Surutar

VIII.

Paul ryhtyi nyt talon toimiin. Valan, jonka hän oli tehnyt ripillepääsypäivänsä aamuna, hän piti uskollisesti. Hän teki työtä kuin halvin renki, ja kun äiti pyysi häntä säästämään itseänsä, niin poika suuteli hänen kättänsä ja sanoi:

— Sinä tiedät, kuinka paljon meillä on tehtävää.

Iltaisin, kun väki oli mennyt levolle ja kaksoiset hummanneet itsensä väsyksiin, istuivat äiti ja poika usein pitkät ajat yhdessä, neuvottelivat ja tekivät laskuja, mutta kun joku päätös heissä oli kypsynyt ja toivon säde välkähti heidän silmistään, niin tapahtui usein, että he äkkiä säpsähtivät ja huoaten antoivat päänsä vaipua — mutta kumpikaan ei sanonut, mikä mieltä painoi…

Tähän aikaan Elisabet rouva alkoi kovasti vanhentua. Pitkiä, kapeita juovia ilmestyi poskiin, leuka alkoi venyä yhä pitemmäksi, ja hiukset saivat hopeakiilteen. Ainoastaan hänen surun sumentamien silmiensä salaperäisestä syvyydestä saattoi päättää, kuinka kaunis hän oli ennen ollut.

— Niin, nyt näet että olen vanha akka, sanoi hän eräänä aamuna pojallensa kammatessaan peilin edessä hiuksiaan, — eikä onni ole vielä tullut.

— Vaiti, äiti! Miksikä olen sitten minä maailmassa? vastasi hän, vaikkei hän suinkaan peräti paljon toiveisiin luottanut.

Silloin äiti hymyili alakuloisesti, silitteli pojan poskia ja otsaa ja sanoi:

— Sinähän näytätkin juuri kuin olisit siepannut onnen kiinni siivistä!… Mutta minun ei pitäisi puhua näin; mikähän minun eteeni tulisi, jollei sinua olisi?

Sellainen ylenmääräisen hellyyden purkaushetki sai riittää pitkiksi ajoiksi, sillä usein meni kuukausia, joiden kuluessa äiti ja poika eivät paljaan alakuloisuuden tähden uskaltaneet toisiaan hellästi puhutella. —

Kaksoisista kasvoi kaksi vallatonta, pyöreäposkista veitikkaa, joille ei mikään puu ollut liian korkea eikä mikään oja liian syvä. Kihara ruskea tukka valui lukemattomina uppiniskaisina kiemuroina ohimoille, joiden alta pälyivät silmät niin veitikkamaiset, samalla kertaa ujot ja rohkeutta säkenöivät, että luuli näkevänsä hymyilevän päivänsäteen metsän pimennosta pilkistävän.

Heidän naurunsa kaikui varhain aamulla ja myöhään illalla yksinäisessä talossa, jonka hiljaisuus tuntui entistä painostavammalta, kun tytöt olivat koulussa tai ulkona maita metsiä kiertelemässä.

Kaksoisista oli kaikki yhdentekevää. Oli päivänpaiste tai myrsky talossa, aina oli heidän päänsä täynnä hullutuksia, ja jos isän riehunta väliin kävi niin uhkaavaksi, että he katsoivat paraaksi hiipiä uunille, niin he korvasivat vahingon nipistelemällä toisiansa jalkoihin.

Paulia he rajattomasti rakastivat, mutta siitä huolimatta he- sieppasivat hänen lautaseltansa paraimmat palat ja julistivat omaksi omaisuudeksensa puhtaimmat paperiarkit hänen salkustansa ja kiiltävimmät napit hänen housuistaan, sillä he näpistelivät kuin harakat.

Paulilla oli paljon huolia heidän tähtensä, sillä hän pelkäsi heidän villiintyvän aina enemmän, erittäinkin kun äiti alkoi käydä yhä väsyneemmäksi ja antoi asiain mennä menojaan. Mutta Paul alotti kasvatuskokeensa väärästä päästä. Hänen varoituksensa eivät kantaneet mitään hedelmää, ja kerran hänen pitäessään nuhdesaarnaansa tapahtui, että toinen sisarista kapusi hänen syliinsä, kävi kiinni hänen nenäänsä ja huudahti:'

— Katso, katso! Hän rupee saamaan partaa.

Toinen sisar kiipesi perästä, ja molemmat alkoivat kilvan nyppiä hänen partahaiveniaan. Kun Paul nyt todenperään suuttui, niin tytötkin kävivät ynseiksi ja arvelivat:

— Hyi! — sinun kanssasi emme viitsi puhuakaan enää.

Elisabetia Paul ei ollut nähnyt ripillepääsyn jälkeen, vaikka siitä oli jo kulunut kokonainen vuosi.

Sanottiin, että hän oli lähetetty kaupunkiin oppimaan "seuraelämän tapoja". Nämä sanat aina vihlaisivat Paulin sydäntä; hän tuskin tiesi, mitä ne merkitsivät, mutta hänellä oli hämärä aavistus, että he nyt etääntyisivät toisistaan yhä kauemmaksi ja kauemmaksi.

Eräänä päivänä pääsiäisen aikana hän meni työhön pellonpalaselle, joka oli erillään muista viljelyksistä, kaukana metsän reunassa. Paul kylvi itse, ja renki ajoi kahdella hevosella äestä perässä.

Hänellä oli suuri valkoinen kylvinesiliina, ja hiljaisella ilollahan tarkasteli, kuinka siemenjyvät putoilivat maahan niinkuin kultaisen suihkulähteen pisarat. Silloin hän oli näkevinänsä metsässä jotakin valkoista, joka liehui edestakaisin — niinkuin ilmassa keinuva kehto. Hänellä ei kuitenkaan ollut aikaa ottaa siitä tarkempaa selkoa, sillä kylväminen on työtä, joka vaatii tarkkaavaisuutta.

Niin tuli suurushetki. Renki istui jyväsäkille, mutta hän itse, hikeen kun oli tullut, meni metsään varjoa etsimään.

Paul loi pikaisen silmäyksen heiluvaan kehtoon päin ja ajatteli:

— Taitaa olla riippumatto.

Mutta kuka siinä lepäsi, sitä hän ei tullut ajatelleeksi.

Silloin oli hän kuulevinänsä jonkun huutavan hänen nimeänsä.

— Paul! Paul!

Se kaikui niin vienona ja ystävällisenä, ja tuo kirkas, pehmeä ääni kuulosti niin tutulta. Säikähtyneenä hän katsoi sinne päin.

— Tulehan tänne, Paul! kuului ääni uudelleen. Kylmiä ja lämpöisiä väreitä kulki hänen lävitsensä, sillä nyt hän tiesi, kuka siellä oli. Häveten hän katseli työpukuaan ja koetti avata esiliinansa solmua, mutta se oli työntynyt niin kauaksi niskaan, ettei hän ulottunut siihen.

— Tule semmoisena kuin olet! huuteli ääni, ja nyt Paul näki, kuinka tytön yläruumis kohousi riippumatosta, punaisiin ja kullattuihin kansiin sidotun kirjan pudotessa hänen kädestään maahan.

Paul astui vitkastellen lähemmäksi ja koetti salaa pyyhkiä mättäisiin savea pois saappaistaan. Tyttö puolestaan huomasi aivan viime hetkessä, että hänen jalkansa ja valkoiset sukkansa näkyivät hameenliepeen alta. Hän tahtoi kiireesti peittää ne huivilla, joka hänellä oli hartioille heitettynä, mutta ei saanut sitä irti, ja kun hänellä ei ollut muuta neuvoa, niin hän lyykistyi kokoon ja istui siinä kuin kana pesässään, riippumaton hillittömästi heiluessa edestakaisin.

Tytöllä ehkä oli ollut aikomus varmuudellaan ja seuraelämän kokemuksellaan saattaa Paul hämilleen, mutta kohtalo sallikin, että hän oli yhtä punehtunut ja hämmentynyt kuin toinenkin. Paul ei huomannut tytön mielentilaa; hän näki vain, että tyttö oli käynyt hyvin kauniiksi, että hänen hiuksensa olivat hienolla tavalla kammatut ja että nauharuusu hänen täyteläisellä povellaan aaltoavasti laski ja kohoili. Tämä viimeinen huomio varsinkin teki hänelle selväksi, että tytöstä oli ylennyt täysi nainen.

Kului hyvä aika, ennenkuin kumpikaan mitään puhui.

— Hyvää päivää, Paul! sanoi tyttö viimein naurahtaen ja tarjoten kättänsä, sillä hän huomasi olevansa johtavassa asemassa.

Paul oli vaiti ja hymyili.

— Auta minua saamaan irti tuo huivi! jatkoi tyttö.

Paul auttoi.

— Ja nyt käänny ympäri! Hän teki niin.

— Nyt on kaikki hyvin.

Elisabet lepäsi jälleen pitkänänsä, oli levittänyt liinan jalkojensa päälle ja tirkisteli veitikkamaisesti Pauliin riippumaton silmuksien läpi..

— On oikein hupaista saada tavata sinut jälleen, sanoi tyttö. Sinä olet kuitenkin parhain kaikista… Oletko ikävöinyt minua?

— En, vastasi Paul totuudessa pysyäksensä.

— Ah, mene matkoihisi! huudahti tyttö ja koetti nyrpeänä kääntää selkänsä Paulille, mutta kun riippumatto siitä rupesi jälleen kovasti keinumaan, niin hän pysyi asennossaan ja nauroi.

Paulia ihmetytti, että tyttö saattoi olla niin iloinen. Lukuunottamatta kaksoisia ei hän ollut nähnyt kenenkään niin nauravan. Mutta ne olivat lapsia. Tämä nauru teki kuitenkin hänet vapaammaksi, sillä hän tunsi vaistomaisesti, kuinka paljon hän oli käynyt Elisabetia vanhemmaksi.

— Muuten on sinulle kai kaikki käynyt hyvin, siitä asti kun viimeksi tavattiin? kysyi Paul.

— On, Jumalan kiitos! tuli vastaukseksi. Äiti tosin on ollut vähän kivulloinen, mutta siinä onkin kaikki.

Varjo ilmestyi Elisabetin kasvoille, mutta seuraavassa silmänräpäyksessä se oli kadonnut, ja hän jatkoi:

— Minä olen oleskellut kaupungissa ja siellä olen ollut jos yhdessäkin — toiste kerron sinulle kaikki. Olen käynyt tanssikoulussa, kuuletko, ja ihailijoita on minulla myöskin ollut — usko pois vaan. He ovat kävelleet edestakaisin minun ikkunani ohitse ja lähettäneet minulle kukkavihkoja, vieläpä runojakin, omatekoisia runoja. Yksi heistä oli ylioppilas, jolla oli nauhoilla koristettu valkoinen nuttu ja kolmivärinen lakki, — oi, hän se ymmärsi asiat! Mitä kaikkea hän osasikaan puhua — sittemmin hän meni kihloihin Betty Schirrmacherin kanssa, joka on minun ystäväni, salaa näet — siitä ei tiedä kukaan muu kuin minä.

Paul hengitti keveämmin, sillä ylioppilas oli alkanut tehdä hänet levottomaksi.

— Etkö sinä vihastunut? kysyi Paul.

— Minkätähden?

— Hänen uskottomuutensa tähden.

— En, minä olen korkeammalla kannalla, vastasi tyttö ja kohautti olkapäitänsä. Voi, veikkonen — hän oli vain keltainen poikanulikka sinun rinnallasi!

Paul oikein säikähti kuullessaan ylioppilasta halveksivaisesti nimitettävän poikanulikaksi ja vielä lisäksi verrattavan häneen tuolla tavalla.

— Minun veljeni ei ole mikään keltainen poikanulikka, vastasi Paul.

— En tunne häntä, lausui tyttö filosoofin tyyneydellä; kenties hän ei ole… Niin, olen tullut paljon, paljon vanhemmaksi, jatkoi hän. Kirjallisuuden historiaakin olen lukenut — se on hyvin hauskaa.

Tuskallinen kateus heräsi Paulissa.

— Annahan tänne tuo kirja tuosta! pyysi tyttö. Paul teki niin.

— Tunnetko sen?

Punaiseen kanteen oli kultakirjaimilla painettu: "Heine: Laulujen kirja". Paul ravisti päätään vastaukseksi.

— Etkö?… Siinä kirjassa on paljon oppimista. Minä lainaan sen sinulle. Kun sitä on hetkisen lukenut, niin rupeaa melkein aina itkemään.

— Onko se niin surullinen? kysyi Paul.

— On, hyvin surullinen, niin kaunis ja niin surullinen kuin… kuin… siinä puhutaan ainoastaan rakkaudesta, ei mistään muusta; kaipaus valtaa ihmisen, ja tuntuu kuin lentäisi pois Gangesta kohti, missä lootus kukkii ja missä…

Elisabet vaikeni, sitten hän puhkesi heleään nauruun ja virkkoi:

— Se on hyvin tyhmää, eikö totta?

— Mikä niin?

— Se, mitä lörpöttelen.

— Ei ollenkaan. Koko ikäni tahtoisin kuulla sinun niin puhuvan.

— Tosiaankin?… Tässä on niin hupaista olla, Paul! Minusta tuntuu niin turvalliselta, kun sinä olet läheisyydessä.

Elisabet kohotti itseänsä riippumatosta ikäänkuin nojataksensa päänsä Paulin olkapäätä vasten. Pitkiin aikoihin ei Paul ollut tuntenut itseänsä niin onnelliseksi ja rauhalliseksi.

— Miksi katselet poispäin?… kysyi tyttö.

— Enhän katsele.

— Katseletpa… Katso minuun — soisin sen niin mielelläni… Sinulla on niin totiset, uskolliset silmät… Tiedätkö, Paul, mitä nuo laulut muistuttavat?

— Mitä sitten?

— Sinun vihellystäsi. Se on myöskin semmoista -semmoista, no, sinä ymmärrät… Vihellätkö vielä usein?

— Hyvin harvoin.

— Etkä myöskään ole opetellut huilua puhaltamaan.

— En.

— Kuinka olet paha! Jos pitäisit minusta, niin kyllä olisit opetellut… Ensi kerralla lahjoitan sinulle kauniin huilun.

— Minulla ei ole sinulle mitään takaisin annettavaa!

— Onpa kyllä! Sinä annat minulle kaikki ne laulut, joita soitat. Ja jos sydämesi tuntuu oikein raskaalta… niin lue tätä kirjaa, siitä löydät kaikki.

Paul tarkasteli sitä joka puolelta.

— Siinäpä merkillinen kirja, ajatteli hän.

— Ja kerro nyt minulle itsestäsi! sanoi tyttö. Mitä sinä teet ja puuhaat? Ja sinun rakas äitisi — kuinka on hänen laitansa?

Paul loi tyttöön kiitollisen katseen. Hän tunsi, että hän tänään olisi voinut puhua kaikki ajatuksensa, - mutta samassapa iski hänelle mieleen, että suurushetki oli jo kulunut ja että renki hevosineen odotti häntä. Päivällisiin piti hänen saada kylvetyksi, koska syönnin jälkeen oli lähetettävä kaupunkiin kuorma turvetta, jota hän salaa oli suosta väännättänyt.

— Nyt minun täytyy mennä kylvämään, sammalteli Paul.

— Kuinka ikävää! Ja koska pääset työstäsi?

— Päivällisen aikaan.

— Niin kauan en voi odottaa, sillä äiti kävisi levottomaksi. Mutta tule tänne kävelemään jonakuna päivänä nyt pian — ehkä löydät silloin minutkin. Jään tähän vielä vähäksi aikaa katselemaan sinua. Sinä näytät niin miellyttävältä kävellessäsi edestakaisin valkeine esiliinoinesi ja jyvien sadellessa ympärilläsi.

Paul ojensi kätensä jäähyväisiksi sanomatta sanaakaan ja lähti.

— Kirjan jätän tähän, huuteli Elisabet hänen jälkeensä; tule ottamaan, sittenkuin olet lopettanut työsi.

Renki hymyili viekkaasti nähdessään Paulin tulevan, ja tämä uskalsi tuskin nostaa silmiään.

Joka kerta kun hän kulki ohi sen paikan, mistä hän näki tytön, kohotti tämä itseään riippumatossa ja heilutti nenäliinaansa. Kello kahdentoista ajoissa hän kääri kokoon riippumattonsa, tuli metsän reunaan ja käsiään torvena käyttäen huuteli jäähyväiset… Vastaukseksi Paul nosti lakkiaan, mutta renki katseli toisaalle ja vihelteli; — hän ei ollut näkevinään, ei kuulevinaan…

Päivällistä syötäessä äiti katseli herkeämättä poikaansa, ja kun he olivat joutuneet kahden kesken, otti hän Paulin pään käsiensä väliin ja kysyi:

— Mitä sinulle on tapahtunut, poikani?

— Kuinka niin? kysyi tämä hämillään.

— Sinun silmissäsi on niin omituinen kajastus. Paul nauroi ja juoksi pois; mutta kun äiti illallisen aikanakin yhä vaan katseli häntä — kysyväisenä ja samalla surullisena — alkoi hänen mieltänsä pahoittaa se, ettei hän ollut osoittanut luottamusta äidillensä, ja hän kertoi, mitä oli tapahtunut.

Oli kuin auringonpaiste olisi kirkastanut äidin kasvot; ja kun poika posket hehkuvina hämillään hiipi pois, katseli äiti häntä kyynelsilmin ja kädet ristissä ikäänkuin rukoillen.

Paul istui puoliyöhön asti huoneessaan, pää käsien nojassa. Salaperäinen kirja oli hänen polvillaan, mutta lukea sitä hän ei saattanut, sillä isä oli kieltänyt polttamasta tulta iltasilla. Hänen täytyi odottaa sunnuntaita.

Hän ajatteli paljon sitä, kuinka Elisabet oli muuttunut. Jospa hän vain ei olisi nauranut niin usein! Ilomielisyys teki tytön hänelle vieraaksi, ja tuo rikas, kukoistava elämä, johon hän oli kiintynyt, vei hänet kauas, kauas pois noihin etäisiin maihin, missä onnelliset elävät. Ja jos tyttö lempeydessä ja hyvyydessä olikin sama kuin ennen, täytyi hänen kuitenkin oppia halveksimaan häntä, joka oli vain talonpoika ja lisäksi tyhmä ja kömpelö ja synkkämielinen. Hänen ajatuksissaan liiteli sekaisin onnellisuutta, häpeätä ja nuhteita itseänsä kohtaan, sillä hän arveli, että hän olisi voinut esiintyä paljon arvokkaammin ja hienommin. Lisäksi tuli arvoituksen kaltainen tuska, joka oli kuristaa hänen kurkkunsa — mutta turhaan hän mietti, mikä oli syynä tähän tunteeseen.

Seuraavana päivänä hän näki pihasta, jossa hän oli työssä, valkoista liehuvan metsän rannassa. Hän puri hammasta harmissaan, katkera oli mieli, mutta työstään hän ei voinut irtautua.

Vielä kaksi päivää perätysten ilmestyi tuo valkoinen — sitten sitä ei enää näkynyt.

Sunnuntai-aamuna hän otti laulukirjan ja painautui metsään — hän ei tullut kotiin ruoka-ajoiksikaan, ja illalla kaksoiset löysivät hänet erään katajapensaan juurelta viheltämästä, kyynelten valuessa hänen poskillensa.

Niin hän käänsi "Laulujen kirjaa" omalle kielellensä. — — —

Vähän sen jälkeen hän kuuli, että lääkärit olivat määränneet rouva Douglasin oleskelemaan etelässä pitemmän aikaa ja että Elisabetin piti seurata häntä matkalle.

— Paras onkin, ajatteli Paul itseksensä, silloin ei hän hanki minulle niin paljon päänvaivaa.

Kauan Paul oli kahden vaiheilla, lähettäisikö hän takaisin lainatun kirjan vai ei; hän olisi mielellään pitänyt sen, mutta omatunto ei oikein sallinut sitä. Paul odotti sopivaa hetkeä — kunnes hän kuuli, että Elisabet oli jo matkustanut. Silloin hän rauhoittui.

IX.

Viisi vuotta kului — viisi murheen ja vaivannäön vuotta. Paul käsitti elämän vakavalta kannalta, hän teki työtä aamusta yöhön asti, ahkeralla kädellään hän kävi kiinni jokaiseen toimeen, ja mihin hän vain ryhtyi, se onnistui. Mutta hän tuskin huomasi sitä, sillä hän oli aina huolissaan tulevaisuuden tähden.

Hänen otsallaan oli aina samat rypyt, hänen silmissään sama raskasmielinen, miettiväinen ilme, ja usein hän päiväkausiin ei virkkanut sanaakaan, ei työpaikoilla eikä ruokapöydässä.

Hän piti puuhiaan toivottomina. Isän kiitosta hän ei koskaan saanut odottaa eikä hän sitä kaivannutkaan, mutta raskaalta tuntui, kun joku isän oikku hävitti, mitä hän vaivalla viikkojen kuluessa oli kuntoon saanut.

Hyvin usein tapahtui, kun isä palasi matkoiltaan, että hän renkien kuullen haukkui Paulia pöllöksi ja tyhmyriksi ja valitti katkerasti sitä, että hänen täytyi jättää talonpito niin kehnoihin käsiin, kun velvollisuudet — ei kukaan tietänyt mitkä ne olivat — vaativat hänet muualle.

Paul oli vaiti, sillä syvälle oli häneen painunut käsky: "Sinun pitää kunnioittaman isääsi ja äitiäsi" - "isääsi äitisi tähden", niin hän sanat oli muodostanut, — mutta hänen katseensa kulki synkän tutkivana miehestä mieheen, ja jos hän silloin huomasi jonkun rengeistä hymyilevän vahingonilosta tai nyhjäisevän sivukumppaniaan kyynärpäällä, niin hän eroitti miehen seuraavana aamuna palveluksesta. Renkien joukossa oli eräs, joka oli ollut talon töissä Meyhöferin tulosta saakka. Hänen nimensä oli Mikael Raudszus, ja hän oli liettualaista sukuperää. Hän asui kankaalla lähellä Helenenthalia kurjassa mökissä, jonka seinät olivat peitetyt turpeilla. Hänellä oli huono vaimo, joka oli istunut jo kaksi kertaa vankeudessa ja piti lapset kerjuulla.

Mies oli hiljainen ja salamyhkäinen, teki työnsä kelvollisesti ja meni matkoihinsa nurkumatta, jollei häntä tarvittu, mutta tuli jälleen käskettäessä täsmällisesti paikalle.

Paul ei aluksi voinut sietää häntä, sillä miehen harvasanaisuus ja synkkä olento olivat tehneet häneen kammottavan vaikutuksen, mutta sittemmin oli hänen mieleensä juolahtanut, että hän itse oli samallainen, ja siitä saakka hän oli alkanut pitää miehestä.

Isälläkin oli jonkinlainen kunnioitus häntä kohtaan, sillä vaikka hän päihtyneenä ollessaan usein löi toisia renkejä, ei hän milloinkaan koskenut häneen. Näytti kuin tuon miehen tuuheiden kulmakarvain alta lähtevä katse olisi pitänyt isän ohjissa.

Tämä mies oli Paulin uskollisin apulainen. Hänelle uskottiin tavaran kauppaaminen torilla, ja hän osasi aina kiskoa korkeimmat hinnat. — — —

Tuossa yksinäisessä talossa oli näiden viiden vuoden kuluessa hiljalleen ja huomaamatta tapahtunut suuri muutos. Yhä enemmän hävisivät köyhyyden merkit, ja yhä harvinaisemmaksi kävi puute ruoka-aitassa.

Puutarhassa nähtiin kauniita kukkalavoja, palkokasveja ja parsaa kasvatettiin runsaasti, ja lahonnut lauta-aita oli aikoja sitten uusittu.

Karja lisääntyi vuosittain kahdella, kolmella lehmällä, ja maitovaunut, jotka joka aamu lähetettiin kaupunkiin, toivat kotiin hyvät rahat.

Isän syy oli kokonansa, ettei vielä kuitenkaan voinut olla puhetta alkavasta hyvinvoinnista, sillä suurimman osan tuloista hän tuhlasi keinotteluyrityksiinsä, mikäli hän ei niitä juonut. Paulin onnistui kuitenkin joka kuukausi salaa pistää säästöön pari taalaria siskojen hyväksi.

Veljet tarvitsivat rahaa enemmän kuin koskaan. Max oli suorittanut tutkintonsa ja oli paraillaan palkatonna opetuksenkuuntelijana koetusvuotensa ajan; ja Gottfried, konttoristi, oli joka vuosi useampia kuukausia ilman paikkaa. Molemmat kirjoittivat kerjuukirjeitä. Ne olivat sävyltään monenkarvaisia; mikä oli leikkisä, kuten: "Hellitä minulle paikalla 30 taalaria!", mikä sydäntä särkevä, kuten: "Jollet tahdo, että joudun perikatoon, niin armahda" j.n.e.

Paul vietti monta unetonta yötä miettiessään, kuinka heitä auttaisi, ja usein tapahtui, että hän sai itse kitua hankkiessaan heille rahoja.

Kerran oli Gottfried kirjoittanut, että hän oli aivan rahaton ja välttämättä tarvitsi uuden kesäpuvun. Paul aikoi juuri hankkia itselleen uuden pyhänutun, sillä vanha oli käynyt pieneksi; huoaten hän pani sitä varten määrätyn rahan kirjekuoreen ja lähetti sen veljelle, mutta myötäseuraavassa kirjeessä hän mainitsi, että hänen oma pukuvarastonsa oli hyvin huonossa kunnossa. Veli osoittautui ylevämieliseksi ja lähetti parin viikon päästä vaatemytyn ja kirjeen, jossa sanottiin: "Lähetän tässä sinulle käytetyn vaatekerran, jota sinä vaatimattomassa asemassasi kyllä vielä voit pitää."

Myös kaksoisille Paul teki mahdolliseksi paremman tulevaisuuden kuin vaikeat olosuhteet olisivat antaneet aihetta odottaa. Hän toimii niin, että kirkkoherran rouva, entinen kotiopettajatar, otti heidät yksityiskouluunsa, jonka hän oli perustanut seudun varakkaiden tilanomistajaperheiden tyttäriä varten.

Koulumaksu ei pahinta tiukkaa tehnyt; kirjat ja vihot, niihin ei mahdottomia mennyt; mutta vaikeinta oli pitää sisaria tarpeeksi hyvissä vaatteissa, sillä Paulin itsetunto ei olisi sallinut, että sisarien toverit pitäisivät heitä kerjäläistyttöinä. Paul tiesi kokemuksesta, miltä tuntui, kun toiset halveksien kohtelevat; sitä hän ei olisi suonut sisarillensa.

Äidiltä hän ei enää saanut apua edes tällaisiin huoliin. Miehensä alituisista moitteista hän oli käynyt niin araksi, ettei hän enää uskaltanut ostaa rihman pätkää omalla edesvastuullaan.

— Mitä sinä teet, poikani, on hyvä! sanoi Elisabet rouva; ja Paul kävi kaupungissa, missä kangaskauppiaat ja neulojat häntä petkuttivat.

Suruttomina ja vallattomina kasvoivat kaksoiset. Heillä ei ollut aavistustakaan siitä murhenäytelmästä, jota näyteltiin heidän läheisyydessään. Kymmenvuotiaina he painivat kylän poikien kanssa, kaksitoistavuotiaina he kävivät näiden kanssa omenia varastamassa ja ehdittyään viidentoista vuoden ikään he saivat pojilta kukkavihkoja…

Heitä pidettiin seudun kauniimpina tyttöinä. Paul tiesi sen hyvin eikä ollutkaan aivan vähän ylpeä siitä, mutta sitä hän ei tietänyt, että tytöillä oli salaisia yhtymyksiä puutarhan aidan takana ja että puolet heidän aikaisistaan rippikoulupojista saattoivat kerskata suudelleensa heidän punaisia huuliaan. —

X.

Oli kaunis kesäkuun sunnuntai-iltapäivä.

Metsästä kuului torvisoittoa. Siellä vietettiin tänään suurta juhlaa. Kuljeksiva soittokunta oli palkattu pitämään soittajaiset. Läheltä ja kaukaa oli sinne kokoontunut maalaisväkeä; suurten säterikartanoiden omistajatkaan eivät olleet laiminlyöneet tätä harvinaista tilaisuutta.

Päivällisistä asti kulki vaunuja Meyhöferin talon ohitse, ja ukko Meyhöfer, joka ei juuri mielellään istunut kotona, kun oli tilaisuutta juhlimiseen, oli satunnaisessa hyvyyden puuskauksessa luvannut ottaa talon naiset mukaansa juhlaan.

Kaksoiset, jotka jo kauvan olivat halusta hehkuvin silmin katselleet ulos ikkunasta, puhkesivat riemuhuutoihin; Elisabet rouva hymyili lempeästi tuon ilon nähdessään ja kääntyi Pauliin, joka istui nurkassaan rauhallisesti kukkakeppiä vuoleskellen, ikäänkuin ei koko asia koskisi häneen.

— Etkö sinä tahdo mukaan? kysyi äiti.

— Paul saa tulla ajomieheksi, sanoi Meyhöfer välinpitämättömästi.

Paul kiitti ja arveli, että hänen takkinsa oli liika kulunut. Hän tahtoi myös pitää silmällä päiväläisiä, joita auringon laskun aikaan tulisi taloon, sillä huomenna piti heinänkorjuun alkaman.

Kaksoiset vilkuttivat silmää Paulille, kuiskuttelivat keskenänsä ja kikattivat. Kun hän sitten meni ulos, kävivät he häneen kiinni, ja Katri suhkaisi:

— Me tiedämme jotakin!

— No, mitä sitten?

— Jotakin hyvin hauskaa! myhäili Kerttu.

— Anna kuulua!

— Elisabet Douglas on kotona taas.

Ja pyrskähtäen kovaan nauruun he juoksivat tiehensä.

Paulia suututti aluksi se, että siskot uskalsivat pilkata häntä; sitten hän huoahti, hymyili ja ihmetteli, että hänen sydämensä äkkiä rupesi niin kovasti sykkimään.

Puoli tuntia myöhemmin toiset lähtivät kotoa… — Tule pian perässä! huusi äiti Paulille vaunuista, ja Katri kuiskasi hänen korvaansa.

— Luulen että hekin ovat siellä.

Nyt oli Paul yksinään tyhjässä talossa. Piiat olivat menneet laitumelle lypsämään — ei ainoatakaan elävää sielua ollut läheisyydessä. Ankat olivat painaneet päänsä siipien alle lammikossaan, ja kahlekoira tavoitteli unisena kärpäsiä.

Paul istui puutarha-aidalle ja katseli metsään, jonka reunassa näkyi kirjavia pukuja vilisevän. Väliin välkähti salaman tapaisesti, auringon säteiden heijastuessa odottavien ajoneuvojen heloista.

Ilta tuli. Vielä hän oli epävarma, uskaltaisiko seurata omaisiansa. Tuhannet painavat syyt näyttivät vaativan häntä pysymään kotona, ja kun hän täydellisesti oli saanut selville, että hän kuului kotiin eikä mihinkään muuhun, niin hän puki yllensä pyhänutun ja lähti juhlaan.

Alkoi hämärtää hänen kulkiessaan tuoksuavaa ahoa myöten. Salainen ahdistus painoi hänen mieltänsä. Sen syitä hän ei uskaltanut tiedustella, mutta kun hän kulki sen katajapensaan ohitse, jonka juurella hän kerran oli viheltänyt Elisabetille kauniimman sävellyksensä, tunsi hän rinnassaan tuskan ikäänkuin pistoksen.

Hän seisahtui ja mietti, eiköhän sittenkin olisi parempi kääntyä kotiin. Nuttuni on niin huono, ajatteli hän, etten voi näyttäytyä siistissä seurassa. Hän riisui sen yltään ja tarkasteli sitä joka taholta. Selkäpuolen saumat esiintyivät harmaina juovina, kyynärpäissä oli hämäränhopeinen kiilto, ja etupuolelta olivat reunat ripsaantuneet.

Ei käy laatuun keinolla millään, sanoi hän itseksensä ja istui katajapensaan alle. Hän kuvitteli, kuinka hienolta hän näyttäisi saatuaan hankituksi, itselleen uuden nutun. Mutta siihen kuluu vielä pitkä aika, jatkoi hän; ensin pitää Maxin ja Gottfriedin saada varma toimeentulo, ja Kertun ja Katrin tulee saada tanssileningit, joita he ovat itsellensä toivoneet, ja äidin nojatuoli täytyy uudestaan täyttää ja korjata -ja mitä enemmän hän ajatteli, sitä enemmän johtui mieleen asioita, joilla oli etusija.

Sitten hän taas näki itsensä puetuksi uudenuutukaiseen mustaan pukuun, kiiltonahkaiset kengät jalassa ja muodinmukainen liina kaulassa. Varmana, välinpitämättömän hienona hän astui tanssisaliin Elisabetin hymyillessä hänelle kunnioittavasti.

Äkkiä hän heräsi unelmistaan. Hyi, olenhan oikea narri! torui hän itseänsä. Mitä minä kiiltokengistä ja muodinmukaisista kaulaliinoista? Nyt menen suoraa päätä metsään vanhassa nutussani… Onhan sitä paitsi tullut jo melkein pimeä, lisäsi hän varovaisesti.

Yhä kovemmin kajahteli soitto. Riemua ja naurua tunkeutui kuusten oksain välitse hänen korviinsa.

Pyöreä aho metsässä oli varustettu juhlakentäksi. Keskellä kohosi soittajien lava, oikealle siitä oli kylän kapakoitsija pystyttänyt kojun, jossa myytiin hapanta olutta ja makeita leivoksia, ja vasemmalla puolella oli tanssipaikka, jonne pääsystä sai erityisesti maksaa kymmenen pfennigiä, niinkuin suuressa valkoisessa taulussa ilmoitettiin.

Suuren kaaren muotoon oli sinne tänne sijoitettu pöytiä ja penkkejä, joilla perheet istuivat eväitään nauttien, ja yltympäri tunkeili remuava, kikattava, töllistelevä juhlajoukko himoten lemmenseikkailuja tai tappeluita.

Soittajaiset olivat juuri päättyneet, ja tanssi alkoi; kovaksi sotketulla kentällä pyörivät parit kompastellen ja läähättäen.

Mailleen menevän päivän viimeinen kajastus tunkeutui avonaiselle juhlapaikalle ympärillä olevan metsän ollessa jo pimeän peitossa. Sen reunaan olivat ympäristön rengit ja piiat kokoontuneet, vieläpä kuskienkin oli täytynyt etääntyä ajoneuvoistaan, koska eivät voineet lemmenkisoja niin kaukaa katsella. Joka pensas näytti elävän, ja metsän pimeydestä tuli kuuluviin hiljaista lemmenkuisketta.

Arkana kuin pahantekijä Paul hiiviskeli pitkin juhlapaikkaa. Vieraassa ihmisjoukossa oleskeleminen oli aina hänestä ollut vastenmielistä, mutta nyt se hänestä tuntui tuskallisemmalta kuin milloinkaan.

— Onkohan Elisabet täällä? ajatteli hän. Ei missään hän nähnyt vilaustakaan valkoisen talon asukkaista, ja hänen omaisensakin olivat kadonneet. Kerran hän oli kuulevinänsä kaksoisten naurun, mutta samassa se hukkui yleiseen meluun.

Hän oli jo kulkenut kaksi kertaa juhlapaikan ympäri, kun hän äkkiä — sydän oli häneltä haljeta hämmästyksestä ja ilosta — näki aivan edessään isän ja äidin istuvan Douglasin perheen kanssa saman pöydän ääressä mitä ystävällisimmässä keskustelussa.

Isä oli nojannut kyynärpäänsä pöytää vasten ja puhui innosta hehkuen herra Douglasille. Tämä leveähartiainen, tuuheapartäinen jättiläinen kuunteli ääneti, nyökkäsi väliin ja hymyili. Kalpea, kivulloinen olento, jolla oli kuoppaiset posket ja siniset kehät silmien alla ja joka nojautuneena puunrunkoa vasten piti laihoin, valkoisin sormin kiinni äidin kädestä, hän oli Paulin kummi. Mutta hänen vieressään — koruttomasti harmaaseen puettu nainen, vaalea tukka yksinkertaisesti kammattuna…

— Elisabet! Elisabet! riemuitsi ääni hänessä, mutta sitte laskihe hänen ja tytön väliin sumuseinä; se peitti kylmänä hänen mielensä ja levitti kostean harson hänen silmillensä.

Vastapäätä tyttöä istui nuori herra, jolla oli rohkeat, vaaleat viikset ja vielä rohkeammat siniset silmät; hän oli kumartuneena tyttöön päin, jonka lempeillä kasvoilla kuvasteli hiljainen hymy.

— Tuosta tulee hänen miehensä, sanoi Paul itseksensä varmuudella, joka oli enemmän kuin luulevainen aavistus. Rakkauden tarkkanäköisyydellä hän oli huomannut, että nuo molemmat luonteet täydensivät toisiansa ja siis myös etsivät toisiansa. Ja ehkäpä, ehkäpä ne olivat jo löytäneet toisensa, sillaikaa kun hän kulutti aikansa tyhjiin unelmiin.

Ikäänkuin kivettyneenä hän jäi paikallensa seisomaan ja mittaili silmillään miestä, joka hänelle yhtäkkiä teki selväksi, mitä hän oli menettänyt — menettänyt milloinkaan omistamatta.

Kuinka hän olisi voinutkaan kilpailla tuon kanssa! Juuri tuollaiseksi hän oli kuvitellut ihannemiehen.

Rohkea, tarmokas, voitonvarma — sellaiseksi Paulkin kerran oli halunnut tulla — aivan tuollaiseksi kuin tuo vieras nuori mies, joka kevytmielisesti hymyillen katseli Elisabetia. Hänellä olikin kiiltokengät, muodinmukainen kaulaliina ja vaatteet hienoimmasta mustasta kankaasta.

Lähes tunnin Paul seisoi liikahtamatta paikallaan katselen Elisabetia ja hänen vastassaan istujaa.

Tuli yö. Hän ei sitä huomannut.

Lyhtyjä sytytettiin pitkiin riveihin ja ne levittivät epämääräistä valoa kirjavaan ihmisvilinään.

— Tässä ei kukaan voi minua nähdä, ajatteli Paul ja iloitsi siitä, että oli löytänyt niin pimeän piilopaikan. Hän ei ollenkaan huomannut, että hänen läheisyyteensä ilmestyi pari miestä, jotka puuhasivat maassa jotakin. Ja yhtäkkiä, kolmen askelen päässä hänestä, leimahti ilmoille punainen bengaalituli, joka upotti koko ympäristön loistavaan valomereen. Paul yritti nopeasti vetäytyä puun varjoon, mutta se oli myöhäistä.

— Eikö tuolla seiso Paul? huudahti äiti.

— Missä? kysyi Elisabet uteliaana.

— Poika! Mitä sinä pimeässä väijyt? kirkasi isä. Silloin hänen täytyi hyvällä tai pahalla tulla esiin, ja häpeästä punehtuneena, lakki kädessä, hän seisoi Elisabetin edessä, joka hymyillen katseli häneen.

— Sellainen hän on aina — oikea salahiipijä, sanoi isä lyöden häntä olkapäähän, ja vieras nuori herra pyyhkäisi hiukset otsaltansa ja hymyili osittain hyväntahtoisesti, osittain ivallisesti.

Sitten vanha Douglas nousi, astui Paulin luo ja tarttui hänen molempiin käsiinsä.

— Pää pystyyn ja rinta ulos, nuori ystävä! huusi hän jyrisevällä äänellään. Teillä on tosiaankin vähemmän kuin kellään muulla syytä seisoa alla päin. Joka kahdenkymmenen vuoden iässä on saanut toimeen niin paljon kuin te, hän on täysi mies eikä hänen tarvitse pysyä piilossa. En tahdo tehdä teitä ylpeäksi, mutta kysyn sentään, kukahan voisi olla teidän vertaisenne! Ehkä sinä, Leo? kysyi hän kääntyen nuoreen keikailijaan, joka iloisesti nauraen vastasi:

— Saat pitää hyvänäsi minut sellaisena kuin olen, eno!

— Jos sinussa olisi jotakin hyvää, senkin tyhjäntoimittaja, vastasi
Douglas. Tämä näet on minun sisareni poika, Leo Heller, oikea Fritz
Triddelfitz numero kaksi…

— Eno, minä kärvennän sinut!

— Vaiti, tolvana!

— Eno — kaksikymmentä lasia — kuka ensin makaa pöydän alla —

— Kas siinä arvon mitta!

— Eno, sinä nykistyt.

— Vaiti — katsopas tätä nuorta maanviljelijää! Hän on kaksikymmentä vuotta vanha ja hoitaa koko talouden.

— No, no, herra Douglas, olenhan minäkin, huudahti Meyhöfer hieman ällistyneenä.

— En tahdo loukata teitä, vastasi Douglas; mutta teillähän on niin paljon puuhaa osakeyhtiönne hommissa, ettette voi antautua tuollaisiin vähäpätöisyyksiin.

Meyhöfer kumarsi hyvitettynä, mutta Paul häpesi hänen tähtensä, sillä hän vallan hyvin ymmärsi sanoissa piilevän ivan.

Rouva Douglas viittasi hymyillen Paulia luoksensa, tarttui hänen käteensä ja silitti sitä.

— Olette tullut niin suureksi ja muhkeaksi, sanoi hän, ja olette saanut niin kauniin parrankin!

— Mutta sanokaa toki häntä sinuksi, sanoi äiti, joka tänään näytti ryhdikkäämmältä kuin tavallisesti. Paul, pyydä kummiasi…

— Minä — minä pyydän, sanoi Paul tapaillen ja punehtui uudestaan.

— Jumala on siunaava sinua, poikani, sanoi rouva Douglas; sinä olet ansainnut sen.

Ja sitten hänen päänsä vaipui jälleen puuta vasten. Paul seisoi penkin takana eikä tietänyt mitä tehdä. Täysikasvuisena oli hän nyt ensi kertaa vieraassa seurassa. Hänen katseensa sattui Elisabetiin, joka pää käden varassa katseli häntä.

— Etkö sinä tahdo sanoa minulle edes hyvää päivää? kysyi hän veitikkamaisesti.

Tuttavallinen "sinä" antoi Paulille rohkeutta. Hän ojensi kätensä
Elisabetille ja kysyi, kuinka hän oli voinut koko tuon pitkän ajan.

Tytön kasvot synkistyivät.

— En hyvin, sanoi hän hiljaa; mutta siitä saamme puhua sittemmin kahden kesken.

Elisabet teki tilaa ja käski Paulin istua. Ja kun tämä asettui istumaan, kosketti hänen kyynärpäänsä tytön niskaa. Kummallinen väristys kävi hänen lävitsensä; hän ei ollut milloinkaan sellaista tuntenut.

— Leo Heller ojensi kätensä pöydän ylitse ja sanoi nauraen:

— Olkaamme ystäviä, herra Mallikelpoinen!

— En valitettavasti ansaitse mallikelpoisen nimeä, vastasi Paul viattomuudessaan.

— Sitä parempi — en minäkään. En tiedä mitään ilettävämpää kuin tuollainen mallikelpoinen —

— Miksi sitten nimitätte minua sellaiseksi? Leo katsoi häneen nolona.

— Te näytte pitävän kaikki täytenä totena, sanoi hän.

— Suokaa anteeksi! Olen niin vähän tottunut leikinlaskuihin, vastasi
Paul ja häpesi.

Kääntyessään Elisabetiin hän näki, että tämä katsoi häntä silmiin omituisen syvästi ja totisesti. Paulin valtasi äkillinen onnentunne, sillä hän aavisti, että tässä löytyi yksi, joka ei pitänyt häntä tyhmänä ja naurettavana, vaan ymmärsi hänen luonteensa ja sen taipumukset.

Toisten ollessa vaiti jatkoi isä selityksiään osakeyhtiöstänsä herra
Douglasille pöydän toisessa päässä.

— Ja jos teissä on luottamusta minuun, hyvä herra! — no, sitäkään ette tarvitse! — jollette kevytmielisesti tahdo heittää pois omaa onneanne, minä tarkoitan, jos teissä on hitusenkin yritteliäisyyttä, niin silloin… silloin! Tietäkää, että tässä on ansaittavana satoja tuhansia. Suo on loppumaton. Ja miksikä tahtoisitte antaa toisten rikastua itsenne sijasta? Eteenpäin, pimeyden kautta valkeuteen! se on minun sananparteni. Minä tahdon pyrkiä ja taistella viimeiseen hengenvetoon — enkä ponnistele omien etujeni tähden, sen sanon, sillä tämä asia näyttää minusta koskevan koko ihmiskuntaa. Erämaat ovat voitettavat viljelykselle, tälle seudulle on hankittava uutta virkeyttä, sen köyhyys on muutettava varallisuudeksi — ja siten tulemme ihmiskunnan hyväntekijöiksi.

Tähän tapaan Meyhöfer jatkoi kerskumistaan, kunnes hän yhtäkkiä syöksähti aivan Douglasin viereen ja ikäänkuin ojentaisi pistoolin toisen rintaa kohti huusi:

— Tahdotteko siis tulla osalliseksi yhtiöön, herra? Douglas sai puolisoltaan katseen, joka salaa viittasi Elisabet rouvaan ja oli samalla pyytävä; hän vastasi osaksi huvitettuna, osaksi ärtyisenä:

— Olkoon menneeksi!

Paul häpesi jälleen, sillä hän luki Douglasin kasvoista, ettei asia hänelle merkinnyt mitään muuta kuin huvin vuoksi heittää pari sataa taalaria ikkunasta ulos. Hän tiesi itse liiankin hyvin, ettei kukaan järjellinen ihminen voinut isän suunnitelmista tosissaan haastella.

— Oletko nähnyt tyttöjä, Paul? kysyi äiti, joka nyt oli yhtä hämmentynyt kuin Paulkin.

Ei, hän ei ollut nähnyt heitä.

— Lähde sitten etsimään heitä — he menivät tanssipaikalle; sano etteivät hiestytä itseänsä liian paljon — muuten vilustuvat.

Paul nousi mennäkseen.

— Minä tulen mukaasi, sanoi Elisabet.

— Enkö minäkin saa tehdä seuraa, serkku hyvä? kysyi Leo.

— Jää sinä vain tänne, sanoi tyttö välinpitämättömästi. Leo valitti kuolevansa surusta.

— Iloinen velikulta, sanoi Paul kateellisesti, raivatessaan itsellensä ja Elisabetille tietä tungoksen lävitse.

— On kyllä, mutta siinä onkin kaikki.

— Pidätkö hänestä?

— Pidän kyllä… paljonkin, vastasi tyttö.

Siitä tulee sittenkin hänen miehensä, ajatteli Paul.

Joka suunnalta kuului melua ja hälinää. Eräs lyhty syttyi tuleen, ja joukko poikia koetti saada sitä irti nauhasta. Palavat paperipalaset lentelivät ilmassa, ja sulanutta steariinia räiskyi joka taholle.

Elisabet pisti kätensä Paulin kainaloon ja nojasi päätänsä hänen olkaansa. Jälleen tunsi Paul tuon suloisen väristyksen, jota hän ei voinut selittää.

— Niin — nyt olen turvassa, sanoi tyttö kuiskaten. Sitten menemme metsään, Paul. Minulla on niin paljon sinulle kertomista, ja siellä saamme olla häiritsemättä.

Ja kun hän näin puhui, herätti pelkkä riemu Paulissa tuskan tunteen. He olivat nyt saapuneet tanssipaikalle. Torvet pauhasivat ja parit pyöriä temmelsivät.

— Tanssimmeko mekin? kysyi Elisabet nauraen.

— Enhän minä osaa, vastasi Paul.

— Ei haittaa mitään, sanoi tyttö. Onhan meillä Leo siihen toimeen.

Paulin mieleen johtuivat nuo uskaliaat unelmat, jotka hänellä olivat kangastelleet katajapensaan juurella. — Niin käy aina kaikelle, mitä minä mielessäni kuvittelen, ajatteli hän.

— Minulla on vielä sinun kirjasi, Elisabet, sanoi hän sitten.

— Tiedän, tiedän, vastasi tyttö ja katseli hymyillen häneen.

— Suo anteeksi, että minä…

— Sinäpä vasta olet hiuksenhalkoja! nauroi tyttö. Leo on hävittänyt koko minun kirjastoni ja tahtoo nyt minun hankkimaan uusia kirjoja sijaan — hänellä kun ei enää ole lukemista.

Leo… ja yhä vaan Leo!

— Oliko siinä paljon kaunista? kysyi Elisabet sitten.

— Osasin kerran koko kirjan ulkoa.

— Entä nyt?

— Nyt?… Oi, minulla on niin paljon jokapäiväistä ajateltavana — kirja ei sovi minulle enää.

— Ei minullekaan, Paul. Me olemme kokeneet liian paljon elämää — runollisuus on mennyt.

— Sinultakin? Elisabet huokasi.

— Äiti parka! sanoi hän sitten.

— Mitenkä niin?

— Viisi vuotta olen ollut sairaanhoitajana, kertoi Elisabet. Siinä toimessa saa kokea monta kolkkoa hetkeä, ja kun yölamppu palaa ja silmät kirvelevät valvomisesta ja myrsky täristelee ikkunanluukkuja -silloin saa kaikellaisia ajatuksia elämästä ja kuolemasta, rakkaudesta ja turvattomuudesta — lyhyesti sanoen: silloin tekee itse itsellensä runoja, eikä enää lue muiden sepittämiä… Mutta menkäämme pois tästä melusta! Minulla olisi niin paljon sinulta kysyttävää, ja tässä kuulee tuskin omia sanojaan.

— Heti, sanoi Paul. Mutta ensin minun pitää… Hänen silmänsä kulki tähystellen pitkin kenttää, kunnes hän takanansa kuuli nauravan miehenäänen sanovan:

— Hei, katso, tuolla ovat nuo molemmat kiimaiset harakat!

Ehdottomasti Paul kääntyi ja huomasi Erdmann veljekset, joita hän ei ollut nähnyt pitkiin aikoihin. He olivat käyneet maanviljelyskoulua ja tulleet suuriksi herroiksi.

— Niihin meidän pitää iskeä kiinni, sanoi toinen. Molemmat katosivat sitten tanssivien joukkoon.

Kohta sen jälkeen Paul tapasi sisarensa. Heidän ruskeat kiharansa riippuivat otsalla, posket hehkuivat, rinta kohoili, ja silmissä oli rakastunut, kiihkoisa kiilto.

— Kuinka onnellisilta he näyttävät, nuo sievät olennot, sanoi Elisabet.

Paul piti heille pienen nuhdesaarnan, mutta tytöt eivät siitä paljon välittäneet, vaan kihersivät ja kuhersivat keskenänsä ja vilkuivat veljensä olkapäiden ohi toisaalle. Ja kun Paul kääntyi, huomasi hän molemmat Erdmannit, jotka olivat piiloutuneet soittolavan taakse ja antoivat sieltä salaisia merkkejä. Sillaikaa kaksoiset luikkivat tiehensä; Erdmannin veljeksetkin hävisivät näkyvistä.

— Tule pois täältä! sanoi Elisabet. Hän lupasi, mutta jäi seisomaan.

— Mikä sinun on? kysyi Elisabet.

Hän pyyhkäisi kädellään otsaansa, — nuo pahat sanat, jotka hän oli kuullut, eivät poistuneet hänen mielestänsä. Sisaret olivat nuoret, vallattomat, kokemattomat… Ei kukaan pitänyt heitä silmällä… Jos he… Paulia värisytti. Ja hän, joka oli vannonut olevansa heidän uskollinen suojelijansa, hän vain omia riemujaan ajatteli, omia…

— Tule metsään! pyysi Elisabet vielä kerran.

— Minä en voi! sai Paul sanotuksi. Kummastuneena katsoi Elisabet häneen.

— Minun täytyy… sisaret… ei kukaan ole heidän kanssansa… älä suutu minuun…

— Vie minut takaisin pöytäämme, sanoi Elisabet.

Paul teki niin. Ei kumpikaan virkkanut sanaakaan.

Viisi minuuttia myöhemmin Paul yllätti sisaret. He aikoivat juuri pujahtaa metsään käsi kädessä Erdmannien kanssa.

— Mihinkä nyt? kysyi Paul ja asettui heidän tiellensä. Tytöt loivat hämmentyneinä katseensa maahan, ja Katri tapaili:

— Me — me aioimme mennä vähän kävelemään… Erdmann veljekset ottivat ystävällisen äänen, puristivat sydämellisesti Paulin kättä ja halusivat uudistaa lapsuudenajan ystävyyttä. — Takanapäin he puivat hänelle nyrkkiänsä.

— Te menette nyt kohta äidin luo! sanoi Paul kaksoisille, ja kun he alkoivat vastustella, veti hän heidät kädestä mukanansa.

Pöytä oli jo puoleksi tyhjentynyt… Douglasin perhe oli lähtenyt juhlasta.

Paul meni metsään ja mietti, mitä kaikkea hänellä olisi ollut Elisabetille sanottavaa. Mutta niinhän ei saanut käydä — aina tuli jotakin väliin.

XI.

Oli juhannusyö. Tuomet tuoksuivat. Kuutamoverhosi maan hopeaharsoon.

Kylässä oli elämää ja iloa. Tervatynnyrit sytytettiin, ja nurmikolla karkeloivat piiat ja rengit. Kauas nummelle loistivat tulet, ja viulun vinkuva ääni kuului niin alakuloiselta yön hämärässä.

Paul seisoi puutarha-aidan vieressä ja katseli etäisyyteen. Rengit olivat menneet juhannustulille, eivätkä sisaretkaan olleet kotona. He olivat saaneet luvan mennä leikkitoverinsa pappilan Hedvigin luo. Tämän hiljaisen ja vakavan tytön seuraan Paul mielellään laski sisarensa.

Nyt hän odotti, kunnes kaikki saapuisivat kotiin.

Kuutamo houkutteli hänet kankaalle, joka uinui keskiyön hiljaisuudessa. Välisti vain uninen kerttu visersi pensaasta. Käenkukat taivuttivat punertavia päitään, ja tulikukat näyttivät tahtovan loistollaan, himmentää kuunkin valon.

Verkalleen, laahustavin askelin hän kulki eteenpäin, milloin kompastuen mättääseen, milloin takertuen kiinni pensaisiin. Kastehelmet välkkyivät kuin tulikipinät. Niin hän tuli katajapensasten piiriin, jotka näyttivät vielä aavemaisemmilta kuin tavallisesti.

Kuin musta muuri kohosi metsä hänen edessään, ja kuun loiste hopeoitsi sen kuin äskensatanut lumi. Hän löysi paikan, missä riippumatto vuosia sitten oli ollut — aavemaisessa hämärässä häämötti puuton aukkopaikka mustien oksien välistä.

Hän viehättyi kulkemaan yhä kauemmas.

Välkkyvänä kuin marmoripalatsi ilmestyi valkoinen talo hänen silmäinsä eteen. Syvimmässä hiljaisuudessa lepäsi herraskartano; silloin tällöin vain kuului koira haukahtavan, mutta samassa se jälleen vaikeni.

Hän seisoi ristikkoportilla tietämättä, kuinka hän sinne oli joutunut. Molemmin käsin hän tarttui säleihin ja tirkisti sisään. Hänen edessään oli kuutamon valaisema avara pihamaa; mustina eroittautuivat riviin asetettujen työrattaiden ääriviivat; valkoinen kissa hiipi puutarha-aidan varjossa — muuten lepäsi kaikki unessa.

Paul kulki eteenpäin pitkin aidan viertä. Tuhkaläjässä pajan takana oli joukko hehkuvia hiiliä — palavia silmiä pimeydessä. Korkeat lehmukset ojentelivat oksiansa hänen ylitsensä, ja kultasateen ja varhaisten ruusujen tuoksu lehahti ristikkoaidan lävitse häntä vastaan. Hopeisina vöinä hohtelivat hiekoitetut käytävät oksien välitse, ja aurinkokello, hänen lapsuutensa unelma, seisoi synkkänä.

Valkoinen talo tuli yhä lähemmäksi. Nyt hän jo melkein saattoi nähdä ikkunoista sisään. Täälläkin näytti kaikki nukkuvan.

Hän oli jonkun kerran — myöskin "Laulujen kirjasta" — lukenut, että rakastajan on tapana kuutamoöinä laulaa lemmityllensä, mieluimmin kitaralla tai mandoliinilla säestäen. Niin oli tehty noina ihanina ritariaikoina ja ehkä tehdään vieläkin Espanjassa ja Italiassa. Hän alkoi miettiä ja kuvitella mielessään, miltä näyttäisi, jos hän, yksinkertainen Paul, alkaisi kuljeksivana ritarina heläytellä luuttua ja laulaa ikävöiviä rakkauslauluja.

Hän ei voinut olla ääneen nauramatta sellaisille ajatuksille, mutta samassa hän muisti, että hänellä aina oli soittokoneensa mukanaan. Hän istui ojan reunalle, nojasi selkänsä aidan paalua vasten ja alkoi viheltää — ensin arasti ja hiljaa, sitten yhä rohkeammin ja äänekkäämmin, ja, niinkuin ainakin kun antautui tunteidensa valtaan, lopuksi hän unhotti koko ympäristön ja maailman.

Ikäänkuin syvästä unesta heräten Paul säpsähti kuullessaan oksien risahtelevan aitauksen sisäpuolella. Säikähtyneenä hän kääntyi katsomaan taaksensa.

Toisella puolella seisoi Elisabet valkoisessa yöpuvussa, jonka päälle oli heitetty tumma sadeviitta. Ensi silmänräpäyksessä tunsi Paul itsessään halun juosta tiehensä, mutta jäsenet kieltäytyivät palveluksestaan.

— Elisabet… mitä sinä teet täällä? kysyi hän.

— Niin, mitä sinä teet täällä? kysyi tyttö hymyillen vastaukseksi.

— Minä — minä vihelsin vähän.

— Ja sentähden olet tullut tänne?

— Eikö minun olisi pitänyt?…

— Sinä olet oikeassa; minä en kuitenkaan kiellä sitä sinulta.

Tyttö oli painanut otsansa aitaa vasten ja katseli Paulia. Molemmat olivat vaiti.

— Etkö tahdo tulla lähemmäksi? sanoi Elisabet sitten — nähtävästi ajattelematta mitä sanoi.

— Pitääkö minun kiivetä aidan yli? kysyi Paul viattomuudessaan.

Elisabet hymyili.

— Ei, joku voisi huomata meidät ikkunasta, ja se olisi ikävää. Mutta minun täytyy puhutella sinua…

Odota, minä tulen sille puolelle ja seuraan sinua vähän matkaa.

Elisabet työnsi irtonaisen säleen syrjään ja pistihe aidan raosta toiselle puolen. Sitten hän tarjosi Paulille kätensä ja sanoi:

— Oli oikein, että tulit. Olen usein halunnut puhua kanssasi, mutta en koskaan ole saanut sinua käsiini.

Ja sitten hän huokasi syvään, ikäänkuin raskaiden hetkien muisto olisi vallannut hänet. Paulin koko ruumis vapisi. Katsellessaan tuota neitseellistä olentoa, joka niin kainona ja teeskentelemättömänä seisoi hänen edessään yöpuvussaan, hän tuskin saattoi hengittää. Hänen ohimonsa tykyttivät, ja hänen katseensa painui maahan.

— Miksi et puhu minulle mitään? sanoi Elisabet.

— Älä suutu! — sai Paul vaivoin sanotuksi.

— Miksi suuttuisin? sanoi tyttö. Olenhan niin iloinen saadessani sinut kerran noin kokonaan itseäni varten. Mutta kummallista tämä on — aivan kuin sadussa. Seison ikkunan ääressä ja katselen kuuta — äiti on juuri nukkunut, ja minä ajattelen, tokko minäkin uskaltaisin mennä levolle — mutta pääni on niin levoton ja otsaani polttaa. Silloin kuulen äkkiä jonkun viheltävän alhaalla puutarhassa niin kauniisti, niin valittavasti kuin ainoastaan yhden ainoan kerran elämässäni olen kuullut, ja siitä on jo kauvan. Se ei voi olla kukaan muu kuin Paul, sanon itsekseni, ja jota enemmän kuuntelen, sitä varmemmaksi tulen. Mutta mikä hänet on tuonut tänne? kysyin itseltäni, ja saadakseni asiasta selon heitän viitan hartioilleni, hiivin ulos ja siten olen nyt tässä… Ja nyt tule metsään kävelemään! Siellä ei kukaan näe meitä.

Elisabet tarttui Paulin käteen, ja niin he äänettöminä kulkivat pitkin kuun valaisemaa niittyä. Yhtäkkiä tyttö peitti kasvonsa käsillään ja alkoi katkerasti itkeä.

— Elisabet, mikä sinun on? huudahti Paul säikähtyneenä.

Tyttö horjui, ja hänen hento vartalonsa värisi nyyhkytyksistä.

— Elisabet, enkö voi sinua auttaa? Tyttö ravisti päätänsä.

— Anna olla! Kohta se on ohitse.

Elisabet yritti kulkea eteenpäin, mutta voimat pettivät. Hän vaipui istualleen ojan reunalle kosteaan ruohoon. Paul jäi seisomaan hänen viereensä ja katseli häntä. Usein hän oli jo elämässä kokenut, että tällaisissa tapauksissa oli viisainta antaa itkeä kyynelet kuiviin. Kaikki epäröiminen oli kadonnut hänestä. Tässä tarvittiin lohduttamista, ja siihen hän oli mestari. Kun tyttö oli vähän rauhoittunut, asettui Paul hänen viereensä istumaan ja sanoi hiljaa:

— Etkö tahdo avata minulle sydäntäsi, Elisabet?

— Tahdon, tahdon! huudahti hän. Olenhan jo kolme vuotta odottanut sitä hetkeä. Niin kauan olen kantanut taakkaani, Paul; olen ollut vähällä menehtyä sen painon alle enkä ole löytänyt ainoatakaan, jolle kaikki olisin voinut uskoa. Alhaalla Italiassa, ihanalla Caprin saarella, missä kaikki hymyilee ja iloitsee, siellä olen usein öisin hiipinyt meren rannalle purkamaan suruani ilmoille ja aamulla olen mennyt, kotiin ja nauranut enemmän kuin kukaan muu, sillä äitini… oi, äiti, äiti!…

— Rauhoitu! Olenhan minä tässä, jolle saat puhua, kuiskaili Paul.

— Niin, sinä minulla olet — sinä minulla olet, äänteli hän ja nojasi kasvonsa Paulin olkapäähän. Sen olen aina tiennyt, mutta mitä se auttoi? Sinä olit niin kaukana, enkä uskaltanut kirjoittaa sinulle, sillä pelkäsin sinun selittävän sen pahasti… Sittenkuin saavuimme kotiin, on minulla ollut vain yksi ainoa ajatus: Hänelle minun pitää kertoa, sillä hän on ainoa, joka tietää, mitä suru on, ja hän minua ymmärtää.

— Kerro, Elisabet! pyysi Paul.

— Äitini täytyy kuolla! pääsi hänen huuliltaan kuin tuskanhuuto.

— Äitisi?

— Niin!

— Kuka sen on sanonut?

— Professori Wienissä, joka tutki häntä. Äidille itselle hän näytti iloiselta ja tyytyväiseltä ja sanoi, että hän voisi elää sadan vuoden vanhaksi, jos hän vaan huolella itseänsä hoitaisi, mutta jälkeenpäin hän lähetti noutamaan minua ja kysyi: Oletteko, neiti, kyllin kestävä kuulemaan totuuden? Minä vastasin: Sanokaa! Hän sanoi: Teille minun täytyy ilmaista asia, koska olette hänen ainoa hoitajansa. Ja sitten hän kertoi, että äitini saattoi kuolla minä päivänä hyvänsä, jollei… Ja hän antoi joukon ohjeita, joita piti seurata ruoan, juoman, ilmanalan ja mielenliikutuksen suhteen, ja kaikellaisia muita neuvoja. Siitä päivästä asti minä alituisesti olen pelännyt ja surrut ja valvonut ja ollut levoton. Usein yllättää minut ajatus: olen nuori ja minun pitää nauttia elämästä, ja sitten minä koetan olla iloinen ja laulaa, mutta ääni takertuu kurkkuun, ja minä vaivun entiseen mielialaani. Äidille minun pitää näyttäytyä iloisena ja samoin isällekin.

— Mutta miksi et ole ilmaissut surujasi isällesi? virkkoi Paul.

— Pitäisikö hänenkin elämänsä tulla myrkytetyksi? vastasi Elisabet. Ei, ennen kannan taakan yksin kuin yhdytän hänetkin kärsimään. Hän on iloinen luonne ja kiintynyt äitiin kaikesta sielustaan; toisia kohtaan on hän usein kiivas ja vihastuvainen, mutta äidille hän ei koskaan ole sanonut pahaa sanaa. Toivokoon hän niin kauan kuin mahdollista — hänelle en mitään ilmaise.

Tyttö painoi päänsä käsiensä väliin ja tuijotti eteensä. Paulin mieleen johtui äitinsä satu.

— Surutar! Surutar! kuiskasi hän itseksensä.

— Mitä sanoit? kysyi Elisabet ja katseli häntä suurin, lohtua anovin silmin.

— En mitään! vastasi Paul alakuloisesti. Toivoisin voivani olla sinulle avuksi.

— Ei kukaan voi sitä.

— Ehkäpä minä kuitenkin voisin, sanoi Paul. Sinulta on vain puuttunut sitä, jolle keventäisit huoliasi. Asiat eivät ehkä olekaan niin huonosti kuin luulet, jos kohta Surutar on sinutkin lumonnut…

— Mitä tarkoitat? kysyi Elisabet.

Ja Paul kertoi alun tuosta sadusta niin tarkoin kuin muisti.

— Ja kuinka voi päästä vapaaksi tuosta lumouksesta? kysyi tyttö.

— Sitä en tiedä; äiti ei ole koskaan kertonut satua loppuun asti. Mutta en usko, että siitä voi vapaaksi päästä. Sellaisten ihmisten kuin me täytyy vapaaehtoisesti luopua onnesta; jos se olisikin meitä lähellä, niin emme sitä näe — aina tulee jotakin synkkää väliin. Ainoa, mitä me voimme, on suojella toisten onnea ja pitää huolta, että heille kaikki käy hyvin.

— Minä tahtoisin kuitenkin itsekin vähän olla onnellinen, sanoi
Elisabet katsellen avosydämisesti Pauliin.

— Minä toivoisin olevani niin onnellinen kuin sinä, vastasi tämä.

— Jospa minulla ei vain olisi tuota ainaista levottomuutta, valitti tyttö.

— Levottomuus… siihen sinun pitää tottua. Minä olen ollut levoton koko elinaikani — jollei ole syytä, niin minä etsin semmoisen. Se ei ole laisinkaan niin vaarallista: jollei olisi levottomuutta, niin en tiedä, miksi sitten eläisikään… Mutta ajattelehan oikein, kuinka tyytyväinen sinä voit olla! Sinä näet paljaita iloisia kasvoja ympärilläsi; äitisi on onnellinen sairaudestaan huolimatta — eikö niin?

— On, Jumalan kiitos! Hän ei aavista, kuinka huonosti asian laita on.

— No, siinä näet! Eikä isälläsikään ole mitään aavistusta; ei mikään suru ahdista heitä, he rakastavat toisiansa ja myös sinua — ja kun äitisi kerran sulkee silmänsä, niin hän tekee sen ehkä hymyillen ja voi sanoa: Olen aina ollut onnellinen! Voitko enempää pyytää?

— Mutta hän ei saa kuolla! huudahti Elisabet.

— Miksi ei? Onko kuolema sitten niin hirveä?

— Ei hänelle — mutta minulle.

— Itseänsä ei saa koskaan ajatella, vastasi Paul ja pusersi huulensa yhteen; omasta puolestaan saa koettaa suoriutua niin hyvin kuin voi… Kuolema on ainoastaan silloin hirveä, jos on koko elämänsä odottanut onnea, eikä se ole tullut. Semmoiselle kuoleminen tuntuu, kuin nousisi nälkäisenä ylellisesti katetusta pöydästä, ja siitä tahtoisin säästää jokaista ihmistä, jota pidän rakkaana. Minulla on myöskin äiti, joka on odottanut onnea ja hartaasti odottaa vieläkin. Minä olen ainoa, joka saattaisin pelastaa hänet suruista, mutta minulla ei ole siihen voimaa. Miltä, Elisabet, luulet minusta tuntuvan? Minä näen hänen vanhentuvan surusta ja puutteesta… voin lukea kurtut hänen otsallaan ja poskillansa… hänen suunsa painuu sisään ja leukansa käy pitkäksi… hän ei enää koskaan puhu ääneensä, vaan käy päivä päivältä hiljaisemmaksi… ja noin hiljaisena hän kerran on kuoleva… ja minä seison vieressä ja sanon: Se on minun syyni, sillä en ole voinut hankkia hänelle ainoatakaan onnen päivää.

— Paul parka! kuiskasi tyttö. Enkö voi sinua ollenkaan auttaa?

— Ei kukaan voi minua auttaa, niin kauan kuin isä…

Paul pysähtyi, säikähtyneenä ajatustensa lennosta. Molemmat olivat vaiti. Kauan he siinä istuivat liikahtamatta, kaksikymmenvuotiset päät alakuloisina käsien nojassa. Kuutamon hopeahohde lepäsi heidän hiuksillansa, joita vieno tuulenhenki hiljaa hiveli.

Pilven varjo liiti heidän ylitsensä.

Molemmat värähtivät. Heistä tuntui, kuin olisi tuo synkkä hengetär, jota he sanoivat Suruttareksi, levittänyt synkän huntunsa heidän ylitsensä.

— Minun täytyy mennä kotiin, sanoi Elisabet ja nousi seisomaan.

— Jumalan haltuun! vastasi Paul juhlallisesti. Elisabet tarttui hänen molempiin käsiinsä ja sanoi hiljaa:

— Kiitos! Sinä olet tehnyt minulle niin sanomattoman paljon hyvää.

— Ja jos tarvitset minua jälleen…

— Niin tulen viheltämään sinua, jatkoi Elisabet hymyillen.

Ja sitten he erosivat.

Uneksivana kulki Paul pimeän metsän halki. Kuuset humisivat hiljaa, ja kuun säteet tanssivat mättäillä.

— Kummallista, ajatteli hän, että Elisabet kertoo minulle kaikki surunsa. Ja siitä Paul päätteli olevansa onnellisin ihminen taivaan alla. — Tai onnettomin, lisäsi hän miettiväisesti. Mutta siihen hän hymyili salamyhkäisesti ja heitti lakkinsa ilmaan. Kun hän saapui aukealle nummelle, näki hän kaksi varjoa rientävän edellänsä ja katoavan utuiseen etäisyyteen. Samassa hän kuuli takanansa katajapensaasta kahinaa. Hän kääntyi katsomaan ja näki toisenkin varjoparin, joka heittäytyi maahan erään pensaan taakse.

— Koko tasanko näyttää elävän, ajatteli hän ja lisäsi hymähtäen: No, nyt onkin juhannusyö!

Kohta hänen perässään tulivat kaksoiset kotiin, tukka hajalla ja posket kuumina. He selittivät, että kirkkoherra oli puoliyöhön asti ennustellut heille korteista, ja niiden mukaan heidän piti pian joutua naimisiin.

Nauraa hihittäen he livahtivat makuusuojaansa.