language: Finnish

SURUTAR

Romaani

Kirj.

HERMANN SUDERMANN

Suomennos

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1908.

I.

Juuri kun Meyhöferin maatila joutui vasaran alle, syntyi Paul, hänen kolmas poikansa.

Kova oli aika tosiaankin!

Elisabet rouva, kasvot surun uurtamina ja alakuloinen hymy huulilla, makasi suuressa telttakattovuoteessa, vastasyntyneen kehto vieressään. Hän antoi katseensa levottomana harhailla paikasta toiseen ja kuunteli jokaista rasahdusta, joka pihalta ja asuinhuoneista tunkeutui hänen surulliseen sairaskammioonsa. Jokainen epäilyttävä ääni sai hänet hypähtämään ylös, ja joka kerta, kun tuli kuuluviin outo miehenääni tai vaunut kumeasti jymisten kulkivat ohitse, kysyi hän tuskissaan pidellen vuoteen pielistä:

— Niinkö pitkällä ollaan? Niinkö pitkällä?

Ei kukaan antanut hänelle vastausta. Lääkäri oli kovasti käskenyt varjelemaan häntä kaikilta mielenliikutuksilta, mutta hän, tuo kunnon mies, ei ollut ajatellut, että tämä ainainen ahdistus ja pelko saattoi vaivata sairasta tuhat kertaa pahemmin kuin kauhistavin varmuus.

Eräänä aamupäivänä — viidentenä päivänä pojan syntymisestä — hän kuuli miehensä, jota hän tänä kovana aikana oli tuskin kertaakaan nähnyt, huokaillen ja sadatellen kävelevän edestakaisin viereisessä huoneessa. — Yhden sanankin hän saattoi ymmärtää, yhden ainoan sanan, jota mies lakkaamatta toisti, sanan: koditon!

Silloin Elisabet rouva tiesi, että niin pitkälle oli tultu.

Hän laski väsyneen kätensä vastasyntyneen pään päälle. Lapsi nukkui hiljaa vakavin kasvoin, ja äiti kasteli kyynelin tyynyä.

Hetkisen kuluttua hän sanoi palvelustytölle, joka hoiti pienokaista:

— Pyydä herraa tänne, minä haluaisin puhutella häntä.

Ja hän tuli. — Raskain askelin hän astui sairaan vuoteen ääreen ja käänsi häneen kasvot, jotka väkinäinen huolettomuuden ilme teki kaksin verroin vääristyneiksi ja epätoivoisiksi.

— Max, sanoi Elisabet rouva arasti, sillä hän pelkäsi aina häntä, —
Max, älä salaa minulta mitään - olenhan valmis pahimpaankin.

— Oletko sinä? kysyi mies epäluuloisesti, sillä hän muisti lääkärin varoituksen.

— Koska meidän pitää muuttaa täältä?

Nähdessään vaimonsa niin rauhallisesti katselevan onnettomuutta silmiin mies piti kielensä hillitsemisen tarpeettomana ja puhkesi raivoten lausumaan:

— Tänään — huomenna — aivan miten uutta herraa miellyttää! Ainoastaan hänen armostaan olemme vielä täällä, — ja jos hän suvaitsee, saamme viettää ensi yön maantiellä.

— Niin huonosti ei käyne, Max, sanoi Elisabet rouva vaivoin säilyttäen tyyneytensä, — kun hän saa kuulla, että vasta pari päivää sitten tuli pienokainen…

— Vai niin — minun pitää kai mennä hänen luoksensa kerjäämään — mitä?

— Oi, eihän toki! Hän tekee sen itsestään. — Kuka hän on sitten?

— Douglas on hänen nimensä — insterburgilaista sukua — ylen oli rehentelevä herra, ylen rehentelevä — halutti nakata pellolle mokoma.

— Onko meille mitään jäänyt?

Hän kysyi sitä hiljaa ja epäröiden ja katseli vastasyntyneeseen, jonka nuori hento elämä ehkä riippui vastauksesta. Mies purskahti karkeaan nauruun:

— Jäi toki — juomaraha — kokonaista kaksituhatta taalaria!

Elisabet rouva huoahti keventyneenä, sillä hän jo oli luullut, että tuo peloittava "ei mitään" miehen huulilta särähtäisi.

— Mitä meille kaksituhatta taalaria, jatkoi mies, sitten kun viisikymmentä tuhatta on suohon suupunut? Pitääkö minun ehkä ruveta kaupunkiin kapakanpitäjäksi tai kauppaamaan nappeja ja rihmoja? Sinä autat kai myöskin käyden hienoissa perheissä ompelemassa, ja lapset myyvät tulitikkuja kaduilla — hahaha!

Hän haroi harmaantunutta tuuheata tukkaansa ja kolautti jalallaan kehtoon, niin että se rajusti rupesi edestakaisin soutamaan.

— Miksi tuokin pikku raukka on nyt syntynyt? jupisi hän synkästi; sitten hän polvistui kehdon ääreen, painoi nuo pienet nyrkit suurten, punaisten käsiensä lomiin ja puhui lapsellensa: Jos olisit, poikani, tietänyt, kuinka huono ja katala tämä maailma on, kuinka hävyttömyys siinä voittaa ja rehellisyys jää häviölle, niin sinä toden totta olisit pysynyt siellä, missä olisi… Mikä on sinun kohtaloksesi tuleva. Isäsi on maankulkija, talolta hävinnyt, joka vaimon ja kolmen lapsen kanssa mittailee maantietä, kunnes on löytänyt paikan, missä voi itsensä ja omaisensa kokonaan tuhota…

— Max, älä puhu niin — sinä murrat sydämeni, huudahti Elisabet rouva itkien ja ojensi kätensä laskeaksensa sen miehensä olkapäälle, mutta tämä käsi vaipui voimatonna alas, ennenkuin se oli saavuttanut päämääränsä.

Max hypähti seisomaan.

— Olet oikeassa — ei enää mitään ruikutuksia! Jospa tosiaankin nyt olisin yksin, nuori mies niinkuin entisinä aikoina, niin lähtisin Amerikkaan tai Venäjän aroille, siellä tulee rikkaaksi, — niin siellä tulee rikkaaksi, — tai keinottelisin pörssissä — tänään voittaa, huomenna hävitä, — hei vaan, niin sitä rahoja hankkisi, mutta sidottu kun olen… Hän loi surkean katseen vaimoonsa ja lapseen, sitten hän viittasi kädellään pihalle, mistä kahden vanhemman pojan nauravat äänet kajahtelivat.

— Niin, minä ymmärrän kyllä, että meidän nyt täytyy olla sinulle taakkana, sanoi rouva nöyrästi.

— Älä puhu minulle taakasta! römähytti Max. Mitä sanoin, ei ollut pahasti tarkoitettu. Te olette minulle rakkaat — ja sillä hyvä! Nyt on vaan kysymys siitä, mihin kääntyä. Jollei edes tuota vastasyntynyttä olisi, niin voisi helpommin kestää epävarmemmankin kohtalon vaiheita. Mutta nyt — sinä kipeänä — lapsi hoidon tarpeessa — hyväksi lopuksi ei jää muuta neuvoa jälelle kuin ostaa jokin talonpoikaistalo ja antaa nuo kaksituhatta taalaria hinnan suoritukseksi. Hei vaan, siitäpä elämä tulee — minä kerjuupussineni, sinä laukkuinesi — minä lapioineni, sinä maitokippoinesi…

— Se ei vielä olisi pahinta, sanoi vaimo hiljaa.

— Eikö? nauroi mies katkerasti. — No, sinä voit tulla autetuksi.
Mussainen esimerkiksi on myytävänä, tuo kurja suomaan kappale nummella.

— Voi, miksi juuri siitä puhut? sanoi Elisabet rouva värähtäen.

Max ihastui paikalla ajatukseensa.

— Niin, tyhjentäisimmepä katkeruuden maljan pohjasakkaa myöten. Alati olisi näkyvissä kadotettu suuruus — sillä tiedäthän, että Helenenthalin herraskartano loistaa sinne suoraan ikkunoihin — yltympäri rämettä ja kesantoa — kenties tilkku uutismaaksi kelpaavaakin — voisi tässä vielä tulla viljelyksen tienraivaajaksi. Ja mitä siitä ihmiset sanoisivat? Meyhöfer on mies kerrassaan — sanoisivat he; hän ei häpeä onnettomuuttaan, vieläpä hän katselee sitä hieman ivallakin. Tosiaankin! Onnettomuutensa ivaaminen, — se on ainoa ylevä maailmankatsomus - viheltää tulee kaikelle! — Ja hän laski kimakan vihellyksen, niin että sairas vaimo vuoteellaan hätkähti.

— Suo anteeksi, rakkaani! pyysi Max hyväillen vaimonsa kättä ja tullen äkkiä mitä valoisimmalle tuulelle, — mutta enkö ole oikeassa? — Viheltää tulee kaikelle. Niin kauan kuin tietää olevansa kunniallinen mies, voi jonkinlaisella hekumalla kestää kaikki vastukset. Hekuma on oikea sana. — Tila on koska hyvänsä ostettavissa, sillä sen omistajasta on äskettäin tullut rikkaan talon vävy ja hän jättää tuon vanhan variksenpesän nyt kokonaan omiin hoteisiinsa.

— Mieti ensin asiaa, Max! pyysi vaimo levottomana.

— Mitä auttaisi vitkastelu? vastasi mies kiivaasti. Tuon herra Douglasin rasituksena emme saa olla, ja turha meidän on kurjalla kahdellatuhannellamme suurempia tavoitella — siis rivakasti toimeen!

Ja ennättämättä hyvästelemään sairasta vaimoaan hän riensi pois.
Muutamia minuutteja myöhemmin hänen kuultiin ajavan ulos portista.

Saman päivän iltapuolella ilmoitettiin Elisabet rouvalle, että tuli vieraita. — Muuan kaunis hieno nainen oli komeissa vaunuissa ajanut pihaan ja pyysi saada käydä sairasta rouvaa tervehtimässä.

Kuka hän on sitten? — Hän ei ollut tahtonut sanoa nimeänsä.

— Kuinka omituista! ajatteli Elisabet rouva, mutta koska hän surussaan oli alkanut toivoa jotakin taivaallista ilmestystä, niin ei hän kieltänyt.

Ovi aukeni. Solakka, hento olento, jolla oli hienot, lempeät kasvon piirteet, astui kevyesti lapsivaimon vuoteen ääreen. Hän tarttui kohta sairaan käteen ja lausui vienolla, vähän peitellyllä äänellä:

— En ole sanonut nimeäni, rakas rouva Meyhöfer, sillä pelkäsin, ettei minua otettaisi vastaan, jos sen edeltäpäin mainitsisin. Ja mieluimmin tahtoisin nytkin jäädä tuntemattomaksi. Sillä valitettavasti minun täytyy olettaa, ettette enää katselisi minua suosiollisesti, jos tietäisitte, kuka olen.

— Minä en vihaa ketään ihmistä maailmassa, vastasi Elisabet rouva, saatikka sitten nimeä.

— Minun nimeni on Helena Douglas, sanoi nainen hiljaa ja pusersi lujemmin sairaan kättä.

Elisabet rouva puhkesi itkuun, mutta vieras, ikäänkuin olisi ollut vanha ystävä, kiersi kätensä sairaan kaulaan, suuteli häntä otsalle ja lausui vienolla, lohdullisella äänellään:

— Älkää olko minulle vihainen. Kohtalo on tahtonut, että minä työnnän teidät pois tästä talosta, mutta minä en ole syypää siihen. Mieheni on tahtonut valmistaa minulle yllätyksen, sillä tämän talon nimi soveltuu yhteen minun etunimeni kanssa. Iloni oli kuitenkin heti mennyt, kun kuulin, minkälaisissa olosuhteissa hän oli talon omistajaksi tullut, ja erittäinkin kuinka te, rakas rouva Meyhöfer, näinä kaksin kerroin vaikeina aikoina olette saanut kärsiä. Minulle tuli tarve saada keventää sydäntäni pyytämällä itse puolestani teiltä anteeksi sitä surua, jonka teille olen tuottanut ja vasta tuotan, sillä eihän teidän kärsimystenne aika ole vielä ohi.

Elisabet rouva oli, aivan kuin olisi niin pitänytkin tehdä, painanut päänsä vieraan olkapäälle ja itki hiljaa.

— Ja ehkä voin olla teille vähän hyödyksikin, jatkoi vieras, ainakin siten, että poistan osan katkeruutta mielestänne. Me naiset tavallisesti ymmärrämme toisiamme paremmin kuin karkeat, kiivaat miehet. Yhteiset kärsimyksemme saattavat meitä toisiamme lähemmäksi. Ja ennen kaikkea yksi asia: olen puhunut mieheni kanssa ja pyydän teitä omassa sekä hänen nimessään pitämään tätä taloa omaisuutenanne niin kauan kuin teitä haluttaa. Talven vietämme enimmäkseen kaupungissa ja sitä paitsi on meillä toinenkin maatila, jota annamme isännöitsijän hoitaa. Näette siis, ettette meitä millään tavoin häiritse, vaan pikemmin teette hyvän työn, jos vielä puolen vuotta tai enemmän hoidatte ja hallitsette täällä niinkuin tähänkin asti.

Elisabet rouva ei kiittänyt, mutta tuo kyynelkostea katse, jonka hän loi vieraaseen, oli kyllin kiitokseksi.

— Olkaa nyt jälleen iloinen, rakas rouva, jatkoi vieras, ja jos vastedes tarvitsette neuvoa tai apua, niin muistakaa, että on eräs, jolla on niin paljon teille hyvittämistä. — Ja kuinka kaunis lapsi — hän kääntyi kehtoon päin — poika vai tyttökö?

— Poika, vastasi Elisabet rouva raukeasti hymyillen.

— Joko hänellä on sisaruksia? — Mutta miksi kyselenkään! Nuo molemmat reippaat pikku miehet tuolla ulkona, jotka ottivat minut vastaan — voinko likemmin tutustua heihinkin? — Ei, ei täällä; se saattaisi kiihoittaa teitä. Sittemmin! Sittemmin! — Tämä pienoinen maailmankansalainen se nyt ennen kaikkia vetää puoleensa huomiomme.

Vieras kumartui kehdolle ja korjasi kapalovaatetta.

— Hänellä on jo niin pikkuviisaan ilme, sanoi vieras pilaillen.

— Suru on seisonut hänen kehtonsa ääressä, vastasi Elisabet rouva hiljaa ja alakuloisesti, — siksi on hänellä vanhan kasvot.

— Älkää olko taikauskoinen, ystäväni, puheli vieras. Olen kuullut sanottavan, että vastasyntyneiden piirteissä on usein jotain ukkomaista, mutta se katoo pian.

— Varmaan on teilläkin lapsia? kysyi Elisabet rouva.

— Oi, minähän olen vastanaitu! vastasi vieras punastuen, — tuskin kuutta kuukautta olen ollut naimisissa. Mutta… ja hän punastui vielä enemmän.

— Jumala auttakoon teitä teidän vaikeana hetkenänne, sanoi Elisabet rouva, — minä rukoilen teidän puolestanne.

Vieraan silmä kävi kosteaksi.

— Kiitos, tuhannen kiitosta, sanoi hän. Olkaamme tästedes ystäviä! Pyydän teitä oikein sydämellisesti. Tiedättekö mitä? Ottakaa minut kummiksi tälle nuorimmallenne ja tehkää minulle sama palvelus, sitten kun taivas on minua siunannut. — —

Molemmat naiset puristivat äänettöminä toistensa käsiä. Heidän ystävyysliittonsa oli solmittu. — —

Kun vieras oli lähtenyt pois, silmäili Elisabet rouva aroin, surullisin katsein ympärillensä.

— Äsken oli niin valoisaa, niin aurinkoista täällä, kuiskasi hän, mutta nyt on taas niin pimeäksi käynyt.

Vähän ajan kuluttua molemmat vanhimmat pojat, hoitajattaren kiellosta huolimatta, syöksyivät riemuiten sairaan huoneeseen. Kummallakin heistä oli makeispussi kädessä.

— Vieras rouva on lahjoittanut nämä! riemuitsivat he.

Elisabet rouva hymyili.

— Hiljaa, lapset! sanoi hän; enkeli on käynyt luonamme.

Molemmat pikku pojat näyttivät hätääntyneiltä ja kysyivät:

— Enkelikö, äiti?

II.

Siten rouva Douglas tuli Paulin ristiäidiksi.

Meyhöferiä kyllä tuo uusi ystävyysliitto hieman suututti, sillä "en kaipaa onnellisten sääliä", oli hänellä tapana sanoa, mutta kun tuo lempeä, ystävällinen rouva kävi toisen kerran talossa ja puheli hänelle sopuisasti, niin ei hän kauemmin rohjennut kieltää.

Hän suostui myös jäämään entiseen kotiinsa, joskin vastenmielisesti. Mussainen, jonka hän todellakin oli ostanut samana päivänä, oli niin hävinneessä tilassa, että oleskeleminen siellä kylminä syyspäivinä näytti vaaralliselta sekä vaimolle että lapsille. Täytyi toimittaa tarpeellisimmat korjaukset ja kutsua työhön puusepät, muurarit ja savenvalajat, ennenkuin muutto sinne oli mahdollinen.

Paljon ennemmin kuin uuden asunnon korjaus valmistui, oli Elisabet rouvan kuitenkin miehensä itsepäisyyden tähden muuttaminen sinne. Eräänä päivänä näet oli uuden isännän pehtoori muutamia työmiehiä muassaan tullut taloon ja kohteliaasti pyytänyt majaa. Meyhöfer selitti heti, että tässä menettelytavassa piili tahallinen solvaus häntä kohtaan, ja päätti, ettei hän päivääkään kauemmin viipyisi talossa, joka kerran oli ollut hänen omansa. — — —

Kylmänä, pimeänä marraskuun päivänä Elisabet rouva ja lapset sanoivat jäähyväiset vanhalle, rakkaalle kodille. — Taivaasta vihmoi hienoa sadetta, joka kasteli kaikki. Harmaan sumun verhossa, autiona ja lohdutonna nummi lepäili heidän edessään.

Nuorin lapsi sylissä ja molemmat vanhemmat ympärillä itkien Elisabet rouva astui vaunuihin, jotka veivät hänet kohti uusia, synkkiä kohtaloita.

Kun he ajoivat ulos portista ja kylmä nummituuli alkoi puhaltaa ikäänkuin jääsiruja kasvoihin lyöden, niin rupesi pienokainenkin, joka siihen asti oli levännyt hiljaa ja rauhallisena, surkeasti itkemään. Elisabet rouva peitti tarkemmin lasta viitallansa ja kumartui syvään tuon pienen, vapisevan olennon puoleen salataksensa kyyneliä, jotka herkeämättä poskille valuivat.

Puolen tuntia vierittyään savisella, läpilionneella tiellä tulivat vaunut perille. Elisabet rouva oli ääneensä huudahtaa nähdessään uuden kotipaikkansa lohduttomana ja rappiotilassa.

Pitkiä, savesta ja turpeista kyhättyjä ulkohuoneita — lietteinen piha — matala, paanukattoinen asuntorakennus, jonka seiniltä kalkki paikotellen oli rapistunut ja jättänyt muurin paljaaksi — hoidotta jäänyt puutarha, jossa kesän viimeiset vaivaiset jäännökset, asterit ja auringonruusut, rehoittivat puoleksi lakastuneiden kyökkikasvien rinnalla, ja yltympäri kirjavaksi maalattu aita, joka vielä ennen lahoamistansa näkyi saaneen viimeisen voitelun — semmoinen oli se paikka, jossa talolta hävinneen tilanomistajan perheen tuli vastaisuudessa oleskella.

Semmoinen oli se paikka, jossa pikku Paul kasvoi ja jolle hän lapsuutensa rakkauden ja puolet elämänsä suruista omisti. — — —

Ensimäisinä vuosinaan oli Paul hyvin hento ja kivulloinen. Monena yönä äiti pelkäsi, että hänen elämänsä heikko valo sammuisi ennen aamun koittoa. Silloin äiti istui kolkossa, matalassa makuuhuoneessa kyynärpäät vuoteen laidan varassa ja tuijotti palavin katsein tuohon laihaan olentoon, jonka jäseniä suonenveto tuskallisesti tempoili.

Mutta hän kesti kaikki varhaisimman lapsuutensa murrokset ja viisivuotiaana hän oli terve, toiveita herättävä poika, vaikkapa jäseniltään heikko ja kasvoiltaan kelmeä, ikäänkuin lakastunut. Tuo vanhusmainen ilme oli jäänyt häneen.

Näiltä ajoilta ovat hänen varhaisimmat muistelmansa.

Ensimäinen, jota hän myöhempinä aikoina tuon tuostakin muisteli, oli seuraava:

Huone on puoleksi pimeä. Ikkunoissa kukkivat jääkukat, ja punertavana tunkeutuu iltarusko ikkunaverhojen lävitse. Vanhemmat veljet ovat menneet luistelemaan, mutta hän makaa vuoteellaan, sillä hänen täytyy mennä aikaisin levolle, ja hänen vieressään istuu äiti toinen käsi hänen kaulaansa kiedottuna ja toinen kehdon laidalla, missä molemmat pikku siskot nukkuvat. Vuosi takaperin ovat nämä tulleet maailmaan, molemmat samana päivänä.

— Äiti, kerro minulle satu, pyytää hän.

Ja äiti kertoi. Mitä? — Siitä hänellä oli vain hämärä muisto, mutta puhe siinä oli jostakin harmaapukuisesta naisesta, joka kaikkina kovina hetkinä kävi äitiä katsomassa, naisesta, jolla oli kalpeat, laihat kasvot ja synkät, itkettyneet silmät. Varjonahan oli tullut ja varjona kadonnut, kätensä hän oli levittänyt äidin pään ylitse — siunaukseen vaiko kiroukseen, se oli tietymätöntä, — ja sitten hän oli puhunut hämäriä sanoja, jotka koskivat myöskin häntä, pikku Paulia. Siinä oli ollut puhe uhrauksesta ja pelastuksesta, mutta sanat hän oli unohtanut, nähtävästi siitä syystä, että hän oli ollut vielä liian yksinkertainen niitä ymmärtämään. Mutta yhden asian hän muisti aivan tarkkaan: kun hän kauhun ja jännityksen valtaamana kuunteli äidin kertomusta, niin hän äkkiä näki harmaan olennon, josta äiti puhui, seisovan ilmielävänä ovella - aivan tuon saman, jonka kädet olivat kohotettuina ja kasvot kalpeat ja surulliset. Paul kätki päänsä äidin syliin — hänen sydämensä sykki rajusti, hengitys oli seisahtua, ja tuskissaan hänen täytyi kirkaista:

— Äiti, tuolla se on, tuolla se on!

— Kuka? Surutarko? kysyi äiti. Paul ei vastannut, vaan alkoi itkeä.

— Missä sitten? kyseli äiti.

— Tuolla ovella, vastasi hän, nousten pystyyn ja pitäen äitinsä kaulasta kiinni, sillä hän pelkäsi kovasti.

— Oi sinua, pikku hupakkoa! sanoi äiti. Sehän on isän pitkä matkaviitta.

Ja äiti toi sen esille ja käski hänen tunnustella vuoria ja päällistä, jotta hän tulisi vakuutetuksi. Paul myöntyi, mutta itseksensä hän oli lujasti vakuutettu, että hän oli nähnyt tuon harmaan naisen kasvoista kasvoihin. Ja nyt hän tiesi myöskin, mikä hänen nimensä oli.

Surutar oli hänen nimensä.

Mutta äiti kävi miettiväiseksi eikä suostunut kertomaan satua loppuun asti. Ei jälkeenkään päin, vaikka hän kuinka hartaasti olisi pyytänyt. —

Isästä oli Paulilla hyvin hämäriä muistoja näiltä ajoilta. Mies, jolla oli jaloissa suuret saappaat ja joka torui äitiä, kuritti veljiä eikä välittänyt hänestä lainkaan. Välisti vain hän sai karsaan katseen, joka ei näyttänyt ennustavan hänelle hyvää. Usein, etenkin jos isä oli ollut kaupungissa, oli hänen kasvoillaan tummanpunainen väri kuin kuumenneella kattilalla, ja käydessään hän hoippui ristiin rastiin permantolaudalta toiselle. Silloin tapahtui aina tämä sama kiertokulku:

Ensin hän hyväili molempia kaksoisia, joita hän aina erityisesti helli, ja tuuditteli niitä käsivarrellaan äidin seisoessa vieressä ja hätääntynein katsein seuratessa kaikkia hänen liikkeitään; sitten hän istui pöytään, maisteli vähän ruokia ja työnsi ne sitten pois moittien niiden huonoutta ja mauttomuutta; sivalteli Maxia tai Gottfriedia vitsalla selkään, oli vihainen äidille ja meni viimein ulos riitelemään renkien kanssa. Kauas yli pihan kaikui hänen jylisevä äänensä, niin että Käärökin, kahlekoira, veti häntänsä koipien väliin ja piiloutui koppinsa perimäiseen soppeen.

Kun hän hetkisen kuluttua palasi takaisin huoneeseen, niin hänen mielialansa tavallisesti oli kääntynyt kiukusta epätoivoksi. Hän väänteli käsiään, valitti kurjuutta, johon oli joutunut, ja kerskui itsestään kaikellaisia suuria asioita, joihin hän muka olisi ryhtynyt, jollei se ja se olisi ollut esteenä ja jolleivät taivas ja maa olisi liittoutuneet häntä perikatoon viedäkseen. Silloin hän meni ikkunan luo ja pui nyrkkiään valkoista taloa kohti, joka etäisyydestä niin viehättävänä häämöitti.

Niin, tämä valkoinen talo!

Isä sadatteli sitä, rypisteli kulmiaan, milloin vain katse niille maille osui, mutta poika itse piti sitä niin rakkaana kuin asuisi osa hänen sielustaan siellä. Miksi? Sitä hän ei tiennyt. Ehkä vain siksi, että äiti sitä rakasti. Sillä hänkin seisoi usein ikkunan ääressä ja katseli sinne päin, mutta hän ei rypistänyt kulmiaan, ei! — hänen kasvonsa kävivät niin lempeiksi ja surumielisiksi, ja hänen silmistään säteili kaipaus niin palava, että se herätti vieressä seisovassa pojassa tuskan väreitä.

Hänen pienen sydämensä täytti sama kaipaus. Niin kauan kuin hän oli osannut ajatella, oli tuo talo hänestä ollut kaiken kauneuden ja ihanuuden yhdistys. Kun hän sulki silmänsä, niin hän sen näki; unissakin se kangasteli.

— Oletko koskaan ollut valkoisessa talossa? kysyi hän eräänä päivänä äidiltänsä, kun ei enää voinut hillitä tiedonhaluansa. — Olen, poikani, vastasi äiti, ja hänen äänensä helkähti niin surullisesti ja värjyvästi.

— Useinkin, äiti?

— Hyvin usein, lapseni. Vanhempasi ovat ennen asuneet siellä, ja siellä sinäkin olet maailmaan tullut.

Siitä asti oli valkoinen talo pojalle sama kuin ihmissuvulle kadotettu paratiisi. — — —

— Kuka asuu nyt valkoisessa talossa? kysyi hän sittemmin.

— Kaunis, ystävällinen rouva, joka rakastaa kaikkia ihmisiä ja erittäinkin sinua, sillä sinähän olet hänen kummipoikansa.

Hänestä tuntui, niinkuin olisi ääretön onni auennut hänelle. Hän oli niin liikutettu, että vapisi.

— Miksi emme siis käy tuon kauniin, ystävällisen rouvan luona? kysyi hän tuokion kuluttua.

— Isä ei tahdo sitä, vastasi äiti, ja hänen äänessään oli omituisen terävä sointu, jonka poika huomasi.

Hän ei kysellyt enempää, sillä isän tahto oli laki, jonka perusteita ei kellään ollut lupa likemmin tiedustella; mutta valkoisen talon salaisuus loi nyt uuden siteen äidin ja pojan välille. — Julkisesti ei siitä uskallettu puhua. Isä tuli raivoihinsa, jos valkoisen talon olemassaoloon vain viittailtiinkin, eivätkä veljetkään siitä mielellään puhuneet hänen, nuorimman kanssa; nähtävästi he pelkäsivät, että hän yksinkertaisuudessaan levittelisi kuulemiansa. Mutta äiti, äiti luotti häneen!

Kun he olivat kahden — ja kouluaikana he olivat melkein aina kahden — silloin aukeni äidin suu ja suun keralla sydän, ja äidin kuvailemana valkoinen talo kohoili yhä korkeammaksi ja loistavammaksi pojan silmissä. Pian hän tunsi joka huoneen, lehtimajan puutarhassa, vihreän pensaston ympäröimän lammikon, kuvastelevan lasipallon ja penkereellä olevan aurinkokellon; ajattelepas, kello, jossa aurinko itse hetkiä näytti. Mikä ihme!

Peite silmillä hän olisi voinut kuljeksia Helenenthalissa eksyksiin joutumatta.

Ja kun hän leikki puupalikoilla, niin hän rakensi itselleen valkoisen talon penkereineen ja aurinkokelloineen, kaivoi hiekkaan lammikoita ja kiinnitti piikiviä vaajojen päihin; ne muka olivat lasipalloja - mutta ne eivät kuvastelleet.

III.

Tähän aikaan hän teki päätöksen käydä katsomassa valkoista taloa. Aivan omin päinsä. Hän jätti matkansa kevääseen, mutta kun kevät tuli, ei hänellä ollutkaan tarpeeksi rohkeutta. Hän lykkäsi matkansa kesään, mutta silloinkin tuli kaikellaisia esteitä eteen. Kerran hän oli nähnyt suuren koiran yksinänsä kiertelevän niityllä — mene ja tiedä vaikkapa koira olisi ollut vihainen, — ja toisen kerran oli härkä tullut häntä vastaan sarvet tanassa.

Kun tulen suureksi niinkuin veljet, lohdutteli hän itseänsä, ja käyn koulua, silloin otan mukaani kepin ja lyön kuoliaaksi vihaisen koiran ja tartun härkää sarvista kiinni, jottei se voi minulle mitään.

Ja hän lykkäsi matkansa seuraavaan vuoteen, sillä silloin hänen piti ruveta käymään koulua niinkuin isotkin veljet.

Isompia veljiänsä hän jumaloitsi. Heidän kaltaiseksensa kun voisi tulla, se näytti hänestä olevan inhimillisten toiveiden viimeinen päämäärä. Ratsastaa hevosella — oikealla suurella hevosella, eikä vaan puisella, — luistella, uida ilman vyötä ja korkkityynyä, käyttää valkoista, kankeata paidanedustaa, joka oli nauhoilla kiinni sidottu, voi, sepä vasta olisi!

Mutta sitä varten piti ensin tuleman suureksi, lohdutteli hän itseänsä. Nämä ajatukset hän piti muilta salassa, äidille hän ei tahtonut niitä ilmaista eikä veljillekään, jotka eivät hänestä paljoa välittäneet. Hän oli heidän silmissään sellainen mitätön kääpiö, ja kun äiti käski heidän ottaa hänet mukaansa johonkin, niin he tekivät sen vastahakoisesti, sillä silloin heidän tuli pitää huolta hänestä ja jättää paraimmat kepposet tekemättä hänen tyhmyytensä tähden. Paul tunsi tämän hyvin, ja välttääksensä heidän ilkeitä katseitaan ja vielä ilkeämpiä tyrkkäyksiänsä hän useimmiten sanoi mieluummin tahtovansa jäädä kotiin, vihlaisi sydäntä kuinka paljon hyvänsä. Silloin hän asettui kaivon vivulle istumaan ja siinä hiljalleen keinuessaan uneksi ajoista, jolloin hän voi tehdä samoin kuin veljetkin.

Oppimisessakin hän tahtoi olla heidän kaltaisensa. Eikä se ollutkaan mitään vähäpätöistä, sillä molemmat, niin Max kuin Gottfriedkin, olivat koulun ensimäisiä ja toivat lupa-ajoiksi aina hyvin kauniit todistukset kotiin. Kuinka kauniit ne olivat, näkyy siitä, että ne tuottivat veljille hopearahan mieheen ja äidiltä hunajaa leivälle.

Kerran sellaisena ilopäivänä hän kuuli isän sanovan:

— Jospa vain voisin pitää vanhimmat pojat hyvässä koulussa, niin heistä tulisi jotakin, sillä he ovat perineet minun hyvän pääni, mutta kerjäläisiä kun olemme, täytynee meidän kasvattaa heidätkin kerjäläisiksi.

Paul ajatteli paljon tämän johdosta, sillä hän jo tiesi, että Max oli syntynyt sotamarsalkaksi ja Gottfried tykistön päälliköksi. Kerran näet oli kuvalehti, joka sisälsi kuvia Itävallan armeijasta, hairahtunut tuohon yksinäiseen taloon, ja silloin vanhemmat veljet olivat keskenänsä suostuneet jakamaan päällikkyyden molemmat korkeimmat arvot, mutta pikku veli sai tyytyä aliluutnantin asemaan. Sittemmin oli tosin seurannut aika, jolloin toinen tunsi itsellään olevan kutsumuksen metsästäjäksi ja toinen intiaanipäälliköksi, mutta Paulin ajatukset pysyivät kiintyneinä noihin kullalla kirjailtuihin sotilaspukuihin, joille eivät puiset keihäät ja kankaantilkuista kyhätyt anturakengät, jommoisia veljet käyttivät leikeissä — viimeksi mainittuja he sanoivat "mokassiineiksi" — voineet vertoja vetää. Minkätähden he sittemmin tahtoivat tulla luonnontieteilijöiksi ja piispoiksi oli myöskin hänestä käsittämätöntä — kuvalehden sotilaspuvut, ne ne vasta jotakin olivat.

Samaan aikaan kaksoiset alkoivat oppia kävelemään. Katri, vanhempi — hän oli tullut kolme neljännestuntia aikaisemmin maailmaan — teki alun, ja Kerttu seurasi esimerkkiä kolmen päivän perästä.

Tämä oli tärkeä tapaus Paulin elämässä. Äkkiä sitoivat hänet uudet velvollisuudet, joistahan ei niin pian vastaisuudessa irti päässyt.

Ei kukaan ollut käskenyt häntä valvomaan pikku siskojen ensi askeleita, mutta niin itsestään selvää kuin aina oli ollut, että hän ruokkosi kenkänsä jo illalla ja samoin veljienkin, että hän asetti nuttunsa nelikulmaan poimutettuna vuoteen päänpuolen viereen ja sukkansa ristiin sen päälle, ettei hän tehnyt tahroja pöytäliinaan, että hän sai varoituksen isältä, jos sama onnettomuus jollekin toiselle veljelle sattui, — niin itsestään selvää oli sekin, että hän otti pikku sisaret hoitoonsa ja valvoi heidän ensimäisiä uhkarohkeita seisomis- ja käymiskokeitaan.

Niin tärkeäksi hän katsoi tämän uuden toimensa, että koulunkaipauskin laimeni, ja jos hän vain vielä olisi osannut — viheltää, niin olisi hänen toiveidensa mitta ollut täysi.

Niin, osata viheltää niinkuin Janne renki tai edes niin hyvin kuin vanhemmat veljet, se oli nyt hänen unelmiensa päämäärä, hänen uupumattomien harjoitustensa tarkoitus. Mutta vaikka hän miten olisi supistanut suutansa ja kostutellut huuliaan saadakseen ne nuorteiksi, ei äännähdystäkään syntynyt. Jos hän veti ilmaa sisään, silloin sentään vähän kävi laatuun - saipa hän kerran pihistyksi alkusävelet siihen lauluunkin, joka alkaa jotta "Putos' vetehen juutalainen". Mutta jokainen taitava viheltäjä tietää, että ilmaa on puhallettava ulos suusta, ja se se juuri oli se kumma, jota hän ei voinut oppia.

Mutta tässäkin hän lohdutteli itseään ajatuksella: Jahka tästä vaan tulen isoksi.

Tämän vuoden joulu toi muassaan ilosanoman. Kaupungissa olevalta "hyvältä tädiltä", eräältä äidin sisarelta, tuli laatikko, joka sisälsi kaikellaisia kauniita ja hyödyllisiä tavaroita, kirjoja ja paitakangasta veljille, hamekangasta sisarille ja Paulille samettinutun, oikean samettinutun, jossa oli husaarinauhat ja suuret kiiltävät napit. Nytpä riemu ilmoille remahti! Mutta parhain lahja löydettiin kirjeestä, jonka äiti luki itkien liikutuksesta ja ilosta. Hyvä täti kirjoitti, että hän Elisabetin viime kirjeestä oli ymmärtänyt, kuinka hänen miehensä hartain toivo oli hankkia molemmille vanhemmille pojille parempi koulusivistys, ja että täti siitä syystä oli päättänyt ottaa pojat luoksensa asumaan ja omalla kustannuksellaan antaa heidän käydä lukion lävitse. Veljet riemuitsivat, äiti itki, isä harppaili ympäri huonetta, siveli kädellään tukkaansa ja mutisi katkonaisia sanoja.

Paul istui sillä aikaa hiljaisena sisarten kehdon vieressä ja iloitsi sydämessään.

Äiti tuli hänen luoksensa, painoi kasvonsa hänen hiuksiinsa ja sanoi:

— Käykö sinullekin kerran yhtä hyvin, poikani?

— Mitä hänestä! sanoi isä; eihän hän ymmärrä mitään.

— Hän on vielä niin nuori! vastasi äiti silitellen hänen poskiaan, ja sitten hän puki hänen päällensä kauniin samettinutun; sen sai hän pitää yllänsä iltaan asti, koska oli juhlapäivä. Veljetkin tulivat hyväilemään häntä, osaksi oman riemunsa, osaksi kauniin samettinutun tähden. Niin hyviä eivät he milloinkaan olleet häntä kohtaan olleet.

Se oli hupainen joulu!

Ja kun kevät lähestyi, alettiin neuloen ja kutoen valmistaa lukiolaisten matkatamineita. Paul sai olla apulaisena, pitää vyyhtiä ja antaa saksia, ja kaksoiset lojuivat lattialla ja penkoivat valkoista palttinaläjää.

Veljet varustettiin kuin prinssit. Ei mitään unohdettu. Kaulaliinatkin he saivat, mitkä äiti leikkasi vanhasta silkkikaavusta.

Veljet olivat tähän aikaan hirveän ylpeät. He esiintyivät jo herroina, kukin tavallansa. Max kiersi itselleen paperosseja kaataen isän laatikosta tupakkaa pieniin paperitötteröihin, jotka hän sytytti paksusta päästä, ja Gottfried komeili silmälaseilla, jotka hän koulussa oli itselleen ostanut kuudella housunnapilla.

Enkös näytä komealta tällä tapaa? kysyi hän käyden edestakaisin Paulin ohitse, ja kun tämä vastasi myöntävästi, niin hän sai suutelon; mutta olisipa vaan toisin sanonut, niin jo olisi korvapuusti kihissyt.

Heti pääsiäisen jälkeen matkustivat molemmat veljet. Silloin vuodatettiin talossa paljon kyyneliä. Mutta kun vaunut olivat vierineet ulos veräjästä, painoi äiti kyynelten kostuttamat kasvonsa Paulin poskea vasten ja kuiskasi.

— Sinua on kauan laiminlyöty, lapsi raukkani, mutta nyt olemme jälleen kahden kuten ennenkin.

— Äiti, tyliin! kirkaisi pikku Katri, kohottaen käsiään, ja hänen sisarensa teki samoin.

— Niin, tehän olette myöskin! huudahti äiti, ja kirkas auringonpaiste säteili hänen kalpeista kasvoistansa.

Ja sitten hän otti toisen toiselle käsivarrellensa ja toisen toiselle, astui ikkunan luo ja katseli kauan valkoista taloa kohti. Paul pisti päänsä hänen vaatteidensa poimujen välitse ja teki samoin. Äiti loi katseensa häneen ja kohdatessaan hänen pikkuviisaat lapsensilmänsä punastui vähän ja hymyili. Ei kumpikaan sanonut sanaakaan.

Kun isä tuli kaupungista kotiin, määräsi hän, että Paulin piti alkaman koulunkäyntinsä.

Äiti kävi hyvin alakuloiseksi ja pyysi, että Paul saisi olla kotona vielä edes puolen vuotta, jottei hän niin paljon kaipaisi vanhempia poikiaan. Äiti lupasi itse opettaa Paulia ja ehtiä pitemmälle kuin opettaja koulussa. Mutta isä ei taipunut, vaan haukkui äitiä porupussiksi.

Paul kauhistui. Halu kouluun, joka hänellä aina oli ollut, katosi kerrassaan; eiväthän nyt enää siellä olleet veljetkään, joiden kanssa hänen piti kilvoitella.

Seuraavana päivänä isä otti häntä kädestä ja vei hänet kylään, jonka ensimäiset rakennukset olivat noin kaksituhatta askelta Meyhöferin talosta.

Pitkä matka niin pienelle pojalle.

Paul kesti kuin mies. Peläten saavansa isältä selkäänsä olisi hän tallustanut vaikka maailman loppuun.

Koulu oli matala olkikattoinen rakennus, melkein samallainen kuin talonpoikaistupa, mutta edustalla oli kaikellaisia tikapuita ja telineitä.

— Tuohon hirtetään laiskat pojat, selitti isä.

Paulin pelko lisääntyi, mutta kun opettaja, ystävällinen vanha mies, jolla oli valkoinen sänkiparta ja rasvantahmeat liivit, otti hänet polvellensa ja näytteli hänelle kaunista kuvakirjaa, niin hän jälleen rauhoittui, vaikkapa nuo monet vieraat kasvot, jotka penkkiriveiltä häneen tuijottivat, eivät näyttäneetkään ennustavan hänelle hyvää.

Hän sai istua alimmalle paikalle ja piirustella kaksi tuntia perusviivoja taulullensa.

Välitunnilla isot pojat tulivat hänen luoksensa ja tahtoivat nähdä hänen suurusruokaansa, ja kun he huomasivat, että hänellä oli makkaraa, ottivat he sen häneltä. Hän ei vastustanut, sillä hän luuli, että niin piti oleman. Kotimatkalla he löivät häntä ja pistelivät nokkosia hänen niskaansa. Hän uskoi, että niinkin piti oleman, sillä olihan hän pienin, mutta kun hän oli päässyt ulos kylästä ja käveli auringonpaahteisella nummella, niin hän alkoi itkeä. Hän heittäysi erään pensaan nojaan ja katseli sinistä taivasta, missä pääskyset liitelivät edestakaisin.

— Oi, jospa minäkin voisin lentää! ajatteli hän, - ja niin muistui hänen mieleensä valkoinen talo.

Hän nousi ja etsi sitä silmillänsä. Kuni lumottu linna, josta äiti tiesi kertoa, se loisti häntä vastaan. Ikkunat kimaltelivat kuin jalokivet, ja vihreät pensaat kaartuivat kartanon ympäri ikäänkuin satavuotinen orjantappura-aitaus. Hänen suruunsa yhdistyi uljuuden ja itsetietoisuuden tunne.

— Nyt minä olen suuri, sanoi hän itseksensä, sillä nythän käyn koulua.
Ja jos nyt menen sinne, ei kukaan voi siitä mitään sanoa.

Mutta sitten hänet jälleen valtasi pelko. Tuo vihainen härkä ja nuo hullut koirat — eihän voinut tarkoin tietää. Hän päätti ajatella asiaa ensi sunnuntaihin asti.

Mutta valkoinen talo ei antanut hänelle lepoa. Joka kerta kun hän kulki nummen poikki, kysyi hän itseltänsä, miksi tie kartanoon olisi vaarallisempi kuin tie kouluun. Maantie kyllä kulki läpi synkän kuusimetsän, ja sellaisissa metsissä asustelee kaikellaisia kääpiöitä ja noitia, jopa susiakin, kuten satu Punahilkasta osoittaa, mutta jos hän menisi suoraan niityn poikki, niin hän näkisi yhä kodin ja olisi varma paluutiestä.

Valkoisessa talossa käyminen tuntui hänestä kunnianasialta, joka hänen tuli tehdä nyt, kun hän oli "suureksi" sukeunut, ja kun pelko hänessä uudestaan heräsi, niin hän soimasi itseänsä pelkuriksi. Se oli koulussa karkea solvaisusana.

Kun sunnuntai tuli, oli hän lujasti päättänyt tehdä matkan. Hän pujahti aidan yli ja juoksi niin nopeasti kuin pääsi isän niittyjen poikki suoraan valkoista taloa kohden.

Aita tuli vastaan, hän kiipesi sen yli helposti, sitten palanen outoa kangasmaata, jossa hän ei koskaan ollut käynyt. Mutta ei hän sielläkään tavannut mitään vaarallista. Kanervat välkkyivät auringonpaisteessa, kuivuneet kissankäpälät narskuivat hänen jalkainsa alla, ja lämmin tuuli puhalteli häntä vastaan. Hän yritti viheltää, mutta sai nytkin äänen ainoastaan henkeä sisään vetämällä. Tämä hävetti häntä, ja hän tunsi itsensä nöyryytetyksi.

Sitten tuli vastaan suo, joka sekin kuului hänen isänsä tiluksiin. Isä puhui usein ryhtyvänsä nostamaan siitä polttoturvetta, mutta hän tahtoi tehdä yrityksen suuremmoiseksi, ja siihen häneltä puuttui rahoja.

Paul vaipui suohon nilkkoihin asti ja nyt vasta hän tuli ajatelleeksi, että uudet saappaat ehkä likaantuisivat. Hän pelästyi, sillä hän muisti äidin sanat:

— Varo niitä hyvin, poikani, sillä minä olen koonnut niiden hinnan säästetyistä maitorahoista.

Uusi samettinuttu oli hänellä myöskin yllä, koska oli sunnuntai. Hän katseli kiiltäviin silkkinauhoihin ja oli hetkisen kahden vaiheella, pitäisikö kääntymän kotiin, ei samettinutun tähden, ei, vaan jottei äiti pahastuisi.

— Mutta ehkäpä pääsen eheänä perille, ajatteli hän ja alkoi juosta eteenpäin.

Maa keinui hänen jalkainsa alla, ja joka askeleella kuului moiskaus niinkuin mäntää kirnusta vedettäessä.

Sitten hän saapui mustalle syvänteelle, jonka reunoilla valkountuiset käensilmät kukkivat, ja sen veden pinnalla uiskenteli ruosteenkarvainen lima. Hän kiersi sen varovaisesti, joutui siten kyllä märkään lettoon, mutta pääsi lopuksi kuitenkin kuivalle maalle. Saappaat kyllä olivat likaantuneet, mutta ehkä hän voisi ne salaa pestä kaivolla.

Hän kulki eteenpäin. Vihellyshalu oli häneltä mennyt, ja mitä korkeammaksi valkoinen talo yleni pensaikosta, sitä tukalammalta alkoi hänestä tuntua. Hän saattoi jo eroittaa jonkinlaisen aitauksen, joka ympäröitsi puita, ja oksien välistä hän näki pitkän, matalan rakennuksen, jota hän ei etäämpää koskaan ollut huomannut, sen takana vielä toisenkin ja pimeässä luolassa korkealle leimuvan liekin. Se oli varmaankin paja — mutta tehdäänkö siellä työtä sunnuntaisinkin?

Hänet valtasi sanomaton halu itkeä, ja kun hän eteensä katsomatta juosta pyyhälti, niin kyynelet tunkeutuivat silmistä.

Äkkiä hän huomasi leveän ojan, joka oli reunoja myöten vettä täynnä. Hän tiesi kyllä, ettei hän voisi hypätä sen ylitse, mutta uhma pakoitti hänet tekemään hypyn, ja seuraavassa silmänräpäyksessä loiskahti paksu, likainen vesi hänen ylitsensä.

Läpimärkänä, mudan ja leväkasvien peittämänä hän jälleen pääsi maihin.

Hän koitti kuivata vaatteitaan, asettui nurmelle istumaan ja katseli valkoiseen taloon päin. Kaikki rohkeus oli mennyt, ja kun häntä alkoi viluttaakin, käveli hän suruisena ja vitkalleen kotiin päin.

IV.

Seuraava kesä toi Meyhöferin kotiin paljasta surua ja hätää. Edellinen omistaja oli irtisanonut kiinnityksensä, eikä ollut toivetta saada mistään lainatuksi tarvittavaa summaa, Meyhöfer kävi joka viikko kolme, neljä kertaa kaupungissa ja tuli myöhään iltaisin päihtyneenä kotiin. Usein hän viipyi yönkin.

Elisabet rouva istui silloin vuoteellansa ja tuijotti pimeyteen. Paul heräsi usein hänen hiljaisista nyyhkytyksistään. Hän makasi ensin hetkisen aivan hiljaa, sillä hän ei tahtonut ilmaista olevansa hereillä, mutta lopuksi hän alkoi itkeä.

Silloin äiti vaikeni, mutta jos Paul ei ollenkaan ottanut lakatakseen, nousi hän ylös, suuteli häntä ja silitti hänen poskiaan tai sanoi:

— Tule tänne poikani!

Paul hypähti silloin ylös, pujahti äidin vuoteeseen ja kietoen kätensä hänen kaulaansa nukkui jälleen.

Isä kuritti häntä usein. Harvoin hän tiesi minkätähden, mutta hän otti vastaan lyönnit ikäänkuin aivan luonnollisena asiana.

Eräänä päivänä hän kuuli isän toruvan äitiä.

— Älä vetistele, senkin itkupussi, sanoi hän. Sinä olet täällä maailmassa vain lisätäksesi minun kurjuuttani.

— Mutta Max, vastasi äiti sävyisästi, tahdotko kieltää omaisiasi kantamasta onnettomuutta yhdessä sinun kanssasi. Eikö meidän tule sitä kiinteämmin toisiimme liittyä, kun vastukset meitä kohtaavat.

Silloin hänen mielensä lauhtui, hän kehui äitiä kunnon vaimoksensa ja antoi itsellensä haukkumanimiä.

Elisabet rouva koetti rauhoittaa häntä, pyysi luottamaan häneen ja olemaan urhoollinen.

— Niin, urhoollinen — urhoollinen! kiljui mies joutuen raivoihin uudelleen. Teidän naisten on helppo puhua urhoollisuudesta. Te istutte kotona ja levitätte nöyrinä esiliinanne ottaaksenne vastaan helmaanne onnen tai onnettomuuden, niinkuin taivas sen sallii; mutta meidän miesten täytyy astua ulos katkeraan elämään, meidän täytyy taistella ja ponnistella ja joutua tekemisiin kaikellaisten roistojen kanssa. Menkää männikköön kehoituksinenne! Urhoollinen, niin, niin — urhoollinen!

Sitten hän meni ulos jymyävin askelin ja käski valjastaa vaunujen eteen tehdäksensä tavanmukaisen kaupunkimatkansa.

Kotiin tultuansa ja maattuaan pois kohmelonsa hän sanoi:

— Niin — nyt on viimeinenkin toivo mennyt. Tuo kirottu juutalainen, joka lupasi lainata minulle rahaa 25:llä prosentilla, selittää, ettei hän tahdo olla minun kanssani missään tekemisissä. No, olkoon ilman… Annan mennä hänen vaikka hiiteen… Ja Mikonpäivästä saamme lähteä kerjuulle, sillä tällä kertaa ei jää niin ropoakaan jälelle. Mutta sen sanon sinulle, tällä kertaa en kestä kolausta, — kunnian miehen täytyy pitää arvostaan, ja jos jonakin kauniina päivänä näette minun orressa riippuvan, niin älkää ihmetelkö.

Äiti parkaisi kauhusta ja kiersi käsivartensa miehensä kaulaan.

— No, no, rauhoitteli tämä, en nyt toki niin pahasti tarkoittanut. Te naiset olette sentään raukkoja… Paljas sana voi paiskata teidät maahan!

Arkana vetäytyi äiti takaisin, mutta kun isä oli mennyt ulos, asettui äiti ikkunan luo istumaan ja seurasi häntä tuskaisin katsein, ikäänkuin tämä jo olisi tahtonut surmata itsensä. Ajoittain kävi väristys hänen lävitsensä, ikäänkuin hän palelisi…

Seuraavana yönä huomasi Paul herätessään, että äiti nousi vuoteeltansa, puki hameen yllensä ja meni ikkunan luo, mistä saattoi nähdä valkoisen talon. Oli kirkas kuutamo — ehkäpä hän todella katseli sinne. Pari tuntia hän istui siinä herkeämättä tuijottaen ulos. — Paul ei liikahtanutkaan, ja kun äiti päivän koittaessa palasi pois ikkunan äärestä ja tuli lastensa vuoteiden luo, niin Paul painoi silmänsä kiinni ollen nukkuvinansa. Äiti suuteli ensin kaksoisia, jotka nukkuivat toisiansa syleillen, sitten hän tuli Paulin luo ja kuiskasi hänen puoleensa kumartuneena:

— Jumala antakoon minulle voimia! Niin täytyy käydä…

Silloin Paul aavisti, että jotakin erinomaista oli tulossa.

Kun hän seuraavana iltapäivänä palasi koulusta, niin hän näki äidin pyhävaatteisiin puettuna istuvan lehtimajassa. Hänen poskensa olivat tavallista kalpeammat, ja helmaan vaipuneet kädet vapisivat.

Äiti näkyi odottaneen häntä, sillä hän huoahti keventyneenä nähdessään
Paulin lähestyvän.

Lähdetkö pois, äiti? kysyi hän ihmetellen.

— Lähden, poikani, vastasi äiti, ja sinä tulet mukaan.

— Kyläänkö, äiti?

— Ei, poikani — hänen äänensä vavahteli — ei kylään — sinun täytyy ottaa yllesi pyhävaatteet - samettinuttu on kyllä turmeltunut — mutta minä olen poistanut tahrat harmaasta takistasi — se kelpaa vielä — ja saappaat sinun täytyy puhdistaa — mutta nopeasti…

— Mihinkä sitten menemme, äiti? Äiti sulki pojan syliinsä ja kuiskasi:

— Valkoiseen taloon!

Paul tunsi kuuman viiman lämmittävän hänen verensä; riemu, joka pyrki kuohumaan ulos sydämestä, oli hänet tukahuttaa. Hän hyppäsi äidin polvelle ja suuteli häntä hurjasti.

— Mutta sinä et saa siitä kenellekään puhua, kuiskaili äiti, et kenellekään — ymmärrätkö?

Poika nyökkäsi vakavasti päätään. Älykäs mieshän hän oli. Hän kyllä käsitti, mistä oli kysymys.

— Ja nyt pane päällesi — nopeasti.

Paul juoksi portaita ylös vaatekammioon — ja yhtäkkiä — millä askeleella se oli, sitä hän ei koskaan selville saanut, — vingahti pitkä, kimeä ääni hänen huuliltaan; ei enää ollut epäilemistä — hän osasi viheltää. Hän koetti toisen ja kolmannen kerran — mainiosti kävi.

— Kun hän täydessä asussa palasi äidin luo, huusi hän riemuiten:

— Äiti, minä osaan viheltää!

Ja hän ihmetteli, että äiti pani niin vähän arvoa hänen taiteeseensa.
Tämä vain korjasi hänen kaulustansa ja sanoi:

— Onnellinen lapsuuden aika!

Sitten hän tarttui Paulin käteen, ja matka alkoi. Kun he olivat saapuneet pimeään kuusimetsään, missä sudet ja tontut asustivat, oli Paul jo valmiiksi harjoitellut laulun "Tulee lentäen lintu", ja kun he jälleen tulivat aukealle, saattoi hän olla varma, että myöskin "Voitonseppele" meni kuin vettä vain.

Äiti katseli häneen alakuloisesti hymyillen; jokainen kimakka ääni vihloi hänen korviaan, mutta hän ei sanonut mitään.

He olivat jo aivan lähellä valkoista taloa. Paul ei enää ollut kiintynyt uuteen taiteeseensa; hänellä oli kylläksi katselemista.

Ensin he kohtasivat korkean, punaisen tiilimuurin ja portin, jonka patsaiden päissä oli kaksi kivistä palloa, sitten avaran, ruohoa kasvavan pihamaan, jossa seisoi rivittäin vaunuja ja jota neljältä sivulta ympäröitsivät pitkät, harmaat talousrakennukset. — Keskellä oli orapihlajarivin reunustama lammikon tapainen, jossa ankat rääkyttivät.

— Mutta missä on valkoinen talo, äiti? kysyi Paul, jota tämä kaikki ei ollenkaan miellyttänyt.

— Puutarhan takana, vastasi äiti. Hänen äänensä kuului omituisen käheältä, ja hän pusersi kädellään pojan kättä, niin että tämä oli parkaista. Nyt he saapuivat puutarhaan, ja Paul näki edessään vaatimattoman kaksikerroksisen rakennuksen, jota yltympäri lehmukset varjostivat. Mitään merkillistä ei siinä ollut. Ei se edes ollut niin valkoinenkaan kuin oli etäältä näyttänyt.

— Onko se tuo? kysyi Paul pitkäveteisesti.

— On, se se on! vastasi äiti.

— Ja missä ovat lasipallot ja aurinkokello? kysyi Paul.

Häntä alkoi äkkiä itkettää. Hän oli kuvitellut kaikki tuhat kertaa kauniimmaksi; jos hän vielä pettyisi lasipallojen ja aurinkokellonkin suhteen — silloin häipyisi olemattomiin koko ihmeellisyys.

Samassa syöksyi kaksi sysimustaa newfoundlandilaista koiraa heitä vastaan kumeasti haukkuen. Paul pakeni äidin turviin ja alkoi itkeä.

— Kaaro! Neero! huusi hieno lapsenääni etehisen ovelta, ja molemmat hirviöt iloisesti ulvahtaen juoksivat heti ääntä kohden.

Pieni tyttö, pienempi kuin Paul, punakukkaisessa hameessa, jonka ympäri oli kirjava vyöhyt kiedottu, tuli vieraita vastaan. Hänellä oli pitkät, kullankeltaiset hiukset, jotka olivat kaarekkaalla kammalla nostetut otsalta, ja hieno, kapea nenä, jota hän piti hieman pystyssä.

— Haluatteko puhutella äitiä? kysyi hän vienolla äänellä ja hymyili.

— Onko sinun nimesi Elisabet, lapseni? kysyi äiti vastaukseksi.

— On, minun nimeni on Elisabet.

Äiti teki liikkeen ottaaksensa vieraan lapsen syliinsä, mutta hillitsi itsensä ja sanoi:

— Tahdotko viedä meidät äitisi luo? — Äiti on puistossa — hän juo kahvia, sanoi pienoinen painavasti, — käydään rakennuksen ympäri, sillä jos auringon puolella avaa ovet, tulee kohta niin paljon kärpäsiä sisään.

Äiti hymyili, Paul ihmetteli, ettei tuo kotona koskaan ollut hänen mieleensä juolahtanut.

Hän on paljon viisaampi kuin minä, ajatteli hän.

Nyt he tulivat puistoon sisään. Se oli paljon kauniimpi ja suurempi kuin Meyhöferin talossa, mutta aurinkokellosta ei näkynyt vilaustakaan. Paulilla oli siitä hyvin hämärä käsitys; hän oli kuvitellut sitä suureksi, kultaiseksi torniksi, jonka huipussa ympyriäinen, säkenöivä auringon kehä oli numerotauluna.

— Missä sitten on aurinkokello? kysyi hän.

— Sen minä näytän sinulle sittemmin, sanoi pikku tyttö innokkaasti.

Pitkä, solakka nainen, jolla oli kalpeat kasvot ja huulilla sanomattoman lempeä hymyily, astui lehtimajasta heitä vastaan.

Huudahtaen heittäysi äiti hänen rintaansa vasten ja itki ääneen.

— Jumalalle kiitos, että kerran sain teidät luokseni, sanoi vieras nainen ja suuteli äitiä otsaan ja poskille. Uskokaa, nyt tulee kaikki hyväksi! Sanokaa vain minulle, mikä teitä painaa, ja olisipa ihme, jollen apua tietäisi.

Äiti kuivasi silmänsä ja hymyili.

— Oi, ilostahan minä vain itken, sanoi hän. Tunnen itseni jo niin vapaaksi, niin keveäksi, kun olen teidän läheisyydessänne — olen ikävöinyt teitä niin suuresti.

— Ettekö tosiaankaan voinut tulla tänne? Äiti pudisti surullisesti päätään.

— Vaimo raukka, sanoi vieras rouva, ja molemmat naiset katselivat kauan toisiansa silmiin.

— Ja tämä sitten kai on minun kummipoikani? sanoi rouva viitaten
Pauliin, joka piteli äidin hameesta ja imi peukaloansa.

— Hyi, ota sormi pois suusta! sanoi äiti.

Ja kaunis, ystävällinen rouva nosti hänet syliinsä, antoi hänelle teelusikallisen hunajaa — "esimauksi", sanoi hän, — ja kyseli häneltä sisarista, kouluista ja sellaisista asioista, joihin ei ollut vaikea vastata, niin että Paul viimein tunsi itsensä melkein kotiutuneeksi hänen sylissään.

— Ja mitä kaikkea sinä sitten osaat, sinä "pikku mies"? kysyi hän lopuksi.

— Minä osaan viheltää! vastasi poika uljaasti. Ystävällinen rouva nauroi ääneensä ja sanoi:

— No, vihellä sitten jotakin!

Paul veti huulensa suppuun ja yritti viheltää, mutta ei käynyt — hän oli jälleen unhottanut taitonsa.

Silloin nauroivat kaikki, ystävällinen rouva, pikku tyttö ja äitikin; mutta Paulille tulivat häpeästä kyynelet silmiin, hän riuhtoi käsillään ja jaloillaan, niin että rouva antoi hänen liukua sylistään maahan, ja äiti sanoi toruen:

— Sinä olet vallaton, Paul!

Mutta Paul meni pensaiden taakse ja itki, kunnes pikku tyttö tuli hänen luoksensa ja sanoi:

— Et saa sillä lailla tehdä. — Jumala ei pidä pahoista lapsista.

Silloin hän häpesi jälleen ja pyyhkäisi käsin silmänsä kuiviksi.

— Ja nyt tahdon näyttää sinulle aurinkokellonkin, sanoi lapsi.

— Niin, ja lasipallot! lausui Paul.

— Ne ovat aikoja sitten menneet rikki, vastasi tyttö; toiseen heittivät viime keväänä kiven ja toisen on myrsky paiskannut kappaleiksi.

Ja sitten hän näytti paikat, missä ne olivat olleet.

— Ja tässä on aurinkokello, jatkoi tyttö.

— Missä? kysyi Paul ihmetellen ja katseli ympärilleen.

He seisoivat harmaan, mitättömän paalun edessä, jonka päähän oli asetettu jonkinlainen puutaulu. Tyttö nauroi ja sanoi, että se se oli.

— Hyi semmoista! vastasi poika harmistuneena; sinä teet minusta pilkkaa.

— Minkätähden sinusta pilkkaa tekisin? sanoi tyttö. Ethän sinä ole minulle mitään pahaa tehnyt.

Ja sitten hän vakuutti vielä kerran, että heidän edessään oli aurinkokello eikä mikään muu; ja hän näytti Paulille viisarinkin, pahanpäiväisen, ruostuneen läkkipuikon, joka oli taulun keskipisteessä ja loi juuri varjonsa kuuden numeroon, joka muiden lukujen muassa oli tauluun piirretty.

— Oi, kuinka mitätöntä! sanoi Paul ja kääntyi pois. Aurinkokello valkoisen talon puutarhassa oli hänen elämänsä ensimäinen suuri pettymys.

Kun hän uuden ystävättärensä kanssa palasi lehtimajaan, kohtasi hän siellä suuren, leveähartiaisen herran, jolla oli mahtava parta ja jonka silmistä näytti leiskuvan tulta. Puettuna hän oli harmaaseen metsästysnuttuun.

— Kuka tuo on? kysyi Paul peloissaan piiloutuen ystävättärensä taakse.

Tyttö nauroi ja vastasi:

— Se on minun isäni; ei sinun tarvitse pelätä häntä.

Ja iloisesti huudahtaen hyppäsi tyttö vieraan miehen syliin. Silloin Paul itsekseen ajatteli, uskaltaisiko hän milloinkaan juosta isänsä syliin, ja tuli siihen päätökseen, etteivät kaikki isät olleetkaan yhtäläisiä. Metsästysnuttuun puettu mies hyväili pientä tyttöään, suuteli häntä poskille ja antoi hänen ratsastaa polvellansa.

— Katsopas — Elisabet on saanut leikkikumppanin! sanoi ystävällinen rouva ja osoitti Pauliin, joka lehvistöön piiloutuneena katseli ujosti lehtimajaan.

— Tule esiin, poikani! huusi mies iloisesti ja napsautteli sormiansa.

— Tule — täällä on toisella polvella vielä sinullekin sija! huusi tyttö, ja kun Paul, äitiinsä kysyväisesti katsoen, hiipi lähemmäksi, tarttui vieras mies häneen kiinni, asetti hänet toiselle polvellensa, ja siinäkös kilparatsastus alkoi.

Paulin pelko oli kadonnut, ja kun tuoreita leivoksia tuotiin pöydälle, niin hän otti kainostelematta osansa. Äiti siveli hänen hiuksiansa ja kielsi häntä turmelemasta vatsaansa. Hän puhui hyvin hiljaisella äänellä ja piti silmänsä yhäti maahan luotuina. Sitten lapset saivat mennä pensaista karviasmarjoja poimimaan.

— Onko sinun nimesi todellakin Elisabet? kysyi Paul toveriltansa, ja kun tämä vastasi myöntäen, ihmetteli hän, että tytöllä oli sama nimi kuin hänen äidillänsä.

— Minähän olen hänen nimensä mukaan ristitty, sanoi tyttö; äitisihän on minun kummini.

— Minkätähden hän sitten ei suudellut sinua? kysyi Paul.

— En tiedä, vastasi Elisabet surullisesti; ehkä hän ei pidä minusta.

Eihän kumpikaan heistä saattanut ajatella, ettei Paulin äidillä ollut rohkeutta siihen. — — —

Alkoi jo hämärtää, kun lapset huudettiin takaisin.

Meidän täytyy lähteä kotiin, sanoi äiti.

Paul kävi alakuloiseksi, sillä nyt vasta hän rupesi viihtymään. Äiti korjasi hänen kaulustansa ja sanoi:

— Suutele nyt kättä ja kiitä!

Paul teki työtä käskettyä, ystävällinen rouva suuteli häntä otsalle, ja metsästysnuttuun puettu herra nosti hänet niin korkealle, että hän luuli jo lentävänsä.

Ja nyt otti äiti Elisabetin syliinsä, suuteli häntä useampia kertoja huulille ja poskille ja sanoi:

— Palkitkoon taivas sinulle, lapsi, mitä vanhempasi ovat kummillesi tehneet!

Raskas taakka näkyi vierineen pois hänen mielestänsä; hän hengitti vapaammin, ja hänen silmänsä loistivat.

Elisabet ja hänen vanhempansa saattoivat vieraitansa pihaportille asti; kun äiti siellä vielä kerran sanoi jäähyväiset ja puhui sen ohessa paljon palkitsemisesta ja taivaan siunauksesta, katkaisi iloinen kartanon herra hänen puheensa ja sanoi, ettei asiasta semmoisesta kannattaisi puhua ja ettei maksanut vaivaa siitä kiittää.

Ja ystävällinen rouva suuteli äitiä sydämellisesti ja pyysi häntä hyvin pian tulemaan uudestansa, tai lähettämään ainakin lapsensa.

Äiti hymyili alakuloisesti ja oli vaiti.

Elisabet sai tulla vielä pari askelta edemmäksi, sitten hän niiasi jäähyväisiksi.

Paulin mieli kävi raskaaksi. Hän tunsi, että hänellä olisi ollut vielä jotakin sanomista tytölle; sentähden hän juoksi Elisabetin luo ja kuiskasi hänen korvaansa:

— Kuuletko, minä osaan kumminkin viheltää!

* * * * *

Kun äiti ja poika pääsivät metsään, yllätti heidät yö. Tuli pilkkopimeä, mutta Paul ei pelännyt ensinkään. Olisi nyt susi tullut tielle, kyllä hän olisi opettanut, mitä keppi on.

Äiti ei puhunut sanaakaan; hänen kätensä, joka piteli Paulin kättä, oli tulikuuma, ja hänen hengityksensä oli kuin huokailemista.

Heidän tullessaan aukealle teki kuu nousuansa taivaan rannalla vaaleana ja suurena. Sinertävä harso peitti seudun. Nummiruoho ja kataja tuoksuivat. Siellä täällä sirkutti joku pikku lintu.

Äiti istuutui ojan reunalle ja katseli onnettomaan kotiinsa päin, jolle hän kaikki surunsa omisti. Rakennusten hahmoviivat näkyivät hämärinä. Keittiöstä kiilui yksinäinen valkea.

Yhtäkkiä hän levitti kätensä ja huudahti yön hiljaisuuteen:

— Oi, nyt olen onnellinen!

Paul hiipi levottomana likemmäksi äitiänsä, sillä hän ei ollut koskaan kuullut häneltä sellaista huudahdusta. Hän oli niin tottunut äidin kyyneliin ja suruihin, että tämä riemunpurkaus häntä miltei kammotti.

Ja samalla johtui hänen mieleensä ajatus: mitä isä sanoo tästä matkasta? Varmaankin hän toruu äitiä ja on paha häntä kohtaan vielä enemmän kuin tavallisesti. Synkkä uhma valtasi hänet, hän puri hammasta, sitten hän lohduttavasti hyväili ja suuteli äidin kättä ja sanoi:

— Hän ei uskalla tehdä sinulle pahaa!

— Kuka? sanoi äiti värähtäen.

— Isä, vastasi poika hiljaa ja epäröivästi.

Äiti huokasi syvään, mutta ei vastannut mitään; ääneti ja alakuloisina he jatkoivat matkaansa.

Harmaa hengetär oli liidellyt heidän tiensä poikki ja turmellut riemun hetken. Ja se oli viimeinen riemun hetki, minkä kohtalo Elisabet rouvalle enää soi.

* * * * *

Seuraavana päivänä oli puolisoiden kesken ankara ottelu. Meyhöfer sanoi vaimoltansa puuttuvan kunnian ja velvollisuuden tuntoa. Hänen kerjuumatkansa oli köyhyyteen liittänyt vielä häpeänkin, sanoi mies.

Mutta rahat hän otti.