Surutar

Läsnäolijat jupisivat odotuksessaan pettyneinä ja epäilevinä.

— Ja sentähden hiivitte vieraaseen puutarhaan? Halusin tavata jonkun, jolta voisin pyytää anteeksi.

— Ja siihen valitsitte juuri yöajan?

— En saanut unta.

— Ja levottomuus ajoi teidät sinne?

— Niin.

— Kohtasitteko ketään puutarhassa?

— En.

— Olitteko jo ennen ja samaan aikaan ollut siellä?

Pitkä äänettömyys; sitten Paul jälleen sai sanotuksi: En. Mutta tällä kertaa tuli vastaus hiljaa ja verkalleen, ikäänkuin hänen ensin olisi täytynyt taistella omantuntonsa kanssa…

Jännitys, joka oli kiinnittänyt läsnäolijoiden mieliä, alkoi laimentua, puheenjohtaja selaili papereitansa, ja Elisabet katseli Pauliin herkeämättä suurin, loisteettomin silmin.

— Missä olitte ensiksi nähdessänne tulen?

— Noin parikymmentä askelta Helenenthalin asuinrakennuksesta.

— Mitä sitten teitte?

— Pelästyin kovasti ja aloin rientää kotiin päin.

— Mitä tietä lähditte puutarhasta?

— Aidan yli.

— Te siis ette avannut sitä porttia, joka vie puutarhasta pihamaalle.

— En.

— Ettekä kulkenut päätyseinän ohi?

— En.

Uusi levottomuus syntyi salissa. Pieni mies, jolla oli avainkimppu, nousi seisomaan ja sanoi:

— Pyydän herra puheenjohtajan kysymään vielä kerran neiti Douglasilta, mitä hän tuona yönä sanoo kuulleensa.

— Olkaa hyvä, neiti Douglas! sanoi puheenjohtaja. Luoden pitkän katseen Pauliin hän astui esiin. He seisoivat nyt vierekkäin avarassa, ihmisiä täynnä olevassa salissa, ikäänkuin he kuuluisivat yhteen.

— Mihin suuntaan katosivat ne askelet, jotka te kuulitte tulen loisteesta herättyänne?

— Pihaan päin, vastasi hän hiljaa, tuskin kuuluvasti.

— Kuulitteko selvästi veräjän linkun louskahtavan?

— Kuulin.

— Ajatelkaas, jos olisitte kuullut väärin.

— En kuullut väärin, vastasi hän hiljaa, mutta varmasti.

— Kiitoksia. Saatte istua.

Horjuvin askelin kulki Elisabet paikallensa. Siitä asti, kun Paul oli sanonut viimeisen kerran "en", riippui hänen katseensa kiinni Paulissa niinkuin lumouksen sitomana. Hän näytti unhottaneen kaiken muun.

— Mihin suuntasitte kulkunne kiivettyänne aidan yli? kyseli puheenjohtaja Paulilta.

— Nummen poikki.

— Tulitteko metsään?

— En; juoksin parin, kolmen sadan askelen päässä siitä.

— Tapasitteko matkallanne ketään?

— Näin varjon, joka liikkui metsään päin ja katosi äkkiä minun lähestyessäni.

Kuulijoissa syntyi liikettä, syytetty kalpeni ja mulkoili levottomana eteensä. Yleinen syyttäjä ei siirtänyt silmäänsä hänestä.

Vastattuansa muutamiin sivukysymyksiin sai Paul istua. Äiti ja sisaret huudettiin esiin, mutta heillä ei ollut mitään asian valaisemiseksi sanottavaa. Sisaret katselivat ympärillensä uteliaina, melkein rohkeina. Äiti itki kertoessaan heräämisestänsä.

Paul oli ylpeä ja onnellinen siitä, ettei ollut saattanut Elisabetia ilmi. Hän hymyili ja iloitsi rohkeudestaan. Mutta kun todistajat kutsuttiin tekemään valaa ja hänen piti kohottaa kätensä, niin tuntui hänestä, kuin riippuisi siinä hirveä paino, ja hän oli kuulevinänsä hiljaisen, surullisen äänen kuiskaavan: Älä vanno!

Hän vannoi.

Kun hän istui paikallensa, sanoi jälleen sama ääni: Ehkä teit väärän valan? Paul kohotti päätänsä ja oli näkevinänsä harmaan varjon vilahtavan ohitsensa ja vienon ilmanhenkäyksen koskettavan otsaansa.

Uhmaillen hän rypisti kulmiaan. Ja vaikkapa olisinkin valapatto, hän ajatteli — mitä sitten? Hänen tähtensä se tapahtui! Hurja riemu täytti hetkiseksi hänen sydämensä, mutta pian se laskeutui painona hänen rinnalleen, oli kuristaa hänet ja sitoi häneltä jalat ja kädet, niin että hänestä tuntui, kuin ei hän enää pääsisi liikkumaan.

Hän kuuli puhujien yksitoikkoisella äänellä antavan lausunnoitansa, mutta hän ei kiinnittänyt niihin huomiotansa. Kerran hän kuitenkin hätkähti, kun avainkimppua pitelevä puolustaja osoitti häntä ja lausui ohuella, purevalla äänellään: Ja mitä arvoa voivat herrat valamiehet panna tämän todistajan puheisiin, joka öisin hyvin salaperäisellä tavalla kuljeksii vieraissa puutarhoissa ja tuo esiin kaikellaisia sielutieteellisiä tekosyitä peittääksensä yöllisten seikkailujensa helliä syitä? Pitääkö uskoman hänen kertomustansa varjoista, joita hän on nähnyt ilmestyvän ja katoavan — varjoista, joita hänen liiaksi kuumenneet aivonsa helposti saattavat synnyttää? Mitä hänellä oli tekemistä puutarhassa, herrat valamiehet? Jätän nämä kysymykset teidän terävä-älyisyytenne ja elämänkokemuksenne ratkaistaviksi, ja mitä todistajaan itseensä tulee, niin olkoon hänen omana asianansa sovittaa yhteen valansa ja omatuntonsa.

Paul vaipui kokoon aivan hervottomana…

Valamiehet lausuivat päätöksensä sanalla: "syyllinen", ja Mikael
Raudszus tuomittiin viideksi vuodeksi kuritushuoneeseen.

Samalla hetkellä kuin puheenjohtaja julisti oikeuden päätöksen, kajahti ivallinen nauru salissa. Se lähti Meyhöferin suusta. Hän oli kohentanut itseänsä tuolissaan ja ojentanut käyristyneet kätensä Douglasia kohden ikäänkuin kuristaaksensa hänet.

Kun häntä kannettiin ulos, huusi hän yhtä mittaa: — Pienet murhapolttajat hirtetään, suuret saavat käydä vapaina!

Raihnaan ukon nauru kaikui kamalana avarissa käytävissä.

XVI.

Talvi tuli ja meni… Maa peittyi lumeen ja viheriöitsi jälleen… Leiniköt kohottelivat kultaisia päitänsä, katajapensaisiin puhkesi hentoja vesoja, ja leivoset livertelivät sinisellä taivaalla.

Mutta Meyhöferin kolkossa talossa ei kevät ollut keväälle tuntua. Paul oli kyllä, vaikkapa vaivallakin, saanut hankituksi siemenjyviä, ja palopaikalla kohoili jo uusi rakennus, mutta parempien aikojen toivo ei ollut vielä palannut. Ilotonna Paul teki velvollisuutensa, ja otsan kurtut painuivat syvemmiksi ja syvemmiksi. Enemmän kuin milloinkaan hän vaipui mietiskelyyn ja suri sitä, että oli tehnyt väärän valan.

Kuukausia kului, ennenkuin hänelle selvisi, ettei hänen levottomuutensa ollut muuta kuin houretta, jonka oli synnyttänyt hänen taipumuksensa turhantarkasti punnita joka sanaa. Hän ajatteli sitä kysymystä, jonka oikeuden puheenjohtaja oli tehnyt hänelle, ja huomasi, ettei hän olisi voinut toisin vastata. Ensi kertaahan hän silloin itse asiassa oli tunkeutunut vieraaseen puutarhaan; mitä kerran eräänä riemuisena kuutamoyönä oli tapahtunut toisella puolen aitaa — mitä oikeusherrojen siihen tuli?

— En, valapattoinen en ole, sanoi hän itsellensä, mutta kehno pelkuri, joka säikähtää jo paljaasta työn varjosta. Eikö minun olisi pitänyt ylpeänä ja ilomielin tehdä väärä vala Elisabetin tähden? Se olisi ollut jotakin, mutta minä elän tässä tylsänä ja alakärsänä kuin päiväläinen.

Ja "mallikelpoisen" aivoissa heräsi hehkuva halu olla suuri pahantekijä, jotta hän saisi toimittaa jotakin, mitä hyvänsä. Noihin kahteen hetkeen, palavan talon katolla ja oikeudessa, sisältyi hänestä kaikki maailman onnellisuus, ja mitä enemmän hän teki työtä ja puuhasi, sitä hyödyttömämpänä hän piti itseänsä.

Isä oli yhä vielä sidottu kantotuoliinsa, jossa hänen kaikesta päättäen oli edelleenkin pysyminen, sillä loukkaantunut jalka ei ottanut täysin parantuakseen. Hän istui äreänä ja joutilaana, selaili toisinaan jotakin vanhaa kalenteria ja haukkui jokaista, joka läheisyyteen sattui. Paulia kohtaan oli hänessä jotakin vastentahtoista kunnioitusta, hän murisi itseksensä nähdessään poikansa, mutta ei uskaltanut enää asettua vastarintaan. Ja äiti!

Hän oli käynyt hieman väsyneemmäksi, hieman hiljaisemmaksi — muuten ei ollut tapahtunut muutosta hänessä, mutta joka kuunteli tarkemmin, saattoi kuulla ilmasta suhinaa. Vaaniva korppikotka siellä lenteli talon yläpuolella ja teki kierroksensa yhä pienemmiksi ollaksensa jonakin päivänä valmis syöksymään saaliinsa niskaan. Äiti kuuli itse siipien suhinan ja ymmärsi sen merkityksen, mutta hän oli vaiti, niinkuin oli ollut ikänsä kaiken.

Eikä onni ollut vielä tullut…

Huhtikuun alussa hän joutui vuoteen omaksi. "Yleistä heikkoutta", selitti lääkäri ja kehoitti tekemään kylpymatkan. Äiti hymyili ja kielsi lääkärin puhumasta kenellekään tästä, sillä hän tiesi, että Paul raataisi itsensä pilalle tehdäksensä tämän matkan mahdolliseksi.

Parannuskeino, joka ei kuitenkaan auttaisi! Äiti tiesi, mitä hän tarvitsi: auringon paistetta! Surutar oli niin tarkoin peittänyt hänet huntuunsa, ettei ainoakaan säde päässyt tunkeutumaan hänen sieluunsa.

Kaksoiset saivat nyt hoitaa emännyyttä. Ja rivakasti kävikin heiltä työ, se täytyi Paulinkin tunnustaa. Jos he olivat lyöneet jotakin rikki, niin he nauroivat, ja jos heiltä kiellettiin kävelymatka, niin he itkivät, mutta itku muuttui pian nauruksi, eikä koskaan ennen saatu pöytää niin nopeasti katetuksi, eivätkä koskaan ennen maitoastiat olleet niin puhtaita kuin nyt. Äiti huomasi kaiken tämän ja sanoi:

— Minun on jo aika lähteä pois — enhän enää ole miksikään hyödyksi.

Helluntain aikaan alkoi hän käydä unettomaksi ja saada kuumetta.

— Miksikä kiniini on niin kallista! huokaili Paul lähettäessänsä rengin apteekkiin.

Apua etsien hän katseli Mustaa Sussua, mutta se ei liikahtanut. Usein täytyi keskeyttää peltotyöt, jotta turpeen kokoomisella olisi saatu rahaa talon tarpeisiin.

Äitiä rupesi vaivaamaan tuskaisa levottomuus, ja hän tahtoi, että joku valvoisi öisin hänen kanssansa. Mutta kaksoiset päivän puuhista väsyneinä nukkuivat sairaan viereen, vieläpä välisti vaipuivat poikkiteloin hänen vuoteelleen, niin että vanha, heikko nainen sai kantaa nuorten, kukoistavien ruumiiden painoa.

Paul lähetti sisaret levolle ja alkoi itse valvoa.

— Mene nukkumaan, poikani! sanoi äiti. Sinä tarvitset lepoa enemmän kuin kukaan muu meistä.

Mutta hän jäi. Ja toukokuun öinä, kun kukkaset toisilleen kuiskailivat puutarhassa ja seljapensaan tuoksu tunkeusi sisään kaikista raoista, istuivat he molemmat usein tuntikausia käsi kädessä ja katsoivat toisiinsa, ikäänkuin heillä olisi ollut niin paljon toisillensa kerrottavaa. Sellainen aina oli ollut äidin ja pojan väli. Tuo yli reunojensa kuohuva rakkaus etsi sanoja, mutta suru oli ryöstänyt heiltä kielen.

Aamulla auringon noustessa Paul huuhteli päänsä kylmällä vedellä ja meni työhönsä.

Hänen läsnäolonsa rauhoitti äitiä niin, että hän välisti saattoi nukkua. Silloin Paul hiipi huoneeseensa ja toi sieltä fysikaaliset kirjansa, joissa niin oppineesti ja vaikeatajuisesti selitettiin höyrykoneiden rakennetta. Hänen valvomisesta väsyneen ja henkiseen työhön tottumattoman päänsä oli tukala käsittää noita vaikeita sanoja — mutta hänellä oli hyvää aikaa, ja lannistumatta hän kulki eteenpäin sivu sivulta, niinkuin peltomies kivistä kenttää kyntäessään.

Avatessaan silmänsä kysyi äiti:

— Kuinka kauas olet ehtinyt?

Paulin täytyi silloin kertoa, ja äiti oli ymmärtävinänsä.

Mutta jos hän kysyi: Miksi luet tuota kaikkea? — niin Paul vastasi viekkaan näköisenä: Opettelen kultaa tekemään.

— Poika parka! vastasi äiti ja silitti hänen kättänsä.

Eräänä yönä kohta helluntain jälkeen ei hän jälleen saanut unta silmiinsä.

— Lue minulle noista oppineista kirjoista! sanoi hän. Ne ovat niin soman ikävystyttäviä. Ehkä siten saan unta.

Paul totteli, mutta kun hän oli lukenut tunnin verran, huomasi hän äidin katselevan häneen suurilla, kuumeesta loistavilla silmillä, valppaampana kuin ennen.

— Tästäkö sinä siis teet kultaa? kysyi hän.

— Niin, äiti, vastasi Paul säikähtyneenä nähdessään kuumeen jälleen palanneeksi.

— Kuinka se tapahtuu?

— Saat sitten nähdä, vastasi Paul, kuten tavallisesti.

Mutta tällä kertaa ei äiti tyytynyt tähän, vaan sanoi:

— Kerro rakkaani! Kerro heti! Kuka tietää, mitä tapahtuu… Tarvitsisin edes pienen lohdutuksen, ennenkuin nukun.

— Äiti! huusi Paul pelästyneenä.

— Rauhoitu, lapseni! Mitä siinä piilee? Kerro, kerro!

Hän pyysi niin tuskallisesti, ikäänkuin seuraavana minuuttina jo olisi liian myöhäistä. Hengästyneenä ja sekavin sanoin puhui Paul mielijohteistaan — kuinka hän tahtoi herättää eloon Mustan Sussun jäsen avulla kaivaa suon tyhjiin — mutta keskellä kertomustaan valtasi hänet levottomuuden tuska, hän heittäysi nyyhkien polvillensa vuoteen viereen ja painoi kasvonsa äidin rintaa vasten.

Äiti pyysi häntä nousemaan ja sanoi:

— Väärin tein, kun peloitin sinua. Kaikkihan on Jumalan kädessä… Mitä olet kertonut minulle on ilahuttanut minua. Tiedän, että mihin sinä ryhdyt, sitä et kesken jätä. Soisin vaan eläväni niin kauan…

Niin hän rohkaisi poikaansa, hiljaa ja huomaamatta; itsestään ei hänellä enää ollut mitään toiveita.

Eräänä toisena yönä, kun Paul oli uupuneena nukahtanut tuolillensa, huusi äiti hänen nimeänsä.

— Mitä tahdot, äiti? kysyi Paul säpsähtäen.

— En mitään, sanoi äiti. Suo anteeksi! Minun ei olisi pitänyt herättää sinua… Mutta kuka tietää, kuinka kauan vielä saamme puhua toistemme kanssa — ja minä tahtoisin käyttää aikaa hyväkseni.

Paul oli tällä kertaa liiaksi uninen käsittääksensä noiden sanojen merkitystä. Hän muutti aivan sairaan viereen istumaan ja tarttui hänen käteensä, mutta silmät painuivat jälleen kiinni.

Äiti luuli Paulin olevan hereillä ja alkoi puhua:

— Minä olin kerran hyvin iloinen nuori tyttö, melkein kuin sisaresi… Sydämeni oli haljeta ilosta, ja silmäni tähystivät aina etäisyyksiin, ikäänkuin täytyisi sieltä ilmestyä jotakin äärettömän kaunista -prinssi tai sellaista. Kerran syttyi lempi rinnassani - tuo suuri, taivaallinen lempi, joka vie mukaansa niinkuin kohtalo. Mutta hän ei välittänyt minusta — hän oli hoikka, vaaleaverinen, ja hänellä oli syylä leuassa. Halusin aina suudella tuota syylää, mutta en koskaan saanut. Hän huomasi lempeni, ja eräänä päivänä, kun hän oli erittäin vallaton, sulki hän minut syliinsä, ja päästi sitten menemään taas… Mutta minä iloitsin ja riemuitsin siitä, että hän edes kerran oli minut syliinsä ottanut.

Äiti vaikeni. Hänen silmänsä loistivat, ja hänen poskiinsa lennähti
vieno, miltei tyttömäinen puna - hän näytti ihmeellisen nuorentuneelta.
Nähtyänsä, että Paul oli nukkunut, hän vaikeni, ja suru tunki mieleen.
— Paul heräsi ja sanoi:

— Minusta tuntui, kuin olisit kertonut jotakin…

— Näit kai unta, sanoi äiti hymyillen, mutta sillä aikaa liitelivät hänen ajatuksensa kauemmaksi ja kauemmaksi läpi koko hänen elämänsä ja poimivat joka loukosta kaikki ne ilon murut, jotka hänen osallensa milloinkin olivat tulleet.

— En tiedä, puhui hän, miksi koko elämäni olen ollut murheellinen. Ajatellessani taaksepäin ei minua oikeastaan koskaan ole kohdannut mikään suuri onnettomuus. Hupaista ei juuri ollut jättää Helenenthalia, ja kun näin palavan aitan tulipunaisen loimon valaisevan huonettani, pelästyin, mutta yleensä on kaikki kuitenkin käynyt jotenkin hyvin. Olen saanut nähdä teidät, lapseni, varttuvan aikaihmisiksi, eikä kuolema ole ainoatakaan ryöstänyt — ruokaa ja juomaa on meillä aina ollut kylläksi. Isä on tosin usein murissut, mutta semmoistahan on avioelämä — sen saat kerran itse kokea. Te kaikki lapset olette pitäneet minusta. Pojista on tullut kelpo miehiä, ja tytöistä tulee kelpo naisia, jos Jumala suo ja sinä pidät heistä huolta. Mitä voisin enempää pyytää?

Niin koetti tuo kuoliaaksi kiusattu vaimo raukka saada selville, mikä se hänet oli kuolon omaksi murjonut. Verkalleen kohotti Surutar huntuansa hänen päästänsä, jotta kuolema saisi hengittää häntä suoraan kasvoihin.

Ja eräänä iltana hän kuoli… Huomaamatta silmät painuivat umpeen. Lääkäri, joka avuksi kutsuttiin, puhui voimattomuudesta ja verettömyydestä; ainoastaan tunteelliset sanovat tällaisissa tapauksissa: Sydän murtui.

Katkerasti itkien polvistuivat kaksoiset äidin vuoteen viereen; isä, joka tuolissaan kannettiin sisään, nyyhkytti ääneensä ja tahtoi väkisin herättää vainajan eloon; Paul seisoi päänpuolella ja puri huultaan.

— Minä olin sittenkin oikeassa, ajatteli Paul. Hän kuoli, ennenkuin onni tuli. Nälkäisenä hän lähti elämän juhla-aterialta, niinkuin ennustin.

Hän ihmetteli, ettei hän tuntenut niin suurta murhetta, kuin oli odottanut. Mutta kaikellaiset sekavat, omituiset ajatukset, jotka liitelivät hänen päässään niinkuin yölepakot hämärässä, ilmaisivat, kuinka hänen mielentilansa laita oli.

Oli jo puoliyö, kun isä sanoi:

— Menkäämme levolle, lapset! Nukkukoon se, joka voi… Raskaat päivät odottavat meitä.

Hän syleili kaksoisia, pudisti Paulin kättä ja antoi kuljettaa itsensä huoneeseensa.

— Kuinka hyvä isä on tänään! ajatteli Paul. Sellainen hän ei ole koskaan ollut.

Sisaret riippuivat itkien hänen kaulassaan ja pyysivät häntä jäämään heidän luoksensa. He pelkäsivät niin kovasti. Paul lohdutteli heitä ja vei heidät heidän suojaansa, luvaten hetken kuluttua tulla heitä katsomaan.

Kun hän sitten tunnin päästä kynttilä kädessä hiipi heidän vuoteensa viereen, näki hän heidät nukkuneina toistensa syliin, ja kyynelet olivat vielä kuivumattomina heidän punaisilla poskillansa.

Sitten hän kuunteli isän ovella, mutta kun huoneesta ei mitään ääntä kuulunut, hiipi hän varpaillansa vainajan luo. Hän tahtoi vielä kerran valvoa hänen vieressään.

Sisaret olivat levittäneet valkoisen liinan äidin kasvoille. Paul otti sen pois ja katseli ristissä käsin, miten kynttilän häilyvä valo kuvastui noissa vahapiirteissä. Niissä ei ollut tapahtunut suurta muutosta; ainoastaan nuo siniset suonipahkurat ohimoilla näkyivät selvemmin, ja silmäripset loivat syvemmän varjon kuihtuneille poskille.

Hän sytytti yölampun, joka äidin sairauden aikana oli palanut joka yö, istui tuolille, jossa hän tavallisesti oli istunut, ja aikoi pitää hiljaisen hartaushetken.

Mutta yhtäkkiä hän muisti, että oli unhottanut lähettää nikkaria noutamaan, jotta mitta saataisiin ottaa ajoissa. Arkun piti oleman yksinkertainen, mustaksi maalattu — ja yltympäri kanervakukkaköynnös, sillä tuosta vaatimattomasta kasvista äiti oli enimmin pitänyt.

— Mitähän arkku tulee maksamaan? ajatteli hän sitten ja pelästyi, sillä hänellä ei ollut rahaa hautauskustannuksiin. Hän mietti ja laski, mutta ei tullut mihinkään päätökseen. Tämä on ensi kerta kun äiti tarvitsee jotakin itsellensä, sanoi Paul hiljaa ja ajatteli noita kuluneita vaatteita, joita äiti oli pitänyt vuodesta vuoteen.

Hän laski yhteen saatavat, joita nyt kiireessä voitaisiin periä, mutta summa oli pieni eikä läheskään riittänyt kustannuksiin. Eivät ne turvekuormatkaan, joita hän huomenna ja ylihuomenna aikoi lähettää kaupunkiin, voisi asiata auttaa. Hän otti paperipalasen ja alkoi yhteenlaskea kustannuksia:

    Arkku………. 15 taalaria
    Hauta………. 10 taalaria
    Lukkarille…… 5 taalaria
    Kangasta käärinliinoihin 2 taalaria.

Sitten itse hautajaisjuhlallisuudet, jotka isä luultavasti tahtoi niin suuremmoisiksi kuin mahdollista:

10 pulloa portviiniä 10 taalaria 1 laatikko sikareja. 2 taalaria 2 astiaa olutta….. 2 taalaria.

Ja sitten leivoksiin… Vehnäjauhoja kyllä oli kotona, mutta sokeria, rusinoita, manteleita ja paljon muuta täytyi hankkia. Kuinka paljon tuohon kaikkeen menneekään? Hän ei saanut laskujaan selville. — Äiti kyllä voi sen sanoa, ajatteli hän ja aikoi juuri kysyä — kun hän näki, että äiti oli kuollut.

Kauhu valtasi hänet. Vasta nyt, kun hänen mielikuvituksensa jälleen elpyi, hän käsitti, että oli kadottanut äitinsä. — Hän oli vähällä kirkaista, mutta hillitsi itsensä, sillä laskut olivat vielä kesken.

— Anna anteeksi, äiti hyvä, sanoi hän, silittäen vainajan kylmiä poskia. En voi surra sinua vielä; minun täytyy ensin haudata sinut. — — —

* * * * *

Kolme päivää myöhemmin vietettiin hautajaiset.

Niinkuin Paul oli aavistanut, tahtoi isä valmistaa ne hyvin juhlallisiksi. Kaikille kaupunkilaisystävillensä hän lähetti kutsumuksia, jotka olivat kirjoitetut hienolle sormenlevyisillä surureunuksilla varustetulle paperille. Näissä kutsukirjeissä hän toi esiin surunsa mitä kauniimmilla sanoilla, ja nimikirjoituksensa perään hän oli aina vetänyt mahtavan kiemuran.

Illalla ennen hautajaispäivää saapuivat veljet, juuri kun ruumis oli saatu puetuksi. Moneen vuoteen he eivät olleet käyneet kotona, jonka tähden Paul ei ollut tuntea heitä. Opettaja oli arvokkaan ja ankaran näköinen mies, ja hänen vatsansa oli jo alkanut kasvaa. Hän toi muassaan nuoren, suruharsoon puetun naisen, joka oli hänen morsiamensa. Tämä silmäili kummeksien matalaa, yksinkertaista huonetta ja yritti kasvonilmeissään osoittaa sitä ystävällisyyttä ja surua, jota hänen asemansa vaati. Kauppias-veli tuli perässä. Hänen näössään oli kevyttä huikentelevaisuutta, ja hänen surunsa osoittautui enemmän vastenmielisyyden tunteeksi kuin mielenkaihoksi.

Molemmat veljet syleilivät juhlallisesti isää, ja vieras neiti kumarsi ja suuteli hänen kättänsä ja otsaansa. Sitten he tervehtivät kaksoisia, jotka suruvaatteissaan näyttivät entistä tuoreemmilta ja miellyttävämmiltä. Paulia, joka hämillään seisoi ovella lakkiansa hypistellen, he eivät olleet huomanneet.

Viimein Gottfried kysyi:

— Missä on velimiehemme?

Tämä astui esiin ujona ja tarjosi kätensä. Kolme silmäparia tarkasti häntä. — Kunpa pääsisin täältä pois, ajatteli Paul ja käytti ensi tilaisuutta livahtaakseen talliin. Mutta opettaja seurasi perässä. Paul säikähti, sillä hän ei tietänyt, mitä puhua tuolle hienolle miehelle.

— Rakas veli! sanoi tämä. Minulla on eräs pyyntö sinulle: etkö voi hankkia morsiamelleni hauskempaa asuntoa. Tyttöjen kamarissa on niin kovin ahdasta.

— Minä luovutan hänelle huoneeni, sanoi Paul.

— Olisin hyvin kiitollinen, jos sen tekisit.

Sitten hän teki muutamia kysymyksiä äidin taudista, karjasta ja niistä kiinnityksistä, jotka rasittivat tilaa.

— Teillä raukoilla, sanoi hän, on ollut paljon suruja. Koetitko myös keventää äitivainajamme viimeisiä päiviä voimiesi mukaan?

Paul vakuutti, että hän oli tehnyt sen.

— Se ilahuttaa minua, vastasi veli ankaralla äänellä; jos olisit sen jättänyt tekemättä, olisi se ollut suurta velvollisuuksien unhotusta. Ja nyt menkäämme kirkastetun maallisten jäännösten ääreen, jotta hän saisi nähdä taivaastaan kaikki omaisensa koolla.

Hän tarjosi Paulille kätensä ja vei hänet huoneeseen, missä äiti lepäsi kukkien ja kynttilöiden keskellä ja minne toiset olivat jo kokoontuneet. Paul seisahtui ovelle. Hän olisi antanut paljon, jos olisi saanut hetkisen aikaa olla yksin kuolleen kanssa, mutta kun se ei ollut mahdollista, niin hän hiipi hiljaa ulos ja asettui vierasten töllisteleväin kyläläisten joukkoon ikkunan edustalle, ikäänkuin hän olisi ollut yksi heistä…

Vähän myöhemmin tuli kauppias-veli hänen luoksensa ja sanoi tuttavallisesti:

— Minulla olisi pyyntö sinulle, rakas veikko! Kurkkuni on aivan kuivunut maantien tomusta ja itkusta. Etkö voi hankkia minulle pisaraa olutta?

Paul vastasi, että hänellä kyllä oli kaksi astiallista, mutta että hän aikoi avata ne vasta hautajaisissa huomenna.

— Anna tappi vain minun käsiini, vastasi veli, tämän asian minä ymmärrän. Olut on huomenna silti yhtä raitista.

Kun Paul oli myöntynyt, meni veli matkoihinsa.

Kello yhdentoista aikaan sammutettiin kynttilät arkun ympäriltä. —
Sitten mentiin levolle.

Koska Paulille ei ollut jäänyt sijaa, meni hän tallin parvelle, missä hän istui valveilla koko yön ja mietti.

Kello kymmenen tienoissa seuraavana aamuna saapuivat ensimäiset vieraat; ne olivat väkeä, jota ei oltu kutsuttu eikä odotettu. Kun Paul näki heidän tulevan, oli hänen ensimäinen ajatuksensa: olenkohan hankkinut tarpeeksi ruokaa ja juotavaa? Ja mitä useampia vaunuja ajoi pihaan, mitä useampia vieraita mustahansikkaisia käsiä hänelle ojennettiin, sitä levottomammaksi hän kävi, ja sitä selvemmin soivat hänen korvissaan sanat: ei riitä.

Isällä oli jälleen yksi hänen suuruutensa päiviä. Hän istui kantotuolissaan kuin valtaistuimella — molemmat vanhimmat pojat vasalleina ympärillä — ja antoi ihailla itseänsä ja suruansa.

Uuden vieraan tullessa hän puristi molemmin käsin vieraan kättä, ikäänkuin hän olisi ollut se, joka valitti surua, taivutti kaihoisana päätänsä ja puhui murheellisella äänellä katkonaisia lauseita: Niin, hän on poissa!… Poissa on poissa… Sydämen haavoille ei löydy mitään voidetta… Antakoon taivas hänelle, mitä maailma ei antanut! — ja paljon muuta sellaista. Välillä hän huuteli Paulille: Poikani, pidä huolta viinistä!… Poikani, herra Wegmann tahtoo saada sikarin… Poikani, katso, että vieraat saavat virvokkeita!

Paul juoksi yhden luota toisen luokse niinkuin viinuri, laski tuskallisesti pulloja, joiden luku kovin nopeasti väheni, ja kadehti sisaria, jotka sievissä mustissa puvuissaan saivat istua rauhassa ja itkeä tarpeeksensa vieraan kälyn lohdutellessa. Surupukuja hän ei ollut huomannut laisinkaan ottaa laskuihinsa, ja sisaret eivät olisi voineet näyttäytyä, jollei kauppias olisi uskonut velaksi.

Paul itse huonoissa harmaissa vaatteissaan ei näyttänyt ollenkaan sureviin kuuluvalta, ja useimmat oudot vieraat huomasivat hänet vain silloin, kun hän tarjosi heille viiniä tai sikareja.

Pihaan oli kokoontunut joukko vieraita naisia, jotka olivat pitäneet vainajasta hänen hiljaisen, suoran olentonsa tähden ja jotka, kuulumatta varsinaiseen suruväkeen, tahtoivat kuitenkin liittyä hautajaissaattoon. Isän sotapäällikönsilmä havaitsi heidät heti. — Paul, poikani! huusi hän. Pyydä naiset sisään!

Vitkastellen Paul totteli käskyä, sillä hän ei tietänyt, kuinka hän pyytäessään sanansa asettaisi. Tultuansa portaille hän näki ensimäiseksi Elisabet Douglasin, joka mustiin puettuna seisoi kylän naisten joukossa ja kantoi valkoisista ruusuista tehtyä seppelettä. Nähdessään Paulin täyttyivät hänen silmänsä kyynelillä.

Paul tunsi halun kätkeä kasvonsa hänen vaatteidensa poimuihin ja itkeä, mutta vieressä seisoi toisia, jotka katselivat häneen. Kömpelösti kumartaen hän sanoi:

— Isä pyytää kysyä, ettekö tahtoisi tulla katsomaan vainajaa.

Naiset astuivat hiljalleen sisään, ainoastaan Elisabet epäröi.

— Etkö sinäkin tule sisään?

— Rakas Paul parka! sanoi tyttö ja tarttui hänen käteensä.

Paul sulki silmänsä ja horjahti pari askelta taaksepäin. Sitten hän sanoi:

— Tulehan katsomaan häntä — hän piti niin paljon sinusta.

— Paul, poikani! Missä olet? kuului isän ääni sisästä.

— Paul! sanoi Elisabet väräjävästi ja kyynelet silmissä; et saa joutua epätoivoon — on muitakin, jotka… pitävät sinusta.

— On, sanoi Paul, sen tiedän… Mutta tule nyt! Minun täytyy tarjota viiniä.

Elisabet huokasi syvään, meni arasti Paulin perässä ja katosi vierasten naisten joukkoon.

— Paul, tule tänne! kutsui isä, joka tänään näytti elävän entisissä suuruutensa päivissä. Paul kumartui, ja isä kuiskutti hänen korvaansa:

— Kuulen, että viini on lopussa… Mitä se semmoinen? Tahdotko häväistä meidät tällä tapaa?

— Luulen löytyvän vielä pari pulloa, vastasi Paul.

— Laita, että ne riittävät kunnes pappi tulee! Tarjoa naisillekin lasi, kuuletko.

— Jospa pappi tulisi pian! huokasi Paul ja täytti lasit vain puolilleen.

Ja vihdoin pappi tuli. Hautajaisvieraat tunkeutuivat hänen perässään huoneeseen, missä kuollut oli. Koko huone oli auringon paistetta tulvillaan, ja lehmuksen lehvien läpi tunkeuvat säteet leikkivät iloisesti vainajan marmorinkalpeilla kasvoilla.

Paul oli apuna isän kantotuolia nostettaessa arkun pääpuoleen, sitten hän vetäytyi vierasten selkäin taakse vähäsen levähtämään, sillä hän oli väsynyt paljosta juoksemisesta. Mutta hän ei saanut levätä.

— Missä on nuorin poika? kysyi pappi, joka tahtoi koko perheen ympärillensä.

— Paul, lapseni, missä olet? huusi isä.

Silloin hänen täytyi astua esiin ja asettua isän tuolin viereen seisomaan. Vieraiden joukosta kuului supinaa; useat eivät olleet tietäneet, että hänkin oli talon poika, ja pitivät käytöstään loukkaavaisena.

Pappikin oli huomannut auringon säteet ja otti siitä aineen puheeseensa. Loistihan meidänkin aurinkomme kirkkaasti ja iloisesti, mutta taivaallisen auringon paisteeseen verrattuna se on vain pimeys. Sitten hän ylisteli kuollutta, ylisteli jälkeenjääneitä, erittäinkin uskollista puolisoa ja vanhempia poikia, perheen uhkeita pylväitä; saipa Paulkin pienen osansa kiitoksesta talonvoutina, jonka hänen herransa oli huomannut uskolliseksi aina kuolemaan asti.

Vahinko vaan, että Paul ei kuullut mitään tästä mesikielisestä puheesta. Ajattelematta mitään hän tuijotti tuohon silkkiseen nauharuusuun, joka kohosi äidin päähineestä ja liikahteli hiljaa papin häilytellessä käsiänsä. Nauhojen liikunto muistutti valkoista perhosta, joka liehuttelee siipiänsä kohotaksensa ilmoihin.

Sitten laulettiin virsi ja arkun kansi painettiin kiinni. Samassa kuului takimaisista riveistä vihlova huuto:

— Äiti! Äiti!

Pelästyneinä ja kummissaan kaikki kääntyivät katsomaan. Elisabet Douglas siellä oli kirkaissut ja vaipunut taintuneena vierikumppaninsa käsiin.

Paul ymmärsi Elisabetin hyvin. Tämä oli ajatellut sitä hetkeä, jolloin musta kansi laskettaisiin oman äidin kuolleiden kasvojen peitteeksi. Ja Paul teki hiljaisen lupauksen olla silloin tytön uskollisena lohduttajana. Isäkin katsoi ylös, ja hänen kasvoistaan saattoi lukea kysymyksen: Onko tuokin täällä?

Elisabet kannettiin viereiseen huoneeseen, ja kaksi naista jäi hänen luoksensa, kunnes hän oli toipunut. Arkku kannettiin ulos ruumisvaunuihin. Paulin piti juuri ottaa lakkinsa, kun Gottfried pisti hänen käteensä jotakin pehmoista ja mustaa.

— Sido edes tämä harso käsivarteesi, kuiskasi hän Paulille.

— Miksikä?

— Ihmiset saattaisivat luulla, että sinä et tahdo kantaa surua.

Paulia säikähytti tämä ajatus, ja hän teki niinkuin käskettiin. Jälestäpäin häntä harmitti, että veli noin oli saattanut hänet häpeemään, ja vasta paljon myöhemmin kävi hänelle selväksi, kumpi veljistä oli syvemmin surrut.

Hautausmaa oli keskellä aukeata nummea. Kolme yksinänsä seisovaa kuusta ilmaisi paikan jo kaukaa; sitä ympäröitsevällä vallilla kukoisti orjantappurapensaita. Sinne kulki surusaatto. Pojat astuivat kohta arkun perässä; isä ajoi kaksoisten kanssa pienissä vaunuissa.

Paul tuijotti eteensä; hän ajatteli hiekkaa, jossa hän kahlaili… viiniä… Elisabetia… isän kantotuolia… ja kanervakukkaseppeltä, joka oli osaksi irtautunut arkusta ja riippui. Hän päätti pitää varalla, ettei seppelettä haudattaisi maahan.

Haudalla hän ei tuntenut muuta kuin että ohimoita poltti, ja papin lukiessa siunaustansa juolahti hänen mieleensä, että hän hyvin olisi voinut tarjota olutta viinin asemesta. Sitten hän piti silmällä kaksoisia, jotka murheessaan tekivät hulluuksia ja tahtoivat hypätä arkun perässä hautaan. Hän otti heidät syliinsä, suuteli heitä ja painoi heidän päänsä rintaansa vasten. He sulkivat silmänsä ja hengittivät kuin nukkuvat.

Kun ensimäiset multalapiolliset kalahtivat arkun kannelle, valtasi hänet vastenmielinen tunne — hänestä tuntui, kuin kieritettäisiin keilapalloja hänen päässään — ja kun alaston hautakumpu alkoi kohota, ajatteli hän: Huomenna täytyy tuoda viheriäisiä turpeita tuohon peitteeksi…

Väkijoukko hajaantui; isä kannettiin vaunuihinsa, ja pojat kulkivat jalan kotiin päin. Max ja Gottfried puhuivat hiljaa juhlallisella äänellä varhaisimmista muistoista, joita heillä vainajasta oli, mutta Paul oli vaiti ja ajatteli: Jumalan kiitos, että olen saanut hänet maahan!

Yhä vielä työskentelivät hänen aivonsa sairaloisesti, ei vieläkään hän ollut käsittänyt, tahtonut käsittää… Mutta kun hän tuli pihaan, joka pärekattoisine ulkorakennuksineen ja palon jättämine merkkeineen oli hänen edessään harmaana ja lohduttomana, valtasi hänet salaman voimalla uusi ajatus: äiti on poissa! Hän kääntyi, hapuili käsillään ilmaa ja vaipui maahan niinkuin salaman iskemänä…

XVII.

Kesä kului, ja sijaan tuli syksy sumuineen. Aurinko aleni likemmäksi metsän rantaa, ja kellokanervain purppuraiset päät kallistuivat maahan päin.

Tähän aikaan alkoi Meyhöferin talosta kuulua kummallista ääntä. Kuului niinkuin vasaran kalketta ja kellojen soittoa yhtaikaa, tahdinmukaisesti, milloin kimakammin, milloin kumeammin, mutta aina seurasi sointuva jälkikaiku, joka kauan värähteli ilmassa.

Kyläläiset seisahtuivat tielle ihmettelemään. Yksi kysyi: Mitähän Meyhöferillä tehdään? Ja toinen sanoi: Kuuluu siltä, kuin hän olisi rakentanut pajan. — Onneansa ei hän sillä kuitenkaan saa taotuksi, väitti kolmas, ja nauraen erosivat pakisijat toisistaan.

Isä, joka tapansa mukaan istui nurkassaan haukotellen ja nyrpeänä, hypähti ensimäisen helähdyksen kuultuansa ja huusi luoksensa kaksoiset saadaksensa selkoa asiasta. Mutta nämä eivät tietäneet muuta, kuin että aamulla aikaisin oli kaupungista tullut eräs käsityöläinen, jolla oli muassaan viiloja, vasaroita ja juotinkaluja. Hän oli puhunut kauan Paulin kanssa, joka oli näyttänyt kaikellaisia piirustuksia hänelle. Tytöt juoksivat ulos katsomaan ja näkivät kummia.

Vajan takana seisoi lauta telineiden ympäröimänä Musta Sussu ikäänkuin vannehameeseen puettu nainen. Paul ja käsityöläinen kapuilivat telineillä, nakuttivat, tarkastivat ja vääntelivät päätenauloja.

Kaksoiset katsoivat kummastellen toisiinsa; he aavistivat, että jotakin suurta oli tekeillä, mutta eivät pitäneet tarpeellisena mennä siitä isälle puhumaan - he näet muistivat, että kaksi pientä kirjettä piti kiireesti ja salaa palvelustytön mukana lähetettämän postikonttoriin.

Mutta Paul seisoi ylhäällä Mustan Sussun selässä savutorveen nojaten ja katseli ikävöivästi suolle päin niinkuin Kolumbus, joka tahtoo löytää uuden maailman.

Hän oli astunut ensimäisen askelen uskaliaalla tiellään. Kun noina pitkinä, unettomina öinä, jotka seurasivat äidin kuolemaa, suru ja tuska rautakourillaan runtelivat hänen sieluansa, silloin hän oli aina paennut kirjojensa turviin. Kuin myyrä hän kaivoi itselleen teitä hämärien teoriojen lävitse, ja kun päätä huimasi ja ruumis tuntui väsähtäneeltä rasittavan henkisen työn tähden, niin hän sanoi itsekseen: Hänen viimeinen toiveensa ei saa häätyä häpeään! Jäsenet jännittyivät, tarmo terästyi, ja väsymättömän taistelun jälkeen selveni vaikea arvoitus täydelliseksi sopusoinnuksi; joka vivusta tuli jänne, joka putkesta suoni, ja kokonaisuus esiintyi viisaasti suunniteltuna niinkuin ikuisen Luojan kädestä lähtenyt ihmisruumis.

Viikkoja ja kuukausia kului siten. Niin kokonansa Paul syventyi tiedon- ja luomishalunsa tyydyttämiseen, että kaikki muu varjona katosi hänen mielenkiintonsa piiristä. Äidin kuva sai rauhallisemman muodon ja alkoi jo hymyillä. Vilja kasaantui latoihin ikäänkuin näkymättömien käsien kantamana, ja kun eräänä päivänä viimeinen kauralyhde tuli katon alle, löi Paul päähänsä kuin uneksija ja sanoi: Minusta tuntuu, kuin vasta eilen olisin nähnyt ensimäisen tähkän.

Mutta mitä enemmän hänen tietonsa kypsyivät, sitä enemmän hän oli peloissaan yrityksen onnistumisesta. Kun hän kirjoitti sepälle, tykytti hänen sydämensä niinkuin hänellä olisi ollut tutkintokuume. Hän kaihti valoa niinkuin pahantekijä, sillä hän pelkäsi ihmisten naurua. Vasta vasaran kalke antoi tiedon maailmalle.

Vieras mestari sai syödä perheen pöydässä. Isä osoitti häntä kohtaan paheksimistansa siten, ettei tervehtinyt häntä ja että yhäti mutisi itseksensä "narreista" ja "kuokkavieraista". Mutta kukaan ei välittänyt siitä, ja työ jatkui rauhallisesti.

Paulin ohjauksen mukaan hajoitettiin koko kone ja jokainen sen osa tutkittiin tarkasti. Vikaa, jonka ammattimies olisi heti huomannut, täytyi heidän etsiä pitkät ajat. Usein he väittelivät tuntikaudet jostakin pikkuasiasta.

Kerran mestari tokaisi kärsimättömänä: — Miksi hitossa ette ole konetta lähettänyt johonkin korjauspajaan!

Paul hämmästyi. Sehän oli mainio ajatus! Tänään se tuntui hänestä aivan uudelta, vaikka hän itse usein ennen oli samaa miettinyt. Mutta hän ei ollut koskaan pannut täytäntöön tätä ajatusta, sillä se oli näyttänyt hänestä sekä liian rohkealta että liian naurettavalta, — hän pelkäsi myös, että Musta Sussu lähetettäisiin takaisin parantumattomaksi tuomittuna. Hänen laitansa oli sama kuin tuon akan, joka mieluummin tahtoi itse puoskaroida miehensä kuoleman omaksi kuin antaa lääkärin julistaa hänet parantumattomaksi.

Kun mestari ja rengit pimeän tultua olivat lopettaneet työnsä, oli Paulin tapana vielä sen jälkeen kuljeksia ja nuuskia työpaikalla, ilman päämäärää ja ainoastaan sentähden, että hän ei tahtonut jättää Mustaa Sussua. Mieluimmin hän olisi seisonut yövahtina sen vieressä aina aamuun asti. Tällöin hän mielellään otti kainaloonsa myös jonkun piirustuksen tai pari kirjaa, niinikään ilman mitään tarkoitusta, koska jo oli pimeä — hän näet tahtoi, että kaikki olisi sievästi järjestyksessä. Kaikki tämä tapahtui suurimmassa salaisuudessa, sillä ei kukaan ollut lujemmin kuin Paul itse vakuutettu siitä, että hän oli täysi hullu.

Eräänä iltana, kun hän pimeässä haparoi jotakin kirjaa, jonka ottaisi mukaansa, sai hän laatikkonsa peränurkasta käteensä pitkulaisen ja liereän esineen, joka oli kääritty silkkipaperiin. Hän tunsi, kuinka hän punehtui pimeässä, sillä se oli Elisabetin lahjoittama huilu. Kuinka oli mahdollista, että hän niin harvoin oli ajatellut sitä jäsen antajaa? Surun varjo esti näkemästä tuota valoisaa olentoa, joka viimeksi oli hänelle näyttäytynyt tuona kaikista synkimpänä päivänä; ahkerat puuhat ja vaivat olivat olennon itsensä nyt karkoittaneet häneltä varjojen maahan. Ensi silmänräpäyksessä Paul ei voinut muistaa hänen kasvojensa piirteitäkään; vasta vähitellen hän sai uudelleen hänen kuvansa itsellensä selväksi.

Kirjan asemesta hän otti kainaloonsa huilun, hiipi vajan taakse ja asettui höyrypannulle istumaan. Hän kosketti uteliaana läppiä, asetti sitten huilun puhaltimen huulillensa, mutta ei uskaltanut puhaltaa, sillä hän ei tahtonut häiritä nukkuvia.

— Hauskaa olisi osata soittaa kauniisti ja sitä tehdessä ajatella Elisabetia, sanoi hän itseksensä. Silloin jälleen voisin tuoda ilmoille ajatukseni ja tuntea, että minullakin on oma, itsenäinen elämä maailmassa! Mutta olenko sitten itseäni varten maailmassa? tuumi hän taas ja piteli miettiväisenä erästä veiviä. Niinkuin tämä veivi kiertyy tietämättä, miksi, ja on itsessään kuollut kappale, niin täytyy minunkin kiertyä ja kääntyä kysymättä, miksi… Maailmassa sanotaan olevan ihmisiä, joilla on oikeus elää omaa elämäänsä ja muodostaa maailma omien mielihalujensa mukaan, mutta he ovat toisenlaatuisia kuin minä, he ovat kauniita ja ylpeitä ja rohkeita ja heille paistaa aina aurinko. He saavat nauttia elämän riemuja ja seurata sydämensä ääntä. Mutta minä… oi, hyvä Luoja! — Hän katseli surumielin huilua, jonka läpät hohtivat himmeästi hämärässä.

— Jos olisin ollut yksi noista ihmisistä, jatkoi hän hetken kuluttua ajattelemistaan, niin olisin nyt kuuluisa soittotaiteilija. Minä tiedän, että povessani piilee paljon sävelmiä, joita ei vielä kukaan ole viheltänyt! Ja päämäärän saavutettuani naisin Elisabetin - ja isä tulisi rikkaaksi ja äiti onnelliseksi. Mutta nyt on toinen kuollut ja toinen raajarikko, Elisabet ottaa jonkun muun — ja minä istun tässä ja katselen huilua osaamatta puhaltaa sitä.

Paul naurahti ääneensä ja luisui likemmäksi savutorvea, jota hän taputti ja sanoi: Mutta tätä huilua tahdon oppia soittamaan, ja silloinpa ilo on ilolle tuntuva!

Siinä istuessaan hän oli kuulevinänsä puutarhasta hiljaista nauruntirskuntaa ja kuisketta. Hän kuunteli. Ei epäilemistäkään: siellä kuhersi rakastavainen pari tai useampikin, sillä hänen korviinsa kuului sipinää ja supinaa kuin varpusparvesta.

— Palvelustytöillä tuntuu olevan sulhasia, ajatteli hän; niille täytyy näyttää, missä veräjä on.

Hän sieppasi ruoskan, joka riippui tallin ovessa, ja kiipesi hiljaa aidan yli puutarhaan ajaaksensa pois kutsumattomat vieraat. Mutta yhtäkkiä hän seisahtui kuin kivettyneenä, hänen silmänsä teroittuivat, ja piiskan varsi vavahti hänen kädessään. Hän oli tuntenut sisartensa äänet.

Paul nojautui puunrunkoa vasten ja kuunteli.

— Saatteko nyt olla häneltä rauhassa? kuiskutti yksi rakastajista.

— Hänellä on nyt liian paljon tekemistä koneensa kimpussa, vastasi
Kertun ääni. Suolattomat saarnansakin hän on unhottanut…

— Niistä te kai viisi veisasitte? Kerttu nauraa hihitti.

— Hölmö hän on mieheksi, tekeytyköön kuinka arvokkaaksi hyvänsä. Rakkautta hän ei ymmärrä hituistakaan. Niin pitkälle kuin muistan, on hän hiiviskellyt Elisabet Douglasin kinterillä, mutta luuletko, että hän kertaakaan on uskaltanut katsoa häntä silmiin? Ja tyttö tietenkin antaa palttua mokomalle nahjukselle… Leo, hänen serkkunsa, on aivan toista maata.

Paulin sydän oli lakata sykkimästä, mutta hän kuunteli edelleen.

— En ymmärrä, miksi te yleensä tottelette häntä, puhui miehen ääni.
Me olemme aina antaneet hänelle selkään ja sitten päästäneet hänet
menemään, ja kiitokseksi siitä hän on pyytänyt meiltä anteeksi.
Sellaiselle jänishousulle tarvitsee vain näyttää hampaitaan.

— Odotapas, senkin yllyttäjä! ajatteli Paul, joka nyt tiesi, kenenkä kanssa oli tekemisissä.

Mutta Kerttu vastasi innokkaasti.

— Hyi sinua! Sitä hän ei ole ansainnut. Hän rakastaa meitä niin suuresti, että meidän oikeastaan pitäisi hävetä tahtoessamme pettää häntä… Mitä hän vain voi lukea silmistämmekin, sen hän meille antaa, ja minä voisin vannoa, että hän juuri rakkautensa tähden on niin surullinen. Kun oikein ajattelee, niin voihan sitä silloin tällöin ottaa vastaan nuhdesaarnan, erittäinkin kun ei siihen niin suurta arvoa pane.

— Hyvä tietää, ajatteli Paul ja hiipi kiertäen lehtimajan luo, jossa toinen pari oleskeli.

Tämä oli paljon hiljaisempi, ja ainoastaan suudelma tai lyhyt naurahdus katkaisi hiljaisuuden, kunnes hän kuuli Katrin äänen:

— Miksikä viime sunnuntaina tanssit niin paljon Matildan kanssa?

— Se on hävytön parjaus! sanoi toinen veljeksistä. Kuka kielikello on sinulle sellaista jutellut?

— Pappilan Hedvig.

— No oikeanpa olet tavannut! Hän kadehtii sinua — siinä koko juttu.
Olisitpa nähnyt, kuinka hän minuun viime sunnuntaina katsoi…
Pelkäsin, että tukkani syttyisi tuleen.

— Oi, sitä petollista!

— Älä sinä semmoisesta välitä. Petollisia te olette kaikki! Tule tänne, leivoseni, aurinkoni, tuittupääni, ja laske pääsi syliini, jotta saan sinua tukistaa!

— Näinkö?

— Ei, sinä painat kellonvitjoistani! Mutta noin… Laula nyt jotakin!

— Mistä sitten?

— Rakkaudesta.

Hetken vaiti oltuaan Katri alkoi hyräillä:

Kun satakieli lauleli puol' kolmeen aamulla, niin kappaleiksi lennähti huoneeni ikkuna.

Mä tuota riensin katsomaan puol' kolme aamulla, ja tikapuut näin nojallaan ja miehen haamua…

— Laula enemmän!

— Enkä! Laulu on oikeastaan sopimaton.

— Miksi sitten aloitit?

Katri nauraa hihitti ja oli vaiti.

— Laula jotakin muuta!

— Suutele minua ensin!

Kuului hetken kestävä painin ryty ja sitten rakastajan ääni:

— Mitä tämä merkitsee? Ensin tahdot ja sitten vastustelet, senkin kissanpoikanen.

— Tässä olen!

— Päästä irti! — Tuli ja leimaus… sinä kynsit!

— Jos otat toisen, niin kynsin sinulta silmät päästä!

— Ja siinä kaikki?

— Ei suinkaan, minä asetun makaamaan katajapensaan juurelle ja kuolen nälkään. Minun hautajaisiini sinun pitää tulla. Huu! kuinka ihanaa… Mutta kuule, minäpä osaan kauniin laulun:

Oi, tiedätkö, sua miten lemminkään?… On nummella hauta yksinään, siell' lepää laulaja onneton, ja lempi se vei hänet kuolohon. Hän nukkuvi, nukkuvi, sittenkään ei vapaaks' pääse hän lemmestään. Kun puol’yö saapuu, hän heräjää… Jos lempi rinnassas' väräjää, käy hänen luokse, ja alta mullan tuo lohdun laulut ja syli kullan.

— Eikö se ole kaunis?

— Hyvin kaunis! Mistä olet sen oppinut, kissanpoika?

— Löysin sen kerran eräästä äidin runovihosta — luulen että hän itse on sen sepittänytkin.

Paul oli koko tämän keskustelun ajan ollut ikäänkuin huumaantuneena. Mutta kun hän kuuli äitiä mainittavan, valtasi hänet suuttumus, ja hän huitaisi ruoskallaan noiden kuhertelijoiden päiden päällitse, niin että pensaiden lehdet lentelivät ilmassa.

Kirkaisten he kaikki kavahtivat pystyyn. Niin pian kuin Erdmann veljekset olivat tunteneet häiritsijänsä, tahtoivat he luikkia tiehensä, mutta tytöt riippuivat itkien heissä kiinni. He etsivät suojaa omaa veljeänsä vastaan.

— Tulkaa tänne! huusi Paul.

Tytöt jättivät rakastajansa ja pakenivat toistensa turviin. Erdmann veljekset väistyivät yhä edemmäksi.

— Jääkää tähän! kirkaisi Paul heille.

— Mitä sinä oikeastaan tahdot meistä? sanoi vanhempi veli, joka ensinnä sai takaisin hävyttömyytensä.

— Teidän pitää tehdä tiliä minulle!

— Sinä tiedät, missä voit tavata meidät, sanoi nuorempi ja veti mukaansa veljeänsä takinliepeestä. Mutta samassa Paul kävi häntä rintapielistä kiinni…

— Päästä irti!

— Te tulette sisään yhdessä!

— Sitä saat odottaa! sanoi vanhempi veli.

— En tiedä oikeastaan, mitä sinulla on tekemistä meidän kanssamme, änkytti nuorempi veli Paulin kourissa. Me rakastamme sisariasi — ja se asia ei kuulu sinuun.

— Jos te heitä rakastatte, niin tiedätte myös, missä on ovi, jonka kautta voitte tulla heitä kosimaan, mutta te olette rosvoja…

Ulrikin oli onnistunut temmata veljensä irti Paulin käsistä, ja silmänräpäyksessä molemmat livistivät hurjaa vauhtia pakoon läpi puutarhan, yli aidan, ja katosivat pimeyteen. Paul kääntyi aivan kuin huumautuneena ja näki sisartensa kykkivän erään puun takana.

— Tulkaa! sanoi hän, ja itkien he seurasivat häntä. Sisaret yrittivät pujahtaa omaan kamariinsa, mutta Paul vei heidät tupaan. Vavisten he vetäytyivät nurkkaan, sillä he eivät tietäneet, minkä rangaistuksen saisivat veljeltään. Tämä sytytti kynttilän ja otti albumista erään valokuvan.

— Tulkaa nyt huoneeseenne! sanoi hän.

Kuin kaksi katuvaa lammasta he seurasivat veljeänsä.

— Kuka tuo on? kysyi Paul ankaralla äänellä näyttäen kuvaa. Se oli äidin muotokuva nuoruuden päiviltä. Ajan hammas oli kuluttanut piirteet, mutta tytöt tunsivat kuitenkin kuvan. Käsiänsä väännellen he vaipuivat polvillensa vuoteen ääreen ja itkivät epätoivoisina.

Ja sitten he tunnustivat kaikki. Paul kuuli pahempia kuin oli koskaan voinut aavistaa. — —

Peloittava hiljaisuus seurasi. Paul meni ikkunan luo ja katseli ulos yöhön.

— Jumalan kiitos, että sinä, äiti, olet kuollut! sanoi hän ja pani kätensä ristiin.

Tytöt alkoivat ääneensä itkeä, ryömivät polvillaan Paulin luo ja tahtoivat suudella hänen käsiänsä. Paul silitti heidän hiuksiansa. Hän rakasti heitä kuitenkin niin paljon.

— Lapset, lapset! sopersi hän ja vaipui tuolille yhtä avuttomana kuin he.

— Toru meitä, Paul! nyyhkytti Katri.

— Ei, lyö mieluummin! pyysi Kerttu. Sen olemme ansainneet.

Paul paineli otsaansa. Kaikki oli hänestä vielä niinkuin ilkeää unta.

— Kuinka tämä on ollut mahdollista? mutisi hän. Olenko niin huonosti vartioinut teitä?

— He ovat… luvanneet… naida meidät, sai Katri lausutuksi.

— Sitten kun suruvuosi on ohitse… vietetään häät, lisäsi Kerttu.

— Jos he ovat luvanneet, niin he pitävät sanansa, huudahti Paul itseänsä lohdutellen. Älkää olko polvillanne minun edessäni, lapset — polvistukaa hyvän Jumalan eteen! Se on tarpeen. Tämä kuva olkoon tästä päivästä alkaen aina teidän yöpöydällänne. Eiköhän se peloita teitä kulkemasta häpeän teillä… Hyvää yötä!

Sisaret syöksyivät hänen jälkeensä ja pyysivät häntä jäämään — he pelkäsivät niin kovasti; mutta Paul irroitti heidät itsestään lempeästi ja kapusi omaan kammioonsa, jossa hän pimeässä istui ja mietti. Hän häpesi, niin että hänestä tuntui mahdottomalta enää sietää päivänvaloa…

Seuraavana aamuna hän kutsui mestarin luoksensa ja maksoi loput hänen palkastaan. Tuo kunnon mies kävi oikein hämillensä ja sanoi:

— Mitä tämä merkitsee, herra Meyhöfer? Nyt kun kaikki on oikealla tolalla…

— Oikealla tolalla, mutisi Paul itseksensä. Onnettomuuden lisäksi häpeä — mestari sanoi totuuden.

— Olen saanut muuta ajateltavaa, vastasi Paul. Koneen laitos saa jäädä toistaiseksi. Saatuani jälleen aikaa lähetän teitä noutamaan.

Isä oli vihoissaan yölevon häiritsemisestä.

— Mitä teit puutarhassa? kysyi hän pojalta. Kuulin äänesi sieltä.

— Siellä oli omenanvarkaita, vastasi Paul.

Kaksoisilla oli itkettyneet silmät eivätkä he uskaltaneet nostaa katsettaan maasta. — Tuommoisilta siis näyttävät langenneet! ajatteli Paul ja päätti olla ankara kuin vanginvartia. Mutta kun hän ensi kerran tiuskaisi heille, ja tytöt nöyrinä, oikea Magdalenankatse silmissä katsoivat häneen, niin valtasi hänet sääli, hän sulki heidät itkien syliinsä ja sanoi: Rauhoittukaa, lapset! Kaikki käy vielä hyvin!

Paul oli vakuutettu, että Erdmann veljekset jo samana päivänä tulisivat. Omatunto on pakoittava heitä, sanoi hän itseksensä. Hän oli niin varma asiastansa, että hän päivällisen jälkeen vaati isänsä, joka työttömyydessään oli käynyt hyvin likaiseksi, ottamaan toisen takin yllensä, koska oli odotettavissa tärkeä vierailu. Isä totteli nuristen ja oli aivan raivoissaan huomattuansa, että suuri vaiva oli mennyt hukkaan.

— He tulevat huomenna, ajatteli Paul levolle mennessään — heillä ei ollut rohkeutta tänään. Mutta ei seuraavanakaan päivänä kuulunut ketään; ja niin kului koko viikko. Paul oli aivan kuin järkensä menettänyt ja saattoi seisoa pitkät ajat veräjällä ja tuijottaa nummelle päin. Rengitkin katselivat häntä kummeksien ja alkoivat joutavia jaaritella.

— Vahinko vaan, ajatteli hän, että minulla vielä on niin vähän kokemusta lemmenasioissa; muuten kyllä tietäisin neuvon. Tuskallinen levottomuus ahdisti häntä, ja yöllä hän ei saanut unta.

— Tahdon auttaa heitä alkuun, sanoi hän eräänä aamuna ja antoi valjastaa keltaisten korivaunujen eteen, jotka hän äskettäin oli ostanut eräästä huutokaupasta. Hän ajoi Lotkeimiin, Erdmann veljesten taloon, jota he vanhempiensa kuoleman jälkeen yhdessä hoitivat.

Hänen sydäntänsä kouristi häpeä ja harmi, kun hän nyt melkein kuin armonanojana astui niiden kotiin, jotka hänelle elämässä olivat niin paljon pahaa tehneet. Hän oli vähällä palata portilta takaisin, mutta puristi ohjaksia lujemmin kädessään ja mutisi: Nyt ei ole minusta kysymys.

Hän ajoi ruohottuneen pihamaan poikki, jossa orjantappurat rehoittivat ja jota ympäröitsivät laveat, mutta rappeutuneet ulkohuonerivit, ja pysähtyi asuntorakennuksen eteen, jonka ikkunaluukkuihin oli maalattu mustia ja valkoisia renkaita, nähtävästi sentähden, että niitä ajoittain käytettiin pilkkaanammuntatauluina.

— Kunniaksi ei juuri ole naittaa sisarensa tänne, mutta suurempaa kunniaa he eivät juuri enää voi pyytää.

Niin ajatteli Paul sitoessaan hevostaan kiinni portaiden käsi puuhun, sillä näkyvissä ei ollut ainoatakaan ihmisolentoa, joka olisi voinut ottaa vastaan ohjakset; ainoastaan etäisestä riihestä kuului varstojen paukkinaa. Tullessaan kuistille hän oli kuulevinaan sisältä hätäistä kuisketta ja ovien aukomista sekä sulkemista. Sitten kävi kaikki hiljaiseksi. Hän astui huoneeseen, missä vielä näkyi suuruksen jätteitä pöydällä. Itse huone oli täynnä sikarin savua. Paul oli odottanut hetken, kun viereisestä huoneesta tuli sisään vanha, kuiva naishenkilö, joka oli hyvin hämillään.

— Herrat eivät ole kotona, sanoi nainen odottamatta kysymystä; he matkustivat aamulla pois ja viipyvät kai hyvin kauan matkallansa.

— Ei tee mitään… Minä odotan.

Akka alkoi laveasti selittää, että odottaminen oli hyödytöntä, koska ei milloinkaan voinut edeltäpäin tietää herrojen kotiinpalausaikaa. He viipyivät usein koko yön ja enemmänkin. Akan haastellessa oli Paul kuulevinaan, että vaunuilla ajettiin ulos pihasta. Hän juoksi ikkunaan peläten hevosensa päässeen irti; mutta kun eläin seisoi rauhallisena paikallaan, heräsi Paulissa epäluulo, jonka hän vielä minuutti sitten olisi empimättä torjunut luotaan.

Vanha emännöitsijä ei uskaltanut käskeä Paulia pois, ja häiritsemättä, vaikka ruoatta ja juomatta hän odotti iltaan asti. Vasta pimeän tultua hän nöyryytettynä ja alakuloisena lähti kotiin.

Seuraavana aamuna hän tuli takaisin — turhaan tälläkin kerralla. Kolmantena päivänä oli portti lukossa. Ihka uusi lukko oli kiinnitetty salpaan. Se näytti hankitun aivan Paulia varten.

Hän oli nyt varma siitä, että veljet tahallaan häntä karttoivat. — He eivät kehtaa katsoa minua kasvoihin, ajatteli hän; minä kirjoitan heille.

Mutta kun hän oli tarttunut kynäänsä väkinäisesti piirtääkseen ystävällisiä, sovinnollisia sanoja, alkoi tehtävä häntä niin inhottaa, että hän iski kynänsä säpäleiksi pöytään ja rupesi voihkien kulkemaan lattialla edestakaisin.

Minun pitää ensin hankkia itselleni voimia, sanoi hän ja hiipi äänetönnä tyttöjen huoneeseen. Sisarukset istuivat kalpeina ikkunan ääressä sanomatta sanaakaan ja tuijottivat etäisyyteen… Sitten toinen painoi päänsä toisen olkapäälle ja kuiskasi surullisesti:

— He eivät tule enää koskaan!

— He pelkäävät häntä, huokasi toinen.

Ja molemmat vaipuivat jälleen ajatuksiinsa.

— Nyt toimeen, ajatteli Paul huoahtaen tultuansa jälleen huoneeseensa; tiesinhän, että tämä auttaisi.

Hän otti uuden paperiarkin ja kirjoitti kauniin kirjeen, missä hän selitti veljeksille, ettei hän enää ollut vihainen heille, että hän antaisi kaikki anteeksi, jos he vain hankkisivat hyvityksen sisarille.

— Huomenna he tulevat, ajatteli hän ja huoahti keventyneenä, kun kirje oli lähetetty. Lopun päivästä hän kuljeskeli nummella, sillä hän ei uskaltanut katsoa ketään silmiin — siihen määrään hän häpesi.

Mutta veljeksiä ei kuulunut. — — —

* * * * *

Oli jouluaatto, ja pimeä oli tulossa. Tasangon peitti paksu lumi, ja harmaalta taivaalta putoeli alas suuria lumihiuteita. Paul näki sisartensa salaa ottavan hattunsa ja takkinsa ja hiipivän ulos takaovesta. Hän juoksi heidän jälkeensä ja kysyi:

— Mihin?

Sisaret alkoivat itkeä ja Katri sanoi:

— Olet kiltti, jollet kysy!

Paulin valtasi kamala levottomuus; hän tarttui tyttöjen käsiin ja sanoi:

— Minä seuraan, jollette sano. Silloin Kerttu nyyhkyttäen sanoi:

— Aioimme mennä äidin haudalle.

Paulia kauhistutti, että he… siinä tilassa menisivät tuolle pyhälle paikalle, mutta hän varoi kaikin tavoin ilmaisemasta heille tätä ajatustansa.

— Älkää, lapset! sanoi hän heitä hyväillen. Sinne ette saa mennä; se vain liiaksi kiihoittaisi teitä, ja sitä paitsi on tiellä niin paljon lunta, ettette pimeässä osaa kulkea.

— Mutta jonkun pitäisi mennä sinne, väitti Katri ujosti; tänään on jouluaatto.

— Sinä olet oikeassa, siskoseni! sanoi Paul. Minä menen itse. Jääkää te isän luo ja sytyttäkää hänelle pari kynttilää. Jos Jumala suo, tuon lohdutusta muassani.

Sisaret myöntyivät ja jäivät kotiin. Paul puki yllensä lämpöisen nutun ja lähti hämärään.

— Sulkekaa te tänään ovet! sanoi Paul, sillä hän aavisti palaavansa hyvin myöhään. Ja saattaisihan joutua harhaankin lumipyryssä.

Valkoisella tasangolla vallitsi kolkko hiljaisuus Kuolleet kukat uinuivat syvällä lumen sisässä, ja missä muuten kohosi katajapensas, siinä näkyi nyt vain valkoinen kumpu. Tien reunassa kasvavien pajupehkojen rungoillakin oli lumipeite tuulen puolella.

Kulku oli vaivaloista, ja hän vajosi syvään joka askeleella. Ilmassa välisti raskaasti lentää löyhytteli varis hänen ohitsensa.

Ei tietä eikä jälkiä näkyvissä. Nuo kolme yksinäistä kuusta, jotka kaukaisuudessa törröttivät mustina kuin kummitukset, olivat hänen ainoana johtonansa. Kullankeltainen hohde, joka vielä äsken oli taivaan rannalla, sammui. Varjot kävivät mustemmiksi, ja kun Paul oli tullut hautuumaalle, olisi hänen ollut pimeydessä vaikea mitään löytää, jollei äsken satanut lumi olisi heikosti valaissut.

Portin oli peittänyt lumikinos; ei missään näkynyt aukkoa, josta olisi päässyt sisään. Käsin haparoituaan hän vihdoin löysi paikan, jossa ei lumen takana tuntunut mitään vastusta. Siitä hän raivasi itsellensä tien sisään.

Kuuset tervehtivät häntä synkällä huminallaan; lumessa kyyristellyt korppi lensi suhisten ilmaan ja liiteli ylhäällä kuusten latvojen ympärillä niinkuin sielu, joka ei ole löytänyt rauhaa.

Kun Paul näki kinosten peittämän hautuumaan kaikessa kolkkoudessaan, värisytti häntä, sillä hänellä ei ollut mitään merkkiä, mistä olisi voinut tuntea äidin haudan. Kummulla ei ollut ristiä, sillä hänellä ei ollut vielä ollut varoja sen hankkimiseen, ja kumpu itse oli syvällä lumen peitossa. Hänestä tuntui, kuin hän olisi kadottanut viimeisenkin, mitä hän maailmassa omisti.

Vapisevin käsin hän loi pois lunta kumpu kummulta ja raivasi siten itselleen polun, jossa tuon tuostakin pisti esiin haudan nurkka, seppele tai sypressinoksa.

Tässä lepää se, tässä lepää se — hän tunsi melkein kaikki haudat.

Viimein hän satutti kätensä jonkun lasiastian särmiin… Se oli varmaankin se, jonka Kerttu syksyllä oli tuonut asettaaksensa siihen astereita; viheriä, katkaistu pullo, jossa oli terävät reunat — se se oli. Kuivuneet varret olivat vielä jälellä. Ja vieressä oli seppele, kanervakukkaseppele jäätyneenä ja kankeana kuin metallirengas; Paul oli sen itse laskenut haudalle viimeksi siellä käydessään.

Hän laskeutui polvillensa sen lumikummun ääreen, joka kätki hänen rakkahimpansa, ja painoi polttavat kasvonsa kylmään, pehmeään lumeen.

— Minä olen syynä kaikkeen, äiti, valitti hän. En ole pitänyt heistä tarpeeksi huolta, olen antanut heidän villiintyä. Älä tuomitse heitä, äiti — he eivät tietäneet, mitä he tekivät!… Mutta ilmaise minulle, mitä minun pitää tekemän!… Sano vain yksi sana! Katso, minä makaan tässä ja olen aivan neuvoton.

Äkkiä tuntui hänestä, niinkuin ei hänelläkään olisi ollut oikeutta olla siinä polvillaan ja niinkuin hänen niskoillensa olisi vierinyt kaikki se häpeä, joka sisaria oli kohdannut. Hän soimasi itseänsä pelkuriksi ja itsekkääksi, koska hän oli ollut niin kauvan toimetonna uskaltamatta ryhtyä mihinkään todelliseen ponnistukseen.

— Minä teen sen, äiti, vielä tänä yönä, huudahti hän ja kavahti seisomaan. Minä uhraan viimeisenkin jäännöksen oman arvon tuntoani, jos vaan sisaret tulevat pelastetuiksi.

Tämän lupauksen hän teki kädet kohti taivasta kohotettuina ja riensi sitten ulos nummelle. — — —

* * * * *

Ainakin kolme tuntia hän kahlasi tietöntä umpea. Kello saattoi jo olla kahdeksan, kun hän väsyneenä ja hengästyneenä saapui Lotkeimin portille.

— Tänään he eivät pääse käsistäni, sanoi hän, ja koska portti jälleen oli lukittuna, ryömi hän sen alitse — niinkuin oli nähnyt koirien tekevän.

Kartanon asuinrakennus oli runsaasti valaistu, mutta koska uutimet olivat lasketut eteen, niin ei voinut nähdä sisään; laulunrenkutusta ja naurua sieltä vain kuului. Ulko-ovi oli auki. Paul seisahtui pimeään eteiseen, kunnes sydämentykytys oli ohitse, ja naputti sitten oveen.

— Sisään! kuului Ulrikin ääni.