Susikoira

KAHDESKOLMATTA LUKU.
Etelässä.

Valkohammas astui laivasta maihin San Franciscossa. Sen valtasi kauhistus. Syvällä sielussaan, syvemmällä ajatustoimintaa tai tietoista mieltämistä, se oli yhdistänyt voiman ja jumaluuden. Eivätkä valkoiset miehet olleet koskaan ennen tuntuneet niin ihmeteltäviltä jumalilta kuin nyt, sen astellessa San Franciscon liukasta kiveystä. Hirsimajojen sijaan oli tullut jättiläisrakennuksia. Kadut olivat tulvillaan vaaroja — vankkureita, vaunuja, automobiileja; isot hevoset kiskoivat ponnistellen suunnattomia laatikoita, ja hirvittävät raitiovaunut kulkivat toitotellen ja kilistellen, kiljuen herkeämättä, uhkaavasti kuten ilvekset pohjolan metsissä.

Kaikki tämä oli voiman ilmausta. Kaikessa tässä, sen takana oli ihminen, halliten ja ohjaten, osoittaen kuten ennenkin vallitsevansa kaikkea. Se oli suunnatonta, huumaavaa. Valkohampaan valtasi pelko. Kuten se penikkana oli saanut tuta pienuutensa ja mitättömyytensä, kun se ensin saapui korvesta Ison Majavan kylään, niin se nytkin tunsi itsensä vähäpätöiseksi, vaikka olikin kooltaan täysikasvuinen ja parhaissa voimissaan. Ja miten paljon jumalia olikaan! Niiden vilinä sai sen aivan pyörälle. Ryske kaduilla huumasi sen korvia. Tuo suunnaton ja loputon vilinä ja liike pani sen aivan ymmälleen. Selvemmin kuin ennen se tunsi olevansa riippuvainen isännästään, jonka kintereillä se seurasi kaikkialle, jättämättä häntä hetkeksikään näkyvistä.

Mutta Valkohampaalle kaupunki jäi vain painajaiseksi, ikäänkuin pahaksi uneksi, joka kiusasi sitä vielä kauan sen nukkuessa. Isäntä vei sen tavaravaunuun ja kytki nurkkaan keskelle matkalaukku-kasoja. Siellä vallitsi muuan tanakka, jäntevä jumala pitäen kovaa melua, heitellen arkkuja ja laatikkoja, raahaten niitä sisään ovesta ja kasaten röykkiöiksi tai lennättäen niin, että ryskyi ulos toisille jumalille, jotka niitä odottelivat.

"Hyvä että tulitte", murisi vaunun jumala tuntia myöhemmin, kun Weedon Scott ilmestyi ovelle. "Teidän koiranne ei anna minun koskea sormellanikaan teidän tavaroihinne."

Valkohammas pääsi ulos vaunusta. Se oli ymmällään. Painajais-kaupunki oli kadonnut. Vaunu oli sille ollut vain tavallinen huone, ja kun se oli käynyt sisään, se oli ollut keskellä kaupunkia. Väliajalla kaupunki oli hävinnyt. Sen hälinä ei enää huumannut sen korvia. Edessä levisi hymyilevä maalaismaisema, päivänpaisteessa kylpien rauhallisena ja raukeana. Mutta sillä oli vähän aikaa ihmetellä muutosta. Se mukautui siihen kuten kaikkiin muihinkin jumalien arvaamattomiin tekoihin. Sellainen oli näiden tapa.

Ulkona odottivat vaunut. Muuan mies ja nainen lähestyi isäntää. Naisen kädet ojentuivat ja kietoutuivat isännän kaulaan — se oli vihamielinen liike. Seuraavassa tuokiossa Weedon Scott oli riuhtautunut vapaaksi syleilystä ja käynyt käsiksi Valkohampaaseen, joka oli muuttunut äriseväksi, raivoavaksi paholaiseksi.

"Ei mitään hätää, äiti", sanoi Scott pidätellen Valkohammasta ja rauhoitellen sitä. "Se luuli, että sinä aioit tehdä minulle pahaa, eikä voinut sietää sitä. Ei mitään hätää — kyllä se pian oppii."

"Ja sillä välin minun sallittaneen rakastaa poikaani, kun hänen koiransa ei ole saapuvilla", sanoi rouva nauraen, vaikka värisikin pelosta kalpeana.

Hän katsahti Valkohampaaseen, joka ärisi karvat pörrössä ja tuijotti kiukkuisena.

"Sen täytyy oppia, ihan paikalla", virkkoi Scott. Hän puheli lempeästi Valkohampaalle, kunnes tämä oli tyyntynyt; sitten hänen äänensä muuttui lujaksi. "Alas, poika! Alas paikalla!"

Tämä oli isännän opettama temppu, ja Valkohammas totteli, joskin vastahakoisena ja äreänä.

"No nyt, äiti."

Scott levitti käsivartensa, mutta piti silmällä Valkohammasta.

"Alas!" hän varoitti. "Alas!"

Äänetönnä, karvojaan pörröttäen Valkohammas painui kyyrysilleen maahan ja tarkasteli, kuinka tuo vihamielinen liike uudistui. Mutta siitä ei koitunut vauriota sen enempää kuin oudon miesjumalan syleilystä, joka nyt seurasi. Sitten laukut nostettiin vaunuihin, oudot jumalat ja isäntä kapusivat perässä, ja Valkohammas seurasi ajavia, milloin valppaana jäljessä pysytellen, milloin hevosille ärhennellen, että se oli saapuvilla pitämässä huolta, ettei vahinkoa koituisi jumalalle, jota ne niin nopeasti kuljettivat eteenpäin.

Viidentoista minuutin kuluttua vaunut kääntyivät kivipatsaisesta portista kujaan, jota kahden puolen reunustivat pähkinäpuut muodostaen lehvillään katoksen sen yli. Molemmin puolin levisi nurmikkoa, jonka avarasta pinnasta siellä ja täällä kohosi iso, tukevaoksainen tammi. Jonkun matkan päässä loisti päivän paahtamia niittyjä ruskeina ja kellertävinä, eroten huomattavasti tuon hoidetun nurmikon tuoreesta vehreydestä; ja uloimpana oli ruskeita kukkuloita ja rinnelaitumia. Nurmikon toisessa päässä, missä laakson reuna kohosi ensimmäiseksi kummuksi, sijaitsi isokuistinen, moniakkunainen talo.

Paljon ei Valkohampaalla ollut tilaisuutta tarkastella tätä. Tuskin vaunut olivat ennättäneet talon alueelle, kun sen kimppuun kävi kirkassilmäinen, teräväkuonoinen lammaskoira perin kiukkuisena ja harmistuneena. Se työntyi isännän ja Valkohampaan väliin sulkien tältä tien. Valkohammas ei ärissyt varoittaen, mutta karvat nousivat pystyyn, kun se teki äänettömän kuolettavan hyökkäyksensä. Tämä hyökkäys keskeytyi. Se pysähtyi hullunkurisen äkisti, jarruttaen vauhtiaan jäykin etujaloin, melkein istuutuen pakaroilleen, niin kiihkeästi se halusi välttää joutumasta tekemisiin koiran kanssa, jonka kimppuun se oli hyökkäämäisillään. Tämä oli naaras, ja rodun laki asetti suoja-aidan niiden välille. Tunkeilijan ahdistaminen olisi ollut vaiston loukkaamista.

Mutta lammaskoiran laita oli toisin. Sillä ei ollut mitään sellaista vaistoa, se kun oli naaras. Toiselta puolen, ollen lammaskoira, se tunsi vaistomaisesti tavattoman voimakasta pelkoa erämaata ja varsinkin sutta kohtaan. Valkohammas oli sen mielestä susi, perinnöllinen rosvo, joka oli tuhonnut sen laumoja siitä alkaen, kuin joku sen hämäristä esivanhemmista oli ensinnä vartioinut lampaita. Ja kun toinen nyt luopui hyökkäyksestä ja jarrutti kosketusta välttääkseen, se kävi itse kimppuun, Valkohammas ärisi tahtomattaan tuntiessaan naaraan hampaiden iskevän hartioihinsa, mutta ei yrittänytkään vahingoittaa vastustajaansa. Se astui takaisin itsetietoisuudesta jäykkäjalkaisena ja koetti kiertämällä päästä ohitse. Se yritti sieltä ja täältä, kaarteli ja kääntyili. Naaras oli aina tiellä.

"Tänne, Collie!" kutsui outo mies vaunuista.

Weedon Scott nauroi.

"Anna olla, isä. Valkohampaan täytyy oppia paljon uutta, ja se on parasta alkaa nyt heti. Kyllä se mukautuu."

Vaunut vierivät edelleen, ja yhä Collie salpasi Valkohampaalta tien. Tämä koetti juoksemalla sivuuttaa sen, kääntyi tieltä ja kiersi nurmikkoa pitkin; mutta se juoksi sisempää ja pienempää kehää ja oli aina edessä kiiltävine hampaineen. Valkohammas kiersi takaisin, livahti tien poikki toiselle nurmikolle, mutta jälleen naaras pakotti sen pyörtämään takaisin.

Vaunut kuljettivat isäntää pois. Valkohammas erotti ne vilahdukselta, kun ne katosivat puiden joukkoon. Tilanne oli toivoton. Se koetti kiertää vielä kerran, naaras seurasi nopeasti. Ja silloin Valkohammas kääntyi äkisti päin, turvautuen vanhaan temppuunsa. Se iski vastaan koko hartian väellä, niin että toinen lensi kumoon; ja niin nopeasti oli naaras juossut, että se nyt kieri edelleen milloin selällään, milloin kyljellään, raapien hiekkaa kynsillään ja kiljuen kimakasti loukattua ylpeyttään ja suuttumustaan.

Valkohammas ei odottanut. Tie oli vapaa, eikä se ollut halunnutkaan enempää. Naaras pyyhälsi perässä yhtämittaa kiljuen. Nyt tie oli suora, ja kun oli kysymyksessä todellinen juoksu, ei Valkohampaan tarvinnut pelätä kilpailijoita.

Naaras juoksi raivoisasti, parhaansa ponnistaen, osoittaen joka loikkauksella jännittävänsä kaikki voimansa; ja kaiken aikaa Valkohammas kiiti tasaisesti edelleen, äänettömästi, ponnistuksetta, liukuen aaveen tavoin pitkin maanpintaa.

Kiertäessään rakennuksen ympäri pääoven luo se saavutti vaunut. Ne olivat pysähtyneet, ja isäntä laskeutui parhaillaan maahan. Tällöin, yhä juosten täyttä laukkaa, Valkohammas havaitsi äkisti jonkun hyökkäävän sivulta. Muuan hirvikoira karahti sen kimppuun. Valkohammas koetti asettua puolustautumaan, mutta vauhti oli liian kova ja koira liian lähellä. Tämä törmäsi kylkeen, ja niin ankara ja odottamaton oli tämä liike, että Valkohammas kellahti maahan ja kieri ympäri. Ylös ennättäessään se oli oikea häijyyden perikuva — korvat taaksepäin luimussa, huulet irvissä, nenä rypyssä se louskautti yhteen hampaansa ollen jo saamaisillaan kiinni koiran pehmeästä kurkusta.

Isäntä juoksi kohti, mutta oli liian kaukana, ja nyt sai Collie kunnian tuon toisen koiran hengen pelastamisesta. Juuri kuin Valkohammas oli hyökkäämäisillään iskeäkseen kuolettavasti, Collie saapui paikalle. Se oli tullut petetyksi ja hävinnyt juoksussa, puhumattakaan siitä, että se oli muitta mutkitta pantu hiekassa kierimään, ja nyt se tuli kuin pyörremyrsky, puhisten loukattua arvontuntoa, oikeutettua raivoa ja vaistomaista vihaa tuota korven rosvoa kohtaan. Se iski suoraa kohti, kun Valkohammas juuri oli hyppäämässä, ja jälleen tämä lensi kumoon ja kieriskeli maassa.

Seuraavassa tuokiossa isäntä oli paikalla ja piteli toisella kädellä Valkohammasta, hänen isänsä komentaessa koiria tiehensä.

"Kylläpä täällä otetaan lämpimästi vastaan yksinäinen susi parka", sanoi isäntä Valkohampaan tyyntyessä hänen hyväilyistään. "Koko elämänsä aikana sen tiedetään vain kerran menettäneen tasapainonsa, ja nyt se on isketty kumoon kaksi kertaa puolessa minuutissa."

Vaunut olivat vierineet pois, ja talosta oli tullut ulos lisää outoja jumalia. Toiset näistä seisoivat kunnioittavasti etäällä, mutta kaksi naista uudisti tuon vihamielisen liikkeen kietoen kätensä isännän kaulaan. Valkohammas alkoi kuitenkin sietää sitä. Eihän siitä näyttänyt tulevan mitään vahinkoa, eivätkä jumalien synnyttämät äänet olleet ensinkään vihamielisiä. Nämä jumalat koettivat myöskin lähennellä Valkohammasta, mutta se varoitteli niitä äristen, ja samoin teki isäntä sanoin. Tällöin Valkohammas painautui tiukasti isäntänsä jalkoihin, ja tämä taputteli sitä vakuuttavasti päähän.

Kun hirvikoiralle oli huudettu: "Dick! Alas, poika!" se oli noussut portaita ja laskeutunut kuistin toiselle puolelle, yhä muristen ja äreänä vahtien tulokasta. Collien oli ottanut huostaansa muuan naisjumalista, joka kietoi kätensä sen kaulaan ja taputteli ja hyväili sitä. Mutta Collie oli perin ymmällään, se vinkui levottomana, oli raivoissaan, kun tuon suden sallittiin olla saapuvilla, ja aivan varma siitä, että jumalat tekivät erehdyksen.

Kaikki jumalat lähtivät nousemaan portaita taloon, Valkohammas seurasi isäntänsä kintereillä. Dick ärisi kuistilla, ja Valkohammas pörrötti portailla karvojaan ja ärisi takaisin.

"Otetaan Dick sisään, ja jätetään nuo molemmat tappelemaan", ehdotti Scottin isä.

"Kyllä niistä sen jälkeen tulee ystävykset."

"Silloin Valkohampaan täytyy ystävyytensä osoitukseksi surra muita enemmän hautajaisissa", sanoi isäntä nauraen.

Vanhempi Scott katsoi epäillen, ensin Valkohammasta, sitten Dickiä ja lopuksi poikaansa,

"Tarkoitat, että...?"

Weedon nyökkäsi.

"Juuri sitä minä tarkoitan. Dick heittäisi henkensä minuutin, viimeistään kahden kuluessa."

Hän kääntyi Valkohampaan puoleen.

"Tule tänne, susi. Sinun on parasta pysyä sisällä."

Valkohammas astui portaita ylös ja kuistin poikitse jäykkäjalkaisena, häntä kankeana, pitäen silmällä Dickiä sivuhyökkäyksen varalta ja ollen samalla valmis ottamaan vastaan tuntemattoman, tulipa tämä sitten kuinka hurjana tahansa sen kimppuun talon sisästä. Mutta mitään peloittavaa ei hyökännyt esiin; ja päästyään sisälle se tutki paikat huolellisesti löytämättä mitään. Sitten se laskeutui tyytyväisenä murahtaen isännän jalkojen juureen tarkastellen kaikkea, mitä tapahtui, alati valmiina hypähtämään pystyyn ja tappelemaan henkensä puolesta niitä kauhuja vastaan, joiden se tunsi väijyvän tässä satimen kaltaisessa talossa.

KOLMASKOLMATTA LUKU.
Jumalan kotona.

Valkohammas oli jo luonnostaan mukautuvainen, mutta lisäksi se oli liikkunut laajalti ja tunsi mukautumisen merkityksen ja tarpeellisuuden. Täällä Sierra Vistassa, tuomari Scottin talossa, se alkoi nopeasti kotiutua. Koirista ei ollut sen enempää haittaa. Ne tiesivät etelän jumalien tavat paremmin kuin se, ja niiden silmissä se oli kohonnut arvossa seuratessaan jumalia taloon. Tosin se oli susi, ja tämä tapaus oli ennenkuulumaton, mutta jumalat olivat antaneet sille oikeuden olla saapuvilla, ja niiden, jumalien koirain, oli siis hyväksyttävä tämä oikeus.

Dickin täytyi ensin suoriutua muutamista jäykistä muodollisuuksista, ja tämän jälkeen se tyynesti hyväksyi Valkohampaan taloon kuuluvaksi. Jos Dick olisi saanut määrätä, olisi niistä tullut ystävykset, mutta ystävyys ei miellyttänyt Valkohammasta. Muuta se ei vaatinut toisilta koirilta, kuin että ne jättivät sen rauhaan. Koko ikänsä se oli pysytellyt erillään heimolaisistaan, ja sitä se nytkin halusi. Dickin lähentelemiset kiusasivat sitä, joten se karkoitti tämän äristen. Pohjolassa se oli oppinut, että isännän koirat oli jätettävä rauhaan, eikä se nytkään unohtanut tuota asiaa. Mutta se oli arka myöskin omasta yksinäisyydestään ja oli niin kylmä Dickiä kohtaan, että tuo hyväluontoinen eläin lopulta jätti sen omilleen eikä välittänyt siitä juuri sen enempää kuin tallin ovesta.

Niin ei ollut Collien laita. Se oli hyväksynyt Valkohampaan, koska jumalat niin tahtoivat, mutta ei sen siitä syystä tarvinnut jättää tätä rauhaan. Sen olemukseen oli kutoutuneena muisto lukemattomista rikoksista, joita tämä heimolaisineen oli tehnyt sen esivanhempia vastaan. Rosvottuja lammaskatraita ei käynyt unohtaminen päivässä eikä sukupolvessakaan. Kaikki tämä kannusti Collie'a kostamaan. Se ei voinut käydä kimppuun jumalien läsnä ollessa, koska ne suvaitsivat tuota sutta, mutta tämä ei estänyt sitä katkeroittamasta tuon ilkiön elämää monella muulla tapaa. Niiden välillä vallitsi ikivanha vaino, ja se puolestaan aikoi kyllä pitää huolen siitä, että tuo toinen saisi sen tuta.

Niin Collie käytti edukseen sukupuoltaan kohdellen Valkohammasta perin pahoin. Vaisto esti käymästä naaraan kimppuun, ja tämän itsepintaisuuden vuoksi oli mahdotonta syrjäyttää sitä kokonaan. Kun Collie kävi kimppuun, Valkohammas käänsi turkin suojeleman olkansa alttiiksi sen teräville hampaille ja kulki tiehensä jäykkäjalkaisena ja arvokkaana. Tämän ahdistellessa liian ankarasti sen oli pakko kiertää kehässä olkapää vainoojalla alttiina, pää pois kääntyneenä ja silmissä kärsiväinen ja kiusaantunut ilme. Toisinaan kuitenkin takajalkoihin osuva puraisu joudutti sen peräytymistä ja teki lopun juhlallisuudesta. Mutta yleensä sen onnistui pysyä arvokkaana. Se koetti niin paljon kuin mahdollista olla huomaamatta naarasta ja pysytellä loitolla siitä. Nähdessään tai kuullessaan Collien tulevan se nousi ja asteli tiehensä.

Paljon oli Valkohampaalla muissakin asioissa oppimista. Elämä pohjolassa oli mitä yksinkertaisinta verrattuna Sierra Vistan monimutkaisiin olosuhteisiin. Kaikkein ensinnä sen oli opittava tuntemaan isännän perhe. Tähän se oli tavallaan valmistunut. Kuten Mit-sa ja Klu-Kutsh olivat kuuluneet Isolle Majavalle, saaden osansa hänen ravinnostaan, tulestaan ja vaipoistaan, siten nyt kaikki Sierra Vistan asujamet kuuluivat sen isännälle.

Mutta tässä oli paljon erilaisuutta. Sierra Vista oli paljoa suurempi kuin Ison Majavan kota. Täällä oli useita henkilöitä. Oli tuomari Scott ja hänen vaimonsa, isännän kaksi sisarta, Beth ja Mary, hänen vaimonsa Alice ja näiden lapset, Weedon ja Maud, neljän ja kuuden vuotiaita palleroita. Kukaan ei voinut kertoa sille näistä ihmisistä, ja sukulaisuudesta ja verisiteistä se ei tietänyt mitään eikä koskaan saattanutkaan oppia tietämään. Silti se sai pian selville, että kaikki nämä kuuluivat isännälle. Tekemällä sitten joka tilaisuudessa havaintoja, tutkimalla liikkeitä, puhetta, vieläpä äänen sävyäkin se oppi verkalleen tajuamaan, kuinka lähellä kukin näistä oli isäntää ja missä määrin hän nautti tämän suosiota. Ja tämän mittakaavan mukaan Valkohammas kohteli kutakin. Mihin isäntä pani arvoa, se oli sillekin arvokasta; mikä isännälle oli rakasta, sitä Valkohammaskin helli ja suojeli tarkoin.

Niin oli molempien lasten laita. Kaiken ikänsä se oli tuntenut vastenmielisyyttä lapsia kohtaan. Se vihasi ja pelkäsi niiden käsiä. Intiaanikylässä se oli saanut ankaria kokemuksia heidän julmuudestaan. Kun Weedon ja Maud ensinnä lähestyivät, se ärisi varoittaen ja näytti perin kiukkuiselta. Isäntä silloin lyönnein ja ankarin sanoin pakotti sen alistumaan heidän hyväiltäväkseen, mutta se murisi murisemistaan noiden pienten käsien alla, eikä siinä murinassa ollut mitään kuhertavaa sävyä. Myöhemmin se havaitsi, että isäntä pani suuren arvon poikaan ja tyttöön. Silloin ei tarvittu enää lyöntejä eikä kovia sanoja, jotta nämä saisivat sitä taputella.

Kuitenkaan Valkohammas ei ollut koskaan kovin hellä. Se antautui isännän lasten valtaan suopeasti, vaikka ei osannutkaan peitellä vastenmielisyyttään; se sieti heidän hyväilyjään kuten potilas tuskallisen leikkauksen. Kun se ei saattanut sietää kauempaa, se nousi ja tallusteli päättäväisenä tiehensä. Mutta ajan vieriessä se oppi vähitellen pitämään lapsista. Tätä se ei kuitenkaan osoittanut huomattavasti. Se ei käynyt heidän luokseen. Mutta se ei enää mennyt tiehensä nähdessään heidät, vaan odotti heidän saapuvan luo. Ja lopulta havaittiin, että sen silmiin tuli tyytyväinen ilme, kun se näki heidän lähestyvän, ja se katseli heidän jälkeensä omituisen kaihomielisesti, kun he lähtivät sen luota muihin huvituksiin.

Kaikki tämä tapahtui kehityksen kautta ja vei aikaa. Lasten jälkeen se pani eniten arvoa tuomari Scottiin. Tähän oli luultavasti kaksikin syytä. Ensinnäkin hän oli isännälle ilmeisesti erittäin kallisarvoinen, ja toiseksi hän oli niin rauhallinen. Valkohammas makasi mielellään hänen jalkojensa juuressa avarassa kuistissa, kun hän lueskeli sanomalehtiään, silloin tällöin suoden Valkohampaalle katseen tai sanan — ne olivat vaarattomia todisteita siitä, että hän huomasi Valkohampaan olemassaolon. Mutta näin oli laita vain silloin, kun isäntä ei ollut saapuvilla. Isännän ilmestyessä kaikki muut lakkasivat olemasta Valkohampaaseen nähden.

Valkohammas salli kaikkien perheenjäsenten hyväillä ja suostutella itseään; mutta se ei antanut niille koskaan yhtä paljon kuin isännälle. Ei mikään hyväily heidän puoleltaan saanut rakkauden nurinaa kohoamaan sen kurkkuun, ja kuinka paljon he koettivatkin, ei se koskaan piilottanut päätään heidän kainaloonsa. Tämän alistumisen ja ehdottoman luottamuksen ilmauksen se säästi vain isännän varalle. Itse asiassa se ei koskaan pitänytkään perheen jäseniä muuna kuin isännän omaisuutena.

Varhain oli Valkohammas myöskin oppinut erottamaan perheen ja talon palvelusväen toisistaan. Palvelijat sitä pelkäsivät, ja se puolestaan suvaitsi vain olla käymättä heidän kimppuunsa, koska se piti heitäkin isännän omaisuutena. Heidän ja Valkohampaan välillä vallitsi aseellinen rauha — ei muuta. He keittivät isännälle ja pesivät astiat ja tekivät muita töitä samoinkuin Matti Klondikessa. He kuuluivat, sanalla sanoen, talouteen.

Vielä enemmän oli Valkohampaalla opittavaa talon ulkopuolella. Isännän valtakunta oli laaja, mutta rajansa oli silläkin. Itse alue päättyi maantiehen; ulkopuolella oli kaikkien jumaliin yhteistä omaisuutta. Sitten oli toisten aitojen sisäpuolella toisten jumalain erityisiä alueita. Näitä seikkoja oli lukemattomia lakeja määräilemässä; mutta se ei taitanut jumalain puhetta, eikä sillä ollut muutakaan keinoa perehtyä niihin kuin kokemus. Se totteli luontaisia vaistojaan, kunnes ne veivät sen rikkomaan jotain lakia. Tehtyään sen muutamia kertoja se oppi lain ja noudatti sitä sen perästä.

Mutta suurimpana tekijänä sen kasvatuksessa oli läimäys isännän kädestä ja tämän hillitsevä ääni: Valkohampaan suuren rakkauden takia isännän lyönnit tekivät paljon kipeämpää kuin yksikään Ison Majavan tai Kauno-Smithin antama selkäsauna. Tämä oli kivistänyt vain ruumista; mieli oli yhä raivonnut kukistumattomana. Isännän lyönnit olivat aina liian kevyet ruumista satuttaakseen. Ja kuitenkin ne tunkeutuivat syvemmälle. Ne ilmaisivat isännän mielipahaa, ja Valkohampaan mieli kärsi niistä.

Mutta lyönteihin tarvitsi harvoin turvautua. Isännän ääni teki riittävän vaikutuksen. Siitä Valkohammas tiesi, tekikö se oikein vai väärin. Sen mukaan se menetteli ja käyttäytyi. Se oli kompassi, jonka mukaan se suuntasi kulkunsa ja oppi tuntemaan uuden maan ja elämän tavat.

Pohjolassa oli koira ainoa kesytetty eläin. Kaikki muut eläimet elivät villeinä erämaassa ja olivat jokaisen koiran laillista saalista, mikäli eivät olleet ylen peloittavia. Kaiken ikänsä oli Valkohammas rosvoillut toisia luontokappaleita ravinnokseen. Sen mieleen ei juolahtanut, että etelässä oli laita toisin. Mutta tämän se sai oppia varhain Santa Claran laaksossa eläessään. Astellessaan eräänä aikaisena aamuna talon ympäri se kohtasi kanan, joka oli lähtenyt karkuteille tarhastaan. Vaisto kehoitti Valkohammasta syömään sen. Pari loikkausta, välähdys, pelästynyt parahdus, ja seikkaileva lintu oli sen hampaissa. Se oli rotukana, lihava ja muheva; ja Valkohammas nuoli huuliaan ja päätteli, että sellainen ravinto oli hyvää.

Myöhemmin samana päivänä se tapasi toisen eksyneen kanan lähellä tallia. Eräs rengeistä juoksi nyt pelastamaan lintua. Hän ei tuntenut Valkohampaan sukuperää, joten hän otti aseeksi vain ohuen ruoskan. Ensi sivalluksesta Valkohammas heitti kanan sikseen ja kääntyi miestä kohti. Sauva olisi saanut sen pysähtymään, mutta ei ruoska. Ääneti, häikäilemättä se otti vastaan toisen sivalluksen eteenpäin rynnätessään, ja kun se hypähti rengin kurkkua tavoitellen, tämä kirkaisi: Herra Jumala! ja hoiperteli taaksepäin. Hän pudotti piiskan ja suojeli kurkkuaan käsivarsin. Seurauksena oli, että hänen käsivartensa repeytyi luuhun asti.

Mies pelästyi suunnattomasti. Häneen ei vaikuttanut niin suuresti Valkohampaan hurjuus kuin sen äänettömyys. Yhä suojellen kurkkuaan ja kasvojaan verta vuotavalla käsivarrellaan hän koetti peräytyä talliin. Ja pahoin hänen olisi käynyt, ellei Collie olisi ilmestynyt näyttämölle. Nyt tämä pelasti rengin, kuten ennen Dickin. Hurjan raivoisana se syöksyi Valkohampaan kimppuun. Se oli ollut oikeassa. Se oli tietänyt paremmin kuin nuo sokeat jumalat. Koko sen epäluulo oli ollut oikeutettua. Tässä tuo vanha rosvo nyt oli entisine temppuineen.

Renki pääsi pakenemaan talliin, ja Valkohammas peräytyi Collien terävien hampaiden tieltä tai tarjosi niille hartiansa ja pyöri pyörimistään. Mutta Collie ei herennyt, kuten sen tapana oli sopivan kurituksen annettuaan. Päinvastoin, se kävi joka hetki yhä kiihkeämmäksi, kunnes Valkohammas lopulta heitti arvokkuuden ja pakeni peittelemättä naaraan kynsistä ketojen poikki.

"Sen täytyy oppia jättämään kanat rauhaan", sanoi isäntä. "Mutta minä en voi ruveta sitä opettamaan, ennenkuin tapaan sen itse teossa."

Kaksi päivää myöhemmin tämä tapahtui, mutta paljon suuremmassa mittakaavassa kuin isäntä oli aavistanut. Valkohammas oli tarkannut huolellisesti kanatarhaa ja sen eläjien tapoja. Kun nämä olivat asettuneet yöpuulle, se kapusi eräälle hirsiläjälle. Sen huipulta se pääsi kanahuoneen katolle, kiipesi harjan ylitse ja hyppäsi tarhaan. Hetkistä myöhemmin se oli jo kanakopissa, ja sitten alkoi teurastus.

Kun isäntä aamulla astui kuistille, hänen katseensa kohtasi ensiksi viisikymmentä valkoista Leghorn-kanaa, jotka renki oli asettanut kauniiseen riviin. Hän vihelsi itsekseen hiljaa, alussa hämmästyneenä, sitten ihaillen. Myöskin hänen katseensa kohtasi Valkohampaan, mutta tässä ei ilmennyt vähintäkään häpeän tai syyllisyyden merkkiä. Se esiintyi ylpeänä, ikäänkuin olisi suorittanut kiitettävän ja ansiokkaan teon. Isännän huulet puristuivat lujasti yhteen, kun hän havaitsi olevan välttämätöntä ryhtyä tuohon ikävään työhön. Sitten hän puheli ankarasti tiedottomalle pahantekijälle, ja hänen äänessään oli vain suuttumusta. Myöskin hän painoi Valkohampaan kuonon kiinni surmattuihin kanoihin ja löi sitä samalla tuntuvasti.

Sen koommin ei Valkohammas enää käynyt kanatarhassa rosvoamassa. Tämä oli vastoin lakia, ja se oli oppinut lain. Sitten isäntä vei sen kanatarhaan. Kun Valkohammas näki elävän ravinnon tepastelevan ympärillään ja aivan nenänsä edessä, se tunsi vaistomaisen halun hyökätä kimppuun. Se totteli vaistoa, mutta isännän ääni hillitsi sen. Puoli tuntia asteltiin niin kanatarhassa. Aika ajoin vaisto valtasi Valkohampaan, ja joka kerta, kun se totteli tätä, isännän ääni hillitsi sen. Siten se oppi lain, ja ennenkuin se lähti kanojen alueelta, se oli oppinut kokonaan unohtamaan niiden olemassaolon.

"Kanavarasta ei voi koskaan parantaa." — Tuomari Scott pudisti alakuloisena päätään aamiaispöydässä, kun hänen poikansa kertoi, miten hän oli Valkohammasta opettanut. — "Kun ne kerran saavat sen tavan ja pääsevät veren makuun..." Hän pudisti jälleen alakuloisena päätään.

Mutta Weedon Scott ei ollut samaa mieltä.

"Kuulkaapas nyt, mitä minä teen", hän virkkoi lopulta. "Minä suljen Valkohampaan koko iltapäiväksi kanojen joukkoon."

"Mutta ajattelehan toki kanoja", vastusteli tuomari.

"Ja sen lisäksi", jatkoi poika, "minä maksan sinulle yhden dollarin jokaisesta kanasta, jonka se surmaa."

"Mutta sinun pitäisi määrätä isällekin uhkasakko", ehätti Beth sanomaan.

Sisar kannatti häntä, ja koko pöytäseurue ilmaisi hyväksymisensä. Tuomari Scott nyökäytti päätään myöntymyksen merkiksi.

"No hyvä!" — Weedon Scott mietti hetkisen. — "Ja jos Valkohammas ei ole iltapäivän mentyä vahingoittanut ainoatakaan kanaa, silloin sinun on sanottava sille jokaiselta kymmeneltä minuutilta, jonka se on viettänyt tarhassa: 'Valkohammas, sinä olet viisaampi kuin minä luulin!' ja sanottava se vakavasti ja verkalleen, ikäänkuin istuisit lakituvassa tuomiota julistamassa."

Perheen jäsenet vahtivat tapahtumaa piilopaikoista. Mutta kun isäntä oli sulkenut Valkohampaan kanatarhaan ja itse poistunut, tämä laskeutui pitkäkseen ja kävi nukkumaan. Kerran se nousi juomaan kaukalosta. Kanoihin se ei kiinnittänyt ensinkään huomiotaan. Sen puolesta ne olivat aivan olemattomia. Kello neljältä se teki aimo loikkauksen, pääsi niin kanakopin katolle ja hyppäsi sieltä maahan ulkopuolelle, lähtien vakavana astumaan taloa kohti. Se oli voittanut. Ja kuistilla tuomari Scott, istuen Valkohampaan edessä, lausui koko perheen riemuksi verkalleen ja juhlallisesti kuusitoista kertaa: "Valkohammas, sinä olet viisaampi kuin minä luulin."

Mutta lakeja oli niin paljon, että Valkohammas joutui ymmälleen ja monasti häpeäänkin. Sen täytyi oppia, ettei käynyt koskeminen kanoihin, jotka olivat toisten jumalain omaisuutta. Myöskin oli kissat, kaniinit ja kalkkunat jätettävä rauhaan. Kun se oli oppinut lain vain osaksi, sillä oli se käsitys, että kaikki elävät oliot täytyi jättää rauhaan. Niinpä saattoi viiriäinen vahinkoa kärsimättä lehahtaa lentoon sen kuonon edestä. Jännittyneenä ja innosta ja halusta väristen se hillitsi kuitenkin vaistonsa ja seisoi hiljaa. Se totteli jumalain tahtoa.

Kun se sitten eräänä päivänä oli jälleen laitumella, se näki Dickin säikyttävän esiin jäniksen ja lähtevän ajamaan sitä takaa. Isäntä itse katseli ajoa eikä käynyt sitä estämään. Päinvastoin hän usutti Valkohammastakin yhtymään ajoon. Siten tämä oppi, että jänikset eivät olleet rauhoitettuja. Lopulta se taisi koko lain. Sen ja kotieläinten välillä ei saanut vallita mitään vihollisuutta. Ellei syntynytkään ystävyyttä, täytyi olla ainakin rauhassa riiden kanssa. Mutta toiset eläimet — oravat, viiriäiset ja jänikset — olivat erämaan eläjiä, jotka eivät olleet alistuneet koskaan ihmisen valtaan. Niitä sai jokainen koira vapaasti ahdistaa. Jumalat suojelivat vain kesyjä, ja kesyjen kesken oli tappaminen kielletty. Jumalat pitivät vallassaan alamaistensa elämän ja kuoleman, ja he olivat kateellisia vallastaan.

Pohjolan yksinkertaisiin oloihin verrattuna elämä Santa Claran laaksossa oli perin monimutkaista. Etupäässä nuo sivistyksen sotkuisat muodot vaativat hilliytymistä, pidättymistä — ryhtiä, joka oli yhtä hienorakenteista kuin ilmassa leijuvat lukin seitit ja samalla kestävää kuin teräs. Tuhat muotoa oli elämällä, ja Valkohammas havaitsi, että sen täytyi olla valmis kohtaamaan kaikkia. Kun se lähti kaupunkiin, San Joséhen, juosten rattaiden jäljessä tai harhaillen pitkin katuja, kun rattaat olivat seisahtuneet, elämä vyöryi sen ohitse syvänä, vuolaana ja vaihtelevana, alituisesti ärsyttäen sen aistimia, vaatien äkillistä ja loputonta mukautumista ja vastaavaisuutta ja pakottaen melkein aina tukahduttamaan luonnolliset vaistot.

Kaupungissa oli lihamyymälöitä, joissa liha riippui yltämän päässä. Tähän lihaan ei saanut koskea. Taloissa, joissa isäntä kävi, oli kissoja, eikä niihinkään saanut kajota. Ja kaikkialla oli koiria, jotka ärisivät sille ja joiden kimppuun ei saanut käydä. Ja sitten oli katukäytävillä tulvinaan ihmisiä, joiden huomion se veti puoleensa. Ne seisahtuivat sitä katselemaan, osoittivat sitä toisillensa, tutkivat, puhelivat sille ja, mikä oli kaikkein pahinta, taputtelivat sitä. Ja tätä vaarallista kosketusta sen täytyi sietää. Mutta se saavutti tämän kärsivällisyyden; kehittyipä se vieläkin pitemmälle: herkesi olemasta hullunkurinen ja itsetietoinen. Ylevällä tavalla se otti vastaan noiden lukemattomien vieraiden jumalain huomion. Se alentui hyväksymään heidän alentuvaisuutensa. Kuitenkin oli siinä jotain, mikä esti käymästä liian tuttavalliseksi. He taputtivat sen päätä ja kulkivat edelleen, ollen mielissään omasta rohkeudestaan.

Mutta kaikki ei ollut Valkohampaalle niin helppoa. Juostessaan rattaiden perässä San Josén laitapuolella se kohtasi joukon pikkupoikia, jotka alinomaa heittelivät sitä kivillä. Mutta se tiesi, ettei ollut lupa ajaa takaa eikä tuhota heitä. Tässä sen oli pakko loukata itsensäsäilyttämisvaistoa; ja sen se tekikin, sillä se alkoi käydä kesyksi ja sivistykseen sopivaksi.

Siitä huolimatta ei Valkohammas kuitenkaan ollut aivan tyytyväinen moiseen järjestykseen. Sillä ei ollut mitään abstraktista käsitystä oikeudesta. Mutta itse elämään sisältyy jonkinlainen oikeudentunto, ja tämän mielestä oli kohtuutonta, ettei se saanut puolustautua kivittäjiä vastaan. Se oli unohtanut, että sen ja jumalain tekemän liiton mukaan nämä olivat velvolliset huolehtimaan siitä. Mutta eräänä päivänä isäntä hypähti ruoska kädessä kärryistä ja antoi pojille selkäsaunan. Sen koommin he eivät enää heitelleet kiviä, ja Valkohammas ymmärsi ja tyytyi siihen.

Se sai toisenkin samanlaatuisen kokemuksen. Kaupunkiin mentäessä oli tienristeyksessä kapakka, ja sen tienoilla oleili kolme koiraa, joiden tapana oli hyökätä sen kimppuun, kun se juoksi ohitse. Isäntä, joka tunsi Valkohampaan tuhoisan tappelutavan, teroitti sille yhtämittaa lakia, ettei sen pitänyt tapella. Tämä oli oppinut sen hyvin, mutta seurauksena oli, että se joutui aina kovaan ahdinkoon kulkiessaan kapakan ohitse. Ensimmäisen hyökkäyksen jälkeen sen ärinä piti kyllä nuo kolme koiraa loitolla; mutta ne seurailivat sitä luskuttaen ja härnäten. Tätä kesti jonkun aikaa. Kapakan miehet rupesivat yllyttämään koiria, ja eräänä päivänä he julkisesti usuttivat ne Valkohampaan kimppuun. Isäntä pysähdytti rattaat.

"Käy kiinni!" sanoi hän Valkohampaalle.

Mutta Valkohammas ei voinut uskoa sitä. Se katsoi isäntää ja katsoi koiria. Sitten se katsoi jälleen isäntään kiihkeästi ja kysyväisesti.

Isäntä nyökkäsi.

"Käy kiinni, poika. Syö suuhusi ne."

Valkohammas ei enää epäröinyt. Se kääntyi ja hypähti ääneti vainoojainsa keskelle. Kaikki kolme olivat sitä vastassa. Siinä äristiin ja muristiin ankarasti, hampaat iskivät vastatusten ja ruumiit kierivät hiekassa. Tomu nousi pilvenä ja verhosi taistelevat. Mutta muutaman minuutin perästä kaksi koiraa vääntelehti sorassa ja kolmas pakeni täyttä vauhtia. Se loikkasi ojan yli, livahti aidan lomitse ja kiiti kentän poikki. Valkohammas seurasi liukuen suden lailla ja vauhdilla, nopeasti ja ääneti, ja kentän keskellä se saavutti ja surmasi koiran.

Tämä kolminkertainen murha tuotti sille rauhan koirien puolelta. Juttu levisi pitkin laaksoa, ja asukkaat pitivät huolta siitä, etteivät heidän koiransa kiusanneet Tappelu-sutta.

NELJÄSKOLMATTA LUKU.
Viisas susi.

Kuukausia kului. Etelässä oli runsaasti ravintoa, jota sai työtä tekemättä, ja Valkohammas varttui lihavaksi ja eleli onnellisena. Se ei ollut vain maantieteellisessä etelässä, se oli elämän etelämaissa. Ihmisten ystävällisyys lämmitti sitä kuin aurinko, ja se versoi kuin hyvään maahan istutettu kukkanen.

Ja kuitenkin se pysyi jollain tavoin muista koirista erilaisena. Se tunsi lain paremmin kuin koirat, jotka eivät olleet koskaan kokeneet toisenlaista elämää, ja se noudatti lakia tarkemmin; mutta yhtä kaikki siinä piileskeli vielä hitunen villeyttä, ikäänkuin erämaa yhä asustaisi siinä ja susi vain nukkuisi.

Toisten koirien kanssa se ei ruvennut koskaan toveriksi. Yksinäisenä se oli elänyt omaan rotuunsa nähden, ja yksinäisenä se oli edelleenkin elävä. Lip-lipin ja koiralauman vaino penikkavuosina ja tappeluaika Kauno-Smithin palveluksessa olivat synnyttäneet siinä häipymättömän vastenmielisyyden koiria kohtaan. Sen elämä oli ohjattu luonnolliselta uraltaan, ja omaa lajiaan vältellen se oli aina pysytellyt ihmisten lähellä.

Valkohammas ei ollut milloinkaan osoittautunut taipuvaiseksi tunteitaan ilmaisemaan. Rakkautensa se oli tuonut ilmi vain päänsä isännän kainaloon kaivamalla ja saattamalla mielihyvän-murinaansa kuherruksen tapaisen sävyn. Mutta nyt sen oli sallittu keksiä kolmaskin keino. Jumalien nauru oli aina vaikuttanut siihen, tehnyt sen hulluksi, raivoisaksi. Mutta ei tullut kysymykseenkään suuttua rakastettuun isäntään, ja kun tämä jumala suvaitsi nauraa sille hyvänsuopaisella, leikkisällä tavalla, se joutui aivan neuvottomaksi. Se saattoi tuntea vanhan kiukun pistävänä pyrkivän esille, mutta kiukun oli taisteltava rakkautta vastaan. Se ei voinut suuttua; mutta jotain oli tehtävä. Ensin se pysyttelihe arvokkaana, ja silloin isäntä nauroi vieläkin kovemmin. Sitten se koetti olla vieläkin arvokkaampi, mutta isäntä nauroi entistään enemmän. Lopulta isännän nauru teki lopun sen arvokkaisuudesta. Sen leuat avautuivat hiukan, huulet kohosivat lievästi, ja silmiin tuli eriskummallinen ilme, joka oli pikemmin rakkautta kuin huumoria. Se oli oppinut nauramaan.

Isäntä teki usein ratsastusretkiä, ja hänen seuraamisensa oli Valkohampaan päävelvollisuuksia. Pohjolassa se oli palvellut reen eteen valjastettuna; mutta etelässä ei ollut rekiä, eivätkä koirat myöskään kuljettaneet taakkoja selässään. Siksi se nyt palveli uudella tapaa juoksemalla isännän hevosen rinnalla. Eikä pisinkään päivämatka uuvuttanut Valkohammasta. Se juoksi suden lailla, pehmeästi, väsymättä ja vaivattomasti, ja seitsemänkin peninkulmaa kuljettua se saapui terhakkana perille hevosen edellä.

Ratsastuksen yhteydessä Valkohammas oppi uuden tavan ilmaista ajatuksiaan, mutta sitä se käytti vain kahdesti koko elämässään. Ensi kerran se tapahtui, kun isäntä koetti totuttaa muuatta tulista täysiverikköä siihen, että veräjiä saattoi avata ja sulkea ratsastajan astumatta satulasta. Yhä uudelleen hän ohjasi ratsunsa veräjän viereen saadakseen sen suljetuksi, mutta aina hevonen pelästyi ja peräytyi. Joka kerralla se kävi yhä hermostuneemmaksi ja kiihkeämmäksi. Kun se kavahti pystyyn, isäntä painoi kannukset kylkiin ja pakotti sen jälleen laskemaan etujalat maahan, jolloin se alkoi potkia takajaloillaan. Valkohammas seurasi tätä näytäntöä yhä levottomammaksi käyden, kunnes se ei enää voinut hillitä itseään, vaan hypähti hevosen eteen ja haukkui kiukkuisesti ja varoittaen.

Vaikka se koettikin usein haukkua myöhemmin ja isäntäkin siihen yllytti, se onnistui vain kerran ja se tapahtui isännän ollessa poissa. Tapaus oli seuraava. Oltiin ratsastusmatkalla niittyjen poikki, kun hevosen edestä äkkiä kapsahti esiin jänis, jolloin ratsu heittäytyi hurjaan laukkaan, kompastui ja kaatui. Isäntä jäi alle ja taittoi jalkansa. Raivoisana Valkohammas karahti syyllisen hevosen kurkkuun, mutta isännän ääni hillitsi sen.

"Kotiin! Mene kotiin!" komensi isäntä havaittuaan vammansa.

Valkohampaan ei tehnyt mieli hylätä häntä. Isäntä aikoi kirjoittaa selityksen, mutta ei löytänyt taskustaan kynää eikä paperia. Jälleen hän komensi Valkohammasta lähtemään kotiin.

Tämä katseli häntä kaihoisasti, lähti liikkeelle, kääntyi sitten takaisin ja vinkui hiljaa. Isäntä puheli sille lempeästi, mutta vakavasti, ja se heristi korviaan kuunnellen tuskallisen tarkkaavana.

"Älä huolehdi, poikaseni", kuului puhe, — "mene vain kotiin. Mene kotiin kertomaan, miten minun on käynyt. Kotiin, sinä susi. Mene kotiin!"

Valkohammas tiesi kodin merkityksen, ja vaikk'ei se ymmärtänytkään isännän puheesta muuta, se tajusi tämän tahtovan, että se menisi kotiin. Se kääntyi ja ravasi vastahakoisesti tiehensä. Sitten se seisahtui epäröiden ja katsahti taakseen olkapäänsä ylitse.

"Mene kotiin!" kuului terävä käsky, ja tällä kertaa se totteli.

Valkohampaan saapuessa perille perhe istui kuistilla nauttien iltapäivän viileydestä. Se juoksi joukkoon läähättäen ja tomuisena.

"Weedon on palannut", huomautti perheen emäntä.

Lapset tervehtivät Valkohammasta ilohuudoin ja juoksivat sitä vastaan. Se karttoi niitä ja astui kuistille, mutta ne saartoivat sen kiikkutuolin ja aidan väliin. Se ärisi ja koetti tunkeutua lomitse. Lasten äiti katsoi huolestuneena sinnepäin.

"Minun täytyy myöntää, että se hermostuttaa minua lasten vuoksi", hän sanoi. "Pelkään, että se jonakin päivänä odottamatta käy niiden kimppuun."

Hurjasti äristen Valkohammas ryntäsi esiin nurkasta kumoten pojan ja tytön. Äiti kutsui heidät luokseen ja lohdutti heitä, mutta kehoitti jättämään Valkohampaan rauhaan.

"Susi on aina susi", huomautti tuomari Scott. "Ei niihin käy luottaminen."

"Mutta ei se ole susi", väitti Beth asettuen veljensä puolelle tämän poissa ollessa.

"Ei sinulla ole siihen muuta todistetta kuin Weedonin käsitys", jatkoi tuomari. "Hän vain olettaa, että Valkohampaassa on hiukan koiran verta, mutta siitä häh ei tiedä mitään, kuten hän itsekin tunnustaa. Mitä sen ulkomuotoon tulee —"

Hän ei päättänyt lausettaan. Valkohammas seisoi hänen edessään hurjasti muristen.

"Mene tiehesi! Alas, poika!" komensi tuomari Scott.

Valkohammas kääntyi isäntänsä vaimon puoleen. Tämä kirkaisi pelosta, kun se tarttui hampain hänen hameeseensa ja veti sitä, kunnes hauras kangas repeytyi. Nyt kaikkien huomio oli kiintynyt siihen. Se oli herennyt murisemasta ja seisoi pää pystyssä tuijottaen heitä kasvoihin. Sen kurkku työskenteli suonenvedontapaisesti, mutta ei synnyttänyt mitään ääntä; koko ruumis ponnisteli koettaen selviytyä jostain eriskummallisesta, joka pyrki ilmoille.

"Ettei se vain ole tullut hulluksi", sanoi Weedonin äiti. "Minä sanoin Weedonille pelkääväni, ettei lämmin ilmanala ole terveellinen napaseutujen eläimille."

"Luulen, että se koettaa puhua", lausui Beth.

Tällöin Valkohammas sai puhelahjan, ääni purkautui esille voimakkaana haukuntana.

"Weedonille on tapahtunut jotain", sanoi hänen vaimonsa päättäväisesti.

Kaikki olivat nyt pystyssä, ja Valkohammas juoksi portaita alas katsellen taakseen, seurasivatko toiset. Toisen ja viimeisen kerran elämässään se oli haukkunut ja saanut ajatuksensa ymmärretyksi.

Tämän tapahtuman jälkeen se sai lämpimämmän sijan Sierra Vistan asujanten sydämessä; yksinpä renkikin, jonka käden se oli raadellut, myönsi, että se oli viisas koira, vaikka olikin susi. Tuomari Scott pysyi yhä entisessä mielipiteessään ja kaikkien harmiksi todisti sen oikeaksi mittauksilla ja selityksillä, jotka hän sai tietosanakirjasta ja erinäisistä luonnontieteellisistä teoksista.

Päivät vierivät edelleen vuodattaen herkeämätöntä paistettaan Santa Claran laakson ylle. Mutta kun ne alkoivat käydä lyhyemmiksi ja Valkohampaan toinen talvi etelässä saapui, se teki omituisen havainnon. Collien hampaat eivät olleetkaan enää terävät. Sen puraisut olivat niin leikillisiä ja lempeitä, etteivät ne tehneetkään kipeätä. Valkohammas unohti, että tuo toinen oli tehnyt sen elämän raskaaksi, ja kun tämä kujeili sen ympärillä, se vastasi juhlallisesti, koettaen olla leikillinen, mutta muuttuen vain naurettavaksi.

Eräänä päivänä naaras houkutteli sen pitkälle retkelle halki niittyjen, metsään. Oli juuri sellainen iltapäivä, jolloin isännän oli tapana lähteä ratsastamaan, ja Valkohammas tiesi tämän. Hevonen seisoi satuloituna oven edessä. Mutta siinä oli jotain syvemmällä kuin kaikki opitut lait, kuin tavat, jotka olivat sitä muokanneet, syvemmällä kuin rakkaus isäntää kohtaan, kuin itse halu elää. Ja kun Collie epäröinnin hetkellä töykkäsi sitä ja livisti tiehensä, se kääntyi seuraamaan. Sinä päivänä isäntä sai ratsastaa yksinään; ja metsässä Valkohammas juoksi rinnan Collien kanssa, kuten sen emo Kitshi ja vanha Silmäpuoli olivat menneinä aikoina juosseet hiljaisessa pohjolan salossa.

VIIDESKOLMATTA LUKU.
Siunattu susi.

Näihin aikoihin sanomalehdet olivat täynnä kertomuksia eräästä pahantekijästä, joka rohkeasti oli paennut San Quentinin vankilasta. Hän oli hurja mies. Jo alun pitäen hän oli muodostunut luonteeltaan vinoksi, eikä se suinkaan ollut parantunut yhteiskunnan muokkaamana. Yhteiskunnan kädet ovat kovat, ja tämä mies oli räikeä näyte sen käsialasta. Hän oli peto — tosin ihmispeto, mutta siitä huolimatta niin hirvittävä, että hänet voi parhaiten lukea lihansyöjäin joukkoon.

San Quentinin vankilassa hän oli osoittautunut parantumattomaksi. Rangaistus ei ollut saanut hänen uhmaansa murretuksi. Hän saattoi kuolla valittamatta ja viimeiseen asti taistellen, mutta hän ei voinut elää kuritusta sietäen. Kuta hurjemmin hän taisteli, sitä kovakouraisemmin yhteiskunta häntä piteli, ja kovakouraisuus taas teki hänet vain hurjemmaksi. Pakkonuttu, nälkä ja pieksäminen eivät olleet Jim Hallille soveltuvia kasvatuskeinoja; mutta juuri niitä häneen nähden käytettiin. Niitä hän oli saanut osakseen siitä pitäen, kuin hän eli pienenä poikasena San Franciscon slummeissa, jolloin hän vielä oli pehmeää savea ja taipuisa muodostumaan yhteiskunnan käsissä.

Ollessaan kolmatta kertaa vankilassa Jim Hall kohtasi vartijan, joka oli melkein yhtä kurja peto kuin hän itse. Vartija kohteli häntä kunnottomasti, valehteli hänestä johtajalle, sai riistetyksi häneltä kaikki edut, vainosi häntä. He erosivat toisistaan siinä, että vartijalla oli avainkimppu ja revolveri, Jim Hallilla oli vain tyhjät kädet ja hampaat. Mutta eräänä päivänä hän hyökkäsi vartijan kimppuun ja upotti hampaansa tämän kurkkuun kuten petoeläin ikään.

Tämän jälkeen Jim Hall joutui parantumattomain selliin. Siinä hän eli kolme vuotta. Selli oli kauttaaltaan raudasta. Hän ei päässyt siitä milloinkaan ulos. Hän ei nähnyt koskaan taivasta eikä auringonpaistetta. Päivä oli hämärää ja yö mustaa äänettömyyttä. Hän oli elävältä haudattuna rautahaudassa. Hän ei nähnyt ainoatakaan elävää olentoa, ei puhellut yhdenkään ihmisen kanssa. Kun hänelle työnnettiin ruokaa, hän karjui kuin peto. Kaikkia hän vihasi. Yöt ja päivät hän saattoi mölytä koko maailmaa vastaan raivoten. Sitten hän ei päästänyt ääntäkään kokonaisiin viikkoihin, raadellen mustassa hiljaisuudessa omaa sieluaan. Hän oli ihminen ja hirviö, kauhun luoma niin kammottava, kuin milloinkaan on kummitellut hullaantuneiden aivojen harhanäyissä.

Ja sitten hän karkasi eräänä yönä. Johtaja sanoi, että se oli mahdotonta, mutta koppi oli tyhjä ja sen kynnyksellä makasi vartija kuolleena. Kahden toisen vartijan ruumiit osoittivat, mitä tietä hän oli kulkenut vankilan halki ulkomuureille, ja hän oli tappanut paljain käsin melua karttaakseen.

Hänellä oli hallussaan murhattujen vartijoiden aseet, ja nyt hän oli kuin elävä asevarasto, joka pakeni vuorien ylitse yhteiskunnan järjestyneen voiman ahdistamana. Hänen hengestään oli luvattu suuri palkinto. Ahnaat talonpojat vahtivat häntä pyssy kädessä. Hänen verellään saattoi kenties suorittaa jonkun kiinnityslainan tai lähettää poikansa kouluun. Kansalaiset, jotka kunnioittivat laillista järjestystä, ottivat luodikon seinältä ja lähtivät häntä tavoittelemaan. Parvi verikoiria seurasi hänen verisiä jälkiään. Ja lain vainukoirat, yhteiskunnan palkatut tappelueläimet, pysyttelivät puhelimen ja lennättimen ja ylimääräisten junain avulla yöt ja päivät hänen kintereillään.

Toisinaan he saavuttivat hänet, ja miehet astuivat kohti kuin sankarit tai ryntäsivät rautalanka-aitojen lävitse ihastuttaen yleisöä, joka luki näistä tapahtumista aamiaispöydässä. Sellaisten kohtausten jälkeen kuljetettiin kaupunkeihin kuolleita ja haavoittuneita, ja heidän sijaansa astui uusia miehiä, joiden mieli paloi ihmisajoon.

Ja sitten Jim Hall katosi. Turhaan verikoirat etsivät hävinneitä jälkiä. Etäisissä laaksoissa aseelliset miehet vangitsivat rauhallisia karjanpaimenia pakottaen heitä tekemään selkoa itsestään. Ja kymmenkunnassa paikassa löysivät ahnaat verihinnan himoitsijat Jim Hallin jäännökset.

Sillä välin luettiin Sierra Vistassakin sanomalehtiä, enemmän levottomuuden kuin mielenkiinnon vallassa. Naiset pelkäsivät. Tuomari Scott hymähteli ja nauroi, mutta syyttä, sillä Jim Hall oli tullut tuomituksi, kun tuomari johti viimeistä kertaa oikeudenkäyntiä. Ja tuomioistuimen edessä Jim Hall oli julistanut, että vielä koittaisi päivä, jolloin hän kostaisi tuomarille, joka oli hänet tuominnut.

Kerrankin Jim Hall oli oikeassa. Hän oli syytön siihen rikokseen, josta hänet tuomittiin. Koska häntä oli rangaistu varemmin jo kaksi kertaa, määräsi tuomari Scott hänelle viisikymmentä vuotta vankeutta.

Tuomari Scott ei ollut kaikkitietävä, eikä hän tietänyt, että hän oli osallisena poliisien salaliitossa, että todistukset olivat tekaistuja ja todistajat vannoivat väärin, että Jim Hall oli syytön. Eikä Jim Hall puolestaan tietänyt, että tuomari Scott oli vain harhaan johdettu. Hän luuli, että tuomari tunsi koko asian ja oli poliisin kanssa tehnyt salaliiton tuon suunnattoman vääryyden toteuttamiseksi. Kun siis tuomari Scott julisti, että Jim Hall oli elävänä haudattava viideksikymmeneksi vuodeksi, niin tämä, vihaten koko yhteiskuntaa, joka häntä piteli pahoin, nousi ja raivosi lakituvassa, kunnes puolikymmentä hänen kiiltonappisista vainolaisistaan sai hänet nujerretuksi. Tuomari Scott oli hänelle vääryyden kulmakivi, ja tuomari Scottiin hän kohdisti kaiken raivonsa ja uhkauksensa tulevasta kostosta. Sitten Jim Hall vietiin hautaansa ... ja pääsi karkuun.

Näistä asioista ei Valkohammas tietänyt mitään. Mutta sen ja Alicen, isännän vaimon välillä oli olemassa muuan salaisuus. Joka yö, Sierra Vistan mentyä levolle, hän nousi ja päästi Valkohampaan nukkumaan isoon eteiseen. Valkohammas ei ollut kotikoira eikä sen sallittu nukkua sisällä talossa. Sen vuoksi rouva hiipi varhain joka aamu alas ja päästi sen ulos, ennenkuin muu perhe heräsi. Eräänä sellaisena yönä, koko talon nukkuessa, Valkohammas heräsi ja makasi aivan hiljaa. Ja hiljaa se nuuski ilmaa ja havaitsi siitä, että jokin vieras jumala oli saapuvilla. Sen korviin osui ääniä kertoen vieraan jumalan liikuskelevan. Valkohammas ei päästänyt mitään kiukkuista huutoa, sellainen ei ollut sen tapa. Vieras jumala asteli hiljaa, mutta vielä hiljempaa liikkui Valkohammas, sillä kun ei ollut mitään vaatteita kahnaamassa ruumista vastaan. Se seurasi ääneti. Erämaassa se oli pyydystänyt riistaa, joka oli suunnattoman arkaa, ja se tiesi, kuinka edullista yllättäminen oli.

Vieras jumala seisahtui rappusten alapäähän ja kuunteli, ja Valkohammas oli kuin kuollut, niin liikkumattomana se vaani ja odotti. Noita rappusia myöten noustiin isännän ja hänen rakkaimpansa luo. Valkohammas pörrötti karvojaan, mutta vartosi. Vieraan jumalan jalka nousi. Hän alkoi nousta rappusia ylös.

Ja silloin Valkohammas iski. Se ei päästänyt mitään varoitusta, ei ilmaissut tekoansa heikoimmallakaan ärähdyksellä. Se nosti ruumiinsa ilmaan valmistuen hyppäykseen ja karahti vieraan jumalan selkään. Valkohammas tarrautui etukäpälillään miehen hartioihin ja upotti samalla hampaansa hänen niskaansa. Se pysyi kiinni hetkisen, kyllin kauan kiskaistakseen jumalan selälleen. Yhdessä he romahtivat lattialle. Valkohammas hypähti erilleen, ja miehen yritellessä pystyyn se iski jälleen hampaillaan.

Sierra Vista heräsi säikähtyneenä. Alhaalta kuului melskettä, ikäänkuin parikymmentä paholaista olisi kamppaillut. Kajahti laukauksia. Kerran miehen ääni kiljahti kauhua ja tuskaa ilmaisten. Kuului ankaraa ärinää ja murahduksia, ja yli kaiken saattoi erottaa, kuinka huonekaluja ja laseja murskautui.

Mutta melske hiljeni melkein yhtä nopeasti, kuin se oli syntynytkin. Kamppailu oli kestänyt vain kolmisen minuuttia. Säikähtynyt perhe oli kokoontunut rappusten yläpäähän. Alhaalta kuului kuin mustasta kuilusta korisevaa ääntä, ikäänkuin ilman pulputessa esiin veden lävitse. Toisinaan tämä ääni muuttui sihiseväksi, melkein vihellykseksi. Mutta tämäkin hiljeni nopeasti ja kuoli. Sitten ei pimeästä kuulunut muuta kuin jonkun elävän raskasta huohotusta sen koettaessa vaivoin vetää henkeään.

Weedon Scott väänsi nappulaa, ja portaat ja eteinen valahtivat kirkkaan valoisiksi. Sitten hän ja tuomari laskeutuivat varovaisesti alas revolverit kädessä. Varovaisuus ei ollut tarpeen. Valkohammas oli suorittanut työnsä perinpohjaisesti. Keskellä kumottuja ja murskattuja huonekaluja makasi muuan mies, puoleksi kyljellään, kasvot käsivarren suojassa. Weedon Scott kumartui alas, siirsi käsivarren syrjään ja käänsi miehen kasvot ylöspäin. Kaulassa ammottava haava osoitti, millä tavoin hän oli saanut surmansa.

"Jim Hall", sanoi tuomari Scott, ja isä ja poika katsoivat merkitsevästi toisiinsa.

Sitten he kääntyivät Valkohampaan puoleen. Sekin makasi kyljellään. Sen silmät olivat sulkeutuneet, mutta luomet kohoutuivat hiukan sen koettaessa katsoa heihin, kun he kumartuivat sen puoleen, ja häntä värisi huomattavasti yrittäessään turhaan liehua. Weedon Scott taputti sitä, ja sen kurkussa korisi mielihyvän murina. Mutta perin heikko se oli, ja pian sekin taukosi. Silmäluomet sulkeutuivat ja koko ruumis näytti herpoutuvan ja lysähtävän kokoon.

"Se on aivan lopussa, poika parka", sanoi isäntä.

"Koetetaan sentään", arveli tuomari lähtien puhelimelle.

"Totta sanoen sillä on yksi mahdollisuus tuhannesta", selitti eläinlääkäri puuhailtuaan puolitoista tuntia Valkohampaan ääressä.

Päivä alkoi sarastaa akkunain lävitse ja tehdä sähkövalon kalpeaksi. Lapsia lukuunottamatta koko perhe oli kerääntynyt eläinlääkärin luo kuulemaan hänen tuomiotaan.

"Yksi taittunut takajalka", hän jatkoi. "Kolme taittunutta kylkiluuta, ja ainakin yksi niistä on lävistänyt keuhkot. Sen veri on vuotanut melkein kuiviin. Myöskin on varsin luultavaa, että se on saanut sisäisiä vammoja. Varmaankin sen päälle on hypätty. Ja sitten vielä kolme luodinreikää läpi koko ruumiin! Yksi mahdollisuus tuhannesta on jo aika uskallettua. Ei ole yhtä mahdollisuutta kymmenestäkääntuhannesta."

"Mutta me emme saa jättää käyttämättä ainoatakaan mahdollisuutta, jos siitä on vain apua", huudahti tuomari. "Maksakoon se mitä tahansa. Käsitelkää sitä X-säteillä — millä hyvänsä — Weedon, sähkötä heti San Franciscoon tohtori Nicholsille. — Älkää pahastuko tohtori, kyllähän ymmärrätte, nyt täytyy käyttää jokaista keinoa."

Eläinlääkäri hymyili suopeasti.

"Tietysti minä ymmärrän. Sen hyväksi kannattaa tehdä kaikki. Sitä täytyy hoitaa kuin ihmistä ikään, kuin sairasta lasta. Älkää unohtako, mitä sanoin lämpömäärästä. Tulen takaisin kello kymmeneltä."

Valkohammasta hoidettiinkin kuin ihmistä. Tuomari Scott ehdotti otettavaksi koulittua sairaanhoitajatarta, mutta sitä vastustivat ankarasti tytöt, he tahtoivat suorittaa työn itse. Ja Valkohammas voitti sen yhden mahdollisuuden kymmenestätuhannesta, jota lääkäri oli pitänyt epäiltävänä.

Viimeksimainittua ei käynyt moittiminen, vaikka hän olikin erehtynyt. Kaiken ikänsä hän oli hoitanut ja leikannut sivistyneessä yhteiskunnassa eläviä, jotka viettivät suojattua elämää ja polveutuivat samanlaisista esivanhemmista. Valkohampaaseen verrattuina ne olivat hentoja ja pehmeitä, eikä siinä otteessa, jolla ne tarrautuivat elämään, ollut paljoakaan voimaa. Valkohammas oli tullut suoraan erämaasta, missä heikot varhain hukkuvat eikä kenellekään suojaa suoda. Sen isässä ja emossa ei ollut kummassakaan heikkoutta, ei myöskään näitä varemmisssa sukupolvissa. Valkohammas oli saanut perinnöksi rautaisen rakenteen ja erämaalle ominaisen elinvoiman, ja se pysyi kiinni elämässä sekä mieleltään että ruumiiltaan sitkeydellä, joka vanhastaan kuuluu kaikille luontokappaleille.

Viikkoja sai Valkohammas viettää vankina kipsisiteiden ja kääreiden kahlehtimana, voimatta tehdä pienintäkään liikettä. Se nukkui tuntikausia ja näki viljalti unia, ja sen sielun kautta liikkui loputon sarja pohjolan kuvia. Kaikki menneisyyden aaveet heräsivät ja elivät sen sielussa. Uudelleen se asusti luolassa Kitshin kera, ryömi vavisten Ison Majavan luo hänen valtaansa alistuakseen, juoksi henkensä edestä Lip-lipin ja hulluna ulvovan penikkalauman tieltä.

Se juoksi jälleen äänettömänä erämaan halki pyydystäen nälkäkuukausina ruokaansa; ja toisinaan se kiiti vetojoukkueen etunenässä kuullen Mit-san ja Ison Majavan suoliruoskain läjähtävän takanaan ja heidän ääntensä huutavan: raa! raa! kun tultiin ahtaaseen kohtaan ja joukkue, lävitse päästäkseen, vetäytyi kokoon kuin viuhka. Se eli uudestaan päivänsä Kauno-Smithin luona ja taisteli vielä kerran kaikki taistelunsa. Sellaisina hetkinä se vinkui ja murisi unessaan, ja ne, jotka katselivat, sanoivat sen näkevän pahoja unia.

Muuan näistä painajaisista tuotti sille aivan erityisesti kärsimyksiä — nimittäin kolisevat ja helisevät raitiovaunut, jotka siitä tuntuivat suunnattomilta ilveksiltä. Se oli makaavinaan pensaiden suojassa odotellen, että orava uskaltaisi puustaan kyllin etäälle. Silloin, juuri kun se hyökkäsi kimppuun, orava muuttuikin raitiovaunuksi, joka kohosi sen yläpuolelle uhkaavana ja peloittavana kuin vuori, kiljuen ja kilisten ja sylkien tulta. Tuntui samalta kuin sen ärsyttäessä haukkaa alas pilvistä. Alas se syöksyi taivaan sinestä, ja sen kimppuun hyökätessä se muuttuikin tuoksi kaikkialla vainoovaksi raitiovaunuksi. Väliin se oli olevinaan Kauno-Smithin häkissä. Ulkopuolelle kerääntyi miehiä, ja se tiesi, että taistelu oli tulossa. Se vahti ovea nähdäkseen vastustajansa tulevan. Ovi avautui ja siitä ryntäsi taas tuo kamala vaunu. Näin tapahtui tuhansia kertoja, ja joka kerta se herätti yhtä elävän ja suunnattoman kauhun.

Sitten koitti päivä, jolloin viimeinen side otettiin pois. Se oli juhlapäivä. Koko Sierra Vista oli kerääntynyt katsomaan. Isäntä raaputti sen korvia, ja se urisi lemmenlauluaan. Isännän vaimo nimitti sitä "Siunatuksi sudeksi", nimi saavutti hyväksymistä, ja kaikki naiset sanoivat sitä Siunatuksi sudeksi.

Se koetti nousta seisomaan, mutta vaipui useita kertoja yritettyään voimattomana maahan. Se oli maannut niin kauan, että lihakset olivat menettäneet taitonsa ja kaikki voima oli kaikonnut niistä. Hiukan tämä heikkous sitä hävetti, tuntui muka siltä, että se nyt petti jumalat, joiden palveluksessa se oli. Tämän vuoksi se koetti urheasti nousta; viimein se seisoikin jaloillaan, huojuen ja hoippuen sinne ja tänne.

"Siunattu susi!" huudahtivat naiset kuorossa.

Tuomari Scott silmäili heitä voitonriemuisena.

"Tepä sen sanoitte", hän sanoi. "Sitähän minä olen koko ajan väittänyt. Tavallinen koira ei olisi kyennyt sellaista tekemään. Susi se on."

"Siunattu susi", korjasi tuomarin vaimo.

"Niin, Siunattu susi", myönsi tuomari. "Ja siten minä aion tästä lähtien sitä nimittää."

"Sen täytyy oppia uudestaan kävelemään", virkkoi lääkäri; "olisi parasta aloittaa nyt heti. Ei se tee mitään. Viekää se vain ulos pihalle."

Ja ulos se astelikin kuin kuningas, ympärillään koko Sierra Vista valmiina hoivaamaan. Se oli perin heikko, ja kun se pääsi ruohokentälle, se laskeutui pitkälleen ja levähti.

Sitten se jatkoi matkaansa. Valkohampaan lihaksiin tuli vähitellen voimaa, ja veri alkoi kiitää niiden kautta. Jouduttiin tallien luo, ja siellä makasi ovella Collie ympärillään puoli tusinaa pikkaraisia penikoita, jotka kisailivat päivänpaisteessa.

Valkohammas katseli ihmetellen. Collie ärisi sille varoitellen, ja se pysyikin huolellisesti loitolla. Silloin isäntä työnsi kenkänsä kärjellä yhtä noista kömpivistä olennoista Valkohammasta kohti. Se pörrötti epäluuloisena karvojaan, mutta isäntä vakuutti sille, että kaikki oli paikallaan. Collie, jota muuan naisista piteli sylissään, vartioi sitä mustasukkaisena ja vakuutti äristen, ettei kaikki ollut paikallaan.

Penikka piehtaroi sen edessä. Se luimisti korviaan ja tarkkasi uteliaana. Molempien kuonot koskettivat toisiaan, ja se tunsi penikan pienen lämpöisen kielen lipuvan pitkin huuliaan. Valkohampaan kieli työntyi esiin, se ei tietänyt miksi, ja se nuoleskeli penikan kuonoa.

Jumalat tervehtivät tätä toimitusta käsiään taputellen ja ihastunein huudoin. Valkohammas oli ymmällään ja katsoi heihin kuin arvoitukseen. Sitten heikkous sai jälleen vallan ja se laskeutui pitkälleen, korvat luimussa, pää sivulle painuneena, penikkaa tarkastellen. Toisetkin penikat kömpivät sitä kohti Collien suureksi harmiksi, ja vakavana se salli niiden kiivetä ja kuppelehtia ylitsensä. Ensinnä, jumalain paukuttaessa suosiotaan, siinä ilmeni hitunen entistä itsetietoisuutta ja noloutta. Mutta tämä katosi penikkain kuperkeikkain jatkuessa, ja se makasi silmät puolittain ummessa, torkahtaen raukeana päivänpaisteeseen.