Susikoira

YHDEKSÄS LUKU.
Tulen luojat.

Penikka joutui siihen aivan äkkiä. Se oli sen oma vika. Se oli ollut varomaton. Se oli lähtenyt luolasta ja juossut alas joelle juomaan. Kenties se ei huomannut ajoissa siitä syystä, että se vielä oli unen turruttama. (Se oli ajanut riistaa kaiken yötä ja oli vast'ikään herännyt.) Ja varomattomuus saattoi johtua siitä, että rannalle johtava polku oli niin perin tuttu. Usein se oli sitä jo astunut, eikä koskaan ennen ollut tapahtunut mitään. Se kulki lahonneen hongan ohitse, aukeaman poikki ja puiden keskelle. Samassa tuokiossa se näki ja haistoi. Edessä sijaitsi, äänettöminä takajaloillaan istuen, viisi elävää olentoa, jommoisia se ei ollut milloinkaan ennen tavannut. Ihminen oli ensi kertaa sen silmien edessä. Mutta penikan nähdessään nuo viisi miestä eivät hypähtäneet pystyyn, eivät paljastaneet hampaitaan eivätkä murisseet. He eivät liikahtaneetkaan, vaan istuivat paikallaan äänettöminä ja uhkaavina.

Eikä penikkakaan liikkunut. Koko sen luontainen vaisto olisi pakottanut sen syöksymään hurjana tiehensä, ellei siinä olisi äkkiä ja ensi kertaa herännyt toinen ja vastakkainen vaisto. Sen valtasi suuri pelonsekainen kunnioitus. Musertava oman heikkouden ja mitättömyyden tunne painoi sen aivan liikkumattomaksi. Tässä oli yliherruutta ja valtaa — jotain mikä kävi yli sen voimien ja ymmärryksen.

Penikka ei ollut koskaan nähnyt ihmistä, mutta sillä oli vaistomainen tunne hänestä. Hämärästi se tajusi ihmisen eläimeksi, joka oli laskenut valtansa alle erämaan muut eläimet. Nyt penikka ei katsellut ihmistä vain omilla silmillään, vaan myöskin kaikkien esivanhempainsa silmillä — silmillä, jotka olivat pimeästä pälynneet lukemattomia leiritulia, jotka olivat turvallisen matkan päässä ja viidakon suojasta tirkistelleet tuota outoa, kaksijalkaista eläintä, joka oli elävien olentojen herra. Penikan oli lumonnut perintövaisto, pelko ja kunnioitus, jonka olivat synnyttäneet vuosisataiset taistelut ja kautta sukupolvien kertynyt kokemus. Tämä perintö oli liian pakottava sudelle, joka oli vain penikka. Jos se olisi ollut täysikasvuinen, niin se olisi juossut tiehensä. Nyt se kyyristyi pelon jähmettämänä taipuen jo alamaisuuteen, johon sen suku oli alistunut siitä alkaen, jolloin susi ensi kertaa tuli lämmittelemään ihmisen tulen ääreen.

Muuan intiaaneista nousi, astui luo ja kumartui sen puoleen. Penikka kyyristyi matalammaksi. Nyt tuntematon, viimeinkin ruumiillistuneena, painui sitä kohti ja ojentui tarttumaan kiinni. Sen karvat pörröytyivät tahtomattakin; huulet vetäytyivät kokoon ja pienet kulmahampaat paljastuivat. Käsi, joka uhkaavana riippui sen yllä, epäröi, ja mies lausui nauraen: "Wabam wabisca ip pit tah." (Kas, valkoiset hampaat!)

Toiset intiaanit nauroivat ääneen ja yllyttivät miestä nostamaan penikan maasta. Käden laskeutuessa yhä lähemmäksi penikan vaistot kamppailivat keskenään. Siinä vallitsi kaksi voimakasta halua — toinen käski alistumaan, toinen taistelemaan. Seurauksena oli tinkimys. Se teki kumpaakin. Se alistui, kunnes käsi melkein kosketti sitä. Sitten se taisteli, hampaat paljastuivat ja pureutuivat käteen. Seuraavassa tuokiossa se sai päähänsä läimäyksen, joka kellisti sen kumoon. Silloin taisteluhalu katosi siitä kokonaan. Penikkamaisuus ja alistumisen vaisto saivat sen valtaansa. Se istuutui peräpakaroilleen ja ulisi. Mutta mies, jota se oli purrut käteen, oli vihoissaan. Penikka sai iskun toiselle puolen päätään. Tämän jälkeen se istuutui uudelleen ja ulisi entistään kovemmin.

Nuo neljä intiaania nauroivat vieläkin kovemmin, rupesipa purtukin mies nauramaan. He piirittivät penikan ja nauroivat sille, kun se kiljui kauhusta ja kivusta. Kesken kaikkea se kuuli jotain. Niin kuulivat intiaanitkin. Mutta penikka tiesi mitä se oli, ja päästäen pitkän loppuvalituksen, jossa oli enemmän voitonriemua kuin tuskaa, se päätti meluamisensa ja jäi odottamaan emoansa — hurjaa ja kukistamatonta emoansa, joka tappeli kaikkien kanssa ja surmasi ne eikä pelännyt koskaan. Naarassusi ärisi juostessaan. Se oli kuullut penikkansa huudot ja syöksyi nyt täyttä vauhtia sitä pelastamaan.

Se loikkasi heidän keskelleen kaikkea muuta kuin hauskan näköisenä levottomassa sotaisuudessaan. Mutta penikkaan tuo suojaava raivo teki mieluisan vaikutuksen. Se päästi iloisen huudahduksen ja hypähti emonsa luo, kun taas ihmiseläimet peräytyivät nopeasti useita askeleita. Naarassusi kumartui penikkansa ylitse, asettuen karvat pörröytyneinä miehiä vastustamaan. Syvällä sen kurkussa korisi murina, muoto oli vääntynyt ja pahaa ennustava, ja kuono rypistyi kärjestä silmiin asti — niin äreä oli sen murina.

Silloin muuan miehistä huudahti. Hän virkkoi vain:

"Kitshi!" Siinä ilmeni hämmästystä. Mutta penikka tunsi emonsa säpsähtävän huudon kuullessaan.

"Kitshi!" huudahti mies uudelleen, tällä kertaa terävästi ja käskien.

Ja silloin penikka näki emonsa, pelottoman naarassuden, kyyristyvän, kunnes maha kosketti maata, vikisevän, heiluttavan häntäänsä, tekevän sovinnon merkkejä. Tätä penikka ei saattanut ymmärtää. Se oli aivan ymmällään. Kauhunsekainen kunnioitus ihmistä kohtaan valtasi sen uudelleen. Vaisto oli ollut oikeassa. Emo oli sen todistanut. Tämäkin alistui ihmiseläinten valtaan. Mies, joka oli puhunut, astui naarassuden luo. Hän laski kätensä tämän päälle, ja susi vain kyyristyi alemmaksi. Se ei puraissut, eipä edes uhannutkaan purra. Toisetkin miehet tulivat luo ja asettuivat ympärille, tunnustelivat ja kopeloivat, ilman että se yrittikään suuttua. Ihmiset olivat perin kiihtyneet ja synnyttivät paljon ääniä suullaan. Nämä äänet eivät olleet vaaran merkkejä, penikka päätteli kyyrätessään emonsa vieressä, joka yhä pörrötti aika ajoin karvojaan, mutta koetti parhaansa mukaan taipua.

"Ei se ole kummallista", virkkoi muuan intiaaneista. "Sen isä oli susi. Tosin emo oli koira. Mutta eikö veljeni sitonut sitä metsään kolmeksi yöksi kiima-aikana? Sen vuoksi Kitshin isä oli susi."

"Siitä on nyt kulunut vuosi, Iso Majava, kun se juoksi tiehensä", puhui toinen intiaani.

"Ei se ole kummallista, Lohenkieli", vastasi Iso Majava. "Se tapahtui nälänhädän aikaan, eikä koirille ollut lihaa."

"Se on elänyt susien parissa", sanoi kolmas intiaani.

"Siltä näyttää, Kotkansulka", vastasi Iso Majava laskien kätensä penikan päälle; "tämä todistaa, sen."

Penikka murisi hiukan kosketuksesta, ja käsi lennähti irti sivaltaakseen sitä. Silloin penikka peitti hampaansa ja lyyhistyi nöyränä maahan. Mutta käsi palasi ja ryhtyi raappimaan sen korvantaustaa ja selkää.

"Tämä todistaa sitä", jatkoi Iso Majava. "Ihan selvästi Kitshi on tämän emo. Mutta isä on susi. Sen vuoksi siinä on vähän koiraa, mutta paljon sutta. Sen hampaat ovat valkoiset, ja Valkohammas olkoon sen nimi. Olen puhunut. Se on minun koirani. Sillä eikö Kitshi ollut veljeni koira? Ja eikö veljeni ole kuollut?"

Penikka, joka oli siten saanut nimen, makasi odotellen. Jonkun aikaa ihmiseläimet muodostivat edelleen suu-ääniään. Sitten Iso Majava otti veitsen tupesta, joka riippui hänen kaulassaan, poistui viidakkoon ja leikkasi sieltä itselleen kepin. Valkohammas tarkkasi hänen toimiaan. Hän viilsi kepin kumpaankin päähän pykälän ja solmi pykäliin nahkahihnoja. Toisen hihnan hän kiinnitti Kitshin kaulaan. Sitten hän kuljetti tämän pienen männyn luo, johon hän sitoi toisen hihnan.

Valkohammas seurasi perässä ja laskeutui emonsa viereen. Lohenkielen käsi ojentui sen ylle ja vieritti sen selälleen. Kitshi katseli huolestuneena. Valkohammas tunsi jälleen joutuvansa pelon valtaan. Se ei voinut kokonaan tukahduttaa murinaa, mutta se ei yrittänytkään laisinkaan puraista. Käsi hieroi koukistunein hajasormin sen vatsaa leikillisesti ja kieritteli sitä kyljeltä toiselle. Oli kerrassaan naurettavaa ja noloa maata noin selällään koivet harallaan ilmassa. Sitä paitsi tuo asema teki niin peräti avuttomaksi, että Valkohampaan luonne nousi kauttaaltaan sitä vastaan. Se ei voinut tehdä mitään puolustautuakseen. Jos tämä ihmiseläin aikoi jotain pahaa, Valkohammas tiesi, ettei sitä käynyt välttäminen. Kuinka saattoi juosta tiehensä, kun kaikki neljä jalkaa olivat yläpuolella ilmassa? Mutta alistuvaisuuden tunne sai sen hillitsemään pelkonsa, ja se murisi vain pehmeästi. Tätä murinaa se ei voinut estää, eikä ihmiseläinkään siitä suuttunut eikä iskenyt enää päähän. Ja kaiken lisäksi — perin kummallista se oli — Valkohammas tunsi kuvaamatonta mielihyvää, kun käsi hieroskeli vatsaa. Kyljelle käännettäessä se herkesi murajamasta; sormien painellessa ja ruoputellessa korvanjuurta mieluisa tunne lisääntyi; ja kun mies viimeisen kerran hieraistuaan jätti penikan itsekseen, ei siinä enää ollut rahtuakaan pelkoa. Se oli vielä saapa tuntea monituiset kerrat pelkoa ollessaan ihmisten kanssa tekemisissä; mutta tämä oli ikäänkuin merkki siitä pelottomasta toveruudesta, joka lopulta oli muodostuva sen ja ihmisen välille.

Jonkun ajan kuluttua Valkohammas kuuli outoja ääniä lähestyvän. Se oli nopea luokittamaan, sillä heti se tunsi ne ihmiseläinten ääniksi. Muutamia minuutteja myöhemmin osa heimoa saapui pitkässä jonossa perille. Siinä oli lisää miehiä ja useita naisia ja lapsia — kaikkiaan neljäkymmentä henkeä — ja kaikilla oli raskaat kantamukset leiritarpeita ja varusteita. Mukana oli myöskin paljon koiria, ja nämäkin, paitsi puolikasvaneita penikoita, olivat saaneet kuljettaakseen taakkoja. Selässään koirat kantoivat kahden-, jopa kolmenkinkymmenen naulan painoisia laukkuja, jotka olivat lujasti vyötetyt niiden ympäri.

Valkohammas ei ollut milloinkaan ennen nähnyt koiria, mutta nyt se heti tunsi, että ne olivat sen omaa lajia, vain jollain tavoin erilaisia. Mutta perin vähän ne osoittivat eroavansa sudesta havaitessaan penikan emoineen. Ne hyökkäsivät kohti. Valkohammas pörrötti karvansa ja ärisi ja louskutteli hampaitaan tuolle avokitaiselle koiralaumalle, joka hyökyaaltona syöksyi kimppuun, ja vaipui sen alle tuntien ruumiissaan hampaiden terävät viillokset, itsekin purren ja raadellen yläpuolella olevia vatsoja ja jalkoja. Syntyi suunnaton hälinä. Se saattoi kuulla Kitshin murinan, kun tämä taisteli pentunsa puolesta; ja se saattoi kuulla ihmiseläinten huutoja, sauvojen kolahduksia ja lyötyjen koirien älähdyksiä.

Ennätti kulua vain muutama sekunti, kun se taas oli jaloillaan. Se saattoi nyt nähdä ihmiseläinten karkoittavan koiria sauvoilla ja kivillä, suojelevan sitä, pelastavan sen noilta terävähampaisilta heimolaisilta, jotka jollain tapaa kuitenkin olivat outoja olioita. Ja vaikk'ei sen aivoissa ollutkaan selvää käsitystä niin vaikeaymmärteisestä seikasta kuin oikeudenmukaisuudesta, tunsi se kuitenkin omalla tavallaan ihmiseläimet oikeudenmukaisiksi, ja se tajusi heidät lain laatijoiksi ja sen toimeenpanijoiksi. Myöskin se pani arvoa siihen voimaan, jota he osoittivat lakia toteuttaessaan. He erosivat kokonaan kaikista sen varemmin kohtaamista eläimistä siinä, etteivät purreet eivätkä kynsineet. He käyttivät elävää voimaansa elottomien esineiden avulla. Elottomat esineet noudattivat heidän määräyksiään. Niinpä kalikat ja kivet loikkasivat näiden eriskummallisten olentojen ohjaamina ilman halki kuin elävät oliot ja tuottivat koirille ankaraa kipua.

Penikan mielestä tämä voima oli tavatonta, käsittämätöntä ja yliluonnollista, se oli jumalankaltaista mahtia. Tosin Valkohammas ei voinut tietää mitään jumalista — korkeintaan se saattoi vain tietää, että sen tietämyksen ulkopuolellakin oli jotain; mutta ihmettely ja kammo, jota se tunsi näitä ihmiseläimiä kohtaan, muistutti tavallaan ihmettelyä ja kammoa, jota ihminen tuntisi nähdessään jonkun taivaallisen olennon vuoren huipulta singahuttelevan salamoita hämmästyneeseen maailmaan.

Viimeinenkin koira oli karkoitettu, melske taukosi, ja Valkohammas nuoleskeli haavojaan mietiskellen tätä ensimmäistä kokemustaan koiralauman julmuudesta ja uusia tuttavuuksiaan. Se ei ollut milloinkaan uneksinutkaan, että sen omaan lajiin kuuluisi muita kuin Silmäpuoli, emo ja se itse. Ja nyt sen mieltä kaiveli, että nämä uudet heimolaiset heti ensi näkemällä olivat syöksyneet kimppuun ja koettaneet tuhota sen. Samalla tapaa se nurkui sitä, että emo sidottiin kepillä, vaikka sen tekikin mahtava ihmiseläin. Tämä tuntui ansalta, orjuudelta. Se oli perinyt vapauden kuljeskella ja juosta ja maata mielensä mukaan, ja nyt tätä vapautta ryhdyttiin rajoittamaan. Emo ei voinut liikkua kepin pituutta kauemmaksi, ja sama keppi kahlehti senkin, sillä se tunsi yhä vielä tarvetta pysyä emon rinnalla.

Penikka ei pitänyt tästä. Ja yhtä vastenmieliseltä tuntui, kun ihmiseläimet nousivat ja lähtivät jälleen liikkeelle, sillä muuan pieni ihmiseläin tarttui keppiin ja kuljetti Kitshiä vankina perässään, ja Kitshin jäljessä seurasi Valkohammas peräti ymmällään ja huolissaan tämän uuden seikkailun johdosta.

Kuljettiin alaspäin laaksoa pitkin, paljon kauemmaksi kuin Valkohammas koskaan oli joutunut vaelluksillaan, kunnes lopulta saavuttiin laakson päähän, missä joki laski Mackenzie-virtaan. Siellä oli ruuhia korkealla seipäiden varassa ja kalankuivauslaitteita; sinne laadittiin leiri, ja Valkohammas katseli tätä kaikkea kummastuneena. Ihmisten ylemmyys kasvoi joka liikkeeltä. Ensinnäkin he hallitsivat noita terävähampaisia koiria, ja se jo tuntui vallalta. Mutta sitäkin suurenmoisempaa oli sudenpennusta heidän herruutensa elottomiin esineisiin nähden, kyky panna liikkeelle liikkumatonta, taito muuttaa itse maailmankin ulkonäkö.

Valtaavimmin vaikutti siihen tämä viimeinen seikka. Se huomasi salkokehyksiä kohotettavan; tämä ei kuitenkaan ollut itsessään niin kovin merkillistä samojen olentojen tekemänä, jotka heittivät etäälle kalikoita ja kiviä. Mutta kun kehykset muutettiin kodiksi peittämällä ne kankailla ja nauhoilla, ällistyi Valkohammas aivan peräti. Niiden suunnaton koko herätti siinä syvää kunnioitusta. Niitä kohosi ylt'ympäri jonkinlaisina mahtavina, nopeesti kasvavina elämän ilmaisumuotoina. Ne valtasivat sen näköpiirin melkein kokonaan. Se pelkäsi niitä. Tuhoa ennustavina ne kohosivat sen yläpuolelle, ja tuulen pannessa ne valtaavaan liikkeeseen se kyyristyi arkana maahan, pälyen niihin silmillään ja valmiina juoksemaan tiehensä, jos ne koettaisivat syöksyä kimppuun.

Mutta pian sen pelko kotia kohtaan haihtui. Se näki naisia ja lapsia menevän niihin ja jälleen poistuvan vahinkoa kärsimättä, huomasipa koirienkin usein pyrkivän sisälle tullakseen karkoitetuiksi vihaisin sanoin ja lentävin kivin. Jonkun ajan kuluttua se poistui Kitshin rinnalta ja ryömi varovaisesti lähimmän kodan seinää kohti. Kasvamisen nostama uteliaisuus sitä ajoi eteenpäin — välttämättömyys oppia ja elää ja tehdä sellaista, mikä tuottaa kokemusta. Matkan viimeiset tuumat se ryömi tuskallisen hitaasti ja varoen. Päivän tapahtumista se oli huomannut, että tuntematon ilmestyi mitä yllättävimmillä ja arvaamattomimmilla tavoin. Lopulta sen kuono kosketti kodan kangasseinää. Se odotti; mitään ei tapahtunut. Sitten se nuuski tuota outoa kudosta, josta lähti ihmishajua. Se tarttui kankaaseen hampaillaan ja nykäisi lievästi. Ei tapahtunut mitään, vaikka kodan läheiset osat liikahtivatkin. Se kiskaisi kovemmin. Syntyi enemmän liikettä. Se kiskoi vieläkin lujemmin, yhä uudelleen, kunnes koko kota joutui liikkeeseen. Silloin sisästä kuului naisen terävä huuto, joka saattoi sen tallustamaan takaisin Kitshin luo. Mutta tämän jälkeen se ei pelännyt enää korkeina kohoavia kotia.

Hetkistä myöhemmin se oli taasen liikkeellä emonsa luota. Tämän keppi oli sidottu maahan upotettuun paaluun, niin ettei se voinut seurata mukana. Puolikasvuinen penikka, Valkohammasta hieman vanhempi ja isompi, tuli verkalleen vastaan ärsyttävän ja sotaisen pöyhkeänä. Myöhemmin Valkohammas kuuli sitä kutsuttavan Lip-lip nimellä. Se oli saavuttanut kokemusta penikka-kahakoissa ja esiintyi jos jonkinlaisena öykkärinä.

Lip-lip oli Valkohampaan omaa lajia eikä näyttänyt vaaralliselta, ollen vain penikka. Niinpä Valkohammas valmistuikin kohtaamaan sen ystävällisin mielin. Mutta kun vieraan astunta muuttui jäykkäjalkaiseksi ja hampaat paljastuivat huulien alta, jäykistyi Valkohammaskin ja vastasi irvistämällä. Penikat kiersivät toisiaan tutkivasti, äristen ja karvojaan pörröttäen. Tätä kesti useita minuutteja, ja se alkoi jo tuntua Valkohampaasta hauskalta leikiltä. Mutta äkisti huomattavan nopeasti Lip-lip hyökkäsi kimppuun, iski valtavasti hampaillaan ja hypähti jälleen erillensä. Isku oli sattunut hartiaan, joka oli vielä ilveksen puremasta arka aina luuhun asti. Yllätys ja tuska saivat Valkohampaan ulvahtamaan; mutta seuraavassa tuokiossa se syöksyi kiukun puuskassa Lip-lipin kimppuun raivoisasti puraisten.

Mutta Lip-lip oli elänyt kaiken aikaa leirissä ja suorittanut monet penikka-taistelut. Kolmasti, neljästi, kymmenkunta kertaa sen pienet, terävät hampaat luksahtivat vastatusten, kunnes Valkohammas häpeällisesti ulvoen pakeni emonsa turviin. Tämä oli ensimmäinen niistä monista kahakoista, joita sen ja Lip-lipin välillä oli syntyvä, sillä ne olivat vihamiehiä alusta pitäen, sellaisiksi syntyneitä, luonnostaan määrätyt iskemään alituisesti yhteen.

Kitshi nuoleskeli Valkohammasta tyynnytellen ja koetti taivuttaa sitä jäämään emonsa luo. Mutta uteliaisuus ei jättänyt sitä rauhaan, ja muutamia minuutteja myöhemmin se uskalsi lähteä uudelleen seikkailemaan. Se tapasi erään ihmiseläimistä, Ison Majavan, joka istui kyykyssä hommaten jotain oksilla ja kuivalla sammalella, jota oli hänen edessään maassa. Valkohammas kävi aivan lähelle tarkastamaan. Iso Majava synnytti suu-ääniä, jotka Valkohampaan tulkinnan mukaan eivät olleet vihamielisiä, joten se tuli vielä lähemmäksi.

Joukko naisia ja lapsia kantoi Isolle Majavalle lisää tikkuja ja oksia. Nähtävästi tässä oli tekeillä jotain tärkeätä. Valkohammas läheni, kunnes kosketti Ison Majavan polvea, niin utelias se oli ja siltä oli kokonaan unohtunut, että tämä oli noita hirvittäviä ihmiseläimiä. Äkkiä se näki jotain omituista, usvan tapaista alkavan nousta tikuista ja sammaleista Ison Majavan käsien alta. Sitten itse tikkujen keskelle ilmestyi elävä olio, joka kiemurteli ja liehui ja oli samannäköinen kuin aurinko taivaalla. Valkohammas ei tietänyt mitään tulesta. Tämä veti sitä puoleensa kuten ennen varhaisessa lapsuudessa luolan suusta tulviva valo. Se ryömi pitkän matkan liekkiä kohti, Iso Majava kuului hihittävän yläpuolella, ja se tiesi, ettei ääni ollut vihamielinen. Sitten sen kuono kosketti liekkiin, ja samassa silmänräpäyksessä pikku kieli tapaili sitä.

Silmänräpäyksen ajaksi se jähmettyi. Tikkujen ja sammalen keskellä väijyvä tuntematon puristi sitä hurjasti kuonosta. Se peräytyi purskahtaen hämmästyneeseen ulinaan. Tämän kuullessaan Kitshi syöksyi äristen kepin ulottuman päähän ja raivosi siinä kauheasti, kun ei päässyt pentunsa avuksi. Mutta Iso Majava nauroi äänekkäästi, läimäytti kämmenillään reisiään ja kertoi tapahtuman muulle leiriväelle, kunnes jokainen nauroi katketakseen. Sillä välin Valkohammas istui peräpakaroillaan ja ulisi ulisemistaan, näyttäen ihmiseläinten keskellä perin onnettomalta ja säälittävältä.

Niin ankaraa kipua se ei ollut koskaan ennen tuntenut. Tuo elävä auringonvärinen olio, joka oli kasvanut esiin Ison Majavan käsien välistä, oli korventanut sekä kuonon että kielen. Valkohammas parkui parkumistaan, ja jokaista uutta ulinaa ihmiseläimet puolestaan tervehtivät uudella naurunrähäkällä. Se koetti lieventää kuonon kivistystä kielellään, mutta tämäkin oli palanut, ja yhteen osuessaan molemmat synnyttivät vieläkin kovempaa kipua. Ja silloin se parkui entistään toivottomampana ja avuttomampana.

Ja sitten sen valtasi häpeä. Se tajusi naurun ja sen merkityksen. Me emme tiedä mistä muutamat eläimet tuntevat naurun ja älyävät, milloin niille nauretaan; mutta samalla tapaa sen tajusi Valkohammaskin. Ja se häpesi siitä syystä, että ihmiseläimet nyt saattoivat nauraa sille. Se kääntyi ja pötki pakoon, ei tulen tuottamaa kipua, vaan naurua, joka tunkeutui vieläkin syvemmälle ja koski sen sieluun. Ja se pakeni Kitshin luo, joka raivosi keppinsä päässä kuin hullaantunut eläin — ainoan olennon turviin, joka ei sille nauranut.

Hämärä tummeni ja yö saapui, ja Valkohammas makasi emonsa vieressä. Kuonoa ja kieltä kirvelti yhä, mutta vieläkin suurempi tuska sai sen ymmälleen. Sen oli vallannut koti-ikävä. Se tunsi tyhjyyttä, kaipasi virran ja luolan tyyneyttä ja rauhaa. Elämä oli käynyt liian runsasmuotoiseksi. Oli niin paljon noita ihmiseläimiä — miehiä, naisia ja lapsia — ja kaikki ne hälysivät ja häiritsivät. Ja sitten nuo koirat, jotka alituisesti kinastelivat ja ärhentelivät, synnyttäen meteliä ja suurta sekamelskaa. Mennyttä oli sen tähänastisen elämän rauhallinen yksinäisyys. Täällä itse ilmakin värisi elämää. Se surisi ja suhisi herkeämättä. Nousten ja laskien yhtämittaa ja vaihdellen äkisti äärimmäisyydestä toiseen se kutkutti hermoja ja aistimia, teki sen hermostuneeksi ja levottomaksi ja kiusasi sitä uhkaamalla alinomaa yhä uusilta puolilta.

Se tarkasteli, kuinka ihmiseläimet tulivat ja menivät ja liikuskelivat ympäri leiriä. Jossain määrin samalla tapaa kuin ihmiset katsovat luomiinsa jumaliin, Valkohammaskin silmäili edessään olevia ihmiseläimiä. Nämä olivat sitä voimakkaampia olentoja, tosiaankin jumalia. Sen hämärän tajunnan mukaan he olivat yhtä suuressa määrin ihmeiden tekijöitä kuin jumalat ihmisistä. He olivat ylivaltiaita, jotka omistivat kaikenkaltaisia ennentuntemattomia ja mahdottomalta näyttäviä kykyjä; he olivat elävän ja elottoman yliherroja, saattoivat tottelemaan sen, mikä liikkui, ja liikkeelle liikkumattoman, synnyttivät elämää, auringonväristä ja purevaa elämää kuolleesta sammalesta ja puusta. He olivat tulen luojia! He olivat jumalia!

KYMMENES LUKU.
Orjuudessa.

Päivät tuottivat Valkohampaalle yhä suuria kokemuksia. Sillä välin kuin Kitshi sai lojua keppiin kahlehdittuna, se juoksenteli kaikkialla leirissä udellen, tutkien ja oppien. Se oppi pian tuntemaan melkoisen määrän ihmiseläinten hommia, mutta tutustuminen ei synnyttänyt halveksimista. Mitä enemmän se niihin perehtyi, sitä selvemmäksi kävi heidän ylemmyytensä; mitä enemmän he osoittivat salaperäistä valtaansa, sitä suuremmalta tuntui heidän jumalankaltaisuutensa.

Usein ihminen saa surukseen nähdä jumalainsa kukistuvan; mutta tämä suru ei ole milloinkaan kohdannut sutta ja villikoiraa, jotka ovat sattuneet kyyristymään ihmisen jalkojen juureen. Ihmisen jumalat ovat laadultaan näkymättömiä ja arvattuja, mielikuvituksen usvaa, jota ei käy muovaileminen todelliseen muotoon, kaivatun hyvyyden ja mahdin häilyviä utukuvia, oman olemuksen koskettamattomia muodostumia hengen alalla; mutta susi ja villakoira, jotka ovat saapuneet tulen ääreen, tapaavat ruumiillisia jumalia, kosketuksella tunnettavia olentoja, joiden toiminta rajoittuu maahan ja joita sitoo aika. Sellaiseen jumalaan uskoakseen ei tarvitse uskontoimintaa; tahdontoiminta ei voi saada kieltämään sellaista jumalaa. Häntä ei voi välttää. Hän seisoo takajaloillaan, sauva kädessä, äärettömän mahtavana, intohimoisena ja raivoisana ja rakastavana, salaperäisyyden ja vallan ilmestyksenä, verhonaan liha, joka revittäessä vuotaa verta ja on hyvää syödä kuten liha ainakin.

Ja niin oli Valkohampaankin laita. Ihmiseläimet olivat epäämättömästi jumalia, joita ei voinut välttää. Kuten Kitshi, sen emo, oli alistunut heidän valtaansa ensi kertaa nimeään kuullessaan, niin penikkakin alkoi jo taipua. Heidän kulkiessaan se väistyi tieltä. Huudettaessa se saapui luo. Uhattaessa se kyyristyi maahan. Kun käskettiin poistumaan, se meni nopeasti tiehensä. Sillä heidän jokaisen toivomuksensa takana oli kyky täyttää toivomus, kyky, joka tuotti kipua, joka ilmeni lyönteinä ja läimäyksinä, lentävinä kivinä ja purevina ruoskaniskuina.

Se kuului heille kuten kaikki koiratkin. He saattoivat määrätä sen toimet. Sen ruumista he voivat pidellä pahoin. Tämän kaiken se oppi pian painamaan mieleensä. Kovalta se oppi tuntui, koska sitä vastusti moni seikka, mikä vallitsi voimakkaana sen omassa luonteessa. Mutta vaikka se oppiessa tuntui vastenmieliseltä, penikka oppi huomaamattaan pitämään siitä. Se merkitsi kohtalon siirtämistä toisen käsiin, olemassaolon aiheuttamasta vastuunalaisuudesta vapautumista. Tämä oli jo itsessään korvausta, sillä aina on helpompi turvautua toiseen kuin seisoa yksinään.

Mutta yhdessä päivässä se ei näin luovuttanut itseään ruumiineen ja sieluineen ihmiseläinten valtaan. Se ei voinut muitta mutkitta luopua perinnöstään ja erämaan synnyttämistä muistoista. Toisin ajoin se hiipi metsän laitaan ja seisoi kuunnellen, kuinka jokin kutsui sitä kaukaa. Ja aina se palasi levottomana ja onnettomana Kitshin rinnalle vikisemään pehmeästi ja kaihoisasti ja nuoleskelemaan tämän kuonoa kiihkein, kyselevin kielin.

Valkohammas oppi nopeasti tuntemaan leirielämän. Se tiesi vanhempien koirien väärämielisyyden ja ahneuden, joka ilmeni, kun lihaa tai kalaa heitettiin syötäväksi. Se oppi tajuamaan, että miehet olivat oikeamielisimmät, lapset julmimmat ja naiset lempeimmät ja alttiimmat heittämään sille liha- tai luupalan. Ja jouduttuaan pari kolme kertaa onnettomiin tekemisiin puolikasvuisten poikasien emojen kanssa se havaitsi olevan viisainta jättää sellaiset emot rauhaan, pysyä niistä niin etäällä kuin mahdollista ja siirtyä syrjään nähdessään niiden tulevan.

Mutta sen elämän kirous oli Lip-lip. Ollen isompi, vanhempi ja väkevämpi Lip-lip oli valinnut Valkohampaan erityisesti vainottavakseen. Valkohammas oli kylläkin halukas tappelemaan, mutta joutui aina alakynteen. Vastustaja oli sille liian iso. Lip-lipistä tuli sille painajainen. Milloin hyvänsä se rohkeni edetä emonsa luota, ilmestyi öykkäri varmasti näyttämölle, seurasi kintereillä, ärisi, ärsytteli ja hyökkäsi kimppuun pakotteen taisteluun, kun huomasi, ettei saapuvilla ollut ihmiseläimiä. Alinomaa voittaen Lip-lip nautti siitä aikalailla. Siitä muodostui sille elämän suurin huvitus, Valkohampaalle sitävastoin suurin kiusa.

Silti tämä ei saanut Valkohammasta masennetuksi; vaikka se kärsikin eniten vaurioita ja aina joutui tappiolle, pysyi mieli kuitenkin lannistumattomana. Mutta pahaa tämä vaikutti. Se kävi pahanilkiseksi ja ärtyisäksi. Se oli syntymästään asti ollut hurjaluontoinen, mutta nyt tämä loputon vaino teki sen vieläkin hurjemmaksi. Lempeä, leikkisä, penikkamainen puoli pääsi harvoin ilmenemään. Se ei kisaillut eikä riehunut milloinkaan toisten penikkain kanssa. Lip-lip ei olisi sitä sallinut. Milloin ikinä Valkohammas ilmestyi niiden lähettyville, heti Lip-lip kävi kimppuun ärsytellen ja kerskuen tai tapellen, kunnes oli saanut ajetuksi sen tiehensä.

Kaikki tämä turmeli suuressa määrin Valkohampaan penikka-ajan ja teki sen käytökseltään ennen aikojaan vanhaksi. Kun se ei leikin kautta saanut purkaa tarmoaan, se sulkeutui itseensä ja kehitti henkisiä kykyjään. Se tuli viekkaaksi; aikaa oli kyllin kepposien keksimiseen. Kun sitä estettiin saamasta liha- tai kala-annostaan leirikoirien yhteisellä ruoka-ajalla, se kehittyi sukkelaksi varkaaksi. Sen oli hankittava itse ravintonsa, ja se hankki sitä runsaasti, vaikka se siten kävikin usein naisväen kiusaksi. Se oppi hiiviskelemään pitkin leiriä, olemaan kekseliäs, tietämään, mitä missäkin tapahtui, näkemään ja kuulemaan kaikki ja punnitsemaan sen mukaan ja menestyksellisesti keksimään keinoja ja tapoja, millä välttelisi leppymätöntä vainoojaansa.

Jo varhain vainokautensa alkupuolella se teki ensimmäisen todella suuren kepposensa ja sai siten tuta koston makeutta. Kuten Kitshi susien seurassa ollessaan oli viekoitellut koiria ihmisten leiristä turmioon, niin Valkohammaskin jotensakin samanlaisella tavalla houkutteli Lip-lipin Kitshin kostaviin hampaisiin. Väistyen vainoojansa tieltä Valkohammas juoksi teeskennellen kodasta toiseen, kierteli niitä ja kiiti sitten ympäri leiriä. Se oli hyvä juoksija, nopeampi kuin yksikään samankokoinen penikka, Lip-lipiäkin ketterämpi. Mutta tässä kilpailussa se ei juossut parhaansa mukaan. Se pysytteli vain loikkauksen päässä ahdistajansa edellä.

Takaa-ajon kiihoittamana ja uhrinsa alituisen läheisyyden ärsyttämänä Lip-lip unohti varovaisuuden eikä kiinnittänyt huomiota kilparataan. Kun se tämän viimein huomasi, se oli jo liian myöhäistä. Kiitäen hurjinta vauhtia erään kodan ympäritse se syöksyi suoraa päätä kohti Kitshiä, joka lojui keppinsä päässä. Lip-lip päästi hämmästyksen kiljahduksen, ja sitten Kitshin rankaisevat hampaat tarrautuivat siihen kiinni. Tämä oli sidottu, mutta penikka ei saattanut helposti päästä irti. Susikoira kiepsautti sen selälleen, niin ettei se voinut lähteä juoksemaan, ja ryhtyi sitten repimään ja viiltämään hampaillaan.

Kun Lip-lipin lopulta onnistui kieriä vapaaksi vastustajastaan, se ryömi jaloilleen pahasti runneltuna, sekä ruumiiltaan että mieleltään sairaana. Karvat törröttivät tukkoina ympäri kurittajan hampaiden repimää ruumista. Se jäi seisomaan paikalleen, avasi suunsa ja puhkesi pitkään, murheelliseen penikan ulinaan. Mutta eipä se saanut sitäkään rauhassa lopettaa. Kesken kaikkea Valkohammas hyökkäsi kimppuun ja upotti hampaansa vainoojansa takajalkaan. Lip-lipissä ei ollut enää tarmoa ryhtyä taisteluun, se pötki häpeällisesti pakoon entisen uhrin pysytellessä kaiken aikaa kiukkuisena kintereillä ja ahdistellessa koko matkan aina sen omalle kohdalle asti. Siellä se sai naiset avukseen, ja viimein Valkohammas, joka nyt oli muuttunut raivoavaksi paholaiseksi, saatiin karkoitetuksi vain kivisateella.

Koitti sitten päivä, jolloin Iso Majava päästi Kitshin irralleen, arvellen ettei enää tarvinnut pelätä sen juoksevan tiehensä. Valkohammas oli perin ihastuksissaan emonsa vapautumisesta. Se seuraili tätä hilpeänä ympäri leiriä, ja niin kauan, kuin se oleskeli emonsa rinnalla, pysyttelihe Lip-lipkin kunnioittavan välimatkan päässä. Astelipa Valkohammas jäykkäjalkaisena ja karvojansa pörröttäen vastustajansa luoksekin, mutta Lip-lip ei ollut huomaavinaan haastetta. Eihän se toki ollut mikään narri, ja hautoipa se mitä kostontuumia tahansa, se saattoi kuitenkin odottaa, kunnes tapaisi Valkohampaan yksinään.

Myöhemmin samana päivänä Kitshi ja Valkohammas tallustelivat läheisen metsän liepeelle. Poikanen oli askel askeleelta johtanut emonsa sinne, ja nyt, kun tämä pysähtyi, se koetti houkutella edemmäksi. Virta, luola ja hiljaiset salot kutsuivat sitä, ja se halusi saada toisen mukaansa. Se juoksi vielä muutamia askelia, pysähtyi ja katsahti taakseen. Emo ei ollut liikahtanutkaan. Se vikisi anoen ja livisti leikkisästi pensaikkoon ja jälleen takaisin emon luo, nuoleskeli tämän kuonoa ja poistui uudelleen. Eikä Kitshi sittenkään liikahtanut. Valkohammas pysähtyi ja katseli täynnä jännitystä ja intoa, mutta ne haihtuivat verkalleen, kun emo käänsi päänsä ja tuijotti takaisin leiriin.

Tuolla vapaassa luonnossa oli jotain, mikä kutsui. Sen kuuli emokin. Mutta tämä kuuli myöskin toisen, kovemman kutsun — tulen ja ihmisen kutsun — kutsun, johon kaikista eläimistä vain susi on luotu vastaamaan — susi ja villikoira, jotka ovat veljeksiä.

Kitshi kääntyi ja kulki verkalleen leiriä kohti. Leiri sitoi sen lujemmin kuin kahlekeppi. Näkymättöminä ja salaa jumalat käyttivät yhä valtaansa eivätkä antaneet sen mennä. Valkohammas istuutui koivun varjoon ja vinkui pehmeästi. Tuntui voimakasta pihkan hajua, ja kevyt metsän tuoksu täytti ilman muistuttaen entisestä vapauden ajasta. Mutta se oli vielä vain pieni penikka, sekä ihmisen että erämaan kutsua voimakkaampi oli sille emon kutsu. Olihan se koko lyhyen elämänsä ajan ollut synnyttäjästään riippuvainen. Vielä ei riippumattomuuden aika ollut koittanut. Niinpä se nyt nousi ja kulki alakuloisena takaisin leiriin; paluumatkalla se seisahtui pari kertaa istuutuen vikisemään ja kuuntelemaan kutsua, joka yhä vielä kaikui salon syvyydestä.

Lyhyt on se aika, minkä emo erämaassa viettää penikkansa hoivaajana, mutta ihmisen vallassa se supistuu toisinaan vieläkin lyhyemmäksi. Niin kävi Valkohampaankin elämässä. Iso Majava oli velkaa Kotkansulalle. Kotkansulka aikoi tehdä matkan Mackenzie-jokea ylöspäin Suurelle Orjajärvelle. Velan suoritukseksi määrättiin kappale punaista kangasta, karhuntalja, kaksikymmentä patruunaa ja Kitshi. Valkohammas näki emonsa joutuvan Kotkansulan ruuheen ja koetti seurata mukana. Kotkansulka iski sen takaisin rannalle, ja ruuhi liukui joelle. Se syöksyi veteen ja alkoi uida perässä kuurona Ison Majavan huudoille, kun tämä sitä kutsui takaisin. Nyt Valkohammas ei välittänyt edes ihmiseläimestäkään, jumalastaan — niin sanomattoman kauhun valtaan se joutui pelätessään menettävänsä emonsa.

Mutta jumalat ovat tottuneet saamaan tahtonsa täytetyksi, ja raivostuneena Iso Majava työnsi ruuhen vesille. Valkohampaan saavuttaessaan hän kumartui alas ja nosti sen niskasta ylös. Hän ei laskenut sitä heti ruuhen pohjalle, vaan piti ilmassa toisella kädellään ja rupesi toisella kurittamaan. Ja kylläpä se olikin kuritusta. Hänen kätensä oli raskas. Jokainen isku osui kipeästi, ja niitä tuli satamalla.

Milloin miltäkin puolen osuvien lyöntien vaikutuksesta Valkohammas keikkui edestakaisin kuin oikullinen heiluri. Se joutui perin vaihtelevien tunteiden valtaan. Ensin sen valtasi hämmästys. Sitten heräsi hetkiseksi pelko, ja se ulvahti useita kertoja rankaisevan käden osuessa. Mutta tätä seurasi nopeasti kiukku. Sen vapaa luonto vei voiton, ja se paljasti hampaansa ja ärisi pelottomana päin silmiä raivostuneelle jumalalle. Tämä vain teki jumalan entistä kiukkuisemmaksi. Iskuja satoi nopeammin, raskaammin ja osuvammin.

Iso Majava jatkoi kurittamistaan, Valkohammas jatkoi ärisemistään. Mutta ainiaan tätä ei saattanut kestää. Jommankumman täytyi taipua, ja sen sai Valkohammas tehdä. Pelko valtasi sen uudelleen. Ensi kertaa se oli nyt todenteolla ihmisen käsissä. Hyväilyjä olivat ne satunnaiset loukkaukset, joita se varemmin oli saanut kepeistä ja kivistä. Se murtui ja alkoi parkua ja ulista. Jonkun aikaa jokainen isku synnytti ulvahduksen, mutta pelko muuttui kauhuksi, kunnes ulvahdukset lopulta sulivat yhtenäiseksi ulinaksi, joka ei enää noudattanut kurituksen tahtia.

Vihdoin Iso Majava antoi kätensä vaipua. Velttona riippuva Valkohammas parkui edelleen. Tämä tuntui tyydyttävän sen isäntää, joka heitti sen tylysti ruuhen pohjalle. Alus oli sillä välin ajautunut alaspäin virran mukana. Iso Majava otti melansa. Valkohammas oli tiellä. Hän potkaisi sitä raa'asti jalallaan. Samassa tuokiossa Valkohampaan vapaa luonto leimahti jälleen eloon, ja se upotti hampaansa mokkasiinin verhoamaan jalkaan.

Äskeinen kuritus ei merkinnyt mitään verrattuna siihen, mikä nyt seurasi. Ison Majavan raivo oli hirvittävä; samoin oli Valkohampaan kauhu. Se ei saanut tuta ainoastaan kättä, vaan myöskin kovaa puumelaa, ja koko pieni ruumis oli hellä ja runneltu, kun kurittaja jälleen viskasi sen ruuhen pohjalle. Uudelleen, ja tällä kertaa tarkoituksella, Iso Majava potkaisi penikkaa. Valkohammas ei karahtanut enää jalan kimppuun. Se oli oppinut uuden puolen orjuudessaan. Kävipä miten hyvänsä, se ei enää milloinkaan uskaltaisi purra jumalaa, joka oli sen herra ja valtias. Herran ja valtiaan ruumis oli pyhä, sitä eivät saaneet saastuttaa hampaat sellaiset kuin sen. Moinen teko oli ilmeisesti rikoksista suurin, loukkaus, jota ei voinut antaa anteeksi eikä jättää huomioon ottamatta.

Kun ruuhi kolahti rantaan, Valkohammas makasi vikisten ja liikkumattomana, odotellen Ison Majavan tahtoa. Iso Majava tahtoi, että sen oli jouduttava rannalle, sillä rannalle se viskattiin, niin että se jymähti raskaasti kyljelleen ja satutti uudelleen kipeät kohtansa. Se kapusi vavisten jaloilleen ja seisoi paikallaan vikisten. Lip-lip, joka äyräältä oli seurannut koko kohtausta, hyökkäsi nyt sen kimppuun, syöksi sen kumoon ja upotti hampaansa sen ruumiiseen. Valkohammas oli liian avuton puolustautuakseen, ja sen olisi käynyt surkeasti, ellei Ison Majavan jalka olisi työntynyt esiin lennättäen Lip-lipin ilmaan niin hurjasti, että tämä mäsähti maahan kymmenkunnan jalan päässä. Tämä oli ihmiseläimen oikeutta, ja omasta kurjuudestaan huolimatta Valkohammas tunsi hieman kiitollisuutta. Se nilkutti Ison Majavan kintereillä tottelevaisesti leirin halki kodalle. Ja niin Valkohammas oli oppinut, että rankaisemisoikeuden jumalat olivat pidättäneet vain itselleen ja että se oli kielletty alemmilta eläimiltä.

Sinä iltana, kun kaikkialla vallitsi hiljaisuus, Valkohammas muisti emonsa ja murehti sitä. Se murehti liian äänekkäästi ja herätti siten Ison Majavan, joka kuritti sitä. Tämän jälkeen se murehti hiljaisesti jumalien ollessa saapuvilla. Mutta toisinaan se asteli yksinään salon liepeelle, päästi surunsa valloilleen ja antoi sen purkautua äänekkääseen vinguntaan ja ulinaan.

Tällöin se olisi saattanut totella luolan ja virran jättämiä muistoja ja karata jälleen erämaahan. Mutta emon muisto pidätti sitä. Kuten metsästävät ihmiseläimet poistuivat ja tulivat takaisin, siten emokin palaisi joskus kylään. Niin se jäi orjuuteen sitä odottamaan.

Mutta ei orjuuskaan ollut kauttaaltaan onneton. Siinä oli paljon mielenkiintoista. Aina siinä tapahtui jotakin. Nämä jumalat hommasivat loppumattomiin eriskummallisissa toimissaan, ja se oli aina utelias katselemaan. Sitä paitsi se oppi tulemaan toimeen Ison Majavan kanssa. Kuuliaisuutta, horjumatonta kuuliaisuutta siltä vaadittiin, ja korvaukseksi se säästyi kurituksesta ja sai elämänsä siedettäväksi.

Saavuttipa se enemmänkin. Iso Majava heitti sille toisinaan itsekin palasen lihaa ja suojeli sitä tällöin toisilta koirilta. Ja sellainen lihapala oli arvokas. Se merkitsi jollain tavoin enemmän kuin kymmenen naisilta saatua palaa. Iso Majava ei milloinkaan hellinyt eikä hyväillyt. Kenties Valkohampaaseen vaikutti hänen raskas kätensä, kenties hänen oikeudenkäyttönsä, kenties pelkästään hänen valtansa, kenties kaikki nämä seikat yhdessä; mutta totta vain oli, että sen ja tuon äreän isännän välille alkoi muodostua jonkinlainen kiintymyksen side.

Salavihkaa ja huomaamattomasti yhtä paljon kuin kalikkain ja kivien ja läimäyksien vaikutuksesta lujittuivat Valkohampaan orjuuden kahleet. Ne ominaisuudet, jotka alkujaan saattoivat sen heimolaiset tulemaan ihmisten tulen ääreen, olivat sellaisia, että niitä voi kehittää. Nyt ne kehittyivät Valkohampaassa, ja leirielämä, vaikka se olikin tulvillaan kurjuutta, rupesi salaisesti käymään sille rakkaaksi. Mutta sitä ei Valkohammas huomannut. Se tunsi vain ikävää Kitshin menetyksen vuoksi, toivoi tämän palaavan ja kaihosi kiihkeästi entistä vapaata elämäänsä.

YHDESTOISTA LUKU.
Hylkiö.

Lip-lip synkisti edelleen Valkohampaan elämää, niin että se kävi pahankurisemmaksi ja hurjemmaksi, kuin sillä luonnon mukaan oli oikeutta. Villeys kuului sen luonteeseen, mutta näin kehittynyt villeys nousi yli tavallisen määrän. Se tuli ihmiseläintenkin kesken kuuluisaksi hurjuudestaan. Milloin hyvänsä leirissä syntyi hälinää ja häiriötä, tappelua ja kinastelua, milloin hyvänsä joku nainen nosti mellakan varastetun lihakappaleen vuoksi, varmasti saattoi tavata Valkohampaan siihen sekaantuneena ja usein juuri pahimpana syyllisenä. Ihmiset eivät viitsineet ottaa selkoa sen käyttäytymisen syistä. He havaitsivat vain seuraukset, ja ne olivat huonot. Se oli salakähmäilijä ja varas, ilkimys ja rauhanhäiritsijä; ja vihastuneet naiset sanoivat sille päin silmiä, sen tarkastaessa heitä valppaana ja valmiina väistämään ketterästi lennähteleviä heittoaseita, että se oli susi ja kelvoton olento ja saisi vielä huonon lopun.

Se havaitsi joutuneensa koko tuon väkirikkaan leirin hylkiöksi. Kaikki nuoret koirat seurasivat Lip-lipin esimerkkiä. Valkohampaan ja niiden välillä vallitsi erotus. Ehkä ne vainusivat sen villin alkuperän ja tunsivat vaistomaisesti sitä kohtaan vihamielisyyttä, jota kotikoira tuntee sutta kohtaan. Olipa asian laita mikä tahansa, ne yhtyivät Lip-lipin kera sitä vainoamaan. Ja julistettuaan kerran sodan sitä vastaan ne katsoivat itsellään olevan kyllin syytä jatkaa sitä. Tuon tuostakin jokainen niistä sai tuta sen hampaita; ja sen kunniaksi oli mainittava, että se antoi enemmän kuin itse sai. Monen niistä se saattoi löylyttää kahden taisteltaessa, mutta kaksintaisteluja ei sille tarjottu. Milloin sellainen oli alkamassa, se oli heti merkkinä kaikille nuorille koirille, jotka saapuivat juosten joka taholta ja syöksyivät tämän yhden kimppuun.

Tästä vainosta se oppi kaksi tärkeätä seikkaa: miten joukkotaistelussa oli suoriuduttava ja kuinka lyhimmässä ajassa oli yksinäiselle koiralle tuotettava suurinta vauriota. Jos tahtoi pysyä hengissä, täytyi pysyä jaloillaan keskellä vihollisjoukkoa, ja tämän taidon se oppi hyvin. Se kykeni säilyttämään tasapainonsa yhtä varmasti kuin kissa. Saattoivatpa suuretkin koirat lennättää sen taakse päin tai sivulle käsin raskaan ruumiinsa tölmäyksellä, ja paikaltaan se lensi joko ilmassa tai liukuen maassa; mutta aina sillä oli jalat allaan päin maaemoa.

Koirien tapellessa käy varsinaisen kahakan edellä tavallisesti valmisteluja — siinä äristään, pörrötetään karvoja ja tepastellaan jäykin jaloin. Mutta Valkohammas oppi jättämään oheen nämä mutkat. Vitkastelu merkitsi sitä, että saisi kaikki nuoret koirat kimppuunsa. Sen oli suoritettava työnsä nopeasti ja sitten poistuttava. Niinpä se oppi tukahduttamaan kaikki varoitukset. Se syöksyi kimppuun ja puraisi ja viilsi silmänräpäyksessä, ennenkuin vihollinen saattoi valmistautua vastarintaan. Sitten se oppi tuottamaan nopeasti ankaria vaurioita. Myöskin yllätyksen merkityksen se oppi oivaltamaan. Koira oli jo puoleksi piesty, jos sen kimppuun pääsi yllättämällä, viilsi sen kylkeen haavan tai raateli korvan siekaleiksi, ennenkuin se edes tiesi, mitä tapahtui.

Sitä paitsi oli merkillisen helppoa kumota yllätetty koira, ja koira, joka siten oli joutunut kumoon, paljasti aina hetkeksi pehmeän kurkkunsa — arimman kohtansa, johon oli iskettävä hengen nitistämiseksi. Valkohammas tunsi tämän kohdan. Se tuntemus oli periytynyt sille suoraan metsästäviltä susilta. Niinpä Valkohammas, ryhtyessään hyökkäämään, menetteli seuraavasti: ensiksi oli tavattava nuori koira yksinään, toiseksi se oli yllätettävä ja työnnettävä kumoon, ja kolmanneksi hampaat oli iskettävä pehmeään kurkkuun.

Koska se oli vain puolikasvuinen, sen leuat eivät olleet vielä kehittyneet kyllin isoiksi tai kyllin voimakkaiksi, jotta tuo kurkkuote olisi käynyt kuolettavaksi; mutta leirissä kulki moni nuori koira runnelluin kurkuin todistuksena Valkohampaan aikomuksesta. Ja eräänä päivänä, kun se tapasi erään vihollisensa yksin metsän laidassa, sen onnistui, kumoamalla se useat kerrat ja tuon tuostakin käymällä kurkkuun kiinni, katkaista valtimo ja vastustajansa elämänlanka. Sinä iltana leirissä oli aika melske. Teko oli huomattu, tapahtumasta oli toimitettu viesti surmatun koiran isännälle, naiset muistelivat kaikkia lihavarkauksia, ja monet kiukkuiset äänet ahdistelivat Isoa Majavaa. Mutta hän seisoi päättäväisenä kotansa ovella ja kieltäytyi jättämästä sisään teljettyä rikollista kostoa huutavan heimon käsiin. Valkohammasta alkoivat vihata sekä ihmiset että koirat. Tänä kehityskautenaan se ei ollut hetkeäkään turvassa. Jokaisen koiran hampaat, jokaisen ihmisen käsi uhkasi sitä. Heimolaiset sitä tervehtivät äristen, jumalat sadatellen ja kiviä heitellen. Se eli jännityksessä. Se oli aina altis hyökkäämään tai ketterä väistämään hyökkäyksiä, silmä oli herkkä huomaamaan odottamattomia heittoaseita; se oli valmis toimimaan äkisti ja tyynesti, syöksymään kimppuun välähtävin hampain tai hypähtämään erilleen uhkaavasti äristen.

Äristä se osasi hirvittävämmin kuin yksikään toinen koira, nuori tai vanha, koko leirissä. Ärinän tarkoituksena on varoittaa tai peloittaa, ja tarvitaan arvostelukykyä päättämään, milloin sitä on käytettävä. Valkohammas tiesi, miten ja milloin se oli synnytettävä. Ärinäänsä se sisällytti kaiken, mikä on häijyä, pahanilkistä ja kammottavaa. Kun sen kuono kurtistui yhtämittaisiin nykähdyksiin, karvat pörhistyivät aaltoihin, kieli livahti suusta ulos ja taas sisään kuin punainen käärme, korvat painuivat taaksepäin, silmät kiukkua kipenöivät, huulet työntyivät erilleen paljastaen kuolaa valuvat hampaat, silloin melkein jokainen hyökkääjä pysähtyi. Yllätettynä tällainen hetkellinen pysähdys antoi sille aikaa miettiä ja valita toimintatapansa. Mutta usein moinen pysähdys myöskin piteni, kunnes hyökkääjä lopulta luopui kokonaan aikeestaan. Ja useamman kuin yhden täysikasvuisen koiran edessä Valkohammas saattoi ärinänsä turvissa ryhtyä kunnialla peräytymään.

Ollen puolikasvuisten penikkain keskuudessa hylkiö, se saattoi verisellä menettelytavallaan ja erinomaisella taidollaan näiden parven kalliisti maksamaan niiden aloittaman vainon. Kun se ei saanut itse juosta parven mukana, niin asiat kehittyivät sille tolalle, ettei yksikään parven jäsenistä voinut juoksennella erillään parvesta. Valkohammas ei sallinut sitä. Sen väijyvän ja salakähmäisen taistelutavan vuoksi nuoret koirat pelkäsivät juoksennella yksinään. Ottamatta lukuun Lip-lipiä niiden oli pakko pysytellä yhdessä suojellakseen itseään tuolta pedolta, jonka olivat tehneet viholliseksensa. Penikka, joka yksinään ilmestyi joen partaalle, oli kuolemaan tuomittu tai sai täyttä laukkaa paeta väijyvää sudenpentua, herättäen koko leirin kimakoilla tuskan ja pelon huudoilla.

Mutta Valkohampaan kostotyöt eivät päättyneet vielä sittenkään, kun nuoret koirat olivat täysin oppineet tajuamaan, että niiden oli turvauduttava toisiinsa. Se hyökkäsi niiden kimppuun tavatessaan ne yksinään, ja ne ahdistelivat sitä ollessaan koolla. Niiden tarvitsi vain nähdä se rynnätäkseen heti sen perään, jolloin se nopeutensa avulla useimmiten pääsi turvaan. Mutta huonosti kävi koiran, joka tällaisessa ajossa ennätti toveriensa edelle! Valkohammas oli oppinut pyörähtämään äkisti ahdistajansa kimppuun, joka oli jättänyt parven jälkeensä, ja runtelemaan sen perin pohjin, ennenkuin toiset ennättivät perille. Näin kävi sangen usein, sillä jouduttuaan kerran alkuun koirat olivat herkät menettämään malttinsa ajon kiivaudessa, kun taas Valkohammas ei koskaan menettänyt malttiaan. Vilkaisten juostessaan taaksepäin se oli aina valmis kiepsahtamaan päin ja puskemaan kumoon ylen innokkaan ahdistajan, joka oli kiitänyt toveriensa edelle.

Nuorien koirain luonto vaatii leikkiä, ja kun nyt olot olivat kehittyneet tällaisiksi, ne käsittivät tämän sodankäynnin leikikseen. Niinpä Valkohampaan ajo muodostui niiden päähuvitukseksi — samalla kyllä hengenvaaralliseksi ja aina uhkaavaksi huvitukseksi. Se taasen uskalsi kaikkialle, ollen nopeajalkaisin. Sinä aikana, jolloin se odotteli turhaan emoaan takaisin, se juoksutteli parvea monesti hurjaa kyytiä pitkin läheisiä metsiä. Mutta aina parvi kadotti sen näkyvistään. Sen hälinä ja ulvonta varoitti sitä vaarasta; itse se juoksi yksinään, pehmeäjalkaisena, hiljaisesti liukuvana varjona puiden keskellä, kuten isä ja emo ennen sitä. Sitä paitsi se oli paljon läheisemmässä yhteydessä erämaan kanssa kuin ne ja tunsi sen juonet ja salaisuudet. Perin mielellään se turvautui siihen kepposeen, että peitti jälkensä virtaavaan veteen astuen ja makasi sitten hiljaa läheisessä viidakossa kuunnellen vainoojain pettyneinä hälisevän.

Kun se näin oli oman heimonsa ja ihmisten vihaama, aina ahdistettuna ja itsekin alinomaa sotajalalla, se kehittyi nopeasti ja yksipuolisesti. Sellaisessa maaperässä eivät ystävällisyys ja rakkaus voineet versoa. Eikä sillä niistä ollutkaan edes hämärintä aavistusta. Sen lakina oli totella väkevämpää ja sortaa heikompaa. Iso Majava oli jumala ja väkevä. Sen vuoksi Valkohammas totteli sitä. Mutta nuorempi tai pienempi koira oli heikko — sellaisen olion voi tuhota. Sen kehitys kulki kohti valtaa. Jotta se saattaisi taistella uhkaavaa vahinkoa ja tuhoa vastaan, sen hävittämis- ja suojelemiskyky kehittyi suhteettomasti. Siitä tuli liikkeiltään muita koiria nopeampi, ketteräjalkaisempi, ovelampi, tuhoisampi, joustavampi, lihaksiltaan jäntevämpi, kestävämpi, julmempi, villimpi ja älykkäämpi. Sen täytyi muodostua tällaiseksi, sillä muutoin se ei olisi voinut pitää puoliaan eikä säilyttää henkeään vihamielisessä ympäristössä.

KAHDESTOISTA LUKU.
Jumalten jäljillä.

Syksyn tullen, kun päivät lyhenivät ja ilmassa alkoi olla pakkasen tuntua, Valkohampaalle koitti vapautumisen hetki. Leirissä oli useita päiviä vallinnut suuri hälinä. Heimo valmistautui purkamaan kesämajansa ja lähtemään kiluineen ja kaluineen syysmetsästykseen. Valkohammas seurasi näitä hommia kiihkein katsein, ja kun kodat rupesivat häviämään ja ruuhet virran rannalla täyttymään, se ymmärsi asian laidan. Ruuhet tekivät lähtöä, ja muutamat olivat jo kadonneet jokea myöten.

Valkohammas päätti aivan tahallansa jäädä jäljelle. Se odotti, milloin tulisi tilaisuus hiipiä leiristä metsään. Ensin se salasi jälkensä virtaavaan veteen, joka alkoi jo käydä jääriitteeseen rannoilta. Sitten se ryömi syvälle tiheään viidakkoon ja vartosi. Aika kului, ja se nukkui tuntimääriä keskeytymättä. Sitten se heräsi kuullessaan Ison Majavan huutavan itseään nimeltä. Muitakin ääniä se erotti. Ison Majavan vaimo kuului ottavan osaa etsintään, samoin Mit-sa, Ison Majavan poika.

Valkohammas vapisi pelosta, ja vaikka se tunsi vaistomaista pakkoa ryömiä esiin piilopaikastaan, se vastusti sitä. Jonkun ajan kuluttua äänet häipyivät, ja sitten se tuli esiin nauttiakseen yrityksensä menestymisestä. Pimeä läheni, ja se kisaili hetken puiden keskellä iloiten vapaudestaan. Sitten, aivan äkkiä, se havaitsi olevansa yksin. Se istuutui harkitsemaan, kuunnellen salon hiljaisuutta ja ymmällään siitä. Tuntui uhkaavalta, kun ei havainnut mitään liikettä eikä erottanut yhtään ääntä. Siitä tuntui, ikäänkuin jokin näkymätön ja aavistamaton vaara olisi jossain väijynyt. Se alkoi katsella epäluuloisesti synkkinä kohoavia puita ja pimeitä varjoja, joissa saattoi piileskellä ties mitä vaaroja.

Sitten rupesi olemaan kylmä. Ei ollut enää olemassa mitään lämmittävää kodan seinää, jota vasten saattoi kyyristyä. Jalkoja paleli, ja se nosteli vuoroin toista, vuoroin toista etukäpälää. Se kiersi tuuhean häntänsä niiden peitoksi, ja samalla se näki näyn. Tämä ei ollut laisinkaan omituista. Sen sisäiseen näkemykseen oli painunut sarja muistikuvia. Se näki jälleen leirin kotineen ja leimuavine nuotioineen. Se kuuli naisten kimakat huudot, miesten karheat ääret ja koirien ärinän. Sen oli nälkä, ja se muisti, kuinka sille oli heitetty lihapaloja ja kalaa. Nyt ei ollut lihaa odotettavissa — ympärillä vallitsi vain uhkaava hiljaisuus, jota ei saattanut syödä.

Orjuus oli tehnyt sen pehmeämmäksi. Vastuuttomuus oli heikontanut sen. Se oli unohtanut, miten itsestään oli pidettävä huolta. Yö ammotti sen ympärillä. Aistimet, jotka olivat tottuneet leirin hälinään ja meluun, alituisesti näkemään ja kuulemaan jotain, olivat nyt joutuneet joutilaiksi. Nyt ei ollut mitään tehtävänä, ei mitään nähtävänä. Ne jännittyivät havaitakseen jotakin, mikä olisi keskeyttänyt luonnon äänettömyyden ja liikkumattomuuden. Toimettomuus ja tunto siitä, että jotain kauheata oli uhkaamassa, herätti niissä kammoa.

Se hätkähti ankarasti pelosta. Jotain suunnatonta ja muodotonta hyökkäsi sen näköpiirin poikki. Se oli puun varjo, joka siirtyi ohitse, kun tuuli pyyhkäisi pilvet kuun tieltä. Tämän huomattuaan se vinkui heikosti; sitten se tukahdutti vinkunan peläten, että saattaisi herättää väijyvien vaarojen huomion.

Pakkasen puristama puu synnytti kovan paukahduksen. Se oli juuri penikan kohdalla. Tämä ulvahti säikähtyneenä. Sen valtasi pakokauhu, ja se juoksi hurjana kohti kylää. Se tunsi vastustamatonta tarvetta päästä ihmisten seuraan ja suojaan. Sieraimissa oli vielä leirisavun haju. Korvissa kaikuivat äänekkäinä leirin äänet ja huudot. Se ennätti metsästä kuun valaisemalle aukealle, missä ei ollut varjoja eikä pimeyttä. Mutta sen katse ei kohdannutkaan mitään kylää. Se oli unohtanut. Kylä oli hävinnyt.

Hurja pako keskeytyi äkkiä. Eihän enää ollut paikkaa, mihin paeta. Se hiipi murheisena autiolla leiripaikalla, nuuskien tunkioita ja jumalien jättämiä repaleita. Nyt se olisi iloinnut, jos sen ympärillä olisi kalissut kiukkuisten vaimojen lennättämiä kiviä, jos Ison Majavan käsi olisi raivon puuskassa iskenyt sen ruumiiseen; ja riemumielin se olisi tervehtinyt Lip-lipiä ja koko ärisevää, pelkurimaista koiralaumaa.

Se joutui paikalle, missä Ison Majavan kota oli sijainnut. Tämän keskelle se nyt istuutui. Se suuntasi kuononsa kuuta kohti. Kurkkua kouristi ankarasti, suu aukeni, ja sydäntäsärkevänä ulinana pulppusi esille sen orpous ja pelko, kaipaus Kitshiä kohtaan, kaikki menneet murheet ja kärsimykset ja vastaisten vaarojen ja onnettomuuksien aavistus. Nyt kajahti pitkä sudenulvonta, täyteläisenä ja valittavana — ensimmäinen minkä Valkohammas oli synnyttänyt. Päivänkoitto poisti sen pelon, mutta enensi orpouden tunnetta. Paljas maa, joka vielä äskettäin oli vilissyt olentoja, teki yksinäisyyden entistä tuntuvammaksi. Kauaa se ei aprikoinut, ennenkuin teki päätöksensä. Se syöksyi metsään ja noudatti joen rantaa myötävirtaan. Kaiken päivää se juoksi lepäämättä. Se näytti olevan luotu juoksemaan iän kaiken. Rautainen ruumis uhmasi väsymystä. Ja vielä väsymyksen tullen peritty kestävyys terästi sitä ponnistamaan loppumattomiin ja teki sen kykeneväksi pakottamaan nurkuvaa ruumistaan eteenpäin.

Kun joki kääntyi päin äkkijyrkkiä kallioita, se kapusi takana olevien korkeiden vuorten yli. Pääjokeen laskevien purojen ja virtojen poikki se kahlasi tai ui. Monesti se laskeutui jäälle, jota rannoille alkoi muodostua, ja useamman kuin yhden kerran jää murtui alta ja se ponnisteli henkensä edestä kylmissä pyörteissä. Mutta aina se oli varuillaan havaitakseen, poistuivatko jumalain jäljet jossain virralta kääntyen sisämaahan päin.

Valkohammas oli älykkäämpi tavallisia heimolaisiaan, mutta sen ymmärrys ei ollut kyllin laajalle ulottuva kantaakseen Mackenzien toiselle partaalle. Entä jos jumalain jäljet erosivatkin virrasta sillä puolen? Tämä ei juolahtanut koskaan sen mieleen. Myöhemmin, kun se oli matkannut enemmän, varttunut vanhemmaksi sekä viisaammaksi ja oppinut tuntemaan jokia ja jälkiä paremmin, se saattoi tajuta sen mahdolliseksi. Mutta tuo kyky oli vielä vastaisuuden varassa. Nyt se juoksi edelleen sokeasti, sen laskelmiin kuului vain sen oma Mackenzien ranta.

Kaiken yötä se juoksi kohdaten pimeässä tapaturmia ja törmäten päin esteitä, jotka viivyttivät, mutta eivät masentaneet mieltä. Toisen vuorokauden keskipäivällä se oli juossut pysähtymättä kolmekymmentä tuntia, ja sen rautaiset jäntereet alkoivat herpaantua. Ainoastaan mielen sitkeys piti sitä yhä liikkeessä. Se ei ollut syönyt neljäänkymmeneen tuntiin, ja nyt se alkoi käydä heikoksi nälästä. Myöskin tiheään uudistuneet jääkylmät kylvyt vaikuttivat lamauttavasti. Sen sievä turkki oli aivan loassa. Käpäläin leveät känsät olivat verille halkeilleet. Se oli alkanut ontua, ja tämä ontuminen yltyi tunti tunnilta. Vielä pahemmaksi kävi tila, kun taivas pimeni ja alkoi sataa lunta, kosteata, sulavaa, tahmaista ja livettävää lunta, joka salasi maiseman ja peitti epätasaisuudet, niin että matkan teko kävi entistä työläämmäksi ja tuskallisemmaksi.

Iso Majava oli aikonut leiriytyä siksi yöksi Mackenzien vastaiselle rannalle, sillä eränkäynti suuntautui sille taholle. Mutta juuri ennen pimeän tuloa Klu-Kutsh, Ison Majavan vaimo, oli äkännyt tällä rannalla peuran, joka saapui joelle juomaan. Ellei peura olisi tullut juomaan, ellei Mit-sa olisi lumipyryn vuoksi ohjannut ruuhta harhaan, ellei Klu-Kutsh olisi havainnut peuraa ja Iso Majava kaatanut sitä onnistuneella laukauksella, olisivat kaikki seuraavat tapahtumat muodostuneet aivan toisenlaisiksi. Iso Majava ei olisi leiriytynyt Mackenzien tälle puolen, ja Valkohammas olisi kulkenut sivuitse ja jatkanut matkaansa joko kuollakseen tai tavatakseen villit veljensä ja tullakseen niiden kaltaiseksi — viettääkseen suden elämää kaiken ikänsä.

Yö oli saapunut. Lunta laskeutui sakeammin, ja Valkohammas kompasteli ja nilkutti eteenpäin vikisten hiljaa itsekseen. Äkkiä se havaitsi lumessa verekset jäljet. Niin verekset ne olivat, että se tunsi heti niiden merkityksen. Kiihkeänä vinkuen se seurasi niitä joen partaalle puiden keskelle. Sen korviin kajahti leirin ääniä. Se näki nuotion leimuavan, Klu-Kutshin keittävän ja Ison Majavan istuvan kyykyssä ja syödä natustavan raakaa rasvaa! Leirissä oli tuoretta lihaa!

Valkohammas odotti saavansa selkäänsä. Se kyyristyi ja pörrötti hiukan karvojansa sitä ajatellessaan. Sitten se kulki jälleen eteenpäin. Se pelkäsi ja vihasi kuritusta, jonka se tiesi tulevan osakseen.

Mutta se tiesi myöskin, että se saisi nauttia tulen lämpöä, jumalien suojelusta, koirien seuraa — ja vaikka tämä viimeksimainittu olikin vihamielistä, oli se kuitenkin seuraa ja tyydytti sen tarvetta.

Se saapui kiemurrellen ja ryömien tulen valoon. Iso Majava näki sen ja herkesi syömästä. Valkohammas ryömi verkalleen, kiemurrellen ja muristen alennuksessaan ja alistuvaisuudessaan. Se ryömi suoraa päätä Isoa Majavaa kohti, ja tuuma tuumalta sen eteneminen kävi hitaammaksi ja tuskallisemmaksi. Vihdoin se ennätti herransa jalkain juureen ja antautui nyt vapaaehtoisesti sieluineen ja ruumiineen hänen valtaansa. Omasta ehdostaan se saapui ihmisen tulen ääreen ja hänen hallittavakseen. Valkohammas odotti vavisten kuritusta. Käsi sen yläpuolella liikahti. Se kiemurteli vaistomaisesti iskua varroten. Mitään ei tapahtunut. Se vilkaisi salavihkaa ylöspäin. Iso Majava taittoi rasvakimpaletta kahtia. Iso Majava työnsi sille palasen rasvaa! Perin hiljalleen ja hieman epäluuloisesti se nuuski ensin rasvaa ja ryhtyi sitten syömään. Iso Majava määräsi tuotavaksi lihaa ja suojeli sitä toisilta koirilta, kun se söi annostansa. Tämän jälkeen se lepäsi kiitollisena ja tyytyväisenä Ison Majavan jalkojen juuressa, tuijottaen lämmittävään tuleen, räpyttäen silmiään ja torkkuen, tietäen turvallisena, ettei huominen tapaisi sitä vaeltamassa yksinään halki autioiden salojen, vaan ihmis-eläinten leirissä, jumalien parissa, joiden valtaan se oli antautunut ja joiden alamainen se nyt oli.

KOLMASTOISTA LUKU.
Sopimus.

Kun joulukuu oli kulunut puolimailleen, lähti Iso Majava matkaamaan Mackenzie-jokea ylöspäin. Mit-sa ja Klu-Kutsh lähtivät hänen kerallaan. Itse hän ajoi reessä, jota vetivät ostetut tai lainatut koirat. Toisessa, pienemmässä reessä ajoi Mit-sa, ja sen eteen oli valjastettu joukkue penikoita. Se oli oikeastaan vain leikkihommaa, mutta tuotti suurta riemua Mit-salle, joka tunsi alkavansa näin päästä miesten kirjoihin. Siten hän myöskin oppi ajamaan ja koulimaan koiria, ja nämä saatiin tottumaan valjaisiin. Olipa reestä sen lisäksi hiukan hyötyäkin, sillä siinä kuljetettiin lähes neljäsataa naulaa varusteita ja elintarpeita.

Valkohammas oli nähnyt leirikoirien uurastavan rekien edessä, joten se ei vastustellut ylen paljoa, kun sen ylle ensi kertaa puettiin valjaat. Kaulaan pantiin sammalella täytetty nahkarengas, jonka kaksi hihnaa yhdisti rintaa ja selkää kiertävään vyöhön. Tähän taas oli kiinnitetty pitkä nuora, josta se veti rekeä.

Vetojoukkueeseen kuului seitsemän poikasta. Toiset olivat syntyneet varemmin sinä vuonna ja olivat yhdeksän ja kymmenen kuukauden ikäisiä; Valkohammas oli sitävastoin vain kahdeksan kuukauden vanha. Kukin koira oli kiinnitetty rekeen eri nuoralla. Kaikki nuorat olivat erimittaiset, eroten pituudessa toisistaan ainakin koiran mitan verran. Jokainen nuora oli sidottu reen keulassa olevaan renkaaseen. Tuohesta tehty reki oli vailla jalaksia, ja sen keula oli taivutettu ylöspäin, jotta se estyisi sukeltamasta lumen alle. Tämän rakenteen tähden paino ja reen kuormitus jakautui mahdollisimman laajalle pinnalle, mikä oli perin edullista, koska lumi oli aivan jauhomaista ja kovin pehmeätä. Koiratkin koettivat saman periaatteen mukaan jakaa painonsa niin laajalle alalle kuin mahdollista: ne muodostivat nuorineen viuhkan, jonka kanta oli reen keulassa, ja täten ei yksikään koira joutunut astumaan edellisen jälkiä.

Viuhkamainen järjestys oli toisessakin suhteessa edullinen. Erimittaiset nuorat estivät koiria käymästä takaapäin edelläkulkevan kimppuun. Jos koira halusi ahdistaa toista, täytyi sen kääntyä lyhyemmästä nuorasta vetävän kimppuun, ja tällöin sillä oli vastassaan sekä koira että ajajan ruoska. Mutta parasta kaikista oli se, että koiran, joka pyrki ahdistamaan edessään olevaa, oli vedettävä rekeä nopeammin, ja mitä nopeammin reki liukui, sitä sukkelammin saattoi ahdistettu koira paeta. Ja niin kävi takimmaiselle koiralle mahdottomaksi saavuttaa etumaista. Kuta nopeammin se juoksi, sitä nopeammin ravasi myöskin tavoiteltu ja samalla kaikki koirat. Sanalla sanoen, reki kulki sukkelammin; ja näin ihminen vahvisti ovelalla juonella valtaansa eläimiin nähden.

Mit-sa muistutti isäänsä, hän omisti melkoisen määrän tämän vanhaa viisautta. Hän oli huomannut, kuinka Lip-lip vainosi Valkohammasta, mutta Lip-lip oli silloin toisen omaisuutta, eikä Mit-sa ollut milloinkaan uskaltanut enempää kuin toisinaan salavihkaa heittää sitä kivellä. Mutta nyt Lip-lip oli hänen koiransa, ja hän ryhtyi kostamaan sijoittamalla sen pisimmän nuoran päähän. Täten Lip-lipistä tuli johtaja, ja se oli näennäisesti kunniapaikka. Mutta todellisuudessa se riisti siltä kaiken kunnian: ennen se oli ollut koko parven komentaja ja herra, nyt se huomasi joutuneensa joukkueen vihan ja vainon esineeksi.

Koska se juoksi pisimmän nuoran päässä, se näytti muista koirista aina juoksevan pois niiden tieltä. Ne näkivät siitä vain tuuhean hännän ja pakenevat takajalat — ja tämä näky ei ollut lähimainkaan niin peloittava kuin sen pörhistyneet niskakarvat ja välkkyvät hampaat. Päinvastoin, nähdessään sen juoksevan tiehensä ne luulivat sen pakenevan ja halusivat rynnätä perässä.

Samassa tuokiossa kuin reki lähti liikkeelle, alkoi joukkue ajaa Lip-lipiä takaa ja jatkoi siten kaiken päivää. Alussa se oli arvostaan arkana ja kiukkuisena altis kääntymään päin ahdistajiaan vastaan; mutta tällöin Mit-sa läimäytti kolmenkymmenen jalan pituisen suoliruoskansa sille päin silmiä pakottaen sen pyörähtämään jälleen ympäri ja jatkamaan juoksuaan. Joukkuetta Lip-lip saattoi vastustaa, mutta ruoskalle se ei mahtanut mitään, ja niinpä sillä ei ollut muuta keinoa kuin pitää pitkä nuoransa pingoitettuna ja kylkensä kyllin etäällä toveriensa hampaista.

Mutta intiaanin mielessä piili vieläkin suurempi oveluus. Yllyttääkseen toisia koiria ajamaan loputtomasti takaa johtajaansa Mit-sa suosi tätä aivan erikoisesti. Nämä suosionosoitukset synnyttivät kateutta ja vihaa. Niiden ollessa saapuvilla Mit-sa saattoi antaa sille ruokaa, ja antaa yksin sille. Tämä teki ne aivan hurjiksi. Lip-lipin ahmiessa lihaansa Mit-san suojelemana ne raivosivat juuri ruoskan ulottuman ulkopuolella. Ja milloin ei ollut lihaa annettavana, Mit-sa pysytti vetojoukkueen loitolla ja oli antavinaan lihaa Lip-lipille.

Valkohammas antautui suopein mielin työhön. Taipuessaan jumalien valtaan se oli tehnyt suurempia myönnytyksiä kuin toiset koirat, ja se oli oppinut niitä perinpohjaisemmin havaitsemaan, kuinka turhaa heidän tahtonsa vastustaminen oli. Lisäksi koiralauman harjoittama vaino oli vähentänyt sen ja enentänyt ihmisen merkitystä. Valkohammas ei ollut tottunut olemaan seuraan nähden riippuvainen sukulaisistaan. Kitshi oli joutunut melkein unohduksiin, ja nyt sen harrastus kohdistui pääasiallisesti jumaliin, jotka se oli omaksunut valtiaikseen. Niinpä se uurasti ankarasti, oppi kuria ja oli kuuliainen. Uskollisuus ja alttius olivat luonteenomaisia sen elämälle. Nämä piirteet ovat oleellisia sudelle ja villikoiralle, kun ne ovat kesyttyneet, ja ne Valkohammaskin omisti, vieläpä harvinaisen suuressa määrässä.

Tavallaan Valkohammas ja toiset koirat seurustelivat keskenään, mutta se oli sotaista ja vihamielistä seurustelua. Se ei ollut koskaan oppinut kisailemaan niiden kanssa. Se taisi vain tapella, ja niinpä se nyt tappelikin maksaen satakertaisesti takaisin ne haavat ja vammat, jotka se oli saanut Lip-lipin ollessa lauman johtajana.

Nyt Lip-lip ei ollut enää johtajana — paitsi milloin se pakeni toveriensa tieltä nuoransa päässä, reen kiitäessä kaiken aikaa perässä. Leirissä se pysyttelihe Mit-san tai Ison Majavan tai Klu-Kutshin lähellä. Se ei rohjennut poistua jumalien luota, sillä nyt sillä oli vastassaan kaikkien koirien hampaat ja se sai tuta perin pohjin sen vainon katkeruutta, joka ennen oli kohdannut Valkohammasta.

Lip-lipin kukistuttua Valkohammas olisi voinut kohota koiraparven johtajaksi. Mutta siihen se oli liian juro ja yksinäisyyttä rakastava. Se joko löylytti vetotovereitaan tai käänsi niille selkänsä. Sen lähestyessä ne siirtyivät syrjään, eikä rohkeinkaan niistä uskaltanut milloinkaan ryövätä siltä lihaa. Päinvastoin, ne ahmivat vain annoksensa kiireimmiten, peläten että se riistäisi sen niiltä. Valkohammas tunsi hyvin lain: sorra heikkoja ja tottele väkeviä. Se söi lihaosansa niin nopeasti kuin saattoi. Ja onneton silloin se koira, joka ei ollut vielä lopettanut ateriaansa! Kajahti ärähdys, hampaat välkähtivät, ja koira poloinen sai ulvoa harmiaan tunteettomille tähdille Valkohampaan pistellessä sen annoksen poskeensa.

Silloin tällöin joku koira kivahti kapinaan, tullakseen kuitenkin nopeasti kukistetuksi. Täten Valkohampaalla oli tilaisuutta säilyttää tappelutaitonsa. Se tahtoi kaikin mokomin pysyä yksinäisenä keskellä laumaa, ja se taisteli usein säilyttääkseen tämän aseman. Mutta sellaiset taistelut eivät kestäneet kauan. Se oli liian nopea vastustajilleen. Ne olivat verissään, ennenkuin tiesivät mitä oli tapahtunutkaan, voitetut melkein ennen kuin elivät aloittaneetkaan.

Kuri, jota Valkohammas piti yllä toveriensa kesken, oli melkein yhtä ankara kuin jumalien vaatima rekikuri. Se ei suonut niille koskaan mitään vapauksia, pakotti ne osoittamaan alituista kunnioitusta. Omassa keskuudessaan ne saivat tehdä mielensä mukaan; se asia ei liikuttanut sitä. Mutta sitä se niiltä vaati, että jättivät sen yksikseen, siirtyivät tieltä, kun se suvaitsi astua niiden joukkoon, ja aina tunnustivat sen yliherrakseen. Milloin ne vain yrittivätkin tepastella jäykkäjalkaisina, paljastaa hampaansa tai pörröttää karvojaan, heti se oli niiden kimpussa armottomana ja julmana, pakottaen ne nopeasti tunnustamaan erehdyksensä.

Se oli suunnaton tyranni. Sen ylivaltius oli rautaista. Se sorti heikkoja kostonhaluisena. Turhan vuoksi se ei ollutkaan ottanut osaa säälimättömään taisteluun olemassaolon puolesta pienuudessaan, jolloin emo ja se, yksinään ja apua saamatta, pitivät puolensa ja säilyttivät henkensä villissä erämaassa. Eikä se ollut suotta oppinut astumaan pehmeästi, milloin voimakkaampi kulki ohi. Se sorti heikkoja, mutta kunnioitti väkeviä. Ja ollessaan tällä pitkällä matkalla Ison Majavan mukana se astui kylläkin pehmeästi, kun tavattiin outoja ihmiseläimiä ja näiden leirissä täysikasvuisia koiria.

Kuukaudet kuluivat. Iso Majava jatkoi yhä matkaansa. Pitkät retkeilyt ja alituinen uurastaminen reen edessä kehittivät Valkohampaan voimia, ja näytti siltä, että sen älyllinen kehitys oli melkein valmis. Se oli oppinut tuntemaan perin pohjin maailman, jossa se eli. Sen elämänkatsomus oli karu ja aineellinen. Sen silmissä maailma oli hurja ja julma, vailla lämpöä, maailma, jossa ei ollut hyväilyjä, ei hellyyttä eikä suloa.

Isoa Majavaa kohtaan se ei tuntenut mitään rakkautta. Tosin hän oli jumala, mutta perin hurja jumala. Valkohammas tunnusti mielellään hänet valtiaakseen, mutta tämä valtius perustui suurempaan älyyn ja raakaan voimaan. Valkohampaan olemuksessa oli jotain, joka saattoi sen kaipaamaan tätä herruutta, muutoin se ei olisi palannut erämaasta sitä palvelemaan. Sen luonteessa oli syvyyksiä, joita ei oltu koskaan mitattu. Iso Majava olisi ystävällisellä sanalla, hyväilyllä ulottunut niiden pohjaan, mutta hän ei hyväillyt eikä lausunut ystävällisiä sanoja. Sellainen ei ollut hänen tapansa. Hänen valtiutensa oli villiä, ja villisti hän hallitsi, jakaen oikeutta sauva kädessä, rangaisten rikkomuksia ankarin iskuin ja palkiten ansioita, ei ystävällisyydellä, vaan säästämällä lyönneistä.

Niinpä Valkohammas ei tietänyt mitään taivaasta, jonka ihmisen käsi olisi saattanut sille luoda. Sitä paitsi se ei pitänyt ihmiseläinten käsistä. Se epäili niitä. Tosin ne toisinaan jakoivat lihaa, mutta useammin ne jakoivat kipua. Käsistä oli paras pysyä loitolla. Ne lennättivät kiviä, käyttivät keppejä, sauvoja ja ruoskia, läimäyttivät ja löivät ja osasivat koskettaessaan tuottaa kipua nipistämällä ja vääntämällä. Vieraissa leireissä se oli joutunut tekemisiin lasten käsien kanssa ja oppinut tuntemaan, että ne osasivat tuottaa julmaa tuskaa. Olipa muuan pienokainen kerran pistämäisillään siltä silmän puhki. Moinen kokemus oli tehnyt sen epäluuloiseksi kaikkia lapsia kohtaan. Se ei voinut sietää niitä. Niiden lähestyessä turmiota ennustavine käsineen se nousi ja lähti tiehensä.

Ryhtyessään eräässä kylässä Suuren Orjajärven rannalla vastustamaan ihmiseläimen uhkaavaa kättä se sai aiheen lieventää Isolta Majavalta oppimaansa lakia, jonka mukaan jumalien pureminen oli anteeksiantamaton rikos. Kaikkien kylien kaikkien koirien tapaan Valkohammaskin lähti siellä itselleen muonaa rosvoamaan. Muuan poika paloitteli paraillaan jäätynyttä peuranlihaa kirveellä, ja siitä sinkoili palasia hangelle. Hiipiessään siitä ohi lihan haussa Valkohammas seisahtui ja alkoi syödä palasia. Se huomasi pojan laskevan kirveen kädestään ja tarttuvan tukevaan sauvaan. Valkohammas hypähti syrjään ehtien viime tingassa pelastua iskusta. Poika ryhtyi ajamaan takaa, ja ollen outo siinä kylässä se pakeni kahden kodan välitse, mutta joutuikin täten umpikujaan korkean maavallin eteen.

Valkohammas oli ahdingossa. Ainoa tie johti molempien kotain välitse, ja sitä vartioi poika. Sauva iskuun kohotettuna hän kävi satimeen joutunutta saalistaan kohden. Valkohammas raivosi. Oikeudentuntonsa kannustamana se kääntyi karvojaan pörröttäen ja äristen päin poikaa. Se tunsi leirin muonalain. Kaikki lihanjätteet, kuten jäätyneet palaset, kuuluivat koiralle, joka oli ne löytänyt. Se ei ollut tehnyt laisinkaan väärin, ei ollut rikkonut mitään lakia, ja kuitenkin tuo poika valmistui pieksemään sitä. Tuskin Valkohammas tiesi mitä tapahtui. Se teki sen raivon puuskassa. Ja se teki sen niin nopeasti, ettei poikakaan tietänyt. Sen verran hän vain tiesi, että hänet oli jollain käsittämättömällä tavalla kaadettu lumeen ja että sauvaa pitelevän käden olivat koiran hampaat viiltäneet auki.

Mutta Valkohammas tiesi rikkoneensa jumalien lakia. Se oli upottanut hampaansa erään jumalan pyhään lihaan, ja nyt oli odotettavissa mitä hirmuisin rangaistus. Se pakeni Ison Majavan luo ja kyyristyi tämän suojelevien jalkojen väliin, kun purtu poika tuli omaisineen kostoa vaatimaan. Mutta he saivatkin poistua hyvityksettä. Iso Majava puolusti Valkohammasta. Kuunnellessaan sanasotaa ja tarkatessaan vihaisia liikkeitä tämä tiesi, että äskeistä tekoa pidettiin oikeutettuna. Ja niin se oppi ymmärtämään, että jumalia oli erilaisia. Oli omia jumalia ja oli vieraita jumalia, ja näiden välillä vallitsi erotus. Omilta jumalilta oli kaikki siedettävä, olipa se sitten oikeutettua tai epäoikeutettua. Mutta toisilta jumalilta ei tarvinnut sietää vääryyttä; sen sai kyllä kostaa hampain. Ja tämäkin oli jumalien säätämä laki.

Ennenkuin päivä oli päättynyt, Valkohammas sai oppia lisää tätä lakia. Mit-sa oli yksin metsässä polttopuita keräämässä, ja siellä hän kohtasi pojan, jota oli purtu. Tämän keralla oli toisia poikia. Vaihdettiin kiivaita sanoja. Sitten kaikki pojat kävivät Mit-san kimppuun. Hän oli pahassa pulassa. Joka taholta hänen ylleen sateli iskuja. Alussa Valkohammas vain katseli. Tämä oli jumalien asia, se ei liikuttanut sitä. Sitten se älysi, että juuri Mit-sa, eräs sen omista erikoisista jumalista, nyt joutui pahoin pidellyksi. Syynä siihen, mitä Valkohammas nyt teki, ei ollut mikään järkivaikutin. Hurja kiukunpuuska saattoi sen syöksymään tappelevien keskelle, viisi minuuttia myöhemmin pojat pakenivat hajallaan pitkin seutua, ja monesta tihkui hangelle verta todistaen, etteivät Valkohampaan purimet olleet pysyneet joutilaina. Kun Mit-sa kertoi tapauksen leirissä, Iso Majava määräsi Valkohampaalle annettavaksi lihaa. Hän määräsi annettavaksi paljon lihaa, ja levätessään yltäkylläisenä ja unisena nuotion ääressä Valkohammas tiesi, että laki oli osoittautunut oikeaksi.

Näiden kokemusten yhteydessä Valkohammas oppi myöskin tuntemaan omaisuuden lain ja velvollisuuden suojella omaisuutta. Oman jumalan suojelemisesta jumalan omaisuuden suojelemiseen oli vain yksi askel, ja se otti tämän askelen. Sitä, mikä kuului sen jumalalle, oli puolustettava koko maailmaa vastaan, vaikkapa sitten muita jumalia puremalla. Sellainen teko ei ollut ainoastaan pyhyyden rikos, vaan vieläpä vaarallinenkin. Jumalat olivat kaikkivaltiaita, eikä koira merkinnyt mitään heidän rinnallaan. Kuitenkin Valkohammas oppi vastustamaan heitä hurjan sotaisena ja pelottomana. Velvollisuus voitti pelon, ja varastelevat jumalat oppivat jättämään Ison Majavan omaisuuden rauhaan.

Erään seikan Valkohammas oppi nopeasti tässä yhteydessä, nimittäin sen, että varastava jumala oli tavallisesti pelkuri jumala ja juoksi kernaimmin tiehensä hälyytyksen kuullessaan. Myöskin se havaitsi, että melkein heti hälyytyksen jälkeen Iso Majava tuli sille avuksi. Se oppi älyämään, ettei tunkeilija paennut sen pelosta, vaan peläten Isoa Majavaa. Valkohammas ei hälyyttänyt haukunnalla. Se ei haukkunut milloinkaan. Se vain kävi suoraa päätä tunkeilijan kimppuun ja, jos voi, upotti häneen hampaansa. Koska se oli äreä ja yksinäinen eikä välittänyt toisista koirista, se soveltui tavattoman hyvin isäntänsä omaisuutta vartioimaan. Ja siihen Iso Majavakin yllytti ja totutti sitä. Mutta seurauksena oli, että Valkohammas kävi entistä hurjemmaksi, kesyttömämmäksi ja yksinäisemmäksi.