Veljekset venyivät pitkällä sohvalla, toisen jalat toisen pään kohdalla; he muodostivat yhdessä mitä täydellisimmän mielenrauhan ja iloisuuden kuvan. Kummallakin oli suuri lasi kädessään, ja pöydällä heidän vieressään oli höyryävä punssimalja.
Nähdessään Paulin he hämmästyivät, niin että unhottivat nousta ylös; he makasivat kuin kivettyneinä ja tuijottivat häneen.
— Mitä…! huudahti Ulrik, joka ensimäiseksi sai takaisin puhetaitonsa, ja Fritz pudotti lasinsa lattialle ja rupesi sitten suurella innolla poimimaan sirpaleita.
— Te ymmärrätte kyllä syyn tulooni, sanoi Paul, läheten lumisena pöytää.
— Emme, vastasi Ulrik ja kohosi vähitellen istumaan.
— Ei meillä ole aavistustakaan, vakuutti Fritz.
— Ettekö ole saaneet minun kirjettäni? kysyi Paul.
— Emme ole nähneet mitään kirjettä, vastasi vanhempi veli.
— Ehkä se on hukkunut postissa, lisäsi nuorempi hätäisesti.
— Ajatelkaapas tarkemmin! Marraskuun kuudentenatoista päivänä, sanoi
Paul.
Silloin veljet alkoivat hämärästi muistaa, että he mainittuna päivänä olivat saaneet kirjeen.
— Mutta me emme ymmärtäneet sen sisällystä ja heitimme sen tuleen, sanoi Ulrik.
— Jättäkää mutkailut! vastasi Paul. Te tiedätte hyvin, mitä teidän on tehtävä.
Veljet kohauttivat olkapäitään ja katsoivat toisiinsa, ikäänkuin hän olisi puhunut hebrean kieltä.
— Minä en ole tullut tänne ilveilemään, jatkoi Paul. Te olette häväisseet sisarteni mainetta ja olette sentähden velvolliset antamaan heille hyvitystä. Ulrik kynsäisi korvallistaan ja sanoi: — Hyvä Meyhöfer, se on ikävä juttu, mutta näin seisoalta ei sitä kuitenkaan käy ratkaiseminen. Istu ja juo kanssamme lasi punssia — siten ehkä keskustelu käy sujuvammin.
Fritz riensi heti noutamaan kahta uutta lasia.
— Kiitoksia! sanoi Paul; minun ei ole jano. Hänet valtasi tuo kiusallinen tunne, että veljekset nyt, niinkuin ainakin, vain ilveilivät hänen kanssansa. Hänen jäsenensä jähmettyivät, ja hän tunsi olevansa aivan avuton.
— Vai sillä äänellä! vastasi Ulrik, ollen loukkaantuvinansa. Siinä tapauksessa emme puhu sanaakaan kanssasi. Minua ei haluta turmella jouluiltaani sinun tähtesi.
— Eikä jäähdyttää punssia, lisäsi Fritz.
Paul tuijotti jäykkänä milloin nuorempaan, milloin vanhempaan. Kuinka oli mahdollista, että nuo miehet, jotka tiesivät itsensä niin suuresti syyllisiksi, saattoivat seisoa hänen edessänsä ylpeinä ja röyhkeinä, kun sitä vastoin hän, joka vain pyysi oikeutta, vapisi kuin pahantekijä?
Mutta jos sinä palaat kotiin ilman lohdutusta? sanoi tuskaisa ääni hänessä. Älä suututa heitä… muista, mitä lupasit äidin haudalla! Itseäsi et saa ajatella.
— No, juotko vai etkö? huusi Ulrik ärtyisästi. Itseäsi et saa ajatella! varoitti ääni uudelleen; sitten Paul painoi päänsä alas ja lausui sortuneesti:
— Kyllä… kiitoksia!
Veljekset vilkaisivat toisiinsa hymyillen, ja Fritz kohotti lasinsa sanoen:
— Hauskaa joulua!
— Hauskaa joulua! sammalteli Paul ja nieli väkinäisesti höyryävän juoman, joka inhotti häntä.
Ja nyt hän istui kuin hyväkin juomatoveri veljesten kanssa pöydän ääressä — hän, jonka olisi pitänyt esiintyä kostajana.
— Käykäämme nyt siis jälleen itse asiaan, hyvä veli Meyhöfer! aloitti Ulrik uudelleen. Mikä kerran on tapahtunut, sitä ei enää voida muuttaa. En tahdo enää selvitellä, kummatko meistä ovat enemmän juosseet toistensa perässä, me sisartesi vai sisaresi meidän; oli miten oli, he ovat ainakin yhtä syylliset kuin mekin. Me rakastamme sisariasi; he ovat suloisimmat tytöt koko seudulla, ja meitä surettaa ajatellessamme, että olisimme heidät tehneet onnettomiksi. Mutta… että meidän nyt pitäisi naida heidät, sitä et toki voi vaatia.
Paul katsoi arasti veljeksiin ja sanoi hiljaa: Vähintäinkin sitä luulisin… Edemmäksi hän ei päässyt; hänestä tuntui, kuin veri olisi hyytynyt hänen suonissaan.
— Älä tee itseäsi naurettavaksi! arveli Fritz, ja Ulrik jatkoi:
— Kuule… kyllähän me sen tekisimmekin mielellämme, sillä pidämme paljon heistä, vaikka he ovatkin olleet hieman kevytmielisiä. (Paul oli raivostua, mutta sai itsensä hillityksi.) Niinkuin sanottu, me olisimme paikalla valmiit täyttämään tahtosi, mutta sanopas ensin, mitä sinulla on antaa myötäjäisiksi.
— Minulla ei ole… mitään, soperti Paul.
— Sepä se! vastasi Fritz.
— Ja me tarvitsemme rahaa — paljon rahaa, jatkoi Ulrik. Minä olen vanhempi ja jos otan talon haltuuni, niin minun pitää maksaa Fritzille niin paljon lunastusta, että hänkin voi ostaa oman tilan.
— Minä… teen… työtä, lausui Paul raskaasti ja katsoi rukoilevasti veljeksiin.
— Sinä olet jo tehnyt työtä kymmenen vuotta ja olet yhtä tyhjä kuin ennenkin.
— Tulipalo hävitti, sammalteli Paul, ikäänkuin pyytäen anteeksi sitä onnettomuutta, joka häntä oli kohdannut.
— Ja ensi vuonna tapahtuu taas jotakin… Ei, ystäväni, ei käy laatuun.
Kun Paul ajatteli, että hänen täytyi palata kotiin viemättä lohdutuksen sanaa sisarille, sai tuska hänet kokonaan valtoihinsa; hänen kielensä irtausi kahleistaan, ja hän puhkesi sanoihin:
— Mutta Jumalan nimessä, missä on järkenne?… Enhän minä voi muuta kuin tehdä työtä. Mutta työtä tahdon tehdä kuin juhta, yöt ja päivät… Minä säästän, näen nälkää, ja te saatte kaikki, mitä ansaitsen… Minulla on hyviä tulevaisuuden toiveita. Höyrykone on kohta kunnossa, ja suosta lähtee tuloja… se on viisitoista jalkaa syvä… voitte itse mitata! Turvekuorma maksaa kymmenen markkaa… ja myötäjäisenne maksan vuosiosiin jaettuna joka pennin.
Hän katsoi veljeksiin silmät selällänsä, sillä hän odotti, että nämä jo kävisivät suostuvaisiksi. Mutta kun he olivat vaiti, pyyhkäisi hän kylmää hikeä otsaltansa ja jupisi:
— Niin, mitä vielä voisin tehdä?… Aivan oikein! Vaadin isän jättämään talon minun haltuuni ja luovutan sen sitten teille…Kun isä kuolee, tulee toinen teistä talon isännäksi… ja minä lähden pois, en pyydä ropoakaan… Onko siinä kylliksi?
Mutta veljekset olivat vaiti.
Paulista tuntui, kuin maa olisi vaipunut syvyyksiin hänen jalkainsa alta ja hän itse syösty tyhjään avaruuteen. Hän pani kätensä ristiin, hänen hampaansa kalisivat, ja ikäänkuin tajuttomana hän katseli veljeksiin.
— Onko tämä mahdollista? Te ette tahdo? Te ette ymmärrä, että teidän velvollisuutenne on sovittaa, mitä olette rikkoneet?… Eikö teidän kunniantuntonne sano, ettei saa tehdä toista kunniattomaksi?… Antaako omatuntonne teidän nukkua?
— Lopeta! sanoi Ulrik, josta tämä kaikki alkoi tuntua ilkeän vastenmieliseltä.
— En, minä en lopeta! Minä en saata mennä kotiin näin… En totisesti!… Eikö teillä ole aavistustakaan siitä, mitä olette tehneet ja minkälainen kurjuus siellä kotona vallitsee?… Jos sen tietäisitte, ette olisi noin kovasydämisiä!… Kuulkaa, Fritz ja Ulrik. Me olemme vanhoja tuttuja… Olemme istuneet yhdessä koulunpenkillä… Olemme yhdessä astuneet alttaripöydän ääreen… Te olette aina tehneet minulle pahaa, minä olen saanut paljon kärsiä teidän tähtenne, mutta minä unhotan kaikki, jos vain teette hyväksi tämän yhden ainoan asian. Te olette kevytmielisiä, mutta ette halpamaisia… Te ette voi olla halpamaisia… Teilläkin on ollut äiti… minä muistan hänet: hän seisoi vasemmalla kolmannen pylvään vieressä meidän päästessämme ripille ja hän itki niinkuin minunkin äitini… Ja minun äitini… Hyi sentään! — Hän keskeytti puheensa häpeissään siitä, että vainajan nimi oli tullut mainituksi viettelijäin seurassa; mutta pelko, jonka hänessä herätti ajatus, että hänen oli pakko palata kotiin ilman lohdutusta, yltyi hourupäisyydeksi; hän nielaisi tämänkin katkeruuden ja jatkoi edelleen, vaikkapa hänen ajatuksensa menivätkin jo aivan sekaisin: Ajatelkaa, että lähdette kirkkomaalle… Ja teillä on sisaria… vieteltyjä… Ja te ette ole tarpeeksi pitäneet heitä silmällä… Te ette rohkene koskettaa lunta, joka on haudalla… Ja minä olisin viettelijä… Mitä… mitä tekisitte silloin?
— Me löisimme sinut kuoliaaksi, sanoi Ulrik ja loi halveksivan katseen häneen.
Paul kirkaisi toivottomasti, sillä yhtäkkiä hän huomasi, kuinka syvälle hän oli itsensä alentanut ja kuinka hän oli likaan tallannut arvonsa ja kunniansa. Nyrkit ojossa hän syöksyi Ulrikin kimppuun. Mutta tämä vetäytyi pöydän taakse suojaan, ja Fritz juoksi hakemaan palvelusväkeä avuksi.
Silloin Paul hoiperteli ulos.
Pihaportti oli lukittu niinkuin ennenkin. Hän ei uskaltanut palata takaisin etsimään aukaisijaa, vaan ryömi portin alitse — niinkuin koira.
Niinkuin koira!…
XVIII.
— Nuori herra oli alkanut viettää iloista elämää, sanoivat rengit, ja kun talossa oli kaikki mullin mallin, varastivat he viljaa mitan toisensa perästä.
Mutta Paul kävi kaikissa huveissa ja tansseissa, joita seudulla pidettiin. Kun hän otsa synkästi rypyssä ja arasti tähystellen ympärilleen astui iloiseen seuraan, ajatteli moni itsekseen: Mitähän tuokin täältä tahtoo? Ja moni väisteli häntä kaartaen, ikäänkuin Paulista olisi langennut varjo hänen iloonsa.
Mutta Paulilla oli täydellisesti selvillä, mitä hän tahtoi. Hän oli kuullut, että Erdmann veljekset ottivat osaa kaikkiin huvituksiin, vallattomimpiinkin. — Kyllä minä heidät tapaan, ajatteli hän; yöt ovat pimeät ja nummi autio. Vapaan taivaan alla he saavat katsoa minua ja kuolemaa silmästä silmään.
Kaksi päivää viimeisen Lotkeimissä käyntinsä jälkeen oli hän matkustanut kaupunkiin ja ostanut siellä kauniin, kuusipiippuisen revolverin. Kuin metsänpeto hän nyt väijyeli öisin pensaikoissa teiden varsilla, milloin vain luuli Erdmann veljesten olevan liikkeellä.
Mutta odotetut eivät tulleet. He joko vainusivat vaaraa ja siksi pysyivät kotona tai, mikä oli todennäköisintä, heidän rahansa olivat lopussa. — Saatanhan odottaa, sanoi Paul.
Jos hän jonakuna iltana oli kotona ja söi illallista sisarten kanssa — ne olivat äänettömiä, surullisia aterioita — niin hän säpsähti joka kerta kun hän loi katseensa ylös ja näki äidin piirteet sisarusten kalpeissa, kuihtuneissa kasvoissa. Hänen täytyi silloin aina rientää uudelleen väijymään.
Laskiaisiltana piti seudun maanviljelijäyhdistys suuret tanssiaiset. Siellä tapaan heidät, ajatteli Paul, sillä hän oli kuullut, että veljekset kuuluivat juhlatoimikuntaan.
Hämärän tullessa hän käski valjastaa reen eteen, pani revolverin istuimenalaiseen laatikkoon ja lähti kaupunkiin. Aurinko oli paistanut koko päivän, nyt hohti iltarusko taivaalla. Nummitasanko oli sinertävän auteren peitossa.
Kulkiessaan Helenenthalin ohitse hän näki taloon vietävän kaksi kuormallista kuusen oksia.
— Näyttää siltä, kuin siellä oltaisiin juhlahankkeissa, jupisi hän ja lisäsi synkästi hymyillen: Eihän minun tarvitse kadehtia, sillä vietänhän minäkin tänään juhlaa.
Kello kuusi hän saapui kaupunkiin, hankki itselleen pääsylipun ja istui eräässä kahvilassa kello yhdeksään asti synkkiä tuumiaan hautoen.
Tultuansa juhlasalin kirkkaaseen valaistukseen ja huumaavaan ihmisvilinään hän vetäytyi piiloon muutaman pylvään varjoon, sillä hän luuli jokaisen voivan lukea murhanajatukset hänen kasvoistaan.
Ja äkkiä hän tunsi ikäänkuin puukon pistoksen rinnassaan… Hän näki veljekset. He seisoivat keskellä salia uljaina ja ilosta säteilevinä, silkkiset nauharuusut olkapäällä, kieloja napinreiässä, ja silmäilivät voitonvarma hymy huulilla valkopukuisten tyttöjen parvea.
— Nyt he ovat käsissäni! ajatteli Paul syvästi huoahtaen. Hän tunsi, että peräytyminen oli hänelle nyt mahdoton. Ja sitten hän vetäytyi hiljaiseen nurkkaan, mistä hän saattoi pitää silmällä uhrejaan. Hän ei nähnyt loistavaa valaistusta, joka säteili niinkuin aurinko, hän ei kuullut soittoa, jonka iloiset sävelet hivelivät korvia — kaikki hänen aistimensa oli huumannut raivoisa verenhimo.
Katsellessaan tuota kirjavaa vilinää Paul kuuli takanansa puhelun.
Kaksi hyvinvoipaa herrasmiestä keskusteli:
— Menetkö huomenna hautajaisiin?
— Menen; nehän kuuluvat tulevan suuremmoiset.
— Oliko hän kauankin sairas?
— Hyvin kauan. Meidän vanha lääkärimme oli jo vuosia sitten jättänyt kaikki toiveet. Sitten sairas matkusti tyttärensä kanssa etelään, ja se näkyi pitäneen häntä vielä jonkun ajan elossa.
Paul kuunteli. Häneen iski kamala aavistus… Nuo kuusen oksat!
Ja toinen ääni jatkoi:
— Sanohan yksi asia: tytär siellä kai on jo kohta vanhan piian kirjoissa… Eikö hän vieläkään ole mennyt kihloihin?
— Ei. Hän on tullut kuuluisaksi siitä, että hän jakelee rukkasia oikealle ja vasemmalle. Toiset sanovat, että hän on tehnyt sitä saadaksensa pysyä äitiänsä hoitamassa, toiset taas luulevat, että hän on rakastunut serkkuunsa Leo Helleriin — tunnethan hänet?
— Tuon huimapään! Kyllä hänet tunnen. Viime viikolla hän hävisi pelissä 800 markkaa ja on velassa korvia myöten. Mutta iloinen ja rohkea mies hän on, aivan kuin luotu pyydystämään kultakaloja.
Keskustelevat herrasmiehet kulkivat nauraen edemmäksi.
Paul tunsi halun heittäytyä maahan ja painaa kasvonsa tomuun; hänen kurkkuaan kouristi, ja silmäin edessä näytti liehuvan jotakin punaista… Hän oli siis poissa, tuo kalpea, ystävällinen rouva, johon hänen sydämensä oli ollut kiintynyt niin kauan kuin hän saattoi muistaa.
Nyt, kun hän oli kuollut, oli tie avoinna turmioon ja rikokseen.
Entä Elisabet? Tyttö oli pelännyt tuota hirveätä hetkeä, ja Paul oli luvannut olla silloin lähellä häntä! Sen sijaan hän nyt oli väijyksissä kuin raateleva peto, sielu täynnä verisiä ajatuksia — hän, ainoa, jolle tuo vieno naisolento oli avannut puhtaan sielunsa!
Häntä värisytti. — Mutta mitä minusta? ajatteli Paul. Hänellä on kyllä lohduttajia. Hänellä on iloinen Leo Heller, johon hän kuuluu olevan "rakastunut" - tehköön nyt serkku herra parastansa!
Paul puhkesi ivalliseen nauruun ja lähti pois vakuutettuna, että hän tiellä odottaen kohtaisi Erdmann veljekset.
Kun hän kulki kuutamoisen talviyön hiljaisuudessa, rauhoittui hänen sielunsa vähitellen, ja nähdessään valkoisen talon häämöittävän kuin marmorisen hautapatsaan, alkoi hän katkerasti itkeä.
— Jopa nyt itkeä tillitän kuin vanha akka! jupisi hän ja sivalsi piiskalla hevosta, niin että kulkuset alkoivat kimakammin soida. Niiden ääni kaikui hänen korvissaan, niinkuin olisi soitettu hautajaiskelloja kaikelle hyvälle maailmassa.
Hän seisahtui metsässä, missä sivutie kääntyi Lotkeimiin, sitoi hevosensa puuhun ja irroitti valjaista kulkuset, jottei niiden ääni edeltäpäin varoittaisi uhreja. Sitten hän etsi revolverin ja tarkasti, että se oli ladattu. Kuusi laukausta — kaksi kullekin.
Oli kireä pakkanen, ja hänen jalkansa alkoivat kangistua. Hän heittäysi reen pohjiin ja kääriytyi vällyihin. Siellä oli hyvä ja lämmin olla; hänet valtasi puuduttava raukeus, ja häntä halutti nukkua. Mutta pian hän hieroi unen silmistänsä.
— Jos aikeeni tappaa heidät on täyttä totta, niin täytyy minun olla aivan toisessa mielentilassa…
Hän kavahti pystyyn ja huudahti:
— Minä tahdon — minä vannon sen sinulle, äiti! Minä tahdon!
Ja sanojensa vahvistukseksi hän ampui laukauksen ilmaan, niin että kaiku kolkosti jylisi metsässä ja korpit lensivät rääkkyen ulos pesistään.
Mitä likemmäksi tuli hetki, jolloin veljeksien oli palaaminen, sitä suuremmaksi kasvoi hänen levottomuutensa; hän ei pelännyt itse tekoa, vaan sitä, että rohkeus ratkaisevalla hetkellä pettäisi ja käsi herpoisi — häntähän aina oli sanottu pelkuriksi.
Noin neljän tienoissa aamulla, kun kuu oli jo laskemaisillansa, kuului etäältä kulkusten kilinää, ensin hiljaista ja sitten yhä kovempaa. Paul hypähti tielle ja heittihe pitkällensä maahan. Metsän reunaa lähestyi reki, jossa istui kaksi turkkeihin puettua miestä. Siinä he nyt tulivat. Mutta kuinka vitkaan he kulkivat.
Reki läheni yhä hitaammin ja hitaammin. Kulkuset helähtivät vain harvakseen, ja ohjakset riippuivat höllällä. Veljekset kuorsasivat… turvattomina he olivat joutuneet Paulin käsiin.
Hän hypähti esiin, kävi kiinni ohjaksiin ja irroitti ruomat aisoista. Reki seisahtui — ja herrat nukkuivat edelleen. Paul katseli heitä, ja käsi, joka piteli murha-asetta, vapisi kovasti.
— Mitä minun nyt on tekeminen? jupisi hän. Nukkuvina en saata heitä tappaa. Päihtyneet he myöskin ovat, sillä muuten olisivat jo heränneet… Paras on antaa heidän mennä menojaan ja odottaa seuraavaan kertaan.
Hän oli jo kiinnittää jälleen ruomat aisoihin, kun muisti äidille vannomansa valan.
— Tiesinhän sen, että olen pelkuri enkä koskaan saa tarpeeksi rohkeutta… En kelpaa edes murhaajaksi!
— Mutta nyt sen teen sittenkin! jupisi hän, astui kaksi askelta taaksepäin ja tähtäsi Ulrikin rintaan, mutta hanaa hän ei virittänyt, sillä itse asiassa hän pelkäsi vahingoittavansa nukkuvaa.
— Ammunkohan? ajatteli hän, seisoen samassa asennossa. Ja sitten hän rupesi kuvailemaan, mitä tapahtuisi, jos hän tekisi tuhotyön ja veljet makaisivat tuossa kuolleina. — Joko ammun itseni ja jätän isän sekä sisaret kurjuuteen, tai en ammu itseäni, vaan ilmoitan asian huomenna poliisille - ja kurjuus kotona on yhtä suuri… Tämähän on selvää hulluutta — niin hän lopetti mietiskelynsä - mutta minä laukaisen joka tapauksessa.
Ulrikin turkki oli rinnan kohdalta auki, ja hänen takinpielensä olivat täynnä kotiljonkihelyjä.
— Toiset naiset saavat siis koristaa teitä ritarimerkeillä, ajatteli
Paul, ja sillaikaa istuvat minun sisareni kotona kurjuudessa.
Hänen verensä alkoi kiehua, ja hän tunsi, että hän jo kohta laukaisee.
— Mutta ensin tahdon puhua heille pari sanaa, jupisi hän, tarttui
Ulrikin olkapäähän ja ravisti häntä kovasti.
Ulrik heräsi ja alkoi huutaa surkeasti nähdessään vierellään Paulin synkän haamun revolveri kädessä.
Toinenkin veli heräsi, ja molemmat nostivat neuvottomina kätensä suojaksensa.
— Mitä sinä tahdot?
— Älä murhaa meitä!
— Pane revolveri pois! Armahda meitä, armahda meitä!
Niin veljekset vuorotellen uikuttivat. He panivat kätensä ristiin ja olisivat langenneet polvillensa, jolleivät vällyt olisi olleet esteenä.
Paul katseli heitä kummissaan. Hän oli nähnyt heidät koko ikänsä uskaliaina ja taisteluhaluisina; noin surkeina ja valittavina he tuntuivat hänestä ventovierailta. Hän toivoi, että veljekset tempaisivat veitsensä puolustuksekseen, jotta hän voisi käyttää revolveriansa rehellisessä taistelussa. Ja äkkiä juolahti hänen mieleensä ajatus: Olisinpa kerrankin poikana menetellyt näin, niin olisin varmaankin monesta häpeästä pelastanut itseni — ja ennen kaikkia sisaret.
Ulrik koetti syleillä hänen polviansa, ja Fritz ulisi herkeämättä:
— Armahda meitä! Armahda meitä!
— Te tiedätte hyvin, mitä teiltä vaadin, vastasi Paul, joka oli vapautunut kaikesta epäröimisestä ja kylmällä päättäväisyydellä kävi päämääräänsä kohden.
— Mitä sinä vaadit? Me teemme kaikki, mitä tahdot, huusi Ulrik, ja
Fritz koetti kätkeytyä veljensä taakse.
— Teidän tulee pitää sananne, niinkuin minäkin aion tehdä, sanoi Paul. Minä tahtoisin, että teillä olisi rohkeutta puolustaa itseänne, jotta kerrankin saisimme välimme suoriksi… Mutta ehkä on näin yhtä hyvä… Ja sanelkaa nyt perässä, mitä teille lausun: Me vannomme Jumalan ja äitimme muiston nimessä, että kolmen päivän kuluessa täytämme ne lupaukset, jotka olemme antaneet sinun sisarillesi.
Vavisten ja sopertaen he lausuivat nämä sanat Paulin perässä.
— Ja nyt vannon minä Jumalan ja minun äitini muiston nimessä, että ammun teidät, milloin ja missä hyvänsä, jollette pidä valaanne. Nyt saatte mennä… Istukaa paikallanne! Minä valjastan itse hevosenne. Istukaa! toisti hän, kun veljekset tahtoivat tulla avuksi. He eivät liikahtaneetkaan, niin tottelevaisia he nyt olivat. Ja kun Paul oli valjastanut, sanoivat he hänelle kohteliaasti "hyvää yötä!" ja ajoivat matkoihinsa.
— Vai niin… tällä tavoin siis pitää menetellä! ajatteli Paul heittäen revolverin lumihankeen ja katsellen reen etääntymistä. Jos luotat oikeuteen ja kunniantuntoon ja tahdot hyvällä kaikki hyväksi tehdä, niin sanotaan sinua pelkuriksi ja kohdellaan kuin koiraa. Mutta jos sinä kohtelet toisia niinkuin koiria kysymättä, oletko oikeassa vai et, niin sanotaan sinua urhoolliseksi, sinulle menestyy kaikki ja sinä tulet sankariksi. Vai niin… näin siis pitää menetellä.
Hän pudistihe ja tunsi inhoa sekä itseänsä että koko maailmaa kohtaan. Hänestä tuntui, kuin ei mikään maailmassa voisi pestä häntä puhtaaksi kaikesta tästä liasta. — — —
* * * * *
Seuraavana aamupäivänä Paul seisoi lumessa vajan takana ja katseli Helenenthaliin päin, missä musta ruumissaatto järjestihe lähtemään surulliselle matkallensa. Kaksi kertaa hän jo oli käynyt tallissa käskeäksensä miehiä valjastamaan reen eteen, mutta molemmilla kerroilla sanat takertuivat kurkkuun.
Paul seisoi ja katseli kädet ristissä, kuinka pitkä musta surusaatto käärmeentapaisesti luikerteli valkoiselta hohtavalla tasangolla; se pieneni ja pieneni sekä katosi viimein metsään, sillä Helenenthalin hautuumaa oli hyvän matkan päässä kaupunkiin päin.
— Miten kaunista olisikaan ollut, ajatteli Paul, jos hänkin olisi haudattu noiden kolmen kuusen alle! Silloin äiti olisi saanut hyvän naapurin ja…
Hän värähti, sillä hänen mielikuvituksensa oli jo ehtinyt kuvailla, kuinka hän silloin olisi tavannut Elisabetin jonakin lauhkeana kevätiltana, kun he kumpikin olivat saapuneet haudallensa.
— Mutta näin on paras, sanoi hän itseksensä. Miten rohkenisin koskaan katsoa häntä silmiin — minä, joka olen öisin väijyillyt maantiellä hankkiakseni kevytmielisille sisarilleni miehet?
Samassa kaksoiset juoksivat hänen luoksensa hengästyneinä. Heidän koko ruumiinsa vapisi, ja he tapailivat sanoja.
— Mikä teidän on, lapset?
Kerttu painoi päänsä hänen olkapäällensä, ja Katri veti nenänsä kautta ilmaa ulos ja sisään niinkuin lapsi, joka tahtoo tukehuttaa itkuansa.
— He ovat täällä, sammalsi hän ja molemmat alkoivat itkeä.
— Hyvä on, vastasi Paul ja suuteli heitä.
— Etkö tule sisään? kysyi Katri imien esiliinansa kulmaa.
— Missä he ovat?
— Sisällä ja puhuvat isän kanssa.
— Jopa nyt… sehän kuuluu aivan toiselta. Menkää huoneeseenne! Tulen kohta perässä.
— Ja mistä hinnasta olen ostanut kaiken tämän! jupisi hän itseksensä ja meni vajaan, missä Musta Sussu majaili. On aika sinun herätä kuolleista, sanoi hän ja silitti sen mustaa ruumista. Meidän pitää tehdä kovasti työtä, sinun ja minun, jotta tytöt saisivat myötäjäisensä.
Astuessaan sisään hän kuuli isän kauaksi kaikuvan äänen. — Olen hieman utelias tietämään, kuinka he käyttäytyvät, sanoi Paul ja kuunteli.
Isä puhui:
— Niin, hän on raukka ja semmoisena hän pysyy. Ne suuret suunnitelmat, jotka minä olen tehnyt, panee hän täytäntöön omalla pikkumaisella tavallansa. Ihan mieltä käänti, kun katselin hänen hyörintäänsä koneen kimpussa. Ja maanviljelys menee yhä taaksepäin… Oh, hyvät herrat, te näette minut tässä rujona, kurjana raajarikkona, mutta jos minulla olisi ohjat käsissäni, niin polkisin tuhansia maasta niinkuin amerikkalainen Vanderbilt, jonka elämä tässä kalenterissa on niin opettavaisesti kerrottu.
— Ettekö voi johtaa talon toimia, vaikka olettekin tuoliinne sidottu? kysyi Ulrikin ääni.
— Oi, hyvät herrat! Näettekö kyyneleitäni… ne valuvat kiittämättömimmän pojan tähden, minkä maa päällänsä kantaa. Tässä kalenterissa kerrotaan pojasta, joka oman henkensä uhalla toi erämaassa nääntyville vanhemmillensa vettä juotavaksi rosvojen käsistä — mutta mitä tekee minun poikani? Tässä istuessani en voi tarjota teille edes yhtä ryyppyä, kumina- tai inkivääriryyppyä, jommoisen niin mielelläni itsekin otan.
— Vastedes tuomme tavaraa muassamme, vakuutti Fritz.
— Miksei Jumala ole lahjoittanut minulle kahta tuollaista poikaa kuin te olette? Ajatelkaapas vain; hän ei koskaan keskustele minun kanssani, hän sulkee minulta keittiön — ihme ja kumma, etten vielä ole kuollut nälkään. Niin, te tunnette hänet lapsuudesta asti — eikö hän aina ole ollut häpeemätön ja kavala kelmi?
— Hänen käytöksessään on aina ollut jotakin väkivaltaista, arveli Ulrik.
— Ja pistoolia ja piiskaa hän käytteli, varsinkin toisten selän takana, lisäsi Fritz.
— Toisten selän takana… hahaha, aivan niin, se on hänen tapaistansa! Mutta salaiset juonet eivät vie koskaan onnellisuuteen, sanotaan tässä kalenterissa, ja jos vielä kerran tulen terveeksi, niin saattepa nähdä, että kostan ensinnäkin tuolle murhapolttajalle, roistolle, joka on syynä koko minun kurjuuteeni, ja sitten herra pojalleni, joka isäänsä niin huonosti kohtelee. Minä teen hänet perinnöttömäksi, ajan hänet pois talosta — enkö ole oikeutettu sitä tekemään, hyvät herrat?
— Täydellisesti! vastasivat molemmat.
— Hyvää päivää! virkkoi Paul astuen sisään. Kaikki kolme säpsähtivät. Isä kyyristyi tuolissaan kuin koira, joka pelkää selkäsaunaa, Erdmann veljekset tarjosivat kätensä Paulille ja pyysivät nöyrästi, että kaikki vanhat vihat unhotettaisiin.
— Miksi ei? vastasi Paul hilliten inhoansa. Nythän te käytte oikeata tietä.
Sittenkuin veljekset olivat esittäneet kosintansa, heräsi vanhuksessa jälleen suuruuskiihko.
— Hyvät herrat! sanoi hän ja koetti saada äänensä arvokkaaksi. Teidän pyyntönne luonnollisesti kunnioittaa minua suuresti, mutta en nyt tällä hetkellä saata antaa siihen myöntävää vastausta. Ensin minun pitää saada täysi takuu siitä, että tyttäreni, jotka niin hyvin kauneutensa ja suloutensa kuin tahrattoman maineensa tähden ansaitsevat loistavan kohtalon, saavat varman, vakavan tulevaisuuden teidän luonanne. Minä olen huolellisesti kasvattanut heitä ja vartioinut heitä lempeydellä, eikä minun isänsydämeni salli, että näin suoraa päätä heidät luovutan vieraille.
Tähän tapaan hän puhua paukutti, kunnes Paul sanoi rauhallisesti:
— Lopeta, isä! Asia on jo päätetty. Ukko vaikeni ylen tyytyväisenä loistavaan puhetaidon näytteeseensä. — — —
Iltapäivällä Paul meni sisarten luo ja sanoi:
— Lapset, rukoilkaa Isä meidän — rouva Douglas haudattiin tänään.
Sisaret katsoivat häneen suurin, ilosta loistavin silmin, ja heidän huulillaan väreili onnellinen hymy.
— Ettekö ymmärrä?
— Ymmärrämme, sanoivat he hiljaa ja vetäytyivät likemmäksi toisiansa ikäänkuin ruoskaa peläten.
Paul jätti heidät onnen valtaan ja astui ulos kirkkaaseen, kylmään talvi-ilmaan. — Mistähän johtunee, ajatteli hän, että kaikki nyt pelkäävät minua eikä kukaan ymmärrä, mitä tarkoitan?
Samana päivänä hän ajoi pois päiväläiset ja kirjoitti sepälle, että hän tulisi seuraavana aamuna jatkamaan työtänsä. — — —
* * * * *
Vielä samalla viikolla muuttui ilma suojaksi, työ edistyi ripeästi, ja eräänä perjantai-iltana maaliskuun alussa seisoi Musta Sussu säihkyvänkiiltävänä uudessa puvussaan. Seuraavana aamuna piti koetettaman höyrypannua; puita ja hiiliä oli jo varastossa.
Paul heittelihe unettomana vuoteellansa. Tunnit kuluivat hitaasti — keskiyön ja päivänkoiton välinen tuskallisen odotuksen aika tuntui iankaikkisuudelta.
— Herääkö se jälleen elämään?… Sitä Paul miettimistään mietti.
Kello löi yksi. Silloin hän ei enää voinut hillitä itseänsä, vaan pukeutui ja hiipi lyhty kädessä kylmänkosteaan yöhön. Tuuli tunkeutui hänen vaatteidensa lävitse ja jäätävä sade pieksi hänen kasvojansa.
Pimeästä vajasta mulkoili Musta Sussu yrmeänä, ikäänkuin se ei olisi sietänyt, että viimeinen yölepo häiriytyisi. Lyhdyn liekki lekotti, ja koneen aavemainen varjo teki keltaisella lautaseinällä mitä hullunkurisimpia hyppyjä.
— Herätänköhän mestarin? ajatteli Paul. En, maatkoon hän; minä tahdon ensimäisen surun tai ensimäisen ilon itselleni yksin.
Hiililäjät katosivat räiskyen mustaan kitaan. Sininen liekki syttyi ja levisi liehuen, ja pian alkoi pimeä nielu hehkua punertavana. Seinässä riippuva lyhty tuikki himmeästi ikäänkuin kadehtien tuota lämpöistä, iloista valkeanpaistetta.
Paul istahti hiilikasalle ja katseli liekkien leikintää. Tulisijan ovi alkoi punoittaa, ja säkenöivää kuonaa putoeli tuhkasäiliöön. Paulin sydän alkoi kovemmin tykyttää, ja kun hän tyynnyttääkseen painoi kädellään rintaansa, tunsi hän Elisabetin lahjoittaman huilun povitaskussaan. Samana päivänä, jolloin työ uudelleen aloitettiin, oli hän löytänyt sen koneen luota ja pistänyt sen taskuunsa.
— Opinkohan tätäkin vielä puhaltamaan? ajatteli hän ja asetti huilun huulillensa — hänen täytyi jollakin keinoin kuluttaa aikaa. Mutta äänet tulivat koleita ja särkyneitä — mitään säveltä ei syntynyt. En opi enää, ajatteli hän. Mitä teen itseäni varten, se ei onnistu — se on kerta kaikkiaan minun elämäni laki. Toisten hyväksi minun täytyy kylvää, jos niittää mielin.
Mutta sittenkin hän asetti huilun jälleen huulillensa. — Olisipa minusta sentään tullut taiteilija, niinkuin Elisabet ennusti, sen sijaan että istun nyt tässä ja lämmitän konetta, ajatteli hän.
Liikutuksen väre kulki hänen lävitsensä. — Herääköhän se eloon?
Herääköhän?
Uusi, vingahtava ääni lähti huilusta. — Ei käy, sanoi hän. Rakkaus ja huilunsoitto minun täytynee jättää muille.
Nyt alkoi Mustan Sussun sisästä kuulua tuota salaperäistä laulunhyminää, jonka Paul uskollisesti oli säilyttänyt muistossaan niin monet vuodet Se oli kuin onnetarten laulu saarnipuun juurella…
— Hei, tämäpä on kauniimpaa musiikkia! huudahti hän ja laski huilun kädestään. Tulipesän rautaovi särisi. Uusia hiiliä lensi hehkuvaan kitaan.
— Kotiväki herää, ajatteli hän säpsähtäen. Mutta herätköön! Heidän onnensa, heidän tulevaisuutensahan tässä on kysymyksessä.
Humina höyrypannussa kävi yhä äänekkäämmäksi, ja Paul alkoi riemuissaan viheltää. — Kuinka hyvin äänet sointuvat yhteen! Hei, Sussu, mehän vasta olemme sentään kelpo soittoniekkoja, sinä ja minä!
Savupiipusta tuprusi mustia, sakeita savupilviä, jotka aaltoillen huojuivat sinne tänne kuten tuulessa hulmuava telttakatos. Eräästä läpästä kuului sihisevää ääntä, ja siitä tunkeutui valkoista höyryä, joka pian sekoittui mustaan savuun… Sihinä yltyi yltymistään, ja manometrin viisari kulki yhä eteenpäin…
— Nyt kone käymään!
Vapisevin käsin hän tarttui vipuun. Nytkäys… väännähdys… ja niinkuin henkien pyörittämänä kieppui ratas ympäri.
— Voitto! Se elää — se elää!
Kuulkoot nyt ja tulkoot. Hän kävi kiinni höyrypillin vääntimeen, ja kimakka vihellys kirkaisi yöhön:
— Minä elän! Minä elän!
Paul pani kätensä ristiin ja kuiskasi: Oi äiti, tämä sinun olisi pitänyt nähdä. Kun hän oli sen sanonut, tuntui hänestä yhtäkkiä, niinkuin tämäkin ponnistus olisi ollut turhaa, niinkuin kuolema uhkaisi häntä ja supattaisi korvaan: Sinun pitää kuoleman — kuoleman, ennenkuin olet saanut elää!
— Minulla on vielä tekemistä, sanoi hän kyynelet silmissä. Ensin tahdon nähdä sisaret onnellisina -jos he jäävät köyhiksi, niin heitä pidellään pahoin, — ensin tahdon saada talon hyvään kuntoon, sitten saa kuolema tulla.
Ja mustina kuin nuo koneesta tupruavat savupilvet kuvastuivat hänen henkensä silmäin eteen uudet orjuuden, taistelun ja murheen ajat.
Unen pöpperössä kokoontui talon väki vajaan; sisaretkin riensivät paikalle ja seisoivat savussa ja tulen loisteessa pelokkaina kiinni toisissaan. Valkoisissa yöpukimissaan he olivat kuin kaksi kalpeata ruusua samassa varressa.
— Tässä valmistetaan teille tulevaisuutta, lapsi parat, mutisi Paul ja nyökkäsi heille.
Mestarin tultua paikalle meni Paul isän luo, joka hämmästyneenä tuijotti tulijaan.
— Isä! sanoi poika kainosti, vaikka sydän kuohuikin ylpeyttä. Nyt on kone kunnossa. Heti kun maa on sulanut, voidaan aloittaa työt suossa.
Vanhus murahti: Anna minun olla rauhassa! ja kääntyi vuoteellansa seinään päin.
* * * * *
Kun kone seuraavana aamuna vedettiin ulos, kuului vajan kynnykseltä omituista rouskinaa jonkun pyörän alta. Paul kumartui katsomaan ja löysi litteäksi musertuneena — Elisabetin huilun.
Hän hymyili katkerasti, ikäänkuin olisi tahtonut sanoa: Nyt olen uhrannut sinulle viimeisen kalleuteni, nyt voit olla tyytyväinen, Surutar!
Siitä hetkestä alkaen tuntui hänestä, kuin olisi viimeinenkin side hänen ja Elisabetin väliltä katkennut. Hän oli kadottanut Elisabetin, niinkuin hän oli kadottanut unelmansa, toiveensa, arvonsa, oman itsensä…
Huutaen ja hoilottaen Musta Sussu hinattiin suon rannalle.
XIX.
Vuodet kuluivat. Sisaret olivat jo kauan eläneet onnellisina perheenemäntinä, myötäjäissumma oli maksettu, ja langot alkoivat jo käydä lainailemassa Paulilta.
Kuinka hiljaista oli nyt yksinäisessä Meyhöferin talossa! Isä saattoi jo kyllä kompuroida kainalosauvan nojassa ulkona puistossa ja pihalla, mutta isännyydestä ei hän enää välittänyt. Paul ei voinut tehdä hänen hyväksensä muuta kuin laitattaa hänelle hänen mieliruokiansa, tarjota silloin tällöin lasin tai pari kuminaviinaa ja lahjoittaa joka jouluksi uuden kalenterin. Olisihan ukon pitänyt olla tyytyväinen oloonsa, semminkin kun kaupunkimatkat olivat jo käyneet hänelle liian vaivaloisiksi, mutta mitä enemmän hänen ruumiinsa vahvistui, sitä katkerammaksi kävi hänen mielensä. Hän saattoi tuntikausia istua ja murjottaa, purra hammastansa ja uhkaavasti puida nyrkkiänsä. Eräs hänen päähänpistoistaan oli se, että poika tahallansa tahtoi nöyryyttää häntä anastamalla itsellensä kunnian noista suurista aatteista, jotka vanhus oli keksinyt. Kuullessaan, mitä suo tuotti, laski hän, kuinka loistava tulos olisi saatu hänen osakeyhtiöstään. Ei hän säästellyt miljoonia — sillä eihän hänen tarvinnut sitä tehdä!
Mutta sen ohessa kyti hänen sielunsa pimeimmässä sopukassa kostotuuma Douglasia vastaan. Tämän ajatuksen hän piti salassa; ei hän edes vävyillensä, joille hän muutoin mielellään avasi sydämensä, puhunut tästä asiasta. Ulrik virkkoi kerran Paulille:
— Pidä varasi! Ukolla näkyy olevan paha mielessä Douglasia vastaan.
— Joutavia! vastasi Paul näennäisesti huolettomana, vaikka hän itsekin usein oli ollut levoton saman asian tähden.
Paulin elämä oli tyhjää ja ilotonta. Koko hänen mielensä oli kiintynyt talonhoitoon ja rahanansioon, vaikkei kumpikaan niistä hänelle tyydytystä tuonut. Hänellä ei enää ollut ketään, joka hänen olisi pitänyt tehdä onnelliseksi työllänsä, ja sentähden hän katsoi puuhaamisen kadottaneen merkityksensä. Hän teki työtä kuin juhta, joka perässään kiskoo auraa mätästen ja pehkojen keskellä tietämättä, mitä hyötyä aura tekee. Monesti meni kuukausia, joiden kuluessa hän ei kertaakaan silmännyt sieluunsa. Viheltäminen oli häneltä jäänyt. Hän pelkäsi tunne-elämän tuskia, mutta niitä aikoja, jolloin hän vielä sävelin saattoi tulkita mielialojansa, muisteli hän niinkuin kadotettua paratiisia.
Usein hänet valtasi syvä katkeruus, kun hän vertaili työnsä, surujensa, valvottujen öidensä tuottamaa voittoa siihen, mitä hän oli uhrannut. Se näytti hänestä olleen jotakin uljasta, rikasta, onnea tuottavaa, mutta sen nimeä hän ei tietänyt.
Näistä mietiskelyistä hän paraiten vapautui käymällä käsiksi ankaraan työhön; siten kului taas aikoja, ennenkuin sairaus hänet uudelleen yllätti.
Maatila vaurastui vuosi vuodelta. Douglasille oli velka maksettu, pellot olivat hyvässä voimassa, ja laitumella kävi kalliita rotuelukoita. Koko talon piti saada aivan uusi puku. Asuinhuoneus, talli, aitat, kaikki oli rakennettava uudestaan. Ja muutamana keväänä alkoi vilistä kaikellaista työväkeä talossa. Asuinrakennus purettiin, Paul valitsi asunnokseen erään lautakopin, ja isä saatiin helposti muuttamaan toisen vävynsä luo.
— En tule enää koskaan takaisin, sanoi ukko lähtiessään; minä en voi katsella sinun hulluja ilveitäsi.
Mutta syksyllä, heti kun asunto oli valmis, hän tuli takaisin. Hän istui mukavasti nojatuoliinsa ja pauhasi ja haukkui vävyjänsä, jotka nähtävästi eivät olleet häntä aivan lempein käsin pidelleet.
— Nyt ei minulla enää ole maailmassa paikkaa, mihin laskisin harmaan pääni levolle, murisi hän venyessään laiskana patjoillaan.
Seuraavana keväänä tuli aittarakennusten vuoro. Erittäinkin tahtoi Paul, että uudesta vilja-aitasta tulisi oikea maalaiskomeuden näyte, muistomerkki tuosta yöstä, joka antoi äidille kuoloniskun.
Maamies, joka nyt kulki nummen poikki, seisahtui mielellään hetkiseksi ihailemaan noita uusia, komeita rakennuksia, joiden punaiset tiilikatot loistivat jo kauaksi; mutta moni pudisti epäilevästi päätänsä ja mutisi itseksensä: Joka kuuseen kurkottaa, se katajaan kapsahtaa.
Ulkona suolla tuprutti Musta Sussu ilmoihin mustia savupilviä, leikkauskoneen veitset viilsivät syvälti sitkeää kamaraa, ja turvepuristin teki työtä verkalleen ja ääneti niinkuin rauhallinen juhta. Äsken rakennetun suojuksen valkeat seinät hohtivat auringonpaisteessa, ja yltympäri kohoili pitkiä, mustia valleja valmista polttoturvetta. Se oli kovaa ja raskasta, vapaata juurisyistä ja sisälsi paljon hiiltä. Tämä turve voitti pian kilpailussa, ja sillä oli hyvä nimi aina Königsbergiin asti.
Paul, joka kauppamatkoillaan paljon tuli tekemisiin vierasten ihmisten kanssa, sai nyt nauttia sitäkin onnea, että häntä tervehdittiin arvokkaana miehenä ja että mahtavat tilanomistajat kohtelivat häntä niinkuin vertaistansa. Mutta ei hän siitä enää iloinnut. Jos joku ystävällisesti pudisti hänen kättänsä, toivotti hänelle onnea tai pyysi häntä käymään luonansa, niin Paul itseksensä ajatteli: Tahtooko hän pilkata minua? Ja vaikka hän kyllä huomasi, että toinen tarkoitti täyttä totta, niin tuntui hänestä aina, niinkuin kivi olisi pudonnut rinnalta, kun hän sai mennä menojansa.
— Mikseivät tulleet ennemmin, nuo ystävälliset, ajatteli hän, — silloin kun vielä olin tuskassa ja kaipasin sydämellistä sanaa? Nyt olen kuollut kuin tukki — nyt he tulevat liian myöhään.
Mutta kunnianhimo ajoi häntä yhä eteenpäin. Ja ikäänkuin taivas itse olisi tahtonut täydentää Paulin työtä, saatiin tänä vuonna, joka oli seitsemäs äidin kuolemasta, niin runsaasti sadetta ja päivänpaistetta, kumpaakin oikeaan aikaan, että laihot kasvoivat uskomattoman hyvin. Ihmisiä tällainen siunaus miltei kammotti, ja he kysyivät levottomina toisiltaan: Voiko tämä olla onneksi?
— Vielä tässä jokin tuho sattuu, raesade tai muu, virkkoi Paul, joka aina odotti pahinta.
Mutta eipäs! Kuorma kuorman perästä kulki latoihin, ja kullankeltaisia lyhteitä, joista jyviä varisi, heitettiin sisään, kunnes ladot täyttyivät lattiasta kattoon asti.
Ei tämäkään ilahuttanut Paulia.
Mitä enemmän hänelle kokoontui kultaa ja kunniaa, sitä enemmän kasvoi hänen kaihomielisyytensä. Kun näki hänen kulkevan otsa rypyssä maahan tuijottaen, saattoi pitää häntä velkahuolten murtamana miehenä, joka oli jo aivan perikadon partaalla.
Tähän aikaan näki hän sanomalehdestä, että Elisabet oli kihloissa. Nimet Elisabet Douglas ja Leo Heller olivat painetut korukirjaimilla toistensa alle. Paul ei tuntenut mitään pistävää tuskaa, hän ei edes säpsähtänyt, vaan hymyili alakuloisen tyytyväisesti ja jupisi itseksensä:
— Sanoinhan sen heti.
Ja sitten hän muisti, mitä nuorempi Erdmann kerran kirjoitti kirkossa suututtaaksensa häntä: se oli muuten aivan samaa kuin ilmoituksen sisällys, paitsi että hänen nimensä oli Leo Hellerin sijassa — mutta olihan sekin jo suuri eroitus.
Hän ei ollut nähnyt Elisabetia vuosikausiin, vaikka he asuivat niin lähellä toisiansa. Valkoinen talo loisti nyt niinkuin silloinkin, kun hänessä lapsena oli herännyt halu tehdä sinne pyhiinvaellusmatka; mutta tuo taikahohde, joka vielä viisitoista vuotta takaperin ympäröitsi taloa, oli nyt kadonnut, häipynyt jokapäiväisyyden varjoihin.
— Tulkoon hän onnelliseksi! sanoi hän ja luuli tällä toivotuksella lohduttaneensa itseänsä tarpeeksi.
Seuraavana sunnuntaina vietettiin kirkossa elonkorjuujuhlaa. Paul istui nurkassaan ja kuunteli urkujen soittoa ja papin saarnaa. Auringonpaiste tunkeutui sisään tuhansina väri vivahduksina maalattujen ikkunalasien lävitse — aivan kuten silloin kun hän ja Elisabet pääsivät ripille — mutta yhtä synkkänä seisoi myöskin tuo harmaapukuinen nainen ja tuijotti häneen suurin, loisteettomin silmin…
— Minäkin vietän tänään elonkorjuujuhlaa, ajatteli Paul, nuoruuteni elonkorjuujuhlaa. Mutta iloinen juhla se ei ole…
Jumalanpalvelus oli loppunut. Urut soittivat ylistyslaulua, ja iloinen kirkkokansa virtaili ulos tammien varjostamaan kirkkopihaan, missä onnea toivottaen pudistettiin ystävän kättä.
Kun Paul astui alas portaita, näki hän edessään Elisabetin sulhasensa rinnalla. Hän oli vanhentunut ja näytti kalpealta ja sairaloiselta. Kun hänen katseensa kohtasi Paulin, kävi hän vieläkin kalpeammaksi.
Paulin koko ruumis vapisi, mutta hänen katseensa ei väistynyt pois Elisabetista. Hämillään hän kohotti lakkiansa, ja samassa paikassa, missä he viisitoista vuotta sitten puhuivat ensimäiset sanat toistensa kanssa, kulkivat he nyt ääneti ja vieraina toistensa ohitse. — — —
XX.
— Mitähän isä tuolla puuhaa? sanoi Katri Erdmann Kerttu Erdmannille. Molemmat rouvat olivat tulossa taloon. He olivat lähteneet liikkeelle käydäkseen katsomassa entistä kotiansa ja saadakseen samalla avata sydämensä Paulille.
Ukko seisoi kyyryssä ladon takana ja penkoi olkiaumaa, joka oli sinne tehty. Kuultuansa vaunujen ratinan taukosi hän äkkiä puuhastaan ja hieroi käsiänsä niinkuin pahanteosta yllätetty, joka koettaa näyttää luonnolliselta.
Sisarukset katsoivat toisiinsa, ja Kerttu arveli, että Paulin pitäisi saada vihiä tästä asiasta.
Nämä molemmat tuulihatut olivat jo talttuneet ja käyneet järkeviksi. Nuo vallattomat, ruskeat kiharat juontuivat sileiksi kammattuina alas korvien ohitse, ja hehkuvissa silmissä oli väsähtänyt kiilto — ikäänkuin tietäisivät ne kertoa, miltä tuntuu itkeä yksinäisyydessä. Katri rouvalla oli kolme tukevaa poikaa, Kerttu rouva herätti toiveita jo neljännestäkin perillisestä, ja äitiys on raskasta, kuten jokainen tietää.
Paul ei ollut kotona, hän oli mennyt suolle, mutta isä tuli vastaan viekkaasti nauraen ja heiluttaen kainalosauvaansa.
— Enkö juokse taas niinkuin nuorukainen? huusi hän.
Katri rouva lausui ihmettelynsä sen johdosta, ja saman teki Kerttu rouvakin.
— Se käy kuin tanssi, nauroi ukko. Toissa päivänä kävin aina
Helenenthalissa asti.
Kummastellen, melkein peloissaan sisaret katsoivat häneen, sillä hän ei ollut käynyt siinä talossa sittenkuin muutti sieltä pois.
— Kuinka sinut otettiin siellä vastaan? kysyi Kerttu rouva.
— Kuka? Kuinka? Oh, te luulitte minun käyneen heidän luonansa… Jopa nyt! Ennen menisin teidän talonkoiranne vieraaksi ja pureskelisin sen luupaloja!
— Mutta mitä sinä siellä teit?
— Katsoin portin raosta, mitä talon kello oli, ja palasin sitten takaisin. Arvatkaas, kuinka pitkän ajan tarvitsen päästäkseni sinne.
Heillä ei ollut aavistustakaan.
— Puolitoista tuntia, oikea kilpajuoksijan vauhti… Mutta jos on jotakin kannettavaa, niin vienee matka kaksikin tuntia.
— Ja ainoastaan sitä laskeaksesi kävit siellä?…
— Ainoastaan sentähden, sydänkäpyni, ainoastaan sen tähden!
Ja hänen silmänsä säkenöivät kammottavasti.
Sitten istuttiin verannalle, jonka Paul oli rakennuttanut valkoisen talon malliin. Vanha emännöitsijä, joka ennen oli hoitanut Erdmann veljesten taloutta ja heidän naimisensa jälkeen muuttanut Meyhöferille, meni kyökkiin keittämään kahvia ja paistamaan vohvelia, ja kun isällä ei ollut muuta puhumista, niin hän haukuskeli Paulia ja vävyjänsä. Mutta tänään hän teki sitä enemmän vanhasta tavasta kuin sisällisestä tarpeesta, sillä hänen ajatuksensa näyttivät olevan toisaalla, eikä hän voinut istua hetkeäkään levollisena tuolillaan.
— Mennään sisään! sanoi Katri. Tässä tuulee, niin että on ilmaan lentää. Meidän täytyy myös hieman katsella taloutta.
— Tulee varmaan myrsky yöksi, arveli Kerttu. Molemmat hypähtivät säikähdyksestä, sillä vanhus purskahti niin omituiselta kaikuvaan nauruun.
— Anna myrskytä vaan! sanoi isä hiukan hämillään. Myrsky puhdistaa ilmaa. Eikö teilläkin käy väliin myrsky avioelämässänne?
Katrin kasvoissa leimahti välähdys entistä veitikkamaisuutta, mutta Kertun huulista näkyi, kuin itku olisi hyvin lähellä. Hänellä nähtävästi oli vielä viimeinen myrsky liian tuoreessa muistossa.
— Tänä vuonna tulee syksy aikaisin, arveli Kerttu alakuloisena.
— Anna tulla! Ovathan aitat täynnä.
— Jumalan kiitos! virnui ukko; ne ovat täpösen täynnä.
Sisarukset seisoivat toisiinsa painautuneina ikkunan ääressä, otsat ruutua vasten; ja katselivat ulos auringonpaisteiseen pihaan, missä tuuli lennätteli hiekkaa ilmaan…
Hämärän tullessa Paul saapui kotiin mustana kuin murjaani, sillä turpeen tomu oli käynyt kiinni partaan ja kasvoihin.
Hän tervehti sisaria, katsoi heihin terävästi ja sanoi:
— Saatte valittaa toisella kerralla!
Katri katsoi Kerttuun ja Kerttu Katriin, ja sitten he purskahtivat nauruun, tarttuivat Pauliin kiinni kummastakin olkapäästä ja tanssittivat häntä ympäri huonetta.
— Te tahraatte itsenne, lapset! sanoi hän.
— "On lemmittyni nokikolari", rallatti Kerttu, ja Katri lisäsi jatkoksi toisenkin värsyn.
Sitten he suutelivat Paulia ja juoksivat peiliin katsomaan, olivatko suudelmat jättäneet jälkiä. Kun Paul oli mennyt peseytymään, sanoi Kerttu.
— Kummallista: hänen tarvitsee vain katsoa ihmiseen, niin kaikki kääntyy hyvin päin.
Ja Katri lisäsi:
— Mutta hän itse on tänään vähäpuheisempi kuin tavallisesti.
— Paul, ole nyt kiltti! sanoi toinen sisarista hyväillen, heidän kaikkien istuessa illallispöydän ääressä. Emmehän käy kotona muulloin kuin kerran joka riemuvuosi… Tee nyt naamasi hiukan ystävällisemmäksi.
— Oletteko unhottaneet, mikä päivä tänään on? sanoi Paul ja silitteli heidän hiuksiansa.
Sisaret pelästyivät, sillä he ajattelivat ensin äidin kuolinpäivää, mutta hengittivät keveämmin muistaessaan, että hän kuoli juhannuksen aikaan.
— Mikä päivä tänään on sitten? kysyivät he.
— Tänään kahdeksan vuotta sitten paloi meidän vilja-aitta.
Kaikki olivat vaiti — ainoastaan isä murisi ja naurahteli itseksensä. — — —
* * * * *
Alkoi jo pimetä; taivaan rannalla vielä kuitenkin kyti hehkuvanpunainen viiru, joka heijasteli pöydän valkoiseen liinaan… Tuuli ryskytti ikkunanluukkuja.
Tuntui keveämmältä, kun emännöitsijä astui huoneeseen. Hän oli vanha, puhelias nainen, jolla aina oli paljon uutisia.
— No, rouva Jankus, mitä uutta? huudahti Katri iloisena siitä, että pääsi vapaaksi tuon surullisen muiston painajaisesta.
— Oi, rouva hyvä, ettekö siis tiedä, kuinka tänään kirkossa peuhataan? Koko kylä on siellä sitomassa köynnöksiä — alttaria koristaa paljaista ruusuista tehty köynnös, ja sen molemmille puolille on asetettu kauniita oleanderipuita.
— Mitä sitten on tulossa?
— Häät, rouva kulta! Huomenna viettää neiti Douglas häitänsä.
Sisaret vavahtivat, katsoivat toisiinsa ja sitten Pauliin. Tämä kieritteli sormissaan leivän murua ja näytti siltä, kuin ei asia ensinkään olisi koskenut häntä. Sisaret loivat jälleen toisiinsa katseen ja tarttuivat yhtaikaa Paulin käsiin.
— Tehän revitte minut palasiksi, lapset! sanoi hän väsyneesti hymyillen.
— Sittenhän siellä on tänä iltana kemut? sanoi isä, joka äkkiä oli käynyt hyvin virkeäksi.
— Luultavasti, luultavasti! vastasi emännöitsijä!
— Sehän sopii erinomaisesti! lausui vanhus.
— Erinomaisesti… Mitä tarkoitat? kysyi Paul.
— No tarkoitan vaan… että kummallinen sattuma… Samana päivänä, jolloin meillä oli tulipalo… Sanopas Paul, joka olit hereillä — mitähän kello oli, kun ensin näit tulen?
— Saattoi olla yhden aika.
— Niin, sinähän sen tiedät… Mitä sinä oikeastaan hait Helenenthalista, sitä en vieläkään ymmärrä, mutta hyvä on… oikein hyvä… Nyt tiedän tarkoin mitä kello oli.
— Onhan siinäkin jotakin tietämistä, sanoi Kerttu nauraen.
— Niin onkin! vastasi ukko uhmaavasti. Saathan nähdä, tyttöseni, saathan nähdä…
Paul viittasi sisarille, että antaisivat ukon olla rauhassa. Kohta sen jälkeen tyttäret sanoivat jäähyväiset.
— Sinunhan piti puhuman Paulille, että ukolla oli jotakin salaista puuhaa ladon takana, sanoi Katri vaunuihin astuessaan.
— Aivan oikein! vastasi tämä, käski ajajan pysäyttää ja viittasi Paulin luoksensa.
Mutta vanhus, joka epäluuloisena kuunteli kaikkia, tuli myös paikalle, ja keskustelun täytyi jäädä.
Kun Paul tavallisella iltakierrollansa tuli keittiöön, kuuli hän isän pyytävän emännöitsijältä saviruukkua.
— Mitä herra Meyhöfer sillä tekisi? kysyi eukko.
— Tuumin tästä lähteä kuokkimaan morsiusiltana häätaloon! vastasi ukko ilkeästi nauraen. Ehkä heltiää minullekin hääkakusta muru.
Eukko oli läkähtyä nauruunsa, ja isä kompuroi huoneeseensa, jonka oven hän huolellisesti lukitsi.
Koko talo oli vaipunut lepoon; Paul vain vielä kuljeskeli pimeässä pihassa.
— Hän viettää siis huomenna häitään, ajatteli hän. Jos olisin hyvä kristitty, täytyisi minun rukoilla Isä meidän hänen onneksensa… Mutta niin hurskas en vielä ole… Luulen, että hän oli minulle hyvin rakas — rakkaampi kuin itsekään tiesin… Mutta kuinka on saattanut tapahtua, että olemme näin vieraantuneet toisistamme?
Paul mietti miettimistään, mutta ei päässyt mihinkään tulokseen.
Kuu teki nousuansa suurena ja veripunaisena. Myrsky tuntui yltyneen; se vinkui nurkissa ja kohisi puiden latvoissa.
— Jos tuli tänä yönä pääsisi irti, niin ei se tyytyisikään paljaaseen vilja-aittaan, ajatteli Paul, ja muisti, että hänen täytyy kiiruhtaa asiamiestä toimittamaan palovakuutuksen valmiiksi. Sillä eihän tiedä, mitä voi tapahtua! lisäsi hän ja päätti mennä levolle. Päivä se on huominenkin ja — vielä lisäksi hääpäivä.
Varpaillansa hän hiipi makuusuojaansa, jonka hän oli sijoittanut isän huoneen viereen voidaksensa olla saapuvilla, jos vanhukselle jotakin tapahtuisi. Hänen ei tarvinnut sytyttää kynttilää, sillä täysikuu oli jo korkealla ja paistoi huoneeseen.
— Saankohan unta tänä yönä? ajatteli hän tuntia myöhemmin. Tuulessa lentävien lehtien varjot hyppivät hänen peitteellänsä, ja niiden lomista pilkistivät kuun säteet kuin valkoiset liekit.
— Tuona juhannusyönä oli kuu yhtä kirkas, ajatteli hän ja muisti, kuinka valkoisena Elisabetin yöpuku oli vilahdellut tumman viitan alta.
— Se oli elämäni ihanin yö, jupisi hän huoahtaen, päätti nukkua ja veti peitteen korvien yli.
Kohta sen jälkeen oli hän kuulevinänsä isän hiljaa nousevan vuoteestaan ja kompuroivan ulos. Selvästi eroitti hän, kuinka kainalosauva kalisi kuistin kivilattiaa vasten. — Kyllä kai hän pian palajaa, ajatteli Paul ja vaipui levottomaan unenhorrokseen, jossa häntä kaikellaiset pahat unet vaivasivat.
Kun hän jälleen heräsi, oli kuu noussut niin korkealle, että tuskin ainoakaan säde pääsi huoneeseen. Mutta pihamaa oli kirkkaasti valaistu.
— Kummallista, etten ole kuullut isän tulevan takaisin, sanoi Paul itseksensä. Hän nousi istualleen ja katsoi taskukelloansa, joka riippui vuoteen yläpuolella.
Se oli kahdeksan minuuttia vailla yksi… Kaksi tuntia oli siis kulunut.
— Olen varmaan nukkunut hyvin sikeästi, ajatteli hän ja aikoi jälleen laskeutua levolle, mutta samassa myrsky paiskasi ulko-oven kiinni, niin että koko rakennus tärähti.
Paul hyppäsi pelästyneenä vuoteestaan.
— Mitä tämä on?… Ulko-ovi auki… Isä ei siis vielä ole palannut?…
Seuraavassa silmänräpäyksessä hän oli pukenut yllensä takin ja housut sekä syöksynyt ulos paljain jaloin ja päin. Ovi, joka vei isän huoneesta etehiseen, oli auki. Pelosta kalpeana Paul meni vuoteen luo. Se oli koskematonna, ainoastaan jalkapäässä oli peittoon painunut lovi. Siinä ukko siis oli istunut jäsentä järkähyttämättä istunut puolitoista tuntia nähtävästi odottaen Paulin nukkumista.
— Mitä taivaan nimessä tämä kaikki merkitsee? Hänen katseensa tarkasti koko huonetta. Nurkassa viruivat vaatekengät, joilla isä päivät umpeensa tallusteli, mutta saappaat, jotka samassa paikassa olivat seisoneet kuukausia käyttämättöminä — ne olivat poissa.
Oliko tuo rampa ukko lähtenyt yöllä kulkemaan? Paulin sydän oli lakata sykkimästä… Hän syöksyi ulos pihaan. Se oli valoisa kuin päivällä, paitsi niissä kohdin, missä rakennukset loivat varjoa.
Tuuli kohisi puissa ja vyörytti hiekkaa ilmaan; muuten kaikki oli hiljaista ja tyhjää.
Paul juoksi läpi puutarhan — ei jälkeäkään; tallin taakse — ei jälkeäkään… Mihinkä hän sitten on mennyt?
Koira vinkui koppinsa edessä — hän laski sen irti.
— Hae isäntä, Turkki!
Koira nuuski pitkin maata ja juoksi ladon taakse, missä olkiaumat olivat. Siellä oli niin valoisaa, että olisi saattanut löytää nuppineulankin. Mitään erinomaista ei näkynyt, ainoastaan yhdessä kohden oli olkia hieman pengottu.
Mutta mitä tämä on?… Kuka on pystyttänyt tikapuut seinää vasten — tikapuut, jotka vielä kaksi tuntia sitten makasivat maassa aitauksen sisäpuolella?
Ja… mitä taivaan tähden on tämä?… Kuka on avannut ullakon luukun, jonka itse olen sisäpuolelta salpaan pannut?
Maa tikapuiden juurella tuntui olevan kosteata… löyhkäsi paloöljyltä.
Vapisevin käsin Paul piteli olkia. Ne olivat märkiä, ja öljyn haju tarttui hänen sormiinsa.
Hänen polvensa horjuivat, ja kamala aavistus sai hänen silmänsä pimenemään. Suurella vaivalla hän kapusi tikapuita myöten luukulle.
Koira vinkui alhaalla.
— Hae isäntä, Turkki, — isäntä!
Eläin ulvahti iloisesti ja juoksi nuuskien yltympäri, kunnes se näkyi löytäneen jäljet.
Jännityksestä väristen Paul tuijotti koiran perään. Se suuntasi kulkunsa pihaportille. Sitä tietä isä siis oli mennyt.
Mutta sitten… sitten! Mihin koira sitten kääntyy?
− Hae isäntä, Turkki!
Koira ulvahti vielä kerran ja lähti sitten täyttä laukkaa —
Helenenthaliin päin.
Helenenthaliin? Mitähän isä sieltä tahtoi? Mutta olihan hän iltapäivällä puhunut koematkasta sinne… Ja sitä sanoessaan hän oli nauranut ilkeästi… Ja kun oli puhe tulipalosta — mitä hän tarkoitti sanoilla "sopii erinomaisesti?"… Ja tänään… Miksi juuri tänään?
— Nyt täytyy saada selitys arvoitukseen, ennenkuin on liian myöhäistä.
Apua etsien hän katseli ympärillensä. Hän pisti kätensä koneellisesti luukusta sisään ja sai kiinni lyhteiden alle piiloitetun läkkikannun sangasta… Se oli paloöljysäiliö, jonka hän eilen oli täyttänyt. Ja kenenkä kehoituksesta? Kuka oli tullut ja sanonut…
— Isä, isä! Mitä aiot tehdä Helenenthalissa? Kuinka paljon oli nyt jälellä kannussa? Se oli tuskin puolillaan.
Ja sitten Paul haparoidessaan sai käsiinsä tulitikkuja, joita oli hajallansa kannun ympärillä…
Silloin putosi side hänen silmiltänsä. Kuului tuskan huuto: Hän on mennyt polttamaan Douglasin taloa!
Kaikki hänen silmissään pyöri ja huojui, ja hän olisi pudonnut maahan, jolleivät hänen kätensä olisi suonenvedontapaisesti olleet puristuneet kiinni reunapuuhun.
Nyt oli kaikki selvillä:… isän sekavat puheet, hänen naurunsa ja uhkauksensa.
Mutta vielä oli aikaa. Ukkohan raahusti sauvansa varassa. — Jospa otan hevosen ja karautan perässä! tuumi Paul.
— Hevonen! kiljaisi hän ja hyppäsi tikapuilta maahan.
Mutta äkkiä juolahti hänen mieleensä: Miksi isä kysyi niin tarkkaan sitä aikaa, jolloin tulipalo meillä alkoi. Tahtoiko hän kostonsa tapahtumaan samalla kellonlyönnillä? Taivas! Silloin on kaikki hukassa!
Kello yksi oli aika, jonka sanoin hänelle, ja nyt on kello yksi…
Epätoivon kauhu valtasi hänet, hän riensi jälleen ylös tikapuille.
Seuraavassa silmänräpäyksessä täytyi liekkien leimahtaa näkyviin. Eikö tuolla jo leimua?… Ei, kuu siellä vain heijastaa valkoisen talon ikkunoista… Taivaallinen isä! Eikö löydy pelastusta, armoa? Jospa rukous, jospa kirous voisi jäykistyttää tuon kohotetun käden… Millä varoittaa häntä, millä antaa merkki, että hän jättäisi tekonsa tekemättä?
— Nyt leimahtaa!
Ei, ei vielä… Mutta ehkä sekunnin päästä on hehku taivaalla.
— Elisabet! Herää!…
Kohta hulmahtaa korkeuteen lieska samanlainen kuin kahdeksan vuotta sitten, jolloin veripunainen loimo kangisti hänen jäsenensä, kun hän hiiviskeli valkoisen talon puutarhassa. Jospa samanlainen tuli leimahtaisi nytkin, jotta isän käsi jähmettyisi, ennenkuin hän ehtisi tehdä rikoksellisen työnsä.
Taivaan Luoja, anna ihmeen tapahtua! Kohota tasangolle tulipatsas niinkuin silloinkin!
Liekkejä tarvitaan — ja juuri täältä pitää roihun kohota ilmoihin. Salama, polta poroksi kotoinen talo, jotta sen loimo käännyttäisi isän rikoksen tieltä! — Mutta yö on pilvetön ja tähtikirkas… Kenties hän nyt juuri kurottaa olkikattoa kohden — nyt raapaisee tulitikun — ja seuraavassa silmänräpäyksessä tulee varoitus jo liian myöhäiseen.
Tulipatsas ilmaan, — ja juuri täältä sen täytyy leimahtaa!
Olisipa minulla soihtu, jota voisin liehuttaa…
Täältä täytyy liekkien leimahtaa!
Kun Paul siinä kuoleman tuskassa katseli ja etsi pelastuskeinoa, välähti äkkiä hänen mieleensä ajatus kirkkaana kuin tuo toivottu liekki.
Riemastuksen huuto pääsi häneltä:
— Niin, se keino auttaa! Kauhu on kahlehtiva hänen kätensä.
Pelastus! Pelastus mistä hinnasta hyvänsä!
Molemmin käsin hän tarttui öljykannuun ja vuodatti sen sisällyksen olkilyhteille. Ja sitten tulitikku… hiljaista sihinää… tuuli puhaltaa luukusta sisään… ja — korkealle leimahtaa liekki ja lyö häntä vasten kasvoja…
Kova, vihlova kirkaisu… Maailma mustenee hänen silmissään… Hän tahtoo ottaa kiinni jostakin ja hapuilee sokeana suoraan tuleen… Mutta esine, johon hän on tarttunut, väistyy — ja hän syöksyy, palava lyhde kädessä, olkiläjään.
Sija, johon hän on pudonnut, palaa jo ilmitulessa, mutta hänellä on vielä voimaa heittäytyä sivulle ja vierittää itsensä alas.
Ja tuuli viheltää, vinkuu, ulvoo ilmassa… Liekit ovat jo katonharjalla.
Paul juoksee pihaan, jossa kaikki vielä on hiljaista.
— Tuli on irti! Tuli on irti! kirkuu hän herättääksensä nukkuvat.
Palkollisten suojissa syntyy liikettä.
Katto on jo peittynyt liekkeihin. Kattotiilet alkavat halkeilla ja syöksyvät räiskyen alas. Ja aukosta leimuaa lieska ilmoille.
Tähän asti oli Paul seisonut aivan yksin pihassa ja katsellut ristissä käsin hävityksen työtä; nyt lensivät ovet auki, ja rengit ja piiat riensivät ulos huutaen ja kirkuen.