Surutar

V.

Vuodet kuluivat.

Paulista tuli hiljainen, vaatimaton poika, jolla oli ujo katse ja kömpelöt liikkeet.

Enimmäksensä hän oleskeli yksinänsä ja pitäessään silmällä kaksoisia hän saattoi tuntikausia istua ja veistellä puupalasta sanomatta sanaakaan. Hän oli vanhus lapseksi, vähäpätöisyyksistäkin huolehtiva ja mietiskelevä luonne.

Hän ei edes koulussakaan seurustellut ikäisiensä kanssa. Ei hän heitä tahallisesti karttanut, vaan päinvastoin oli heille mielellänsä avuksi, ja olipa useiden tapana aamusilla ennen rukousta kirjoittaa laskuesimerkkinsä tai ainekyhäyksensä hänen vihostansa. Mutta heidän harrastuksensa eivät olleet hänen harrastuksiansa, ja sentähden ei mitään likempää ystävyyttä voinut syntyä.

Selkäsaunoja hän sai runsaasti. Varsinkin Erdmann veljesten tähden hänellä oli paljon kärsimyksiä. Nämä kaksi vikkelää, vallatonta poikaa olivat voimiensa ja urhoutensa tähden sekä rakastetut että pelätyt, ja he olivat tyhjentymättömät keksimään uusia kujeita, jotka katkeroittivat Paulin elämän. He lennättivät hänen vihkonsa uunille, ajoivat hänen laukkuunsa hiekkaa, pistivät hänen lakkiinsa kepin pystyyn ja laskivat sen sitten veneenä uimaan virtaa myöten. Tavallisesti hän kärsi kaikki levollisesti, ainoastaan pari kertaa hänet valtasi hillitön raivo. Silloin hän puri ja kynsi kuin mielipuoli, niin että häntä vahvemmatkin toverit pötkivät pakoon. Ensimäisellä kerralla oli eräs pojista sanonut hänen isäänsä juomariksi, ja toisella kerralla tahdottiin hän erään pienen tytön kanssa sulkea pimeään navettaan.

Jälkeenpäin hän häpesi ja pyysi anteeksi. Mutta silloin vasta hänelle naurettiin, ja saavutettu kunnioitus hävisi kuin tuhka tuuleen.

Koulutyö kävi häneltä hyvin hitaasti. Tehtävään, jonka toverit suorittivat neljännestunnissa, meni häneltä tunti tai kaksi. Mutta sittenpä olikin hänen kirjoituksensa kuin painettua, ja hänen laskuissaan ei koskaan ollut virhettä.

Mikään työ ei kuitenkaan ollut hänestä kyllin hyvää, ja usein näki äiti, kuinka hän öisin salaa nousi vuoteeltaan pelätessänsä unohtaneensa ulkoläksynsä.

Ei ollut ajattelemistakaan, että hän veljien tavoin pantaisiin korkeampaan kouluun. Äiti kyllä oli jonkun aikaa tuuminut, että Paul saisi seurata vanhempien jälessä, sitten kun nämä saavat ylioppilastutkintonsa suoritetuksi, sillä äidinsydämelle tuntui raskaalta, että Paul jäisi toisista jälemmäksi; mutta lopuksi hän jätti tämän tuuman. Ja niin kai paras olikin. Paul ei itse koskaan ollut muuta odottanutkaan. Hän piti itseänsä alhaisempana olentona kuin veljensä eikä enää ajatellut heidän kaltaiseksensa tulemista. Kun he tulivat kotiin lupa-ajoiksi samettilakki painettuna liehuvaan tukkaan ja kirjava nauha sidottuna vinoon rinnan yli — sillä he kuuluivat erääseen kiellettyyn oppilasyhdistykseen — niin hän katseli heihin kuin jonkun korkeamman maailman olentoihin. Ahneesti hän kuunteli, kun veljet keskenänsä puhelivat Sallustiuksesta ja Cicerosta ja Aiskyloksen näytelmistä — ja he puhuivat usein niistä tehdäksensä häneen mahtavamman vaikutuksen. Hänen suurimman ihmettelynsä esineenä oli kuitenkin paksu kirja, jonka kanteen oli painettu sana "Logaritmitauluja" ja joka sisälsi paljaita numeroita ensimäisestä sivusta viimeiseen asti. Häntä oikein pyörrytti katsellessaan noita pitkiin, tiheisiin riveihin järjestettyjä numeroita. Kuinka oppinut se mahtoi olla, jolla tuo kaikki oli päässä, sanoi hän itseksensä silitellen kirjan kansia, sillä hän luuli, että kaikki nuo luvut piti opittaman ulkoa.

Veljet olivat erinomaisen ystävälliset ja alentuvaiset häntä kohtaan; jos he jotakin halusivat, satuloidun hevosen tai lasin oikein väkevää totia, niin he luottavaisesti kääntyivät hänen puoleensa, ja hän tunsi itsensä suuresti kunnioitetuksi saadessaan tarjota heille apuansa.

Talossa hän tunsi kaikki, ikäänkuin hän olisi ollut itse isäntä; kodin puuhat ja askareet, ne olivat hänen mielenkiintonsa esineenä.

Mikä se hänet niin varhain oli kypsyttänyt? Sekö, että yksinäinen äiti oli tarvinnut hänen apuansa ja pian hänelle kaikki huolensa ilmaissut? Vai hänen mietiskelevä, pyrkivä, tulevaisuuteen tähtäilevä henkensäkö sen oli saanut aikaan.

Usein kun hän istui mietteissään kyynärpäät pöydän varassa — liikkeissäänkin ja ulkonaisessa esiintymisessään hän oli kuin täysikasvuinen —, siveli äiti kovalla, känsäytyneellä kädellään hänen otsaansa ja poskiansa ja sanoi:

— Näytä iloiselta poikani! Ole iloinen, niin kauvan kuin sinulla ei vielä ole suruja!

Oi, niitä hänellä oli kylläksi! Surut kuuluivat hänen olemukseensa niinkuin liha ja veri. — Löydettäisiinkö huomenna kana, joka tänään katosi, parantaisiko hevosen voide, jota isä eilen toi kaupungista? Olivatko heinät jo kyllin kuivia, ennenkuin ne käännettiin, ja ehtisivätkö kottaraiset katonharjan alla kasvattaa poikasensa suuriksi, ennenkuin kissa ne kaappaisi? Kaikkia hän ajatteli. Huoli oli hänelle synnynnäistä; itsestään hän vain ei huolehtinut.

Jota vanhemmaksi ja ymmärtäväisemmäksi hän tuli, sitä selvemmin hän huomasi, kuinka huonoa isän talonpito oli, ja usein tunkeutui hänen rinnastansa huokaus: Oi, olisinpa vaan suuri! Luonnollista oli, että hän peläten isän vihanpurkauksia ei laskenut arveluitansa kuuluville, ja jos hän joskus uskalsi tuoda esiin mietteitään äidille, niin tämä peloissaan katseli ympärilleen ja suhahti hätääntyneenä: Ole vaiti!

Ja kuitenkin isä varsin hyvin huomasi, mitä pojan mielessä liikkui. Hän oli antanut hänelle pilkkanimen "nurkkiennuuskija" ja kiusoitteli Paulia sillä, milloin vain hänet tapasi. Hyvinä hetkinään luonnollisesti. Pahoina hän taas antoi pojalle selkään — kyynärpuulla, piiskan varrella, vyöhihnalla — mikä vain käteen sattui. Mutta enimmin Paul pelkäsi isänsä kättä, jonka lyönnit koskivat kipeämmin kuin maailman kaikki kepit. Isällä oli omituinen tapa antaa korvapuusteja. Hän sivalsi kämmenen ulkosivulla, niin että kynnet ja rystöt tekivät poskeen sinimarjoja. Tällaisia korvapuusteja hän sanoi "poskienlohduttajiksi", ja kun hän halusi Paulia kurittaa, niin hän huusi hänelle ystävällisellä äänellä: Tule tänne poikani, niin lohdutan sinua.

Kun Paul oli saanut lyöntinsä, juoksi hän tavallisesti ulos niitylle väristen häpeästä ja kivusta; pidättääksensä kyyneliä hän veti kasvojansa irviin, pui nyrkkiään ja — vihelsi.

Vihellyksessä hän ilmaisi sekä kaipauksensa ja lapselliset unelmansa että vihansa ja suuttumuksensa. Tunteet, joihin hän ei löytänyt muuta ilmaisukeinoa, joihin häneltä puuttui sanoja, vieläpä ajatuksiakin, vihelsi hän, yksinänsä ollen, rohkeasti ja ujostelematta ilmoille. Sillä tavoin hän sorretulle, pelokkaalle hengellensä hankki ilmaa. Kokonaisia symfonioita hän vihelteli — alku oli kimeä ja vihlova, sitten sävel kävi yhä vienommaksi ja vienommaksi ja suli lopuksi surumielisen kaihoavaksi.

Ei kukaan aavistanut, mitä taidetta hän yksinäisyydessä harjoitti ja kuinka usein hän siitä sai lohtua ja mielenylennystä, ei äitikään. Sittenkuin hän kerran eräänä talvi-iltana äidistä välittämättä oli hiljaa itseksensä vihellellyt ja nähnyt äitinsä puhkeavan kyyneliin, ei hän enää sitä tehnyt, kun tämä oli läheisyydessä. Paul luuli että vihellys vaivasi äitiä; hän ei aavistanut, mikä voima hänelle noissa sävelissä oli annettu.

Välisti vain, kun hän katseli valkoiseen taloon päin, hän oli ylpeä siitä, että hän kuitenkin oli oppinut viheltämään, ja kun hänestä joskus joku kuvitelma tuntui erityisen onnistuneelta, niin hän ajatteli itseksensä:

— Kuka tietää, nauraisitteko minulle, jos tämän kuulisitte?

Mutta hän ei ollut tavannut ketään valkoisen talon asukkaista.

VI.

Viime aikoina oli herra Meyhöferin mielessä liikkunut suuria aikeita. Hän oli keksinyt, että turvesuosta, joka ympäröitsi hänen taloansa, voisi saada varman tulolähteen. Jo kaksi tai kolme kertaa, kun pula oli ollut pahin, oli hän viimeisenä hätäkeinona väännättänyt turpeita ja lähettänyt kerrallaan viisi rataskuormaa kaupunkiin. Salaa, aivan salaa — sillä hän oli liian ylpeä olemaan "tavallinen turvemoukka". Hänen renkinsä olivat silloin joka kerta tuoneet kotiin kaksikymmentä, jopa viisikolmattakin markkaa puhdasta rahaa ja kertoneet, että sillä tavalla saisi paljon enemmänkin rahaa ansaituksi, koska musta, luja turve oli hyvin haluttua tavaraa kaupassa.

Mutta Meyhöfer ei taipunut tällä tapaa käyttämään suota hyväksensä. — En koskaan ryhdy mitättömyyksiin, sanoi hän; minä tahdon mieluummin hävitä suurissa asioissa kuin voittaa pienissä, — ja sitä sanoessaan hän löi rintaansa kuin sankari.

Mutta suo ei antanut hänelle lepoa. — Tapahtuipa että syyskuussa erään harvinaisen hyvän vuodentulon jälkeen Löb Levy, kaikkien velkaisten tilanomistajain nöyrä ystävä, näyttäytyi pari kolme kertaa viikossa Meyhöferin talossa ja puheli isännän kanssa paljon. Elisabet rouva vapisi pelosta aina kun juutalainen rasvantahmeassa kauhtanassaan ilmestyi veräjälle; hän asettui ikkunan luo istumaan ja seurasi tarkkaavaisesti kaikkia keskustelevien liikkeitä. Jos hän näki miehensä kasvojen käyvän miettiväisiksi, niin jääkylmät väreet kulkivat pitkin hänen selkäänsä, ja vasta kun mies nauroi, uskalsi hänkin keveämmin hengittää.

Hän aavisti ettei mitään hyvää ollut tekeillä, mutta hän ei kuitenkaan uskaltanut kysyä mieheltänsä, mitä yhteisiä asioita hänellä oli tuon koronkiskurin kanssa. Mutta pian ne tulivatkin selville.

Eräänä iltapäivänä Paul näki eriskummallisen pyöräpelin kaupungista päin tulla lonkuttavan tietä myöten. Etäältä se näytti pyörillä kulkevalta suurelta, mustalta pesukattilalta. Jokin savupiipun tapainen törrötti siinä pystyssä ja kumarteli kuin ystävällisesti tervehtivä mies oikealle ja vasemmalle pyörien huojuessa kuoppaisella tiellä. Paul katseli kummitusta hetkisen ja juoksi sitten äidin luo, kävi häntä kiinni hameesta ja veti kiireesti ovelle.

Äiti nosti kätensä ohimolle ja tähysteli tielle päin.

— Se on lokomobiili, selitti hän.

Paul ei tullut selityksestä viisaammaksi.

— Mikä on lokomobiili? kysyi hän.

— Se on höyrykone, jota voi kuljettaa paikasta paikkaan ja jollaisia suuret tilanomistajat pitävät puimakoneidensa käyttäjinä; sillä voi myöskin äestää ja kyntää, sillä sellaisella koneella on enemmän voimaa kuin kymmenellä hevosella.

— Mutta miksi sitä sitten tarvitsee kuljettaa hevosilla? kysyi Paul.

— Koska se ei itsestään voi mihinkään liikkua, oli vastaus.

Tätä ei poika ymmärtänyt; — joka tapauksessa, ajatteli hän, olisi suuri onni, jos voisi omistaa tuollaisen outonimisen kapineen — ja kun kerran tulemme rikkaiksi —

Samassa hyökkäsi isä huoneesta hyvin liikutettuna; toisessa jalassa hänellä oli tohveli ja toisessa saapas, ja kaulaliinan solmu oli niskassa.

— Ne tulevat, ne tulevat! huusi hän taputtaen käsiänsä, ja sitten hän kiersi käsivartensa äidin vyötäisille ja tanssitti häntä keskellä maantietä.

Äiti katsoi häneen levottomasti, ikäänkuin olisi tahtonut kysyä: Mitä hullutuksia taas olet tehnyt? Mutta mies ei laskenut häntä irti, ennenkuin punahameiset, tummakiharaiset kaksoiset olivat juosseet paikalle puutarhasta. Silloin hän ryhtyi heihin, otti heidät käsivarrelleen, antoi heidän tanssia olkapäillään ja oli heittää heidät ojan yli, niin että äidin täytyi rukouksilla pyytää häntä lopettamaan hurjan leikkinsä.

— Niin te rääpäleet! huusi hän. Nyt riemuitaan ja tanssitaan, nyt on kaikki puute loppunut, — ensi keväänä mittaamme kultaa säkeillä.

Äiti katseli häntä sivulta päin, mutta ei sanonut mitään.

Hirviö tuli lähemmäksi. Paul seisoi liikahtamatta paikallaan ja oli paljaana silmänä. Vihdoin hän katsahti äitiin, joka näytti hyvin alakuloiselta. Ja Paulin valtasi epämääräinen pelko, ikäänkuin olisi itse paha henki taloon tulossa, mutta sitten hän muisti, että nyt hänen toiveensa juuri toteutui, ja hän päätti ystävällisesti ottaa vastaan mustan vieraan.

Rengit ja piiat olivat jättäneet toimensa. Koko talon väki oli kokoontunut piha-aidan luo katselemaan tuon kumman tuloa.

— Mutta sanopas, mitä sinä sillä teet? kysyi Elisabet rouva viimein puolisoltaan.

Tämä loi kysyjään säälivän katseen, sitten naurahti hän ja vastasi:

— Ajelen sillä huvikseni.

Elisabet rouva ei kysynyt enempää. Voudillensa Meyhöfer sitten selitti aikeensa; hän ryhtyy nyt valmistamaan polttoturvetta oikein suuren suunnitelman mukaan; leikkaus- ja paininkoneet ovat myös jo tulossa, ja huomenna voi ryhtyä työhön. Sitten hän käski voutinsa mennä kylään hankkimaan tarpeellisia työvoimia. Kymmenen miestä riittää aluksi, mutta pian kyllä tarvitaan kaksi- tai kolmekymmentäkin.

Elisabet rouva ravisti äänetönnä päätänsä ja meni sisään — juuri kun lokomobiili saapui veräjälle. Paul ei voinut kylliksensä katsella ja ihmetellä. Noiden keltaisten ruuvien ja veivien takana tuntui piilevän kokonainen maailma salaisuuksia, tulisija tuhkapesineen näytti tuon tulisen uunin suulta, jossa kolme pyhää miestä oli ylistysvirtensä laulanut, — ja savupiippu sitten nokikiehkuroineen ja nieluineen, joka näytti johdattavan mustaan pohjattomuuteen — — —!

Paul ei huomannut pientä korivaunua, joka seurasi lokomobiilin perässä — siinä ajoi Löb Levy, jolla oli punertava pörhöparta ja pienet räpyttävät silmät, — ei hän kuullut ajajien huutoa eikä pikku siskojen melua, jotka hyppivät pyörien vieressä kuin hullut. Hämmästyksestä jähmettyneenä hän seisoi paikallansa ymmärtämättä vieläkään, mitä ympärillä tapahtui. Kun hän myöhemmin astui sisään asuinhuoneeseen, näki hän äidin sohvan kulmaan vaipuneena itkevän. Paul kiersi kätensä hänen kaulaansa, mutta äiti työnsi hänet hellästi pois ja sanoi:

— Mene ulos katsomaan, etteivät pikku tytöt joudu pyörien alle!

— Mutta miksi itket, äiti?

— Saat nähdä, lapseni, sanoi äiti ja silitti pojan tukkaa. Löb Levy on muassa — saat nähdä.

Silloin hän oikein suuttui äidillensä. Miksi pitikin hänen istua nurkassa ja itkeä, kun toiset riemuitsivat? Mutta Paulin ilo oli kuitenkin mennyttä, ja kun hän näki Löb Levyn pitkä musta kauhtanansa yllä tulla viipottavan pihan poikki, olisi hän mielellään usuttanut Kaaron hänen kimppuunsa.

Kaksoiset olivat ilosta aivan mielettöminä. He olivat löytäneet nuoranpätkän ja pelmusivat sen kanssa pitkin puistoa. Toinen oli lokomobiilina ja toinen hevosena, mutta kumpikin halusi mieluummin olla lokomobiilina saadakseen päähänsä isän mustan hatun — savupiipuksi.

Ennen makuulle menoansa olivat he jo keksineet nimenkin tuolle uudelle hirmuotukselle. He väittivät, että se oli sen paksun ja pitkäkaulaisen piikatytön näköinen, joka äskettäin oli siivottomuutensa tähden eroitettu palveluksesta, ja hänen mukaansa lokomobiili sai nimen "Musta Sussu".

Tämä nimi sille jäi ainaiseksi Meyhöferin talossa.

Seuraavana aamuna alkoi melske uudestaan. Nuo kymmenen työhön kutsuttua miestä seisoivat pihassa eivätkä tietäneet, mihin ryhtyä. Meyhöfer tahtoi antaa lämmittää konetta, mutta Löb Levy, joka oli viettänyt yönsä vajassa ollaksensa heti aamulla saapuvilla, selitti, että hän, sen mukaan kuin oli sovittu, ensin tahtoi saada maksun, sillä viljan täytyy jo puolenpäivän aikana olla kaupungissa.

— Minkä viljan? kysyi äiti kalveten.

Niin, sitä ei enää käynyt salaaminen. Meyhöfer oli antanut melkein koko vuoden tulonsa, sekä puidun että puimattoman, juutalaiselle tuon vanhan, kuluneen höyrykoneen hinnaksi. Voitonriemuisena lähti juutalainen täysine säkkeineen pois talosta. Ja tämä oli vain etukäteen tehtävä suoritus; likempänä joulua hänen oli määrä noutaa loput hinnasta.

Hetkiseksi oli alakuloisuus vallata itse kevytmielisen Meyhöferinkin, kun hän näki korkeiden kuormien katoavan metsään, mutta seuraavana hetkenä pisti hän ynseänä kädet housuntaskuihin ja käski panemaan koneen nopeasti kuntoon.

Samaan aikaan kuin kummituskin oli pihaan ilmestynyt punanokkainen, siniseen mekkoon puettu mies, joka sanoi itseänsä "lämmittäjäksi" ja oli siitä merkillinen, että hän herkeämättä söi sipulia. Se on terveellistä vatsalle, sanoi hän. Tämä mies piti itseänsä päivän sankarina. Hän seisoi hajalla säärin koneen vieressä, nimitti sitä hoitolapseksensa ja silitteli sen ruosteisia kylkiä mustilla, känsäisillä käsillään. Siitä syntyi särinä semmoinen kuin olisi kahta riivinrautaa vastakkain hangannut. Jokaiselle, joka tuli läheisyyteen, hän selitti käyttäen ylenmäärin vieraita sanoja "lokmapiilinsa" sisällisen rakenteen; mutta jollei hänelle antanut ryyppyä, niin hän kävi hävyttömäksi. Jos hän taas oli saanut haluamaansa viinaa, niin hän tuli liikutetuksi ja vakuutti, että hän ennen antaisi lyödä itseltään jalat ja kädet poikki kuin luopuisi hoitolapsestaan. Hän rakasti sitä kuin omaa lihaansa ja vertansa ja piti sitä suuremmassa arvossa kuin ketään ihmistä maan päällä.

Meyhöfer käveli ylpeänä sen ympärillä, sillä olihan nyt tämä jalo helmi hänen omaisuuttansa, ja selitti kerta kerran perästä, että tässä nähtäisiin, mitä saksalainen uskollisuus oli.

Mutta kun piti mentämän lämmittämään, niin ei uskollisuuden esikuvaa näkynytkään missään. Viimein löydettiin mies heinäsuovalta — nukkumasta. Kun hän herätettiin, niin hän haukkui tätä menettelyä hävyttömäksi, ja suurella vaivalla hänet saatiin lähtemään piilostansa.

Koneen lämmittäminen hankki uuden juhlatilaisuuden. Paul seisoi pesän edessä ja tuijotti uneksivin silmin sen hehkuvaan kitaan, joka avonaisena ammotti, ikäänkuin tahtoisi nielaista sisäänsä kaikki. Hän ajatteli vanhaa pakanallista Molokia, jonka hän tunsi raamatun historiasta, ja luuli joka silmänräpäys näkevänsä pari hehkuvaa kättä ojennettuina.

Salaperäistä laulua kuului kummituksen sisältä. Milloin oli se kumeata kuin kaukaisen metsän humina, milloin hienoa ja korkeata kuin vieno enkelien laulu. Henkiläpät alkoivat sihistä, höyryä tunkeutui ulos; rautalapio rämisi, ja räiskyen vaipuivat uudet hiilet pesän hehkuun. Pauhinan tähden eivät ympärillä seisojat voineet kuulla omia sanojaankaan. Punanenäinen lämmittäjä seisoi siinä kuin kuningas, maisteli litteästä pullostaan ja väänteli tuontuostakin läppiä, kirkuen komentosanoja kuin eläinten kesyttäjä. Ja nyt iso pyörä alkoi pyöriä — surr, surr, surr, - nopeammin ja nopeammin. Oikein pyörrytti sitä katsellessa — ja sitten kuului rouskinaa, räminää ja sälähdys — ja iso pyörä seisahtui — iäksi.

Aluksi lämmittäjä kerskaili puolessa tunnissa korjaavansa vahingon, mutta kun Meyhöfer, korjaustyön kestettyä kaksi päivää, jo alkoi pitkästyä ja miestä hoputtaa, niin tämä kävi röyhkeäksi ja selitti, ettei tuo vanha rämä ylimalkaan mitään korjausta kaivannut — se oli aivan tarpeeksi hyvä myytäväksi romukauppiaalle vanhana rautana.

Hänen hoitolapsensako? Kiitoksia paljon! Hän piti itseänsä liian hyvänä hoitamaan sellaista ruosteläjää. Ja nyt tuli totuus ilmi: Löb Levy oli kolme päivää sitten onkinut hänet jostakin kapakasta ja kysynyt, tahtoisiko hän elää herroiksi viikon päivät; kauempaa pila tuskin kestäisi. Ja tämän vakuutuksen johdosta hän oli lähtenyt, sillä viikkoa kauempaa hän ei yhdessä paikassa viivy, semmoinen oli hänellä periaate.

Tämän jälkeen hän ajettiin pois talosta.

Seuraavana päivänä Meyhöfer lähetti noutamaan kylästä seppää. Tämä korjaili konetta jälleen pari päivää, söi ja joi kolmen verosta ja selitti viimein, että jollei nyt käy, niin on piru merrassa. Taas lämmitettiin — mutta Musta Sussu ei herännyt henkiin, ei hievahtanutkaan.

Kun Löb Levy joulun lähestyessä ilmestyi taloon noutamaan loppuja jyvistä, antoi Meyhöfer hänelle hirveän selkäsaunan piiskanvarrellansa. Juutalainen huusi "väkivaltaa" ja lähti talosta juuri valeen. Mutta pian sen jälkeen tuli oikeudenpalvelija ja toi suuren, punaisella sinetillä suljetun kirjeen.

Meyhöfer kirosi ja joi enemmän kuin koskaan, ja lorun loppu oli se, että hän tuomittiin maksamaan kaikki kustannukset sekä sakkorahat rääkkäyksestä. Töin tuskin hän pelastui vankeudesta.

Sen jälestä hän ei kärsinyt Mustaa Sussua silmäinsä edessä. Se vietiin takimaiseen vajaan ja seisoi siellä monet vuodet piilossa kaikkien katseilta.

Ainoastaan Paul toisinaan otti salaa vajan avaimen ja hiipi mustan kummituksen luo, joka kävi hänelle yhä rakkaammaksi ja jota hän alkoi pitää mykkänä, väärin ymmärrettynä ystävänä. Hän koetti ruuveja ja läppiä, kipusi ylös savupiippua myöten ja ratsasti pannun selässä — tai riippuili suuressa vauhtipyörässä ja koetti käsivoimin saada sitä kieppumaan. Mutta hervotonna kuin kuollut se vain liikkui niin kauan kuin sitä työnnettiin; sitten se taas seisahtui.

Ja kun hän oli uuvuksiin asti riuhtonut, pani hän kätensä ristiin, katseli surullisesti kuollutta pyörää ja huokasi:

— Kukapa sinut jälleen saa henkiin?

VII.

Kun Paul oli neljäntoista vuotias, päätti isä lähettää hänet rippikouluun.

— Mitään kunnollista ei poika kuitenkaan koulussa opi, sanoi hän; aika ja rahat menevät hukkaan. Sentähden täytyy hänen pian käydä rippikoulunsa, jotta hän sitten voi olla avuksi täällä kotona. Parempaa kuin talonpoika ei taida hänestä milloinkaan tulla.

Paul oli tähän tyytyväinen, sillä hän halusi ottaa hartioillensa osan niistä huolista, jotka äitiä painoivat. Hän ajatteli tulla jonkinlaiseksi työnjohtajaksi, joka voisi olla kaikkialla isännän sijaisena ja itse käydä työhön kiinni, missä rengit tarvitsivat hyvää esimerkkiä. Hän toivoi toimeliaisuudestaan alkavan uuden siunauksesta rikkaan ajan, ja kun hän meni levolle, niin hän uneksi lainehtivista viljavainioista ja täysistä jyväaitoista. Yhä lujemmaksi vakaantui hänessä se päätös, että hän käyttäisi kaikki voimansa rappiolle joutuneen talon parannukseen. Veljet saisivat kerran sanoa hänestä:

— Hän on kuitenkin kyennyt johonkin, vaikka hänestä ei ollutkaan meidän loistaville elämänurillemme.

Veljet, niin! Kuinka suuriksi ja ylhäisiksi he olivat tulleet. Toinen tutki kielitiedettä ja toinen palveli harjoittelijana eräässä arvossa pidetyssä pankissa. Hyvän tädin avuliaisuudesta huolimatta molemmat tarvitsivat rahaa, paljon rahaa, paljon enemmän kuin isä saattoi lähettää. Heillekin olisi Paulin ryhtyminen talonpitoon oleva suruttomampien päivien alkuna. Kaikki liika raha lähetettäisiin heille, ja hän itse säästäisi ja kituisi, jotta veljet voisivat puutteesta ja ahdingosta vapaina kulkea yleviä päämääriänsä kohden.

Sellaisissa hurskaissa ajatuksissa Paul kulki ensimäiselle rippikoulutunnillensa. Oli kirkas kevätaamu huhtikuun alussa.

Nuori ruoho heloitti aholla vaaleanvihreän värisenä, katajain latvoissa näkyi vihantia neulasia, metsän reunassa kukkivat vuokot ja leiniköt. Lämmin tuuli puhalteli tasangolla. Paul olisi tahtonut oikein ääneensä riemuita, ja paljaasta ilosta hänen mielensä kävi raskaaksi.

— Jotakin ikävää on tulossa, sanoi hän, sillä näin iloiseksi ei saa itseänsä maailmassa tuntea.

Pappilan portilla oli joukko ajoneuvoja, joista hän tunsi hyvin harvoja. Hienoja vaunujakin oli joukossa. Ylpeästi hymyillen istuivat hienopukuiset kuskit istuimillansa ja loivat halveksivia katseita ympärillensä.

Puutarhaan oli kokoontunut suuri lapsijoukko. Pojat olivat eri ryhmässä, tytöt samoin. Poikien joukossa olivat samat veljekset, joiden tähden Paul ennen oli saanut paljon kärsiä; vuosi sitten he olivat eronneet koulusta. He tulivat hyvin ystävällisesti häntä tervehtimään, ja kun toinen tarjosi kättä, niin toinen pisti takaapäin jalallaan ristikoukkua.

Muutamat tytöistä kulkivat käytävillä käsi kädessä. He olivat kietoneet kätensä toistensa vyötäisille ja nauraa kikattivat. Useimmat olivat hänelle outoja; muutamat näyttivät erityisen ylhäisiltä, heillä oli hienot, harmaat sadevaipat ja päässä sulkahattu. Heidän kai vaunutkin olivat.

Paul tarkasteli nuttuansa tullaksensa varmaksi, ettei hänen tarvinnut hävetä. Se oli tehty hienosta mustasta verasta — vanhasta ylioppilastakista — ja näytti yhtä hyvältä kuin uusi, vaikka saumat vähän kiilsivätkin. Yleensä sanoen: hänen ei tarvinnut hävetä.

Soitettiin kelloa. Rippilapset huudettiin kirkkoon. Paulin valtasi vapauden ja hartauden tunne temppelin juhlallisessa hämärässä. Hän ei enää ajatellut takkiansa, ja poikien muodot hänen ympärillään olivat kuin varjoja.

Alttarin kummallekin puolelle oli asetettu penkkejä; pojat saivat paikkansa oikealla, tytöt vasemmalla.

Paul oli työnnetty takimaiseen riviin, missä pienet ja köyhät istuivat. Kahden paljasjalkaisen, karkeaan, paikattuun nuttuun puetun itsellisenlapsen väliin hän istuutui. Edessä istujain olkapäiden ylitse hän näki tyttöjen toisella puolella järjestyvän, arvokkaimmat etusijoille ja huonosti puetut taakse.

Hän ajatteli, tokkohan taivaassakin on samallainen arvojärjestys, ja muisti raamatun lauseen: "Joka itsensä alentaa, se ylennetään."

Kirkkoherra tuli.

Hänellä oli kaksi leukaa ja vaalea poskiparta. Hänen ylähuulensa kiilsi taajaan tapahtuvan ajelemisen tähden. Virkapukua ei hänellä ollut, vaan tavallinen musta takki, mutta hän näytti sittenkin hyvin arvokkaalta.

Ensin hän piti pitkän rukouksen, jossa tekstinä oli: "Sallikaat lasten tulla minun tyköni", ja liitti siihen kehoituksen, että nyt alkavaa vuotta tulee pitää pyhänä aikana, ei saa juosta kylässä eikä tanssia, sillä se ei sovi rippilapselle.

— Minä en ole koskaan juossut kylässä enkä tanssinut, ajatteli Paul ja oli sillä hetkellä oikein ylpeä jumalisen elämänsä tähden. — Olisin kyllä mielelläni tahtonut… lisäsi hän myöhemmin.

Sitten kirkkoherra ylisteli suurinta kristillistä hyvettä, nöyryyttä. Ei kukaan tässä lapsiseurassa, sanoi hän, saa pitää itseänsä toisia parempana, vaikkapa hänen vanhempansa olisivatkin rikkaammat ja ylhäisemmät kuin toisten. Sillä Jumalan edessä olemme kaikki yhdenarvoisia.

— Ahaa, siinä kuulette! ajatteli Paul ja puristi lempeästi repaleisen naapurinsa kättä. Tämä, joka luuli hänen tahtovan nipistää, sanoi:

— Ai, älä nyt!

Kirkkoherra otti taskustaan paperin ja lausui:

— Nyt luettelen nimenne siinä järjestyksessä, jossa tulette istumaan.

— Miksi mitään arvojärjestystä, ajatteli Paul, koska Jumalan edessä olemme kaikki yhdenvertaisia.

Kirkkoherra sanoi: Ensin tytöt ja sitten pojat, ja alkoi lukea.

Ensimäinen nimi sai Paulin hämmästymään, sillä se oli — Elisabet Douglas. Paul näki hoikan, kalpean tytön, jolla oli lempeät kasvot ja sileästi taaksekammattu tukka; hän istui ensimäiselle sijalle.

— Vai tuon näköinen sinä olet! ajatteli Paul, - ja me pääsemme yhdessä ripille.

Hänen sydämensä sykki ilosta ja myös levottomuudesta, sillä hän pelkäsi näyttävänsä liian vähäpätöiseltä hänen silmissänsä.

— Kenties hän ei enää muistakaan minua, ajatteli Paul lisäksi.

Hän tarkasteli tyttöä, kun tämä katse maahan luotuna asettui paikallensa ja hymyili ystävällisesti.

— Ei, ylpeä hän ei ole, sanoi Paul hiljaa itseksensä, mutta varmuuden vuoksi hän silmäsi takkiansa.

Sitten tuli poikain vuoro. Ensin huudettiin Erdmann veljesten nimet.
Nämä olivat jo alun pitäen mätänneet itsensä etusijoille. Sitten tuli
Paulin nimi.

Silloin teki Elisabet Douglas aivan samoin kuin Paul äsken. Hän kohotti äkkiä päänsä ja tähysteli poikain penkkiriveihin. Kun Paul oli istunut paikallensa, loi hän silmänsä maahan ollaksensa Elisabet Douglasin kaltainen nöyryydessä, ja kun hän kohotti katseensa, huomasi hän tytön uteliaasti katselevan häntä. Paul punastui ja pyyhkäisi takkinsa hihasta siihen tarttuneen untuvan.

Ja sitten alkoi opetus. Kirkkoherra selitti raamatun lauseita ja kuulusteli virsikirjan värsyjä. Elisabet sai ensimäisen kysymyksen. Hän kohotti hieman päätänsä ja lausui värsynsä levollisesti.

— Tulimaista, tuolla letukalla on rohkeutta! jupisi nuorempi Erdmann, joka istui Paulin vasemmalla puolella.

Paul tunsi sappensa kiehuvan. Hän olisi halunnut antaa selkään vieruskumppanillensa keskellä kirkkoa. — Jos hän vielä kerran sanoo "letukka", niin silloin minä isken. Sen hän lupasi juhlallisesti. Mutta nuorempi Erdmann ei enää ajatellut Elisabetia; hän pisteli nyt nuppineuloilla takanansa istuvia pohkeisiin.

Tunnin loputtua lähtivät ensin tytöt parittain ulos kirkosta. Vasta sitten kun viimeiset heistä olivat ehtineet ulos, saivat pojat lähteä liikkeelle. Ulkona Paul tapasi Elisabetin, joka kulki vaunuihinsa päin. Ohi mennessään he katsoivat vilaukselta toisiinsa.

Elisabetin vaunujen vieressä seisoi vanha nainen, jolla oli harmaat kiharat otsalla ja persialainen huppu liina hartioilla. Hän suuteli Elisabetia otsaan, ja sitten he astuivat vaunuihinsa, jotka olivat kauniimmat koko joukossa. Kuskilla oli päässä musta karvalakki, jossa oli punainen tupsu, ja hänen kauluksensa sekä hihansuunsa olivat koristetut kiiltävillä nauhuksilla. Heti kun vaunut olivat lähteneet, hyökkäsivät Erdmannin pojat Paulin kimppuun ja löylyttivät häntä hieman.

— Ettekö häpeä? Kaksi yhtä vastaan, sanoi hän, ja silloin veljekset laskivat hänet rauhaan.

Tyytyväisenä kulki Paul kotiin päin. Keskipäivän aurinko heloitti aavalla lakeudella, ja hämärässä etäisyydessä kulkivat vaunut hänen edellänsä; ne kävivät yhä pienemmiksi ja katosivat viimein mustana pilkkuna metsään.

Kun hän saapui kotiin, suuteli äiti häntä molemmille poskille ja kysyi, mimmoista oli ollut.

— Hauskaa vaan, vastasi poika, ja valkoisen talon Elisabet oli siellä myöskin.

Silloin äiti punastui ilosta ja kyseli kaikellaista, miltä tyttö oli näyttänyt, oliko hän sievä ja mitä he olivat keskenänsä puhuneet.

— Ei mitään, vastasi Paul, ja kun äiti siitä näytti hämmästyvän, riensi hän lisäämään:

— Mutta ylpeä hän ei ole…

Seuraavana maanantaina istui Elisabet jo paikallansa, kun Paul astui kirkkoon. Hänellä oli raamattu polvella ja hän luki läksynä olevia lauseita. Paljon ei lapsia vielä ollut kokoontunut, ja kun Paul istui paikallensa, niin näytti siltä, kuin tyttö olisi tahtonut nousta ylös ja mennä hänen luoksensa, mutta vain yritykseksi se jäi, ja hän alkoi lukea eteenpäin. Äiti oli käskenyt Paulin puhutella Elisabetia sekä lähettää terveisiä tytön äidille. Myös piti Paulin tiedustella, kuinka rouva Douglas jaksoi. Tiellä oli Paul opetellut pitkän puheen — siitä hän vain ei ollut selvillä, pitäisikö tyttöä sinutella vai teititellä. "Sinä" kyllä olisi ollut yksinkertaisinta, näyttipä äiti pitävän sitä aivan luonnollisenakin. Mutta "Te" sointui niin hienolta — se tuntui niin somalta, täysikasvuiselta. Ja kun Paul ei päässyt mihinkään päätökseen, niin hän jätti koko puhuttelun. Hänkin avasi raamattunsa, ja kyynärpäät polvien nojassa molemmat lukivat kilpaa.

Paulia ei luku paljon hyödyttänyt, sillä kun kirkkoherra vähän ajan perästä teki kysymyksen hänelle, oli hän unhottanut kaikki.

Kiusallinen äänettömyys syntyi. Erdmannin pojat nauroivat vahingonilosta, ja Paulin täytyi häpeästä tulipunaisena istuutua paikallensa. Hän ei enää uskaltanut nostaa silmiään, ja kun hän kirkosta mentäessä näki Elisabetin seisovan ovella ikäänkuin jotakin odottamassa, niin hän loi katseensa maahan ja koetti nopeasti rientää tytön ohitse. Mutta tämä lähestyi häntä ja sanoi:

— Äitini on käskenyt minun kysymään sinulta, kuinka sinun äitisi jaksaa.

Paul vastasi, että hän jaksoi hyvin.

— Ja hän lähetti myös paljon terveisiä äidillesi, jatkoi Elisabet.

— Ja minun äitini käski myös sanomaan paljon terveisiä sinun äidillesi, vastasi Paul väännellen kirjojaan sormiensa välissä, ja minun piti myös kysymän sinulta, kuinka hän jaksaa.

— Äiti pyysi sanomaan, jatkoi Elisabet niinkuin ulkoläksyä, että hän on hyvin kivulloinen, usein vuoteen omana, mutta nyt kevätpuolella hän on tuntenut itsensä virkeämmäksi, — ja sitten minun tulisi kysyä, etkö tahtoisi ajaa meidän vaunuissa kotiisi asti.

— Hei vaan, Meyhöfer imeksii lakritsia! huusi vanhempi Erdmann, joka oli piiloutunut oven taakse saadaksensa raosta kutittaa tovereita heinänkorrella.

Elisabet ja Paul katselivat hämillään toisiinsa, sillä he eivät ymmärtäneet tuon puheenparren tarkoitusta, mutta tuntien, että sen täytyi merkitä jotain pahaa, he punehtuivat ja erkanivat toisistaan.

Paul näki tytön astuvan vaunuihinsa ja lähtevän matkaan. Tällä kertaa ei tuo vanha nainen ollut häntä odottamassa. Vanha nainen oli tytön kotiopettajatar, sen mukaan kuin Paul oli kuullut. Tosiaankin, niin hieno Elisabet oli, että hänellä oli oma kotiopettajatarkin.

— Erdmannin pojat saavat sittenkin vielä selkäänsä, — siihen Paul päätti mietiskelynsä.

Seuraavina viikkoina hän ei kertaakaan puhunut Elisabetin kanssa. Tämä istui tavallisesti jo paikallaan, kun Paul tuli kirkkoon. Tyttö nyökkäsi silloin ystävällisesti hänelle, mutta siinä olikin kaikki.

Eräänä maanantaina eivät vaunut olleet Elisabetia odottamassa. Paul huomasi sen heti kirkkomäelle tullessaan ja hän hengitti keveämmin, sillä tuo pöyhkeä kuski, joka kesälläkin piti karvalakkia, teki häneen aivan masentavan vaikutuksen. Kun he kirkossa istuivat vastapäätä toisiansa, niin Paulin vain tarvitsi ajatella tuota kuskia, ja kohta Elisabet näytti hänestä toisen maailman olennolta.

Tänään hän uskalsi tervehtiä tuttavallisemmin, ja näytti siltä, kuin olisi Elisabetin vastauskin ollut ystävällisempi kuin muulloin.

Ja kun lukeminen oli loppunut, astui tyttö suorastansa hänen luoksensa ja sanoi:

— Tänään minun täytyy mennä jalkaisin kotiin, sillä kaikki hevoset ovat pellolla. Äiti ajatteli, että sinä voisit seurata minua kappaleen matkaa, koska meillä on sama tie.

Paul tunsi itsensä onnelliseksi, mutta ei uskaltanut kulkea tytön rinnalla, niin kauan kuin kylässä oltiin; usein hän myös katsoi taaksensa nähdäksensä, olisivatko Erdmannin pojat pistopuheineen olleet jossakin väijyilemässä. Mutta kun he olivat tulleet aukealle kentälle, niin oli luonnollista, että he kulkivat vierekkäin.

Oli päivänpaisteinen kesäkuun aamupäivä. Maantien hiekka kimalteli valkoisena… Kylästä kuului päivälliskello… Ei ainoatakaan ihmistä näkynyt… Lakea tasanko näytti kuin kuolleelta.

Elisabetilla oli leveälierinen olkihattu suojana auringon säteitä vastaan. Sen hän otti nyt päästänsä ja heilutti sitä kumminauhasta.

— Kohta sinun tulee kuuma, sanoi Paul, mutta kun tyttö vain naurahti hänelle, niin hänkin otti lakin päästänsä ja heitti sen korkealle ilmaan.

— Sinähän olet iloinen poika, sanoi tyttö ja nyökkäsi hyväksyvästi.

Paul ravisti päätänsä, ja hänen otsansa vetäytyi noihin vakaviin poimuihin, jotka hänet tekivät aina niin vanhan näköiseksi.

— En, sanoi hän, iloinen en juuri ole.

— Miksi et?

— Minulla on aina niin paljon ajattelemista, vastasi Paul, ja kun joskus tahdon olla oikein iloinen, niin tapahtuu minulle aina joku onnettomuus.

— Mitä kaikkea sinä aina sitten ajattelet? kysyi tyttö.

Paul mietti hetkisen, mutta ei muistanut mitään erityistä.

— Ah, kaikellaisia tyhmyyksiä, vastasi hän; järjellisiä ajatuksia ei minulla ylimalkaan ole.

Ja sitten hän kertoi veljistänsä, paksuista kirjoista, jotka olivat täynnä numeroita, — kirjan nimen hän oli unohtanut — ja ne kaikki olivat veljet osanneet ulkoa jo hänen iällänsä.

— Miksi et sinäkin lue, jos se sinusta niin hupaiselta tuntuu? kysyi
Elisabet.

— Ei luku huvita minua, sillä minulla on niin huono pää. — Mutta jotakin sinun kuitenkin täytyy osata, jatkoi tyttö.

— Minä en osaa suorastaan mitään, vastasi Paul surullisesti; minä olen niin tyhmä, sanoo isä.

— Älä siitä huoli, sanoi tyttö lohduttaen. Neiti Rathmeierillakin on aina niin paljon valittamista minua vastaan. Mutta minä — viis, minä —

Elisabet vaikeni ja tempasi tien ohesta suolaheinän, jota hän alkoi pureksia.

— Onko sinun isälläsi vielä yhtä säkenöivät silmät? kysyi Paul.

Tyttö nyökkäsi ja hänen kasvonsa kirkastuivat.

— Sinä pidät kai hyvin paljon isästäsi? Elisabet katsoi ihmetellen häneen, ikäänkuin ei olisi ymmärtänyt kysymystä, mutta sitten hän sanoi pitävänsä hyvin paljon isästänsä.

— Ja pitääkö hänkin sinusta?

— Vielä kysyt!

Paul poimi nyt itsellensä suolaheinän ja huokasi.

— Miksi huokaat? kysyi tyttö.

Paul selitti, että hänelle oli sattumalta johtunut jotakin mieleen, ja kysyi sitten naurahtaen, vieläkö Elisabetin oli tapa istua isänsä sylissä niinkuin ennen hänen käydessään valkoisessa talossa.

Elisabet hymyili myöskin ja väitti olevansa jo suuri tyttö, niin ettei Paulin sovi semmoisia kysellä; mutta jälkeenpäin kävi selville, että hän vielä istui isän sylissä, — vaikka en enää ratsasta polvella, lisäsi hän nauraen.

— Se oli hauska päivä, sanoi Paul, ja minä istuin hänen toisella polvellansa. Kuinkahan pieniä silloin olimmekaan!

— Ja kuinka hirveän tyhmiä sitten! vastasi tyttö. Sinä, joka tahdoit viheltää, etkä osannut!

— Muistatko senkin? kysyi Paul, ja hänen silmänsä kirkastuivat, kun hän tunsi, miten pitkälle nyt oli ehtinyt taidossansa.

— Tietysti, sanoi tyttö, ja kun lähdit pois, juoksit vielä takaisin ja — muistatko sen?

Hän muisti sen kyllä.

— Nyt osaat kai viheltää, nauroi tyttö; meidän iässämme ei se enää ole mikään urotyö — minäkin osaan!

Ja Elisabet supisti huuliaan hyvin hullunkurisella tavalla.

Paul oli pahoillansa siitä, että Elisabet niin halveksivaisesti puhui hänen taiteestansa, ja hän mietti, tokko olisi parasta kokonaan lakata viheltämästä.

— Miksi olet niin vaiti? kysyi tyttö. Oletko sinäkin väsynyt?

— En, mutta sinä — mitä?

Hän oli — käyminen hiekassa ja auringon helteessä oli väsyttänyt häntä.

— Tule siis meille lepäämään! huudahti Paul loistavin silmin, sillä hän ajatteli sitä iloa, jonka se olisi äidille tuottava.

Elisabet ei suostunut.

— Isälläsi ei ole ystävällisiä ajatuksia meistä, on äitini sanonut, ja sentähden ette tekään saa käydä Helenenthalissa. Isäsi ehkä ajaisi minut pois.

Paul kävi tulipunaiseksi. — Sitä ei isä tekisi, sanoi hän ja häpesi kovasti.

Elisabet katseli taloa, joka oli tuskin kolmen sadan askelen päässä maantiestä. Punainen aita loisti auringon paisteessa, ja nuo harmaat, rapistuneet rakennuksetkin näyttivät tavallista hauskemmilta.

— Kotisi näyttää hyvin sievältä, sanoi tyttö varjostaen vasemmalla kädellään silmiänsä.

— Mukiin menee, vastasi Paul ylpeänä, ja onpa erään aitan oven yläpuolelle naulattu tarhapöllökin… Mutta vielä paljon sievemmäksi kotini tulee sitten kun minä pääsen ohjaksiin, lisäsi hän vakavasti.

Ja sitten hän alkoi selittää tulevaisuuden tuumiansa. Elisabet kuunteli tarkkaavaisesti, mutta kun poika oli lopettanut, sanoi hän jälleen: Olen niin väsynyt — minun täytyy levätä. Hän näytti tahtovan istua ojan reunalle.

— Ei tähän auringonpaisteeseen, varoitti Paul; tule, niin etsimme jonkun katajapensaan.

Tyttö tarjosi Paulille kätensä ja antoi viedä itsensä poikki kentän, joka suurine mättäineen näytti lainehtivalta järveltä ja jossa lähempänä metsän rantaa kasvoi yksinäisiä, mustilta peikoilta näyttäviä katajapensaita.

Elisabet kyyristyi ensimäisen pensaan juurelle, niin että sen varjo, peitti melkein kokonansa hänen hennon, solakan vartalonsa.

— Tässä on juuri - paikka vielä sinun päällesi, sanoi tyttö, osoittaen pensaan varjossa olevaa mätästä.

Paul heittäysi pitkäksensä; hänen päänsä oli mättäällä ja otsa tytön hameen helman varjossa. Elisabet nojausi väsyneenä pensasta vastaan saadaksensa selkätukea.

— Neulaset eivät ollenkaan pistä, sanoi tyttö sitten; ne ovat hyviä meille. Uskon, että voisimme kulkea läpi nukkuvan prinsessa Ruususen orjantappura-aitauksen.

— Sinä — mutta en minä, vastasi Paul ja loi silmänsä tyttöön. Kaikki okaat pistävät minua — en ole mikään satuprinssi, en edes "Hyvänonnen Jussi".

— Kaikki kyllä vielä paremmaksi kääntyy, lohdutti Elisabet; et saa aina mielessäsi hautoa niin synkkiä ajatuksia.

Paul tahtoi vastata jotakin, mutta ei löytänyt oikeita sanoja, ja kun hän miettien katseli yläilmoihin, lensi juuri pääskynen korkealla sinisessä avaruudessa. Silloin hän huomaamatta vihelsi, ikäänkuin olisi tahtonut houkutella lintua luoksensa, ja kun se ei tullut, vihelsi hän vielä kerran, toisen ja kolmannenkin.

Elisabet nauroi, mutta Paul yhä vaan vihelsi — tietämättä miten ja miksi. Mutta kun sävel suli säveleeseen hänen huulillaan, niin tuntui hänestä, ikäänkuin hän olisi tullut hyvin puheliaaksi ja ikäänkuin hän tällä tavoin saattaisi sanoa kaiken, mikä hänen sydäntänsä painoi ja mihin häneltä muuten puuttui sanoja ja rohkeutta… Kaikki, mikä hänelle tuotti surua ja murhetta, puhkesi täten ilmoille. Hän sulki silmänsä ja kuunteli itse, mitä sävelet kertoivat hänelle. Hänestä tuntui, kuin hyvä Jumala hänen puolestansa olisi ruvennut puhumaan ja kertonut hänen elämänsä sadun, vieläpä semmoistakin, jota hän ei ennen koskaan ollut ymmärtänyt.

Kun hän avasi silmänsä, ei hän tietänyt, kuinka kauan hän siinä oli maannut ja viheltänyt, mutta hän näki, että Elisabet itki.

— Miksi itket? kysyi hän.

Tyttö ei vastannut, pyyhki vain silmiänsä nenäliinalla ja nousi. Ääneti he kulkivat hetkisen eteenpäin. Kun he olivat saapuneet metsään, joka hämäränä tiheikkönä oli heidän edessään, seisahtui Elisabet ja kysyi:

— Kuka on sinulle opettanut tuota?

— Ei kukaan. Itsestäni olen oppinut.

— Osaatko puhaltaa huiluakin?

Ei, sitä Paul ei osannut; hän ei edes ollut kuullut sitä soitettavan, vaan tiesi ainoastaan sen, että huilunsoitto oli ollut "vanhan Fritsin" mielihuvitus.

— Sinun pitää oppia! sanoi tyttö.

Paul arveli, että se kävisi hänelle liian vaikeaksi.

— Koeta edes! neuvoi tyttö. Sinusta pitää tuleman taiteilija — suuri taiteilija.

Paul pelästyi tästä Elisabetin puheesta; hän tuskin uskalsi ajatellakaan sitä. Metsän toisessa reunassa he erosivat. Elisabet lähti valkoiseen taloon päin, ja Paul kääntyi takaisin. Kun hän näki katajapensaan, jonka juurella he olivat istuneet, tuntui kaikki äskeinen hänestä unelmalta, ja siksi se jäi eteenkin päin.

Kaksi, kolme päivää kului, ennenkuin Paul uskalsi puhua äidillensä seikkailustaan, mutta sitten hän ei enää voinut pidättää, vaan ilmaisi kaikki. Äiti katseli kauan häneen ja meni sitten ulos, mutta siitä lähtien hän alkoi syrjästä salavihkaa kuunnella Paulin vihellystä.

Molemmat lapset kulkivat vielä usein yhdessä kotiin, mutta sellaista hetkeä kuin oli ollut katajapensaan juurella ei heille enää tullut. Kun he kulkivat sen ohitse, katsoivat he toisiinsa ja hymyilivät, mutta kumpikaan ei uskaltanut ehdottaa, että vielä kerran istuttaisiin sen siimekseen.

Ei huilunsoittoakaan mainittu heidän kesken, vaikka Paul sitä usein ajatteli. Se oli hänestä jotakin taivaallista, ihmeellistä, ikäänkuin se tiede, jota opittiin logaritmitauluista. Jospa hän olisi ollut viisas ja lahjakas niinkuin hänen molemmat veljensä! Mutta hän oli vain tyhmä, yksinkertainen poika, joka saattoi olla iloinen siitä, että hän sai kärsiä toisten puolesta.

Hyvin usein hän itseksensä mietti, kuinka kauniilta huilunsoitto oikein kuului ja millaisia ne ihmiset olivat, jotka sitä osasivat. Hänellä oli hyvin korkea käsitys heistä ja hän uskoi, että heillä aina oli suuria ja pyhiä ajatuksia, kuten hänellä itsellään joskus harvoin, kun hän oli oikein syventynyt vihellykseensä.

Ja sitten koitti päivä, jolloin hän sai nähdä huilunsoittajan kasvoista kasvoihin.

Oli synkkä, myrskyinen marraskuun iltapäivä. Alkoi jo hämärtää, kun hän lähti koulusta ja käveli vitkalleen pitkin kylänraittia kotiin päin. Silloin tunkeutui kummallisia säveliä hänen korviinsa kapakasta, missä seudun roskaväen oli tapana pitää tyyssijaa. Semmoisia säveliä ei hän ollut koskaan kuullut, mutta hän arvasi heti, että niiden täytyi lähteä huilusta. Hän seisahtui kapakan edustalle kuuntelemaan. Hänen sydämensä sykki melkein kuuluvasti, hänen jäsenensä vapisivat. Sävelet muistuttivat hänen vihellystänsä, mutta olivat paljon täyteläisemmät ja vienommat. — Noin varmaankin enkelit soittavat Jumalan istuimen ympärillä, ajatteli hän.

Yhtä asiaa hän ei voinut käsittää: kuinka huilu, jonka sävelissä soi vain valitus ja ikävöiminen, oli eksynyt tuollaiseen paikkaan. Kirkuna ja melu ja lasien kilinä, mikä soiton keskeltä tunkeutui hänen korviinsa, sai hänen sydämensä kirvelemään. Suuttumus valtasi hänet, ja jos hän olisi ollut suuri ja voimakas, olisi hän hyökännyt sisään ja viskannut ulos kaikki kirkujat ja juopuneet, jotteivät he saisi saastuttaa pyhiä säveliä.

Samassa paiskattiin ovi auki, juopunut työmies hoiperteli hänen ohitsensa, ja tukahuttava haju löyhkäsi häntä vastaan. Melu lisääntyi. Vaivoin hän enää saattoi eroittaa huilunsoittoa.

Silloin hän teki päätöksensä ja tunkeutui sisään, ennenkuin ovi ehti mennä kiinni. Hän hiipi tyhjän viinatynnyrin taakse. Ei kukaan huomannut häntä.

Aluksi hän ei eroittanut mitään. Paha löyhkä ja melu olivat huumanneet hänen aistimensa, ja huilun sävelet kävivät kimeiksi ja väärä-äänisiksi, niin että ne vihloivat hänen korviansa. Keskellä kirkujia ja hyppiviä istui ylösalaisin käännetyn tynnyrin pohjalla repaleinen mies, jolla oli pöhöttyneet, näppyiset kasvot, juomarinnenä ja mustat, rasvaiset hiukset -olento, joka sai Paulin kauhistumaan… Hän se puhalsi huilua.

Jähmettyneenä kauhusta poika tuijotti soittajaan. Hänestä tuntui, kuin taivas luhistuisi ja maailman loppu olisi käsissä.

Ja nyt laski soittaja huilun kädestään, lausui käheällä äänellään muutamia raakoja sanoja, kulautti kurkkuunsa viinan, jota hänelle tarjottiin, ja alkoi sitten jaloillansa tahtia polkien soittaa jotakin renkutusnuottia, jota kuulijat kirkumalla säestivät.

Silloin Paul pakeni pois kapakasta ja juoksi, juoksi, mieletönnä, näkemättä, kuulematta, ikäänkuin peläten tulla jälleen tajuntaan…

Kun hän oli päässyt lakealle nummelle, jonka poikki myrskytuuli humuten puhalsi ja jonka vastakkaisella reunalla hohti iltaruskon kelmeä, keltainen viiru, niin hän painoi kädet kasvoillensa ja itki katkerasti. — — —

Sinä talvena, joka nyt seurasi, lakkasi Paul kokonaan viheltämästä, ja vielä enemmän hän inhosi huilunsoittoa. Kun hän ajatteli sitä, johtui hänen mieleensä tuo renttu, joka oli saastuttanut hänen pyhän ikävöimisensä.

Elisabetia hän ei tavannut. Kylmän vuodenajan tultua muutettiin rippikoulu kirkosta pappilaan, ja kun ei siellä ollut tilaa yhtaikaa kaikille lapsille, niin opetettiin poikia ja tyttöjä erikseen. Välisti hän kyllä näki Elisabetin vaunujen kulkevan ohi, mutta tyttö itse oli niin turkkeihin ja liinoihin kiedottu, ettei hänen kasvojaan näkynyt. Hän ei tietänyt, oliko tyttö häntä huomannutkaan.

Siihen aikaan hänellä oli paljon harmia Erdmannin pojista, jotka osasivat kiusata häntä hirveästi. Hän oli aivan turvaton heitä vastaan, sillä kummallakin heistä oli kaksi kertaa niin paljon voimia kuin hänellä; ja he ahdistivat häntä aina yhdessä, toinen piti kiinni, ja toinen nipisti. He eivät oikeastaan olleet ilkeitä luonnostaan; toisia kohtaan he saattoivat osoittaa hyväntahtoisuutta ja ylevyyttä, mutta Paulin hiljaista, mietiskelevää luonnetta he vihasivat sydämensä syvyydestä. He nimittivät häntä tekopyhäksi, ulkokullatuksi, ja annettuaan hänelle selkään he sanoivat:

— Kielittele nyt! Se olisi sinun kaltaistasi.

Paul alkoi yhä katkerammin vihata noita vastustajiansa. Usein hän moitti itseänsä siitä, että hän käyttäytyi pelkurimaisesti ja häpeällisesti. Eräänä päivänä kiihoitti hän itsensä sellaiseen vihaan, että hän päätti vapautua kiusaajistansa, vaikkapa henkensä menettäisi. Hän juoksi vajaan, missä oli tahko, sulatti kourussa jäätyneen veden ja teroitti kynäveistänsä, kunnes se puri ohuinta silkkipaperia. Mutta kun hän seuraavana maanantaina jälleen sai hyvän selkäsaunan, niin ei hänellä ollut rohkeutta ottaa veistä taskustansa, ja taas hän sai soimata itseänsä pelkurimaisuudesta. Hän jätti tuumansa seuraavaan kertaan — mutta siksensä se jäi.

Isänkin tähden Paul sai kärsiä paljon. Tällä oli yhä vaan suuria aikeita päässään, ja kun hän ajatteli niitä, tunsi hän itsensä aina niin suureksi ja oli vihainen Paulille, jonka vähäpätöisiä pyrinnöitä hän halveksi.

— Miksi ei tuo poika ole saanut pienintäkään kipinää minun nerostani? sanoi hän. Silloin saattaisin kasvattaa hänestä apulaisen itselleni. Mutta hän on niin perin tyhmä, — hukkaan ovat häneen nähden menneet hyvät humalat.

Meyhöfer aikoi nyt muodostaa osakeyhtiön turpeen valmistamista varten; suuri pääoma piti koottaman, ja itsensä hän antaisi nimittää tirehtööriksi niin ja niin monen tuhannen taalarin palkalla. Joka viikko hän kävi kaksi, kolme kertaa kaupungissa eikä usein tullut vielä toisenakaan päivänä kotiin.

— Kovalle ottaa, sanoi hän selvittyänsä kohmelostaan; mutta minä panen sittenkin asian toimeen. Ja Douglas, tuo pomo, hänkin saa keventää kukkaronsa. Jos vain tietäisin, kuinka hänet saisin kynsiini. Helenenthaliin en koskaan mene — en tahdo nähdä, kuinka tuo mies on antanut talon joutua rappiolle -ja kaupungissa ei häntä koskaan tapaa. Mutta heltimän pitää häneltä, ei auta. Jollei hän ota koko vakallista osakkeita, niin piru hänet perii.

Elisabet rouva kuunteli tuota kaikkea sanomatta sanaakaan, mutta Paul otti salaa vajan avaimen mennäksensä puhuttelemaan Mustaa Sussua; hän kun nyt oli saanut päähänsä, että siitä se kerran pelastus koituu.

* * * * *

Pääsiäispyhien mentyä muutettiin rippikoulu jälleen kirkkoon. Pojat ja tytöt tulivat puoli vuotta erillään oltuansa taasen yhteen.

Elisabet oli talven kuluessa muuttunut hyvin paljon. Hän näytti jo melkein täysikasvuiselta naiselta. Hänellä oli puolipitkä hame ja kiharoita otsalla.

Paul tervehti häntä raskaalla mielellä, he eivät enää näyttäneet sopivan yhteen, — mutta Elisabet nousi ja puristi hänen kättänsä kaikkien nähden.

Seuraavalla tunnilla kuljetettiin poikain puolella miehestä mieheen paperilippua, joka herätti suurta iloa. Kaikennäköisten koukeroiden keskellä luettiin siinä sanat:

Kihloissa:

      Paul Meyhöfer
    Elisabet Douglas.

Käsiala oli nuoremman Erdmannin. Paulin käsi tapaili veistä; hetken aikaa tuntui hänestä siltä, kuin hän voisi paljastaa sen naapurilleen keskellä kirkkoa ja kostaa. Paul sieppasi häneltä paperilipun ja repi sen pieniksi palasiksi.

Elisabet katsoi kummastellen Pauliin, ja kirkkoherra käski hänen olemaan hiljaa. Nyt hän hämmästyi omasta rohkeudestaan. Erdmannin pojat kai huomasivat, ettei Paul tässä asiassa sietänyt pilaa, eivätkä he sen koommin yrittäneetkään häntä Elisabetilla härnätä.

Sunnuntaina ennen helluntaita lapset laskettiin ripille. Paul ei nukkunut koko yönä. Ennen päivän koittoa hän nousi vuoteeltaan, puki yllensä uudet mustat verkavaatteensa, jotka hyvä täti oli lahjoittanut hänelle tätä juhlaa varten, ja kierteli läpi koko talon ja kasteiset pellot käyden aina suolla saakka, joka kukkaverhossaan näytti niin juhlalliselta.

Auringon nousua katsellen hän pani kätensä ristiin ja lausui palavan rukouksen. Tästä päivästä, hän sanoi, alkaa hän uuden, paremman elämän, antaa anteeksi kaikki vääryydet ja rakastaa vihollisiaan, niinkuin Kristus on käskenyt… Samassa hän muisti veitsen, jonka hän oli teroittanut Erdmannin poikain menoksi. Hän otti sen taskustaan ja heitti suohon, missä se läiskähtäen vaipui vetelään noroon.

Kuumia kyyneliä valui hänen silmistään. Huonoksi, kurjaksi hän tunsi itsensä, aivan arvottomaksi astumaan Jumalan alttarin eteen… Tuskin hän uskalsi palata takaisin taloon, ja vasta sitten kun kaksoiset uuden uutukaiset hameet yllä riemuiten tulivat häntä vastaan, kävi hänen sydämensä vapaammaksi ja keveämmäksi. Hän syleili siskoja ja teki itseksensä lupauksen olla heidän uskollinen auttajansa ja ystävänsä.

Sitten tuli äiti puettuna haalistuneeseen silkkihameeseen, suuteli poikaa otsalle ja poskellepa pitäen hänen kasvojansa käsiensä välissä katseli häntä kauan silmästä silmään. Hän tahtoi sanoa jotakin, mutta enempää ei tullut kuuluviin kuin:

— Poikani! Rakas poikani!

Isäkin oli tänään mitä paraimmalla tuulella. Hän tarttui pojan käteen ja piti hänelle pitkän puheen siitä, kuinka hänen tulisi oppia aina kiinnittämään katseensa siihen, mikä ihmiselämässä on suurta, ja kuinka hänen tulisi pitää esikuvanaan isäänsä, jota tosin onnettomuudet olivat seuranneet ja ihmisten ilkeys paljaaksi ryöstänyt, mutta joka kuitenkaan ei koskaan ollut herennyt pyrkimästä korkeampiin päämääriin, kohti ikuisia tähtiä, ei tästäkään kurjasta loukosta, mihin kiero kohtalo oli hänet heittänyt. Hän rypisti kulmakarvojaan ja haroi tukkaansa ollen pelkkää ylevyyttä ja hengensuuruutta kiireestä kantapäähän.

Paul suuteli hänen käsiään ja lupasi tehdä kaikki.

Kello kahdeksan hän näki maantiellä ohikulkevat vaunut, joiden hopeiset helat kimaltelivat aamuauringon paisteessa.

Kauan hän katseli vaunuja. Kaikki tuntui hänestä unelmalta… Hän tunsi itsensä niin äärettömän onnelliseksi, että mieltä oikein ahdisti pelkästä ilosta. Millä olen tämän ansainnut? kysyi hän itseltänsä ja alkoi sitte miettiä, minkälainen se ensimäinen suru olisi, joka häneltä tämän autuuden riistäisi… Kun kaksoiset ilmoittivat, että vaunut olivat kirkkomatkaa varten valmiina, tunsi hän itsensä surulliseksi ja alakuloiseksi.

Pappilan puistossa, jossa jasmiinit ja seljapuut kukkivat ja jonka ruohonurmella auringon säteet kimaltelivat, seisoi kaksi toisistansa erillään olevaa joukkoa, joista toinen oli musta ja toinen valkoinen. Edellisen muodostivat pojat, jälkimäisen tytöt.

Elisabet, jolla oli lumivalkoinen puku yllä ja pitsihuivi hartioilla, näytti puhtoiselta ja tuoksuvalta kuin tuomenkukka. Hänen poskensa olivat kalpeat, hänen katseensa alasluotu, ja hän hypisteli milloin virsikirjaa, milloin seljanlehteä, jotka olivat hänen kädessään.

Paul katseli tyttöä, mutta tämä ei nähnyt häntä. Kenties hän ei tahtonut antaa maallisten ajatusten häiritä hartauttansa.

Ja sitten saapui kirkkoherra. Kellot soivat, urut alkoivat humista, ja verkalleen astui kulkue parittain alttaria kohden.

Paul kulki aivan Erdmannin poikien takana, jotka näyttivät niin totisilta ja siivoilta pitkissä mustissa verkanutuissaan. Äkkiä valtasi Paulin uudelleen syyllisyyden tunto. Hän kumartui eteenpäin, kosketti heitä niskaan ja kuiskasi kyynelsilmin:

— Antakaa minulle anteeksi! Olen tehnyt teille paljon pahaa!

Pojat nyhjäisivät toisiaan kylkeen ja hymyilivät ilkkuilevasti. Toinen heistä kääntyi puoleksi ympäri. Hänen kärsivä katseensa puhui väärinkäsitettyä ja loukattua viattomuutta, kun hän kuiskasi:

— Poikani, me annamme sinulle anteeksi.

Paul huomasi kyllä, että veljekset salaa nauroivat hänelle, mutta hänen sydämensä oli niin täynnä hartautta ja rakkautta, ettei mikään maailman pilkka voinut häneen pystyä.

Lapset järjestyivät kummallekin puolelle alttaria.

Paul loi aran katseen kirkon keskustaan päin, joka oli täynnä ihmisiä, mutta ei nähnyt ketään tuttua.

Saarna oli loppunut. Hän seisoi ja tuijotti lattiaan. Kaikki on kuin unta…

Hetkistä myöhemmin hän tunsi polvensa lepäävän pehmeällä patjalla ja papin käden päänsä päällä… Hän ei tajunnut, mitä hänelle sanottiin. Toisessa päässä alttariympyrää hän näki Elisabetin itkevän nenäliinaansa.

— Itke vaan, itke vaan! Kohta taas nauratkin, ajatteli Paul.

Ja sitten hän kyseli itseltään, miksi kaikki ihmiset niin paljon nauroivat, vaikka yleensä maailmassa oli niin vähän naurun aihetta.

Urut alkoivat soittaa virttä, johon seurakunta täysin äänin yhtyi. Paulin katse kiintyi aurinkoon, joka monivärisinä säteinä paistoi maalattujen ikkunain lävitse kirkkoon. Tuota värileikkiä katsellessaan hän yhtäkkiä säpsähti. Alttarin yläpuolella olevan ristin toisella puolen seisoi suunnattoman suuri, synkkä harmaapukuinen nainen ja katseli alas häneen suurin, elottomin silmin… Katuva Magdaleena se oli.

Häntä värisytti.

— Surutar, kuiskasi hän ja kumartui, ikäänkuin nöyryydessä ottaakseen vastaan sen kohtalon, jonka tämä hänelle määräsi.

Ja kun hän nosti silmänsä, säteili aurinko entistä ihanampana.

Tulipunaisina ja smaragdinvihreinä sen liekit kiiluivat ja kimalsivat ja kutoivat harmaan naisen pään ympärille kirkkaan säteikön.

Mutta Surutar seisoi synkkänä tuon väriloiston keskellä ja tuijotti suurin, elottomin silmin alas häneen.

Voimakkaasti humisi urkujen loppusoitto, iloinen liike syntyi seurakunnassa — lapset riensivät omaistensa syleiltäviksi… ja Elisabetin kyynelten kostuttamista silmistä Paul sai ystävällisesti tervehtivän katseen.