Ja monet, jotka eivät olleetkaan hugenotteja, pitivät kuitenkin häntä suuressa arvossa isänmaan ystävänä ja urhoollisena soturina. Vaikka me olimmekin vanhaa uskoa ja kuuluimme vastapuolueeseen, niin olimme kuitenkin kuulleet paljon hyvää hänestä. Vicomte sanoi häntä aina suureksi mieheksi, mieheksi, joka oli joutunut harhatielle, vaan joka hairauksestaan huolimatta oli kuitenkin urhokas, rehellinen ja kelpo mies. Sen vuoksi minä, kun ravintolan isäntä mainitsi hänen nimensä, unhotin nälkänikin.
"Colignya ammuttiin eilen, kun hän ajoi Rue des Fosses-katua", selitti mies pidättäen hengitystään. "Ei ole tietoa, parantuuko vai kuoleeko. Koko Parisi on kiihdyksissä, ja monet pelkäävät pahinta."
"Vaan kuka uskalsi sellaista tehdä?" kysyin epäröiden. "Hänellähän oli kuninkaan suojeluskirja."
Isäntä ei vastannut siihen mitään, kohautti vain olkapäitään, avasi sitten oven ja viittasi astumaan ruokasaliin.
Meitä varten oli jo järjestetty ateria pitkän pöydän toiseen päähän. Toisessa päässä oli syömässä muuan vanhanpuoleinen herra. Hän oli hyvin rikkaasti puettu, vaan samalla hyvin yksinkertaisesti, ja hänen harmaja lyhyeksi leikattu tukkansa, suuri päänsä ja vakavat, tarmon leimaamat kasvonsa leveine leukoineen ja syvine piirteineen herättivät meissä ehdottomasti kunnioitusta. Me kumarsimmekin syvään hänelle, kun asetuimme paikoillemme.
Hän vastasi tervehdykseemme, katsoi meitä vähän aikaa tunkevan tarkkaavasti ja jatkoi sitten aterioimistaan. Minä huomasin, että hänen miekkansa oli nojallaan tuolia vasten hänen vierellään, ja että pistoli, joka luultavasti oli ladattu, oli pöydällä kynttilän vieressä. Kahdella lakeijalla, jotka seisoivat hänen takanaan ja palvelivat häntä, oli samallainen merkki kuin niilläkin miehillä, joiden kanssa olimme olleet riidassa. Me aloimme puhella, vaan matalalla äänellä, ettemme häiritsisi vierasta. Murhayritys Colignya vastaan, jos se todella oli tehty, voisi paljo vaikuttaa meidän asioihimme. Sillä jos niin etevä ja arvossa pidetty hugenotti kuin Coligny, joka sitä paitse oli kuninkaan erityinen suosikki, voi joutua hengenvaaraan Parisissa, niin mitä sitten voi odottaa Pavannes? Me olimme toivoneet tulevamme rauhalliseen kaupunkiin. Jos sitä vastoin nyt siellä oli levottomuutta, niin Bezersin toiveet olivat sitä paremmin ja meidän — ja Kitin, Kit-raukan — sitä huonommin.
Pöytäkumppanimme oli nyt lopettanut aterioimasta. Vaan hän istui vielä paikoillaan ja näytti katselevan meitä uteliaasti. Vihdoin rupesi hän puhelemaan. "Aijotteko Parisiin, nuoret herrat?" kysyi hän vähän ankaralla ja kopealla äänellä.
Me myönsimme. "Huomennako?" kysyi hän vielä.
"Niin", vastasimme ja odotimme, että hän jatkaisi puhetta. Vaan sen sijaan hän vaikeni ja tuijotti hajamielisesti eteensä pöydälle. Kun huomiomme oli kääntynyt omiin asioihimme ja ateriaamme, niin olimme melkein unhottaneet hänen läsnäolonsa, kun minä yhtäkkiä tulin katsoneeksi ylös ja huomasin hänen seisovan aivan minun käsivarressani kiinni ja pitävän edessäni sanaa puhumatta pientä paperilippua.
Minä vavahdin, sillä hän näytti niin vakavalta. Vaan kun huomasin, että toisen pöydän ääressä istui useita huonompiarvoisia vieraita, niin arvasin, että hän tahtoi meille yksityisesti ilmoittaa jotakin, ja sen vuoksi otin kiireesti paperin lukeakseni, Siinä oli ainoastaan seuraavat neljä tuhrittua sanaa:
"Va chsser l'Idole."
Ei sen enempää. Hämmästyneenä katselin häntä, käsittämättä sanojen tarkoitusta. Croisette koetti rypistää otsaansa katsellessaan lippua, vaan ei hänkään siitä sen selvempää saanut. Turha oli sen vuoksi näyttääkään sitä Marielle.
"Te ette ymmärrä?" sanoi vieras pistäessään lipun taskuunsa.
"Emme", vastasin minä pudistaen päätäni. Me kaikki kolme olimme kunnioittavasti nousseet seisomaan ja olimme ryhmässä hänen ympärillään.
"Vai niin, vai niin. No sitten on hyvin", sanoi hän ja katsoi meitä vakavasti ja suopeasti. "Ei ole mitään hätää. Jatkakaa te vain matkaanne. Vaan — minulla on siellä poika, ei paljoa nuorempi kuin tekään, hyvät herrat. Ja jos te olisitte ymmärtäneet minua, niin olisin sanonut: elkää menkö Parisiin! Siellä on tarpeeksi lampaita kerittäviksi!"
Tämän hämärän puheensa perästä hän oli juuri kääntymässä lähteäkseen, kun Croisette hiljaa kosketti hänen käsivarteensa. "Olkaa hyvä ja sanokaa meille, onko totta", sanoi poika kiihkeästi, "että amirali Coligny on eilen haavoitettu?"
"Totta se on", vastasi toinen ja loi kummallisen silmäyksen kysyjään, jolloin hänen katseensa vähäksi aikaa muuttui lempeämmäksi. "Totta se on, poikani", jatkoi hän omituisen juhlallisesti. "Jota herra rakastaa, sitä hän kurittaakin. Ja, Jumala antakoon minulle anteeksi, että sanon näin: jonka hän tahtoo hukuttaa, sen hän lyö sokeudella."
Hän oli, ainakin mikäli minä otaksuin, mielissään katsellut Croisetten tyttömäisiä kasvoja. Marie ja minä olimme mustaverisiä ja rumia verraten veljeemme. Vaan vieras nyt kääntyi hänestä tehden omituisen suuttumuksen liikkeen ja iski kultakahvaisella kepillään lattiaan. Terävällä, vihastuneella äänellä huuti hän palvelijoitaan ja nähtävästi vihoissaan lähti huoneesta, antaen lakeijain mennä edellä, joista toinen kantoi pistolla ja toinen kahta kynttilää.
Kun minä varhain seuraavana päivänä tulin pihalle, niin ensimmäisenä tapasin Blaise Burén. Hän nyt päivän valolla näytti melkein hurjemmalta ja likaisemmalta kuin tulen valossa eilen illalla. Hän tervehti kunnioittavasti minua, ja kun oli selvää, että hän ei pitänyt suuressa arvossa lähimmäisiään, niin tämä hänen minulle osottamansa kunnioitus vaikutti sen, että minä katselin häntä mielissäni. Onhan tavallista, että mitä vihasempi koira, sitä suuremmassa arvossa pidämme sen meille osottamaa huomiota. Minä kysyin häneltä, kuka tuo ylhäinen hugenotti oli, joka oli ollut aterialla meidän kanssamme. Sillä sen huomasimme ja ymmärsimme, että hugenotti hän oli.
"Paroni de Rosny", vastasi hän ja lisäsi ivallisesti: "Hän on varovainen mies! Jos he kaikki olisivat samallaisia, silmät edessä ja takana, ja ladattu pistoli kädessä, niin silloin olisi, nuori herra, Ranskassa yksi kuningas enemmän tai yhtä vähemmän! Vaan toiset ovat sokeoita pöllöjä, kaikki järestään, sokeoita kuin yölepakot." Hän vielä mutisi jotakin, josta minä kuulin sanat "tänä iltana." Vaan minä en kuullut lausetta kokonaan, enkä ymmärtänyt vähääkään, mitä hän tarkoitti.
"Herrat aikovat Parisiin?" kysyi hän sitten aivan toisella äänellä. Kun minä vastasin, että niin oli aikomus, niin katsoi hän minua puoleksi arkaillen puoleksi julkeasti. "Minä siinä tapauksessa pyytäisin herroilta pienen palveluksen", sanoi hän. "Minä myöskin aijon Parisiin. Minä tosin en pelkää puolestani, niin kuin olette nähneet. Vaan minä arvelen, että maantiellä ei taida olla oikein hupaista liikkua, jos pääkaupungissa on melskettä, ja — niin sanalla sanoen, minä mieluummin haluaisin ratsastaa teidän seurassanne kuin yksin."
"Mielellämme saatte tulla mukaamme", sanoin minä. "Vaan me lähdemme puolen tunnin kuluttua. Tunnetteko Parisin?"
"Yhtähyvin kuin miekkani kahvan", vastasi hän äänellä, joka ilmaisi hänen tyytyväisyytensä siitä, että olin myöntynyt. "Ja minä Parisin opin tuntemaan jo piiskasaunavuosinani. Jos haluatte pelin palloleikkiä tai kauniin tytön suudeltavaksenne, niin voin minä hankkia teille molemmat."
Minussa, joka tunsin talonpoikaista pelkoa tätä kaupunkia ajatellessani, syntyi tuuma, että tämä kehuskeleva ystävämme voisi meitä auttaa, jos haluaa. "Tunnetteko herra de Pavannesin?" kysyin häneltä aivan vaistomaisesti. "Tarkoitan, tiedättekö, missä hän asuu?"
"Herra Louis de Pavannes?" sanoi hän.
"Niin."
"Minä tiedän — —" vastasi hän verkalleen, sivellessään leukaansa ja miettiväisenä tuijottaen maahan — "minä tiedän, missä hän asui, ennen kuin — — niin, nyt muistan", lisäsi hän lyöden reiteensä, "kun minä pari viikkoa sitten olin Parisissa, niin kuulin kerrottavan, että hänen hovimestarinsa oli vuokrannut hänelle asunnon Rue S:t Antoinen varrelta."
"Hyvä", sanoin ylen onnellisena. "Sitten laskeumme hevosen selästä siellä, jos voitte viedä meidät sinne suoraa tietä."
"Minä voin", vastasi hän. "Eikä ole teillä katumista, että otitte minut matkakumppaniksenne. Parisi ei ole mikään hauska kaupunki, kun on levottomuuksia, vaan te olette sattuneet käsiksi oikeaan mieheen, joka teidät opastaa perille."
Minä en kysynyt, mitä hän tarkoitti levottomuuksilla, vaan riensin ottamaan miekkani ja Croisettelle ja Marielle kertomaan liittolaisesta, jonka olin hankkinut. He tietysti olivat hyvin mielissään, ja me sen vuoksi lähdimme taipaleelle mitä iloisimmalla mielellä ja toivoimme jälkeenpuolisten saapuvamme tuohon suureen kaupunkiin. Vaan Marien hevoselta putosi kenkä, ja kului hyvä aika ennen kuin tapasimme sepän. Sitten meidän piti Etampesissa, jossa pysähdyimme eineelle, odottaa tavattoman kauan ennen kuin ruoka joutui. Tämän kaiken vuoksi emme päässeet Parisiin ennen kuin auringon laskussa. Hehkuva iltarusko punotti juuri idässä olevat kukkulat, ja ruskotusta vasten näkyivät selvinä Notre Damen kaksoistornit ja S:t Jacques de Boucherien korkea torni. Kymmenkunta talonkattoa, jotka kohosivat ympäristöstään, hehkuivat kirkkaina, ja suuri pilvi, joka kohosi kuin tavattoman suuri ihmiskäsi yli kaupungin, muuttui vähitellen veripunaisesta sinipunertavaksi ja sinipunertavasta mustaksi sen mukaan kuin hämärtyi.
Tultuamme kaupunginportista ja ratsastettuamme ensin muutaman sillan yli ja sitten toisen, niin jouduimme huumauksiin jyrinästä ja melusta, joka täällä vallitsi ympärillämme. Sadottain liikkui ihmisiä kapeilla kaduilla. Naiset huutelivat toisilleen akkunoista. Puolenkymmenen kirkon kellot soivat iltarukoukseen. Meidän maaseutuelämän hiljaisuuteen tottuneet korvamme olivat melkein lummeissa. Suurin silmin katselimme tornikkaita taloja, joissa oli korkeat suipot katot, taitehikkaasti tehtyjä kirkkoja ja ihmisryhmiä — tuiman näköisiä olentoja, joista useiden silmissä oli synkkä ja hurja hehku ja jotka seisoivat mustien savusten katukujien suilla ja tähystelivät — meitä ohimennessämme. Yhtäkkiä meidän piti pysähtyä. Suuri ihmisjoukko oli kerääntynyt katsomaan kuusimiehistä ratsujoukkoa, joka nyt juuri kulki meidän edestämme. He ratsastivat kaksittain, istuivat huolettomasti satulassa ja puhelivat vilkkaasti keskenään välittämättä vähintäkään väkijoukosta ympärillään ja huomautuksista, joita lausuttiin heistä. Heidän komeat ja rikkaat pukunsa ja satulavarustuksensa olivat sellaiset, että en koskaan ennen ollut nähnyt. Kymmenkunta paasia ja lakeijaa seurasi heitä jalkaisin, ja heidän iloinen keskustelunsa ja naurunsa kuului meihin saakka väkijoukon yli.
Kun minä katselin tätä ylhäistä ratsukulkuetta, niin väkijoukon liikkeen vuoksi Burén hevonen peräysi aivan lähelle minua. Buré kirosi karkeasti ja aivan aiheettomasti, niin kuin minusta tuntui. Vaan samassa Croisette veti minun huomioni puoleensa kopauttaen ratsukepillään minua käsivarteen. "Katsohan!" huudahti hän. "Eikö tuo ole hän?"
Minä katsoin pojan sormen suuntaan — mikäli se oli mahdollista, sillä hevoseni, joka oli erkautunut Burén hevosen läheisyydestä, heittelehtihe sinne tänne ihan hurjana — ja minä katselin viimeistä paria tuossa pienessä seurueessa. He ratsastivat nyt sen kadun poikki, jossa me olimme, ja minä sen vuoksi näin heidät ainoastaan sivulta tai oikeammin sanoen ainoastaan toisen heistä. Hän oli harvinaisen kaunis, nuori mies, noin kahdenkymmenenkahden vuotias, pitkät kiharansa valuivat röyhelöiselle kaulustalle ja keltaiselle silkkikaapulleen. Kasvonsa olivat lempeät ja lapselliset ja ihmeen miellyttävät. Vaan hän oli minulle aivan outo.
"Minä uskaltaisin vannoa, että se oli itse Louis — herra de Pavannes!" huudahti Croisette.
"Tuoko?" vastasin minä, lähtiessämme taas liikkeelle, kun väkijoukko edessämme oli vähän harventunut. "Ei veikkonen se ollut hän!"
"En minä tarkoita sitä, joka ratsasti lähinnä meitä, vaan sitä, joka ratsasti hänen vierellään", selitti Croisette.
Vaan minä en ollut sitä sopinut näkemään. Me nyt käännyimme satulassamme ja tähystimme taaksemme hänen jälkeensä, ja, mikäli illan hämärässä voi erottaa, hän todellakin muistutti selkäpuoleltaan Louista. Vaan Buré, joka sanoi tuntevansa herra de Pavannesin, nauroi meille. "Teidän ystävällänne", sanoi hän, "on leveämpi selkä kuin tuolla!" Ja minä arvelin että Buré voi olla oikeassa — vaan se voi riippua vaatteidenkin muodosta. "He ovat olleet pelaamassa pallopeliä Louvressa, voin vannoakin!" jatkoi hän. "Amirali siis lienee terveempi. Joka meitä lähinnä ratsasti, oli herra de Feligny, amiralin vävy. Ja toinen, jota te tarkoitatte, oli kreivi de la Rochefoucault."
Hänen puhuessaan käännyimme kapealle kadulle lähellä jokea ja näimme edessämme mustan rakennusjoukon, joka Burén ilmoitukseu mukaan oli Louvre — kuninkaan palatsi. Tältä kadulta käännyimme toiselle, joka oli lyhyempi ja kapeampi, ja täällä Buré pysähdytti hevosensa ja koputti kovasti muuatta jykevää porttia. Oli nyt jo niin pimeä, että kun me Burén jälessä olimme ajaneet pihalle, niin emme erottaneet muuta kuin korkean päätyrakennuksen, joka kuvastui edessämme kuulakkaa taivasta vasten, ja pihan toisella sivulla joukon miehiä ja hevosia. Buré puheli muutaman miehen kanssa, ja kehoitettuaan meitä laskeutumaan satulasta, sanoi hän, että lakeija tulee meitä viemään sisälle, herra de Pavannesin luo.
Ajatus, että me lopuksikin olimme pitkän matkamme perillä ja ajoissa voimme varoittaa Louista uhkaavasta vaarasta, sai unhottamaan vaivamme, väsymyksemme ja jäykistyneet jäsenemme. Iloisina viskasimme ohjakset Jeanille ja kiiruhdimme portista palvelijan jälessä. Me olemme nyt päässeet päämaaliimme. Hurraa!
Kulkiessamme pitkän käytävän läpi ja monia portaita, näytti meistä talo olevan täynnä väkeä. Usein kuulimme ääniä ja aseitten kalinaa. Vaan seuralaisemme ei pysähtynyt, vei vain suoraa päätä meidät pieneen huoneeseen, jota kattolamppu valaisi. "Minä ilmoitan herra de Pavannesille tulonne", sanoi hän kunnioittavasti ja katosi esiripun taakse, joka näytti olevan toiseen huoneeseen vievän oven edessä. Hänen mennessään olimme kuulevinamme ääniä ja lasien kilinää.
"Hänellä on varmaan vieraita", sanoin rauhattomana. Minä koetin ratsupiiskalla kopistella tomua saappaistani. Muistin että me nyt olimme Pariisissa.
"Hän varmaankin hämmästyy, nähdessään meidät", sanoi Croisette naurahtaen — vaan kuitenkin levottomasti. Ja sitten me seisoimme ääneti ja odotimme.
Ajan siinä kuluessa, aloin tuumiskella — ja luultavasti seura, jonka olimme kadulla nähneet, minut saattoi näihin mietteisiin — eiköhän herra de Pavannes täällä Parisissa olisi aivan toisenlainen kuin herra de Pavannes Caylusissa, tuskinpa kuninkaan hovimies olisi niin ystävällinen kuin Kitin sulhanen. Ja minä mietiskelin tätä yhä, kun esirippu taas vedettiin syrjään. Pitkä mies, pieni koira käsivarrellaan, astui kiireesti sisään ja seisahtui hymyillen eteemme. Hän oli komeassa mustassa puvussa, joka kimalteli hopealle. Pieni koira hänen käsivarrellaan murisi, ja Croisette katsoi suu auki hämmästyksissään. Tuo mies ei ollut Louis de Pavannes. Hän ei ollut mikään vanha, hyvä ystävämme. Hän oli herra vidame de Bezers!
"Terve tulleiksi, hyvät herrat!" sanoi hän ja hymyili meille — enkä koskaan hänen silmissään ollut huomannut sellaista vahingoniloa. "Terve tulleeksi Parisiin, herra Anne!"
NELJÄS LUKU.
Satimessa.
Syntyi pitkä äänettömyys. Me seisoimme ja tuijotimme häneen, ja hän hymyili — niin kuin hymyilee kissa. Croisette sanoi minulle sitten jälemmin, että hän olisi voinut kuolla nöyryytyksestä, häpeästä ja raivosta, kun meitä oli sillä tavalla petetty. Minä puolestani en heti käsittänyt asiain tilaa. Mutta en ymmärtänyt mitään. Minä en voinut päästä siitä ajatuksesta, joka oli minulla ollut taloon tullessa, että emme todellakaan tulleet Louis de Pavannesin taloon. Vaan minä hämärästi epäilin, että Bezers oli syrjäyttänyt hänet ja astunut itse hänen sijaansa. Minä sen vuoksi heti kuin vaistomaisesti astuin vidamen luo ja tartuin häntä käsivarteen. "Mitä te olette tehnyt?" huusin äänellä, joka omissakin korvissani kuului tuimalta. "Mihin olette saattanut herra de Pavannesin? Vastatkaa!"
Hän vain näytti vähän enemmän teräviä valkoisia hampaitaan, kun hän katsoi minua silmiin. "En minnekään — vielä", vastasi hän hyvin lempeästi, irroittaessaan kätensä.
"Miten sitten olette täällä?" kysyin taas. Hän kohautti olkapäitään ja katsahti Croisetteen, aivan kuin hän olisi minua pitänyt joutavana, huonosti kasvatettuna lapsena. "Herra Anne ei näy ymmärtävän, että minulla on kunnia lausua hänet tervetulleeksi Hotel Bezersiin, Rue de Platrièren varrella."
"Hotel Bezersiin! Rue de Platrière!" huudahdin aivan hämmästyksissäni.
"Vaan Blaise Buré sanoi tämän olevan Rue St. Antoine!"
"Vai niin!" lausui hän aivan kuin nyt vasta olisi alkanut asia selvitä hänelle: "Vai niin! Minä ymmärrän!" ja hän hymyili niin inhottavasti. "Vai niin, että te olette tehneet tuttavuutta Blaise Burén, kelpo tallimestarini kanssa! Hyvin tehty, Blaise! Niin, nyt ymmärrän. Ja te sen penikat", jatkoi hän ja puhuessaan äänensä muuttui tuntuvasti ja lopuksi hän katsoi meitä vihaisesti, "te aijotte tehdä minulle jutkun! Minulle, te neilikat! Te luulitte, että Bezersin susi olisi yhtä helppo tappaa kuin jänis! Vaan kuunnelkaahan, niin saatte kuulla laulun lopun. Te olette nyt minun talossani ja täydellisesti minun vallassani. Minulla on täällä puolisataa miestä, jotka eivät häikäilisi leikata kaulaa kolmelta lapselta, jos minä käskisin! Niin, siitä voitte olla varmat", lisäsi hän ilkeän riemuitsevasti, "sen he tekisivät ilolla!"
Hän aikoi sanoa vielä enemmän, vaan minä keskeytin. Raivo, joka minussa nyt kuohui ja jonka oli synnyttänyt oma hulluutemme ja hänen hävyttömyytensä, puhkesi nyt sanoihin.
"Ensinnäkin, herra de Bezers", sanoin minä hurjana laskettaen kiireellä sanan toisensa jälkeen tulvanaan, "ensin sana teille! Minä sanon teille, mitä teistä ajattelen! Te olette uskoton koira, vidame! Kurja peto! Minä halveksin teitä! Kavaltaja ja murhamies!" huusin, "eikö ole siinä kylliksi? Eikö mikään voi herättää kunniantuntoanne? Jos tahdotte, että teitä sanotaan kunnialliseksi, niin vetäkää miekkanne!"
Hän pudisti päätään ja yhä hymyili. "Minä itse en tee talossani roskatöitä", sanoi hän tyyneesti, "enkä halua palvelijoiltani anastaa, tehtävää, joka heille on mieluisa."
"No hyvä!" sanoin terävästi. Ja samassa vetäsin miekkani ja riensin salaman nopeudella esiripun luo, jonka takaa hän oli tullut. "No hyvä, sitten tapamme teidät ensiksi!" huusin hurjana kiinnittäessäni katseeni häneen, ja kaikki hurjat intohimot heräsivät eloon rinnassani, "ja sitten koetamme onneamme lakeijainne kanssa! Marie! Croisette!" huusin tuimalla äänellä, "hyökätkää, pojat!"
Vaan he eivät vastanneet! He eivät liikahtaneet paikaltaan, eivät vetäneet miekkaansakaan. Mies oli meidän vallassamme. Käteni oli kohotettuna, miekan kärki oli tähdättynä hänen rintaansa vasten, ja minä yhdellä iskulla olisin voinut lävistää hänet. Ja minä vihasin häntä. Miten vihasinkaan! Jos hän olisi sanaakaan sanonut tai liikauttanut silmäluomiaankaan tai vetäytynyt askeleenkaan, tai tarttunut miekkansa kahvaan, niin olisin tappanut hänet sille paikalle. Vaan hän ei silmää väräyttänyt, enkä minä voinut. Käteni vaipui alas. "Kurjat raukat!" huusin minä ja halveksien käänsin katseeni hänestä veljiini — he eivät koskaan ennen olleet pettäneet minua. "Kurjat raukat!" mutisin, ja minä melkein kauhistuin omia sanojani. Sen jälkeen viskasin miekkani lattialle.
"Se on parasta", sanoi Bezers verkalleen ja liikahtamatta, aivan kuin hän ei olisi ollut minkäänlaisessa vaarassa. "Tuolla tavoin ajattelin teitä pyytää tekemäänkin. Jos molemmat toisetkin nuoret herrat seuraisivat teidän esimerkkiänne, niin olisin heille erittäin kiitollinen. Kiitos! Kiitos! Kiitoksia paljon."
Croisette ja hänen jälestään Marie tottelivatkin häntä! Minä en voinut sitä ymmärtää. Minä panin käsivarret ristiin ja epätoivossani pidin asiamme menneenä, ja jos ei häpeä minua olisi estänyt, niin olisin peittänyt kasvoni käsiini ja puhjennut itkemään. Hän seisoi kattolampun alla, ja oli päätään pitempi kuin pisin meistä. Ja me seisoimme hänen ympärillään, saatettuina satimeen, nolattuina, aivan kuin olisimme olleet ymmärtämättömiä lapsia. Miten olisinkaan halunnut itkeä! Tämä siis oli pitkän matkamme, ponnistustemme, ritarileikkimme loppu!
"Nyt te ehkä suotte minulle hetkiseksi aikaa huomionne", jatkoi Bezers liehakoitsevalla äänellä, "ja suvaitsette kuunnella mitä minä aijon tehdä. Minulla on tarkoituksena pidättää teidät luonani, hyvät herrat, kunnes olen tilaisuudessa teidät lähettämään neiti serkullenne viemään tuoreita uutisia hänen sulhaseltaan. Minä en nyt teitä kauan pidätä", lisäsi hän ilkeästi hymyillen. "Te olette tulleet Parisiin onnellisena hetkenä. On tehty pieni suunnitelma, joka aijotaan panna toimeen juuri tänä yönä — teillä todella on erinomainen onni — jotta saadaan poistetuksi joukko vastenmielisiä ihmisiä, niiden joukossa ehkä muutamia ystäviämmekin. Siinä kaikki. Te saatte kuulla ampumista, huutoa, ehkä kuolemanvaikerrusta. Vaan elkää siitä välittäkö. Te ette joudu pienimpääkään vaaraan. Ja mitä herra de Pavannesiin tulee", jatkoi hän matalalla äänellä, "niin minä arvelen huomen-aamulla voivani antaa hänestä tarkkoja tietoja, viedäksenne Caylusiin — neiti serkullenne, ymmärrättehän."
Hän oli muuttanut nyt muotoansa. Kasvoillaan oli synkkä kiilto. Hän kostutti huuliaan kielellä, aivan kuin olisi nähnyt edessään kostonsa täytettynä ja vahingon-ilolla katsellut taulua. Ajatus, että näin voi käydä, sai minut hypähtämään taaksepäin, ja karsi ruumistani. Croisetten kasvoilta luin saman ajatuksen — ja myöhäisen katumuksen. Niin, Bezersin häijy ääni, hurja, vahingon-iloinen ilme hänen silmissään kauhistutti minua siinä määrässä, että minä jonkun hetken aikaa olin näkevinäni hänessä itse pirun ilmi elävänä.
Hän sai taas tavallisen tyyneytensä ja kääntyi huolettomasti ovelle, "Jos olette niin hyviä, että seuraatte minua", sanoi hän, "niin minä toimitan, että pitävät huolta teistä. Teillä tosin voi olla ehkä syytä valittaa yhtä ja toista asuntonne suhteen — minulla on tänä iltana muita asioita ajateltavana kuin isännän velvollisuuksia — vaan illallista ette voi moittia."
Hän veti esiripun syrjään ja meni edellämme toiseen huoneeseen näyttämättä ajattelevan ollenkaan sitä, että me takaapäin voisimme hyökätä hänen kimppuunsa. Hänessä oli joku salattu, ihmeellinen ominaisuus, joka joskus pistihe esiin ja joka näytti korvaavan, sen, mitä hänestä tiesimme.
Huone, johon tulimme, oli leveyttään pitempi, valaistu hopealampuilla, ja seinillä kudotut verhot. Komeita kuvallisia pöytäastioita ja kalliita venetsialaisia lasia sekä koko joukko muita vähempiarvoisia astioita oli pöydällä, täynnä ruokaa ja viinejä, vaan kaikki oli sikinsokin aivan kuin suuri seura olisi täällä ollut. Vaan nyt ei koko huoneessa näkynyt muita kuin kaksi palvelijaa, jotka olivat puuhassa muutaman tarjoilupöydän luona, ja muuan pappi, joka istui pöydän toisessa päässä.
Pappi nousi meidän tullessamme, ja vidame tervehti häntä aivan kuin he eivät olisi toisiaan nähneet ennen kuin tänä päivänä.
"Olette tervetullut, herra koadjutori", sanoi vidame vaan hyvin kylmästi mikäli minä voin huomata. Ja kumpikin mies katseli toistaan tavalla, joka ei ollut ystävällinen. He eivät suinkaan olleet kuin isäntä ja vieras vaan pikemmin kuin mitähän kaksi petolintua, jotka ovat valmiit alkamaan taistelua. Ehkä koadjutorin välkähtelevät silmät ja suuri käyrä nenä sai minut näin arvelemaan.
"Oho! Oho!" sanoi pappi katsellessaan tunkevasti meitä — ja epäilemättä me mahdoimme näyttää sangen kurjilta. "Mitäs nämä ovat? Ehkä tämän yön ensimmäistä satoa?"
Vidame katsoi vihasesti häneen. "Eivät ole", vastasi hän tuimasti. "Minä en ole niin herkkätunteinen ulkosalla, niin kuin tiedätte, vaan tämä on minun asuntoni, ja me aijomme nyt ruveta illalliselle. Te ette ehkä huomaa erotusta. Vaan erotus on olemassa — minulla", lisäsi hän halveksivasti katsoen pappia.
Tämä oli minulle kerrassaan hepreaa. Vaan minä tunsin mielessäni vavistusta katsoessani papin ilkeitä silmiä, jotka eivät tahtoneet meistä erota, ja minun vihaani seottui niin paljo inhoa, että kun Bezers antoi merkin istumaan, minä vetäysin pari askelta takaisin. "Minä en halua syödä teidän kanssanne", sanoin minä tuimasti, joko jonkummoisen itsepäisyyden tai lapsellisen oikun vaikutuksesta.
Minä en ajatellut, että nämät sanat tunkisivat hänen panssarinsa läpi. Vaan hetkiseksi aikaa lennähti hänen poskilleen tumma puna ja hän katsoi minua silmillä, joissa ei ollut yksistään julmuutta, vaikka suonet hänen suurilla ohimoillaan paisuivatkin. Vaan silmänräpäyksessä hän taas oli entisellään. "Armand", sanoi hän toiselle palvelijalle, "nämät herrat eivät halua syödä minun kanssani. Laita heille toiseen päähän pöytää."
Ihmiset ovat hyvin kummallisia. Samassa silmänräpäyksessä kun hän näin taipui, minä kaduin sanojani. Minä melkein vastenmielisesti seurasin palvelijaa toiseen päähän pöytää. Eikä siinä kylliksi, vaan vihaan, jota tunsin vidamea kohtaan, liittyi nyt uusi, omituinen tunne, joka oli kuin jotakin ihailua, ja tämä tunne luultavastikin syntyi silloin kun minulla oli hänen henkensä vallassani eikä hän peräytynyt askeltakaan.
Me söimme aivan äänettöminä, senkin jälkeen kuin Croisette oli pöydän alitse tavottanut käteni ja puristanut sitä, rukoillen siten minua, että en tuomitsisi häntä ennen aikaa. Vidame ja pappi pöydän toisessa päässä puhelivat hyvin innokkaasti keskenään, ja siitä vähästä, minkä sain selvää, ymmärsin, että pappi koetti saada tyrkytetyksi isännälleen jotakin ehdotusta, jota tämä ei tahtonut hyväksyä.
Kerran Bezers kohotti ääntään. "Minulla on omat tarkoitukseni!" puhkesi hän sanomaan vihastuneella äänellä ja kirosi synkeästi, mikä ei näyttänyt pappia säikäyttävän ollenkaan, "ja minä ne täytän. Vaan siihen lopetankin. Teillä on teidän halunne. No niin, tyydyttäkää ne, vaan elkää puhuko minulle oikean asian puolesta. Oikea asia? Helvettiin oikeine asioinenne. Minulla on omat harrastukseni, teillä on omanne, ja minun herrallani, herttua Guisellä on omansa. Ettekä suinkaan tahdo uskotella minulle, että olisi muita!"
"No entäs kuninkaan harrastukset?" sanoi pappi hymyillen happamasti.
"Sanokaa ennemminkin italialaisen naisen harrastukset!" vastasi vidame huolettomasti — tarkoittaen, mikäli minä otaksuin, leskikuningatarta, Catharina Mediciä.
"No entäs kirkon harrastukset?" sanoi taas pappi.
"Oh! Kirkon? Kirkko olette te, hyvä ystäväni!" sanoi Bezers, töytätessään pöytäkumppaniaan rintaan. "Kirkko?" jatkoi hän. "Ei, ei, veikkonen. Minä sanon teille, miten te asioita ajattelette. Te tahdotte päästä oksastanne, ja sitten palkaksi auttaa minua pääsemään oksastani — ja sitten sen jälkeen, sanotte, ei ole ainoatakaan keppiä, jolla meitä voitaisiin lyödä. Vaan minä kerralla sanon teille" — ja vidame löi nyrkkiä pöytään, että lasit hyppivät — "että minä en suvaitse millään tavalla sekauttavan minun asioihini, hyvä ystävä. Ei vähimmälläkään tavalla. Kuuletteko? Ja mitä teidän asioihinne tulee, niin ne eivät kuulu minuun. Se on suoraa puhetta, eikö niin?"
Papin käsi tutisi, kun hän kohotti lasin huulilleen, vaan hän ei puhunut mitään, ja vidame, joka nyt huomasi, että me olimme lopettaneet ateriamme, nousi istumasta. "Armand!" huuti hän, ja hänen katseensa oli yhä synkkä. "Vie nämät nuoret herrat heidän huoneeseensa. Sinä ymmärrät?"
Me jäykästi vastasimme hänen kumarrukseensa — pappi ei näyttänyt meistä vähintäkään välittävän — ja seurasimme palvelijaa. Ja matkallamme pitkän käytävän läpi ja ylös jyrkkiä portaita huomasimme, että kaikki vastustus oli turhaa. Siellä täällä avattiin hiljaa ovia, ja tuimamuotoisia haarniskoittuja miehiä katseli jälkeemme. Aseitten kalsketta ja ääniä kuului lakkaamatta ympäriltämme, ja kun kulimme muutaman akkunan ohi, niin kuulimme kavioiden kopsetta pihalta, kaikki merkkejä, että talo oli tätä nykyä linnoitus. Tämä minua ihmetytti isosti. Sillä mehän olimme nyt Parisissa, kaupungissa, jonka ympärillä oli muurit ja jossa oli vartijat porteilla ja yö oli lyhyt elokuun yö. Yksinäisinkin herrastalo Quercyssä ei voinut olla tämän huolellisemmin varustettu pitkänä talviyönä sodankaan aikana.
Tämä teki meihin suuren vaikutuksen, varsinkin Croisetteen. Äkkiä kuulin hänen pysähtyvän, noustessamme kapeita portaita, ja sanaa sanomatta hän alkoi laskeutua takaisin niin kiireesti kuin pääsi. Minä en tiennyt, mikä hänellä oli mielessä, vaan kuiskattuani pari sanaa Marielle, riensin hänen jälkeensä. Kun olin päässyt portaitten juureen, niin pysähdyin ja katsoin taakseni. Marie ja palvelija seisoivat siellä ylhäällä, ja palvelija huuti minua kovasti, käskien tiukasti meidän kummankin palata takaisin.
Vaan sillä aikaa Croisette oli jo päässyt toiseen päähän käytävää, ja tyynnytettyäni rauhatonta palvelijaa, riensin edelleen kunnes minun piti pysähtyä, kun muuan mies aukasi oven ihan nenäni edessä. Hän oli kuullut kiireisten askeliemme äänen ja katseli minua nyt epäilevästi, vaan muristen hän sulki taas oven. Minä taas jatkoin matkaani ja pääsin sen huoneen ovelle, jossa olimme olleet illallisella, parahiksi näkemään sellaista, joka minua äärettömästi hämmästytti, niin että minä pysähdyin ovelle kuin naulattu.
Keskilattialla seisoi Bezers ja hänen vierellään viekas pappi. Croisette seisoi etunojossa ja piti käsiään ojennettuina aivan kuin rukoillen.
"Vaan herra vidame", kuulin pojan huutavan, seistessäni siinä oven luona käsi lukon kahvassa, "parempi olisi surmata hänet kuin musertaa hänen sydämmensä! Säälikää häntä! Jos te surmaatte herra Louisin, niin sillä surmaatte hänetkin!"
Vidame seisoi äänetönnä ja tuijotti poikaan. Pappi irvisteli halveksivasti. "Ihmissydän on pian parannettu — ja varsinkin naisen sydän", sanoi hän.
"Vaan ei Kitin!" sanoi Croisette kiihkeän tuskallisesti — eikä ollut papista tietävinään ollenkaan. "Ei Kitin. Te, vidame, ette tunne häntä! Te ette tunne häntä!"
Tämä huomautus tuli onnettomalla ajalla. Minä näin vihan salaman välähtävän Bezersin kasvoilla. "Menkää tiehenne!" karjui hän. "Minä olen kirjoittanut neidille, mitä aijon tehdä ja että minä sen teen! Bezers ei syö sanaansa. Taivaan Jumalan nimessä — jos Jumalaa on, ja sitä minä tänä yönä paholaisen nimessä epäilen! — minä pidän sanani! Menkää!"
Hänen leveät kasvonsa olivat kuin raivon vääristämät Hän katsoi Croisetten pään yli aivan kuin olisi vedonnut häneen, jonka olemassa olon vasta kielsi. Minä käännyin pois ja riensin samaa tietä, jota olin tullutkin, ja kuulin Croisetten tulevan jälessäni.
Tämä näky sai minut täydellisesti epätoivoon. Siitä hetkestä en ajatellut mitään, ennen kuin tulin tajulleni vinkuvasta äänestä, jonka synnytti vartiamme avain lukossa, ja nyt minä huomasin että hän oli mennyt tiehensä ja että me olimme pienessä huoneessa, joka oli ihan katon rajassa. Hän oli jättänyt kynttilän lattialle, ja me seisoimme sen ympärillä, jolloin meistä muodostui suuret varjot seinille. Huoneessa ei ollut mitään muuta kuin kaksi vuodetta, jotka kiireellä oli tekastu muutamaan nurkkaan. Minä viskausin toiselle vuoteelle, maaten seinään päin, ja heittäysin epätoivoni valtaan. Katkeruudella ajattelin niin kerrassaan onnistumatonta retkeämme ja vidamen riemua. Minä kiroilin Croisettea hänen alentavan nöyryytensä vuoksi, jota hän oli osottanut. Vaan kun vihani oli jonkun verran laantunut, niin unhotin omat tuskani ja ajattelin Kitiä, joka oli niin kaukana — ajattelin Kitin kalpeita, jaloja kasvoja ja hänen suruaan. Ja sitten vähitellen annoin anteeksi Croisettelle. Kun oikein ajattelin, niin eihän Croisette ollut rukoillut meidän puolestamme — hän ei ollut nöyrtynyt omaksi hyödyksemme, vaan Kitin hyväksi.
En tiedä miten kauan lienen siinä maannut tällä tavoin vaihdellen näiden molempain mielialojen välillä, enkä tiennyt olivatko toiset puhelleet vai olleet ääneti, kulkeneet huoneessa vai olleet yhdessä kohden. Vaan Croisette kun kosketti kädellään minun hartioihini innolla, joka levisi vavistuksena minun jäseniini, heräsin taas todellisuuteen, näkemään huoneen ja sen varjot. "Anne! Anne! Oletko hereillä!"
"Mika nyt on?" sanoin, nousten istumaan.
"Marie", alkoi hän, "on — —"
Vaan hänen ei tarvinnut sen enempää selittää. Minä näin Marien seisovan toisella puolen huonetta, akkunan ääressä, jossa ei ollut lasia ja joka oli sijoitettu kattoon ja oli sen mukaan vähän kaltevakin. Hän oli avannut luukun, joka oli sen peittona, kurotti varpaillaan — sillä akkunalauta oli melkein hänen päänsä tasalla — ja katseli ulos. Minä katsoin terävästi Croisetteen. "Onko ulkopuolella kattokourua?" kuiskasin ja into rupesi jäseniäni värisyttämään, kun nyt ensi kerran johtui mieleeni pakoon pääsyn ajatus.
"Ei ole", sanoi hän samalla äänellä. "Vaan Marie sanoo näkevänsä akkunan alla hirren, jolle luulee meidän helposti pääsevän."
Minä hypähdin pystöön, työnsin Marien syrjään ja katselin ulos. Kun silmäni olivat tottuneet vähän pimeään, niin erotin kattoja ja päätyjä yhtenä ryhmänä niin kauas kuin nähdä voin. Lähempänä ja aivan akkunan alla oli kuilu — kapea katu. Sen toisella puolen oli talo, joka oli niin paljo tätä meidän taloamme matalampi, että sen katonharja ei ollut varsin silmäini tasalla. "En minä näe hirttä", sanoin. "Katsohan alas", vastasi Marie hiljaa. Minä tein niin ja näin, viisi- tai kuusitoista jalkaa akkunamme alapuolella oli kapea hirsi, joka meni meidän talostamme vastapäätä olevaan taloon — molempien tukena, niin kuin siihen aikaan pidettiin kaupungeissa. Varjossa hirren toisessa päässä — hirsi oli niin suoraan akkunamme alla, että minä voin nähdä ainoastaan alemmaisen pään — erotin akkunan, josta näkyi heikko valo.
Minä pudistin päätä.
"Me emme pääse hirrelle", sanoin kauhistuneena kun mittailin välimatkaa ja katselin syvyyttä allani, joka ruumista karsi.
"Marie sanoo, että me voisimme, jos meillä vaan olisi pieni palanen köyttä", vastasi Croisette. Hänen silmänsä loistivat.
"Vaan sitäpä meillä ei ole", sanoin minä siihen. Minä olin nyt — niin kuin tavallisestikin — tyhmä ja hidas ajattelemaan. Marie ei vastannut mitään siihen. Hän oli harvasanaisin meistä veljeksistä, Minä käännyin häneen, Hän oli riisumassa liiviä ja purkamassa kaulahuivia kaulastaan.
"Hyvä!" huudahdin minä, sillä minä nyt aloin ymmärtää. Ripeästi riisuimme vyömme ja huivimme, jotka kaikeksi onneksi olivat kotitekoisia, pitkät ja lujat. Ja Mariella oli sen lisäksi nelisäikeistä purjelankaa taskussaan, ja minulla oli uudet, lujat sukkarihmat sekä pari kyynärää pitkä hihna, jonka olin ottanut mukaani varalta, jos satulanhihnat sattuisivat pettämään. Viidessä minuutissa meillä oli kaikki yhtenä köytenä. "Minä olen kevein", sanoi Croisette. "Vaan Mariella on varmin pää", väitin minä. Marie kuleksi yhtä varmasti rintavarustuksen harjalla kuin me maassa olevalla laudalla.
"Se on totta", täytyi Croisettenkin myöntää. "Vaan senpä vuoksi hän saa tulla viimeisenä, sillä sen, joka viimeiseksi tulee, täytyy itse laskea itsensä."
Minä en ollut sitä ajatellut. Nyt minä sen huomasin ja nyökäytin päätäni suostumukseksi. Minusta näytti, että retkemme johto oli menemässä minun käsistäni, ja minun täytyi siihen tyytyä. Vaan muutamassa seikassa tahdoin kuitenkin saada tahtoni perille. Kun Marie tuli viimeisenä, niin minun piti päästä ensimmäisenä. Minun painoni parhaiten osottaisi, kestääkö köysi. Ja siihen suostuivat toisetkin.
Ei ollut aikaa hukattavissa. Meidät voitaisiin keskeyttää milloin hyvänsä. Ja sen vuoksi ryhdyimme heti toimeen. Köysi sidottiin minun vasempaan kalvoseeni. Sitten nousin Marien olkapäille ja kiipesin — vähän vapisten — akkunan läpi, kiirehtäen minkä suinkin, sillä muuan torninkello löi jo kaksitoista.
Minä olin kaiken tämän tehnyt miettimättä. Vaan tultuani ulos ja riippuessani siinä pimeässä, taivaan ja maan välillä, suuren kellon vielä soidessa, oli minulla silmänräpäys aikaa miettimään. Tuo musta kuilu allani, raitis tuuli, joka hiveli otsaani, pimeä ja autius, jotka ympäröivät minut, saivat minut vapisemaan. "Oletko valmis?" kysyi Marie vähän malttamattomana. Mariella ei ollut vähääkään mielikuvitusta.
"En ole! Odota silmänräpäys", päästin suustani, tarttuessani akkunapieliin ja loin viimeisen silmäyksen taakseni alastomaan huoneeseen ja kahteen olentoon, jotka olivat minun ja kynttilän välillä. "Ei", lisäsin minä joutuisasti. "Croisette — pojat, minä äsken sanoin teitä pelkureiksi. Minä peruutan! Minä en sitä tarkoittanut! Kas niin! Antakaa laskeutua!"
Minä tunsin jonkun lämpöisen koskettavan kättäni ja kuulin jotakin hillityn nyyhkytyksen tapaista.
Seuraavassa silmänräpäyksessä olin laskeutumassa syvyyteen. Valo, jonka olin nähnyt, nousi aina ylemmäksi. Päätäni alkoi huimata. Ja minä kouristin köydestä. Kun olin tullut puoliväliin, rupesin ajattelemaan, että jos veljeni eivät jaksaisikaan nostaa minua ylös tarpeen vaatiessa. Vaan nyt oli myöhäistä ajatella sitä, ja samassa olinkin hirrellä. Minä taaskin hengitin. Hiljaa ja hyvin varovasti asetuin hirrelle, irroitin köyden kädestäni ja annoin sen nousta. Sitten asetuin hajareisin istumaan hirrelle ja vihelsin merkiksi, että kaikki hyvin. Hyvin siihen saakka!
Asema, jossa nyt olin, oli varsin omituinen, ja jälestäpäin olen usein siitä uneksinut. Pimeässä, joka oli ympärilläni, lepäsi Parisi, täältä nähden päättäen, vaipuneena uneen. Huntu oli levitetty minun ja tämän Parisin välille, minun, nuoren pojan, ja tämän suuren kaupungin synkkäin salaisuuksien välille, jotka sinä yönä olivat synkempiä, kauheampia ja verisempiä kuin koskaan sitä ennen ja sen jälkeen. Kuinka monta aseellista miestä olikaan väijymässä kaikissa näissä häämöttävissä taloissa? Kuinka moni hautoikaan murha-ajatuksia mielessään? Kuinka moni valvoikaan nyt nukkuakseen päivänkoitolla ikuiseen uneen, tai nukkui nyt herätäkseen puukon-iskuun. Kaikkea tätä en ymmärtänyt silloin, yhtä vähän aavistin miten monta iloista toveria, lähdettyään maljain äärestä ja pelipöydästä, erosi nyt mennäkseen kohti kuolemaan. Minä en tiennyt näitä salaisuuksia — josta taivaalle kiitos — tai sadatta osaa kaikesta petoksesta, kaikesta julmuudesta ja murbanhalusta, joka väijyi jalkaini alla valmiina ensimmäisen pistolinlaukauksen paukahduttua repimään kaikki sulut. Minulle ei ollut mitään merkitystä sillä, että kulunut päivä oli elokuun 23, eli että päivä, joka nyt pian oli koittava, oli Perttulin päivä.
Ei. Vaan riemuun, jonka rinnassani herätti mahdollisuus vihollisemme voittamisesta, sekaantui kuitenkin jonkunlainen synkkä aavistus. Vidamen viittaukset ja peittelemätön kerskuvaisuus olivat viitanneet johonkin, joka tapahtuisi ennen aamua — siinä oli jotakin enemmän kuin yksityisen henkilön murha. Ja myöskin varoituksella, jonka parooni Rosny oli lausunut ravintolassa, näytti nyt minusta olevan aivan toinen merkitys. Enkä minä päässyt näistä onnettomuutta ennustavien aavistusten tunteista vapaaksi. Istuessani siinä hajareisin hirrellä, kuvittelin näkeväni kapean kadun toisessa päässä Louvren raskaat rakennukset, ja äänen sorina ja ihmisten askeleitten, joihin sekaantui vartijan huuto ja matalalla äänellä annetut käskyt, kuuluvan sen linnapihoista, joihin nyt kansaa kokoontui. Minun alatseni kulki niin vähän ihmisiä, että minun ei tarvinnut pelätä tulevani huomatuksi. Mutta kuitenkin, jos en vain erehtynyt, jokaisen tuulen puuskan mukana kulkeutui hiipivien askelten ja matalan kuiskauksen ääniä. Ja yö oli täynnä aavekuvia.
Ehkä kaikki kuitenkin oli jännitetyn mieleni luomaa, omituisen asemani synnyttämää. Oli miten oli, vaan sitä en enään tuntenut, kun Croisette tuli minun luokseni. Meillä oli vain tikarimme, ja se meitä vähän lohdutti. Kun vain pääsemme vastapäätä olevaan taloon, niin ei meillä ollut muuta tehtävä kuin rientää alas portista, vaikka väkivallalla, ja sitte kiireimmän kautta Pavannesin asuntoon. Nyt oli vain kysymys siitä, kumpi, mekö vai Bezersin joukot, ehtii ennen. Ja minä kuiskasin Marielle kehottaen häntä joutumaan. Hän tuntui tarvitsevan pitkän ajan valmistumiseensa.
Vihdoin hän tuli sieltä alas aivan huolettomasti, ja silloin minä huomasin, että hän ei suotta ollut viipynyt niin kauan. Tultuaan akkunasta, oli hän saanut luukun suletuksi. Ja vielä enemmänkin, hän oli laskuköytemme jatkanut niin, että se ylti kaksinkerroin, ja oli mutkan kiinnittänyt akkunakoukknun, ja kun hän tuli alas, niin veti hän sen pois. Viisas poika se Marie!
"Hyvin tehty!" sanoin minä ja taputin olalle. "Nyt he eivät voi aavistaa mitä tietä linnut ovat lentäneet!"
Niin oli siinä nyt koko veljesjoukko, vaan yksi heistä vapisi levottomana, se minun täytyy tunnustaa. Me hinausimme toisen talon seinämälle. Vaan päästyämme sinne onnellisesti ja istuessamme siinä rivissä toinen toisemme takana, kasvot seinään päin, ja yön tuulen puhaltaessa sivulta — niin, minun rohkeuteni on aina hyvin matalalla, kun minä nousen korkealle, ja minä hengitin raskaasti. Akkuna, joka oli jotakin kuutta jalkaa ylempänä hirttä ja lasiton, oli auki, ainoastaan hieno verho oli edessä, vaan — voi päiviämme — se oli kolmella vaakasuoralla rautakangella varustettu — paksuilla rautakangeilla.
Vaan meidän oli pakko tavalla tai toisella koettaa päästä sisään, ja minä olin juuri niin varovasti kuin suinkin nousemassa seisomaan kapealla sillalla, kun Marie vikkelästi ja mukavasti ryömi meidän ylitsemme ja kiepsahti kapealle akkunalaudalle, yhtä keveästi kuin minä nousen hevosen selkään. Hän ojensi toisen jalkansa minulle, ja suurella vaivalla minä pääsin samalle hankalalle linnunpuulle. Croisette sai viipyä siellä alhaalla niin kauan.
Kapea akkunalauta, kuusikymmentä jalkaa maasta ja kolme rautakankea, joista pidellä! Minä puristausin kiinni, ja minun melkein kävi kateikseni Croisettea. Sääreni hoippuivat ilmassa, ja kadun musta kita näytti vaanivan minua. Minä kuitenkin toinnuin taas, vaan jouduin epätoivoon. Minä tiesin, että meidän piti päästä eteenpäin, olipa rautaristikoita tai ei. Me emme pääse entiseen vankilaamme, vaikka haluaisimmekin.
Selvää myöskin oli, että me emme pääsisi mihinkään, jos vain huoneen asukkaat tekisivät vastarintaa. Kapealla alustalla, jolla nyt seisoimme, itse Mariekin oli avuton. Ristikot olivat hyvin tiheässä. Nainen, jopa lapsikin olisi voinut irroittaa kätemme, ja silloin — minä taas tunsin huimausta. Minä ajattelin julmia kiviä. Painoin kasvoni ristikkoa vasten, siirsin vähän syrjään verhoa ja silmäsin huoneeseen.
Siellä oli ainoastaan yksi ihminen — nainen, joka liikkui edestakaisin täysissä vaatteissa, niin myöhäinen kuin nyt jo olikin. Huone oli ainoastaan pieni ullakkokamari, sellainen kuin sekin luola, jossa me olimme olleet. Muutamassa nurkassa oli sänky, jossa oli katto ja verhot ympärillä. Kaksi tuolipahasta oli lieden luona, ja kaikki näytti köyhältä ja puutteelliselta. Vaan nainen oli rikkaasti puettu, silkissä ja sametissa, vaikka puku näytti olevan epäjärjestyksessä. Minä näin jalokiviä kimaltelevan hänen hiuksissaan ja sormuksissaan. Kun hän käänsi kasvonsa meihin — tavattoman kauniit kasvot — niin minä heti näin, että hän oli ylhäinen nainen, ja kun nopeasti meni ovelle ja laski kätensä lukolle ja näytti kuuntelevan — kun hän jyrisytti lukkoa, kun epätoivoissaan antoi kätensä vaipua ja meni takaisin lieden luo, niin tein saman huomion. Minä huomasin, että me nyt nähtävästi vaihtaisimme vain entisen vankilan uuteen vankilaan. Oliko siis joka talo Parisissa vankila? Joka katon allako suoritettiin murhenäytelmä?
"Rouva!" sanoin hiljaa herättääkseni hänen huomiotansa. "Rouva!"
Hän vavahti kovasti ja katseli ympärilleen joka taholle voimatta ymmärtää, mistä ääni tuli. Sitten hän tuli akkunan luo ja kauhistuneena veti verhon syrjään rajulla liikkeellä.
Katseemme kohtasivat toisiaan. Jos hän rupeaa huutamaan ja herättää koko talon! Miten meidän silloin kävisi! "Rouva", sanoin uudelleen ja koetin häntä tyynnyttää tekemällä ääneni niin lempeäksi kuin mahdollista, "me pyydämme teiltä apua! Jollette meitä auta, niin olemme hukassa."
"Teitä auttaa?;Ketä te olette?" huusi hän ja tuijotti hurjasti meihin.
Sitten hän peitti kasvonsa käsiinsä ja vaikeroi itsekseen: "Hyvä
Jumala, hyvä Jumala, mitähän minulle lopuksikin tulee?"
"Me olemme olleet vankeina vastapäätä olevassa talossa", ehätin selittämään. "Ja me olemme sieltä paenneet. Me emme nyt voi palata takaisin, vaikka haluaisimmekin. Jos te ette laske meitä huoneeseenne ja anna meille suojaa…"
"Niin pudota räiskähdämme katuun", lisäsi Marie aivan tyyneesti — vieläpä hiukan leikillisestikin.
"Teitä laskea sisään?" vastasi hän ja peräytyi. "Se on aivan mahdotonta."
Hän muistutti serkkuamme, sillä niin kuin Kitikin oli tämäkin nainen valkoverinen ja mustatukkainen. Tukkansa hän oli sitonut jonkunlaiseksi kruunuksi, joka nyt oli joutunut epäjärjestykseen. Vaan vaikka hän olikin vielä kaunis, niin oli hän kuitenkin vanhempi kuin Kit eikä niin viehättävä. Minä, luottaen hänen jalouteensa, lausuin suoraan epätoivoni. "Rouva", sanoin rukoilevasti. "Me olemme poikasia. Croisette! Tule tänne!" Ja minä vetäysin syrjään niin paljo kuin mahdollista, tehdäkseni tilaa hänelle. "Katsokaa rouva", sanoin viekkaasti, "ettekö sääli kolmea poikaraukkaa?"
Croisetten lapselliset kasvot ja hänen kaunis tukkansa kiinnittivät naisen huomion puoleensa, niin kuin olin toivonutkin. Hänen muotonsa muuttui lempeämmäksi ja hän lausui itsekseen: "Poikaraukkoja!"
Minä käytin hyväksi suotuisaa tilaisuutta. "Me pyydämme vain päästä teidän huoneenne läpi", sanoin minä innokkaasti. Jumalan nimessä! Miten paljo oli vaan kysymyksessä. Miten meidän kävisikään, jos hän kieltäisi? "Me olemme huutavassa hukassa", sanoin kiihkeästi. "Te myöskin olette arveluttavassa asemassa, arvaan minä. Me autamme teitä, jos te ensiksi autatte meitä. Me olemme tosin poikia, vaan me voimme tapella puolestanne."
"Keneen minä uskaltaisin luottaa?" huudahti hän vavisten. "Vaan Jumala varjelkoon minua kieltämästä apuani, kun minä itse olen avun tarpeessa", sanoi hän katsoen Croisettea. "Tulkaa sisään, jos niin haluatte."
Minä lausuin kiitoksia ja olin jo pujottanut pääni kankien väliin — ajattelematta vaaraa, että en ehkä voisi saada sitä enään takaisin — ennen kuin hän vielä oli lopettanut lauseensa. Vaan sisään tulla oli helpompi sanoa kuin tehdä. Vihdoin pääsi Croisette läpi, ja kaikin voimin ponnisteltuamme me toisetkin pääsimme lopuksi. Vaan ainoastaan pakko ja kauhea kuilu allamme antoi meille voimia kestämään niin tuskallisen kidutuksen. Kun minä viimeinkin seisoin lattialla, niin olin kuin riepu. Ja päälle päätteeksi siinä naisen edessä.
Vaan miten onnelliselta minusta tuntui sittenkin! Mitähän nyt Bezers sanoo! Hän oli meitä sanonut pojiksi, ja poikia olimmekin. Vaan hän nyt sai nähdä, että me voimme hänen aikeensa estää. Nyt oli tuskin enemmän kuin joku puolituntia kulunut sydän-yöstä. Me voimme vielä päästä hyvällä aikaa. Minä oikeilin ruumistani ja kuleksin edestakaisin ylen iloisena, vaan huomasin, että emäntämme oli vetäytynyt ovelle, jossa hän seisoi puolittain peloissaan ja katseli meitä arkaillen.
Minä menin hänen luoksensa Ja tein kumarruksen parhaan taitoni mukaan — ikävä kyllä minulla ei ollut miekkaa. "Rouva", sanoin minä, "minä olen herra Anne de Caylus, ja nämät ovat minun veljiäni. Ja me olemme palvelukseksenne."
"Ja minä", vastasi hän ja hymyili — "minä en tiedä minkä vuoksi — minä olen rouva de Pavannes, ja otan kiitollisuudella vastaan tarjotun palveluksenne."
"De Pavannes?" huudahdin minä hämmästyneenä ja ilahtuneena samalla kertaa. Madame de Pavannes! Hän varmaan siis on jotenkin sukua Louisille. Hän varmaan voi sanoa meille, missä Louis asuu, ja siten auttaa yritystämme. Eipä parempaa sattumusta! "Te tunnette siis herra Louis de Pavannesin?" jatkoin innostuneena.
"Tunnen hyvinkin", vastasi hän tällä kertaa tavattoman viehkeästi hymyillen. "Minä tunnen hänet hyvinkin. Hän on mieheni."
VIIDES LUKU.
Pappi ja nainen.
"Hän on minun mieheni!"
Tämän selityksen hän teki niin viattomalla äänellä kuin koskaan kukaan voi, vaan en koskaan muista kuulleni sanoja, jotka olisivat mieleni saaneet enemmän tuperruksiin. Ei yksikään meistä vastannut sanaakaan eikä jäsentä väräyttänyt. Me vain tuijotimme häneen, sillä me tarvitsimme aikaa ymmärtääksemme nämät hämmästyttävät sanat, ja sitten vielä enemmän aikaa miettiäksemme, mitä ne meihin nähden merkitsivät.
Louis de Pavannesin vaimo! Louis de Pavannes naimisissa! Jos tämä oli totta — ja kun me katsoimme naista silmiin, niin emme voineet epäillä, ettei hän ainakin itse luullut puhuvansa totta — niin merkitsi se, että meidät oli petetty oikein perinpohjin, että me olimme tehneet tämän pitkän matkan ja antautuneet vaaraan kurjan miehen takia. Se merkitsi, että Louis de Pavannes, joka oli meidän ihailumme esine, oli katalin konna. Hän oli kevytmielisesti pitänyt neiti de Caylusin sydäntä leikkikalunaan. Ja me, koettamalla estää Bezersin aikeita, ponnistelimme pelastaaksemme konnan saamasta ansaitun palkkansa. Kaikkea tätä se merkitsi, heti kun olimme saaneet asiaa ajatelluksi hiukankaan.
"Rouva", sanoi Croisette vakavasti niin pitkän äänettömyyden jälestä, että rouvan kasvoilta katosi hymy ja hän näytti pelästyneen kummallisesta katseestamme. "Miehenne on ollut jonkun aikaa poissa luotanne? Hän palasi luoksenne joku pari viikkoa sitten?"
"Aivan niin", vastasi hän vilpittömästi, ja viimeinenkin toivomme oli mennyttä. "Hän tuli kotia, ja eilen viimeksi — eilen viimeksi", jatkoi hän ja puristi käsiään, "olimme vielä niin onnellisia."
"Entä nyt, rouva?"
Hän katsoi minua, vaan ei näyttänyt ymmärtävän. "Minä tarkoitan", ehätin selittämään, "että me emme ymmärrä, miten te nyt olette täällä? Ja vankina." Itse asiassa tarkoitin, että hänen kertomuksestaan saisimme jotakin selvyyttä itsellemme.
"En itsekään tiedä", vastasi hän. "Eilen jälkeenpuolisten olin vieraana abbedissan luona Ursulinesluostarissa."
"Anteeksi rouva", sanoi Croisette, "vaan ettekö te kuulu uuteen uskoon?
Ettekö ole hugenotti?"
"Olen", vastasi hän innokkaasti. "Vaan abbedissa ja minä olimme hyviä ystäviä, eikä hän ole ollenkaan kiihkoilija. Ei vähintäkään. Ja aina kun olen Parisissa, käyn hänen luonaan kerran viikossa. Kun eilen lahdin hänen luotaan, niin pyysi hän minua käymään täällä hänen asiallaan."
"Te siis tunnette tämän talon?" kysyin häneltä.
"Varsin hyvin", vastasi hän. "Tämä on hansikaskauppias Mirepoixin talo. Monet kerrat olen käynyt hänen kauppapuodissaan. Eilen tulin tänne toimittamaan ystäväni asiaa. Minä käskin palvelustyttöni odottaa kadulla, ja tultuani taloon, pyydettiin minua tulemaan ylös tähän huoneeseen saakka. Minun kaskettiin odottaa vähän aikaa, ja minua alkoi ihmetyttää, että minut oli tuotu tällaiseen lokeroon, kun minulla oli asiaa ainoastaan Mirepoixille, jolta minun oli saatava pari ratsuhansikasparia. Minä käännyin takaisin ovelle, vaan huomasin että se oli lukittu. Silloin minä pelästyin ja rupesin huutamaan."
Me kaikki kolme nyökäytimme päätä. Me olimme innokkaassa touhussa tekemään päätelmiä — tai se oli ehkä vain yksi ja sama päätelmä — tämän kaiken selittämiseksi. "Entä sitten?" kysyin minä hyvin maltittomana.
"Mirepoix tuli minun luo. 'Mitä tämä merkitsee?' kysyin minä. Hänestä näytti olevan hyvin paha, vaan asettui kuitenkin minua vastaan. 'Ei muuta kuin', vastasi hän lopuksi, 'että teidän armonne pitää jäädä tänne muutamiksi tunneiksi — korkeintaan pariksi päivää. Teille ei tapahdu mitään pahaa. Vaimoni palvelee teitä, ja kun lähdette meiltä, niin saatte tietää kaikki.' Sen enempää hän ei tahtonut sanoa, ja turhaan häneltä kysyin, pitääkö hän minua jonakuna toisena henkilönä vai hulluna. Kaikkeen tähän hän ei vastannut sanaakaan. Ja kun minä uhkasin siitä, kun hän pidättää minua vastoin tahtoani, niin hän uhkasi minua väkivallalla. Siitä saakka olen täällä ollut, epäillen tiesi mitä, ja peläten kaikkea."
"Teidän kärsimyksenne ovat nyt lopussa", sanoin minä hänelle käsi sydämellä. Tässä oli, jos en väärin ymmärtänyt häntä, vielä onnettomampi ja huonommin kohdeltu nainen kuin Kit, nainen, jonka konna oli saattanut onnettomuuteen. "Vaikka olisi kymmenen hansikasräätäliä portaissa", sanoin ylpeästi, "niin me autamme teidät täältä ja viemme kotianne. Missä miehenne asuu?"
"Rue de Saint Merry, kirkon luona. Meillä on talo siellä."
"Herra de Pavannes", sanoin hyvin viekkaasti, "on varmaankin hyvin levoton poissaolostanne?"
"Varmaankin", vastasi hän vakavasti ja teeskentelemättä, ja silmänsä täyttyivät kyynelillä. Hänen viattomuutensa — hänellä ei näyttänyt olevan vähintäkään epäilystä miehestään — sai minut hammasta puremaan raivoissani. Oo, sitä halpamielistä kurjaa! Sitä katalaa konnaa! Mitähän näkivät naiset, mitä me olimme nähneet tässä miehessä, tässä Pavannesissa, joka oli voittanut sydämemme, kun hänellä oli ainoastaan kivi meille vastalahjaksi?
Minä vedin Croisetten ja Marien syrjään, ollen muka neuvottelevinani heidän kanssaan, miten saisimme oven murretuksi auki. "Mitä tämä kaikki merkitsee?" sanoin silmäten salaa onnettomaan naiseen. "Mitä sinä, Croisette, luulet?"
Minä aivan hyvin tiesin millainen vastaus häneltä tulee.
"Mitäkö luulen?" sanoi hän kiihkeästi. "Ei suinkaan kukaan voi muuta uskoa, kuin että se Pavannes konna on asettanut niin, että hänen vaimonsa on ryöstetty? Tietysti se on niin! Kun hän pääsee vaimostaan, niin voi hän jatkaa juoniaan Caylusissa. Silloin hän voi naida Kitin tai… Kirous hänelle!"
"Ei ole mitään hyötyä kirouksen huutamisesta hänelle", sanoin minä vakavasti. "Meidän täytyy tehdä jotakin enemmän. Ja kuitenkin — me olemme luvanneet Kitille pelastaa hänet, ja meidän pitää täyttää lupauksemme. Meidän pitää pelastaa hänet ainakin Bezersin käsistä."
Marie murisi.
Vaan Croisette innolla yhtyi minun mielipiteeseeni. "Pelastaa Bezersin käsistä?" huudahti hän kasvot liekehtien. "Niin! Se on meidän tehtävä! Vaan sitten panemme arpaa kuka meistä saa tapella hänen kanssaan ja tappaa hänet."
Minä katseella hillitsin hänen intoaan. "Me tappelemme hänen kanssaan järjestyksessä, kunnes joku meistä saa hänet hengiltä", sanoin. "Siinä olet oikeassa. Vaan sinun vuorosi tulee viimeksi. Eikä meidän tarvitse arpaa heittää, sillä tiedämmehän muutenkin kuka meistä on vanhin."
Minä käännyin hänestä — nolattuani hänet oikein — ja rupesin katselemaan asetta, jolla voisimme murtaa oven. Silloin Croisette kohotti kätensä herättääkseen minun huomiotani. Me kuuntelimme ja katsoimme toisiamme hämmästyneinä. Akkunasta kuului selvästi ääniä. "He ovat huomanneet pakomme", sanoin rohkeuteni masentuessa.
Onneksi olimme olleet niin varovia, että olimme akkunan peittäneet tarkasti verholla. Bezersin miehet sen vuoksi akkunastaan voivat ainoastaan hyvin epäselvästi nähdä tämän akkunan, kun se on heikosti valaistu. Vaan tietysti he voivat arvata, mitä tietä me olimme menneet, ja kiiruhtavat estämään pakomatkaamme. Minä silmänräpäyksen ajan katselin ovea, puolittain päättäen murtaa sen ja koettaen raivautua kadulle ennen kuin Bezersin miehet tointuvat hämmästyksestään ja ehtivät alas. Vaan sitten minä katsahdin rouvaan. Miten voisimme hänen turvallisuudestaan pitää huolta taistelun aikana? Miettiessämme meni suotuisa tilaisuus meiltä. Me kuulimme ääniä alhaalta ja raskaita askelia portaista.
Me olimme kahden tulen välissä. Neuvottomana katselin huoneesta jotakin parempaa asetta. Minulla ei ollut kuin tikarini. Vaan ei löytynyt mitään kelvollista. "Mitä aijotte tehdä?" sanoi rouva de Pavannes, joka kalpeana ja vavisten seisoi lieden luona ja katsoi meitä, vuoroon kutakin. Ennen kuin ehdin vastata, tarttui Croisette minua käsivarteen ja viittasi suurta sänkyä verhoineen. "Jos he huomaavat meidät täällä", sanoi hän, "ennen kuin ovat päässeet kokonaan sisään, niin he nostavat melun. Piiloudutaan tuonne. Kun he ovat päässeet kokonaan sisään, niin sitte — sinä ymmärrät?"
Hän asetti käden tikarilleen. Pojan kasvojen jänteet pinnistyivät. Minä ymmärsin. "Rouva de Pavannes", sanoin minä kiireesti, "te ette ilmaise meitä?"
Hän pudisti päätään. Veret kasvoilleen palasivat ja hehku silmiinsä. Hän oli todellinen nainen. Hän unhotti koko oman vaaransa, kun tunsi voivansa muita suojella.
Askeleet kuuluivat nyt ylimmiltä portailta, ja avainta pantiin lukkoon, joka siitä vinkui. Vaan avain onneksi ei sopinut oikein ja ennen kuin lukkoa kierrettiin, olimme me veljekset hypänneet sänkyyn ja kyyristyneet riviin päänalustan puoleen, jossa me parahiksi saimme sen verran suojaa, ettei meitä huomattu oven suusta.
Minä olin laitimmaisena, ja muutamasta raosta minä sovin näkemään mitä tapahtui. Sisään astui kolme henkilöä, ja ovi sulettiin heidän jälkeensä. Kolmesta henkilöstä oli yksi nainen! Sydämeni, joka oli ollut kurkussa, palautui taas paikoilleen, sillä tulleiden joukossa ei ollut vidame. Minä taas hengitin vapaasti, vaan iloani en voinut toisille ilmoittaa, ettei olisi meitä huomattu. Ensimmäisenä astui huoneeseen nainen, puettuna suureen kaapuun, jonka päähine oli kasvoille nostettu. Rouva de Pavannes loi häneen epäilevän silmäyksen, jonka jälkeen hän syöksyi hänen syliinsä ja nyyhkien huusi: "Oo, Diane! Diane!"
"Raukkani", sanoi vasta tullut, hellästi hyväillessään toisen tukkaa ja taputtaen hartioille. "Nyt olet turvassa."
"Te olette tulleet minua noutamaan täältä?"
"Niinpä hyvinkin!" vastasi Diane iloisesti ja hyväili häntä. "Me olemme tulleet noutamaan sinua miehesi luo. Hän on sinua etsinyt kaikkialta. Hän on ihan hurjana epätoivosta."
"Louis raukka!" huudahti onneton rouva.
"Niin, Louis raukka!" vastasi pelastaja. "Vaan sinä saat pian nähdä hänet. Vasta puoliyön aikana saimme tietää, missä sinä olet. Siitä saat kiittää tätä koadjutoria. Hän minulle siitä ilmoitti ja lähti minun kanssani noutamaan sinua."
"Ja taas yhdistämään sisarukset", sanoi pappi lähestyen heitä. Se oli sama pappi, jonka pari tuntia sitten olin nähnyt Bezersin luona, ja joka minusta oli tuntunut niin vastenmieliseltä. Minä vihasin hänen valkoista naamaansa. Vaikka hän oli tullut hyvässä tarkoituksessa, niin en voinut kärsiä hänen ohuita huuliaan, hänen teeskenneltyä nöyryyttään ja viekkaita silmiään. "Minulla ei moneen päivään ole ollut näin suloista tehtävää", sanoi hän koettaen näyttäytyä rakastettavalta.
Vaan rouva de Pavannesilla näytti olevan sama tunne hänestä kuin minullakin, sillä papin äänen kuultuaan hän vavahti, irtautui sisarensa syleilystä ja peräytyi pari askelta. Hän kumarsi kuitenkin päällään kiitokseksi siitä, mitä pappi oli sanonut. Vaan muuten hänen liikkeissään ei ilmennyt isosti kiitollisuutta ja vielä vähemmän lämpöä. Minä katselin hänen sisarensa kasvoja — tavattoman kauniita kasvoja ja kirkkaampia silmiä, sievempää suuta ja kauniimpaa kastanjanruskeaa tukkaa en ollut koskaan nähnyt. Kitikin olisi hänen rinnallaan näyttänyt hyvin vähäpätöiseltä. Mutta näille kasvoille näin tulevan hyvin ankaran ilmeen. Siitä ei ollut kuin silmänräpäys kun nämä molemmat sisarukset olivat olleet sylitysten. Nyt he seisoivat erillään ja jotensakin kylminä ja pettyneinä. Papin varjo oli levinnyt heidän ylitsensä — oli tullut heidän välilleen.
Nyt astui kolmas henkilö esiin. Tähän saakka hän oli seisonut aivan ääneti ovensuussa; hän oli huononpuoleisessa puvussa, jonkun kuudenkymmenen vuoden vanha ja harmajahapsinen. Hän näytti olevan hämillään ja hätäyksissään, ja minä arvelin hänen olevan Mirepoix — niin kuin myöhemmin saimme tietääkin.
"Minä olen varma", sanoi hän vapisevalla ja pelon sekaisella äänellä, "että teidän armonne katuu lähteneensä täältä. Teille täällä ei tapahtuisi mitään pahaa. Rouva d'O ei tiedä, mitä hän tekee, muuten hän ei tahtoisi viedä teitä täältä. Hän ei todella tiedä, mitä hän tekee!" toisti vanhus vakavasti.
"Rouva d'O!" huuti kaunis Diane vihastuneena, ja ruskeista silmistään säihkyi tuli. "Miten te uskallatte lausua minun nimeni — sellainen kuin te? Kurja!"
"Niin, katala", toisti pappi verkalleen, ojentaessaan pitkän hienon kätensä, jonka pani, kuin petolintu kyntensä, kauppiaan hartioille, jotka kyyristyivät sen painosta. "Miten uskallatte te sekaantua aatelisten asioihin? Asioihin, jotka eivät teihin kuulu? Varokaa, Mirepoix! Minä näen onnettomuuksien väikkyvän tämän talon yli. Suurten onnettomuuksien!"
Mies raukka näytti vapisevan tästä uhkauksesta. Hän kalpeni. Huulensa tärisivät. Papin katse näytti hänen velhonneen.
"Minä olen kirkon uskollinen suosija", mutisi hän, vaan hänen äänensä tutisi, niin että sanansa töin tuskin kuuluivat. "Minä olen siitä tunnettu! Koko Parisissa ei tunneta uskollisempaa kirkon jäsentä, herra koadjutori."
"Ihmiset tutaan heidän teoistaan!" sanoi pappi. "Nyt", jatkoi hän kohottaessaan äkkiä äänensä ja nostaessaan kätensä innostuneena, "nyt on aika käsissä! Ja nyt on pelastuksen päivä tullut! Voi, Mirepoix, voi uskonsa hylkääjää, ja voi sitä, joka tänä yönä laskee kätensä auran kurkeen ja katsoo taaksensa!"
Kauppamies luhistui kokoon papin uhkauksista, ja rouva de Pavannes katsoi vuoroon kumpaakin, aivan kuin hänen vastenmielisyytensä pappia kohtaan olisi ollut niin suuri, että hän kuullessaan heidän kiistansa, olisi antanut Mirepoixille anteeksi pahantekonsa. "Mirepoix sanoi, että hän voi selittää asian", sanoi rouva epäröivästi.
Pappi kiinnitti uhkaavan katseen Mirepoixiin. "Mirepoix", sanoi hän tuimasti, "ei voi mitään selittää! Ei kerrassaan mitään. Uhallakaan hän ei voi selittää kerrassaan mitään!"
Ja Mirepoix pysyi ääneti. "Ja", jatkoi pappi päättävästi ja kääntyi naisen puoleen, jonka kanssa oli tullut, "teidän sisarenne täytyy nyt lähteä. Meillä ei ole aikaa tuhlata."
"Vaan mitä — mitä tämä merkitsee?" sanoi rouva de Pavannes, aivan kuin olisi epäillyt. "Onko siis vielä joku vaara uhkaamassa?"
"Vaara!" huudahti pappi, ja hänen rintansa näytti paisuvan ja innostus, jonka äsken oli huomannut hänen äänessään ja käytöksessään, taas kohosi. "Minä asetun palvelukseksenne, rouva, ja kaikki vaara katoaa. Minä olen kuin itse Jumala tänä yönä, jolla on valta elämän ja kuoleman yli. Te ette minua ymmärrä? No hyvä, te pian saatte nähdä. Vaan te nyt olette valmis, näen minä. Lähtekäämme. Syrjään, roisto!" murisi hän ja lähestyi ovea.
Vaan Mirepoix, joka oli asettunut selin oveen, ei suureksi hämmästyksekseni syrjäytynytkään. Hänen leveä, porvarillinen muotonsa oli kalpea, vaan minä näin siinä kuitenkin päättäväisyyttä. Ja niin kummalliselta kuin kuuluukin — sillä minähän tiesin, että hän teki väärin tahtoessaan pidättää rouva de Pavannesta vankina — minä tunsin myötätuntoisuutta häntä kohtaan. Vaikka hän oli sivistymätön rihkamakauppias, tämä Pavannesin kätyri, niin minä tunsin myötätuntoisuutta häntä kohtaan, kun hän päättävästi sanoi:
"Rouva de Pavannes ei mene!"
"Minä sanon, että hän menee!" karjui pappi, joka nyt oli kadottanut kaiken hillitsemiskykynsä. "Kurja hupsu! Sinä et tiedä mitä sinä teet!" Lausuessaan nämät sanat, hän teki sukkelan hyökkäysliikkeen, hämmästytti toisen, tarttui hänen käsivarteensa, ja sysäsi hänet sellaisella voimalla huoneelle, että minä en sellaista voimaa olisi luullut olevan hänen laihassa ruumiissaan. "Hupsu!" elämöi hän ja pudisti ilkeällä voitonriemulla koukkuisia sormiaan hänen edessään. "Ei ole koko Parisissa ketään — kuuletko sinä, ei ketään, ei miestä eikä naista — joka voisi estää minun aikeitani tänä yönä!"
"Vai niin. Niinkö todellakin?"
Sanat ja tympeä ääni ei ollut Mirepoixin. Ääni tuli oven suusta. Pappi pyörähti ympäri, aivan kuin olisi saanut iskun selkäänsä. Minä tartuin Croisetteen, ja luovuin yrityksestäni kovaäänisen keskustelun aikana vähän ojentaa turtunutta jalkaani. Puhuja oli Bezers. Tavallinen uhkamielinen hymy huulillaan hän seisoi ovella, jonka suurella ruumiillaan täytti kynnyksestä kamanaan. Kaikki, niin puhujat kuin me kuuntelijat, olimme olleet niin kiintyneet sananvaihtoon, että emme olleet kuulleet hänen tuloaan. Hänellä yhä oli yllään musta hopeakirjailtu pukunsa, vaan sen päällä nyt oli tumma ratsuvaippa, joka peitti hänet niin, että juuri näimme hänen välkkyvät aseensa. Hänellä oli pitkävartiset ratsusaappaat ja ratsukintaat aivan kuin hän olisi ollut matkalle lähdössä.
"Niinkö todellakin?" toisti hän ivallisesti, jolloin hänen terävä katseensa kulki toisesta henkilöstä toiseen ja sitten yli koko huoneen. "Vai niin, että koko Parisissa ei ole yhtään, joka tänä yönä voisi estää teidän aikeitanne? Oletteko, hyvä koadjutori, ottaneet huomioonne, miten suuri joukko ihmisiä on Parisissa! Minua todella hyvin huvittaisi — ja niin kuin luulen myöskin näitä naisia, joilta minä pyydän anteeksi yhtäkkisen tuloni — huvittaisi nähdä teitä kokeessa, nähdä teitä vastustamassa — sanokaamme esim. Anjoun herttuaa. Tai herra de Guisea, suurta miestämme. Tai amiraalia. Silmästä silmään katsomassa amiraalia."
Raivo ja pelko taistelivat papin kasvoilla. "Miten olette tullut tänne, ja mitä tahdotte?" Jos hänen katseensa ja äänensä olisivat voineet tappaa, niin me kolme, jotka vapisimme heikon suojamme takana, olisimme tässä silmänräpäyksessä vapautuneet vihollisestamme.
"Minä olen tullut hakemaan niitä nuoria lintuja, joitten kaulaa te olisitte halunnut venyttää, ystäväni!" vastasi Bezers. "He ovat kadonneet. Niin. Ja lintuja heidän täytyy olla, sillä jos he eivät ole tulleet tähän huoneeseen tuosta akkunasta, niin ovat he lentäneet tiehensä."
"Eivät he ole tulleet tämän kautta", selitti pappi tuimasti innolla haluten päästä hänestä — ja minä siunasin häntä sanojensa vuoksi. "Minä olen ollut täällä siitä saakka kuin teidän luotanne lähdin."
Vaan vidame ei ollut mies, joka luotti vain toisen ilmoitukseen. "Kiitoksia paljon, vaan minusta on parasta itse tarkastella", vastasi hän kylmästi. "Rouva", jatkoi hän kääntyen rouva de Pavannesiin mennessään tämän ohi, "suokaa anteeksi."
Hän ei katsonut rouvaan eikä huomannut hänen mielenliikutustaan, ja se olikin hyvä, sillä siinä tapauksessa hän olisi arvannut olomme. Ja onneksi toisetkaan eivät epäilleet hänen tietävän meistä enempää kuin he itsekään. Bezers kulki verkalleen yli huoneen akkunan luo toisten seuratessa häntä malttamattomin katsein. Hän veti syrjään verhot, koetteli tarkoin jokaista rautakankea ja tarkasteli akknna-aukkoa. Häneltä pääsi kirous ja kummastuksen huudahdus. Rautakanget olivat lujat ja taipumattomat, eikä hänen mieleensä juolahtanut, että me olisimme voineet ryömiä välitse, sillä ne olivat niin lähekkäin.
Kun hän kääntyi takaisin, niin hän loi sattumalta silmäyksen sänkyyn — ja epäili. Hänellä oli kädessään kynttilä, jonka oli ottanut lähtiessään tarkastamaan akkunaa, ja se esti hänet näkemästä ulommaksi. Hän ei erottanut meitä. Kolme kyyristynyttä olentoa, heidän lumivalkoiset kasvonsa ja säikähtyneet silmänsä, jotka tuijottivat verhojen takaa — kaikki jäi häneltä huomaamatta. Hurjasti sykkivien sydämiemme ääni ei kuulunut hänen korviinsa. Ja se oli hänen onnensa. Sillä jos hän olisi tullut sängyn luo, niin me epäilemättä olisimme tappaneet hänet. Ainakin olisimme koettaneet. Veri syöksyi päähäni ja minä näin hänet aivan kuin verhon takaa. Minä en selvään nähnyt muuta kuin tumman pilkun hänen vaipallaan lähellä solkea, johon aijoin iskeä, tuuman yläpuolelle solisluun. Minä en olisi iskussani hairahtunut. Vaan synkistyvin kasvoin hän kääntyi pois aavistamatta vaaraa, joka häntä oli uhannut. Hän meni toisten luo ovelle.