KUUDES LUKU.
Rouvan säikähdys.
Ja me taas hengitimme. Tuskallinen jännitys, johon Bezersin läheisyys oli meidät saattanut, meni ohi. Vaan yö meistä tuntui jo niin pitkältä kuin seitsemän yötä. Koko elämänikä kokemuksia, kerrassaan ijankaikkisuus seikkailuja erotti meidät — tässä verhojen takana vavisten maatessamme — Caylusista ja sen elämästä. Parisi oli salaisempi kuin olimme luulleetkaan. Kaikki ja jokainen muutti muotoaan joka silmänräpäys. Me olimme tulleet pelastamaan Pavannesin henkeä oman henkemme uhalla, me huomaamme hänen olevaa konnan! Tuossa oli Mirepoix, joka näytti olevan uskoton roisto, salaliittolainen naista vastaan, ja me tunsimme häntä kohtaan myötätuntoisuutta. Pappi oli tullut tekemään laupeuden ja pelastuksen työtä, meistä hänen äänensä oli inhoittava, meitä hän kauhistutti tietämättämme minkä vuoksi, ja me luimme mustan salaisuuden, synkän uhkauksen joka sanassa, jonka hän lausui. Hän oli kummallisin arvoitus heistä kaikista. Minkä vuoksi häntä pelkäsimme? Minkä vuoksi rouva de Pavannes, joka nähtävästi tunsi hänet jo ennestään, säikähti hänen kätensä kosketusta? Minkä vuoksi hänen varjonsa laskeusi hänen ja hänen sisarensa välille ja teki heistä toisilleen niin vieraat, että rouva de Pavannes samassa silmänräpäyksessä kun hän näki hänet sisarensa rinnalla, unohutti, että tämä sisar oli tullut pelastamaan hänet, ja katseli häntä epäillen ja tuskalla; vieläpä vastenmielisyydellä?
"Ne eivät ole täällä", sanoi Bezers laskiessaan kynttilän lieden reunamalle ja katsoi hämmästyksissään huoneessa olijoita. Hän nähtävästikin oli ollut niin kiintynyt etsimäänsä, ettei ollut ennen huomannut heitä. "Se on varma, ja sen vuoksi minulla on sen vähemmän aikaa", jatkoi hän. "Vaan ennen kuin lähden täältä, haluaisin mielelläni tietää — niin tosiaankin hyvä koadjutori — mitä te täällä teette? Mirepoix — hänhän on kunnon mies. Minä en olisi uskonut tapaavani teitä täällä hänen talossaan. Ja kaksi naista? Kaksi! Koadjutori! — Ahaa! Rouva d'O, luulen minä? Hyvä rouva", jatkoi hän omituisella äänellä ja kääntyi hänen puoleensa, "elkää niin säikähtäkö nimeänne! Ei mikään naamari voisi peittää teidän silmäinne loistoa eikä huulienne purppuraa. Minä olisin heti tuntenut teidät, jos ennemmin olisin katsonut. Ja teidän seuranne? Ahaa!"
Hän keskeytti ja vihelsi hiljaa. Oli selvää, että hän tunsi rouva de Pavannesin ja hämmästyi tavatessaan hänet täällä. Pappikin näytti arvelevan, että tässä oli selitys tarpeeseen.
"Rouva de Pavannes", sanoi hän kuivalla, salaavalla äänen painolla, "houkuteltiin tänne eilen ja tuo mies on hänet pidättänyt vastoin hänen tahtoaan, ja siitä hän saa vastata. Rouva d'O sai tästä tiedon ja pyysi minua mukaansa vapauttamaan hänen sisartaan."
"Ja viemään hänen miehensä luo?"
"Aivan niin! Miksikäs ei?"
"Niin", sanoi vidame tavalla, joka ajoi veret rouva de Pavannesin poskille, "se riippuu siitä kuka — käyttääkseni teidän sanojanne herra koadjutori — hänet on houkutellut tänne."
"Se oli", puuttui rouva itse puheeseen, ääni vavisten suuttumuksesta, "Ursulinesluostarin abbedissa. Teidän luulonne ovat halpamieliset, kunnioitettava ja minulle kunniaton herra vidame! Diane!" jatkoi hän terävällä äänellä, tarttuessaan sisarensa käsivarteen ja halveksivasti silmätessään Bezersiä, "mennään! Minä haluan päästä mieheni luo. Minä tukehdun tässä huoneessa!"
"Me lähdemme, kultaseni, aivan heti", kuiskutti Diane tyynnyttäen. Vaan minä huomasin, miten oli kadonnut hänen entinen vilkkautensa, joka oli ikäänkuin antanut sielun hänen kauneudelleen. Hän oli ihmeellisen tyyni nyt — ehkä hän pelkäsi vidamea.
"Ursulinesluostarin abbedissa?" jatkoi Bezers miettien. "Hän toi teidät tänne, eikö niin?" Hänen äänessään oli hämmästystä, teeskentelemätöntä hämmästystä. "Hyväsydäminen ihminen, ja teidän hyvä ystävänne, olen kuullut sanottavan."
"Hän on hyvä ystäväni", vastasi rouva de Pavannes ylpeästi. "Nyt lähdemme, Diane!"
"Hyvä ystävänne! Ja hän houkutteli teidät tänne eilen!" sanoi vidame, ja katseli aivan kuin olisi miettinyt vastausta johonkin arvoitukseen, "Ja Mirepoix teidät pidätti, rehellinen Mirepoix. Hän on tässä juonessa mukana. Ja näin myöhäisenä aikana tulevat nämät, teidän harras sisarenne ja minun hyvä ystäväni koadjutori pelastamaan teitä. Mistä?"
Ei yksikään vastannut. Pappi katsoi maahan, kasvonsa raivosta lyijynharmaina.
"Mistä?" jatkoi Bezers ivasuin leikillisesti. "Siinä on salaisuus! Riettaan Mirepoixin kynsistä, niinkö? Vaarallisen Mirepoixin luota. Kunniani nimessä", sanoi Bezers päättävällä äänellä, "minä uskon, että te voitte tuta olevanne varmemmassa turvassa täällä. Minä luulen, että teille on varminta, rouva de Pavannes, viipyä täällä huomen aamuun asti, ja antaa Mirepoixin siitä vastata."
"Ei, minä en jää!" huudahti rouva kiihkoisesti.
"Kyllä", vastasi Bezers. "Mitä te arvelette, koadjutori. Eikö teistäkin tunnu siltä?"
Pappi yhä katseli lattiaan ja näytti suuttuneelta. Hänen äänensä vapisi, kun hän mutisi vastaukseksi: "Rouva saa tehdä niinkuin haluaa. Hänellä on pidettävä huoli maineestaan, herra vidame. Vaan jos hän pitää parempana jäädä tänne, niin olkoon menneeksi!"
"Vai niin, hänen on pidettävä huoli maineestaan, todellako?" sanoi jättiläinen, ja hänen silmissään välkähteli veitikka. "Ja pelastaakseen maineensa hänen pitäisi lähteä kotia teidän ja vanhan ystäväni rouva d'On seurassa. Se olisi kaunista! Ei, ei", jatkoi hän naurettuaan kylliksi. "Rouva de Pavannesilla on varsin hyvä olo täällä — varsin hyvä huomisaamuun asti. Meillä on tärkeitä toimia, tulkaa, lähtekäämme toimeen."
"Todellako tarkoitatte niin?" kysyi pappi vavahtaen ja katsoen Bezersiä vaativasti, melkein uhkaavasti.
"Niinpä hyvinkin."
He katsoivat toisiaan, ja minä nauroin salaa tyrkäten hiljaa Croisettea. Nyt ei enään ollut pelkoa, että he huomaisivat meitä. Minä muistin vanhan sananlaskun, kun varkaat riitelevät, niin talonpoika saa lehmänsä ja tuumailin että mahdollisesti pappi nyt yhdellä kertaa vapauttaisi meidät ijäksi Bezersistä.
Vaan nämät miehet olivat liian erivoimaiset. Bezers olisi voinut nostaa papin toisella kädellään ja musertaa hänen päänsä lattiaan. Eikä siinä kylliksi. Minua epäilytti, ettei pappi viekkaudessakaan voittanut häntä. Avomielisen röyhkeyden alle kätki Bezers — mikäli maine hänestä oli tosi — oikein italialaisen ymmärryksen. Raakaan välinpitämättömyyteen oli kätkettynä harvinainen viekkaus ja ainainen epäluulo, ja hänessä sen vuoksi oli niin kummallisesti yhdistettynä näennäisesti vastakkaisia ominaisuuksia, että minä en luule sellaista tavanneeni kenessäkään, jos ei ehkä suuressa Henrik kuninkaassa. Lapsi olisi voinut epäillä pappia, veterani olisi antanut vidamen pettää itsensä.
Ja pappi loi katseensa maahan. "Meidän voittomme on oleva hyvin pieni", mutisi pappi.
"Minä en välitä enkä tiedä mistään voitosta", sanoi vidame. "Enkä minä halua tuhlata aikaani enään sanasaivarruksiin. Syyttäkää mitä tahdotte. Sanokaa vain, että se on päähänpisto, intohimoni, oikkua. Vaan siitä saatte olla varma, että rouva de Pavannes jää tänne. Me menemme. Ja", lisäsi hän aivan kuin hänellä olisi yhtäkkiä mieleen juolahtanut, "vaikka en minä mielelläni käytä pakkokeinoja naisia vastaan, niin pidän kuitenkin parhaana, että rouva d'O seuraa meitä."
"Te puhutte kovin käskevästi", sanoi pappi ivallisesti ja näytti unhottaneen, millä tavalla hän itse muutama sekunti sitten käyttäysi Mirepoixia kohtaan.
"Aivan niin. Minulla on neljäkymmentä ratsumiestä toisella puolen katua", vastasi hän kuivasti. "Muuten minä tätä nykyä olen legionain päällikkö, herra koadjutori."
"Se on totia", sanoi rouva d'O lempeästi, että minä ihan vavahdin. Hän ei ollut monta sanaa sanonut siitä saakka kun Bezers tuli. Kun hän nyt rupesi puhumaan niin hän sysäsi päähineen kasvoiltaan niin että kastanjanruskeat kiharat otsalla ja ohimoilla tulivat näkyviin ja kuvastivat tummina täplinä luonnottoman valkoista ihoa vastaan. "Se on totta, herra de Bezers", sanoi hän. "Teillä on legioneja käytettävinänne. Valta on käsissänne. Vaan minä olen vakuutettu, että te ette aijo sitä käyttää vanhaa ystäväänne vastaan. Te ette saattane meille mitään vahinkoa, kun minä — — Vaan kuulkaa toki."
Bezers ei tahtonut kuulla. Keskellä toisen vetoamista häneen, Bezers keskeytti raa'alla tavallaan. "Ei, rouva", tiuskasi hän kiivaasti kiinnittämättä huomiotaan kauniiseen muotoon ja rukoilevaan katseeseen, joka olisi voinut liikuttaa kivenkin, "sitä juuri minä en tahdo. Minä en tahdo kuunnella teitä! Me tunnemme toisemme. Siinä on kylliksi."
Rouva d'O katsoi kiinteästi häneen ja Bezers vastasi hänen katseeseensa vaan ei nyt hymyillyt, katseli vain häntä omituisesti.
Pitkän äänettömyyden jälkeen rouva d'O kääntyi hänestä. "No hyvä", sanoi hän. "Mennään vain." Ja hän, — mikä kaikista kumminta — sanaa sanomatta ja silmäystä luomatta itkevään sisareensa, kääntyi ovelle ja meni tiehensä ennen muita. Hän kohautti olkapäitään halveksivasti, sen vain hänestä viimeiseksi näin.
Rouva de Pavannes kuuli hänen kuoleutuvat askeleensa ja syöksyi ylös. Hän näytti pääsevän selville, että hänet aijotaan jättää. "Diane! Diane!" huuti hän hurjana — ja minun piti laskea käteni Croisetten päälle hillitäkseni poikaa, sillä naisen äänessä oli sellainen kauhu ja tuska — "minä tahdon päästä täältä! Minä en tahdo jäädä tähän kauheaan paikkaan. Etkö kuule! Tule takaisin minun luokseni, Diane!"
Veri syöksyi suonissani. Vaan Diane ei tullut. Kummallista! Ja Bezerskin näytti aivan heltymättömältä. Hän seisoi naisen ja oven välillä ja antoi merkin MIrepoixille ja papille, että he poistuisivat ennen häntä. "Rouva", sanoi hän sitten — eikä hänen äänensä, joka nytkin niin kuin aina oli kylmä ja ankara, osottanut vähintäkään sääliä, vaan päinvastoin jonkunlaista kärsimättömyyttä ja halveksimista — "te olette täällä turvassa. Ja tänne te jäätte! Itkekää vain niin paljo kuin haluatte", lisäsi hän karkealla äänellä, "huomenna on sitä vähemmän kyyneliä vuodattaa."
Hänen viimeiset sanansa — tosiaankin hyvin kummalliset — herättivät rouva de Pavannesin huomion. Kauhun valtaamana hän tukehdutti nyyhkytyksensä ja katsoi Bezersiin. Ehkä Bezers oli tarkoittanut juuri tätä, sillä, mitä hän oli sanonut, sillä rouvan katsoessa yhä häneen ja pitäessä käsiä rintaansa vasten puristettuna hän kiireesti meni huoneesta ja sulki oven. Hetken aikaa kuulin puhelua oven takaa ja sitten kiireellisiä askeleita portaita alas. He olivat menneet, eikä meitä oltu huomattu.
Rouva de Pavannes oli kerrassaan unhottanut meidät — siitä olin varma — ja samalla paon mahdollisuuden, jonka me hänelle olisimme voineet valmistaa. Kun hän oli jäänyt yksikseen, niin hän vähän aikaa äänettömän hämmästyneenä katseli ovea ja sitten, yhä peloissaan, riensi akkunaan katselemaan ulos. Siellä hän viipyi hetken aikaa.
Hän ei ollut huomannut, että Bezers mennessään oli jättänyt oven lukitsematta. Vaan minä sen olin huomannut. Mutta minä en tahtonut kiirehtiä. Joku olisi voinut tulla lukitsemaan oven ennen kuin vidame vielä oli ehtinyt talosta. Ja sitä paitse ovi ei ollut niin luja, että siitä lukittunakaan olisi meille kolmelle ollut sanottavaa vastusta, kun meillä ei ollut muita vastustajia kuin Mirepoix. Sen vuoksi tyrkkäsin veljiäni merkiksi, että heidän pitäisi olla alallaan, ja pidätin henkeäni kuullakseni, milloin suletaan portti alhaalla. Vaan minä en sitä kuullut. Mutta sen sijaan minä kuulin äänen, joka muuten olisi mennyt huomioni ohi, vaan joka nyt sai minut kiinnittämään silmäni oveen. Tässä hiljaisuudessa kuulin, kun joku varovasti laski kätensä oven kahvaan.
Huoneessa oli hyvin hämärä. Mirepoix oli ottanut toisen kynttilän, ja siitä joka oli jäänyt jälelle, oli sydän palanut pitkälle. Minä näin että ovi aukesi — hitaasti ja äänettömästi. Näin jonkun tulevan sisään — salaperäisesti, verkalleen hiipivänä haamuna.
Silmänräpäyksen ajan minusta tuntui hyvin ilkeälle — sitten tunsin tuon mustan olennon. Hän oli rouva d'O. Tuo kelpo nainen! Hän oli hiipinyt salaa vidamelta ja rientänyt takaisin pelastamaan sisarensa.
Hyvä! Me sittenkin voimme tyhjäksi tehdä vidamen tuumat! Asiamme alkoi saada suotuisamman käänteen. Vaan rouva d'On käytöksessä — kun hän seisoi ovella ja tuijotti huoneelle — oli jotakin hämmästyttävää, joka minua pelotti. Kun hän tuli peremmäksi, niin hänen liikkeissään oli jotakin kissamaisen hiljaista, niin että hänen askeleensa eivät synnyttäneet vähintäkään ääntä. Hän oli yhtä äänetön kuin musta varjonsa, joka liikkui hänen edessään. Minussa syntyi käsittämätön halu jyristä.
Päästyään keskelle huonetta, pysähtyi hän kuuntelemaan ja katseli ympärilleen pelästyneenä, niin kuin luulin, äärettömästä hiljaisuudesta. Hän ei nähnyt sisartaan, joka oli akkunassa verhojen suojassa ja epäilemättä hän oli ihmeissään kun ei tavannut häntä siinä, johon oli hänet jättänyt. Minä olin niin jännityksissäni, että en lopuksi enään voinut hillitä itseäni, vaan liikuin, niin että sänky natisi.
Samassa silmänräpäyksessä hän kääntyi meihin päin ja hiipi lähemmäksi, kasvot päähineen peitossa. Hän oli nyt aivan sängyn luona ja kumartui. Hän nosti kätensä aivan kuin varjostaen silmiään nähdäkseen paremmin, ja minä en tiennyt oliko hän meitä huomannut — pitikö hän verhojen varjoa sisarenaan vai eikö hän erottanut mitään — minä mietin miten sopivimmalla tavalla ilmoittaisin olomme, niin ettei hän säikähtäisi — silloin Croisette yhtäkkiä pölähytti kaikki tuumani tuuleen. Kauheasti karjaisten ja sängyn kovasti paukkuessa hän hypähti meidän ylitsemme lattialle.
Nainen kirkasi kovasti — se oli äärettömän säikähdyksen parkaisu. Minä vielä tänäänkin kuulen sen korvissani. Sitten hän horjui ja käsillään hapuroi ilmaa. Minä kuulin jotakin helähtäen putoavan lattialle, akkunasta kuulin säikähdyksen huudon ja näin sitten, että rouva de Pavannes kiiruhti sulkemaan sisarensa syliinsä.
Teki omituisen vaikutuksen, kun huoneessa, jossa aivan äsken oli vallinnut niin ääretön hiljaisuus, yhtäkkiä syntyi elämää ja liikettä, heti kun me näyttäysimme. Minä sadattelin Croisettea hänen hulluudestaan ja olin silmittömästi vihoissani, vaan tällä hetkellä ei ollut aikaa sanomaan hänelle sanaakaan. Minä riensin katsomaan ovelle, raotin sitä ja kuuntelin. Ulkona oli aivan hiljaista. Minä otin avaimen suulta ja pistin taskuuni ja menin sitten takaisin. Marie ja Croisette seisoivat vähän matkan päässä rouva de Pavannesista, joka oli kumarruksissaan sisarensa yli ja vuoroin hautoi hänen kasvojaan ja vuoroon selitti, miten me olimme täällä.
Muutamien minuuttien kuluttua rouva d'O näytti tointuvan ja nousi. Kuolettavan säikähdyksen ensimmäinen kohtaus oli ohi, vaan hän oli vieläkin kalpea. Hän vapisi ja näytti karttavan katsettamme, vaan minä huomasin kuitenkin, että kun hän näki meidän huomiomme olevan kiinnitetyn johonkin muuhun, niin hän aina silloin katseli meitä, vuoroon kutakin hyvin tarkkaavasti ja ihmettelevästi. Ja hänellä olikin siihen syytä, mielestäni. Hän varmaankin oli kauheasti säikähtänyt — niin kovasti, että siitä olisi kuollut heikompi nainen!
"Minkä ihmeen vuoksi sinä sillä tavalla teit?" kysyin Croisettelta — ja minun vihani pikemmin kasvoi kuin väheni katsellessani naisen kauniita kasvoja. "Sinä olisit voinut kerrassaan saada hänet hengiltä!"
Minä otaksuin, että poika oli menettänyt kaiken järkensä, sillä hän ei nytkään voinut antaa oikeaa vastausta. Hän ei vastannut mitään muuta kuin: "Mennään pois! Lähdetään tästä kauheasta talosta!" ja tätä hän kertoi yhtämittaa kuleksien edestakaisin.
"Mielellämmekin lähdemme!" vastasin minä ja katsoin häneen vähän halveksien. "Eihän olekaan tarkoituksemme tänne jäädä."
Vaan kuitenkin hänen sanansa johtivat minulle mieleen velvollisuutemme, jonka minä jännittävän tapauksen aikana olin unhottanut, Pavannes oli pelastettava, vaikka ei Kitin vuoksi, vaan pikemminkin sen vuoksi, että saa vastata synneistään. Mutta pelastettava hän oli! Ja nyt, kun ovi oli auki, niin jokaisen minuutin viivytys oli rikos. "Niin", sanoin tuimasti, kun ajatukseni nyt olivat saaneet toisen suunnan, "sinä olet oikeassa. Nyt ei ole aikaa mihinkään hemmoitteluihin. Meidän täytyy lähteä. Rouva de Pavannes", sanoin kääntyen hänen puoleensa, "tehän tunnette tien täältä kotianne — teidän taloonne?"
"Tunnen", huudahti hän.
"Se on hyvä", vastasin minä. "Me lähdemme siis. Sisarenne on jo tarpeeksi palautunut, luulen minä. Me emme voi enään tuhlata aikaa."
Minä en lausunut sanaakaan hänelle vaarasta, jonka alainen miehensä oli, tai että tämä oli hänet pettänyt ja oli syynä hänen vankeuteensa. Minä toivoin, että hän olisi meille oppaana. Se oli pääasia, vaikka minä olinkin iloissani siitä, että me voimme saattaa hänet turvaan, vaikka samalla kertaa kuin täytimme oman velvollisuutemmekin.
Hän nousi innostuneena. "Te olette varma siitä, että me voimme päästä ulos?" sanoi hän.
"Ihan varma", vastasin minä niin lyhyesti että se olisi antanut arvoa itse Bezersille.
Ja minä olinkin oikeassa. Me laskeusimme portaita niin hiljaa kuin suinkin, että ainoastaan Mirepoix aavisti jotakin ja hämmästytti meidät juuri kun olimme päässeet ulko-ovelle ja olimme tarttumassa lukkoon. Vaan minä lopetin hänen kanssaan jutun lyhyeen pitäen välkkyvää tikariani hänen silmäinsä edessä. Samalla keinolla sain hänet avaamaan ovenkin ja me astuimme ulos yksi kerrallaan. Me olimme vapaita! — vapaita ja olimme Parisin kadulla raittiin yötuulen leyhkiessä ohimoillamme. Muutamassa läheisessä kirkossa tornin kello löi kahta, ja ennen kuin olimme montakaan askelta astuneet, vastasi lyöntiin Notre Damen kello juhlallisella äänellään.
Me olimme vapaat ja meillä oli opas, joka tunsi tien. Jos Bezers ei ole mennyt suoraan kostotoimiinsa, niin me ehdimme ennen häntä. Minä kävin kiireesti, rouva d'O sivullani, toiset menivät vähän matkaa edellämme. Siellä täällä riippui pylväässä lamppu, jonka valossa näimme välttää pahimmat esteet. Niin kiihtyneenä kuin olinkin asiaani, heräsivät minussa maalaistunteeni tätä rumaa kapeaa katua vastaan, jossa oli pahoja höyryjä ja lokaa.
Oli aivan hiljaista, ja niillä paikoin, jossa ei ollut lamppuja, oli pimeä kuin säkissä. Kuitenkin minä tuumiskelin, olikohan kaupunki unen helmoissa, kun meidän monta kertaa täytyi astua syrjään ja antaa tietä miesjoukoille, joita kulki soihtujen kanssa. Myöskin monessa kohdin, varsinkin loppumatkalla, hämmästyksekseni näin jonkun talon portit auki ja sieltä kirkkaan valon tulvaavan. Kerran näin muutamasta suuresta talosta, joka oli vähän syrjässä kadulta, soihtuvalon heijastavan akkunoihin. Valo tuli sisimmältä pihalta, ja sen peitti meiltä matala muuri, vaan minä kuulin sieltä ääniä ja askeleita. Kerran avattiin muuan portti ja siitä katseli kaksi aseellista miestä salaperäisellä tavalla, joka muistutti mieleeni miehiä Bezersin talossa, kun he avasivat ovia ja katsoivat meitä. Ja pari kertaa huomasin kapeassa katusolassa joukon miehiä, jotka seisoivat pimeässä liikkumatta. Sanalla sanoen, minusta tuntui kaikki aivan kuin peittyneen salaperäiseen huntuun ja että jotakin salaista tapahtui ja valmistettiin yön hiljaisuudessa, ja mieleni oli levoton.
Vaan tästä en sanaakaan maininnut kumppanilleni, rouva d'O:lle ja hänkin pysyi äänettömänä. Minä, niin kuin maaseutulaiset aina, olin valmis uskomaan kertomuksia kaupunkilaisten taipumuksesta muuttamaan yön päiväksi, varsinkin kun seuralaiseni ei huomauttanut mitään vilkkaasta liikkeestä, joka vallitsi kadulla näin myöhään. Minä otaksuin että kaikki mitä näin oli aivan tavallista ja viatonta. Sen sijaan mietin, mitä sanon Pavannesille, kun hänet tapaan — millä sanoilla häntä varoittaisin uhkaavasta vaarasta, ja vasten naamaa heittäisin syytöksen hänen uskottomuudestaan.
Me olimme tällä tavoin kulkeneet jonkun puolen tunnin ajan sanaakaan vaihtamatta kunnes seuralaiseni kääntyi vähän leveämmälle kadulle, hiljensi kulkunsa ja merkillä ilmoitti, että me olimme saapuneet perille. Lamppu riippui porttikäytävän päällä, jota hän osotti, ja sitten hän näytti, että pieni sivuportti oli auki. Me nyt kiiruhdimme toisten jälkeen. Minä näin Croisetten kumartuvan astuakseen portista, vaan samassa hän peräytyi takaisin. Minkä vuoksi?
Samassa silmänräpäyksessä iski mieleeni kuin salama, että me olimme tulleet liian myöhään — että vidame oli ehtinyt ennen meitä. Vaan kaikki oli niin hiljaista! Minä taas hengitin helpommin kun näin, että Croisette oli peräytynyt vain antaakseen tietä toiselle henkilölle, joka tuli portista kadulle, se oli koadjutori. Samassa silmänräpäyksessä kuin tie oli auki, syöksyi poika kuin nuoli portista ja toiset seurasivat häntä papin välittämättä vähääkään heistä, samaten kuin hekään eivät näyttäneet välittävän hänestä.
Minä ajattelin myöskin mennä sisään, kun tunsin rouva d'On tarttuvan äkkiä käsivarteeni ja sitten heittävän irti. Tämä herätti huomiotani, ja minä loin katseen pappiin, juuri kun hän katsoi rouva d'Ohon. Papin kasvot olivat valkoiset kuin liitu ja ihan vääristyneet pettymyksestä ja raivosta — katkerasta raivosta — niin että hän näytti aivan luonnottomalta. Hän tarttui rouva d'On käsivarteen ja veti hänet pari askelta syrjään, josta minä kuitenkin ulotuin kuulemaan heidän keskustelunsa.
"Hän ei ole kotona", kähisi pappi. "Ymmärrättekö? Hän puoliyön aikana on lähtenyt S:t Germainin etukaupunkiin hakemaan rouvaansa. Eikä hän ole vielä palannut! Hän on yhä toisella puolen jokea, ja puoliyö on aikoja sitten kulunut."
Rouva d'O seisoi ääneti, aivan kuin hän olisi saanut iskun — ääneti ja säikähtyneenä. Jotakin huolestuttavaa oli tapahtunut, päätin minä.
"Hän ei pääse nyt takaisin joen yli?" sanoi rouva d'O jonkun ajan kuluttua. "Portit — .-."
"Ovat suletut!" vastasi pappi lyhyesti. "Avaimet ovat Louvressa."
"Ja veneet ovat tällä puolen?"
"Jokaikinen", vastasi pappi lyödessään käsiä yhteen. "Kukaan ei pääse joen yli ennen kuin kaikki on ohi."
"No entäs S:t Germainissa?" kysyi rouva.
"Siellä ei tapahdu mitään. Ei kerrassaan mitään!"
SEITSEMÄS LUKU.
Nuori vaeltava ritari.
Minä olisin mielelläni jättänyt heidät molemmat ja mennyt taloon. Minä olin nyt innoissani saada suoritetuksi tehtäväni, jota varten olin tullut niin pitkän matkan, ja sitä paitse minulle pappi oli vastenmielinen enkä halannut vähintäkään kuunnella hänen puheitaan. Hän oli kuitenkin niin raivoissaan ja hänen käytöksensä rouva d'Ota kohtaan niin törkeä, että minä en arvellut voivani jättää rouvaa, jos ei tämä itse nimenomaan minua käskisi menemään. Sen vuoksi minä seisoin kärsivällisesti — ja neuvottomana, se minun täytyy myöntää — heidän puhellessaan matalalla äänellä. Senpä vuoksi olin varsin hyvilläni, kun heidän keskustelunsa vihdoin loppui ja rouva tuli minun luokseni. Minä tarjosin hänelle käsivarteni auttaakseni häntä portin kynnyksestä. Hän tarttui käteeni, vaan jäi seisomaan.
"Herra de Caylus", sanoi hän, vaan keskeytti siihen. Minä tietysti katsoin häneen, ja meidän katseemme kohtasivat toisensa. Hän katsoi minua ruskeilla kauniilla silmillään, jotka loistivat päällämme olevan lampun valossa. Suunsa oli puolittain auki ja päähineen alta oli näkyvissä kaunis hiussuortuva. "Herra de Caylus, tahdotteko tehdä minulle palveluksen", sanoi hän nyt hiljaa, "palveluksen, josta minä teille aina olen oleva kiitollinen?"
Minä huokasin. "Rouva", vastasin vakavasti, sillä minä tunsin, että hetki oli tärkeä, "minä vannon, että kymmenen minutin kuluttua minä olen valmis omistamaan elämäni palvelukseksenne, kun vain saan suoritetuksi tehtävän, joka minulla nyt on. Mutta tällä hetkellä — —."
"Tällä hetkellä? Minä tarvitsen apuanne juuri tällä hetkellä, herra varovaisuus."
"Minua täytyy tavata herra de Pavannesta! Minä olen siihen sitoutunut", huudahdin.
"Tavata herra de Pavannesta?"
"Niin."
Minä tunsin, että hän minua katseli epäilevin silmin.
"Mitä varten? Mitä varten?" kysyi hän nähtävästikin hämmästyneenä. "Te olette pelastanut hänen vaimonsa kotiaan, ja siinä olitte minut säikäyttää melkein kuoliaaksi, Mitä teillä vielä on hänelle toimitettavaa, urhokas vaeltava ritari?"
"Minun täytyy saada tavata häntä", vastasin minä päättävästi. Minä olisin hänelle sanonut kaikki, vaan pappi olisi voinut kuulla puheeni, ja minä olin tarpeekseni nähnyt hänen ja Bezersin välisistä tapauksista, niin että minulla ei ollut halua puhumaan mitään hänen läsnäollessaan.
"Teidän täytyy saada tavata herra de Pavannesta?" kertoi hän vielä ja katsoi minua.
"Niin, minun täytyy", vastasin päättävästi.
"No niinpä saattekin tavata. Siinä aijonkin teitä auttaa", huudahti hän. "Vaan hän ei ole täällä. Hän meni illalla ulos saadakseen tietoja vaimostaan ja on mennyt, sen mukaan kuin koadjutori sanoo, joen yli S:t Germainin esikaupunkiin. Nyt on ihan välttämätöntä, että hän tulee takaisin ennen aamua — takaisin tänne."
"Vaan eikö hän ole täällä?" sanoin, alkaen huomata että minun laskuni eivät toteutuneet. "Oletteko varma siitä rouva?"
"Aivan varma" vastasi hän. "Ja nähkääs, herra de Caylus, Pavannesin täytyy olla täällä ei ainoastaan, vaimonsa vuoksi — joka ihan menehtyisi tuskasta — vaan myöskin — —."
"Minä tiedän", keskeytin hänen puheensa. "Myöskin oman itsensä vuoksi.
Sillä häntä uhkaa vaara."
Aivan kuin säikähtyen hän kääntyi äkkiä, ja minä myöskin käännyin, ja me katsoimme pappiin. Minä luulen, että me ymmärsimme toisemme. "Niin on asia", vastasi hän hiljaa, "ja minä tahtoisin pelastaa hänet siitä vaarasta, vaan sen mukaan kuin olen saanut kuulla, on hän ainoastaan täällä turvassa. Täällä, ymmärrättehän! Hänet on saatava tänne ennen päivän koittoa, herra de Caylus. Hänet täytyy!" huudahti hän, ja hänen kauniille kasvoilleen tuli vakava, melkein ankara ilme. "Eikä koadjutori voi mitään tehdä, enkä minäkään. Ei ole kuin yksi, joka hänet voi pelastaa, ja se olette te. Ja ennen kaikkea, ei ole aikaa hukata silmänräpäyksenkään vertaa."
Minä olin kuin huumauksissa. Puhellessaan hän alkoi kulkea takaisin samaa tietä, jota olimme tulleetkin ja tarttui käsivarteeni Minä seurasin häntä, vaikkakin vastenmielisesti. Minä en vielä täysin käsittänyt asian tilaa. Minä olisin tahtonut mennä sisään neuvottelemaan Croisetten ja Marien kanssa, vaan kaikki oli käynyt niin nopeasti, ja aika oli ehkä tärkeä, niin kuin hän oli sanonut ja — sanalla sanoen, minulle, joka olin vielä poikanen, oli vaikea kieltää häneltä mitään, kun hän katsoi minuun niin rukoilevasti. Minä sopersin: "Vaan minä en tunne Parisia. Minä en osaisi sinne, luulen minä, ja nyt on yö, rouva hyvä."
Hän irroitti kätensä ja pysähtyi. "Yö!" huudahti hän halveksivalla äänellä. "Yö! Minä luulin teitä mieheksi enkä lapseksi. Te pelkäätte!"
"Minäkö pelkään!" sanoin tulisesti, "Anne Caylus ei koskaan pelkää!"
"No minä neuvon teille tien, jos se on ainoa vaikeutenne. Odotetaan tässä hetkinen. Ja tulkaa sitten minun kanssani sisään silmänräpäykseksi", jatkoi hän, "niin minä varustan teidät kaikella, mitä tarvitsette ja annan teille tarpeelliset ohjeet."
Hän pysähtyi korkean ja kapean talon portille muutaman kadun varrella, joka oli suurempi kuin mikään tähän asti kulkemamme katu. Puhellessaan soitti hän kelloa, kerran, toisen ja kolmannen. Hopeankirkas ääni oli tuskin soinut kolmatta kertaa, kun ovi aukesi aivan verkalleen. Minä en nähnyt ketään, vaan seuralaiseni veti minut mukanaan käytävään. Hän otti siellä olevan vahakynttilän, joka kohokuvallisessa kynttiläjalassa paloi muutamalla alustalla, käski minun seurata ja nousi portaita muutamaan huoneeseen, joka oli puoleksi työhuone, puoleksi makuuhuone, ja jonka vertaista en ollut nähnyt. Se oli lattiasta kattoon asti verhottu sinisellä silkillä ja sitä valaisi kolme lamppua, joissa oli mitä kauniimman väriset venetsialaiset suojukset, Setripuitten tuoksu täytti huoneen, ja tulisijan luona oli samettikopassa koiranpenikoita. Miellyttävä epäjärjestys vallitsi kaikkialla. Muutamalla pöydällä oli avonainen hohtokivilipas, toisella pöydällä pitsillä kaunistettuja vaatteita, muutamia naamuksia ja viuhka. Jalokivillä koristettu ratsuruoska ja hopeakahvainen tikari riippuivat samassa naulassa. Ja — mikä ihmeellisintä — oven takana huomasin yksinkertaisen mustaan huotraan pistetyn miekan ja miekkailukintaat.
Hän ei tuhlannut silmänräpäystäkään, vaan meni suoraan hohtokivilippaalle ja otti sieltä sormuksen — raskaan sinettisormuksen. Sen hän ojenti minulle mitä välinpitämättömimmällä tavalla — katsomatta edes minuun. "Pankaa tuo sormeenne", sanoi hän kiireisesti. "Jos sotamiehet teitä pidättävät tai eivät tahdo antaa teille venettä joen poikki päästäksenne, niin sanokaa vain aivan rohkeasti, että olette kuninkaan palveluksessa. Käskekää kutsua päällikkönä oleva upseeri ja näyttäkää hänelle sormus. Hän silloin ei koetakaan teitä pidättää. Olkaa vain pöyhkeä."
Minä sopertelin kiitoksiani, ja hän otti vikkelästi muutamasta laatikosta vaatetta, jonka hän leikkeli nauhoiksi. Ennen kuin sain selvää mitä hän teki, oli hän jo polvillaan vierelläni ja ompeli valkoisen nauhan vasempaan hihaani. Sitten hän otti lakkini ja ompeli siihenkin yhtä vikkelästi kaksi samanlaista nauhaa ristin muotoon.
"Kas niin", sanoi hän. "Ja kuulkaa nyt, herra Caylus. Tänä yönä on enemmän ihmisiä jalkeilla kuin te voitte aavistaakaan. Nämät nauhamerkit auttavat teitä pääsemään S:t Germainiin. Vaan repikää nämät heti kun tulette toiselle puolen. Sillä siellä ne eivät teitä auta. Te tulette takaisin samalla veneellä. Eikä teillä niistä palatessanne ole hyötyä, päin vastoin ne voivat tuottaa teille — ja ehkä minullekin — ikävyyttä."
"Minä ymmärrän", sanoin minä, "vaan — —."
"Te ette saa tehdä mitään kysymyksiä", sanoi hän heiluttaen lumivalkoista sormeaan. "Vaeltavan ritarini pitää luottaa minuun, niin kuin minäkin olen luottanut häneen, muuten ette olisikaan tähän aikaan yöllä yksin minun kanssani. Vaan muistakaa toinenkin seikka. Kun te tapaatte Pavannesin, niin elkää sanoko, että minä olen teidät lähettänyt. Muistakaa se tarkoin. Minä sitten teille selitän syyt. Sanokaa vain, että hänen vaimonsa on löydetty, ja että tämä on hänen vuoksensa aivan menehtymässä. Jos te sanotte sanaakaan siitä, että häntä uhkaa vaara, niin hän kieltäytyy tulemasta. Miehet ovat itsepäisiä."
Hymyillen minä nyökäytin päätäni, uskoen ymmärtäväni. Vaan samalla minä ajatuksissani tein pienen ehdon. Pavannes ei ollut mikään tomppeli, ja vidamen nimi — vaan sittenpähän saan nähdä. Minulla oli paljon enemmän hänelle sanottavaa kuin rouva voi aavistaakaan. Hän selitti minulle hyvin selvään miten minä tulen joelle, selitti paikan, jossa oli veneitä, ja iski mieleeni talon nimen, jossa tapaan Pavannesin.
"Ja nyt luulen sanoneeni kaikki", lopetti hän.
"Vaan minä en vielä ole saanut kaikkea, mitä tarvitsen: miekkaa."
Hän seurasi minun katsettani, ponnahti ja purskahti nauramaan — vähän omituisesti. Vaan hän toi aseen. "Ottakaa tämä", sanoi hän, "ja joutukaa. Elkää mainitko minusta mitään Pavannesille. Elkääkä näyttäkö valkeita nauhojanne, kun palaatte takaisin. Siinä kaikki mitä minulla on lisättävää. Ja nyt onnea matkalle!" Hän ojensi kätensä minulle suudeltavakseni. "Onnea matkalle, vaeltava ritarini, onnea vain — ja tulkaa pian luokseni."
Hän hymyili niin viehättävästi, kun hän lausui nämät viimeiset sanat, ja sama hymy huulillaan hän seisoi portaitten ylimmällä asteella lamppu kädessä ja neuvoi minulle miten minun oli avattava reikeli. Ja minä ovea avatessani loin silmäyksen sinne ylös tuohon kauniiseen olentoon, joka seisoi siellä nojallaan, hänen loistaviin silmiinsä ja hienohipeäiseen ojennettuun käteen. Sitten minä syöksyin pimeään ja kiiruhdin pois.
Mielialani oli hyvin kummallinen. Muutamia minuuttia sitten olin seisonut Pavannesin portilla, pitkän matkamme päämaalin ääressä, ihan onnistumaisillani. Minä olin ollut lähellä saada tehtäväni suoritetuksi. Minulla oli ollut kädessäni menestyksen malja ja — menettänyt sen. Nyt oli taistelu taisteltava alusta alkaen, minun oli taas katsottava vaaraa silmästä silmään. Olisi ollut aivan toista, jos minä olisin tuntenut pettymyksen katkeruutta, jos olisin ollut epätoivoinen.
Vaan nyt oli aivan toisin. Ei koskaan sydämmeni ollut sykkinyt kovemmin ylpeydestä kuin nyt kiiruhtaessani katuja, huolellisesti välttäen kaikkia väkijoukkoja, joita oli siellä täällä, ja koko huomioni oli kiinnitettynä ainoastaan omaan kulkuuni. En ole sittemmin koskaan tuntenut mitään riemun, rakkauden tai sodan hetkenä sellaista iloa, sellaista tarmoa ja sitä rohkeutta, joka nyt täytti sieluni. Lakissani oli minulla nyt ensi kerran naisen laittamat merkit, ja hänen äänensä soi vielä korvissani kuin soitto. Minulla oli taikasormus sormessani, loihtukapine käsivarressani. Miekka riippui kupeellani. Ympärilläni levisi salaperäinen kaupunki, joka oli täynnä vaaroja ja mitä rikkaimpia ja kauniimpia mahdollisuuksia. Taikojen kaupunki, josta olin lukenut satukirjoissani, ja jonka läpi nämät noitalahjat ja oikea käteni ovat kulettavat minut turvallisesti. Minä en kaivannut edes veljeäni enkä ollut alakuloinen eron vuoksi. Minä olin vanhin. Oli aivan kohtuullista, että yrityksen huipputehtävä tuli minun osalleni. Ja mihin voikaan tämä johtaa? Minä olin jo näkevinäni itseni Ranskan herttuana — minä pidin käskysauvaa kädessäni.
Vaan näissä lapsellisissa haaveissani en kuitenkaan unhottanut tehtävääni. Minä pidin silmäni auki ja huomasin, että nyt näinä viime hetkinä ihmisliike pimeillä kaduilla oli lisääntynyt melkoisesti. Oli hyvin kummallista kun nämät ihmiset, milloin yksittäin milloin joukoissa, hiipivät niin hiljaa. Minä en kuullut minkäänlaista toraa, en tappelua, en laulua. Ja jos oli liian myöhäistä tällaiseen, niin mitä varten oli näin paljo ihmisiä liikkeellä? Minä huomasin, että ainakin suurimmalla osalla heistä oli samallaiset merkit kuin minulla, ja kaikki olivat niin asiannäköisiä aivan kuin olisivat menneet johonkin kokoukseen.
Minä en ollut niinkään tyhmä, vaikka olin nuori ja vaikka en ollutkaan niin sukkela käsittämään kuin Croisette. Viittaukset, joita niin monen suusta oli päässyt, eivät olleet menneet tuuleen minulta. "Tänä yönä on enemmän ihmisiä liikkeellä kuin voitte aavistaakaan", oli rouva d'O sanonut. Ja kun minulla oli silmät ja korvat, niin minä uskoinkin sen täydellisesti. Jotakin oli tekeillä. Jotakin tapahtuu Parisissa ennen kuin aurinko koittaa. Vaan mitä, sitä minä ihmettelin. Oliko mahdollista, että joku melske oli uhkaamassa. Siinä tapauksessa minä olin kuninkaan palveluksessa ja kaikki oli hyvin. Minä kahdeksantoistavuotiaana saisin ehkä olla mukana historiallisessa tapahtumassa! Vai oliko tämä ehkä vain joku suurempi riita kahden aatelispuolueen välillä? Minä olin kuullut puhuttavan, että sellaista tapahtui joskus Parisissa. Siinä tapauksessa en tiennyt, mitä voisin tehdä. Minun täytyy antaa tapausten johtaa.
Minä uskoin, että mitään muuta ei ollutkaan kysymyksessä. Se on totta, vaikka se voi näyttää tarvitsevan selitystä. Minä tähän asti olin nähnyt ainoastaan laimeita uskonsotia tasaväkisten puolueitten kesken Quercyssä, jossa katolilaisten ja hugenottien välillä tehty rauha oli ollut mieluinen kaikille, lukuun ottamatta muutamia harvoja. Minä sen vuoksi en voinut ollenkaan kuvailla Parisin asukasten uskonvimmaa enkä voinut ajatella siis vaikuttimia, jotka tekivät mahdolliseksi sen, mikä oli tapahtuva — oli tapahtuva Parisissa ennen päivänkoittoa yhtä varmasti kuin aurinko oli nouseva! Minä tiesin, että hngenottiaatelisia oli miehissä saapunut Parisiin, vaan minulle ei johtunut mieleen, että näitä jalosukuisia uhkaisi joku vaara koko joukkoa. Heitä oli paljo ja vaikuttavia miehiä, ja olivat, niin kuin kerrottiin, kuninkaan suuressa suosiossa.
Heitä suojeli Navarran kuningas — joka oli ollut viikon aikaa Fransin lanko — ja prinssi Condé, ja vaikka nämät ruhtinaat olivat nuoria, niin olihan Coligny, viisas amirali, vanha ja kokenut mies, eikä hänellä ollut, kuten olin kuullut sanottavan, paljon haittaa haavastaan. Hän ainakin oli kuninkaan suosiossa, hän oli neuvonantaja, johon hallitsija täydellisesti luotti. Olihan kuningas käynyt hänen luonaan hänen sairautensa aikana ja istunut kokonaisen tunnin hänen vuoteensa ääressä.
Jos joku vaara heitä uhkaisi, niin tietysti näillä miehillä olisi siitä tietoa. Ja siihen aikaan kertoi huhu, että hugenottien pahin vihollinen, Henrik Balafré, loistava Guisen herttua, "meidän suuri miehemme", ja "Lorraine", niin kuin rahvas häntä kutsui, oli hovin epäsuosiossa. Sanalla sanoen, nämät seikat — puhumattakaan rauhallisesta ja iloisesta aiheesta, joka oli koonnut hugenotit Parisiin ja jonka vuoksi ei minkäänlainen petos olisi voinut tulla kysymykseen — olivat täydellisesti omiaan estämään minua huomaamasta sitä mikä oli tuleva.
Ja heti kun matkallani joella näin jotakin, joka näytti osottavan todellisuutta, minä karkotin ajatuksen mielestäni. Minä ylpeydellä sanon, että karkotin sen mielestäni mahdottomuutena. Sillä Jumala varjelkoon — nythän sen neljäkymmentä vuotta myöhemmin voi mielellään sanoa — Jumala varjelkoon sanon minä, että kaikkia ranskalaisia pidettäisiin syyllisenä verisaunaan, jonka muut vaan ei ranskalaiset aivot olivat miettineet, vaikkakin ranskalaiset kädet sen suorittivat.
Minua siis pahat aavistukset eivät kovinkaan vaivanneet, ja kiihtynyt mielentila, johon rouva d'On luottamus minut oli saanut, kesti ainoastaan siihen saakka kuin muuan kapea katu Louvren luona saattoi minut yhtäkkiä joen näkyviin. Heikko kuunvalo, joka hetkiseksi aikaa pilkotti pilvien raosta, välkkyi tyynellä veden pinnalla. Raitis tuuli leyhki otsallani ja viilytti kuumaa vertani. Ja tämä sekä tyyni näky, joka niin yhtäkkiä levisi eteeni, hillitsivät ajatuksiani ja malttoivat mieltäni.
Pitkältä matkalta erotin vasemmalla kädellä joen keskellä joukon rakennuksia, jotka täyttivät Ile de Citén, ja vähän matkan päässä oikealla minusta kohosivat Louvren suuret rakennukset kuvastuen synkkinä ja muodottomina mustaa taivasta vasten. Kapea aukkopaikka erotti minut joesta, jonka toisella puolen minä erotin säännöttömän rivin rakennuksia, jotka epäilemättä olivat S:t Germainin esikaupunkia.
Minulle oli sanottu, että suunnilleen sillä kohtaa jokirannalla, jossa minä nyt Olin, on portaat joelle ja niiden edessä veneitä. Minä kulin kiireesti avonaisen paikan yli muutamalle kohtaa, missä oli kaksi pylvästä, jotka varmaan olivat venepaikan merkkinä.
Minä en kuitenkaan ollut kulkenut kymmentä askelta pitemmältä, kun sattumalta silmätessäni taakseni huomasin kolme miestä tulevan jälessäni, jotka kulkivat rivissä, luultavasti sitä varten, että helpommin voivat estää paluutieni. Minulle ei ehkä niin helposti onnistukaan tehtäväni. Kuitenkin arvelin olevan parasta, että en ole näkevinänikään seuraajiani, ja päästyäni vähin pelostani, riensin kiireesti alas portaita. Vaan miehet olivat silloin aivan lähellä minua — melkein niin lähellä, että olisivat yltäneet lyömään. Minä silloin käännyin ympäri ja olin silloin heidän kanssaan aivan vastatusten.
"Ketä te olette, ja mitä te tahdotte!?" sanoin minä ja laskin käteni miekkaan.
He eivät vastanneet, vaan siirtyivät jonkun matkaa toisistaan ja asettuivat puolikehään minun ympärilleni, jonka jälkeen muuan heistä vihelsi. Samassa tuli joukko miehiä juosten läheisistä rakennuksista ja kiiruhtivat meitä kohden.
Minun tilani näytti käyvän arveluttavaksi. Jos olisin voinut juosta tieheni, vaan kun katselin ympärilleni, niin huomasin, että se keino oli aivan mahdoton. Miehistä oli nyt osa portailla, osa minun takanani joen puolella. Minä olin joutunut ansaan, eikä nyt ollut muuta keinoa kuin käyttää rouva d'On neuvoja, olla pöyhkeä. Minä kuulin hänen sanansa kaikuvan vielä korvissani. Minussa oli vielä sen verran jälellä äskeistä jännitystä, että minä tunsin voimaa ja rohkeutta. Minä panin käsivarret ristiin ja ojentausin suoraksi.
"Hyvät ystävät", sanoin minä niin tyynesti kuin voin, "te luulette minua joksikin muuksi. Te ette tiedä kenen kanssa te olette tekemisissä. Antakaa minulle vene, ja kaksi miestä soutamaan minua joen poikki. Jos te vain viivytätte minua, niin kaulallanne saatte maksaa!"
He vastasivat pirullisella naurulla, ja ennen kuin minä olin ehtinyt sen enempää selittää, olivat toisetkin miehet saapuneet.
"Pierre, kuka se on?" kysyi muuan tulijoista sillä tavalla, että minä huomasin tulleeni kerrassaan rosvojen käsiin.
Puhuja tuntui olevan joukon päällikkö. Hänellä oli höyhen hatussaan, ja minä näin rautahaarniskan välkkyvän hänen vaippansa alta, kun joku kohotti lyhtyä, jotta paremmin näkisivät minua. Polvihousunsa olivat musta-, valko- ja viheriäraitaiset — sitten jälemmin kuulin, että sellaista univormua piti kuninkaan veljen, Anjoun herttuan, sittemmin Henrik kolmannen miehet, joka herttua oli silloin Guisen herttuan ystävä ja sittemmin kuninkaana hänen murhaajansa. Päällikkö puhui vieraalla murteella ja hänen kasvoinsa väri oli melkein musta. Silmänsä säkenöivät ja välkkyivät kuin mustat helmet. Helppo oli nähdä, että hän oli italialainen.
"Kelpo kukonpoika", vastasi sotilas, joka oli viheltänyt, "eikä varsin sitä poikuetta, jota me olimme odottaneet." Hän piti koholla lyhtyä ja osotti valkoista nauhaa hihassani. "Minusta näyttää, että me olemme saaneet variksen kyyhkysen sijasta."
"Kuka te olette?" kysyi italialainen terävästi ja kääntyi minuun. "Ja minkä vuoksi te menette joen poikki nyt?"
Minä tein aivan hetkellisen vaikutuksen mukaan. "Olkaa vain pöyhkeä", oli rouva d'O sanonut. Minä olinkin. Minä tartuin kaptenia vaipan solesta ja pudistin miestä rajusti ja töykkäsin häntä niin että hän horjui. "Koira!" karjasin minä ja astuin askeleen eteenpäin aivan kuin olisin uudelleen aikonut tarttua häneen. "Oppikaa toiste puhumaan kohteliaammin aateliselle miehelle! Tekö minua pidättäisitte? Muistakaa, että minä olen kuninkaan palveluksessa!"
Hän raivostui. "Te näytätte pikemminkin olevan pirun palveluksessa!" huudahti hän ja tarttui aseeseensa. "Olkaa kuninkaan tai kenen tahansa palveluksessa, niin te ette saa solvata Andrea Pallavicinia."
Ainoastaan kiihdyttämällä sain rohkeuteni säilytetyksi, ja minä tunsin rohkeutta vaikka kuolema oli silmääni edessä ja sydän oli pysähtymäisillään. Mies aukasi suunsa ja kohotti kätensä antaakseen käskyn, joka epäilemättä olisi lähettänyt Anne de Caylusin toiseen maailmaan, kun minä huusin — se oli viimeinen keinoni, enkä koskaan ole tuntenut suurempaa halua elämään kuin tällä hetkellä: — "Andrea Pallavicini, jos se on nimenne, katsokaa tätä! Katsokaa tätä!" toistin ja pudistin kättä, jossa oli sormus, hänen silmäinsä edessä, "ja koettakaa minua sitten estää, jos uskallatte! Jos teillä on tarpeeksi arvokas kilpi, niin huomenna lopetan riidan kanssanne. Vaan antakaa minun nyt jatkaa matkaani, muuten päänne käy huonosti! Kieltäytykäähän minua tottelemasta — epäröikää edes vähintäkään — niin minä käsken näiden omien miestenne katkasta kaulanne!"
Tämä oli uhkarohkeaa, sillä minä kaiken luottamukseni panin sormukseen, jonka vaikutusta en tuntenut. Tämä oli aivan kuin nopanheittoa, sillä minä en ollut joutanut tarkastamaan sormusta enkä tiennyt enemmän kuin lapsi, kenen se oli. Vaan rohkea yritykseni päättyi onnellisesti.
Andrea Pavallicinin muoto muuttui heti. Hän näytti hyvin nolostuneelta kun tarttui käteeni ja tarkasti sormusta. Sen jälkeen hän epäilevästi katseli miehiään ja loi minuun uhkaavan silmäyksen. Vaan minä en välittänyt hänen uhkauksistaan enkä katseistaan. Minä jo huomasin, että hän oli päättänyt totella taikakalua, ja se oli minulle pääasia. "Jos te, nuori herra, olisitte näyttänyt minulle sen ennemmin, niin olisi ollut meille molemmille parempi", sanoi hän äreästi. Ja toruessaan miehiä heidän tyhmästä käytöksestään, käski hän kahden miehen ruveta laittamaan venettä.
Vaan vene oli kiinnitetty niin huolellisesti ja taitamattomasti, että sen irroittamiseen kului pitkä aika. Sillä aikaa minä seisoin miesten keskellä tuskallisella ja samalla riemuisella mielellä heidän uteliaisuutensa esineenä ja samalla itse uteliaana. Minä kuulin heidän keskenään kuiskailevan ja kuulin sellaisia lauseita kuin: "Hän on Aumalen herttua."
"Ei hän Aumalen herttua ole. Hän ei ole Aumalen herttuan näköinen ollenkaan."
"Etkö näe, että hänellä on herttuan sormus?"
"Herttuan?"
"Niin juuri."
"Niin no sitte hän voi olla, Jumala häntä siunatkoon!" Nämät viimeiset sanat lausuttiin hyvin hartaasti.
Minä huomasin, että minua katseltiin hyvin kunnioittavasti. Ja minä olin juuri käskemässä miehiä joutumaan, kun näin avonaisen paikan yli kolme miestä rientävän meitä kohden. He tulivat samalta suunnalta kuin Pavallicinikin ja hänen miehensä äsken olivat tulleet.
Minä heti huomasin, että uusi vaara oli uhkaamassa. "Jouduttakaa sitä venettä siellä!" huusin. Vaan samalla näin, että mahdotonta oli joutua joelle ennen näiden miesten tuloa, ja minä sen vuoksi päätin seisoa paikoillani ja puolustautua.
Vaan heti ensimmäiset sanat, joilla Pallavicini tervehti tulijoita, karkoittivat pelkoni. "Mitä lempoa te tahdotte?" huuti hän tuimasti ja lateli puoli tusinaa kirouksia ennen kuin he ehtivät vastata. "Mitä te hänestä tänne toitte, kun minä hänet jätin vahtitupaan. Pöyhkiöt!"
"Kapteni Pallavicini", sanoi malttamattomasti keskimäinen heistä — hän oli noin kolmenkymmenen vuoden vanha ja oli komeasti puettu vaikka hänen pukunsa nyt olikin epäjärjestyksessä aivan kuin taistelun jäleltä — "Minä sain nämät miehet tuomaan minut tänne — —"
"Silloin", keskeytti hänet kapteni, "te, hyvä herra, olette nähnyt turhaa vaivaa."
"Te ette tunne minua", vastasi vanki ankaralla äänellä — sillä vanki hän näytti olevan. "Te ette tiedä, että minä olen prinssi Condén ystävä ja että — —"
Hän aikoi sanoa enemmän, vaan italialainen keskeytti hänet taas. "Minä vähättelen Condésta!" sanoi hän. "Minä en tiedä muusta kuin velvollisuudestani, Te saatatte olla aivan huoleti, että joen yli ette pääse, enkä minä teille siihen voi muuta syyksi selittää, kuin että se on kuninkaan tahto! Selityksiä?" mutisi hän matalammalla äänellä. "Selityksen saatte kyllä, sen lupaan! Saatte ehkä ennemmin kuin toivottekaan."
"Vaan tuossahan on vene lähdössä poikki joen", sanoi toinen koettaessaan hillitä itseään ja puhua arvokkaasti. "Te sanoitte minulle, että kuningas on kieltänyt ketään päästämästä yli joen, ja te vangitsitte minut sen vuoksi, että minä, kun minulla oli pakottavat syyt päästä toiselle puolen jokea, en totellut teidän kieltoanne. Vaan mitä tämä merkitsee, kapteni Pavallicini? Muut kyllä pääsevät joen poikki, vaan en minä. Minä kysyn mitä tämä merkitsee?"
"Sen voitte selittää itse miten parhaiten haluatte, herra de Pavannes", vastasi italialainen, "minä en halua teille sitä ruveta selittelemään."
Minä hölmistyin kuullessani tuon nimen, ja hämmästyneenä huudahdin:
"Herra de Pavannes!" Olinko kuullut oikein?
Siltä näytti, sillä vanki kääntyi minuun ja kumarsi. "Niin", sanoi hän arvokkaasti, "minä olen de Pavannes. Minulla ei ole kunnia tuta teitä, vaan te näytätte olevan jalosukuinen." Hän loi musertavan silmäyksen kapteniin sanoessaan tätä. "Ehkä te olette niin hyvä ja selitätte minulle, minkä vuoksi minulle on tehty väkivaltaa. Jos voitte, niin minä pidän sitä suosiona, jos ette niin suokaa anteeksi."
Minä en heti vastannut sen vuoksi, että olin kiintynyt tarkastamaan mitä huolellisemmin tätä vierasta miestä. Hän oli kaunismuotoinen, punakka mies. Partansa oli lyhyt ja suippo, niin kuin siihen aikaan hovissa oli muotina. Ja hän oli hyvin Louis de Pavannesin näköinen. Vaan hän oli lyhempi ja tukevampi. Hänen käytöksensä ei ollut niin sotilaallinen, ja hän muistutti paremminkin lukumiestä kuin sotilasta. "Te olette sukua Louis de Pavannesille?" kysyin levottomasti. Minä jo olin arvaavinani, mitä oli tuleva.
"Minä olen Louis de Pavannes", vastasi hän kärsimättömästi.
Minä tuijotin häntä äänettömänä ja tuumiskelin — ja tuumiskelin,
Sitten sanoin vitkalleen:
"Teillä on samanniminen serkku?"
"On."
"Hänet otti vangiksi vicomte de Caylus Moncontourin luona?"
"Aivan niin", vastasi hän lyhyesti. "Vaan mitä se tähän kuuluu?"
Pitkän aikaa kului taas ennen kuin vastasin. Totuus nyt oli tullut ilmi. Minä muistelin nyt, että Louis de Pavannes oli joskus maininnut jotakin tästä serkustaan, jolla oli sama nimi ja joka oli nuoremman suvun päämies. Vaan kun meidän Louis asui Provencessa ja toinen Normandiassa, niin tämä pitkä matka ja levottomat ajat olivat heidät erottaneet, vaikka muuten olivat samaa uskoakin. Tuskin kertaakaan olivat nähneet toisiaan. Ja kun Louis ainoastaan kerran koko pitkällä ajalla, minkä hän oli meillä, oli maininnut serkkuansa, enkä minä vielä silloin osannut arvata, että meidän sukuimme välillä tulisi yhdistys, niin eihän ollut ihme, että kuukausien kuluessa tämä nimi oli joutunut minulta mielestä ja että olin kokonaan unhottanut tämän serkunkin.
Nyt hän seisoi siinä ilmielävänä edessäni ja kun minä katsoin häntä, niin ymmärsin, mitä tästä seikasta oli seurauksena. Tämä oli hyvin ilahduttava asia, aivan kuin suuri ihme, jonka nyt olisin tahtonut saada veljieni tietoon. Meidän Louis de Pavannes ei ollutkaan mikään konna, vaan yhtä jalo kuin me tähän päivään asti olimme uskoneet hänen olevankin. Hän ei ollutkaan mikään hovikeimailija, joka kevytmielisesti musersi maalaistytön sydämmen, vaan Kitin uskollinen sulhanen! Ja hän oli vielä vaarassa, hän ei vieläkään tiennyt, että Bezers oli luvannut ottaa hänet hengiltä. Hänen nimellään olimme joutuneet harhatielle ja näin pitkälle. Ja me olimme hukanneet niin paljon aikaa.
"Vaimonne, herra de Pavannes", aloin minä kiireesti, sillä minä huomasin, että nyt oli joutuin selitettävä asiat. "Teidän vaimonne — —."
"Mitä minun vaimostani?" keskeytti hän levottomana. "Mihin hän on joutunut? Oletteko tavannut hänet?"
"Olen. Hän on nyt turvassa, talossanne Rue de S:t Merryn varrella."
"Taivaalle kiitos!" vastasi hän hartaasti. Ennen kuin hän ehti enempää sanoa, kapteni Pavallicini keskeytti meidät. Minä huomasin, että tämän epäluulot olivat alkaneet taas herätä. Hän kohteliaasti astui meidän väliimme ja sanoi minulle: "Nyt, nuori herra, vene odottaa."
"Vene?" sanoin minä miettiessäni, mitä nyt tuli tehdä. Tietysti minä en enään halunnut joen toiselle puolen. Epäilemättä tämä Pavannes voi antaa minulle tietoja Louisin asunnosta. "Venekö?"
"Niin, se odottaa", vastasi italialainen katsellessaan meitä vuoroon kumpaakin.
"Antaa sen odottaa!" vastasin kopeasti ja muka vihasesti. "Menkää hiiteen siitä keskeyttämästä meitä! Minä en enää aijo mennä joen poikki. Tämä herra voi minulle antaa tietoja, joita tarvitsen. Minä otan hänet mukaani."
"Kenen luo?"
"Kenen luo? Sen luo, joka minut on lähettänyt!" murahdin minä. "Te, kapteni, ette tunnu erittäin suuressa määrässä nauttivan herttuan luottamusta", jatkoin minä. "Ottakaa nyt vaari neuvostani. Ei mistään niin mielellään halua päästä kuin liian innokkaasta palvelijasta. Sellainen menee liian pitkälle — ja hänen käy niin kuin vanhan hansikkaan! Niin kuin vanhan hansikkaan", toistin minä tuimasti ja ivallisesti, "joka suojelee kättä ja itse saa kärsiä. Elkää olko liian innokas, herra kapteni! Se on vaarallista!"
Hän kääntyi pois raivostuneena, kun häntä tuolla tavoin kohteli parraton poikanulikka. Vaan hän kaikessa tapauksessa näytti epävarmalta. Katkeralta olivat sanani maistuneet, vaan hän tiesi, että ne olivat totta.
Minä huomasin, mitä sanani olivat vaikuttaneet, ja käännyin sotamiesten puoleen, jotka seisoivat ympärilläni.
"Tuokaa herra de Pavannesin miekka", sanoin.
Muuan heistä riensi vahtihuoneelle ja palasi pian ase mukanaan. Sotamiehet olivat kaupunkilaisia ja kuuluivat porvarikaartiin tai johonkin sellaiseen, ja jonkun seikan takia osottivat minulle sellaista kunnioitusta, että he minun käskylläni olisivat käyneet vaikka päällikkönsä kimppuun. Pavannes otti miekkansa ja pisti kupeelleen. Me kumarsimme jäykästi Pavallicinille, joka kupristeli kulmiaan, ja verkalleen — sillä minä en uskaltanut osottaa kiirettä — menimme kuun valaiseman torin poikki kadulle, josta olin tullut. Siellä me pääsimme varjoon, Pavannes tarttui käteeni ja pysähtyi pimentoon.
"Minä pyydän kiittää teitä avustanne", sanoi hän liikutettuna kääntyen minuun, "Kenen kanssa minulla on kunnia puhua?"
"Minä olen Anne de Caylus, serkkunne ystävä", vastasin minä.
"Todellakin?" sanoi hän. "No hyvä, minä kiitän teitä sydämmestäni" ja syleilimme toisiamme.
"Vaan minä en olisi voinut paljon tehdä hyväksenne, jos ei minulla olisi ollut tämä sormus", sanoin minä ujosti.
"Ja mikä siinä on mahtina — —."
"Niin — minä todellakaan en voi sitä sanoa, minä en sitä tiedä", tunnustin. Ja myötätuntoisuuden vaikutuksesta, joka aivan luonnollisesti oli tapauksen kautta syntynyt välillemme, minä unhotin rouva d'On ohjeet ja lisäsin aivan hetken vaikutuksen mukaan: "Minä en tiedä muuta kuin että rouva d'O minulle tämän antoi, ja tämä on vaikuttanut paljon enemmänkin kuin hän sanoi."
"Kuka sen teille antoi?" kysyi toverini ja tarttui minua kädestä niin kovasti, että kipeää kävi.
"Rouva d'O", sanoin minä. Nyt oli myöhäistä peräyttää.
"Se nainen!" sanoi hän matalalla kuiskaavalla äänellä. "Onko se mahdollista?"
Minä ihmettelin, mitä mies tarkoitti, sillä hänen äänessään oli sekä hämmästystä, uhkaa ja vastenmielisyyttä. Minusta näytti, että hän vetäysi minusta vähän syrjään. "Niin, herra de Pavannes", vastasin minä, suuttuneena. "Se on sikäli mahdollista, että se on aivan totta. Ja minä uskon, että te ette hänestä puhuisi tuolla tavoin, jos tietäisitte kaikki, ja että hänen avullaan vaimonne tänään saatiin pelastetuksi niiden käsistä, jotka koettivat häntä pidättää."
"Oo!" huudahti hän kiihkeästi, "Missä on vaimoni sitten ollut?"
"Mirepoixin, hansikaskauppiaan talossa", vastasin kylmästi, "tunnetteko hänet? Vai niin. No hyvä, rouvanne oli siellä vankina, kunnes hänet äsken autimme pakenemaan sieltä."
Hän ei näyttänyt tätäkään ymmärtävän. Minä en nähnyt tarkoin hänen kasvojaan, vaan äänensä ilmaisi epäilystä ja ihmettelyä. "Mirepoix", mutisi hän. "Hän on hyvin rehellinen mies, vaikka onkin katolinen. Vaimoni oli siellä! Kuka häntä siellä piti?"
"Ursulinesluostarin abbedissa tuntui olevan syynä kaikkeen", selitin minä ja mieleni oli kiehuksissa. Hänen kummastuksensa minusta tuntui niin sopimattomalta, ja aika kului. "Rouva d'O oli saanut tietää, että hän on siellä", jatkoin minä, "ja tuli noutamaan hänet kotia. Ja kun hän kuuli, että te olitte lähteneet toiselle puolen jokea, niin lähetti hän minut hakemaan teitä. Siinä on lyhyesti koko juttu."
"Se nainen lähetti teidät noutamaan minua?" lausui hän uudelleen.
"Niin", vastasin minä suuttuneena. "Juuri niin, herra de Pavannes."
"Silloin", sanoi hän niin vakuuttavalla äänellä, että se ei voinut olla vaikuttamatta minuun, "silloin on minulle viritetty paula! Rouva d'O on pahin, kelvottomin, kurjin kaikista naisista! Jos hän on teidät lähettänyt, niin silloin on se juonia! Ja minun vaimoni on jo hänen paulassaan! Taivas häntä auttakoon — ja minua — jos asiat ovat niin."
KAHDEKSAS LUKU.
Aamurukous Parisissa.
Jos olisi ollut kolmas henkilö, niin minä olisin syyttänyt herra de Pavannesta valheesta ja vaatinut miekan mittelöön. Vaan mitä tehdä kahden kesken pimeässä yössä keskellä katua, ilman todistajia ja tuntiessani ystävyyttä häntä kohtaan?
Ja itse asiassa minä en tehnyt mitään. Minä seisoin ääneti ja hämmästyneenä odottaen kuulevani lisää. Ja hän selittikin.
"Hän on vaimoni sisar", jatkoi hän katkerasti. "Vaan minulla ei ole mitään syytä häntä sen vuoksi säästää. Säästää? Ei edes rouva de Sauves ole paremmin tunnettu. Enkä minä haluaisi häntä säästää, vaikka voisinkin. Minä tiedän varsin hyvin — vaikka vaimoni ei tahdo uskoa — että rouva d'O ei mitään niin toivo kuin päästä sisarestaan ja minusta — meistä molemmista — saadakseen Madeleinen perinnön. Minulla tosiaan oli eilen syytä levottomuuteen, kun ei vaimoni tullut kotiin", lisäsi hän liikutetulla äänellä.
"Vaan ainakin siinä suhteessa teette väärin rouva d'Olle!" huudahdin kiihtyneenä syytöksestä, joka tuntui sitä kamalammalta tässä hiljaisuudessa ja pimeässä, joka oli ympärillämme — ja sitä kohtuuttomammalta, jos olisi ollut päivän valo. "Siinä varmaan teette hänelle väärin!"
Hän tuli vähän lähemmäksi minua, laski kätensä käsivarrelleni ja katsoi minua terävästi silmiin. "Huomasitteko, oliko hänen seurassaan pappi?" kysyi hän verkalleen. "Muuan, jota sanottiin koadjntoriksi — eräs äkäinen koira?"
Minä vastasin — että olin nähnyt, ja ääneni vapisi kauhistuksesta, mielessäni syntyi äkillinen käänne. Ja minä kerroin, mikä osa papilla oli ollut.
"Silloin", sanoi Pavannes, "minä olen oikeassa. Minua varten on viritetty ansa. Ursulinesluostarin abbedissa! Hänkö oli vienyt vaimoni? Hän on vaimoni paras ystävä, uskokaa minua. Se on mahdotonta! Abbedissa päin vastoin tekisi kaikki pelastaakseen hänet vaarasta kuin — odottakaahan." Minä odotinkin, peläten mitä hän tarkoittanee, kun hän lopulta hiljaa mutisi itsekseen: "Voikohan niin olla? Voiko olla mahdollista, että abbedissa tiesi vaaran uhkaavan meitä, ja sen vuoksi on tahtonut Madeleinen toimittaa turvalliseen paikkaan? Minä luulen!"
Ja minä myöskin. Ja sitten — niin ajatukset ovat kuin ruuti. Pieninkin kipinä synnyttää koko pitkän sarjan ajatuslentoja. Hänen sanansa eivät olleet lukuisat, vaan niissä oli kipinä, joka oli kyllin voimakas sytyttämään minun aivoissani liekin, joka minut silmänräpäyksen ajaksi huikasi ja minua vavistutti niin, että minä ihan tärisin. Kun tämä kohtaus oli mennyt ohi, niin minä selvään näin edessäni niin kauhean mahdollisuuden, että sellaista en olisi itse koskaan voinut ajatella. Minä muistin miten Mirepoix oli hämillään ja miten kohtelias oli pappi. Minä muistin tuiman varoituksen, jonka Bezers oli antanut rouva de Pavannesille — ja se oli aivan harvinaista, että Bezers antoi varoituksia — kun hän sanoi rouvalle, että parasta olisi hänen pysyä siellä missä oli. Minä ajattelin levottomuutta ja kiirettä, jota olin huomannut kaduilla, ajattelin väkijoukkoja, joita äänettöminä oli hiipinyt edestakaisin, merkkejä tulevaan taisteluun, joita olin ollut huomaavinani, ja vertasin tätä rauhaan ja tyyneyteen, joka vallitsi Mirepoixin talossa. Minä kysyin de Pavannesilta, mihin aikaan hänet vangittiin.
"Noin tuntia ennen puoli yötä", vastasi hän.
"Sitten ette tiedä, mitä nyt tapahtuu?" sanoin minä. "Juuri nyt, kun me tässä tuhlaamme aikaa — vaan kuulkaa!"
Ja minä kaikella kiireellä kerroin, mitä olin huomannut kadulla ja viittauksista, joita olin kuullut, jonka jälkeen hänelle näytin merkit, joilla rouva d'O oli minut varustanut.
Hänen käytöksensä sen jälkeen, kun hän oli kuullut minun kertomukseni, peloitti minua yhä enemmän. Aivan kuin raivon valtaamana hän vei minut muutaman talon luo, jonka akkunaan nyt juuri ilmestyi kaksi palavaa kynttilää. "Sormus!" huudahti hän. "Katsotaan sitä sormusta! Kenen se on?"
Hän piti koholla kättäni, niin että se oli valossa, ja me molemmat katselimme sormusta. Se oli raskas sinettisormus, jossa oli kaksi sinettisivua, toisessa oli kirjain "H" ja sen päällä kruunu, toisella sinettisivulla oli kotkankuva, siivet levällään.
Pavannes päästi käteni kauhun valtaamana ja nojautui seinää vasten. "Se on herttua Guisen sormus", mutisi hän. "Se on Lothrinkilainen kotka."
"Ahaa!" lausuin minä hiljaa, ja minulle alkoi valeta. Herttua oli silloin, niin kuin myöhemminkin, Parisin roistoväen jumala, ja minä ymmärsin minkä vuoksi porvarisotamiehet olivat minua niin kunnioittaneet. He olivat minua pitäneet herttuan lähettinä ja uskottuna.
Sen pitemmälle en minä nähnyt. Vaan Pavannes mutisi: "Me hugenotit saamme nyt lukea rukouksemme. Tämä on kuolemantuomiomme. Tänä aamuna meitä ei ole ainoatakaan jälellä Parisissa. Guisella on isänsä kuolema kostettavana, ja nämät parisilaiset täyttävät hänen käskynsä niin koin verenhimoiset sudet, joita he ovatkin. Paroni Rosny meitä varoitti tästä, selitti sana sanalta. Minä toivoisin nyt, että olisimme totelleet hänen neuvojaan!"
"Mutta kuulkaahan!" huudahdin minä — hänen ajatuksensa juoksivat jo niin nopeasti, että minä en enään jaksanut seurata. Vaikka kauhistuttava kuvauksensa oli jonkun aikaa kulkenut minun käsitykseni tasalla, niin se kuitenkin pian lähti huimasta edelle. Ja minä en ymmärtänyt mitään pätevää syytä siihen. "Kuningas — kuningas ei koskaan voisi sallia mitään sellaista, herra de Pavannes", muistutin minä.
"Poika, te olette sokea!" vastasi hän kärsimättömänä, sillä hän nyt näki selvään kaikki ja minä en mitään. "Tuo upseeri tuolla oli Anjoun herttuan kapteeni, Fransin veljen miehiä, muistakaa se! Ja hän — hän totteli herttuan sormusta! Herttualla on tänä yönä täysi valta, ja hän meitä vihaa. Minkä vuoksi emme pääse joen poikki? Sen vuoksi, että kuningas meidät hävittää. Hän on meidät myynyt veljelleen ja Guiseille. Va chasser l'Idole" [Karkota epäjumala!] — toisen kerran nyt kuulin tämän kummallisen lauseen, joka, niin kuin sittemmin sain kuulla, oli muodostettu kuninkaan nimestä Charles de Valois, ja jota protestantit käyttivät tunnussananaan — "Va chasser l'Idole on meidät kavaltanut! Minä aivan selvään muistan sanat, jotka hän lausui amiraalille: Nyt, kun olemme teidät saaneet tänne, niin emme teitä niin pian laskekaan. Oo, sitä kavaltajaa! Sitä kurjaa kavaltajaa!"
Hän nojautui seinää vasten kauhun valtaamana ja uhkaavan vaaran masentamana. Hän oli luonteeltaan vitkallinen ja neuvoton, tuntui minusta, ja sopivampi kirjastoon kuin sotaelämään. Ja nyt hän näytti kokonaan antautuvan epätoivolleen. Vaan ehkä hänen rohkeuttaan masensi ajatus vaimonsa onnettomuudesta. Ehkä myöskin pitkällinen mielen jännitys ja levottomuus, jota oli tuntenut niin kauan, tai äkillinen tieto vaimonsa saapumisesta vaikuttivat myöskin osaltaan hänen rohkeutensa raukeamiseen.
Oli miten oli, minä toinnuin kuitenkin pian, ja ensi töikseni revin valkoisen nenäliinan, josta sidoin hänen hijaansa nauhan ja toisen hattuun, niin että hänelle tuli samallaiset merkit kuin minullekin.
Tietysti en enää uskaltanut luottaa rouva d'Ohon. Minä en vielä ollut vakuutettu siitä, että hän olisi tietensä osallinen rikokseen, vaan minä en luottanut häneen täydellisesti. "Elkää pitäkö merkkejä, kun te palaatte", oli hän sanonut, ja se oli ihmeellistä, vaikka minä en vielä voinut häntä uskoa sellaiseksi sireniksi, joista isä Pietari oli meitä varoittanut kertoessaan vanhoja satuja. Kuitenkin minä häntä epäilin ja mieltäni pöyristytti. Hänen seurustelunsa papin kanssa, tuon ilkeän papin kanssa, hänen kummallinen intonsa saada Pavannes palaamaan, hänen salaiset ohjeensa, joita hän antoi minulle, hänen kiihkonsa saada sisarensa viedyksi kotia — juuri sinne, missä hän oli suurimmassa vaarassa, se kun oli tunnettu hugenottitalo — kaikki tämä viittasi samaan johtopäätökseen. Vaan tämä johtopäätös oli niin kamala, että minä, vaikka epäilinkin ja pelkäsin häntä, en voinut kuitenkaan tätä päätöstä tunnustaa oikeaksi. Minä sen karkoitin mielestäni ja kieltäysin sitä uskomasta, vaikka se minun mieleeni pyrki yhtämittaa.
Kaikkia tätä mietiskelin sitoessani nauhoja toverilleni. Vaan minä en ajatuksiini hukannut aikaa, sillä siitä saakka kun ymmärsin asiain tilan sellaiseksi kuin Pavannes oli kuvannut, minusta joka silmänräpäys, jonka menetimme selityksiin, tuntui tunnin pituiselta. Minä nuhtelin itseäni, että silmänräpäyksenkään ajaksi olin voinut unhottaa, mitä varten olimme tulleet Parisiin — pelastamaan Kitin sulhasta. Meillä nyt tuskin oli enään aikaa jälellä tapaamaan häntä, kun olimme joutuneet harhaan tämän onnettoman tapauksen kautta, että olimme seottaneet henkilöt. Jos seuralaiseni epäluulot olivat oikeat, niin Louis yleisessä hugenoittein teurastuksessa joutuisi uhriksi luultavasti ennen kuin me saisimme hänet käsiimme. Ja vaikka luulot olisivat perusteettomiakin, niin toivomme sittenkin oli pieni, sillä Bezers ei kauan viivyttäisi kostoaan. Minä hänet tunsin liian hyvin. Guise voisi säästää vihollistaan, vaan vidame de Bezers — Bezers ei koskaan! Hän oli varoittanut rouva de Pavannesta, se on totta, vaan tämä luonnoton hyväsydämmisyyden ilmaus on saanut hänessä pirun entistä raivoisammaksi, ja hän nyt raivoaa kuin koira, jolta on ryöstetty ruokansa.
Minä silmäsin taivasta, minkä sitä näkyi pieni kaistale korkeitten talojen välitse, ja kas! päivä alkoi koittaa. Puolen tunnin perästä jo on päivä, vaikka täällä kapeilla kaduilla olikin vielä yö. Niin, aamu oli tulossa, kirkas ja toivoa tuottava, ja kaupungilla oli kaikki niin hiljaista. Ei kuulunut ainoatakaan ääntä, joka olisi merkinnyt mellakkaa ja epäjärjestystä. Minä ajattelin, että Pavannes aivan varmaan on erehtynyt. Joko ei ollut, minkäänlaista salaliittoa — joka olikin uskottavinta — tai on siitä luovuttu, tai ehkä — Mikä se!
Pistoolin laukaus! Lyhyt kova, onnettomuutta ennustava paukaus katkaisi yön hiljaisuuden. Kuulusti aivan kuin se olisi paukahtanut jossakin meidän lähellämme, ja minä pysähdyin. Minä olin juuri puhellut seuralaiseni kanssa. "Mistä se tuli?" kysyin ja katselin ympärilleni.
"Tästä läheltä, Louvren seutuvilta", vastasi hän ja kuunteli tarkkaavasti. "Kas! Kas! Oo, taivas!" puhkesi hän epätoivon äänellä. "Se oli merkki!"
Ja niin se olikin. Yks, kaks, kolme! Ennen kun ehdin laskea niin kauas, niin sytytettiin aivan kuin samalla kädellä kynttilät kaikissa akkunoissa sillä kadulla, jolla me olimme. Ennen kuin ehdin kysyä häneltä, mitä tämä merkitsi, ennen kuin ehdimme lausua sanaakaan tai liikahtaa paikaltamme tai ajatella mitä meidän oli tehtävä, rupesi suuri kirkon kello päämme päällä jyrisemään niin kauheasti kuin olisi sitä ollut soittamassa sata hurjistunutta miestä. Se syyti äänensä ilmaan, se täytti äkkiä koko hiljaisuuden. Se levitti tärisyttävän äänensä yli kaupungin, niin että lopulta ilma aaltoili ja talot ympärillämme tärisivät. Hiljaisena yönä se synnytti yhtäkkiä helvetillisen melun.
Me nyt lähdimme aivan vaistomaisesti liikkeelle, kauhistuneina, polvet huojuen ja hartiat kumarassa. "Mitä tämä merkitsee? Mitä tämä merkitsee?" huusin minä puoleksi ihan järiltäni, puoleksi kauhistuneena. Minä olin ihan kuin huumauksissani.
"Louvren kirkon kello", huusi hän. "Niinpähän oli kuin minä sanoinkin.
Me olemme kuolemaan tuomitut!"
"Kuolemaan? Ei!" vastasin minä hurjasti, sillä tämän kellon soidessa ja siinä mielentilassa, jonka se oli synnyttänyt minussa, rohkeuteni tuntui taas kohoavan, minä aivan kuin ponnahdin takaisin kauhistuksesta, joka minut oli silmänräpäykseksi vallannut. "Ei koskaan! Meillä on paholaisen puku, ja hän suojelee omiaan. Vetäkää miekkanne, ja syyttäköön itseään, joka vain meitä pidättää. Te tunnette tien. Eteen päin!" huusin minä raivosta mielettömänä.