli täynnä ihmisiä, enimmäksensä Helenenthalin alustalaisia ja palvelijoita. Eräässä nurkassa seisoi muutamia kerjäläisiä; vaimo, jolla oli pöhöttyneet kasvot, oli olkapäänsä ylitse sitonut punaisen rääsyn, jossa sylilapsi nukkui. Repaleisia lapsia riippui vaimon kintereillä; ne repivät toisiansa tukasta ja sysivät toisiaan. Se oli syytetyn perhe, joka tahtoi todistaa, että isä oli paloyönä ollut kotona.

Meyhöfer väänteli ja ojenteli itseänsä tuolissaan ja loi uhkaavia katseita ympärilleen. Tänään jos milloinkaan hän oli suuri mies, sankari ja marttyyri samalla kertaa.

Ovi avattiin, ja Douglas sekä Elisabet astuivat sisään.

Meyhöfer loi häneen myrkyllisen katseen ja nauroi itseksensä ivallisesti. Douglas ei ollut häntä huomaavinansa, vaan istui vastapäiseen nurkkaan vieden Elisabetin muassaan. Tyttö näytti kalpealta ja heikolta, koko hänen käytöksensä oli arkaa ja tuskaisaa, joka kenties johtui vastenmielisestä ympäristöstä.

Hän nyökkäsi hymyillen tervehdykseksi äidille ja sisarille ja loi miettivän, tutkivaisen katseen Pauliin, joka katsoi maahan, sillä hän ei voinut kestää tuota katsetta. Äiti teki liikkeen mennäksensä Elisabetin puolelle, mutta Meyhöfer kävi kiinni hänen vaatteisiinsa ja sanoi äänekkäämmin kuin olisi ollut tarpeellista:

— Uskallapas vaan…

Paul oli kuin lamautunut. Hänen polvensa vapisivat, ja pää tuntui raskaalta.

— Sinä tuotat hänelle häpeätä, jupisi hän itseksensä tietämättä, mitä sanoi.

Sisällä alkoi todistajien kuulustelu. Yksi toisensa perästä huudettiin sisään. Ensin tuli päiväläisten vuoro, sitten ravintolanpitäjän, jonka kapakassa Raudszus oli puhunut varomattomia sanoja, ja sitten nurkassa olevien ryysyläisten. Eteishuone alkoi tyhjentyä. Jopa huudettiin herra Douglasin nimikin. Tämä kuiskasi tyttärensä korvaan muutamia sanoja, jotka näyttivät koskevan Meyhöferin perhettä, ja meni levein askelin sisään.

Elisabet istui nyt yksinänsä seinän vieressä kädet helmassa. Hänen poskillansa hohti syvä liikutuksen puna. Hän näytti niin herttaiselta levottomuudessaan, ja hänen suora, vakava olentonsa ilmeni jokaisessa hänen piirteessään.

Paulin äiti katsoi häneen herkeämättä, loi silloin tällöin silmänsä
Pauliin ja hymyili kuin unessa.

Neljännestunnin kuluttua huudettiin Elisabetinkin nimi. Hän loi vielä ystävällisen katseen rouva Meyhöferiin ja katosi. Hänen kuulustelunsa ei kestänyt kauan.

— Herra Meyhöfer vanhempi! huusi oikeudenpalvelija ja riensi Paulin avuksi kantamaan ukon tuolia sisään.

Meyhöfer voihki ja pullisti poskiansa, sitten hän nojautui taaksepäin tuolissaan hiljaa ähkyen, jonka piti ilmaista miehekästä kärsimisvoimaa. Hän oli sydämestään iloinen saadessaan näytellä niin vaikuttavaa osaa. Paul eroitti hyvin hämärästi suuren salin ja taajaan sulloutuneet kasvot, jotka katselivat häneen tai isään; sitten hän sai astua ulos.

Sisaret, jotka tähän asti olivat uteliaina katselleet ympärillensä, alkoivat pelätä. Haihduttaakseen levottomuuttansa he söivät mukaanotettuja voileipiä. Paul rohkaisi heitä ja kieltäytyi ottamasta makkaraa, jota tytöt hänelle jalomielisesti tarjosivat.

Äiti oli vetäytynyt nurkkaansa, värisi ja arveli itseksensä: Mitähän he minusta tahtovat?

— Herra Meyhöfer nuorempi! kuului ovelta.

Seuraavassa silmänräpäyksessä seisoi Paul keskellä suurta, ihmisiä täynnä olevaa huonetta korokkeella sijaitsevan pöydän edessä, jonka ääressä istui muutamia totisen ja ankaran näköisiä miehiä; ainoastaan eräs, joka istui vähän sivulla toisista, hymyili yhtenään. Se oli yleinen syyttäjä, jota kaikki pelkäsivät. Salin oikealla puolella niinikään korokkeisilla paikoilla istui joukko arvoisia porvareita, joilla näytti olevan hyvin ikävää ja jotka sentähden koettivat kuluttaa aikaansa leikkimällä kynäveitsillä, paperipaloilla y.m. He olivat valamiehiä. Vasemmalla puolella suljetussa penkissä istui syytetty. Hän silmäili katselijoita ja näytti siltä, kuin asia olisi koskenut jotakin toista eikä häntä. Niin ystävällisen näköisenä ei Paul vielä koskaan ollut tuota synkkää miestä nähnyt.

— Teidän nimenne on Paul Meyhöfer, syntynyt silloin ja silloin, evankeelinen j.n.e., kyseli suuresta vihosta lukien keskimäinen tuomari, jolla oli lyhyeksi leikattu tukka ja terävä nenä. Hän puhui hyvätuulisesti jupisten, mutta äkkiä hänen äänensä kävi teräväksi ja purevaksi kuin veitsenterä ja hänen silmänsä iskivät tulta.

— Ennen kuulustelua, herra Paul Meyhöfer, tahdon huomauttaa teille, että teidän täytyy jälkeenpäin vahvistaa puheenne valalla.

Paul värähti. Sana "vala" kävi häneen kuin pistos. Hän olisi mieluummin vaipunut maahan kuin ollut tuossa kaikkien katseltavana.

Ja hän tunsi kummallisen muutoksen tapahtuvan itsessään. Töllistelevät silmät katosivat, salin sisusta häipyi sumuun, ja mitä kauemmin tuomarin selvä ja terävä ääni puhui uhkauksia taivaallisista ja maallisista rangaistuksista, sitä enemmän Paul tunsi olevansa yksin tuon miehen kanssa suuressa salissa, ja kaikki hänen ajatuksensa kärjistyivät haluun antaa sellaisia vastauksia, että Elisabet pysyisi erillään koko jutusta. — Nyt, nyt sinulla on tilaisuus osoittautua mieheksi! sanoi ääni hänelle. Hänellä oli samallainen tunne kuin tulipalossa katolla istuessaan; hänen henkensä teroittui, ja tuo raskas paino, joka häntä aina rasitti, hävisi, niinkuin olisi kahleet riisuttu häneltä.

Hän kertoi rauhallisesti ja selvästi, mitä hän tiesi syytetystä ja hänen luonteestansa; sitäkään, että hän tunsi itsensä hyvin hänen kaltaiseksensa, hän ei jättänyt mainitsematta.

Hänen tätä sanoessaan kulki sorina läpi salin, valamiehet jättivät rauhaan paperilippunsa ja muutamat naksauttivat kynäveitsensä kiinni.

— Mitä tapahtui, kun herra Douglas oli joutunut riitaan teidän isänne kanssa? kysyi puheenjohtaja.

— Sitä en voi sanoa, vastasi hän päättävästi.

— Miksi ette?

— Minun täytyisi puhua pahaa isästäni, vastasi hän.

— Mitä tarkoitatte sanalla "pahaa"? kysyi tuomari. Tahdotteko sillä sanoa, että isänne mahdollisesti joutuisi rangaistuksen alaiseksi?

— Tahdon.

Jälleen kulki salin läpi sorina, ja takanansa Paul kuuli isänsä kiristelevän hampaitaan ja sanovan:

— Kelvoton lurjus!

— Laki myöntää teille vaitiolon oikeuden sellaisessa tapauksessa, jatkoi puheenjohtaja. Mutta mikä oli syynä, että isänne kävi Mikael Raudszusin kimppuun?

Pysähtymättä Paul kertoi asian, kunnes hänen tuli todistaa, kuinka hän oli kantanut isänsä sisään; tässä hän kääntyi taaksepäin, ikäänkuin pyytääksensä isältään anteeksi.

Vanhus puristi kätensä nyrkkiin ja kiristeli hampaitansa. Hänen täytyi kuunnella, kuinka oma poika repi sankariseppeleen hänen päästään.

— Ja sitten kun olitte eroittanut rengin, ette nähnyt ettekä kuullut hänestä mitään? kysyi puheenjohtaja.

— En.

— Mitä näitte ensin herätessänne tuona paloyönä? Pitkä äänettömyys. Paul tarttui molemmin käsin otsaansa ja horjahti pari askelta taaksepäin. Kaikki läsnäolijat tunsivat sääliä. Ei kukaan voinut uskoa muuta, kuin että tuon hirveän hetken muisto valtasi nuorukaisen.

— Vastatkaahan!

— Minä… en… nukkunut.

— Olitte siis hereillä… Makuuhuoneessanneko olitte huomatessanne tulen? — En.

— Missä sitten?

Pitkä äänettömyys. Olisi kuullut lehden putoavan maahan, niin hiljaista oli salissa.

— Ettekö ollut kotona?

— En.

— Missä sitten?

— Olin… Helenenthalin… puutarhassa…

Syntyi epäjärjestys, joka yltyi meluksi, kun Douglas nousi istuimeltaan ja kumajavalla äänellään huudahti: Mitä teillä oli siellä tekemistä? Vanha Meyhöfer päästi kirouksen, Elisabet kalpeni ja vaipui penkin nojaa vasten.

Oikeuden puheenjohtaja soitti kelloa.

— Pyydän todistajia olemaan hiljaa, sanoi hän; minä täällä kysyn. Jos vielä tapahtuu häiriötä, niin käsken ulos salista… Siis, herra Paul Meyhöfer, mitä teitte Helenenthalin puutarhassa?

Perällä syntyi jälleen melua, ja todistajat kertyivät Elisabetin ympärille.

— Mitä siellä on? kysyi puheenjohtaja. Yleinen syyttäjä, joka oli tarkasti seurannut asiain menoa, kumartui puheenjohtajaan päin ja kuiskasi merkitsevästi hymyillen:

— Naistodistaja on mennyt tainnoksiin.

Silloin hymyili puheenjohtaja ja koko oikeus. Elisabet lähti salista isänsä tukemana.

Nyt nousi pieni, teräväpiirteinen mies, joka istui syytetyn edessä ja oli koko ajan leikkinyt avainkimpullaan, ja sanoi:

— Pyydän herra puheenjohtajan keskeyttämään kuulustelun hetkiseksi, koska neiti Douglasin läsnäolo on tärkeä.

Paul katsoi arasti tuohon mieheen. Kuulustelu keskeytettiin viideksi minuutiksi, jotka Paulista tuntuivat iankaikkisuudelta. Hän istui todistajien penkille ja kohtasi isän raivoisan katseen. Elisabet tuotiin takaisin saliin kalpeana kuin ruumis, ja Paul astui jälleen paikalleen.

— Kehoitan vielä kerran, alkoi puheenjohtaja, teitä pysymään kiinni totuudessa, sillä joka sana todistuksestanne kuuluu valanne sitoumukseen.

— Tiedän sen, sanoi Paul.

— Kuitenkin, niinkuin tiedätte, on teillä oikeus jättää mainitsematta semmoista, jonka luulette tuottavan rangaistuksen teille itsellenne tai omaisillenne. Haluatteko ja voitteko nyt käyttää tätä oikeutta?

— En.

Hän sanoi sen vakaalla, selvällä äänellä, sillä hän oli varma, että Elisabetin kunnia saisi tahran, jos hän nyt olisi vaiti. — Mutta jos minusta tulee väärän valan tekijä, muistutti omatunto. Se oli myöhäistä.

— Siis: mitä teitte puutarhassa?

— Tahdoin hyvittää sitä, mitä isäni oli tehnyt Douglasille.