Surutar

Silloin Paul huoahti syvään ja keventyneenä, ikäänkuin raskaan päivätyön päätyttyä, ja kävi verkalleen puutarhaan, ennenkuin kukaan huomasi häntä. - Olen tehnyt työtä tarpeeksi kauan, jupisi hän ja veti puutarhaportin kiinni; nyt tahdon levätä.

Väsynein askelin hän kulki hiekoitetulla käytävällä ja toisteli herkeämättä: Levätä… levätä.

Raukeasti hän katseli ympärillensä. Kuutamossa ja tulen loisteessa oli puutarha niinkuin valomeri, ja myrskyn lennättämien lehtien varjot hyppivät aavemaisesti Paulin edessä. Silloin tällöin putosi kipinä hänen tiellensä ja loisti siinä kuin kiiltomato. Hän etsi tiheimmän lehtimajan ja tunkeutui sen pimeimpään sopukkaan. Siellä hän istuutui turvepenkille ja peitti kasvonsa käsillään. Hän ei tahtonut mitään kuulla eikä nähdä…

Mutta uteliaisuus saattoi hänet hetkisen perästä katsomaan ylös. Ja silloin hän näki tulen punaisena, valkoreunaisena lakena kaareutuvan asuinrakennuksen ylitse, sillä myrsky kävi sinne päin.

Nyt oli kaikki mennyttä.

Paul pani kätensä ristiin ja tunsi halun rukoilla.

— Äiti! Äiti! huudahti hän kyynelet silmissä ja ojensi kätensä taivasta kohden.

Mutta äkkiä tapahtui hänessä ihmeellinen muutos. Hän tunsi itsensä niin vapaaksi ja kevyeksi; tuo masentava tympeys, joka aina oli tehnyt hänen päänsä niin raskaaksi, katosi, ja syvään hengittäen hän siveli hartioitaan ja käsivarsiansa ikäänkuin tahtoen lykkiä pois irtautuneet kahleet…

— Kas niin! sanoi hän, ikäänkuin paino olisi vierähtänyt sydämeltä. Nyt olen tyhjä mies, nyt ei minun tarvitse enää surrakaan! Minä olen vapaa! Vapaa kuin taivaan lintu!

Hän löi nyrkillään otsaansa, itki ja nauroi. Hänestä tuntui, kuin olisi ansaitsematon, ääretön onni kohdannut häntä.

— Äiti! Äiti! huusi hän riemuissaan. Nyt tiedän, kuinka sinun satusi loppuu. Minä olen vapahdettu - vapahdettu!

Karjan kiljunta palautti hänet jälleen tajuntaan.

— Eläin raukat eivät saa kuolla minun tähteni! ajatteli hän hypähtäen seisomaan. Ennen vaikka itse…

Paul riensi asuinrakennuksen takaovelle, mistä palkollisväki kantoi ulos huonekaluja.

— Katsokaas herraa! huudahtivat kaikki ja osoittivat toinen toiselleen hänen paljaita jalkojansa.

— Antakaa olla! huusi Paul. Pelastakaa karja!

Hän sai käteensä kirveen ja särki navetan takaovet, jotka olivat niitylle päin, sillä piha oli yhtenä liekkimerenä.

Niinkuin unessa hän näki puutarhan ja niityn täyttyvän ihmisistä. Kylän ruisku tuli sälisten paikalle, ja Helenenthalin tielläkin näkyi liikettä.

Kolme, neljä kertaa Paul hyökkäsi liekkeihin miestensä seuraamana, mutta sitten hän vaipui tunnottomana maahan keskelle palavaa rakennusta…

Sydäntä viiltävä parkaisu, joka lähti naisen suusta, sai hänet vielä kerran avaamaan silmänsä. Hän oli näkevinänsä Elisabetin kasvot, jotka pian katosivat utuun, ja sitten taas kaikki pimeni hänen silmäinsä edessä — — —

XXI.

Päivän koittaessa kulki Helenenthaliin päin surullinen matkue kaksilla häkkivaunuilla. Niihin oli koottu kaikki, mitä Meyhöferin talosta oli jälelle jäänyt.

Ensimäisissä makasi talon herra oljilla peitteiden alla; hän oli pahasti loukkautunut ja aivan tunnottomana. Kalpea, vapiseva nainen, joka levottomana kumartui hänen ylitsensä, oli hänen nuoruutensa lemmitty.

Näin Elisabet nouti hänet kotiinsa…

— Me lähetämme hänet sisartensa luo, oli herra Douglas sanonut.

Mutta tytär oli laskenut kätensä Paulin rinnalle, jota peitti palaneet vaaterepaleet, ja sanonut, ikäänkuin tuo tunnotonna makaava olisi hänen ikuista omaisuuttansa:

— Ei, isä! Hän viedään meille.

— Mutta häät, lapseni? Vieraat?

— Mitä minä häistä! oli tytär sanonut, ja iloinen sulhanen oli seisonut vieressä ällistyneenä.

Toisissa vaunuissa olivat ne vähät kapineet, jotka oli saatu pelastetuksi: vanha piironki ja pari laatikkoa, joissa oli liinavaatteita ja kirjoja, maitosanko ja isän pitkä piippu.

Mutta missä oli vanhus itse?

Ainoa, joka siitä mahdollisesti saattaisi tietää, makasi tunnottomana, ehkä kuoleman omana.

Oliko hän paennut? Oliko hän hukkunut liekkeihin? Palvelustytöt olivat löytäneet hänen huoneensa tyhjänä, häntä itseä ei mistään.

— Aavistan pahaa, sanoi vanha Douglas. Miehessä on aina ollut vähän hullun vikaa; ja jos hänen luunsa huomenna löydetään raunioista, niin saa olla varma, että hän itse on pistänyt ladon tuleen ja syöksynyt sitten liekkeihin.

Mutta juuri kun heidän piti ajaa Helenenthalin pihaportista sisään, kuulivat he sivulta päin uikuttavaa koiranääntä ja näkivät vieraan koiran, joka oli asettanut etukäpälänsä jonkun maassa viruvan mykkyrän päälle ja näytti repivän ja tempovan jotakin takinliepeen kaltaista.

Hämmästyneenä Douglas pysäytti kulkueen ja meni paikalle katsomaan. Siellä oli kadonnut vanhus kuolleena. Hänen kasvonsa olivat kamalasti vääntyneet, ja kädet olivat vielä hieman koholla, ikäänkuin hän olisi kivettynyt yhtäkkiä. Hänen vieressään oli särkynyt ruukku, ja tulitikkulaatikko ui paloöljyssä, jota oli juossut pitkin savista raitiota.

Harmaahapsinen jättiläinen pani kätensä ristiin ja mutisi rukouksen. Kun hän palasi vaunujensa luo, vapisi koko hänen ruumiinsa, ja hänen silmänsä olivat täynnä kyyneliä.

— Elisabet, katso tuonne! sanoi hän. Siellä on vanhan Meyhöferin ruumis. Hän on tahtonut polttaa meidän talomme, mutta Jumala on lyönyt hänet.

— Jumala ei sytytä latoja tuleen! sanoi Elisabet ja katsoi kytevään taloon päin, mistä tummansininen savupatsas kohosi aamun harmaaseen ilmaan.

— Mutta eikö ole Jumalan sallimus, että olemme pelastuneet?

— Jos joku on meidät pelastanut, niin on se hän, joka makaa tässä, sanoi Elisabet.

— Mitä? Hänkö olisi uhrannut kaikki ja ruvennut murhapolttajaksi, ainoastaan…?

— Kysy häneltä! vastasi tytär soinnuttomasti, painoi tuskissaan kätensä sydämelleen ja vaikeroi ääneen.

— Suokoon Jumala, että hän vielä kerran voisi vastata! jupisi Douglas.

Hän käski muutamain miesten kantaa vanhuksen ruumiin sisään. Lääkäriä oli jo lähetetty noutamaan, ja Douglas itse tahtoi mennä viemään tietoa sisaruksille.

Häävieraat riensivät säikähtyneinä ulos, kun vaunut seisahtuivat kukilla koristetun verannan eteen.

— Elisabet! Miltä sinä näytät? Säästä itseäsi, Elisabet! huusivat tädit ja tahtoivat ottaa hänet haltuunsa.

— Menkää pois! sanoi Elisabet ja työnsi väristen luotansa hyväilyhaluiset kädet. Iloinen sulhanenkin, joka oli saanut näytellä koko yön hyvin surkeata osaa, tuli esiin ja koetti saada Elisabetin lähtemään loukkaantuneen äärestä. Mutta tyttö katseli sulhoansa hämmentynein katsein, ikäänkuin ei muistaisi, kuka hän olikaan. Leo Heller kai tunsi oman arvottomuutensa ja vetäytyi alakuloisena pois.

Tädit vääntelivät käsiänsä ja riensivät vanhan Douglasin luo, joka kulki edestakaisin pihassa odottaen ajoneuvoja. Hänen mahtava rintansa kohoili raskaasti, hänen valkeat, tuuheat kulmakarvansa vetäytyivät kiinni toisiinsa, ja hänen silmänsä iskivät tulta. Koko hänen sielussaan riehui myrsky.

— Ole hyvä, huusivat naiset, ja toimita Elisabet levolle! Hänen täytyy saada rauhoittua. Hän näyttää olevan mielipuoleksi tulossa.

— Jos asianlaita on niinkuin hän sanoo, mutisi vanha Douglas itseksensä, jos hän on uhrannut talonsa ja omaisuutensa… Tuli ja leimaus, antakaa minun olla rauhassa! kirkaisi hän naisille, jotka olivat kertyneet hänen ympärillensä.

— Mutta ajattelehan Elisabetia! pyysivät he. Pappi tulee kello kaksitoista — ja miltä tyttö silloin näyttää?

— Se on hänen asiansa! sanoi Douglas. Antakaa hänen itse pitää huolta itsestänsä — hän kyllä tietää, mitä hän tekee.

Samalla hetkellä kuin Paul nostettiin vaunuista, toivat miehet portista sisään isän ruumista. Perätysten kannettiin molemmat valkoiseen taloon, ja koira kulki ulisten ja nuuskien perässä. Surullinen kulkue!…

Elisabet antoi viedä Paulin omaan huoneeseensa, lukitsi oven ja asettui vuoteen viereen istumaan.

Turhaan tädit pyysivät päästä sisään.

Kello yksitoista saapui lääkäri ja sanoi viipyvänsä sairaan luona seuraavaan päivään asti. Hän oli vanha ystävä talossa ja oli häiden tähden hankkinut itsellensä pitemmän loma-ajan. Erityinen sairaanhoitajatar kuitenkin oli tarpeen, sanoi hän.

— Enkö minä saa olla hänen luonansa? kysyi Elisabet.

— Jos voitte! vastasi lääkäri ihmetellen.

— Minä voin! vakuutti Elisabet salaperäisesti hymyillen.

Tädit kolkuttivat jälleen ovea.

— Missä on järkesi, lapsi! huusivat he oven raosta. Sinun täytyy pukeutua — pappi on tullut jo.

— Hän saa mennä jälleen! vastasi Elisabet. Oven takaa kuului supatusta; sulhanenkin otti osaa neuvotteluun.

— Mitä aiotte tehdä, lapseni? sanoi iäkäs lääkäri ja katsoi Elisabetia tutkivasti silmiin. Tämä vaipui itkien polvillensa, tarttui Paulin hervottomana riippuvaan käteen ja painoi sen silmilleen ja huulilleen.

— Onko tämä teidän vakaa päätöksenne? kysyi vanhus.

Elisabet nyökkäsi.

— Mutta jos hän kuolee…?

— Hän ei kuole, sanoi Elisabet. Hän ei saa kuolla. Lääkäri hymyili surumielisesti.

— Hyvä on, sanoi hän. Jääkää tänne vähäksi aikaa yksin ja muuttakaa käärettä joka toinen minuutti! Minä menen toimittamaan hiljaisuutta taloon.

Pian sen jälkeen alkoi vaunuja tulla portaiden eteen ja sitten kadota pihasta. Tunnin kuluttua tuli lääkäri jälleen sairaan luo.

— Talo on pian tyhjä, sanoi hän; juhla on lykätty toistaiseksi.

— Lykätty toistaiseksi? tiedusteli Elisabet tuskaisena.

Vanha lääkäri katseli häntä ja pudisti päätänsä. Ihmissydän toi hänelle joka päivä esiin uusia arvoituksia.

* * * * *

Viikkokausia sairas häilyi elämän ja kuoleman välillä. Hermokuume, joka oli tullut lisäksi, näytti tekevän kaikki toiveet turhiksi.

Elisabet oli alati sairaan luona, ei syönyt eikä nukkunut. Hän oli kokonansa omistautunut rakastettunsa hoitamiseen.

Vanha Douglas antoi tyttärensä menetellä mieltänsä myöten. — Hänen täytyy tehdä mies terveeksi, sanoi hän, jotta saan kysyä.

Iloinen serkku alkoi pitää asemaansa tukalana ja lähti talosta, sittenkuin eno oli maksanut kaikki hänen velkansa.

Kaksoiset kävivät noutamassa vanhan Meyhöferin ruumiin jo tulipalon jälkeisenä päivänä. Hänen salaperäinen kuolemansa herätti suurta huomiota, ja kaikki pääkaupungin sanomalehdet puhuivat siitä. Kuuluisuus, jota hän ei koko elämänsä aikana saavuttanut, tuli hänen osaksensa kuoleman jälkeen.

Mutta takanapäin odotteli korkea oikeus Paulin parantumista.

XXII.

Puolustaja oli lopettanut puheensa. Kuiskeiden suhina kulki läpi valamiesoikeuden avaran salin, jonka lehteri oli pakkautunut ihmisiä täyteen.

Jollei syytetty jollakin varomattomalla sanalla turmelisi tuon loistavan puolustuspuheen vaikutusta, niin hän olisi pelastettu.

Yleisen syyttäjän loppuponsi kaikui kuulemattomille korville.

Ja nyt vedettiin esiin nenälasit ja kiikarit. Kaikkien silmät kääntyivät kalpeaan, yksinkertaisesti puettuun mieheen, joka istui samalla penkillä, millä kahdeksan vuotta sitten tuo salavihainen renki oli istunut. Puheenjohtaja oli kysynyt, oliko syytetyllä vielä jotakin lisättävää viattomuutensa todistukseksi.

— Hiljaa! Hiljaa! kuului salissa.

Mutta Paul nousi seisomaan ja puhui, ensin hiljaa ja katkonaisesti, mutta sitten yhä varmemmin ja varmemmin:

— Minua surettaa sydämestäni, että se vaiva, jonka herra puolustaja-advokaatti on nähnyt saadaksensa minut pelastetuksi, on ollut turha. Minä en ole niin syytön kuin hän on esittänyt.

Oikeuden jäsenet katsoivat toisiinsa. — Mitä tämä on? Tahtooko hän puhua itseänsä vastaan?

— Hän sanoi, että levottomuuteni teki minut tajuttomaksi, että minä toimin jonkinlaisessa mielenhäiriössä, joka teki minut syyntakeettomaksi. Mutta niin ei ollut asian laita.

— Hän kaivaa itse itsellensä kuopan, lausuttiin kuulijain lehterillä.

— Olen koko ikäni viettänyt arastelevaa, sortunutta elämää ja minun on aina ollut vaikeata katsoa ihmisiä silmiin, vaikka en ole mitään pahaa tehnyt; jos nytkin käyttäytyisin pelkurimaisesti, niin tulisi minulle elämä sietämättömämmäksi kuin milloinkaan. Puolustajani on kuvaillut minun entisyyteni kaikkiin avuihin nähden mallikelpoiseksi. Mutta siinä hän on väärässä. Minulta puuttui arvokkuutta ja itsetuntoa. Ja tämä se on aina vaivannut mieltäni, vaikkei se koskaan ole käynyt minulle oikein selväksi. Se on painanut minua niin, etten ole voinut vapaasti hengittää — niinkuin ihmiselle on välttämätöntä, jollei hän tahdo tylsistyä ja riutua. Tämä työ on tehnyt minut vapaaksi ja lahjoittanut minulle sen, mitä vailla niin kauan olen ollut; se on ollut minulle suureksi onneksi - olisinko nyt siis niin kiittämätön, että tahtoisin kieltää tekoni? En, en ole. Sulkekaa minut vankilaan kuinka pitkäksi ajaksi hyvänsä; minä kärsin rangaistuksen ja alan sitten uuden elämän. Sanon siis: Minä olen täydessä järjessä ollen sytyttänyt palamaan taloni ja omaisuuteni, en koskaan ole ollut itsetietoisempi kuin kaataessani paloöljykannun sisällyksen viljani päälle, ja jos tänään joutuisin samaan asemaan, niin tekisin samoin… Ja mikä estäisi minua? Minä hävitin omien käsieni työn — monien vuosien vaivalla ja hiellä olin sen koonnut, ja minulla oli valta tehdä sille, mitä tahdoin. Tiedän kyllä, että oikeudella on toinen käsitys asiasta, ja sentähden olen levollisesti istuva minulle määrättävän ajan vankeudessa. Mutta kuka muu kärsi vahinkoa kuin minä? Sisarilla oli jo hyvä toimeentulo, ja isäni…

Tässä hän pysähtyi hetkiseksi ja jatkoi sitten vapisevalla äänellä:

— Niin, eikö olisi ollut parempi vanhan isän viettää viimeiset elinvuotensa levossa ja rauhassa tytärtensä luona kuin siinä paikassa, jonne minä nyt menen?… Kohtalo tahtoi toisin. Hän kuoli halvauksen tapaamana, ja veljeni sanovat, että minä olen hänen murhaajansa. Mutta minun veljilläni ei ole oikeutta tuomita siinä asiassa: he eivät tunne minua eikä isäämme. He ovat aina ajatelleet vain itseänsä, ja minä olen saanut pitää huolta isästä ja äidistä ja sisarista, kodista ja taloudesta, ja minä olen ollut heistä hyvä vain silloin, kun he ovat tarvinneet apuani. He kääntyvät nyt minusta pois, mutta he eivät milloinkaan voi tulla minulle vieraammiksi kuin ovat olleet. Paul käänsi katseensa todistajien penkkiin päin, missä Kerttu ja Katri peitetyin kasvoin istuivat ja itkivät; hänen äänensä sai vienon soinnun:

— Sisareni eivät hekään enää tahdo tuntea minua. Mutta heille annan anteeksi: he ovat naisia ja savesta valettuja, ja heidän takanansa on kaksi miestä, jotka luonnollisesti tuntevat itsensä syvästi liikutetuiksi minun hirveän työni tähden. Kaikki ovat hyljänneet minut — ei, eivät kaikki (tässä hänen kasvonsa kirkastuivat), mutta se ei kuulu tähän! Sen vielä kuitenkin tahdon sanoa, vaikkapa minua pidettäisiinkin murhaajana: Minä en kadu, että teollani olen tuottanut isälle kuoleman. Minä rakastin häntä enemmän tappaessani hänet kuin antaessani hänen elää. Hän oli vanha ja heikko, ja häntä odotti vain häpeä ja kunniattomuus — hän eli niin rauhallista elämää, ja nyt hänen olisi täytynyt kuihtua kurjuudessa. Parempi oli, että kuolema tempasi hänet pois niinkuin salama, joka iskee ihmiseen ja katkaisee hänen tiensä. Se on minun ajatukseni. Minun omatuntoni on rauhoitettu, eikä minun tarvitse tehdä tiliä muille kuin Jumalalle ja itselleni. Ja nyt saatte tuomita minut!

— Hyvä! kajahti jylisevä ääni todistajien paikalta. Se oli Douglas.

Harmaahapsinen jättiläisvartalo seisoi ylevänä, silmät säihkyivät tuuheiden kulmakarvojen alta, ja kun oikeuden puheenjohtaja pyysi häntä vaikenemaan, niin hän istui paikallensa ja sanoi vierikumppanillensa:

— Siinä on mies, josta voi olla ylpeä — vai mitä?

XXIII.

Kirkkaana kesäkuun aamuna kaksi vuotta myöhemmin aukeni vankilan punaiseksi maalattu portti, ja siitä astui ulos vapaaksi laskettu vanki, joka iloisin kasvoin katsoa tirkisti aurinkoa ikäänkuin uudelleen totuttaaksensa itseänsä sen loistoon. Hän heilutti iloisesti kädessään olevaa myttyä ja katseli huolettomana ympärillensä niinkuin se, joka ei vielä ole selvillä matkansa suunnasta, mutta jolle on aivan yhdentekevää, lähtee minne hyvänsä.

Kulkiessaan oikeuslaitoksen talon ohitse hän huomasi vaunut, jotka hän nähtävästi tunsi, koska hän hämmentyi ja näytti neuvottelevan itsensä kanssa. Sitten hän lähestyi ajajaa, joka tupsulakki päässä silmäili pöyhkeänä alas istuimeltaan.

— Onko täällä ketään Helenenthalista? kysyi hän.

— On. Herra ja neiti ovat tulleet noutamaan herra Meyhöferiä.

Ja samassa kajahti portailta ääni: — Haloo! Tuossapa hän onkin!
Elisabet! Hän on tullut jo!

Paul juoksi portaita ylös, ja molemmat miehet sulkeutuivat toistensa syliin.

Silloin aukeni hiljaa ja arasti raskas ovi, ja ulos astui solakka, mustapukuinen nainen, joka surumielisesti hymyillen nojautui seinään ja odotti levollisesti, kunnes miehet lopettivat syleilynsä.

— Tuosta saat hänet, Elisabet! huusi vanhus.

Siinä he nyt seisoivat käsi kädessä ja katselivat toisiansa silmiin, kunnes Elisabet nojasi päänsä Paulin rintaa vasten ja kuiskasi:

— Jumalan kiitos, että jälleen olen luonasi!

— Ja jotta saisitte kokonansa omistautua, toisillenne, lapset, virkkoi vanhus, niin ajakaa nyt kahden kotiin, sillaikaa minä tyhjennän pullon viiniä seuraajani onneksi. Minulla on mitä tarvitsen ja laskeudun tänään levolle vanhain päivieni ajaksi.

— Herra Douglas! huudahti Paul hämmästyneenä.

— Sinä sanot luonnollisesti "isä" tästä alkaen! Iltapuolella lähetä minua noutamaan — sinähän olet nyt isäntä talossa! Herran haltuun!

Sitten vanhus läksi astumaan portaita alas.

— Tule! sanoi Paul hiljaa, katse maahan luotuna. Elisabet astui perässä. Jouduttuansa näin kahden kesken ei kumpikaan heistä uskaltanut lähestyä toistansa.

Ja sanaa vaihtamatta he ajoivat päivänpaisteiselle, kukkia kasvavalle tasangolle. — Käenkukat, kellokit ja maahumala muodostivat kentälle väririkkaan peitteen, ja niittyvillan liehuvat töyhdöt olivat kuin lumihiuteita kukkaniityllä. Hopeapajun lehdet kahisivat hiljaa, lämmin ilma värähteli, ja keltaiset perhot leijuivat parittain ylös ja alas.

Paul oli vaipunut syvälle pehmoiseen istuimennurkkaan ja katseli eteensä silmät puoliavoimina.

— Oletko onnellinen? sanoi Elisabet ja kallistui häneen päin.

— En tiedä, vastasi hän. Tuntuu, kuin sydän tahtoisi pusertua ulos.

Elisabet hymyili; hän ymmärsi Paulin niin hyvin.

— Katso tuonne! Siellä on kotimme! virkkoi Elisabet näyttäen valkoista taloa, joka hohti etäisyydessä.

Paul puristi rakastettunsa kättä, mutta ei voinut lausua sanaakaan.

Metsän reunassa vaunut saivat seisahtua. Molemmat astuivat alas ja kävelivät jalkaisin eteenpäin. Paul näki, että Elisabetin kainalossa oli valkoinen käärö, jota hän ei ollut tähän asti huomannut.

— Mitä sinulla siinä on? kysyi hän.

— Saat nähdä sitten, vastasi Elisabet ja hymyili vakavasti.

— Yllätyskö?

— Muisto!

Kun he olivat tulleet metsään, huomasi Paul punertavien puunrunkojen välistä jonkun mustan möhkäleen, joka oli köynnöksillä koristettu.

— Mikä tuo on? kysyi Paul ja viittasi kädellään sinne, päin.

— Etkö tunne enää ystävääsi? vastasi Elisabet. Hän tahtoi olla ensimäinen, joka sinua tervehtii.

— Musta Sussu! riemuitsi Paul ja lähti juoksemaan.

— Ota minut mukaasi! nauroi Elisabet. Sinä unhotat, että tästedes kuulumme yhteen.

Paul otti häntä kädestä, ja niin he astuivat yhdessä tuon uskollisen kummituksen luo, joka tien vieressä piti vahtia.

— Vanha juhta! sanoi Paul ja taputti rosoista höyrypannua.

Ja kun he kulkivat eteenpäin, kääntyi Paul joka kolmannella askelella katsomaan taaksensa — ikäänkuin ei olisi voinut erota ystävästä.

— Minä olen uskollisesti vartioinut sitä, sanoi Elisabet; se on seisonut aivan ikkunani alla. Me ostimme sen huutokaupasta, jottei sinun tarvitsisi kadottaa sitä.

Kun he lähestyivät metsän toista reunaa näytti Paul kahta puuta, jotka olivat vähän matkan päässä tieltä, ja sanoi:

— Tuossa on se paikka, jossa näin sinun makaavan riippumatossa.

— Niin on, vastasi Elisabet. Ja siinä samassa paikassa minä ensi kerran huomasin, etten voi koskaan sinua unhottaa.

He tulivat jälleen aukealle.

— Ja tuossa on katajapensas, jatkoi Paul, jonka juurella me…

Samassa hän huudahti ja kohotti kätensä ilmaan.

— Mikä sinun on? kysyi Elisabet levottomana. Paul oli käynyt kalpeaksi ja hänen huulensa vapisivat.

— Se on poissa, sammalsi hän.

— Mikä?'

— Minun… minun kotini.

Missä talon rakennukset olivat ennen sijainneet, siinä näkyi nyt alaston lakeus ja muutamia kuivettuneita puita. Paul ei voinut kestää tuota näkyä; hän peitti kasvonsa, ja hänen koko ruumiinsa värisi.

— Älä sure! pyysi Elisabet. Isäni ei tahtonut rakennuttaa taloa, ennenkuin sinä voisit itse olla määräämässä.

— Menkäämme sinne! sanoi Paul.

— Älkäämme, minä pyydän! Siellä ei ole muuta nähtävänä kuin raunioläjiä. Mennään joskus toiste, kun sinäkin olet tyynempi…

— Mutta missä minä asun sitten?

— Samassa huoneessa, jossa synnyit… Minä olen järjestänyt sen sinua varten ja asettanut sinne äitisi huonekalut. Voitko vielä sanoa, että olet koditon?

Hän puristi kiitollisena Elisabetin kättä, mutta tämä viittasi tuohon tuttuun katajapensaaseen.

— Mennään tuonne! sanoi Elisabet! Laske pääsi mättäälle ja vihellä jotakin. Muistatko vielä?

— Minäkö en muistaisi!

— Kuinka kauan siitä on?

— Seitsemäntoista vuotta.

— Seitsemäntoista vuotta! Niin kauan olen siis rakastanut sinua ja tullut sen tähden vanhaksi immeksi… Vuodesta vuoteen olen odottanut sinua. Mutta sinä et ole tahtonut huomata mitään. Viimeinkin täytyy hänen tulla, ajattelin minä — mutta sinä et tullut… Silloin tulin murheelliseksi ja ajattelin: Väkisin en voi tunkeutua hänelle, ehkä hän ei minusta huolikaan… Ja lopettaakseni tuon ikävöimisen menin kihloihin Leo serkun kanssa, joka oli liehunut ympärilläni kymmenen vuotta. Hän oli niin usein houkutellut minut nauramaan, että minä luulin… Mutta unhottakaamme se! sanoi hän värähtäen. Laskeudu tuohon ja vihellä.

Paul pudisti päätänsä ja viittasi kädellänsä kauas nummelle, missä nuo kolme yksinäistä kuusta kohosivat taivasta kohden.

— Tuonne! sanoi hän. En saa lepoa, ennenkuin olen käynyt siellä.

— Sinä olet oikeassa, sanoi Elisabet, ja käsi kädessä he kulkivat kukkivaa ahoa myöten, missä mettiäiset unisesti surisivat.

Heidän saapuessaan hautuumaalle soi valkoisen talon päivälliskello.
Värähdellen häipyi sen kaiku ilmoihin, ja sitten kaikki taas oli vaiti.
Mettiäisten hiljainen surina vain kuului edelleen.

Äidin haudalla kasvoi tiheässä murattia ja metsämyrttiä, ja päänpuolella loisteli tulikukan keltainen terä. Ruosteenkarvaisia muurahaisia ryömi lehdillä, ja ruohossa pyrähteli sisilisko.

Molemmat seisoivat äänettöminä; ei kumpikaan uskaltanut rikkoa pyhää hiljaisuutta. Viimein Paul kysyi:

— Mihin isä haudattiin?

— Sisaresi veivät hänet Lotkeimiin.

— Hyvä on, sanoi Paul. Äiti sai olla koko elämänsä yksin, olkoon siis kuolemansakin jälkeen. Huomenna käymme kuitenkin isän haudalla.

— Aiotko poiketa sisarten luokse?

Paul pudisti surullisesti päätänsä. Sitten he vaipuivat jälleen äänettömyyteen. Paul painoi päänsä käsiinsä ja itki.

— Älä itke! sanoi Elisabet. Onhan teillä nyt kullakin kotinsa.

Sitten hän otti esiin käärön, jota hän kantoi kainalossaan, ja aukaisi sen. Näkyviin tuli vanha kirjoitusvihko, jonka kannet olivat kuluneet ja lehdet kellastuneet.

— Tämän hän lähettää sinulle monien terveisien keralla.

— Mistä olet saanut sen? kysyi Paul hämmästyneenä, sillä hän tunsi heti äidin käsialan.

— Löysin sen tuosta vanhasta piirongista, joka tulipalosta pelastui. Vihko oli joutunut likistyksiin laatikon ja takaseinän väliin ja näyttää olleen siellä pitkät ajat.

He istuutuivat rinnatusten haudalle, asettivat kirjan polvillensa ja alkoivat selailla sitä. Paul muisti nyt, että Katri kerran oli puhunut jostakin äidin runovihosta. Se tapahtui silloin, kun hän yllätti sisarensa ja heidän rakastajansa puutarhassa.

Jälestäpäin ei hän koskaan ollut lähemmin tiedustellut asiaa, sillä hän ei tahtonut palauttaa mieleensä tuon hetken ikävää muistoa.

Kirjassa oli kaikellaisia vanhoja lauluja, jotka olivat kirjoitetut sujuvalla käsialalla, mutta joukossa oli myös toisia, joita oli pyyhkielty ja korjailtu. Viimeksimainitut näkyivät olevan joko muistista kirjoitettuja tai äidin omia sepitelmiä. — Siinä oli tuo runo laulajastakin, jonka Katri silloin oli lausunut. Sen jälestä seurasi:

Laps, nukkuos nyt! Nuku, rakkaani! Vieressäsi valvoo äitisi, sun uneen lauleleepi. Ja metsässä ääni kellojen, mi kaikuu vienosti helisten, myös kohta jo vaikeneepi.

Laps, nukkuos vain! Nuku, rakkaani! Pihassa kuuvalo paistaapi, ja lehmus tarinoipi neidistä linnan valkean ja paimenpojasta nummelan — ja lehdet ne vaikeroipi.

Laps, nukkuos vain! Nuku, rakkaani! Jo lintu pesässä uinuvi, pään painaen siipien alle. Ja äiti kaitsee aarrettaan ja vuottaa, vuottaa murheissaan jo isää kotosalle.

Ja sitten tuli seuraava runo:

Mä tunsin kerran immen, niin armaan neitosen. Hän asui yksinänsä verhossa lehvien ja lempeä kaipas. Yöt, päivät ikkunasta hän katsoi ainiaan, hän katsoi, kunnes silmät hervahti paikoiltaan, sill' lempeä kaipas.

    Mut sitten saapui nuori ja uljas ritari,
    ja kysyi: "Miksi minuun noin katsot kummasti?"
    — "Mä lempeä kaipaan".
    Hän nauroi: "Tuhma tyttö, syliini tulepas!
    Siin' olla ompi lämmin, niin hauska, lohdukas,
    ja löydät sä lemmen."

    — "Oon ikävöinyt yksin, mun uljas armahan'.
    Sun kullaksesi tulen, jos mulle sijahan
    vain lempeä annat."
    Kun ritar' oli kyllin suudellut kultastaan, hän lausui:
    "Etkö tiennyt, sä tyttö, tosiaan,
    mit ompi lempi?"…

— "Oi, armas! Jollei lempen' oo sulle vaivana, niin ikuisesti luonas ma tahdon istua, sill' lempeäs kaipaan." Mut ritar' uljas, nuori, hän laulun laulellen pois kiiti ratsullansa ja jätti impyen nyt tuskihin lemmen.

    Kun päättyneeksi viimein sai aika murheinen,
    niin piltti pieni, hento se yksin jääneellen
    tul' lahjana lemmen.
    Ja äiti kulki rantaan tuon meren vaahtoisan:
    — "Aalloissa sulle haudan valmistan vilvakan,
    laps' lempeni suuren!"

— "Ja, tuomari, te tehkää, kuin laissa käsky on! Hyljätty olen aivan, maan päällä turvaton ja lempeä vailla." Hän mestuupaikkaan kulki nyt valkopukuisna ja lausui: "Luokses ota, sä rakas Jumala! Mä lempeä kaipaan."

Paul ajatteli sisariansa, ja hänestä tuntui, kuin äiti olisi edeltäpäin kaikki tietänyt ja antanut anteeksi.

Ja sitten he löysivät korkeilla kirjaimilla kirjoitetun otsakkeen:

TARINA SURUTTARESTA.

Oli kerran äiti, jolle hyvä Jumala oli lahjoittanut pojan. Mutta äiti oli niin köyhä ja yksinäinen, ettei hän tietänyt, kenenkä kutsuisi kummiksi. Ja hän huokaili ja ajatteli: Mistä saisin kummin?

Tulipa kerran iltahämärissä hänen luoksensa nainen, jolla oli harmaat vaatteet yllä ja kasvoilla harmaa huntu. Hän sanoi: Minä tulen pojallesi kummiksi ja pidän huolta siitä, että hänestä tulee hyvä ihminen, joka ei salli sinun kuolla nälkään. Mutta sinun täytyy antaa minulle hänen sielunsa.

Äiti vapisi ja sanoi: Kuka sinä olet?

Minä olen Surutar, vastasi harmaapukuinen nainen.

Ja äiti itki. Mutta koska hän kärsi niin kovaa nälkää, niin hän antoi poikansa sielun naiselle, ja tämä rupesi kummiksi.

Ja poika kasvoi ja varttui ja teki kovasti työtä hankkiaksensa äidilleen leipää. Mutta koska hänellä ei ollut sielua, niin ei hänellä ollut koskaan iloa eikä nuoruutta, ja usein hän katseli nuhtelevasti äitiinsä ikäänkuin tahtoen kysyä:

Äiti, mihinkä on sieluni joutunut?

Silloin äiti kävi murheelliseksi ja lähti etsimään pojallensa sielua.

Hän kysyi taivaan tähdiltä: Tahdotteko antaa hänelle sielun? Mutta ne sanoivat: Hän on liian halpa.

Ja hän kysyi nurmen kukilta; nämä vastasivat: Hän on liian ruma.

Ja hän kysyi ilman linnuilta; nämä sanoivat: Hän on liian synkkä.

Ja hän kysyi korkeilta puilta; nämä sanoivat: Hän on liian nöyrä.

Ja hän kysyi kavalilta käärmeiltä; nämä sanoivat: Hän on liian typerä.

Äiti kulki itkien eteenpäin. Ja metsässä hän kohtasi nuoren, kauniin prinsessan, jonka ympärillä oli suuri hoviseurue.

Nähtyänsä itkevän äidin tämä astui alas ratsultansa ja vei naisen linnaansa, joka oli rakennettu kullasta ja jalokivistä.

Siellä prinsessa kysyi: Sano, miksi itket? Ja äiti valitti hänelle, ettei hän ollut voinut hankkia pojallensa sielua eikä iloa eikä nuoruutta.

Silloin prinsessa sanoi: Minä en saata nähdä kenenkään itkevän.
Tiedätkö mitä? Minä annan pojallesi oman sieluni…

Silloin äiti lankesi maahan ja suuteli hänen käsiänsä.

Mutta — sanoi prinsessa — hänen täytyy itse pyytää sitä minulta.

Äiti vei prinsessan poikansa luo, mutta Surutar kietoi harmaan huntunsa tämän pään ympärille, niin että poika oli sokea eikä nähnyt prinsessaa.

Ja äiti pyysi: Hyvä Surutar, laske poikani vapaaksi!

Mutta Surutar hymyili — ja joka näki hänen hymyilevän, hänen täytyi itkeä — ja sanoi: Pojan täytyy itse itsensä vapauttaa.

Kuinka hän voi sen tehdä? kysyi äiti.

Hänen täytyy uhrata minulle kaikki, mitä hänellä on rakasta, sanoi
Surutar.

Silloin äiti alkoi murehtia kovasti ja vaipui kuolemaan. Mutta prinsessa odottaa vielä tänä päivänä kosijaansa.

* * * * *

— Äiti! Äiti! huudahti Paul ja vaipui haudalle.

— Tule! lausui Elisabet, joka pidätteli kyyneliänsä ja laski kätensä
Paulin olkapäälle. Tule! Äitisi on saanut rauhan, eikä sinun ilkeä
Suruttaresi tee meille enää koskaan pahaa.