Häneen tarttui minun intoni ja hän veti miekkansa. Me rohkeasti kulimme eteenpäin, ja varokeinoistani olikin hyvä tulos. Me epäilemättä olimme kuin muutkin murhamiehet, joita tänä yönä oli liikkeellä. Tällä tavoin epätoivoisina me riensimme katuja — kellojen yhä soidessa. Meitä ei kukaan estänyt eikä kukaan puhutellut, vaikka suuria ihmisjoukkoja, jotka kasvoivat kasvamistaan joka hetki, kiiruhti samaan suuntaan kuin mekin ja ihan vierellämme ja vaikka meidän edellämme, jossa siellä täällä valossa näimme aseita ja kalpeita, säikähtäneitä muotoja, joita oli pitkin matkaa, me kuulimme äänten pauhua, joka kohosi ja vaipui aivan kuin myrskyävän meren pauhu.
Kaikki oli yhtenä kiireenä, sekasortona, meluna ja pauhuna. Vaan kuitenkin minä muistan yhtä ja toista, jota huomasin taajan väkijoukon läpi tunkiessamme, siellä täällä kalpeat, säikähtyneet kasvot akkunassa, puoleksi pukeutuneen olennon ovella, lapsia nostettuna katsomaan kulkuamme, jota katsoivatkin suurin ihmettelevin silmin, Kristuskuvan, joka oli muutamassa kulmassa ja loisti punasena soihdun valossa, aseellisen, mieheksi puetun naisen, joka vähän matkaa kulki vierellämme laulaen ruokotonta laulua. Minä vielä muistan, miten äkkiä pitkäin pimeäin väliaikain perästä välähti valovirta, miten minä koko ajan, kun kulimme, pidin Pavannesia käsivarresta, miten me edessämme kuulimme melun aina vain kasvavan. — Vihdoin pysähdyimme muutaman sivukadun suulle, joka yhtyi siihen katuun, jota me kulimme. Syöksyvä ihmisjoukko koetti tunkeutua tälle sivukadulle, vaan kun ei päässyt kun se jo oli täynnä, niin pysähtyi kadun suulle ja ahnaasti katselivat paikkoja, joista voisivat nähdä mitä siellä tapahtuu. Pavannes ja minä koetimme tunkeutua läpi joukon päästäksemme jatkamaan matkaamme. Vaan meidän täytyi kuitenkin hetkeksi pysähtyä pääsemättä eteenpäin ja jouduimme niin näkemään mitä tapahtui.
Tämä sivukatu oli yhtenä tulimerenä. Toisesta kadun päästä toiseen oli jokainen ullakko, jokainen portti, jokainen akkuna valaistu liehuvilla tulisoihduilla. Sen lisäksi se oli täynnä kasvoja — ihmiskasvoja, vaikka ne eivät juuri olleet ihmisellisiä — ja kaikki katsoivat samaan kohtaan ylöspäin. Ja melu, jonka tämä ihmisjoukko kerta toisensa jälkeen nosti, yhteen ääneen ulvoen ja volisten, aivan kuin raivoavat pedot, oli niin kauhistavaa, että minä puristuin kiinni Pavannesin käsivarteen ja niin lähelle häntä kuin suinkin. Vaikka sitten monta kertaa olen kuullut kauheaa melua, niin en kuitenkaan ihmettele, että menetin silloin rohkeuteni. Sillä ei mikään maailmassa ole niin kauhistuttava kuin inhoittava peto, jota sanomme roistoväeksi, kun se on antanut höllät ohjakset intohimoilleen.
Lähellä meitä oli muutamia ratsumiehiä, jotka toimettomina istuivat satulassaan, kohoten kuin saaret merestä aaltoilevan ihmisjoukon ylitse, ja olivat vahdissa muutaman portin ympärillä. He olivat ääneti, eivät vähintäkään välittäneet meluavasta joukosta ympärillään, vaan tuiman ankarina katsoivat, mitä tapahtui portin sisäpuolella. He olivat komeasti puetut, ja muutamilla heistä oli puolikyrassit silkkivaippain päällä tai kirjaillut säämiskätakit. Minä pitkältä matkalta näin jalokiviä hohtavan sen lakissa, joka näytti olevan heidän päällikkönsä. Hän oli pienen joukon keskellä ja oli aivan nuori mies — ehkä kahdenkymmenen vuotias — komeavartaloinen ja istui erinomaisen kauniisti hevosen selässä. — Hänellä oli harmaja, silkkinen ratsutakki ja oli päätään pitempi tovereita. Hevosensakin näytti ylpeältä.
Minun ei tarvinnut Pavannesilta kysyä, kuka hän oli. Minä tiesin, että se oli herttua Guise, ja että talo, jonka edustalla hän oli vahdissa, oli Colignyn. Minä tiesin mitä siellä tapahtui. Ja minä tunsin itseni kipeäksi kauhusta ja tuskista. Minä olin aivan kuin unissani näkevinäni harmajat hiukset, verta ja raivoa, joka ei enään ollut ihmisellistä. Ja mieleni nousi kapinaan. Minä tappelin ympärilläni olevan roistoväen kanssa. Minä raivasin tieni sen läpi, Pavannes kintereilläni, ja minä koetin vain niin pian kuin mahdollista päästä pois sieltä. Ja sen vuoksi me emme pysähtyneet emmekä katsoneet taaksemme, ennen kuin olimme päässeet väkijoukosta, ja valaistu katu ja pirullinen työ, jota siellä tehtiin, oli hyvän matkaa takanamme.
Me olimme muutaman pimeän kadun suulla, jonka nyt seuralaiseni kuiskaamalla ilmoitti vievän hänen talolleen, ja tässä me pysähdyimme vähän hengittääksemme ja katsoaksemme ympärillemme. Taivas oli punanen takanamme, kirkonkellojen jyminä, jota kuului joka tornista, tärisytti ilman. Idästä kuului rumpujen pärryytys ja ammunnan pauke ja huutoja: "Kuolema Colignylle!" "Kuolema Hugenoteille!" Koko kaupunki oli herännyt unestaan, ihmiset kalpeina ja hämmästyneinä helvetillisestä elämästä, joka täytti kadut. Joka akkunassa näkyi säikähtyneitä miehiä ja naisia, jotka kumartuivat kauas, kyselivät tai vastasivat tai huusivat tai sytyttivät kynttilöitä. Vaan vielä itse väestö ei näyttänyt ottavan mitään vaikuttavaa osaa meteliin.
Muutamana hetkenä, kun me seisoimme pimennossa korkeitten talojen suojassa, kohotti Pavannes lakkia. "Ranskan jaloin mies on kuollut", sanoi hän kunnioittavasti. "Jumala antakoon hänen sielulleen rauhan. He ovat saaneet tahtonsa perille ja ovat tappaneet hänet kuin koiran. Hän oli vanha mies, ja eivätkä he ole häntä säästäneet! Hän oli jalosukuinen, ja he kutsuivat roistoväen repimään hänet. Vaan voitte olla varma, ystäväni", — ja kun puhujan ääni muuttui ja kaikui voimakkaana ja ylpeänä, näytti hänen vartalonsakin kasvavan sen mukana — "voit olla varma siitä, että nuo konnat eivät elä monta päivää! joka miekkaan ryhtyy, se miekkaan lankee. Minä en sitä ehkä saa nähdä, vaan te sen kyllä näette."
Hänen sanansa eivät silloin minuun erityisemmin vaikuttaneet. Rohkeuteni alkoi palautua. Sydämmeni tykytti levottomuudesta, ja minulla hehkui mieli taisteluun. Mutta vuosia myöhemmin, kun molemmat, jotka olivat etevimpiä Colignyn kynnyksellä, kuolivat, toinen kolmenkymmenenkahdeksan, toinen kolmenkymmenenviiden vuotiaana — kun Henrik Guise ja Henrik Valois, perätysten puolen vuoden kuluessa kaatuivat murhamiehen puukkoon — silloin muistin Pavannesin ennustuksen. Ja minä ymmärsin kaitselemuksen tiet ja huomasin, että juuri sama uskaliaisuus, jolla Guise otti vangiksi Colignyn, saattoi hänet vuorostaan hymyillen ja kumarrellen, konvehtilaatikko kädessä ja huulensa vielä kosteina hallitsijattarensa suudelmista, astumaan kuninkaan kamariin — kuninkaan kamariin Bloissa! Saattoi hänet kohottamaan sitä esirippua — ah, kuka ranskalainen ei tuntisi tätä tapausta? — jonka takana amirali seisoi!
Vaan palatkaamme omiin kohtaloihimme. Silmättyämme pikaisesti ympärillemme jatkoimme matkaamme ja kiiruhdimme kapean kadun läpi, pitäessämme pienen neuvottelun keskenämme. Pavannes alkoi arvella, eikö hänen tulonsa saattaisi vaaraan hänen vaimonsa, ja luopui sen vuoksi alkuperäisestä tuumastaan hakea turvaa talossaan. Hän arveli, että roistoväki säästäisi hänen vaimoaan. Jos hän itse pääsisi pakoon, niin vaimonsa kuolema ei hyödyttäisi ketään personallisesti. Hän sen vuoksi piti parhaana pysyä poissa. Vaan minä en tahtonut siihen suostua. Sillä otaksuen, että Pavannesin arvelu oli perusteltua, niin papin hurjat joukot odottaisivat jonkun aikaa, että talon herra saisi tilaisuuden palata, vaan kaikissa tapauksissa ennemmin tai myöhemmin tekisivät hyökkäyksen, jos ei muun vuoksi, niin ahneudesta. Ja silloin hänen vaimonsa kohtalo olisi hyvin epätietoinen. Minä olin itse hyvin halukas tapaamaan veljiäni, jotta heidän kanssaan voisimme joko pelastaa Louisin tai paeta yhdessä. Meitä olisi neljä hyvää miekkamiestä ja voisimme ainakin rouva de Pavannesin saattaa johonkin turvalliseen paikkaan, jollei ilmestyisi mitään tilaisuutta auttamaa Louisia. Sitä paitse meillä oli herttuan sormus ja se aina hätätilassa voisi auttaa meitä.
"Ei", sanoin, "mennään yhdessä. Me hiivimme pääportista sisään, sen sulemme ja sitten kaikki pakenemme jostakin takaportista, siliä aikaa kun he koettavat murtautua sisään kadulta."
"Vaan siinä talossa ei ole mitään takaporttia", vastasi hän pudistaen päätään.
"Vaan on kai akkunoita?"
"Ne ovat varustetut lujilla ristikoilla, me emme voisi murtaa niitä aikoinamme", selitti hän huoaten.
Minä pysähdyin aivan lannistuneena. Vaan vaara sai minut kekseliääksi. Silmänräpäyksessä olin tehnyt toisen suunnitelman, joka tosin ei ollut niin varma onnistumisesta kuin edellinen olisi ollut, ja sitä paitse vaarallisempikin, vaan kuitenkin oli koetettava. Minä selitin Pavannesille ja hän suostuikin. Me samassa tulimme muutamalle kadulle ja aamupäivän harmajassa valossa, joka alkoi tunkeutua talojen väliin, huomasin olevamme ainoastaan muutamia kyynäriä pienestä sivuportista, josta olin nähnyt veljeini menevän. Olivatkoon he vielä talossa? Olivatkoon he turvassa? Minä olin ollut poissa ainakin tunnin ajan.
Levottomana heidän puolestaan katselin ympärilleni, kulkiessamme katua, ja koputimme sitten hiljaa portille. Minä arvelin, että voidaan tehdä hyökkäys meidän tässä seisoessamme, ja pidin sen vuoksi vahtia siinä odotellessamme. Vaan meitä ei kukaan häirinnyt. Katu, joka oli jonkun matkan päässä mellakan keskustasta, oli tyhjä väestä, eikä ollut muita näkyviä elon merkkejä kuin akkunoista kurkistelevia ihmisiä, jotka tarkkaavasti seurasivat meidän liikkeitämme. Niin, katu oli niin tyhjä ihmisistä ettei näkynyt kuin muuan vaaniskeleva olento, joka, heti kun minä hänet huomasin, vetäytyi muutaman talon kulman taakse ja katosi. "Siinä se nyt oli!" huusin minä välittämättä kuuliko vai ei joku. "Koputtakaa kovemmin! Koputtakaa! Elkää välittäkö jyskeestä! Kymmeniä ihmisiä katsoo meitä, ja tuo vakooja on rientänyt kutsumaan ystäviään."
Minun vihani paisui. En voinut enään kestää äänettömiä katseita, joita suunnattiin meihin joka akkunasta ympärillämme. Minä tunsin tuskaa noista julmista, armottomista silmistä. Minä huomasin niissä sairaloista uteliaisuutta, maltillista odotusta, joka minut sai kerrassaan hurjistumaan. Nämät miehet ja naiset, jotka katselivat meitä kuin kivikuvat, tunsivat seuralaiseni uskonnon ja säädyn. He olivat joka päivä nähneet hänen ratsastavan kaupungille ja kotia, iloisena ja komeana, ja nyt he yhtä ahnain katsein odottivat roistoväkeä tulevaksi. Lastenkin huomio näytti olevan kiinnitetty häneen, aivan kuin kuolemaan tuomittuun mieheen, ja malttamattomina odottivat, mitä tapahtuu. Näin minä selitin heidän katseitaan.
"Koputtakaa!" toistin vihasella äänellä, ja malttini oli loppumassa. Teinköhän hullusti, kun toin hänet tänne tähän kaupunginosaan, jossa joka ihminen hänet tunsi? "Koputtakaa! Meidän täytyy päästä sisään, kävi miten kävi! Ei kai talosta ole joka ihminen lähtenyt!" Minä jyskytin porttia hurjasti, ja tuntui helpottavalta, kun se vihdoin aukeni. Muuan palvelija seisoi edessäni. Hän oli kalman kalpea, ja polvensa huojuivat. Ja hänen takanaan oli Croisette. Me olimme heti toistemme sylissä.
"Ja Marie?" huudahdin, "Marie?"
"Marie on sisällä rouvan luona", vastasi hän iloissaan. "Nyt olemme taas koolla kaikki kolme. Vaan, Anne, missä sinä olet ollut? Ja mitä on tekeillä? Onko joku suuri tulipalo? Vai onko kuningas kuollut? Vai mitä ihmettä tämä on?"
Minä kiireemmittäin kerroin hänelle, mitä minulle oli tapahtunut ja minkä vaaraa luulin uhkaavaa toisia. Tietysti hän hyvin hämmästyi ja mielensä joutui kiihdyksiin siitä, mitä sai kuulla, vaikka hän jo olikin arvellut tällaista. Vaan hänen ilonsa kuullessaan, ettei Louis de Pavannes ollutkaan naimisissa, oli niin suuri, että se hävitti kaikki muut tunteet. Hän ei voinut siitä kylliksi puhua. Hän kerta toisensa perästä kuvaili Louista Kitin sulhasena, vanhana ystävänämme ja toverinamme, uskollisena ja urhoollisena miehenä, oikeana pelottomana ja nuhteettomana ritarina. Ja viipyi kauan ennen kuin hänen silmänsä heittivät hehkumasta, kielensä iloisesti liikkumasta, ja ennen kuin ilon puna hävisi hänen poskiltaan — kauan, kun aika lasketaan minuuteissa. Vaan sitä voimakkaampana palautui sitten muistiin vaaran, jossa Louis oli ja oman tilamme. Yrityksemme hänen pelastamisekseen oli mennyt nyt myttyyn — kerrassaan epäonnistunut.
"Ei! Ei!" huudahti Croisette päättävästi. Hän ei tahtonut kuulla puhuttavankaan sellaista. Ei millään ehdolla saanut niin ajatella. "Me emme saa heittää toivomasta. Me yhdessä menemme häntä hakemaan. Louis on urhoollinen kuin jalopeura ja nopsa kuin kärppä. Me vielä ajoissa saamme hänen käsiimme. Me lähdemme, kun — minä tarkoitan, heti kun —"
Hän keskeytti puheensa. Hänen äkillinen vaikenemisensa, kun hän katseli ympärilleen autiolla kartanolla, jossa me seisoimme, oli selvempi kuin mikään selitys. Kylmässä, harmajassa päivänvalossa, joka heikkona ja epävarmana tunkeutui kartanolle, erotimme tallirakennusrivin kummallakin puolen ja portinvartijan pienen tuvan portin edessä, ja näimme, että seisoimme keskellä korkean, harmajan ja synkän nelikerroksisen rakennuksen pihaa.
Minä suostuin hänen esitykseensä vaikka vastenmielisesti. "Niin", sanoin hänelle, "me lähdemme, kun — —"
Ja minäkin vaikenin. Sama ajatus oli syntynyt minussakin. Miten olisimme voineet jättää näitä ihmisiä? Miten jättää rouva de Pavannesta kun hän oli vaaran ja ahdistuksen alainen? Miten voisimme palkita hänen hyvyyttään pakenemalla? Me emme voineet niin tehdä. Emme Kitinkään vuoksi. Sillä Louis, meidän Louis, oli mies ja hänen oli kestettävä kohtalonsa. Vaan minä huokasin.
Niin oli siis päätetty. Minä olin jo selittänyt Croisettelle suunnitelmani, ja kun me nyt odotimme, niin rupesi hän kertomaan pitkää monimutkaista juttua rouva d'Osta. Minä luulin, että hän kertoi ainoastaan puhellakseen — pitääkseen rohkeuttamme yllä — jonka vuoksi en kuunnellut tarkoin mitä hän sanoi, eikä hän ollut vielä päässyt itse pääkohtaan, tai minä en ainakaan ollut sitä ymmärtänyt, kun kadulta kuuluva meteli katkasi hänen kertomuksensa. Kuului kovia askeleita, jotka selvästi osottivat, että suurempi ihmisjoukko oli tulossa. Tämä sai Croisetten yhtäkkiä vaikenemaan ja meidät molemmat vahtipaikoillemme.
Vaan ennen kuin me olimme ehtineet erota, niin sirovartaloinen olento meni kiireesti minun ohitseni ja pisti pehmoisen kätensä käteeni, kun minä seisoin siinä portilla odottamassa. Päähineen sisällä huomasin ystävälliset, arat silmät ja kalpeat posket, minä kumarruin ja suutelin kättä, ja minä nyt en enään tuntenut mitään kaipuuta enkä epäilystä velvollisuudestamme, vaan seisoin maltillisesti portilla ja odotin.
YHDEKSÄS LUKU.
Erasrauksen pää.
Odotin ja odotin yksinäni! Portit nyt olivat melkein kokonaan säretyt. Roistojoukko ulkopuolella, joka kasvoi kasvamistaan, antoi sataa iskuja yhtämittaa porttien lukoille ja saranoille, Ja heidän hurjat uhkauksensa ja sadatuksensa kuuluivat aukoista, joita olivat murtaneet aitaan. Monet väsyivät, vaan toisia tuli sijaan. Työaseita särkyi, vaan uusia tuotiin, ja he tekivät työtä hurjalla tarmolla. Alussa he olivat käyneet toimeensa varovasti, sillä olivat pelänneet, että heitä ammuttaisiin, että he sisäpuolelta kohtaisivat vastustusta, ja ainoastaan rohkeimmat heistä uskalsivat ryhtyä alussa toimeen. Vaan nyt, kun eivät kohdanneet mitään vastusta, niin kaikki tunkeutuivat hillitsemättöminä. Joukko pysyi tuskin sen vertaa ulohtaalla, että moukareille olisi jäänyt tarpeellinen tila, vaan ryntäsivät huutaen ryskyviä portteja vasten ja iskivät niihin nyrkeillään, heti kun ne alkoivat huojua.
Nyt ei ollut enään pidättämässä kuin yksi jykevä rautapuomi. Ja siihen oli katseeni kiinnitettynä. Minä olin yksinäni kartanolla, muutaman kivipylvään suojassa. Takanani oli ravollaan ovi, josta mentiin itse taloon. Kynttilöitä paloi huoneissa rakennuksen ensi kerroksessa, jonka akkunat olivat auki. Muutaman akkunan leveällä laudalla seisoi Croisette ja katseli minua äänetönnä, kätensä ristikolla varustetulla akkunaluukulia. Hän oli kalpea, ja minä nyökytin hänelle päätä ja hymyilin. Minä en tuntenut pelkoa, vaan vihaa, ja kun tuo pirullinen melu melkein teki kuuroksi, niin minä muistelin vanhoja satuja talonpoikaiskapinoista ja mitä niissä tapahtui, sekä miten me tukehdutimme ne.
Yhtäkkiä melu kasvoi. Kuulosti aivan kuin koirain haukuntaa, kun ne löytävät jälet. Tämä sai minut silmänräpäykseksi ajattelemaan vaarallista tilaani, ja minä käännyin heti katsomaan porttia. Rautapuomi taipui joukon rynnätessä. Verkalleen alkoi toinen portinpuolisko auveta ja aukosta minä näin hurjia, julmia kasvoja ja veristyneitä silmiä, samalla kun pääni päältä kuulin Croisetten kimakan huudon — kauhun huudon. Tuimasti huutaen vastaukseksi ja tehden uhkaavan liikkeen hurjalle roistojoukolle käännyin takaisin ja riensin yli kartanon ja ylös portaita rakennukseen.
Minä juoksin sitä nopeammin, kun takaani kuulin kovan pistolin laukauksen ja luoti suhisi korvani ohi. Vaan minä en sitä säikähtänyt, ja heti kun olin hypähtänyt ylimmälle portaalle, pysähdyin ja katsoin taakseni. Ahdistajat olivat jo puolitiessä pihaa. Minä tein kömpelön yrityksen sulkeakseni suuren oven, ja kuulin takaani korvia särkevän riemun huudon, kun en saanut ovea kiinni. Minä en enään odottanut, vaan riensin ylös tammiportaita, neljä astinta kerralla, ja syöksyin suureen, vasemmalla puolen olevaan salonkiin, jonka oven sulin.
Tässä huoneessa, joka näytti ennen olleen niin komea, oli nyt kaikki hurjassa epäjärjestyksessä. Osa gobelineista oli revitty seiniltä. Muuan akkuna oli sulettu ja sen luukku vedetty kiinni. Sen oli tehnyt Croisette. Kaksi muuta akkunaa oli auki — aivan kuin ei olisi ollut aikaa niitä sulkea — ja päivän valo, joka niistä tunkeutui sisään, teki palavat lamput kummituksen näköisiksi. Huonekalut olivat siirretyt syrjään ja pinottu muuriksi poikki huoneen ja sen aukot oli täytetty seinästä temmatuilla verhoilla. Tämän varustuksen takana seisoivat Croisette ja Marie selin oveen, joka johti toiseen huoneeseen. Mariella oli pitkä keihäs kädessä, Croisette piteli pitkää pyssyä muutaman tuolinselän varassa ja sytytti juuri soihdun, kun minä tulin sisään, Molemmilla oli sitä paitse miekka. Minä pistäysin kuin kanini muutamasta reijästä muurin taakse ja asetuin heidän viereensä.
"Onko kaikki hyvin?" kysyi Croisette ja kääntyi levottomana minua kohden.
"Kaikki on hyvin, toivon minä", vastasin hengästyneenä.
"Ethän ole haavotettu?"
"Ei ole sattunutkaan!"
Minä sain tuskin miekkani paljastetuksi siihen, kun huoneeseen hyökkäsi kymmenkunta likasta, resusta miestä, joilla kasvot olivat tulehduksissa ja ahnaat silmät tuijottivat julmasti. Vaan sisään tultua he yhtäkkiä pysähtyivät — niin äkkiä että puolueettomasta katsojasta se olisi näyttänyt hassulta. Heidän hurja huutonsa vaikeni, ja kun he kiroten ja sadatellen kompastelivat toistensa yli, katsoivat he meitä hämmästyneinä, sillä näky, joka heitä täällä kohtasi ei varmaankaan ollut mieluisa. Heidän päällikkönsä näytti olevan pitkä teurastaja, jolla oli suuri sotakirves puolittain alastomalla olallaan. Vaan heidän joukossaan oli muutamia sotamiehiä kuninkaan univormussa, ja he olivat keihäillä varustettuja. Kun he portilla eivät olleet kohdanneet mitään vastustusta, niin he olivat luulleet täällä tapaavansa ainoastaan aseettomia uhria, ja ensimmäiset heistä nyt pelästyneinä peräysivät, kun he huomasivat edessään pyssyn ja tuohus sytytettynä.
Minä käytin tilaisuutta hyväkseni. Tiesin nimittäin, että heidän arvelevaisuutensa oli meille ainoan pelastuksen mahdollisuus, ja minä sen vuoksi hyppäsin tuolille ja viittasin kädelläni heitä olemaan hiljaa. Tottelevaisuuden vaisto vaikutti heissä silmänräpäyksen ajaksi ja huoneessa syntyi hiljaisuus.
"Varokaa!" huusin kovasti — niin kovasti ja rohkeasti kuin voin, sillä minä huomasin, että ääneni vähän vapisi, kun minä näin edessäni nämät hurjat kasvot. "Varokaa miehet, ja ajatelkaa mitä aijotte tehdä! Me olemme katolisia niin kuin tekin ja kirkon tottelevia ja uskollisia poikia. Ja sen ohessa hyviä alamaisia. Eläköön kuningas, hyvät miehet! Jumala kuningasta suojelkoon!" ja minä iskin miekkani varustukseen, niin että huone kaikui. "Jumala suojelkoon kuningasta!"
"Huutakaa 'eläköön messu!'" huuti muuan heistä.
"Mielelläni, hyvät miehet!" vastasin minä kohteliaasti. "Oikein sydämmestäni. Eläköön messu! Eläköön messu!"
Tämä varsin suuresti hämmästytti teurastajaa, joka onneksi vielä oli aivan selvillään. Hän ei ollut voinut tällaista aavistaakaan. Hän tuijotti meitä, aivan kuin härkä, jonka aikoi iskeä, olisi yhtäkkiä avannut suunsa ja alkanut puhua, ja neuvotonna hän katseli tovereitaan aivan kuin kysyen heidän neuvoaan.
Myöhemmin päivällä roistoväki tappoi myöskin muutamia katolilaisia. Vaan sen mukaan kuin sitten voitiin selkoa saada, olivat nämät tapaukset vain yksityisiä verikoston töitä. Muissa tapauksissa pääsi huudolla "eläköön messu." Tämä oli tietysti sitä helpompaa aamulla, jolloin roistoväki ei ollut vielä niin tottunut vapauteensa, jolloin tappaminen oli vielä murhaamista, eivätkä miehet vielä olleet hurmautuneet verenvuodatuksesta.
Minä näin konnien kasvoista, että epäröivät, ja kun muuan heistä tuimasti kysyi, ketä me olemme, niin minä vielä rohkeammin vastasin; "Minä olen herra Anne de Caylus, vicomte de Caylusin, Bayonnen kuvernöörin sisaren poika!" Minä sanoin tämän niin arvokkaasti kuin suinkin voin. "Ja nämät ovat minun veljeni. Elkää rohetko tehdä heille mitään, sillä minä takaan, että vicomte sen teille kostaa!" Niin hurjia kuin hyökkääjät olivatkin, minun sanani kuitenkin tekivät heihin vaikutuksen. He huomasivat, että minä olin oikeassa, ja kaikesta päättäen näytti tulevan asiallemme hyvä loppu, kun samassa kuului ovensuusta: "Kirotut penikat! Viskatkaa ne alas!"
Ääni kuului huoneen pimeimmistä nurkasta suletun akkunan luota. Olin erottavinani siellä mustan naamioidun olennon, joka oli puettu vaippaan — se näytti naisolennolta, vaan minä en ollut varma siitä — ja hänen vieressään oli kaksi suurta, voimakasta miestä, jotka seisoivat vähän syrjässä muusta joukosta ja johtajansa takana.
Puhujan rohkeuteen oli varmaan syynä se, että hän oli turvallisemmalla paikalla, huoneen perällä, kuin muut hyökkääjät, jotka olivat lähempänä meitä, ja olivat sen vuoksi neuvottomampia. Meitä tosin ei ollut kuin kolme, ja helposti olisi voitu kaataa varustuksemme, jos he olisivat hyökänneet. Vaan kolme on kuitenkin aina kolme, ja koukkupyssy — jonka ääressä Croisetten tuohus paloi — ladattuna metallikappaleilla, on ilkeä ase viiden askeleen päässä ja tuottaa pahoja haavoja, jonka ohessa se hajoittaa panoksensa erinomaisesti. Tämän näytti huomaavan moni heistä ja varsinkin johtaja. Me olisimme voineet ottaa hengen ainakin kolmelta heistä, ja henki oli näille kallis, kun oli kysymyksessä ryöstö. Sitä paitse useilla heistä oli sen verran tervettä järkeä, että huomasivat olevan kymmeniä hugenotteja — oikeita kerettiläisiä, joita kannatti paremmin ryöstää ja tappaa. Minkä vuoksi siis — ajattelivat he — poiketa oikealta tieltä ja leikata kaula katolilaiselta ja siten saattaa itsensä ehkä ikävyyksiinkin? Minkä vuoksi saattaa itsensä siihen vaaraan, että joutuu ehkä Montfauconiin hirsipuuhun oikullisen päähänpiston vuoksi, ja minkä vuoksi kerrassaan suotta aikojaan solvata niin vaikuttavaa miestä kuin vicomte de Caylusia?
Vaan tässä käänteessään heitä muistutti alkuperäisestä tuumastaan äskeinen ääni: "Pavannes! Missä on Pavannes?" kuului huuto.
"Niin!" huuti teurastaja sylkiessään käsiinsä ja tarttuessaan kirveeseensä. "Näyttäkää meille ne kerettiläiset koirat. Antakaahan kun pääsemme niiden kimppuun!"
"Herra de Pavannes", sanoin minä tyyneesti — vaan minä en saanut silmiäni teurastajan kirveen kirkkaasta terästä, sillä se minusta näytti niin leveältä ja terävältä. — "Herra de Pavannes ei ole täällä!"
"Se on vale! Hän on tuolla perimmäisessä huoneessa!" kuului taas ääni huoneen perältä. "Antakaa hänet meille!"
"Niin, jättäkää hänet meille!" toisti kirvesmies melkein hyväntahtoisella äänellä, "muuten teidän käy huonosti. Jättäkää hän meille ja menkää te itse niin pitkälle kuin tietä riittää!"
Tämän hän sanoi hyvin uskottavasti, jota vastoin joukosta kuului murinaa, pedon julmaa vihasta murinaa, ja kuului huutoa: "Kuolema hugenoteille! Eläköön Lorraine!" — Ja huudot tuntuivat osottavan, että kaikki eivät hyväksyneet sitä, että meitä armahdettaisiin.
"Kuulkaa, hyvät miehet, olkaa alallanne!" sanoin minä. "Minä vannon teille, että hän ei ole täällä. Minä vannon, ettekö kuule!"
Kuului ulvontaa ja joukko rupesi liikkumaan aivan kuin olisi aikonut rynnätä ja minä huomasin, että nyt ei enään käynyt viivyttäminen. "Odottakaa! Odottakaa!" lisäsin kiireesti. "Yhden minutin ajan, kuulkaa! Teitä on liian paljon meitä vastaan. Vannotteko että me pääsemme vapaasti lähtemään, niin ettei meille tehdä mitään pahaa, jos jätämme teille vapaan kulun täällä?"
Kuului myöntymystä. Vaan minä katsoin ainoastaan teurastajaa. Hän näytti olevan kelpo mies niin kauvan kuin hän ei harjoittanut ammattiaan.
"Minä vannon!" sanoi hän ja nyökäytti päätään
"Messun nimessä?"
"Niin, messun nimessä!"
Minä nykäsin Croisettea käsivarresta, jolloin hän otti soihdun aseestaan ja pudotti lattialle pyssyn, joka oli liian raskas käytettäväksemme. Se oli tehty silmänräpäyksessä. Sillä aikaa kuin roistoväki syöksyi varustusta vastaan ja julman hävityksenhalun valtaamana särki kalliita huonekaluja, pistäysimme vikkelästi varustuksen alatse ja riensimme toiseen päähän huonetta, eikä kukaan näyttänyt meistä välittävän. Kaikki olivat kiintyneet saaliiseensa, jonka luulivat tapaavansa. Me olimme menossa huoneesta, kun teurastaja kohotti kirveensä ovea kohden, jota me olimme puolustaneet ja jonka nyt olimme jättäneet heidän valtaansa. Pamppailevin sydämmin riensimme portaita alas, kuulimme ulko-ovelle tultuamme kovaa äänen sorinaa, vaan emme pysähtyneet sitä kuuntelemaan, — yleensä emme pysähtyneet mitään varten. Totta puhuen pelko meille antoi siipiä. Kolmessa sekunnissa olimme kaadettujen porttien yli kadulla. Me emme nähneet muuta kuin erään vaivasen olennon, muutamia koiria, joukon naisia, jotka arkoina vaan uteliaina katselivat meitä, muutamaan sinkilään kiinnitetyn hevosen, siinä kaikki. Ei kukaan nostanut kättään meitä vastaan ja minutin kuluttua olimme kääntyneet muutamasta kulmasta ja koko talo oli kadonnut näkyvistämme.
"Oppivat vasta uskomaan aatelismiehen vakuutusta", sanoin minä hymyillen itsekseni ja pistin miekkani tuppeen.
"Minä tahtoisin nähdä hänen naamansa nyt tällä hetkellä", sanoi
Croisette. "Näitkö sinä rouva d'Ota?"
Minä pudistin päätä vastaamatta. Minä tunsin omituista, polttavaa kauhistusta, kun tästä tuli puhe, jos se oli rouva d'O, jonka olin nähnyt, niin olin hänet nähnyt — oo, se oli kovin kamalaa, kovin luonnotonta! Omaa sisartaan! Omaa lankoaan murhaamaan!
Minä ehätin vaihtamaan puheainetta, "Pavannes sai ainakin viisi minuuttia etua", sanoin minä.
"Enemmän", vastasi Croisette, "jos vain hän ja rouva lähtivät samalla kertaa. Jos kaikki on käynyt onnellisesti, eivätkä ole pysähdelleet kaduilla, niin he jo ovat Mirepoixin luona, He tuntuivat olevan vakuutettuja, että Mirepoix laskee heidät sisään."
"Miten olimme hulluja, kun toimmekin rouvan sieltä!" sanoin minä huoaten. "Jos emme olisi sekautuneet hänen asioihinsa, niin olisimme aikoja sitten tavanneet Louisin — meidän Louisin tarkoitan."
"Se on totta", sanoi Croisette, "vaan muista, että sitten emme olisi pelastaneet toista Pavannesia, kuin nyt olemme tehneet. Hän olisi vieläkin Pallavicinin käsissä. Tule, Anne, uskokaamme, että olemme tehneet niin kuin oli parasta tehdä", lisäsi hän ja hänen kasvoilleen kuvastui rohkeus, joka sai minut häpeämään. "Pelastamaan! Taivas on meitä auttava vielä ajoissa perille!"
"Niin, pelastamaan!" huusin minä ja minuun tarttui hänen rohkeutensa.
"Ensin oikealle, sitten vasemmalle, sitten taas oikealle. Niinhän meitä
neuvottiin vai mitä? Talo vastapäätä kirjakauppaa, jossa on kylttinä
Erasmuksen pää. Eteenpäin pojat! Me ehdimme vielä ajoissa perille!"
Vaan muutama sana selitykseksi ennen kuin jatkan kertomustani seikkailustamme. Se huone, jota me innokkaasti olimme vartioineet oli tyhjä! Juoni oli minun keksimäni ja minä olin siitä ylpeä. Kerran olin voittanut Croisetten viekkaudessa. Pakoni portilta, varustussulku salissa kamarin oven edessä, tuo turha yritys sulkea porttia — kaikella tällä tarkoitettiin vain samaa. Pavannes ja hänen vaimonsa — viimeksi mainittu pojan puvussa — olivat piiloutuneet katuportin luona olevan portinvartijantuvan oven taakse ja olivat hiipineet kadulle ja paenneet sekasorrossa, jonka roistoväen hyökkäys oli aikaan saanut.
Ja sen mukaan kuin myöhemmin saimme kuulla, olivat useimmat palvelijoista, jotka olivat olleet piilossa rakennuksen alemmissa kerroksissa, päässeet pakoon samalla tavalla, vaikka tosin muutamia heistä — vaan varsin harvoja — saatiin kiinni ja hugenotteina tapettiin ennen kuin päivä oli illassa. Minulla oli sitä enemmän syytä toivoa, että Pavannes on onnistunut pääsemään pakoon, kun olin hänelle antanut herttuan sormuksen, ajatellen että siitä voisi olla hänelle hyötyä hädän ja tarpeen tullessa, ja että meillä itsellämme ei ollut mitään syytä pelätä, kun pääsemme hänen talostaan, jos vain emme kohtaa Bezersia.
Emmekä me häntä kohdanneetkaan, kaikeksi onneksi, vaan ennen kuin olimme päässeet kolmannenkaan osan matkastamme, niin huomasimme, että hyville syille perustuva pelko ei ollut ainoa kauhu, jota vastaan meidän oli taisteltava. Pavannesin talo, jossa viimeksi olimme olleet, oli jonkun matkan päässä itse verisaunan keskustasta, jossa onneton Parisi tänä aamuna kylpi. Sinne oli monta sataa askelta Rue de Béthisyltä, jonka varrella amirali asui, ja tämän matkan vuoksi ja siinä jännityksessä, johon oman tapauksen kautta olimme joutuneet, emme olleet kiinnittäneet mitään suurempaa huomiota kirkonkellojen hurjaan jyminään tai pyssyjen paukkeeseen, huutoihin ja elämään, jotka ilmoittivat kaupungissa vallitsevaa tilaa. Me emme olleet kuvanneet mieleemme tapauksia, joita tapahtui niin lähellä. Vaan kun me nyt olimme tulleet kadulle, niin kauhistava totuus astui sitä selvemmin näkyviin ja ajoi veren poskiltamme. Muutamain satain askelten päässä, heti kun käännyimme kadun kulmasta, oli tarpeeksi nähtävää. Me, jotka vasta eilen olimme tulleet maalta, me jotka vielä viikko sitten olimme poikasia, huolettomia niinkuin pojat konsanaan, olimme heitetyt keskelle niin kauheita oloja, että minä en voi niitä kuvata, mikä kauhistava vastakkaisuus taivaalla ja sillä, mitä sen alla tapahtui! Satakieli lasketteli säveleitään vähän matkan päässä meistä, talojen yläkertain akkunoissa leikki kimalteleva auringon valo, hopeaiset pilvenhaituvat väikkyivät sinitaivaalla, kesäaamun raikkaat tuulahdukset puhaltelivat.
Ah, missä ne puhaltelivat! Ei ainakaan täällä näissä kapeissa kujissa, joissa kaikui huutoa, kirouksia ja hurjia rukouksia, ja joita pitkin syöksyi järkensä menettäneitä ihmisiä ja joilla porvarikaartin ampujat ja vielä julmempi roistoväki puhkoivat akkunoita, ryntäsivät verisin asein talosta taloon, ajoivat ja lopuksi tappoivat iskien sinne tänne kuoleman kauhussa vapisevia uhrejaan! Ei todellakaan täällä, jossa joka minuutti kuoli lapsia, naisia äänettöminä, ja miehiä muristen kuin sudet — onnellisina, jos olivat saaneet aseen temmatuksi kouraansa ja asettuneiksi selin seinää vasten; täällä, jossa ryvetetyt ruumiit muodostivat sulun katuojissa kuohuvalle verelle ja jossa lapset, — pienet lapset — leikkivät niillä!
Minä olin Cahorsissa suuressa katutaistelussa 1580, ja siellä myöskin tapettiin naisia. Minä olin yhdeksän vuotta myöhemmin Chatillonin kanssa, kun hän tätä päivää ja isäänsä Colignya muistellen ratsasti Parisin etukaupunkien läpi eikä suinkaan antanut armoa. Minä olin Courtasin ja Ivryn luona ja minä olen monta kertaa nähnyt, kun on talutettu joukottain vankeja keihästettäviksi. Vaan sota on sota, ja nämät olivat sen uhreja, jotka suurimmaksi osaksi saivat kuolla paljaan taivaan alla ja ase kädessä: eivät vaimoja ja miehiä, jotka olivat juuri herätetty unestaan. Näissä tilaisuuksissa en tuntenut sellaista kauhua, sellaista syvää sääliä ja sellaista hehkuvaa katkeruutta, kuin sinä aamuna josta nyt kerron, jolloin ensi kerran näin auringon paistavan Parisin kaduille. Kalpeana ja vavisten Croisette kulki puristautuen lähelle minua, sulki silmänsä ja käsillä tukki korvansa ja antoi minun kulettaa minne vain halusin. Toisella puolen kulki Marie huulet tiukasti puristettuina ja uhkaava ilme kasvoillaan. Kerran tuli muuan porvarikaartin sotilas, kädet verissä, tuli vastaamme hoiperrellen — hän oli humalassa niinkuin useat murhaajista — ja minä väistin häntä. Vaan Marie astui suoraan, aivan kuin hän ei olisi nähnyt, aivan kuin tie olisi ollut selvä eikä mitään Jumalan kuvan mukaan luotua hirviötä olisi ollut tiellä.
Hän laski kätensä tikarin kahvalle, aivan kuin sattumalta. Sotamies kaikeksi onneksi horjui syrjään, ja kulku oli vapaa. Me pääsimme siitä vaarasta. Vaan kauheaa oli nähdä naisia tapettavan ja antaa niin tapahtua! Se oli niin kauheaa, että jos minulla olisi silloin ollut toivonhattu, niin minä olisin toivonut itselleni viisituhatta ratsumiestä, joilla minä olisin laskettanut Parisin katuja pitkin.
Meille ei kuitenkaan koskaan tehty mitään, vaikka hurjimukset raivosivat parhaallaan, kun me kulimme. Tosin meitä aina jonkun kerran — kerta kullakin kadulla, jonka poikki kulimme — pidättivät erilaiset murhaajajoukot. Vaan kun meillä oli samat merkit kuin heilläkin ja huusimme "eläköön messu!" sekä ilmoitimme nimemme, niin meidän annettiin jatkaa matkaamme. On mahdotonta kuvata sanomatonta sekasortoa, joka oli vallalla joka taholla, ja minä nyt tuskin voin uskoa että näimmekään kaikkia niitä tapauksia, jotka olivat silmäimme edessä. Kerran muuan komean näköinen ja komeasti puettu mies, ratsastaen uljaalla hevosella, ajoi meidän jälessämme huiskien miekallaan ja huutaen: "Iskekää suonta! Iskekää suonta! Iskekää suonta!" ja sitä hän jatkoi niin kauas kuin kuulla voimme. Kerran tapasimme muutaman miehen ja kahden poikansa ruumiit päälletysten viskattuna katuojaan. Nuorin poika ei voinut olla kuin korkeintaan kolmentoista vuotias. Minä mainitsen tämän ryhmän, en senvuoksi että se olisi ollut muita kamalampi näky, vaan kun on hyvin tunnettu asia, että tämä poika, Jacques Nompar de Caumont, ei ollut kuollut vaan elää tänäkin päivänä, minun ystäväni marsalkki de Ia Force.
Tämä johtaa muistooni ainoan hyvän työn, jonka me olimme tilaisuudessa tekemään. Kerran kuin käännyimme muutamasta kulmasta, niin jouduimme äkkiä keskelle sotamiesjoukkoa, jossa oli seitsemän tai kahdeksan miestä, ja olivat saartaneet keskeensä muutaman kauniin, näöstä päättäen neljäntoista vuotiaan pojan. Hän oli koulupuvussa ja kädessä oli kirjoja, joita hän puristi kainaloonsa — ehkä aivan vaistomaisesti — vaikka miehet uhkasivat kuolemalla. Juuri kun me siihen pysähdyimme, vaativat he tietoonsa hänen nimeään. Hän ei voinut tai ei tahtonut sanoa, vaan hätäyksissään sanoi monta kertaa, että hän oli menossa Bourgognen kouluun. Oliko hän katolinen? karjuivat miehet. Hän ei vastannut. Sotamies, joka piteli poikaa kaulustasta, kohotti keihäänsä, ja luontaisesta vaistosta poika kohotti kirjansa suojellakseen kasvonsa. Croisette karjasi ja meni estämään iskua. "Hei, katsokaa!" huuti hän niin kiihkeästi, että sotamies laski aseensa, jonka hän oli juuri ollut iskemäisillään. "Pojallahan on messukirja! Hänellähän on messukirja! Ei hän ole mikään kerettiläinen! Hän on katolilainen!"
Sotamies laski aseensa ja sieppasi kirjat käteensä. Hän tirkisteli niitä tyhmänä verestävillä silmillään, vaan ainoa, minkä hän ymmärsi, oli punanen risti kirjan kannessa. Vaan tämä oli kylliksi hänelle. Hän käski pojan mennä tiehensä ja laski hänet menemään lyöden nyrkillä ja kiroten.
Croisette ei tyytynyt siihen, vaikka minä en ymmärtänyt hänen syitään.
Minä näin vain hänen vaihtavan silmäyksiä pojan kanssa. "Kuulkaas nyt!"
sanoi hän leikillisesti. "Antakaa pojalle hänen kirjansa takaisin!
Eihän teille niistä mitään hyötyä ole!"
Vaan silloin koko joukko kääntyi meitä vastaan. He eivät muutenkaan olleet hyvillään meidän sekaantumisestamme tapaukseen, ja epäilemättä heidän mielestään me olimme menneet liian pitkälle. He olivat juovuksissa, riidanhaluisia ja alkoivat huiskia aseitaan meidän edessämme. Ja kun heitä oli paljo enemmän, niin olisi meidän epäilemättä käynyt hyvinkin huonosti, jos ei vain odottamatta muuan liittolainen olisi ilmestynyt meidän puolellemme.
"Heretkää, heretkää!" huuti vastatullut voimakkaalla äänellä — hän oli jo aivan meidän keskellämme. "Mitä tämä merkitsee? Mitä hyötyä on tapella keskenämme, kun on niin monta kelpo kaulaa katkaistavana ja sillä voi saavuttaa koko taivaan valtakunnan ilot? Heretkää, sanon minä."
"Kuka te olette?" huutivat he joukolla.
"Herttua Guise!" vastasi hän kylmästi. "Antakaa näiden nuorten miesten mennä rauhassa, muuten piru teidät perii, sen konnat!"
Puhujan käytös teki mahtavamman vaikutuksen kuin hänen sanansa, sillä minä olen varma, että voimakkaampaa ja välinpitämättömämpää velikultaa ei ikinä ole oleksinut kirkossa eikä kadulla. Minä heti tunsin hänet, ja murhaajajoukko oli myöskin hänessä näkevillään päällikkönsä. He mutisivat muutamia kirouksia, Vaan kun heillä ei ollut mitään voitettavina, niin he väistyivät. Halveksivasti he viskasivat kirjat — siten osottaen tunnettaan oikeaa uskoa kohtaan — ja lähtivät tiehensä huutaen niin paljo kuin jaksoivat: "Tappakaa! Tappakaa! Tappakaa hugenotteja!"
Tämä liittolaisemme, joka jäi luoksemme, oli Buré — Blaise Buré, sama mies, joka eilen, vaikka minusta tuntui kuin se olisi ollut monta kuukautta sitten, oli petkuttanut meidät Bezersin valtaan. Nyt hän oli poistanut osan synnistään, ja me katsoimme häntä neuvottomina, oliko meidän vai ei moitittava häntä teostaan. Vaan hän ei näyttänyt olevan milläänkään, vastasi vain meidän katseeseemme ystävällisellä silmäyksellä.
"Minulla ei ole teille, hyvät herrat, vähintäkään vihankaunaa", sanoi hän julkeasti.
"Enpä minäkään sitä luulisi", vastasin minä.
"Ja sitä paitse me olemme nyt kuitit", sanoi hän.
"Te todella olette hyvin ystävällinen", sanoin minä.
"Epäilemättä. Te olette kerran tehneet minulle suuren palveluksen", vastasi hän suureksi hämmästyksekseni. Hän näytti nyt puhuvan täydellä todella. "Te ette näytä sitä muistavan, nuori herra, vaan te, ja tämä teidän veljenne" — hän viittasi Croisettea — "sen teitte! Ja paavin ja Espanjan kuninkaan nimessä, minä sen muistan!"
"Vaan minä en", vastasin minä.
"Mitä kummia! Te ette muista, että te teitte tuhkaa tuosta konnasta Caylusissa, kymmenen päivää sitten. Kas niin! Muistattepahan! Ja se oli kelpo työ! Kaunis isku. Nähkääs, herra Anne, hän oli vankka mies, hyvin vankka mies. Niin hän itse uskoi, ja minä uskoin, ja mikä vielä parempi, jalo Raoul de Bezers uskoi niin. Ymmärrättekö?"
Hän katsoi minua syrjäsilmällä. Minä ymmärsin, että tietämättäni olin Burén vapauttanut kilpailijasta. Se oli syynä siihen, että hän niin kunnioittavalla, melkein ystävällisellä tavalla oli meidät — houkutellut satimeen.
"Siinä kaikki", sanoi hän. "Jos te tahdotte, että minä korvaukseksi teen yhtä paljo teille, niin antakaa minulle vain tietää. Tällä kertaa, hyvät herrat, jääkää hyvästi!"
Hän huiskautti hattua, pyörähti ympäri ja meni joutuisasti sille suunnalle, josta me olimme tulleet hyräillen:
"Ce petit homme tant joli!
Qui toujours cause et toujours rit,
Qui toujours baise sa mignonne,
Dieu gard' de mal ce petit homme!"
Tuuli kuletti vielä kaukaa hänen huolettomia säveliään meidän kuultaviimme. Me katselimme hänen jälkeensä, näimme hänen leikillään tekevän hyökkäyksen muuatta ruumista vastaan, jonka joku oli nostanut pystyyn ja asettanut ovea vasten seisomaan — ja iskevän harhaan — ja sitten jatkavan kulkuaan aina vihellellen samaa laulua. Sitten hän katosi muutaman kulmauksen taakse, emmekä me häntä enään nähneet.
Me jäimme seisomaan ainoastaan muutamaksi minuutiksi paikoillemme puhellaksemme pojan kanssa.
"Näyttäkää kirjoja, jos joku ahdistaa teitä", sanoi Croisette pojalle kekseliäästi. Croisette itse oli vielä niin poikanen, kaunis, vaalea tukka kuin kunniakehä kalpeitten kasvojen ympärillä, niin että tämä näky, kun toinen antoi toiselle neuvoja, oli minusta niin kaunis. "Näyttäkää kirjoja ja osottakaa ristiä, ja taivas auttakoon teitä pääsemään koulullenne!"
"Minä haluaisin saada tietää nimenne", sanoi poika. Hänen tyyneytensä ja arvokkaisuutensa hämmästyttivät minua, sillä ne tuntuivat minusta niin ihmeteltäviltä tällaisissa oloissa. "Minä olen Maximilian de Bethune, paroni Rosnyn poika."
"Silloin on toinen palvelus toisen arvoinen", sanoi Croisette vilkkaasti. "Teidän isänne varoitti meitä eilen Etampesissa — ei, se oli toissapäivänä, vaan me emme sen jälkeen ole nukkuneet — sillä — —"
Hän keskeytti samassa puheensa ja huuti: "Juoskaa tiehenne, juoskaa!"
Poika ei tarvinnut kahta käskyä. Hän lähti kuin nuoli kiitämään katua, sillä hän niin kuin mekin näimme, että kolme heittiötä, jotka kiertelivät ympäriinsä etsien uhreja, hyvin salaisesti lähestyivät meitä. He huomasivat pojan ja heitä näytti haluttavan lähteä jälkeen, vaan meitä oli kolme ja kyllin kykeneviä vastustamaan heitä. Katu oli tällä kertaa muuten aivan tyhjä väestä, ja me estimme heidät seuraamasta poikaa.
Hänen myöhemmät kohtalonsa ovat kyllin tunnetut, sillä hänkin elää. Hänet oli pidätetty pari kertaa sen jälkeen kuin hän lähti meidän luotamme. Ja molemmilla kerroilla hän pääsi sillä, että näytti kirjansa kantta. Kun hän saapui koululle, niin portinvartija kieltäytyi päästämästä sisälle, jonka vuoksi hänen täytyi hyvän aikaa seisoa kadulla alituisessa hengenvaarassa ja tietämättä minne menisi. Vihdoin hän antamalla portinvartijalle vähän rahaa sai tämän hakemaan koulun johtajan, ja tämä oli niin ihmisellinen, että piti poikaa kätkössä kolme päivää. Kun verisauna vihdoin loppui, niin kaksi sellaista miestä, jotka olivat hänen isänsä palveluksessa, haki pojan vieden hänet ystäväin luo. Niin vähällä oli Ranska kadottaa suurimman ministerinsä, Sullyn herttuan.
Vaan palatkaamme nyt itseemme. Kun poika oli päässyt näkyvistämme, niin jatkoimme taas matkaamme, ja me koettaessamme sulkea silmämme ja korvamme kaikelta, päästäksemme näkemästä kaikkea sitä julmuutta, inhoa, kauheutta, jonka ohi meidän oli kulettava, laskimme tarkoin kaikki kadun kulmat, joiden ympäri meidän oli käännyttävä, pyrintönämme oli vain yksi asia — tavata Louis de Pavannes, päästä niin pian kuin mahdollista talon luo, joka on vastapäätä Erasmuksen päätä. Jonkun aikaa kulettuamme tulimme pitkälle kapealle kadulle. Sen päässä näimme joen kimaltelevan ja välkkyvän auringonpaisteessa. Kadulla vallitsi hiljaisuus eikä näkynyt ihmisiä ollenkaan. Ei koko pitkällä kadulla näkynyt elävää olentoa muuta kuin kiertelevä koira. Muissa osissa kaupunkia vallitsevan metakan ääni ei sopinut kuulumaan tänne etäisyyden ja välillä olevien talojen vuoksi. Täällä me tunsimme voivamme hengittää vähän vapaammin.
"Tämä pitäisi olla meidän katumme", sanoi Croisette.
Minä nyökäytin päätäni. Vähän matkan päässä huomasin kyltin, jota etsimme, ja minä viittasin sitä. Vaan tulemmekohan sinne ajoissa? Vai liian myöhään? Siitä oli kysymys. Me lähdimme juoksemaan minkä suinkin jaksoimme. Parin askeleen päässä Erasmuksen talosta pysähdyimme äkkiä, Croisette ensiksi, ja kaikki aivan kuin olisi meidät siihen naulattu.
Vastapäätä oleva talo oli ryöstetty, puhdistettu katosta kivijalkaan saakka. Se oli korkea talo, joka oli aivan kadun vieressä, ja jokainen akkuna oli säretty. Portti roikkui avuttomasti yhden saranan varassa, ja ammottavat ravot sen ulkopuolella osottivat, mihin kirveen iskut olivat kohdatut. Lasin ja porslinin palasia oli portaat täynnä, ja niitä pitkin valui tummanpunanen virta — jähmettyäkseen vähitellen katuojassa. Mistähän tuli tämä virta? Ah! Siellä oli jotakin enemmän katsottavaa, jotakin jota meidän silmämme vaistomaisesti etsivät viimeiseksi. Siellä oli ihmisruumis.
Se makasi kynnyksellä selällään pää taaksepäin taipuneena, lasimaiset silmät tuijottivat aamutaivaalle, josta mädättävä kuumuus laskeusi. Kauhun tärisyttäminä me tutkimme sen kasvoja. Se oli palvelija, sama lakeija, joka Louisilla oli ollut mukanaan Carlosissa. Me tunsimme heti hänet, sillä me olimme nähneet hänet monet kerrat, ja olimme pitäneet hänestä. Hän usein kantoi pyssyjämme jahtimatkoillamme ja kertoi meille sotatapauksia. Veri tursusi verkalleen hänen monista haavoistaan. Hän oli kuollut.
Croisette rupesi kovasti tutisemaan, koko ruumistaan puistatti ankarasti. Hän puristausi muuatta pylvästä vasten ja painoi kasvonsa sen kylmää pintaa vasten, jotta ei näkisi tätä kauhistuttavaa näkyä. Pahin oli tapahtunut. Mielessämme olimme kuvitelleet aina, että joku sattuma pelastaisi ystävämme, että joku vieras varottaisi häntä.
"Oo, Kit-raukka!" huudahti Croisette ja purskahti kovaan itkuun. "Oo,
Kit, Kit!"
KYMMENES LUKU.
Hau, Hau Huguenots!
Minä muistan, että hänen majesteettinsa Henrik Neljäs — urhoollisin mies, joka on miekkaa kantanut, joka todella rakasti vaaraa itse vaaran vuoksi ja hyväili sitä kuin se olisi ollut nuori neitonen — ei koskaan voinut nukkua taistelua ennen. Olen kuullut hänen itsensä sanovan, että niin oli ennen Arquesin taisteluakin. Croisette oli samanluontoinen — hän joutui helposti ylenmäärin jännityksiinsä ja väsyi, vaan ei koskaan ennen kuin ponnistelun välttämättömyys oli ohi, jota vastoin Marie ja minä, vaikka kun tuli kysymykseen, emme olleetkaan vähintäkään urhokkaampia, olimme hitaampia ja vähemmän vaikutuksille alttiita.
Minä mainitsen tämän sen vuoksi, ettei siitä päättäen, mitä äsken kerroin, uskottaisi hänessä olleen jotakin naismaista — paitse hänen hellätuntoisuutensa — ja osaksi näyttääkseni, että me tässä pulmassa menettelimme kukin erityisen luonteemme mukaan. Sillä aikaa kuin Croisette kalpeni ja vapisi, minä seisoin jo aivan hämmentyneenä ja annoin katseeni harhailla hävitetystä talosta kuolleen kasvoille ja taas takaisin. Vaikka minä aamusta saakka olin nähnyt kymmeniä kuolleita ja lukemattoman joukon kaikellaisia kärsiviä, niin en voinut nyt olla ihmettelemättä, miten kaitselmus oli voinut meille sallia tällaista. Meille tapahtua tällaista! Vaistoissaan on ihminen yhtä itsekäs kuin mikä muu elävä olento hyvänsä!
Vaan itse asiassa minä ensimmäisen vakuuttavaa silmäyksen jälkeen en nähnyt kuolleen kasvoja enkä hävitettyä huonetta. Sen sijaan näin polttavin silmin vanhan kotilinnan, vihannat kedot puron varrella ja harmajat kukkulat, jotka kohosivat niiden yli, näin penkereen, näin Kitin tulevan meitä vastaan, kasvot kalpeina ja ahmivin silmin, tukistelevan kysyvästi meitä! Eikä meillä ollut mitään lohdutusta hänelle sanottavana, ei ollut rakastavaa ystävää tuotavana hänelle!
Heikko ryske, joka kuulosti aivan kuin kyltti olisi tuulessa rämissyt, herätti minut näistä haaveista. Minä käännyin katsomaan taakseni, en hämmästyneenä tai pelästyneenä, vaan aivan verkalleen, aivan kuin samassa tylsässä ihmettelyn tilassa. Kirjakauppiaan oven yläosa oli ravollaan. Se oli aukaistu ja sen äänen minä olin kuullut. Vanha nainen pisti päänsä ulos ja tirkisteli meitä.
Kun minä katsahdin häneen, niin hän hiljaa yritti vetämään taas oven kiinni, Vaan minä en liikahtanut, ja nähtävästi rauhottuneena silmättyään minua vielä kerran, hän nyökäytti minulle päätään salaperäisesti. Välinpitämättömänä menin lähemmäksi. "Sst! Sst!" kuiskasi hän. Hänen kurttuisilla vanhoilla kasvoillaan, jotka muistuttivat kauan säilytettyä normandilaista omenaa, oli syvän säälin ilme, kun hän katsoi Croisettea.
"No, mikä on?" sanoin minä konemaisesti.
"Onko hänet saatu kiinni?" mutisi hän.
"Ketä te tarkoitatte?" kysyin tylsästi.
Hän nyökäytti päätään hävitetylle huoneelle päin ja vastasi: "Aatelisnuorukaista, joka asui tuolla? Ah, hyvät herrat", jatkoi hän, "hän oli niin kaunis ja iloinen, kun hän tuli kuninkaan juhlasta eilen illalla. Miten kaunis hän oli silkkivaipassaan komean hevosensa selässä! Sellaista minun silmäni eivät ikinä ole nähneet! Ja tänään he ajoivat häntä kuin rottaa!"
Eukon sanat olivat yksinkertaiset, vaan ne minussa saivat aikaan muutoksen. Minä heräsin heti tylsyydestäni ja sydän alkoi sykkiä uudelleen ilosta ja heränneestä toivosta. "Onko hän päässyt pakoon?" kysyin kiihkeästi! "Onko hän onnistunut pakenemaan?"
"On kyllä?" vastasi hän. "Tuo poikaraukka tuolla — hän nyt makaa rauhallisesti, Jumala antakoon hänelle anteeksi kerettiläisyytensä — puolusti urhoollisesti ovea sillä aikaa kun hänen herransa kiipesi katolle ja hyppi katolta katolle pitkin kadun vartta, ja nuo heittiöt ampuivat ja huutivat hänen jälkeensä aivan kuin hän olisi ollut mikähän orava ja nuo poikarakkia kivikädessä!"
"Ja hän pääsi pakoon?"
"Pääsi!" vastasi hän verkalleen ja pudisti vanhaa päätään, epäilevästi. "Minä en sitä tiedä. Vaan minua pelottaa, että he ovat saaneet hänet kiinni. Minä ja mieheni olemme koko päivän olleet yläkerrassa, vavisten levottomuudesta ja tuskasta — mieheni nyt on vuoteessa, joka on turvallisin paikka hänelle — pyhimys meitä suojelkoon! Vaan minä kuulin heidän huutaen ja ulvoen menevän jokea kohden, ja minua pelottaa, että he saavat hänet kiinni sen ja Chåteletin välillä. Minä sitä pahoin pelkään."
"Onko siitä kauankin?"
"Noin puoli tuntia. Te ehkä olette hänen ystäviään?" lisäsi hän.
Vaan minä en jäänyt vastaamaan, Minä Croisettea, joka ei ollut kuullut sanaakaan kaikesta tästä, tartuin hartioista ja pudistin. "On mahdollista että Louis on päässyt pakoon!" huusin hänen korvaansa. "Päässyt pakoon, kuuletko?" Ja kiireimmittäin kerroin hänelle, mitä vanhus oli sanonut.
Oli todellakin vaikuttava näky, kun veri tulvasi hänen poskiinsa, kyyneleensä kuivuivat ja hänen tarmonsa ja päättäväisyytensä heräsivät eloon joka hermossa ja jäntäreessä. "Onko toivoa?" huuti hän ja tarttui käsivarteeni puristaen. "Toivoako, Anne? No, tule! Tule! Ei saa menettää sekuntiakaan! Jos hän on hengissä, niin koetetaan tavottaa hänet!"
Vanha eukko koetti meitä pidättää, vaan turhaan. Säälistä, ja niin kuin luulen, pelosta, että me juoksemme suoraan kuoleman kitaan, hän unhotti kaiken varovaisuutensa ja huuti kovalla äänellä jälkeemme. Vaan me emme siitä välittäneet, juoksimme vain niin kiireesti kuin voimme, Croisetten jälkeen, joka ei ollut joutanut odottamaan vastaustamme. Väsymys, jota olin tuntenut muutama silmänräpäys sitten, oli nyt kadonnut — muistettakoon, että me niin pitkään aikaan emme olleet levänneet emmekä syöneet —, kaikki uupumus oli kerrassaan kuin puhallettu pois. Ilosta mieli läikkyi. Louis oli hengissä ja oli päässyt vihollisiaan pakoon.
Päässyt pakoon! Vaan kuinka kauaksi aikaa? Me saimme pian vastauksen tähän kysymykseen. Samassa silmänräpäyksessä, kun me käännyimme kulman ympäri joen puolella, niin kuulimme väkijoukon hälinää, joka ei ollut kovin äänekästä vain selittävää. Toisella puolen jokea oli sadottain talonkattoja Ile de la Cité-saarella, jotka kimaltelivat auringon paisteessa. Vaan me emme pysähtyneet katsomaan tätä näkyä, kiiruhdimme vain oikealle ja hiljensimme kulkumme vasta kun olimme aivan lähellä väkijoukkoa. Edessämme oli silta — Pont au Change, luullakseni, — ja sen toisessa päässä, samalla puolen jokea, jolla mekin olimme, kohosi Châtelet harmaine tornineen ja huippuineen. Meidän ja linnan välillä oli suuri avonainen paikka, joka oli puoleksi täynnä ihmisiä, jotka enimmäkseen olivat äänettöminä ja tarkkaavina kokoutuneet sinne katsomaan näytöstä ainakaan tällä hetkellä tahtomatta osaa ottaa siihen, mitä siellä tapahtui.
Me syöksyimme keskelle tungosta ja huomasimme pian syyn tyyneyteen ja liikkumattomuuteen, joka meitä oli hämmästyttänyt. Oltuamme hetken aikaa poissa kauhistuttavista merkeistä, jotka niin hyvin jo tunsimme — pakenevia ja ajavia ihmisiä, iskuja sinne tänne kuin aivan sattumalta, huutoja, kirouksia, sadatuksia, juopuneiden rähinää, hyökkäyksiä ovia ja akkunoita vastaan — me olimme jo vähän päässeet tyyntymään. Vaan sitä ei kestänyt kauan. Väki edessämme oli vahdin alainen. Kun me tämän huomasimme, niin sydän aivan kuin puristui kokoon rautarouvilla, sillä me tiesimme, että roistoväki hurjassa raivossaan, aivan kuin sokeassa mielettömyydessään syöksyvä härkä, olisi voinut valmistaa jonkun mahdollisuuden pakenemaan — tässä niin kuin muissakin tapauksissa. Vaan tämä kylmäverisesti järjestetty ajo ei antanet mitään toiveita.
Jokaisen kasvot ympärillämme olivat suunnatut samalle taholle, kaikki katsoivat muutamaan talorypääseen, joka oli jokea vastapäätä. Tori näiden edustalla oli tyhjä, sillä väkijoukkoa piti siitä ulohtaalla parikymmentä, jonkumatkan päähän toisistaan riviin asetettua jousimiestä ja parikymmentä ratsastajaa, jotka ajoivat edestakaisin pieksäin miekanlappeilla niitä, jotka olivat niin rohkeita, että yrittivät tunkeutumaan läpitse. Tällä tavoin muodostui aita ja sen molemmissa päissä oli ratsumiehiä, noin seitsemän kummassakin ryhmässä. Ja yksinään keskellä avonaista paikkaa kookas, aseellinen ja pitkävartisilla kaulussaappailla varustettu mies ratsasti edestakaisin katse kiinnitettynä taloryhmään. Minä en erottanut hänen kasvojaan, vaan minun ei tarvinnutkaan. Minä tunsin hänet ja oihkasin ääneen. Se oli Bezers!
Minä ymmärsin koko tämän menon paremmin. Ratsumiehillä, jotka enimmäkseen olivat partaisia sveitsiläisiä ja halveksien katselivat väkijoukkoa ympärillään eivätkä säästelleet iskuja ja lyöntejä, oli saman väriset univormut kuin päälliköllään ja olivat varustettuja kiireestä kantapäähän. Tämä järjestys ja sotakuri oli hänen työtänsä: niin kostokin. Meidän ystäväparkamme oli aivan kuin rautakourassa, ja minä nyt tunsin, että kaikki hänen toivonsa pelastumisesta oli mennyttä. Louis de Pavannes voisi yhtä hyvin maata pitkällään kynnyksellä kuolleen palvelijansa vierellä kuin koettaa päästä tästä järjestetystä miekkakehästä.
Epätoivon silmäyksillä me katselimme näitä vanhoja puurakennuksia. Ne kerrassaan näyttivät kumartavan edessämme, sillä ne olivat niin vanhuuden heikkoja ja luhistumaan valmiita, että niiden ylikerrat olivat paljo leveämmällä alikertoja. Niiden katot olivat yhtenä sekasortona kattokouruja, mutkikkaita päätyjä, vinoja savutorvia, pieniä torneja ja lahoja hirsiä. Niiden seassa arvelin Kitin sulhasen olevan piilossa. Niin, olihan tämä hyvä paikka leikkiä piilosilla — kun ei leikkitoverina olisi ollut kuolema. Rakennusten alikerroissa ei ollut akkunoita eikä ovia, siitä syystä — niin kuin sittemmin kuulin — että joki usein nousi tulvilleen ja kohosi silloin aina talojen kivijalkain tasalle. Vaan pitkin rakennusten pitkää sivua kulki poikkihirsien nojassa parveke noin miehenpituuden korkuisella maasta, ja parvekkeen kummassakin päässä nousivat portaat parvekkeelle. Tämän alimman parvekkeen päällä oli toinen, jonka yläpuolella oli akkunarivi päätyineen. Rakennusryhmässä — joka näytti olleen siinä joen varrella jonkun kahdeksankymmentä vuotta — oli neljä taloa, joista jokainen oli varustettu ovella, mikä johti alimmalle parvekkeelle. Minä ymmärsin, että jos ei Bezers olisi ryhtynyt tällaiseen järjestykseen, niin Louis olisi hyvin helposti voinut päästä pakoon. Jos roistojoukko olisi kerran päässyt päistikkaa syöksemään tällaiseen huone- ja käytäväsokkeloon, niin hän olisi varsin helposti voinut, huomaamatta ja tuntemattomana, sekaantua heihin ja heidän vetäytyessä takaisin päästä pakoon.
Vaan nyt oli vahtimiehiä asetettu jokaiselle parvekkeelle ja katollekin. Heti kun joku näistä liikahti tai näytti katsovan sisään — jossa, mikäli minä huomasin, etsittiin parhaillaan — jos vain vähän päätäkään käänsi, niin aivan kuin vavistus kävi yli koko väkijoukon ja syntyi hälinä, joka pari kertaa paisui hurjaksi ulvonnaksi, samallaiseksi kauheaksi ulvonnaksi, joka kerran ennen oli saanut minut vapisemaan. Tällaiseen suurempaan meteliin minusta alku kuulusti lähtevän aitauksen toisesta päästä. Sinne näytti pahimmat ainekset kokoutuneen ja monta kertaa näin Bezersin sotamiesten tappelevan joukkoa vastaan. Samalla ruvettiin laulamaan hurjaa lauluakin, johon koko joukko yhtyi ja jota he nyt ulvoivat sanomattomaa kauhua herättävällä tavalla:
"Hau! Hau! Huguenots!
Faites place aux Papegots!"
[Huuti hugenotit, pois paavilaisten tieltä!]
Tämä oli väännös vanhasta laulusta, joka sanottiin olleen yleinen protestanttien kesken.
Me olimme tunkeutuneet niin kauaa, että olimme väkijoukon eturinnassa, jossa me pysähdyimme ja katselimme toisiamme kysyvin katsein. Vaan ei edes Croisettella ollut vastausta. Eikä voinut ollakaan kuin yksi vastaus. Mitä me voimme tehdä? Emme mitään. Me olimme tulleet myöhään. Taaskin myöhään. Ja miten kauheaa oli kuitenkin seisoa toimetonna julman roistoväen seassa, ja katsoa kun se huvikseen tappaa meidän ystävämme, jonka kädenpuristuksen me niin hyvin tunsimme! Nähdä heidän tappavan hänet kuin rotan, niin kuin vanha eukko oli sanonut, ja tietää, ettei koko joukossa kukaan muu kuin me tunne vähintäkään sääliä hänen vuokseen! Ei yksikään kauhistuisi kuullessaan hänen kuolemanhuutonsa tai pöyristyisi nähdessään hänen kuolemaan sammuvat silmänsä! Todella kauheaa!
"Niin", kuiskasi minun vierelläni muuan toverilleen nainen — joukossa oli useita naisia — "nyt ovat hugenotit lopussa, uskon minä! Tuo Lorraine on kelpo mies! Vaan tuo raukka, jota ne nyt ajavat, on kuitenkin kaikessa tapauksessa kaunis ja kelpo mies, Margot! Minä näin hänet äskettäin hyppivän katolta katolle pitkin kadun vartta, aivan kuin pyhimykset olisivat häntä kannattaneet. Ja ajatella, että hän on kerettiläinen!"
"Se on vain velhotemppuja ja muuta sellaista", vastasi toinen tehden ristinmerkin.
"Ehkä niin! Vaan pitihän hänen käyttää kaikki keinonsa päästäkseen tuon paksun heittiön käsistä, joka on tuolla", vastasi ensimmäinen nainen lohdutuksekseen. "Tuo paholainen!" huudahti Margot ja viittasi salaperäisellä liikkeellä Bezersiä ja hänen silmiinsä ilmestyi vihan liekki. Ja sitten hän kuiskaten ja kiroten kertoi hänestä jutun, joka minua pöyristytti. "Sillä tavoin hän teki! Ja päälle päätteeksi nunnalle!" lopetti hän. "Saakoon hän kerran hyvin ansaitun rangaistuksensa!"
Juttu saattoi olla tosikin, niin kauhea kuin se olikin. Minä olin monet kerrat kuullut hänestä yhtä julmia kertomuksia. Sellaisia oli kertonut sekä palvelija, joka makasi kuolleena Pavannesin kynnyksellä, että monet muutkin. Kun Bezers ratsastaessaan edestakaisin kääntyi sille suunnalle, jossa me olimme, niin minä hänen ilkeästä kasvojen ilmeestään ja äsken kuulemastani jutusta pöyristyneenä tuijotin häneen. Hänen katseensa oli kiinnitetty väkijoukkoon, joka oli ympärillään, ja minua pelotti, että hän ehkä huomaa meidät tänne saakka.
Ja hän huomasikin! Minä olin unhottanut, että hän oli niin pitkänäköinen. Hänen kasvoilleen ilmestyi yhtäkkiä pirullinen hymy, Samalla kun hänen katseensa oli meihin kiinnitettynä aivan kuin hän olisi kieltänyt meitä liikahtamasta vähintäkään, hän antoi joitakin käskyjä miehilleen. Minä tunsin kun veret poistuivat poskiltani. Mahdotonta oli päästä enään pakoon, sillä takanamme oli sankka, läpipääsemätön ihmisjoukko, niin että me voimme tuskin jäsentä liikuttaa. Vaan kuitenkin minä tein voimakkaan yrityksen.
"Croisette!" kuiskasin — hän seisoi meidän toisten takana — "kumarru.
Hän ei ole voinut sinua nähdä. Kumarru alas, poika!"
Vaan Croisette oli itsepäinen eikä kumartunut. Ja kun muuan ratsastavista sotamiehistä tuli siihen ja pöyhkeästi käski meidän astua esiin avonaiselle paikalle, niin Croisette työnsi meidät toiset syrjään ja ylpeänä astui meidän edessämme. Minä näin että hänen huulensa olivat puristuneet yhteen ja että hänen silmänsä säihkyivät. Päästyämme tungoksesta, väkijoukkokin tunkeutui sotamiesrivin läpi ja koetti seurata meitä joko vihollisessa tarkoituksessa tai uteliaana tietämään, mitä tämä merkitsi. Vaan sotamiehet pieksäen heitä keihäillään saivat heidät palautetuiksi takaisin.
Minä luulin, että meidät vietäisiin Bezersin luo, enkä voinut ajatella mitä sitten tapahtuisi. Vaan näytti siltä kuin hän aina olisi tehnyt, mitä me kaikkein vähimmän odotimme, sillä hän ainoastaan kupristi kulmiaan meille, hymyili halveksivasti ja huuti: "Pitäkää nyt huolta, etteivät toista kertaa pääse! Vaan elkää tehkö mitään pahaa ennen kuin minä olen saanut koko seuran haltuuni."
Hän kääntyi toiselle ja minä toiselle suunnalle, ja sydämmeni täyttyi raivolla. Uskaltaisiko hän tehdä meille jotakin pahaa? Uskaltaisiko edes vidame de Bezers julkisesti ja kylmäverisesti murhata Caylusin sisaren poikia. Minä en voinut sitä uskoa. Ja kuitenkin — kuitenkin —
Croisette keskeytti ajatusteni kulun. Minä huomasin, että hän ei tullutkaan minun jälessäni. Hän oli ryöstäytynyt syrjään ja monien riitain perästä päässyt vidamen luo, jonka polvessa hän oli käsin kiinni, juuri kuin minä käännyin. Minä näin pitkän matkan päästä en voinut kuulla, mitä Croisette sanoi, ja ratsumies, joka meitä seurasi, ajoi meidän väliimme, vaan minä kuulin kuitenkin mitä vidame vastasi.
"Ei, ei, ei!" huusi hän hilliten raivoaan. "Antakaa minun aikeeni olla rauhassa! Mitä te siitä tiedätte? Ja jos vielä kerran minulle siitä puhutte, herra Croisette — niin minä — ei, minä en teitä tapa. Se teitä tyydyttäisi, sillä te olette itsepintainen, huomaan minä. Vaan minä pieksätän teitä niin kuin mitättömintä kyökkipoikaani. Menkää nyt, ja pysykää siivolla." Vidamen kasvoilla leimusi kärsimättömyys, viha ja hurja tuska. Croisette tuli meidän luoksemme, verkalleen huulet lumivalkoisina, vaan hän oli aivan tyyni. "Sama se on", sanoi hän katkerasti. "Kolmannella kerralla onnistun."
Minä en tuntenut kovin suurta suuttumusta vidamea kohtaan hänen solvaavista sanoistaan enkä vihaa Croisettea kohtaan siitä, että hän oli antanut niihin aihetta, niin kuin tunsin ensi kerralla. Sillä tänä aamuna näytti vain olevan kysymys elämästä ja kuolemasta. Sanat olivat herenneet herättämästä iloa tai surua, sillä mitä sanat merkitsevät lampaille teurastushuoneessa? Me emme nyt muuta ajatelleet kuin että oli kysymys miehen hengestä ja naisen onnesta. Ja ehkä, tuumiskelin minä, Croisette voi vielä kerran ilolla muistella, että hän oli — niin kuin hukkuva tarttuu olenkorteen — alentunut rukoilemaan heidän puolestaan.
Me seisoimme keskellä ratsujoukkoa, joka oli oikealla rivin päässä. Ja yhtäkkiä Marie tarttui minua käsivarteen. Hän tuijotti vahtiin, joka oli katolla ulommaisen talon kohdalla. Mies viittoi siellä hurjasti. "Hän näkee Louisin!" kuiskasi Marie. Minä nyökäytin päätäni melkein välinpitämättömänä. Vaan tylsyyteni katosi ja minä vavahdin ehdottomasti ja minua pöyristytti, kun hurja ulvonta äkkiä keskeytti hiljaisuuden, ja kulki kuin aaltoillen väkijoukossa. Mitä se oli? Muuan mies, joka oli vahdissa akkunan luona ylimmällä parvekkeella tähtäsi keihäällään jotakin, joka oli sisäpuolella. Muuta emme nähneet.
Vaan ne, jotka olivat ulompana näkivät enemmän, paljo enemmän kuin vidame olisi toivonut, niin kuin seuraavassa silmänräpäyksessä huomattiinkin. Hän ei ollut ottanut lukuun sitä, miten helposti roistoväessä, joka on saanut maistaa surmaamisen huvitusta, raivo ja intohimot leimahtavat. Minä näin, miten toisessa päässä joukko alkoi aaltoilla ja liikkua edestakaisin. Sadottain käsiä kohosi pystyyn ja samalla puhkesi hurja huuto. Ratsumiehet syöksyivät joukkoon iskien, vaan heidän täytyi peräytyä verkalleen, sillä heidän ponnistuksensa olivat turhat. Riemuisella melulla hurja ihmisjoukko tunkeutui heidän väliinsä ja saattoi heidät siten voimattomiksi sekä syöksyi portaita kohden kuin sulkunsa särkenyt vesiputous. "Taivas ja helvetti!" huusi Bezers ja kiroili niin synkeästi, että tuskin hänen itsevaltijaansakaan olisi siinä voinut hänen kanssaan kilpailla. "Nuo roistot aikovat hänet ryöstää minulta!"
Hän pyörähytti hevosensa ja ajoi portaitten luo sille puolelle parveketta, jossa me olimme. Hän hyppäsi hevosen selästä, antoi välinpitämättömästi ohjasten pudota ja syöksähti notkeasti parvekkeelle, jota pitkin alkoi sitten juosta. Puolikymmentä ratsumiestä heitti hevosensa tovereilleen ja lähti juoksemaan päällikkönsä jälessä parvekkeelle, jossa heidän suuret saappaansa kolisivat lankkuja vasten.
Minä hengitin kiihkeästi ja lyhyeen, sillä minä näin, että nyt oli jotakin tulossa. Nyt oli kilpailu kahden puolueen, tai oikeammin sanoen, vidamen ja roistojoukon päällikön välillä. Roistojoukolla oli lyhempi tie. Vaan takaa tunkeva joukko teki ensimmäisille häiriötä, niin että nämät eivät päässeet varmasti jaloilleen kapeilla portailla, vaan kompastelivat ja kaatuivat ja siten menettivät aikaa. Bezers, jolla ei ollut mitään esteitä oli jo ehtinyt hyvän matkaa parvekkeelle ennen kuin toiset olivat saaneet jalkaansa sille.
Minä rukoilin taivasta — keskellä tätä hurjaa melua — että roistoväki ehtisi ennen! Jos vain syntyisi vähäksikään aikaa taistelu Bezersin miesten ja joukon välillä, niin Pavannes siitä syntyneen sekasorron aikana pääsisi pakenemaan. Minun toivoni heräsi tämän metakan aikana. Joukon ulvonnan yli kaikui parikymmentä jyrisevää ääntä: "Susi! Susi!" Minäkin menetin malttini, tempasin miekkani ja huusin kaikin voimin: "Caylus! Caylus!"
Tuhannet silmät, niin kuin minunkin, olivat kiinnitetyt tarkkaavasti henkilöihin, jotka kummallakin puolen olivat etevimpiä. He sattumalta tapasivat toisensa ovella, joka johti parvekkeelta taloon. Minä näin että roistoväen johtaja oli siro mies, nähtävästi pappi, vaikka ei ollutkaan papillisissa aseissa; hän oli avopäin ja takkinsa helmukset olivat käänteillä. Sen verran näin ensi katseella. Vasta toisella silmäyksellä — jolloin näin kalpeilta synkiltä kasvoiltaan viimeistenkin verien katoavan, niin että hän kävi valkoiseksi kuin lumi, kun hänen silmistään liekehti kauhu ja hämmästys, kun takaa tunkeva joukko nosti hänet, niin että hän huomasi tilansa ja kuka oli häntä vastassa — silloin hänen laiha ruumiinsa kutistui, kun hän tuskan valtaamana olisi tahtonut palata takaisin, vaan ei voinut — silloin vasta tunsin, että se oli koadjutori.
Minä olin nyt ääneti ja seisoin suu auki. On sekunteja, jotka ovat pitkät kuin minuutti. Tällaisena sekunttina voi ihminen kuolla, toinen astua elämään. Tällaisen hetken ajan — niin minusta tuntui — nämät miehet seisoivat katsellen toistaan silmästä silmään epäröiden, vaikka itse asiassa toisen heistä oli mahdotonta epäröidä. Hän seisoi — ja minä luulen, että hän itse sen huomasi — paholaisen ja helvetin välillä. Kuitenkin hän näytti epäröivän sillä aikaa, kun kaikki, jopa tuo suuri joukkokin parvekkeen alla pidätti henkeään. Seuraavassa silmänräpäyksessä hän ja Bezers asettivat olkapäänsä ovea vasten ja mulkoilivat toisiaan kuin kaksi yhteen kahlehdittua vihasta koiraa, ja olisivat samassa hetkessä kadonneet näkyvistämme, vaan samassa silmänräpäyksessä minä näin jotakin tapahtuvan. Bezersin käsi kohosi salaman nopeudella papin pään yli, hänen miekkansa kahva rämähti kauhistuttavan kovasti ja intohimoisesti johdettuna putosi toisen päälakeen! Onneton kaatui kuin puupölkky, ääntä päästämättä! Tuhansien kurkkujen kiljuessa raivoisasti, niin että voimakkainkin sydän siitä olisi vapissut, mustinkin poski siitä kalvennut, katosi Bezers ovesta.
Silloin näin, mikä voima kurilla on. Niin vähän kuin niitä ratsumiehiä olikin, jotka olivat seuranneet häntä — ainoastaan kourallinen — niin vähintäkään arvelematta syöksyivät roistoväen etujoukon kimppuun, joka jo epäjärjestykseen joutuneena kompasteli johtajansa ruumiiseen. Alhaalla olevalla joukolla ei ollut ampuma-aseita eikä voinut mitenkään auttaa. Parveke oli kapea, ja muutaman minuutin kuluessa Bezersin miehet olivat sen puhdistaneet ja ottaneet sen täydellisesti valtaansa. Muuan heistä otti papin ruumiin, josta en tiedä oliko elävä vai kuollut, ja heitti sen aitauksen yli aivan kuin se olisi ollut jauhosäkki. Se putosi moksahtaen maahan. Minä kuulin korvia särkevän huudon, jonka erotti muusta huudosta — kimakan kirkasun! Ja roistoväki piiritti makaavan ruumiin ja peitti sen näkyvistämme.
Jos heillä olisi ollut ymmärrystä tulla oikeanpuolisille portaille, jossa me ja pari Bezersin miestä oli, niin he helposti olisivat voineet meiltä saada parvekkeen valtaansa, kun meitä oli estämässä hevoset, ja silloin he kummaltakin puolelta olisivat voineet ahdistaa pientä joukkoa. Vaan väkijoukolla ei ollut johtajaa eikä toimintasuunnitelmaa. He vain kävivät käsiksi muutamiin hajalla oleviin ratsumiehiin, jotka he raastoivat hevosen selästä ja kauheasti kostivat heille. Vaan useimmat sveitsiläisistä pääsivät pakoon, kun joukko oli niin kiintynyt katsomaan talolle ja mitä tapahtui parvekkeella. Ja ne ratsumiehet, jotka pääsivät näin pakoon, tulivat meidän luo, niin että vähitellen muodostui portaitten ympärille pieni kehä tuimia olentoja. Vähän aikaa epäröittyämme, ja kun muutakaan keinoa ei ollut, liityimme mekin heidän seuraansa, jolloin me kenenkään estämättä hyppäsimme joutilaitten hevosten selkään.
Kaikki tämä tapahtui pikemmin kuin minä voin kertoa, ja kun me parahiksi olimme saaneet jalat jalustimiin, niin ilmoitti meille äkkiä syntynyt hiljaisuus, jota sitten seurasi sitä kiihkeämpi ulvonta, että Bezers oli taas näkyvissä. Sen aikainen Parisin roistoväki oli sanomattoman uskonkiihkoinen ja sen lisäksi julma, kostonhimoinen ja aina verenjanoinen. Ja tämä mies ei ollut tappanut ainoastaan sen johtajan vaan samalla papin. Hän oli häväissyt pyhyyttä. Mitä aikoivat he tehdä? Nojautumalla eteenpäin sovin näkemään osan parvekkeen toisesta sivusta, ja näky, jonka näin, oli sellainen, että minä unhotin oman vaarani.