Ei varmaankaan koko välinpitämättömässä elämässään Bezers liene niin hallinnut asemaansa kuin nyt — ei koskaan esiintynyt niin edukseen kuin juuri tällä hetkellä, kun hän tyyneenä, pää pystyssä ja huulillaan halveksiva hymy seisoi katsellen hurjaa joukkoa, joka uhkasi hänen henkeään. Tyyni uhka hänen järkähtämättömässä katseessaan lumosi minutkin. Ihmettely ja ihailu tukehduttivat minussa vihantunteen. Minä en voinut olla uskomatta, ettei tässä pelkäämättömässä sielussa kuitenkin olisi jotakin hyvää. Ainoastaan yhdet ainoat — yhdet ainoat kasvot koko maailmassa — olisivat voineet vetää minun silmäni hänestä. Vaan ne kasvot minä näinkin hänen vierellään. Minä tartuin Marien käsivarteen ja viittasin avopäistä olentoa Bezersin oikealla puolen.
Se oli Louis ilmielävänä. Vaan se ei ollut iloinen ja kaunis ritari, jonka viimeksi näin ratsastavan Caylusin katua, hymyillen kääntyvän taakseen katsomaan meitä ja viittaavan hyvästijätöksi rakastetulleen. Vidamen vierellä hän näytti pieneltä ja heikolta. Kasvonsa, joilla minä aina olin nähnyt loistavan vilkkauden, olivat nyt lumivalkoiset ja jäykät. Hänen kaunis kiharainen tukkansa riippui nyt suorana, märkänä ja tahraisena verestä, jota tihkui päässään olevasta haavasta. Miekkansa oli poissa, vaatteensa revityt, epäjärjestyksessä ja tomussa. Huulensa vapisivat. Vaan hän oli pystypäissä, hän näytti sittenkin urhoolliselta ja rohkealta, että minä olin melkein tukehtua, ja sydämmeni oli pakahtua, kun minä näin hänen siinä seisovan aseetonna ja avutonna. Minä tiesin, että jos Kit olisi nyt nähnyt hänet, niin hän olisi mielellään kuollut hänen kanssansa, ja minä kiitin Jumalaa että hän ei ollut näkemässä. Vaan Louisin urhoollisuudessa oli rauhallista tyyneyttä, niin että hänen näkönsä oli toisellainen kuin Bezersin. Niin kuin sopikin sille, joka aseettomana näki varman kuoleman edessään, hän ei hymyillyt halveksivasti niin kuin jättiläinen hänen sivullaan.
Mitähän Bezers aikoi tehdä? Minua pöyristytti, kun minä tein itselleni tuon kysymyksen. Ei suinkaan hän heitä häntä roistojoukolle? Ei, ei. Minä olin varma, että hän ei jätä kostoaan muiden täytettäväksi, hänen ylpeyteensä se ei soveltunut. Ja kun minä vielä sitä mietiskelin, niin viimeinenkin epäilys tässä suhteessa haihtui. Minä näin Bezersin kohottavan kätensä erityisellä tavalla. Heti kuului kova huuto yli muun melun, ja nyt se ratsumiesjoukko, joka oli puhdistanut parvekkeen toisen pään, hyökkäsi toiseen päähän. Heitä ei ollut kuin kymmenkunta, vaan hänen nähtensä he syöksyivät joukon kimppuun kuin heitä olisi ollut tuhat. Väkijoukko peräytyi ja pakeni sivuille. Nopeasti kuin ajatus ratsumiehet pyöräyttivät hevosensa, laukottivat missä väkijoukko oli harvinta ja pysähtyivät meidän luo.
Se oli hyvin kekseliäästi tehty, ja tällä aikaa Bezers ja hänen miehensä, sekä ne jotka olivat olleet tarkastamassa taloa, kiiruhtivat parvekkeelta meidän luoksemme. Sotamiesten teeskennellyn hyökkäyksen kautta he olivat suojatut joukon ryntäykseltä takaapäin. Ratsumiehet, jotka olivat jättäneet hevosensa, tulivat tappeluhalusta hehkuvin silmin parvekkeelta ja sieppasivat hevosen mistä saivat. Heidän joukkoonsa katosi näkyvistäni Louis vähäksi aikaa, vaan pian taas näin hänet kalpeana ja hämmentyneenä istuvan muutaman hevosen selässä sotamiehen takana. Meidänkin hevostemme selkään hyppäsi ratsastajat, istuivat satulaan etupuolellemme murahtaen vähän kun tapasivat siinä istujan jo ennaltaan. Vaan eivät kysyneet mitään, sillä siihen ei ollut aikaakaan, roistojoukko alkoi tointua hämmennyksestään, ja joka minutti se sai uusia voimia, ja sen raivo oli vain kasvanut tepposesta, joka sille oli tehty.
Kaikkiaan meitä ei ollut kuin neljäkymmentä, ja muutamat meistä ratsastivat kaksittain hevosen selässä. Bezersin silmä nopeasti mittasi pienen joukon voiman ja pysähtyi sitten meihin veljeksiin. Hän kääntyi ja antoi lähimmälle miehelleen määräyksen. Mies kannusti hevostaan, joka oli oikein kelpo kaunis kimo, ja ratsasti Croisetten luo, kiersi tämän ympäri kätensä ja nosti hänet hyvin taitavasti omaan satulaansa. Minä en ymmärtänyt, mitä tämä merkitsi, vaan minä näin Croisetten asettuvan istumaan Blaise Burén taakse — sillä tämä oli hän — ja minä otaksuin, että tämä ei ollut tapahtunut missään pahassa tarkoituksessa. Seuraavassa silmänräpäyksessä me kiidimme väkijoukon läpi.
Mitä sitten tapahtui, en tiedä. Minä paikaltani — me ratsastimme ratsujoukon keskellä — en nähnyt muuta kuin hevosia, jotka hurjasti kohoilivat takajaloilleen, ja ratsumiehiä, jotka huojuivat edestakaisin satulassaan, ja silloin tällöin vilahdukselta kalpeita, vihaisia muotoja ja kohotettuja käsiä. Kerran muutaman kapean katukujan suussa näin Bezersin hevosen kompastuvan ja kaatuvan keskelle tungosta ja kuulin kovan parkauksen. Vaan voimakkaalla tempauksella nosti Bezers hevosensa pystyyn taas. Ja minuuttia myöhemmin ratsumiehet sivullani tekivät kierroksen, ja silloin minä näin jotakin, jota en koskaan voi unhottaa.
Koadjutorin ruumis makasi selällään kadulla, silmät auki ja hampaat näkyvissä. Hänen päällään makasi nuori nainen, jonka tukka punaisena kultana valui hartioille ja jonka niska oli valkoinen kuin maito. Minä en tiennyt oliko hän elävä vai kuollut, vaan sen huomasin, että hänen toinen käsivartensa pistihe jäykkänä kuin keppi, ja arvelin, että väkijoukko, joka pakeni hevosten tieltä, oli polkenut hänet jalkoihinsa, jos ei häneen liene sattunut hevosten kaviotkin. Vaan sen mitä pikimmältään näin, kun hevonen, jonka selässä minä olin, syöksähti syrjään, ei hänessä ollut mitään haavaa eikä loukkauksen merkkiä. Toinen kätensä oli papin rinnalla, ja kasvonsa olivat käsivarren nojassa. Vaan minä kaikesta huolimatta hänen tunsin — tunsin, ja minua pöyristytti tämä nainen, jonka laittamat merkit minulla vieläkin olivat, ja jonka lahja minulla oli kupeellani, ja minä muistin papin kehuvat sanat, jotka tämä oli lausunut naisen läsnäollessa muutamia tunteja sitten: "Ei koko Parisissa ole — ei miestä eikä naista -. joka tänä yönä voisi estää minun aikeitani!" Se todellakin oli ollut turhaa kehumista. Ei kenenkään käsi koko tässä tuhansien joukossa ollut heikompi kuin hänen kätensä nyt, olipa tehtävänä hyvää tai pahaa! Ei aivoja, jotka olisivat olleet tylsemmät, ei ääntä, jota vähemmin kuultiin. Hän muuten oli saanut ansaitun palkkansa. Hän oli kuollut miekkaan, johon oli ruvennut — oli, vaikka pappi olikin, kuollut väkivaltaisen kuoleman! Risti, jonka hän oli kieltänyt, oli hänet musertanut. Ja kaikki hänen aikeensa ja ajatuksensa, joita varmaankin oli ollut paljo, olivat rauvenneet hänen kanssaan. Hänen työnsä ja ajatustensa tuloksena oli vain se, että nyt Parisissa oli pahoja ihmisiä yhtä vähemmän — hengettömiä tomuläjiä yhtä enemmän.
Mitä naiseen tulee — naiseen hänen vierellään — niin, ken mies voi tuomita naista, jonka hän tuntee? Ja sitä vähemmän naista, jota hän ei tunne. Vaan tällä kertaa minä irroitin hänestä ajatukseni, sillä minä olin väsynyt ja viluissani.
Me olimme päässeet väkijoukosta ja ratsastimme nyt esteettömästi muuatta kivitettyä katua, ennen kuin olin päässyt täydellisesti kauhistuttavasta näystä, jonka olin kohdannut. Sen sijaan tulivat mietteet siitä, minne olimme matkalla. Bezersin taloonko? Rohkeuteni masentui ajatellessani sitä mahdollisuutta. Ennen kuin ehdin ajatella jotain toista mahdollisuutta, niin huomasin olevamme muutaman portin luona, jonka sivuina oli suuret pyöreät tornit, ja vidamen vaihtaessa muutamia sanoja Burén kanssa, pysähdyimme siihen. Kului odotellessa monta minuuttia, sitten aukaistiin portti, ja kaksittain ajoimme kapeaa holvikäytävää. Portin arvelin olevan jonkun linnoituksen tai vankilan tai linnatornin tai palatsin portin.
Vaan mihinkään sellaiseen emme tulleetkaan, vaan avonaiselle likaiselle torille, jossa oli kaikellaista roskaa ja laitamilla luhistuvia mökkejä ja suojia. Ja sen takana — Jumalalle kiitos — sen takana oli maaseutu!
Tämä äkillinen muutos ja helpotuksen tunne, joka nyt täytti sydämmeni, olivat niin omituisia, että minä en koskaan voi sitä unhottaa. Minä katselin avaraa seutua, joka rauhallisena levisi edessäni päivänpaisteessa, enkä voinut oikein uskoa onneani. Minä vedin syvälle keuhkoihini raitista ilmaa, minä ihastuksissani viskasin miekkani korkealle ilmaan ja otin sen taas kiinni, ja synkkä mies takanani hymyili tälle ihastukselleni. Ei mikään noita taikasauvallaan olisi voinut hankkia minulle suurempaa muutosta olossani kuin sotamiesten päällikkö tuolla portin avaimellaan. Niin minusta ainakin tuntui ensi hetkellä, kun olin päässyt vapauteen ja pakoon — pakoon kauheilta kaduilta.
Minä silmäsin Parisia — tomu- ja savupilveä, joka riippui tornien ja kattojen päällä, ja minusta tuntui kuin olisin juuri päässyt itse helvetistä. Minä olin vielä kuulevinani korvissani huutoja ja rääkyntää ja kirouksia, kuoleman kauheita ääniä. Ja itse asiassa kuulinkin vielä pyssyjen pauketta Louvren luota ja kirkonkellojen kumean äänen. Maalaisia oli joukottain kokoutunut teitten risteyksiin ja kyliin, kuunnellen ja udellen, Kun me kulimme ohi, niin tekivät he arastellen kysymyksiä meille, ja me huomasimme, että huhu kauhutapauksista jo oli kulkeutunut tänne maalle, vaikka kaupungin porttein avaimet olivat jätetyt kuninkaalle eikä kukaan ollut lähtenyt kaupungista ennen meitä, paitse muuan joukkue herttua Guisen kanssa, joka kahdeksan aikana oli lähtenyt etsimään Montgomerya ja muutamia muita protestantteja — jotka kaikeksi onneksi heille itselleen — olivat piiloutuneet S:t Germainin etukaupunkiin.
Ennen kuin kerron matkastamme Parisista, mainitsen muutamia sanoja näistä kauheista teoista, joita harjoitettiin näinä päivinä ja seuraavinakin, teoista, joita Ranska nyt häpeää ja häpesi jo ennen meidän kuningasvainajamme valtaistuimelle nousua. Minulta on kerta ja toinenkin kysytty, mitä ajattelen niistä, ja minä vastaan, että meidän maatamme ei ole niistä moitittava. Paitse leskikuningatar Catharina Medicia oli Ranskaan tullut Italiasta jotakin muutakin, jotakin näkymätöntä vaan hyvin turmiollista vaikutukseltaan, ja tämä oli julmuuden ja uskottomuuden henki. Italiassa se oli tehnyt vähän vahinkoa. Vaan istutettuna ranskalaiseen uskaliaisuuteen ja välinpitämättömyyteen ja pohjan raaempiin tapoihin, oli tämä juonittelujen henki osottautunut kykenevänsä mitä hirmuisimpiin tekoihin. Jonkun aikaa, siihen saakka kun se itse raastoi itsensä, oli se Ranskan kirouksena. Kaksi Guisen herttuaa, prinssi Condé, amiraali Coligny, kuningas Henrik kolmas — kaikki nämät aikansa etevimmät miehet — kaatuivat neljännesvuosisadan kuluessa murhaajan puukkoon — puhumattakaan Oranian prinssistä ja kuningas Henrik suuresta.
Sitten otettakoon lukuun myöskin heidän nuori ikänsä, jotka olivat sekaantuneet tähän asiaan. Ranskaa, joka tietysti oli leskikuningattaren alainen, johti siihen aikaan poikaset, jotka tuskin olivat saaneet kulutetuiksi lapsuutensa kenkiä. He olivat vain poikia, kiihkeitä, huolettomia ylimyksiä, valmiita tekemään mitä tyhmiä kujeita hyvänsä ja joilta puuttui kaikkea ajatusta ja viisautta. Neljästä ranskalaisesta, joilla otaksutaan olleen päätehtävä tässä murhenäytelmässä, oli yksi kuningas kahdenkolmatta, hänen veljensä kahdenkymmenen ja herttua Guise yhdenkolmatta vuotias. Ainoastaan marsalkki de Pavannes oli saavuttanut kypsyneen ijän. Mitä tulee muihin liittolaisiin, niin leskikuningatar ja hänen neuvonantajansa, Retz ja Nevers ja Birague olivat italialaisia ja Italia vastatkoon heistä, jos FlorensiIla, Mantualla ja Milanolla haluttaisi viskata riitahansikas.
Vaan palatkaamme matkaamme. Penikulman päässä kaupungista pysähdyimme suureen ravintolaan, ja muutamat meistä laskeutuivat satulasta. Uusia hevosia hankittiin niiden sijaan, jotka oli menetetty tai jätetty Parisiin, ja Buré antoi jakaa meille ruokaa. Me olimme nälistyneitä ja väsyneitä ja söimme niin ahnaasti kuin emme olisi nähneet ruokaa ijässämme.
Bezers istui hevosensa selässä vähän matkaa meistä paasinsa palvellessa. Minä katselin salaa häntä ja hämmästyksekseni huomasin, että yön tapaukset olivat hänenkin rautaiseen tahtoonsa vaikuttaneet. Minä näin tai ainakin olin näkevinäni hänen kasvoillaan mielenliikutuksen jälkiä, ei sellaisia kuin hänestä tunsin — vaan omituisia ja vaihtelevia liikutuksia. Minä olisin melkein voinut vannoa, että lempeä piirre loisti hänen synkällä ja vakavalla otsallaan, kun hän katseli meitä, minä olisin melkein voinut vannoa, että hän hymyili omituisesti ja surullisesta. Mitä tulee Louisiin, joka ratsasti pienemmässä osastossa ja oli toisella puolen pihaa, niin hän ei huomannut meitä eikä ollut meitä nähnyt ollenkaan. Kasvonsa, jotka olivat meihin päin, näyttivät synkiltä ja kalpeilta, vaan hänen ryhtinsä oli ylpeä ja hänen muodollaan oli paremminkin surua kuin alakuloisuutta. Hän, arvelin minä, ajatteli monien kelpomiesten kohtaloa, yhtä paljon kuin omaansa Kun me Burén antamalla merkillä lähdimme taas ajamaan, niin minä lupaa kysymättä ajoin hänen vierelleen juuri kun hän oli portille menossa.
YHDESTOISTA LUKU.
Surun yö.
"Louis! Louis!"
Kuullessaan minun ääneni hän kääntyi vikkelästi, ja hänen kasvoilleen leimahti ilo ja — eipä kumma — mitä suurin hämmästys. Hän luuli meidän olevan kymmenien peninkulmana päässä. Ja kas! tässä me nyt olimme toistemme vierellä, ja me puristimme kättä pitkään ja kovasti, ja hänen silmänsä, jotka täyttyivät kyynelillä, viipyivät kauan kasvoillani, aivan kuin hän niistä olisi etsinyt rakastettunsa piirteitä. Joku oli toimittanut hänelle hatun ja saattanut hänet tilaisuuteen järjestämään pukunsa ja hoitamaan haavansa, joka muuten ei ollut paha, ja nämät muutokset olivat paljon vaikuttaneet hänen muotoonsa. Ja kun ilo kohtauksestamme karkoitti hetkeksi hänen kasvoiltaan surun ja synkkyyden varjon, niin minä taas tunsin hänessä entisen Louisin, jonka muistin Caylusista kun hän palasi jahdista tai hupaisilta metsäretkiltämme. Vaan nyt hänellä ei ollut miekkaansa!
"Ja kerro nyt minulta kaikesta", sanoi hän päästyään ensi hämmästyksensä kuohusta. "Miten ihmeessä olet tullut tänne? Tälle paikalle ja minun vierelleni? Onko Caylusissa kaikki hyvin? Neiti ei liene —."
"Neiti voi hyvin, aivan hyvin! Ja ajattelee sinua, sen vannon!" vastasin minä innokkaasti, "Mitä meihin tulee", jatkoin minä karttaen tätä puheainetta — miten minä siitä voin puhua päivän valolla ja lisäksi vieraitten korvien kuullen — "niin Croisette ja Marie ovat heti takanamme. Me lähdimme Caylusista kahdeksan päivää sitten. Me saavuimme Parisiin eilen illalla. Me emme ole nukkuneet yötä! Me olemme viettäneet sellaisen yön, jota en ikinä —"
Hän teki keskeyttävän liikkeen. "Hiljaa!" sanoi hän kohottaen kättään. "Elä puhu siitä, Anne!" ja minä näin, että muisto hänen ystäviensä kohtalosta oli vielä niin tuore, ja kauhu, jolla hän oli herännyt näihin kamaliin näkyihin ja kauhistuttavaan meteliin, vielä oli niin elävänä mielessä, että hän ei voinut kestää viittauksiakaan niihin. Vaan ratsastettuamme jonkun matkaa ääneti — jolloin hänen huulensa vapisivat — kysyi hän taas minulta, mitä varten olimme tulleet Parisiin.
"Me tulimme sinua varottamaan — tuolta tuolla", vastasin minä ja viittasin Bezersiä, joka mustana ja synkkänä ratsasti pienen joukon edessä. "Hän — hän sanoi, että Kit ei koskaan saa sinua, sanoi mitä hän aikoo tehdä sinulle ja pelotti Kitiä. Ja kun me tiesimme, että hän matkustaa Pariisiin, niin lähdimme hänen jälestään varoittaaksemme sinua vaarasta, joka sinua uhkasi, ymmärräthän." Ja minä kerroin hänelle lyhykäisesti seikkailumme ja kuvasin kummalliset erehdykset, jotka tuona kauheana yönä olivat meitä viivyttäneet tunti tunnilta, kunnes me emme enään voineet toimittaa mitään.
Hänen silmänsä loistivat ja lämmin väri peitti hänen poskensa kun minä kerroin historiamme. Hän puristi kättäni ja katsoi taakseen hymyilläkseen ystävällisesti Marielle ja Croisettelle. "Se oli teidän tapaistanne!" sanoi hän liikutettuna. "Se oli hänen serkkuinsa tapaista! Reippaita ja rohkeita poikia! Vicomte on elävä saadakseen ylpeillä teistä. Te vielä kerran toimitatte suuria töitä! Minä sen ennustan!"
"Vaan, ah Louis!" sanoin surullisesti, vaikka sydämmeni sykkikin ylpeydestä, kuultuani hänen niin puhuvan. "Jos me olisimme joutuneet ajoissa! Jos olisimme tavanneet sinut kahta tuntia ennemmin!"
"Se ei olisi paljoa auttanut, luulen minä", sanoi hän pudistaen päätään. "Meidät jätettiin kuin ryöstösaalis viholliselle. Varoituksia? Me saimme varoituksia yllin kyllin. De Rosny varoitti meitä, vaan me ivasimme häntä. Kuninkaan silmät varoittivat meitä, vaan me luotimme häneen. Vaan — —" ja Louisin vartalo kohosi ja hän kohotti kätensä, ja jatkoi, jolloin minä ajattelin hänen serkkunsa ennustuksia, "sellaista ei enään koskaan tapahdu Ranskassa, Anne! Ei koskaan! Kukaan ei tästä lähtien luota toiseen! Ei ole enään mitään kunniaa, mitään uskollisuutta, ei sääliä, ei rauhaa. Ja mitä tulee Valoisin, joka on kaiken tämän saanut aikaan, niin ei miekka koskaan luovu hänestä. Se on minun vakuutukseni! Niin minä uskon järkähtämättä!"
Me tiedämme nyt, että hän puhui totta. Sillä kahdenkolmatta vuoden kuluessa tästä elokuun neljännestäkolmatta päivästä 1572 ei miekka levännyt kuukauden aikaa Ranskassa. Parisin kaduilla, Arquesissa ja Coutrasissa ja Ivryssä virtasi verta kuin vettä, jotta Perttulijuhlan veri olisi peittynyt. Viimeinen Valoisin suvusta kannettiin S:t Denisin hautaholviin, ja vielä suurempi kuningas, ensimmäinen kaikista ranskalaisista, niin elävistä kuin kuolleista, urhoollisin ja viisain koko maassa, seurasi häntä. Vaan hänenkin saavutti murhamiehen puukko maalle onnettomalla hetkellä, ennen kuin kauhun valtaama Ranska karkoitti luotaan petoksen ja pahuuden.
Kun minä puhelin Louisin kanssa, niin ei ollut luonnotonta — päin vastoin luonnollinen seuraus asiain tilasta — että minä huolellisesti vältin muuatta erityistä ainetta. Ja kuitenkin se aina oli mielessäni. Mitä Bezers aikoi? Mikä oli tarkoituksena tällä kummallisella matkalla? Mikä kohtalo odotti Louista? Hyvistä syistä olin tekemättä nämät kysymykset. Sillä vaikka olinkin nähnyt hymyn Bezersin otsalla, niin oli kuitenkin niin vähän toivoa, että minä en uskaltanut sitä ajatellakaan. Minä sellaisilla kysymyksillä olisin vaivannut sekä häntä että itseäni.
Louis itse alkoi ensin puhella tästä. Ei nyt, vaan auringon laskettua, kun hämärä alkoi meitä verhota, ja me kulimme yhä etelään päin uupuneilla hevosillamme tässä pitkässä rivissä, joka liikuskeli eteenpäin; Silloin hän yhtäkkiä sanoi: "Tiedätkö, Anne, mihin me menemme?"
Minä vavahdin ja minun piti vähän aikaa taistella omituista hämmennystä vastaan, ennen kuin vastasin. "Kotia", sanoin aivan sanoakseni.
"Kotia? Ei. Ja kuitenkin niin lähelle kotia. Cahorsiin", vastasi hän omituisen rauhallisesti. "Sinun kotiasi, poikaseni, en enään koskaan näe. Enkä myöskään Kitiä, omaa Kitiäni!" Nyt vasta ensi kerran kuulin hänen käyttävän tätä hyväilynimeä, jota me käytimme. Ja se mielenliikutus, joka sai hänen äänensä tärisemään ja jonka tuntui herättäneen ajatus onnellisemmista menneistä ajoista ja rakastetun naisen muisto järkytti kokonaan minun itsehillitsemisvoimani. Minä purskahdin itkuun. "Elä, elä, poikaseni", sanoi hän lempeästi nojaten sivulle, niin että hän voi laskea kätensä hartioilleni, "ollaan miehiä. Meidän täytyy pysyä urhoollisina. Kyyneleet eivät meitä auta, jätetään ne — naisille."
Minä itkin vielä kiihkeämmin. Ja hänenkin äänensä vapisi kuin hän lausui viimeisen sanan. Vaan seuraavassa silmänräpäyksessä hän puhui taas tyyneesti. Minä olin mutissut jotakin, että Bezers ei uskalla tehdä mitään väkivaltaa, se oli liian julkista.
"Ei ole kysymys uskaltamisesta", vastasi hän. "Ja kuta julkisempaa se on, sitä parempana hän sitä pitää. He ovat uskaltaneet ottaa tuhansilta hengen sitten eilispäivästä. Kukaan ei voi vaatia tiliä häneltä, kun kuningas — oma kuninkaamme, on julistanut jokaisen hugenotin lainsuojattomaksi ja antanut luvan tappaa heitä missä vain tavataan. Kun Bezers ryösti minulta aseeni siellä", hän näytti haavansa, "niin minä tietysti odotin kuolemaa siinä silmänräpäyksessä. Anne! Minä näin hänen silmissään veren! Vaan hän ei tappanut minua!"
"Minkä vuoksi?" kysyin hämmästyneenä.
"Minä voin ainoastaan arvata", vastasi Louis huoaten. "Hän sanoi, että minun henkeni oli hänen käsissään, vaan hän sen ottaa kun aika tulee. Sen enempää hän ei siitä sanonut. Sitten hän sanoi, että jos minä en antaisi hänelle sanaani, että seuraan häntä, niin hän minut heittää ulvoville koirille siellä ulkona. Minä annoin hänelle sanani. Tässä me nyt olemme maantiellä, ja eilen, Anne, vielä eilen tähän aikaan ratsastin Telgnyn kanssa kotia Louvresta, jossa olimme pallopeliä pelanneet kuninkaan kanssa! Ja maailma — maailma silloin näytti niin kauniilta."
"Minä näin sinut, tai oikeammin Croisette näki", sopersin minä kun hänen surunsa, ajatellessaan ystäviään, pakotti hänet keskeyttämään. "Vaan, Louis, mistä tiedät, että olemme matkalla Cahorsiin?"
"Hän mainitsi minulle, kun ratsastimme kaupunginportin läpi, että hän oli nimitetty Quercyn kuvernööriksi, toimeenpanemaan julistusta hugenotteja vastaan. Etkö huomaa, Anne", lisäsi hän katkerasti, "että hänen kostolleen siitä olisi vähän tyydytystä tappaa minut kerralla? Hänen täytyy saada — tai oikeammin sanoen hän tahtoisi jos voisi — kiduttaa minua kuoleman tuskalla. Sitä paitsi minun mestaukseni on oleva loistava alku hänen toimelleen. Vaan minä en missään tapauksessa pelkää häntä", ja Pavannes kohotti ylpeästi päätään. "Minä en pelkää häntä hituakaan!"
Silmänräpäyksen ajaksi hän unhotti Kitin, toveriensa kohtalon ja oman kuolemantuomionsa. Hän halveksivasti puristi nyrkkiä vidamelle.
Mieleni masentui. Minä ajattelin, että vidamen raivo oli suunnattu pikemminkin serkkuani kuin hänen sulhastaan kohtaan; ja siinä valossa, jonka hänen uhkauksensa antoivat asialle, näin minä hänen tarkoituksensa selvemmin kuin Louis. Hänen tarkoituksenaan oli rangaista naista, joka oli leikkinyt hänen kanssaan, ja sitä varten hän nyt vei hänen sulhasensa Parisista mestatakseen hänen — annettuaan ensin siitä tiedon naiselle! Niin oli: annettuaan hänelle ensin tiedon, toimitettaisiin mestaus hänen läsnäollessaan! Hän aikoi hänet houkutella Cahorsiin ja sen jälkeen — —
Minua pöyristytti. Minusta tuntui aivan kuin allani olisi auvennut kuilu. Hänen suunnitelmansa oli jotakin niin pirullista, niin siihen sopivaa, mitä olin kuullut kerrottavan Sudesta, että minä en voinut epäillä edellytysteni todellisuutta. Minä näin hänen pahat tarkoituksensa ja ymmärsin minkä vuoksi hän oli nähnyt niin paljo vaivaa meistä veljeksistä. Hän toivoi voivansa käyttää meitä välikappaleinaan houkutellakseen serkkumme Cahorsiin.
Tietysti en tästä puhunut sanaakaan Louisille. Minä salasin tunteeni niin hyvin kuin voin. Vaan minä tein itselleni pyhän lupauksen, että me yhdennellätoista hetkellä estämme Bezersin aikeet. Jos kaikki muut toiveet pettäisivätkin, niin me ainakin voisimme tappaa Bezersin, ja, vaikka itse tässä saisimmekin kuolemamme, niin tulisi kuitenkin Kitiltä säästetyksi tulikoe. Kyyneleeni kuivuivat aivan yhtäkkiä. Sydämmeni täytti jalo viha, niin ainakin minusta tuntui.
Minusta tuntuu, että ei mikään matka ole koskaan ollut niin omituinen kuin tämä, jonka nyt teimme. Samoja huvituksia oli nytkin, kuin Pariisiin mennessämme, vaan niissä ei ollut enää uutuuden viehätystä. Eikä nyt syntynyt enää hupaisaa keskustelua ystävällisten majatalo-isäntien ja iloisten emäntien kanssa, Meitä nyt oli niin suuri joukko, että meidän tulomme kievaripaikoissa synnytti enemmän pelkoa kuin iloa. Miten paljo Quercyn varakuvernööri tilasi kuninkaan nimessä ja miten paljo hän maksoi, sen voimme päättää ainoastaan synkistä silmäyksistä, jotka meitä aamuisin seurasivat kun lähdimme taipaleelle. Sillä tuollaisiin silmäyksiin luullakseni eivät olleet syynä yksistään uutiset Parisista, vaikka me olimmekin osaksi ensimmäiset, jotka niitä toimme.
Vaan pian, luullakseni se oli kolmantena matkapäivänämme, hovikuriirit kulkivat ohitsemme ja ehättivät ennen meitä. Muutaman näistä sanansaattajista — joka, sen mukaan kuin kuulin niiltä, jotka olivat ympärilläni, oli menossa Cahorsiin kirjeitä viemään varakuvernöörille ja piispalle — pidätti Bezers. Tämän tapauksen tuloksia en tunne, vaan minä luulen, että piispa ei ikinä saanut kirjeitään, joiden mukaan hänelle olisi tullut osa vallasta. Varmaa vain on, että me jätimme sanansaattajan — joka oli kyllin viisas suojelemaan omaa nahkaansa — hupaisaan majapaikkaan Limogesiin, josta hän Iuultavastikin palasi Parisiin sitten, kuin arveli sopivaksi.
Tämä ei kuitenkaan ollut omituisinta matkassamme, vaan retkeläisten keskinäinen suhde. Ensimmäisenä päivänä ratsastimme neljä yhdessä joukossa, eikä meitä kukaan häirinnyt, niin kauan kuin olimme keskellä hajallaan olevaa joukkoa. Bezers ratsasti aina yksikseen joukon edessä, synkkänä miettien kostoaan, niin kuin arvelen. Tällä tavoin hän väliin ratsasti päiväkauden yhtämenoa, niin että ei puhunut sanaakaan kenellekään tai antanut ainoatakaan käskyä. Väliin minua alkoi säälittää tuo mies, Hän oli rakastanut Kitiä despotisella tavallaan, niin kuin se, joka on tottunut saamaan aina tahtonsa toteutetuksi, ja hän oli menettänyt tytön — menettänyt ainaiseksi, kävipä miten hyvänsä. Ja muutamina hetkinä minä olin huomaavinani jotakin sanomattoman synkkää, surumielistä tuossa jättiläisessä, joka ratsasti yksinään edellä.
Harvoin hän puheli meille ja vielä harvemmin Louisille. Vaan kun hän sen teki, niin hänen karkea, ankara äänensä ja julmat silmänsä ilmaisivat synkkää vihaa, jota hän tunsi Louista kohtaan. Ruokaillessamme hän söi toisessa päässä pöytää, me neljän toisessa päässä, niin kuin kolme meistä oli tehnyt ensi iltana Parisiin tullessamme, Väliin minua pöyristyttivät uhkaavat silmäykset, joita hän salaa loi kilpailijaansa — vankiinsa —. Vaan toisinaan huomasin hänen kasvoillaan, kun huomaamattaan katselin häntä, omituisen ilmeen, jota minä en voinut ymmärtää.
Varovaisin sanoin ilmoitin Croisettelle luuloni hänen tarkoituksistaan. Croisette ei näyttänyt niinkään hämmästyvän kuin minä olin luullut. Minä pian sain tietää syyn siihen. Hänellä oli oma käsityksensä asiasta. "Etkö luule sitä mahdolliseksi, että hän, Anne", kysyi hän minulta — me tietysti olimme kahden silloin — "että hän aikoo luovuttaa Louisin Kitistä?"
"Luovuttaa Kitistä?" huudahdin minä. "Millä tavoin?"
"Antamalla Louisin valita — ymmärräthän?" Minä ymmärsin — minä käsitin siinä silmänräpäyksessä. Minäpä olin ollut tylsä, kun en ollut tuota ennen huomannut. Bezers aivan varmaan aikoi menetellä seuraavalla tavalla: antaa herra de Pavannesin luopua sydämmensä valitusta ja pitää henkensä, tai kuolla ja menettää hänet.
"Minä ymmärrän", vastasin minä. "Vaan Louis ei koskaan luovu hänestä.
Ei koskaan luovuta häntä."
"Louis kaikessa tapauksessa menettää rakastettunsa, tavalla tai toisella", väitti Croisette matalalla äänellä. "Vaan ei se pahinta. Louis on hänen, Bezersin, vallassaan. Otaksutaan, että Bezers aikoo panna Kitin ratkaisemaan, että hän Louisilta vaatii lunnaita ja lunnaiksi panee Kitin? Ja asettaa Kitin näin valitsemaan kahdesta: joko antamaan kätensä Bezersille ja pelastamaan Louisin hengen tai kieltäytymään siitä ja niin tuomitsemaan Louisin kuolemaan?"
"Croisette!" huudahdin minä. "Niin katala hän ei voi olla!" Ja kuitenkin, eikö tämäkin olisi parempi, kuin sokea kosto, jota minä olin kuvitellut hänen miettivän?
"Ehkä ei", vastasi Croisette tuijottaessaan pimeään. Me tällä kertaa ratsastimme joukon alkupäässä Bezersin takana, niin että me hyvin näimme hänen jättiläisvartalonsa, kun hän siinä hartiat kumarassa ratsasti yksinään edellämme. "Ehkä ei", toisti Croisette vaipuneena ajatuksiinsa. "Väliin minusta tuntuu, kuin emme oikein ymmärtäisi häntä, ja että on pahempiakin ihmisiä maailmassa kuin Bezers."
Minä katsoin terävästi poikaan, sillä minä en ollut tätä tarkoittanut.
"Pahempia?" sanoin minä. "Sitäpä minä en usko."
"On varmaan!" vastasi hän ja pudisti päätään. "Muistatko, kun makasimme verhojen takana suuressa sängyssä Mirepoixin luona?"
"Muistanpa hyvinkin. Luuletko, että koskaan voisin unhottaa sitä hetkeä?"
"Ja kun rouva d'O tuli sisään?"
"Koadjutorin kanssa?" sanoin minä pöyristyen. "Muistan…"
"Ei, vaan toisella kerralla, kun hän tuli yksinään; Huoneessa oli melkein pimeä, niin kuin sinä muistat. Rouva de Pavannes oli akkunassa, jonne hänen sisarensa ei nähnyt häntä."
"Muistan senkin", sanoin kärsimättömästi. Minä ymmärsin hänen äänestään, että hänellä oli jotakin kerrottavaa rouva d'Osta, eikä minulla haluttanut kuulla. Minuakin pöyristytti kuulla tästä naisesta, joka, niin kaunis kuin olikin, liikkui rikosten ja uskottomuuden piirissä. Oliko se ujoutta vai pelkoa vai jotakin ritarillista tunnetta, joka valtasi mieleni silloin, kuin luulin olevani hänen aseystävänsä? Minä en tiedä sitä varmaan, sillä minä en ollut saanut siitä selvää vieläkään, oliko minun säälittävä vai inhottava häntä, oliko hän käyttänyt minua aseenaan vai olinko minä ollut uskoton hänelle.
"Hän tuli sänkyä kohden, niin kuin muistat, Anne", jatkoi Croisette. "Sinä makasit laitimmaisena. Hän ei erottanut sinua tarkoin ja luuli sisarekseen. Ja silloin minä syöksyin ylös."
"Minä muistan, että sinä niin teit!" huudahdin minä kiihkeästi. Minä olin unhottanut tämän ikävän tapauksen. "Sinä olit säikähyttää hänet kuoliaaksi. Minä en lainkaan voinut ymmärtää, mikä sinulla oli. — Minkä vuoksi sillä tavoin teit?"
"Pelastaakseni sinun henkesi, Anne", vastasi hän juhlallisesti, "ja estääkseni häntä tekemästä rikosta, suunnatonta, luonnotonta rikosta. Hän oli tullut takaisin — tuskin hirveän sanoa — murhaamaan sisarensa. Sinä hämmästyt! Sinä et ehkä tahdo minua uskoa. Kuulustaakinhan se kovin kauhealta. Vaan minä näin paremmin kuin sinä. Hän seisoi sinun ja kynttilän välillä. Minä näin kun hän kohotti puukon! Minä näin hänen häijyt kasvonsa! Jos minä en olisi säikäyttänyt häntä, niin hän olisi iskenyt puukon sinuun. Häneltä putosi puukko lattialle. Minä otin sen. Kas tässä se on."
Minä silmäsin puukkoa, ja vavisten käännin katseeni siitä. "Minkä vuoksi", mutisin, "minkä vuoksi hän niin teki?"
"Niin kuin tiedät hän ei onnistunut saamaan sisartaan Pavannesin taloon, jossa hänen olisi ollut helppo murhata hänet. Bezers tunsi rouva d'On, ja esti hänet siitä. Silloin tuo pirullinen nainen hiipi takaisin, ajatellen, että yleisen murhaamisen aikana ei huomata hänen rikostaan, että sitä ei koskaan tutkittaisi, ja että Mirepoix olisi ääneti."
Minä en sanonut mitään. Olin joutunut niin hämmästyksiini, että en saanut sanaa suustani. Ja kuitenkin minä uskoin mitä olin kuullut. Kun minä ajatuksissani muistelin, mitä oli tapahtunut, niin huomasin, että koko joukko seikkoja, jotka minä olin jättänyt huomaamatta, ja tapausten niin joutuisasti vaihtuessa unhottanutkin, vakuutti tämän todeksi. Herra de Pavannes — se toinen herra de Pavannes — oli ollut oikeassa kälyään arvostellessa. Oliko tuo nainen siis huonompi kuin Bezers? Tuhat kertaa huonompi. Sillä uskottomuus on aina huonompaa kuin väkivalta, käärmeen säälimätön viekkaus pahempaa kuin suden raivo.
"Kun minä", lisäsi Croisette hiljaa, "huomasin, että sinä olit kadonnut hänen kanssaan, niin luulin minä, että en saa sinua enään koskaan nähdä. Minä pidin sinua menneenä miehenä. Onnellisin hetki elämässäni oli, kun sain taas sinut nähdä."
"Croisette", kuiskasin minä rukoilevasti poskieni hehkuessa, "ei puhuta enään koskaan tuosta naisesta." Emmekä puhuneetkaan hänestä moneen vuoteen. Vaan miten omituinen onkaan elämä! Hän ja tuo alhainen mies, johon hänen kohtalonsa näytti yhdistetyn, kulkivat mustaa polkuaan juuri silloin kun se oli mustimmillaan meidän tiemme poikki. He joutuivat, törmäsivät yhteen meidän kanssamme, ja vaikka me olimme vain vieraita poikia, niin me saatoimme heille perikadon. Minä olen usein tehnyt itselleni kysymyksen, miten minun olisi käynyt, jos olisin sattunut hänen kanssaan yhteen varemmin ja rauhallisempina aikoina — kun hän oli kauneutensa huipulla, eikä minulla ole ollut kuin yksi vastaus. Minä olisin katkerasti katunut. Toivokaamme, ettei tuollaisia miehiä ja naisia enään ole olemassa. Ne kukoistivat ainoastaan näinä sotien ja hajaannusten onnettomina aikoina, vaan katosivat sen ajan kanssa, aivan kuin taistelutantereen hirvittävät yölepakot.
Vaan palatkaamme matkaamme. Auringon paistaessa kirkkaasti ei voinut muuta kuin tuta itsensä iloiseksi ja toivoa hyvää. Pahin koettelemukseni tuli aina auringon laskiessa. Sillä silloin — me ratsastimme tavallisesti myöhään illalla — Louis tuli minun vierelleni ratsaastamaan puhellakseen rakastetustaan. Ja miten hän hänestä puheli! Miten tahansa asioita hän käski minun sanoa! Hän muisteli entisiä onnellisia päiviä, kun me olimme suruttomia lapsia laskien leikkiä, nauraen ja kujeillen. Ja kyynelten vieriessä poskilleni, en voinut olla ihmettelemättä, miten Louis voi puhella hänestä niin tyyneellä äänellä, jossa ei ilmestynyt mitään kapinoimista kohtaloa, ei mitään napinaa kaitselemusta vastaan. Miten hän voi tehdä Kitille suunnitelmia ja ajatella hänet yksin jääneenä!
Nyt minä sen ymmärrän. Hän oli vielä kauhean vaikutuksen alaisena, jonka oli synnyttänyt ystävien murha. Hän oli vielä osaksi huumauksissaan. Kuolema hänestä näytti luonnolliselta ja tutulta, hän katseli sitä samoilla silmillä kuin se, joka on nähnyt toveriensa ja liittolaistensa kuolevan valmistuksetta. Kuolema hänestä oli ruvennut tuntumaan tavalliselta, elämä poikkeukselta, aivan niin kuin tuntuu lapsesta, joka ensi kerran näkee ruumiin.
Eräänä iltana sattui omituinen tapaus. Lähellämme vasemmalla näimme Auvergnen kukkulat, joiden yli kohosi korkealle Puy de Dome. Me neljä ratsastimme yhdessä ja tavan mukaan olimme joutuneet viimeisiksi joukossa, Tie tällä kertaa oli kapea polku, joka kulki rämeikön poikki ja molemmin puolin oli matalaa metsää ja pensaikkoa. Muu ratsujoukko oli jo melkein kokonaan näkyvistämme. Ainoastaan puolikymmentä ratsumiestä erotimme edessämme pitkän matkan päässä ja pari ratsumiestä takanamme yhtä kaukana. Minä katsoin kummallekin taholle ja tunsin sydämmeni omituisesti lyövän. Ensi kerran johtui mieleeni mahdollisuus paeta. Auvergnen ylängöille olisi helppo päästä. Jos saisimme parin virstan edun, niin meitä ei saavutettaisi ennen pimeää, jolloin voisimme kätkeytyä niin, ettei meitä löydettäisi. Minkä vuoksi emme kannusta hevosiamme ja lähde tiehemme?
"Se on mahdotonta!" sanoi Pavannes tyynesti.
"Minkä vuoksi?" kysyi kummastellen.
"Ensinnäkin siitä syystä", vastasi hän, "että minä olen Bezersille antanut sanani seurata häntä Cahorsiin."
Poskiani poltteli. Vaan minä huudahdin: "Mitä se merkitsee? Petoksellahan sinutkin vangittiin! Turvallisuuskirjaasi ei pantu mitään merkitystä. Minkä vuoksi sinä sitten olet niin tarkka? Vihollisesi eivät ole. Se on hullutusta!"
"Ei ole", vastasi Louis ja pudisti päätään. "Et sinä itsekään niin tekisi, jos olisit minun sijallani."
"Niin luulen, että tekisin", sopersin minä hämilläni.
"Et, sinä et tekisi niin, poikaseni, minä sinut tunnen liian hyvin. Vaan jos tahtoisinkin tehdä, niin olisi aivan mahdotonta." Hän kääntyi satulassaan ja nosti käden suojakseen viistoon tulevia auringonsäteitä vastaan ja silmäsi taakseen tarkkaavasti. "Niinpähän on kuin luulinkin", sanoi hän. "Toinen noista miehistä ratsastaa harmajalla Margotilla, joka, sen mukaan kuin Buré eilen sanoi, on nopein hevonen koko joukosta, ja mies sen selässä on kevyt kuin höyhen. Toisella on tuo kellertävän punainen normandilainen hevonen, jota aamulla katselimme. Näes, Anne, Bezers on virittänyt meille ansan. Jos me poistuisimme jonkun kymmenkunta syltää toiselle tai toiselle puolen, niin nuo kaksi olisivat jälessämme kuin tuuliaispää."
"Sinä uskot, että Bezers on ihan tarkoituksella antanut miestensä ratsastaa edelle?" kysyin minä hämmästyneenä.
"Uskon hyvinkin", vastasi Louis. "Ei mikään hänestä olisi niin hauskaa kuin että saisi ottaa ensin minun kunniani ja sitten henkeni. Vaan, Jumalan kiitos, ainoastaan henkeni on hänen vallassaan."
Ja kun minä katselin ratsumiehiä edessäni, niin huomasin, että Louis oli oikeassa. Niillä näytti olevan joukon paraat hevoset ja he itse olivat joukon keveimmät miehet. Heistä aina joku silmäsi taakseen. Heti pimeän tullessa he asettuivat huolellisesti ympärillemme. Kun Buré tuli luoksemme, niin hänen silmissään näkyi petoksen viekas ilme. Hän huomasi, että me tiesimme hänen ajatuksensa, vaan hän ei puhunut siitä mitään.
Muut eivät välittäneet mistään mitään. Vaan ajatus, että jos minä olisin ollut yksinäni, niin olisin joutunut Bezersin viekkaasti viritettyyn ansaan, ja se lisäsi minun vihaani häntä kohtaan. Minä voin istua tuntikausia ja hautoa mielessäni huomaamatta mitä tapahtui lähistössäni, ja minä heräsin ajatuksistani vasta oikein, kun seuraavana päivänä iltapuoleen huudettiin, että me olimme tulleet Cahorsin näkyviin. Siellä se oli allamme matalalla pohjallaan viestävien kukkulain ympäröimänä. Kirkko, Vallandré silta, jokimutka, joka ympäröi kaupungin — kaikki tämä oli minulle tuttua. Pitkä matkamme oli pian lopussa.
Mielessäni liikkui vain yksi ajatus. Vähän aikaa sitten olin Croisettelle ilmoittanut aikeeni — viimeisenä keinona hyökätä Bezersin kimppuun ja tappaa hänet miestensä keskellä. Nyt oli aika käsissä, jos mieli tätä aijetta koskaan toteuttaa, jollemme jo ole liiaksi viivytelleet. Ja minä katselin ympärilleni. Oli jonkun verran tungosta ja epäjärjestystä, kun pysähdyimme heti kukkulain juurella, jolloin kaksi miestä lähetettiin ilmoittamaan kuvernöörin tuloa ja Buré puolenkymmenen miehen kanssa ratsasti edelle etujoukkona.
Tie, jolla olimme, oli oikeastaan kapea polku, joka luikerteli kukkulain rinteitä. Hevoset olivat uuvuksissaan. Aika ja paikka ei ollut sovelias aikeeni toteuttamiseen, ja ainoastaan yön saapuva pimeä voisi suosia asiaani. Vaan minä olin epätoivoissani.
Ennen kuin kuitenkaan ryhdyin mihinkään, katselin tarkoin seutua, silmäsin vuoroon allamme olevia pieniä hedelmällisiä tasangoita, joita nyt auringon viimeiset säteet lämmittivät, alastomia kukkuloita, jotka toisin paikoin kylpivät illan ruskossa ja toisin paikoin olivat varjoisia, harvoja metsärypäitä ja pensaikoita, jotka olivat puron varressa siellä täällä, sekä rautatammien siimeksisiä käytäviä, joita oli vuorenharjun toisella puolen — Caylusiin menevän tien kahta puolta. Näin lähellä kotia meidän täytyy saada apuakin. Jos se sananviejä, jonka me olimme ennen kotoa lähdettyämme lähettäneet vicomten luo, oli ehtinyt perille, niin enomme on varmaan palannut ja oli ehkä nyt Cahorsissa meitä vastassa.
Vaan ei mitään ratsujoukkoa näkynyt, enkä minä huomannut mitään paikkaa, jossa voisi maata suojassa. Minä muistin, että vicomte ei ole voinut saada tietoa tilastamme tai siitä mitä on tapahtunut. Toivo lannistui ja haihtui heti kun epätoivo oli sen synnyttänyt. Meidän itsemme tuli auttaa itseämme ja Kitiä.
Tämä oli puolustukseni. Minä kumarruin satulassani Croisettea kohden — minä nimittäin ratsastin hänen vierellään — ja sanoin: "Sinä muistat, mitä sanoin? Oletko valmis?"
Hän katsoi säikähtyneenä minua ja hänen kasvonsa loistivat hämärässä. Hän siirsi katseensa minusta yksinäiseen olentoon, joka liikkumattomana kuin kivipatsas istui satulassaan ainoastaan parinkymmenen askeleen päässä meistä. "Meitä ei tarvitse kuin kaksi", kuiskasin minä ja irrottelin miekkaani. "Rupeatko sinä vai Marie toiseksi? Toisten täytyy koettaa päästä pakoon sekasorron syntyessä, mennä joen yli Arembalin lauttakohdalta, jos ei heitä sitä ennen kiinni saada, ja sen jälkeen rientää Caylusiin."
Hän epäili. Minä en tiedä vaikuttiko hänen epäröimiseensä se, että samalla kellot Cahorsin kirkossa alkoivat soida iltarukoukseen. Vaan hän todella epäröi. Hän — Caylus. Minä käännyin uudelleen häneen ja malttamattomana kerroin kysymykseni. "Kumpi teistä? Silmänräpäyksen kuluttua lähdemme taas liikkeelle ja silloin se on myöhäistä."
Hän kiireesti otti suitsistani ja alkoi sekasotkuisen ja hajanaisen puolustuspuheen. Vaan minä kuitenkin ymmärsin, mitä hän tarkoitti. "Siinä oli minulle kylliksi!" Minä keskeytin hänet suutuksissani, käännyin sitten Marieseen ja kysyin äkäisesti:
"Tahdotko sinä?"
Vaan Marie pudisti päätään ja vastasi samoin kuin Croisette.
Minä kysyin vielä toisen kerran, vaan sama juttu.
Kummallista! Vaan niin kummalliselta kuin tuntuikin, en minä kovinkaan sitä hämmästynyt. Muissa oloissa olisin joutunut ihan raivoon tällaisesta velvollisuuksien laiminlyömisestä. Vaan nyt minä olin puolittain odottanutkin tällaista päätöstä asialle, ja nuhdesanaa sanomatta pääni vaipui alas ja minä luovuin yrityksestäni. Bezers oli liian voimakas minun vastustajakseni. Hyödytöntä oli taistella häntä vastaan. Me olimme aivan kuin noidutut. Kun joukko lähti liikkeelle, seurasin minä äänetönnä ja tunnotonna.
Me kulimme Cahorsin kaupunginporteista, ja näky, joka meitä siellä kohtasi, kannattaa kuvata; vaan minä sitä katselin melkein välinpitämättömästi — yhtä välinpitämättömästi kuin mies, joka joutuu kidutettavaksi, katselee kummallista kidutuslaitosta, kun otaksutaan, että hän ei ole sitä ennen nähnyt. Koko kaupungin väestö oli kokoutunut kaduille, joita me ratsastimme, ja katseli pelokkain silmin ratsujoukkoa ja uuden kuvernöörin ankaraa muotoa.
Me laskeusimme hevosenselästä linnankartanolla ja olimme juuri lähdössä sisään kun Buré meidät pidätti. "Herra de Pavannes syö illallisen yksinään", sanoi hän tunkeutuen jotensakin välinpitämättömästi meidän väliimme. "Te, hyvät herrat, olkaa hyvät ja tulkaa tätä tietä."
Minä seurasin vastustamatta. Sillä mitä siitä olisi hyötyä? Minä tiesin, että Bezers katseli meitä portailta, jotka johtivat suureen käytävään, ja sen vuoksi minä tyyneesti seurasin Buréta. Vaan minä kuulin Croisetten kiihkeästi jotakin vaativan.
Meidät vietiin matalasta portista muutamaan huoneesen rakennuksen pohjakerroksessa, huoneeseen, joka oli kuin vankikoppi. Täällä me äänettöminä söimme illallisemme. Ja sen jälkeen minä vetäysin veljistäni, pikemminkin surun kuin suuttumuksen valtaamana, ja heittäysin muutamalle vuoteelle, joita oli meitä varten tehty.
Meidän välillämme ei ollut tapahtunut mitään selitystä. Kuitenkin tiesin, että kumpikin veljeni aina vähän väliä silmäsi minua rauhattomana. Minä sen vuoksi olin nukkuvinani, vaan minä kuulin Burén tulevan sisään sanomaan meille hyvää yötä — ja katsomaan, ettemme ole karanneet. Ja minä kuulin Croisetten kysyvän:
"Makaako herra de Pavannes yksin yötä?"
"Ei aivan yksin", vastasi Buré salaperäisesti. Muuten hän tuntui olevan huonolla tuulella tai väsynyt. "Bezers on levoton herra de Pavannesin sielun tilasta ja on sen vuoksi lähettänyt hänen luokseen papin."
Tämän kuultuaan he syöksähtivät pystyyn. Vaan kynttilä ja sen kantaja, joka oli sen verran pirteä, että jaksoi nauraa herransa hurskaille ajatuksille, oli jo kadonnut. Heillä ei ollut muuta tekemistä kuin kulkea edestakaisin huoneessa ja myöhäisessä katumuksessa nuhdella toisiaan ja sadatella Bezersiä. Ei edes Marie voinut keksiä mitään mahdollisuutta pakenemaan täältä. Ovi oli sulettu kaksinkertaisilla lukoilla, akkunassa niin tiheät ristikot, että tuskinpa kissakaan olisi päässyt läpi, ja seinät olivat vahvat.
Minä makasin ja olin nukkuvinani, ja makasin sillä tavoin pitkät, pitkät tunnit, vaikka minun sydämmeni, niin kuin veljienikin, tykytti kovasti vastaukseksi kumeoihin vasaraniskuihin, joita pian alkoi kuulua vähän matkan päässä meistä ja joita kuului aina aamunkoitolle. Akkunasta, joka oli muuatta muuria vasten ja matalalla, emme voineet mitään nähdä. Vaan me arvasimme mitä tämä pauke merkitsi, kun pylväitä iskettiin maahan, kun lankku naulattiin toisen viereen. Me emme voineet nähdä, miten työ edistyi, emme kuulla työmiesten ääniä emmekä nähdä heidän tuliaan. Vaan me tiesimme, mitä he tekivät. He pystyttivät mestauslavaa.
KAHDESTOISTA LUKU.
Riemuisa aamu.
Minä pitkän ratsastusmatkan jälestä olin niin väsynyt, että en voinut olla kokonaan nukkumatta. Ja sitä paitse ihmisen tekee unettomaksi ainoastaan levottomuus ja jännitys, eikä, Jumalan kiitos, suru. Jumala loi ihmisen olemaan valveilla ja toivomaan, eikä makaamaan valveilla ja suremaan. Pari tuntia ennen aamunkoittoa minä nukahdin, ylen väsyneenä. Kun minä heräsin, niin aurinko oli korkealla taivaalla ja paistoi viistoon akkunastamme. Auringon kimalteleva valo teki tämän hiljaisen huoneen elähyttäväksi, ja kädet pään alla minä makasin ja vedin keuhkoihini raikasta aamuilmaa, niin kuin usein tein kamarissamme Caylusissa. Kun Marie arastellen laski kätensä minun käsivarrelleni, niin silloin vasta oikein pääsin valveilleni ja todellisuus oli elävänä edessäni. "Nouse, Anne!" sanoi Croisette. "Bezers on pannut meitä hakemaan."
Minä hypähdin pystyyn ja panin vyön vyölleni. Kalpeana ja masentuneena Croisette nojasi seinää vasten. Buré seisoi töyhtöhattu kädessä ja omituinen hymy huulillaan, oven suussa, jonka hän täytti melkein kokonaan. "Tehän olette aika unikeko, nuori herra", sanoi hän. "Teillä täytyy olla hyvä omatunto."
"Epäilemättä parempi kuin teillä", sanoin, "tai isännällämme."
Hän kohautti olkapäitään, ja annettuaan merkin meille seuraamaan häntä, meni hän edellämme kulkien monia synkkiä käytäviä. Muutaman tällaisen lopussa kohosivat portaat ja täällä näytti lupaavammalta. Ja niin olikin. Sillä kun me olimme nousseet portaita ja meille oli avattu muuan ovi, niin leimahti eteemme kirkas päivänpaiste ja lämmin, ja me kuulimme puheen ääniä. Me olimme suuressa korkeassa huoneessa, jonka seinät olivat paikoin maalatut ja toisin paikoin oli seinäverhoja. Huone, johon valo tuli kolmesta suippokaarisesta akkunasta, jotka olivat aina kaislapeittoiseen lattiaan asti, oli koristettu vaakunoilla ja sen muutamalla seinällä kohosi estradi, jossa oli suuri kuvilla koristettu tuoli. Katto oli sininen kultatähdillä. Minä olin ollut tässä huoneessa kerran ennen, monta vuotta sitten, kun olin vicomten mukana, tämän käydessä kuvernöörin luona. Ollapa nytkin vicomte täällä!
Minä astuin keskimmäisen akkunan luo, joka oli auki. Vaan minä säikähtyneenä ponnahdin takaisin, sillä heti sen alla oli mestauslava, huoneen lattian tasalla ja peitetty kaislalla. Pari miestä kulki siinä edestakaisin. Silmäni etsivät Louista heidän joukostaan, vaan turhaan. Hän ei ollut siellä. Vaan sillä aikaa kun minä häntä katselin, kuulin ääntä takaani ja hän astui sisään neljän, keihäällä varustetun sotamiehen seuraamana.
Hän oli kalpea ja vakava, vaan kuitenkin täydellisesti tyyni. Hänen silmissään oli omituinen ilme, aivan kuin hän olisi ajatellut jotakin, joka oli kaukana — ehkä ajatteli hän Kitiä auringonpaisteisten kukkulain takana Quercyssä, jossa hän niin usein oli ratsastanut hänen sivullaan, ilme, joka näytti sanovan, että mitä tahansa täällä tapahtuu, niin se ei hänelle merkitse mitään, ja että ero tapahtui tuolla, jossa Kit oli. Vaan ryhtinsä oli tyyni ja hillitty, käyntinsä levollinen ja pelkäämätön. Kun hän näki meidät, niin hänen kasvonsa vähän kirkastuivat ja hän tervehti meitä ystävällisesti, sekä vastasi arvokkaasti Buréa tervehdykseen. Croisette riensi heti hänen luokseen ja huuti hänen nimeään — Croisette oli aina ensimmäinen puhumaan. Vaan ennen kuin Louis ehti tarttua hänen käteensä, aukesivat äkkiä ovet salin toisella seinällä ja Bezers astui kiireesti sisään.
Hän oli yksinään. Hän katsoi ympärilleen, ja hänen vastenmielisillä kasvoillaan, jotka olivat punakat kuin kiivaasta kulusta, oli uhkaava ilme. Kun hän huomasi meidät, niin hän nyökäytti päätään ankaran näköisenä astuessaan perälle salia niin että kannukset kovasti kilisivät lattian lautoja vasten. Hän ei lausunut mitään tervehdykseksi meille, antoi vain Burélle ja sotamiehille merkin vetäytymään salin alipäähän. Ja sitten hän seisoi ja katsoi meitä, varsinkin kilpailijaansa. Ja hän katsoi ja katsoi viha silmistä liekehtien. Vallitsi hiljaisuus, pitkä hiljaisuus, jolloin ulkoa kuului melu ja varpusten iloinen siukutus katonräystäältä. Ja minä luulen, ettei ollut muita kuin Louis, jonka sydän tykki rauhallisesti.
Vihdoin Bezers katkasi hiljaisuuden.
"Herra de Pavannes!" alkoi hän ankaralla äänellä, vaikka hän koetti salata vihansa tympeään hymyyn ja teeskenneltyyn kohteliaisuuteen. "Herra de Pavannes. Minä olen kuninkaalta saanut määräyksen tapattaa kaikki hugenotit läänissäni. Voitteko sanoa mitään syyksi sitä vastaan, että minä alan toimeni teillä? Vai haluatteko palata ainoaan autuaaksi tekevään kirkkoon?"
Louis kohautti olkapäitä aivan kuin halveksuen, vaan ei vastannut mitään. Minä näin, miten vidame suonenvedontapaisesti väänsi suuria käsiään, vaan hän hillitsi itsensä, ja kun hän taas alkoi puhua, niin lausui hän verkalleen. "Hyvä", jatkoi hän vähintäkään välittämättä meistä — jotka olimme äänettömiä todistajia tässä omituisessa ottelussa näiden kahden miehen välillä — ja katsoi ainoastaan Louisiin. "Te olette tehnyt minulle enemmän pahaa kuin mikään muu elävä olento. Te olette estänyt minun aikeeni, herra de Pavannes, ja ryöstänyt minulta naisen, jota minä olen rakastanut. Kuusi päivää sitten olisin voinut teidät surmata. Te olitte silloin vallassani. Muistakaa vain, että minun ei olisi tarvinnut kuin jättää teidät roistoväelle, ja te tänäpäivänä makaisitte mätänemässä Montfauconin hirsipuissa, herra de Pavannes."
"Se on aivan totta", vastasi Louis tyyneesti, "mitäs siihen sanoja tuhlata?"
Vaan vidame jatkoi aivan kuin ei olisi kuullutkaan. "Minä en jättänyt teitä roistoväelle, ja kuitenkin minä vihaan teitä — enemmän kuin koskaan ketään ihmistä olen vihannut, enkä minä ole taipuisa antamaan anteeksi. Vaan nyt, hyvä herra, on kostoni aika käsissä. Valan, jonka neljätoista päivää sitten vannoin rakastetullenne, minä pidän sanasta sanaan. Minä — hiljaa, pojanloppi!" jyrisytti hän ja kääntyi äkkiä meihin — "toisella kertaa täytän sanani teihinkin nähden!"
Croisette oli mutissut jotakin, ja tämä oli saattanut Bezersin tuiman katseen häneen. Vaan uhkauksella oli vaikutuksensa. Croisette vaikeni heti, ja miehet jäivät taas keskenään.
Vaan vidame näytti kuitenkin joutuneen hämilleen keskeytyksestä. Mutisten koko joukon valoja meni hän akkunan luo ja palasi taas takaisin. Kylmä raakuus, jolla hän oli tottunut peittämään vihansa ja vaikuttamaan toisiin samalla kun se kohotti hänen julman tekonsa vaikutusta, jäi häneltä nyt osaksi. Hän näyttäytyi nyt sellaisena kuin hän oli — despotisena ja väkivaltaisena ja tuimana, joka ilmaantui koko voimallaan tässä kiihkeässä ja välinpitämättömässä luonteessa, joka ei koskaan ollut tavannut mitään tarpeeksi lujaa estettä. Minäkin vapisin, minä sen tunnustan.
"Kuulkaa!" jatkoi hän palatessaan takaisin ja asettuessaan meidän eteemme, ja hän oli nyt kiivaampi kuin keskeytystä ennen. "Minä olisin voinut jättää teidät kuolemaan tuohon helvettiin siellä. Vaan minä en sitä tehnyt. Minun olisi vain tarvinnut ojentaa käteni, ja te olisitte silmänräpäyksessä revitty kappaleiksi! Vaan susi ei pyydystele rottia, eikä Bezers tarvitse kostoonsa kenenkään apua, ei kuninkaan eikä roistoväen! Kun minä ahdistan vihollistani, niin minä haluan saada hänet yksinäni, ymmärrättekö? Ja niin totta kuin meidän yllämme on taivas" — hän vaikeni hetkiseksi — "jos minä vielä kerran teidät tapaan, herra de Pavannes, niin minä teidät tapan sille paikalle!"
Hän vaikeni ja väkijoukon melu kuului ulkoa, ja sekaus syntyi ajatuksissani. Minä taistelin kovasti sitä vastaan, sillä minä näin äkkiä Croisetten poskille nousevan punat ja hänen silmiinsä syttyvän loiston, aivan kuin niistä olisi side yhtäkkiä poistettu. — Sekaus, sanoin minä — sillä minä olin luullut ymmärtäneeni vidamen tarkoituksen, vaan tuossa hän seisoi ja mulkoili yhä uhriinsa yhtä julman näköisenä ja puhui yhtä julmalla äänellä. "Kuulkaa, herra de Pavannes", jatkoi hän, ojentautuessaan aivan suoraksi ja majesteetillisesti viittasi ovea. "Ovet ovat auki! Rakastettunne on Caylusissa. Tie on vapaa, menkää hänen luokseen, menkää hänen luokseen ja sanokaa, että minä olen pelastanut henkenne ja että minä sen teille lahjoitan, en rakkaudesta, vaan vihasta! Jos te olisitte osottanut pelkoa, niin minä olisin teidät mestauttanut, sillä silloin teidän kärsimyksenne olisivat olleet suuremmat, herra de Pavannes. Vaan nyt, pitäkää henkenne — lahjana! Ja kärsikää niin kuin minä kärsisin, jos minut pelastaisi ja säästäisi viholliseni!"
Vähitellen alkoi hänen sanojensa täysi tarkoitus selvitä minulle — vähitellen vaan ei täydellisesti ennen kuin kuulin Louisin katkonaisin sanoin, puolittain ylpeänä puolittain nöyrästi kiittävän Bezersiä jalomielisyydestään. Vaan en taaskaan tiennyt, mitä piti uskoa kaikesta tästä, kun kuulin vidamen vastauksen. Sillä hän keskeytti Pavannesin purevalla ivalla, solvauksilla hämmensi hänen tunnustuksensa ja uhkauksilla vastasi hänen kiitoksiinsa.
"Menkää! Menkää!" jatkoi hän tuimasti. "Olenko todellakin teitä niin kauan säästänyt, että te lopuksikin tahdotte saada minut teille kostamaan, ja kehotatte minua tappamaan teidät? Pois! Ja ottakaa nämät sokeat penikat mukaanne! Pitäkää minua nyt yhtä paljon kuin ennenkin vihollisenanne! Ja jos minä teitä vielä kerran tapaan, niin olkaa varma, että tapaatte vihollisenne! Menkää, herra de Pavannes, menkää!"
"Vaan, herra de Bezers", sanoi Louis, "kuulkaa. Kahden minutin ajan vain — —."
"Menkää, menkää ennen kuin me teemme toisillemme jotakin pahaa!" karjui vidame hurjana. "Jokainen sana, minkä lausutte siihen suuntaan, on solvaus minua kohtaan! Se ryöstää minulta minun kostoni tunteen. Menkää Jumalan nimessä!"
Ja me menimme, sillä ei ollut mitään mahdollisuutta eikä mitään toivoa saada lievennetyksi hänen raivoaan kun hän puhui ja yhtä vähän silloinkin, kun hän äänetönnä seisoi ja katsoi, kun me verkalleen poistuimme hänen edestään. Me menimme hitaasti tiehemme, toinen toisen jälessä, ja koetimme, luonnollisesta vaatimuksesta kiittää häntä, vielä kerran lävistää ankaruuden panssari, joka peitti hänen otsansa. Vaan katkerana ja järkähtämättömänä, loppuun asti vihan ja halveksimisen kuvana hän pysyi katsoessaan meitä mennessämme.
Vaikka tästä päivästä on kulunut kaksikuudetta vuotta, niin muistan kuitenkin aivan selvään tämän omituisen miehen, joka seisoi siinä kuin jättiläinen valtaistuimen katon varjossa, jolloin päivänpaiste, joka tulvasi akkunoista ja hohti meihin, näytti aivan kuin välttävän häntä. Minä muistan kaksi tuimaa silmää, jotka hehkuivat meitä katsellessa, ja muistan huulet, joilla värähti julman pilanteon ilo. Ja se oli viime kerta kun minä — ja luulen jokainen meistä — näin Raoul de Marin, Vidame de Bezersin tässä elämässä.
Hän oli mies, jota emme voi tuomita meidän aikamme näkökannan mukaan, sillä hän oli paheissaan ja hyveissään sellainen henkilö, jota ei nykyaika voi ymmärtää — joka aikanaan teki äärettömän paljon pahaa ja — jos saa uskoa hänen ystäviään — vähän hyvää. Vaan paha on unhotettu, hyvä elää. Ja jos kaikki tämä hyvä paitse yhtä ainoaa tekoa on haudattu hänen kanssansa, niin tästä ainoasta teosta, ranskalaisen aatelismiehen teosta, puhuttaisiin yhtä kauan kuin Ranskan kuningaskunta seisoo ja äsken kuolleen rakastetun hallitsijan muisto elää kansan sydämmessä.
* * * * *
Kun sulen silmäni, niin minä vieläkin näen edessäni, miten meidän pieni seurueemme — palvelijamme Jean oli meihin taas yhtynyt — kauniina kesäpäivänä jälkeenpuolisten ratsasti yli kukkulain Caylusiin, miten me ajoimme rautatammikäytäviä, laukotimme alas mäkiä, miten me iloisilla huudoillamme herätimme talonpoikaistalojen asukkaat unteloisuudestaan ja miten me, kun me taas kiipesimme ylängöitä, vedimme henkeemme saniaisten hajua, jotka musertuivat hevosten kavioissa ja kuolivat — kuolivat lisätäkseen vähän iloamme siihen onneen, jonka Jumala meille oli suonut. Harvinaisia ja suloisia ovat sellaiset päivät ihmisen elämässä, jolloin näyttää siltä että koko luonto on saanut eloa ainoastaan ilahduttaa meitä ja saattaa meitä kiittämään Jumalaa.
Hämärä jo oli laskeutunut, kun me pääsimme ylämaan korkeimmalle kohtaa, josta näimme Caylusin. Auringon viimeiset säteet vielä yltivät meihin, vaan laakso allamme oli varjokas, niin että kukkula, jonka ympärillä asuntomme oli, olisi ollut näkymätön jollei sen huipulta olisi alkanut pilkoittaa kynttilän valoja. Syvä hiljaisuus laskeutui ympärillemme, kun me verkalleen laskeusimme tuttua polkua.
Koko päivän oli sanomaton ilo täyttänyt rintamme, viaton ja ajattelematon ilo, kiitollinen eikä aivan itsekäs, sillä se koski yhtä paljo Kitiä kuin omaa asiaamme. Vaan nyt, kun hämärä ja pimeä tuli, nyt kun olimme lähellä kotiamme ja muutaman minutin perästä saimme täyttää toisenkin sydämmen ilolla, kävimme äänettömiksi. Sillä nyt alkoi herätä toisia ajatuksia — ajatuksia kaikesta siitä, mitä oli tapahtunut siitä kun me viimeksi kulimme tätä tietä, ja silloin ne tietysti kääntyivät häneen, jota meidän tuli kiittää onnestamme — sankariin, jonka olimme jättäneet ylpeyteensä, valtaansa ja yksinäisyyteensä. Toiset voivat ajatella häntä kiitollisuudella täytetyillä sydämmillä ja tuntematta mitään häpeää. Vaan minä punastuin ajatellessani miten meidän olisi käynyt, jos minä olisin saanut tahtoni täytetyksi, jos minä lyhytnäköisyydessäni olisin tehnyt viimeisen väkivallan, pelkurimaisen työn ja surmannut hänet, niin kuin kaksi kertaa olin yrittänyt.
Pavannes olisi silloin ollut mennyttä — melkein varmasti. Ainoastaan Bezers voimakkaalla joukollaan — me emme koskaan saaneet tietää oliko hän sen koonnut sitä varten vai muuta tarkoitusta varten — kykeni pelastamaan hänet. Ja harvat miehet, vaikka kuin urhoollisia olisivat olleet — ehkä Bezers oli ainoa koko Parisissa — olisivat uskaltaneet temmata häntä roistoväeltä, jos tämä kerran olisi saanut nähdä hänet. Minä mainitsen tämän sitä varten, että lasteni lapset ottaisivat tästä varteen, vaikka he eivät koskaan tule elämään sellaista aikaa kuin minä olen elänyt.
Ja niin nousimme jyrkkää katua Caylusiin, raskaan synkkämielisyyden painostaessa mieliämme, ja vielä synkemmällä mielellä ratsastimme Susitalon mustain ja raskaitten porttien ohi, jotka nyt olivat suletut ja puomitetut, ja synkkäin akkunain alatse, joista Bezers oli kiihottanut roistoväkeä hyökkäämään Pavannesin kuririn kimppuun. Me olimme lähteneet päivällä ja tulimme yöllä. Vaan me olimme lähteneet peläten ja vavisten, ja me palasimme riemuisina ja onnellisina.
Meidän ei tarvinnut soittaa suurta kelloa. Palveliamme Jean huusi: "Hei! Portti auki nuorille herroille!" ja huuto oli tuskin ehtinyt hänen huuliltaan ennen kuin meidät päästettiin sisään. Ja ennen kuin me pääsimme penkereelle, juoksi muuan nainen ohi niiden, jotka olivat tulleet katsomaan mitä täällä oli, ohi rouva Clauden, juoksi ohi vanhan Gilen, ohi kiiruhtavain palvelijain. Minä näin sorean naisolennon, kokonaan valkoisiin puettuna, kiiruhtavan meitä vastaan. Ja kun hän tuli minun luokseni, niin minä näin kasvot, jotka olivat vielä valkoisemmat kuin hänen pukunsa, kasvot, jotka olivat paljaina silminä — silmät, jotka tekivät kysymyksen, jota huulet eivät kyenneet lausumaan.
Minä paljastin pääni, tein syvän kumarruksen ja sanoin ainoastaan viitaten Louista — se oli vaikuttavin hetki elämässäni — "Kas tuossa!"
Ja silloin näin auringon nousevan naisen kasvoille.
* * * * *
Vidame de Bezers kuoli niin kuin hän oli elänytkin. Hän oli edelleen Cahorsin kuvernöörinä, kun Henrik Suuri hyökkäsi hänen kimppuunsa yöllä kesäkuun 17 päivää vasten 1580. Hämmentyneenä ja haavoitettuna ensimmäisessä häiriössä, jonka hyökkäys sai aikaan, puolusti hän itseään ja virkaansa epätoivon rohkeudella viisi yötä ja yhtä monta päivää kadulta kadulle, talolta talolle. Niin kauan kuin hän eli, oli Henrikin ja Ranskan kohtalo epävarma. Vaan hän kaatui lopuksi pyssynluodin lävistämänä, ja kuoli tuntia ennen auringon nousua kesäkuun 22 päivänä. Linnaväki antautui heti sen jälkeen.
Marie ja minä olimme läsnä siinä taistelussa, jolloin olimme Navarran kuninkaan puolella, ja hänen kehotuksestaan riensimme osottamaan vidamen maallisille jäännöksille kunnioitusta, jotka tulivat hänen suurelle nimelleen, ja ilmaisi meidän kiitollisuuttamme. Vuotta myöhemmin vietiin hänen ruumiinsa Cahorsista ja laskettiin sinne, jossa se nyt lepää, omaan luostarikirkkoonsa Bezersissä, patsaan alle, joka lyhyesti kertoo hänen myrskyisestä elämästään ja suuresta urhoollisuudestaan. Sama se. Hän ei tarvitse muistopatsasta, jonka nimi elää hänen maansa historiassa ja jonka hautakirjoitus on piirretty ihmisten muistoon.