— Ryhdyin uudella tarmolla ajattelemaan. Ensimäinen rivi oli kyllä selvä, vaikka minulle käsittämätön; siinähän ei voinut muuta olla kuin sana Kustaa III. Toinen rivi oli niinikään semmoisenaan loogillisesti ymmärrettävä: An Elise — Eliselle, mutta saattoi olla mahdollista, että joku kirjain puuttui. Vaikein ja tärkein oli kolmas rivi. Viimeistä sanaa tuskin voi saada muuksi kuin: tietää ja selityksenä se tuntuikin luonnolliselta. Mutta mitä olivat kaksi edellistä? Otaksuttavasti nimiä. Vihdoin juolahti mieleeni onnellinen ajatus: Jääskelä, Luolakosken toinen insinööri, sehän tuntui sopivan. Jä ..k . l muita kirjaimia ei voinut erottaa ja nyt, kuten näette, on ä:kin kokonaan hävinnyt. Oliko viimeinen kirjain d vai l sitäkään ei voinut varmuudella päättää. Levottomana selailin kataloogeja. Jääskelä, Nestor, insinööri. Kas niin, sehän tuntui sopivan sekä kirjoituksen että myöskin ystäväni työtoverina olemisen kannalta katsoen. Kellon salaperäisyys oli hälvennyt ja riemumielin minä valmistausin matkustamaan Luolakoskelle. — Jos silloin olisin hämärästikään aavistanut, mitä nyt tiedän, olisi asia tietenkin saanut kokonaan toisen selityksen.
— Matkustin viipymättä Luolakosken tehtaalle tapaamaan yllämainittua insinööriä, jonka vain hyvin pintapuolisesti tunsin. Hän oli vahvasti rokonarpinen, pieni ja peräti harvasanainen mies, joka tervehdittyäni ja esitettyäni asiani, katseli minua pitkän aikaa terävästi pienillä silmillään.
"Vai niin, nyt te tahtoisitte minulta tietoja. Vastikään selvisin ryssien käsistä. En minä ollut insinööri Warénin läheinen ystävä, vaikka me toimimmekin samalla tehtaalla", sanoi hän.
"Te tietysti olette selvillä vangitsemisen kaikista yksityiskohdista. Mutta minulla on täysi syy olettaa, että insinööri Warén on jonnekin kätkenyt keksintöä koskevat selityksensä. Siihen viittaa moni seikka, ensinnäkin…"
"Tekin olette siis sitä mieltä", keskeytti hän, katseen terävöityessä kirkkaammaksi ja punan kohotessa hänen poskilleen. Sitten hän näytti miettivän jotakin ja jatkoi vihdoin.
"Jos tekee sen todennäköisen olettamuksen, että ryssät vangitsivat hänet urkkiakseen häneltä salaisuuden, niin kuinka ihmeessä he olivat saaneet vihiä hänen keksinnöstään? Sitä minä en ymmärrä."
"Sehän on helppo kysymys. Ettekö huomannut noin kuukausi sitten sanomalehdissä pientä uutista: 'Uusi metalli.' Se oli tosin hyvin ylimalkainen, mutta ystäväni nimi oli siinä…"
"Ahaa!" keskeytti insinööri." Siitä minä en tiennyt… Sittenhän, sittenhän on selvää…"
Hänen silmiinsä tuli omituinen tuijottava ilme ja hän katseli minua niin hajamielisenä, että hän näytti tylsältä.
"Mikä on selvää?"
"Vangitsemista vaan tarkoitan."
Kauempaa en malttanut odottaa. Vedin taskustani ystäväni kellon, jonka panin insinöörin eteen.
"Voitteko selittää, mitä insinööri Warén on tällä tarkoittanut? Minä olen tullut siihen käsitykseen, että epäselvä viimeinen rivi kuuluu: Nestor Jääskelä tietää."
Sitten kerroin hänelle kellon omituisen historian. Hän kuunteli sitä aivan liikkumattomana, koko ajan kirjoitusta tutkien. Ja kesti kauan ennenkuin hän vastasi.
"Tämä on hyvin merkillistä. Tuskinpa vaan tätä ymmärrän… Milloin te olette viimeksi käynyt täällä, insinööri Warénin luona?"
"Oh, siitä on jo toista vuotta."
"Vai niin", kuului lyhyt, ohimennen lausuttu vastaus ja jälleen hän mietiskeli pitkän aikaa.
"Insinööri Warénin pöydällä oli kaksi kuvaa. Toinen esitti Kustaa III:tta täydessä loistossaan, toinen kaunista kreivitärtä Ann'-Elisabeth D:tä, joka muinoin oli Luolakosken kartanon omistaja ja josta kuningas Kustaa III on kirjoitelmissaankin maininnut. Väitetään lahjakkaan, mutta kevytmielisen kuninkaan hurjasti rakastuneen tähän kreivittäreen käydessään Suomessa. Eikö Warén ole tästä teille kertonut?"
"Ei koskaan."
"Näissä kuvissa oli omituiset, Warénin itsensä tekemät, violettiin vivahtavat kehykset…"
"Jotka lievästi hikosivat ja tuntuivat kylmältä, eikö niin?"
"Aivan. Ne olivat hänen uutta metalliaan."
Hänen tuijottava katseensa kiintyi jälleen minuun.
"Tunsittehan te tarkoin Warénin? Tiesittehän hänen omituisen halunsa rakennella salaperäisiä lukkoja? Eikö hän koskaan näyttänyt teille Sesam-kätköään?"
"Näytti, näytti kylläkin. Kaikki hänen romanttiset haaveensa ovat minulle tuttuja jo Amerikan ajoilta."
"No niin. Silloin täytyy mainituista kuvista löytyä ratkaisu, kenties kätkö. Muuta en ymmärrä."
Kiitin häntä tiedoista ja nousin lähteäkseni. Mutta hän ei näyttänyt sitä huomaavan, niin tarkasti tutki hän suurennuslasillaan kelloa.
"Koetan ottaa asiasta selvää", sanoin saadakseni hänet hereille.
Hänen kasvonsa ilmaisivat eräänlaista hämmästystä.
"Aiotteko hänen kotiinsa!… Talohan on ryssien miehittämä. Ettekö sitä tiennyt?"
"En, en ollenkaan."
Ja hetken mietittyäni minä lisäsin.
"Mutta voinhan silti yrittää. Ehkä jonkun tekosyyn varjolla pääsen sisään."
Hän pudisti päätään, vastaamatta mitään. Ja antaessaan kellon takaisin hän sanoi hiljaa ja epäröiden.
"Voisi ajatella toisinkin…"
Turhaan odotin jatkoa. Hän tuli melkein nolon näköiseksi ja punastui kenties hiukan. Silmiään räpytellen ja väistäen katsettani sanoi hän vihdoin.
"Ei, ei se ole mahdollista… Toivotan onnea yrityksellenne. Mutta varokaa ryssiä. Heidän kynsissään ei ole hyvä olla, sen sain äsken kokea."
— Tuskin minun tarvinnee mainitakaan, että yritykseni päästä insinööri Warénin asuntoon oli turha. Jouduin vain ryssien kuulusteltavaksi ja sain kiittää onneani, että selvisin siitä.
— Vihdoin sekaantui hallitus asiaan ja venäläisten oli lähdettävä. Mutta mitkään toimenpiteet eivät kyenneet tuomaan ystävääni takaisin elävien ilmoille, ei edes tietoja hänen kohtalostaan. Sitävastoin tapahtui uusi ilkityö: eräänä päivänä tiesivät sanomalehdet kertoa, että se talo, jossa insinööri Warén oli asunut, oli perustuksiaan myöten palanut. En tahdo tässä lähemmin puuttua asian yksityiskohtiin, jotka aikoinaan herättivät monenmoisia väitteitä ja suurta huomiota. Minusta oli teko päivänselvästi urkkijoiden suorittama. Joko he olivat päässeet perille ystäväni salaisuudesta ja jotakin peläten tahtoivat hävittää kaikki jäljet, tahi he eivät olleet saaneet sitä käsiinsä, mutta sensijaan löytäneet hänen kummallisia lippaitaan ja Sesam-kätköjään, ja epäillen ja toisia etsijöitä vainuten, hallituksen sekaantuessa heidän pimeisiin puuhiinsa, olivat he raivoissaan polttaneet kaikki poroksi. Jälkimäistä arvelua tukee sekin seikka, ettei tuosta merkillisestä keksinnöstä sittemmin mitään kuulunut.
— Minä puolestani tunnustin masentuneena tappioni. Nythän ei ollut enää mitään mahdollisuutta. Vaikka olisin onnistunut kuinka hyvin tahansa selittämään kellon kirjoituksen, niin tulipalo oli tehnyt tehtävänsä, eikä mitään ollut enää pelastettavissa.
— Monen monta iltaa olen istunut tämän kellon ääressä näitä asioita pohtien. Mitä varten ei ystäväni ollut luottanut minuun, kertonut minulle jotakin selvää ja ymmärrettävää menettelystään? Mitä varten oli hän turvautunut ainaisiin, lapsekkaihin salaperäisyyksiinsä ja saattanut itsensä perikatoon? Monesti minä sadattelin häntä hermostuneena. Sitäpaitsi minua vaivasi se, etten uskaltanut julkisesti puhua kellostani, sillä tiesin, että urkkijoita olisi heti ollut niskassani.
— Nyt jälestäpäin ajatellessani asiaa, saatan muistaa, miten usein aivojani oli askarruttanut insinööri Jääskelän hajamielinen harvasanaisuus. Varsinkin hänen omituinen huomautuksensa, joka niin elävästi oli painunut mieleeni: "Voisi ajatella toisinkin…" Ja nyt viime päivinä minusta on tuntunut yhä Varmemmalta, että hänellä kenties oli oikea aavistus, vaikka hän sitä itsekin epäili ja vaikeni siitä, niinkuin minäkin olisin tehnyt hänen asemassaan. Mutta vaikka olisikin ajatellut kymmenellä eri tavalla, löytänyt miten monta ratkaisua tahansa, niin talo oli tuhkana ja tuli oli syönyt aarteensa. Siitä syystä en enää sittemmin ryhtynyt minkäänlaisiin toimenpiteisiin, vaan annoin asian vaipua unhoon.
— Nyt kirjoitetaan vuosi 1916, silloin 1893. Yli kaksikymmentä vuotta on siis täytynyt kulua, ennenkuin olin pääsevä edes jonkinlaiseen selvyyteen. Vasta leskirouva Bernerin kuoleman yhteydessä tapahtuneet seikat loivat uutta valoa arvoitukseen, todennäköisesti olisivat sen selvittäneetkin, ellei kuolema olisi astunut väliin.
— Heti kun luin sanomalehdistä, että tohtori Koski oli luultavasti ollut insinööri Arvid Warén, sain aivan kuin kuumeen, vaikka olenkin jo näin korkeaan ikään ehtinyt mies. Tohtori Koski, Luolakosken omistaja, oli majurinna Bernerille, omaa sukuaan Järnskiöld, lähettänyt tuon kummallisen kirjeen, ja v. 1893 oli majurinna nuorena neitinä asustanut Luolakoskella, isänsä kartanossa — tuskin puolen kilometrin päässä insinööri Warénista, jos kohta kosken toisella rannalla. Jos varhaisempina aikoina olisin edes tiennyt hänen olemassa-olonsa, niin luultavasti olisin lopulta tullut oikeaan, siksi paljon minä olin asiaa miettinyt. Mutta minä en häntä tuntenut, eikä kukaan ollut maininnut minulle Elisa Järnskiöldin nimeä. Ja kuitenkin, voi minua pölkkypäätä, olisihan minun pitänyt arvata, olisihan minun pitänyt muistaa tuo iänikuinen ranskalainen lause: ou est la femme?
— Ilman muuta on nyt kellon alarivi selvä. Se kuuluu:
Neiti Järnskiöld tietää.
— Mutta majurinna Berner on nyt kuollut.
— Tietysti ryhdyin etsimään insinööri Jääskelää. Sain hänet vihdoin käsiini; sodan alkaessa hän töin tuskin oli päässyt lähtemään Saksasta, jossa oli toiminut kymmenisen vuotta. Kun kysyin häneltä, oliko hän silloin, v. 1893 katkonaisella lauseellaan: "Voisi ajatella toisinkin", tarkoittanut neiti Järnskiöldiä, vastasi hän myöntävästi, eikä ollut asiasta juuri millänsäkään. Vuosien vieriessä tuntui hän käyneen vieläkin harvasanaisemmaksi.
"Minkätähden te ette sanoneet siitä minulle?" kysyin kiihtyneenä.
"Sitä oli vaikeata mennä sanomaan. Pari vuotta aikaisemmin oli insinööri Warén näyttänyt hakkailevan tyttöä. Mutta se oli jäänyt viime aikoina kokonaan, eikä hän ainakaan vuoteen ollut käynyt kartanossa."
"Perhanan taulapää!"
— Anteeksi, mutta niin tulin huudahtaneeksi vimmoissani. Silloin syöksyi tumma puna hänen rokonarpisille kasvoilleen ja hän nousi ylös.
"Herra", sanoi hän pontevasti. "On kai parasta, että puhun suoraan. Insinööri Warén oli rakastunut tyttöön, sen kyllä tiesin, ja niin olin minäkin, huolimatta siitä, etten ollut ikinä vaihtanut hänen kanssaan sanaakaan. Mutta jo kaksi vuotta aikaisemmin oli Warén saanut selvät rukkaset, jonka myöskin tiedän, ja seurustelu, joka koskaan ei ollut ollutkaan vilkasta, lakkasi kokonaan. Nyt kysyn teiltä: Onko mahdollista, että insinööri Warén olisi uskonut salaisuutensa, tieteellisen salaisuuden, nuorelle tytölle, jolta hän oli saanut rukkaset?"
— Hänen äkkinäinen varmuutensa saattoi minut hämilleni.
"Mutta niin on nyt kuitenkin tapahtunut ja salaisuus on yhä olemassa", oli kaikki, mitä saatoin sanoa.
— Olkapäiden kohaus oli ainoa vastaus ja siihen päättyi keskustelumme.
— Kieltämättä oli insinööri Jääskelän minulle sinkauttama kysymys sellainen, että siihen oli vaikeata myöntävästi vastata. Sitäpaitsi saatan helposti ymmärtää, ettei hän ollut varemmin tahtonut sekoittaa rakastamaansa tyttöä tähän juttuun, jossa pyöri ryssiä ja urkkijoita ja joka mahdollisesti olisi saattanut kehittyä neidille häväistysjutuksi. Mutta sitä ihmeteltävämpää vaan on, että ystäväni kaikesta huolimatta oli kuitenkin tarkoittanut neiti Järnskiöldiä. Mistä ihmeen syystä hän oli tahtonut jättää tieteellisen salaisuuden nuorelle tytölle? Ja miksi hän nyt, vuosien kuluttua, kun olisi luullut elämän katkerien kokemusten tasoittaneen hänen päähänpistojensa tulvan, jälleen uskoi saman salaisuuden leskirouva Bernerin sairaihin käsiin? Minkä takia hän ei ollut edes minulle, vanhalle ystävälleen, ilmaissut väärän nimen verhoamaa itseään? Voihan ajatella, että hän yhä vieläkin, varsinkin näinä pimeinä aikoina, pelkäsi saattaa keksintöään julkisuuteen, mutta minkätähden ei hän pitänyt siitä parempaa huolta ja varmuudella ehkäissyt sen perikatoon joutumista? Kirvelevällä katkeruudella minun täytyy olettaa, että ankarat kärsimykset, joita hän epäilemättä oli saanut kokea, olivat tehneet hänet niin epäluuloiseksi, ettei hän enää uskonut kehenkään. Mitä erikoisesti minuun tulee, niin varmaankin hän oli saanut huonon käsityksen ystävästä, joka ei ollutkaan toiminut hänen ohjeidensa mukaan. Eihän hän voinut tietää, etten kyennyt hänen tahtoaan täyttämään. Kenties hän luuli, että minä huonoista ja itsekkäistä vaikutteista salasin… Mutta minähän eksyn henkilökohtaisiin mietelmiin, jotka eivät teitä kiinnitä.
Kertoja kuivasi hikipisaroita otsaltaan ja jatkoi sitten.
— Salaisuus on nyt toistamiseen olemassa. Se on olemassa. Näiden seinien sisään täytyy sen olla kätkettynä. Enkä minä voi uskoa, että kotitarkastajat nyt, enempää kuin aikaisemminkaan ovat sitä löytäneet. On aivan turhaa luulotella keksintöä mahdottomaksi haaveeksi, niinkuin monet ovat nauraen tehneet. Ne harvat lauseet, joilla ystäväni kosketteli esitelmässään kaasujen nesteeksi-tiivistämisteoriaa, on myöhemmin huomattu oikeiksi, ja jo v. 1895—96 valmistivat Linde ja Hampson aivan samaa periaatetta noudattaen juoksevaa ilmaa, n.s. Linde-ilmaa, joka nyttemmin on saavuttanut niin laajan käytännön. Mutta kenenkään ei ole onnistunut päästä niin pitkälle kuin ystäväni. Hänen merkillinen keksintönsä odottaa yhä päivänvaloa, ja se henkilö, joka olisi voinut arvoituksen selvittää on nyt kuollut. Pankaahan merkille, minä en ole vielä sitä tainnut mainita, mitä majurinna Bernerin kirjeen nuotit sanovat. Ne ovat alkusointuja Beethovenin vienosta pianokappaleesta, jolla on sama nimi kuin kellon toisella kirjoitusrivillä:
An Elise.
V.
Soittoniekka.
Yliopiston konserttisali oli täynnä juhlapukuista yleisöä. Mutta nyt tämä yleisö, joka käytävissä osasi niin äänekkäästi meluta ja kahisuttaa silkkejään, istui liikkumattomana kuin hypnotisoitu ja sadoilta kasvoilta oli hetkeksi poistunut ulkonaisen elämän vaatima naamio. Herkistyneet piirteet kuvastivat välittömästi sitä hurmiota ja tenhoisaa näkyä, jonka sävelet olivat loihtineet heidän mielikuvituksensa piiriin. Katto tuntui kaareutuvan valtavana taivaana, jonka utuisessa sinimeressä kuu loisti ja vaaleat hattarat kiitivät kuin hengettäret. Kukaan ei liikahtanut, yskinyt tai kääntänyt päätään. Ainoastaan naisten herkät povet nousivat ja laskivat voimakkaammin kuin tavallisesti. Oli menossa Beethovenin lumoava kuutamosonaatti.
Kun pianisti oli lopettanut ja nostanut kätensä koskettimilta, viipyi yleisö yhä samassa unen kaltaisessa äänettömyydessä. Vaikka tarkkaavainen korva selvästi erotti ulkoa rankan syyssateen lorinan, näki yleisö mielikuvituksessaan yhä kuutamon loihtuisaa loistoa ja sumuharsojen verhoamien kenttien kastekimaltelua. Se kuuli yön tuulien vienoja kuiskauksia. Ja vasta kun taiteilijan noustessa seisomaan tuoli särkevästi rämähti, heräsivät ihmiset horroksestaan ja salin täytti myrskyisä suosionosoitusten pauhu. Kohteliaasti, mutta tottuneen ja välinpitämättömästi väsähtäneen näköisenä kumarteli kuuluisa taiteilija korokkeeltaan. Konsertti oli loppunut, hän ei enää ollut yleisölle muuta velkaa kuin nämä kumarrukset. Kuitenkin, kun melu salissa yhä kasvoi, hän vihdoin istahti soittokoneen ääreen, ja heti syntyi äskeinen hiljaisuus.
"An Elise", Beethovenin helmeilevä, yksinkertainen pikkukappale, jonka hän oli säveltänyt ystävättärelleen "huhtikuun 27:nen päivän muistoksi!"
Rouva Karin Vahlbergin kauniit, syvänsiniset silmät kostuivat ja haikeita muistoja tulvi hänen herkistyneeseen mieleensä. Tätä pientä kappaletta oli hänen äitinsä niin rajattomasti rakastanut. Monen hämärtyvän illan ikävän oli tuo rakas vainaja tuudittanut unhoon näihin viihdyttäviin säveliin. Ja silloin oli hänen kasvoillaan ollut niin sielukas ja uneksuva herkkyys, että outoja aavistuksia oli herännyt tyttären mieleen. — Herra Vahlberg, joka ryhdikkäänä ja hienona istui nuoren vaimonsa rinnalla, tunsi sitä kiusaavaa painostusta, jonka toisen kiinteä katse useissa synnyttää. Kun hän vihdoin käänsi miltei vaistomaisesti päätään, tuijotti häneen ruskea, hehkuva silmäpari voimakkaista, laihoista kasvoista, joiden luja otsa, rohkea suu ja tumma, lyhyt, harjasmainen pystytukka syöpyivät elävinä hänen mieleensä.
* * * * *
Varmaankin rankan sateen takia oli ravintolan ruokasali niin täynnä väkeä, ettei pöytää saanut mistään. Tarjoilijattaret juoksivat edes takaisin punoittavin poskin, ilma oli tupakansauhun kyllästämä ja koko sali oli yhtenä ainoana sorinana ja kilinänä. Pianohuoneessakin, jota tavallisesti käytettiin yksityishuoneena istui nyt ainakin kaksi seuruetta, mutta herra Vahlberg sai kuitenkin mukavan nurkkapöydän haltuunsa ja tilasi rauhoittuneena illallisensa.
Ennen pitkää lähti toinen seurue pois, ja lukuunottamatta herra Vahlbergia rouvineen jäi huoneeseen ainoastaan kaksi nuorukaista, joilla näkyi olevan edessään jotakin väkevää tänä alkohoolista köyhänä aikana. Yhtäkkiä nousi toinen heistä ja istuutui pianon ääreen. Hetken tapailtuaan äänilajia, piti hän pienen paussin ja soitti sitten parisen ensimäistä tahtia Beethovenin "An Elisestä". Sitten hän äkkiä, kesken kaiken lakkasi ja jäi liikkumattomana paikalleen. Hämmästyneenä kääntyi herra Vahlberg häntä katsomaan ja hätkähti: Hän tunsi saman miehen, joka konsertissa oli häneen tuijottanut:
Soittaja, jonka päällä oli "saketti" ja verkahousut, nousi ripeästi, astui pari askelta Vahlbergin pöytää kohti, teki syvän, teatralisen kumarruksen Karin rouvalle ja sanoi sointuvalla äänellään.
— Pyydän käyttää tilaisuutta lausuakseni arvoisalle rouvalle syvimmän kunnioitukseni.
Hän näytti olevan humalassa, mutta hänen käskevillä kasvoillaan oli arvokas kunnioituksen ilme, eikä merkkiäkään hävyttömyydestä, josta hänen yllättävää tekoaan voisi syyttää. Hänen palavat, kirkkaat silmänsä katsoivat totisina Karin rouvaa, joka hänen kummallisen soittonsa ja omituisen esiintymisensä takia tuijotti häneen kulmakarvat koholla ja perin hämillään.
— En ymmärrä teitä, herra. Minä en tunne teitä, tuli rouva tahtomattaan sanoneeksi, eikä hänen äänessään ollut lainkaan loukkaantunutta sävyä.
— Suokaa anteeksi, en tahtonut häiritä, vastasi vieras. Sitten hän jatkoi kiihkeästi, humaltuneen herkällä, mutta hillityllä intohimolla.
— Nimeni on Orell, Paul Orell, pianonsoittaja. Teitä, arvoisa herrasväki, minun käyttäytymiseni varmaankin kummeksuttaa. Uudistan vielä kerran anteeksipyyntöni, mutta minäkin olen ollut Luolakoskella. Teitä ehkä ihmetyttää, kuinka tunnen. Sehän ei ole vaikeaa. Ehkä olen mielestänne kovin tungetteleva ja sekaannun yksityisasioihinne. Mutta, kuten sanottu, minäkin olen ollut siellä; isäni oli tehtaan työnjohtajia. Suurissa, huminoivissa metsissä, niissä huuhkaja huutaa syysiltoina, olen saanut kulkea. Koski on laulanut korviini lapsuuteni kultaisina päivinä. Ja nuoruuteni kaipuun puhjetessa olen uneksinut neidosta, joka korkealta huipulta syöksyi vaahtojen lumoon. Siellä, sokkeloisissa luolissa, missä vesihiisi öisin soittaa tuhatpillisiä urkuja olen kärsinyt nuoruuteni ensi tuskia. Siitä on jo viisi vuotta, senjälkeen en ole nähnyt kotiani.
Tämä outo sanatulva, jonka humala teki hiukan luonnollisemmaksi, liikutti Karin rouvaa, jonka mieli yhä oli herkkänä äskeisen konsertin vaikutuksesta. Sitäpaitsi se seikka, että puhuja oli maininnut kaipuustaan, herätti surevassa naisessa tahdotonta myötätuntoa. Ajattelematta enempää kuin mitä sanoi, lausui hän välittömästi.
— Käykää toki kotonanne, herraseni.
Soittoniekka oli hetken vaiti, tuijottaen hämärtyvin silmin rouvaan.
Sitten sanoi hän tukahtuneella äänellä, painaen katseensa maahan.
— Minulla ei ole kotia, rouva.
Silloin Karin Vahlberg kovasti punastui ja sanoi hätääntyneesti.
— Kartano on luonnollisesti tarjoava teille vieraanvaraisuuttaan.
— Suokaa anteeksi. En tietenkään tahtonut tungetella. Mutta kiitän teitä sydämestäni, vastasi omituinen vieras syvään kumartaen ja poistui sitten pöytäänsä.
Herra Vahlberg, joka koko ajan oli passiivisena seurannut näytelmää, hieman loukkaantuneena vieraan sekaantumisesta, mutta kumminkin hilliten itsensä, koska tämä sekaantuminen ei liiaksi rikkonut sopivaisuuden sääntöjä, katseli terävin silmin ja oudon tunteen kaihertaessa sydänalaa vaimoonsa, jonka hämillään-oloa vielä jatkui. Sitten hän kuiskasi yli pöydän, raapaistessaan tulta paperossiinsa.
— Sinä et huomannut, ettei hän ollut humalassa.
VI.
Omituinen vieras.
Kolmea päivää myöhemmin istui Karin rouva yksinään Luolakosken verannalla koruompelus sylissään. Hänen miehensä oli mennyt tarkastamaan työläisiä kartanon suurille pelloille ja nuori rouva nautti täysin siemauksin kirkkaan syyskuun-aamupäivän raikkaasta auringon paisteesta. Puisto loisti uhkeimmissa väreissään punaisena ja keltaisena, ja tämän räikeän värileikin taustana kuvastui kuusimetsä entistään tummempana. Nurmikon kukkasoikioissa oli jo kuolema käynyt ja ruusut riippuivat alakuloisina, osittain paleltunein terälehdin, mutta riihestä kuului puimakoneen tuttu jyminä; siellä tomuttuneet ja iloiset ihmiset korjasivat runsasta jyväsatoa talteen.
Pyöräilijä tulla sihahti pihaan, hyppäsi kevyesti maahan, katsoi tutkien ympärilleen, huomasi verannalla-istujan ja nosti syvään kumartaen lakkiaan. Hänellä oli tarmokkaat kasvot, kirkkaat, ruskeat silmät ja tumma, lyhyt, harjasmainen pystytukka.
Hämmästyneenä Karin rouva tunsi Paul Orellin, soittoniekan.
— Hyvää päivää, rouva. Näen, että taas teitä hämmästytän.
Sallitteko, että esitän teille asiani?
Soittoniekka oli nyt kokonaan toisenlainen, kuin taanoin ravintolassa. Hänen silmistään loisti ilo ja veitikka, mutta samalla osoitti hänen käytöksensä kunnioittavaa arvonantoa.
— Tehkää hyvin ja käykää sisään, sanoi rouva hämillään sinisen katseen rauhattomana hapuillessa ympäri, löytämättä kiinnekohtaa.
Kumartaen vastasi vieras.
— Kiitän ystävällisyydestänne, rouva. Mutta jos suvaitsette, olen mieluummin verannalla.
Ryhdikkäänä nousi nuori mies ylös portaita, joille elämänlangan lehtiä oli putoillut, ja pysähtyi rouvan eteen. Syntyi kiusallinen, neuvoton hiljaisuus, jonka vallitessa soittaja katseli kaunista naista. Sitten sanoi nuori rouva yksinkertaisesti, ojentaen heikosti punastuen kätensä, johon tarttuen vieras hitaasti kumarsi.
— Terve tuloa kotiseudullenne.
— Hyvä rouva, alotti vieras. — Käytän tilaisuutta, esittääkseni vilpittömän anteeksipyyntöni sen johdosta, että ravintolassa häiritsin teitä. Ikävä sanoa, olin humalassa, vaikka senhän tietysti huomasittekin. En voi ymmärtää, kuinka tulin ryhtyneeksi sellaiseen tahdittomuuteen, mutta toivoakseni en sentään teitä loukannut.
— Oh, eihän siinä ollut mitään…
— Niin. Hyväntahtoisesti te olette ymmärtänyt minua parhain päin. Rohkenen olettaa, että se koti-ikävä, joka puheensotkustani lienee kuvastunut, jollaintavoin peitti julkeuttani… Mutta nyt varmaankin koetan antaa liian hyvän kuvan itsestäni. Kenties pidätte tekoani entistä häikäilemättömämpänä, mutta lupaukseenne vedoten olen tullut tänne. Minä aion pitää siitä lujasti kiinni.
Viimeisiä lauseita sanoessaan vieras hymyili niin iloisesti, että rouvankin kasvoille kohosi huvitettu ilme.
— Aivan varmaan te pidätte minua kerjäläisenä, hyvä rouva. Mutta sitä otaksumaanne en yritäkään torjua. Minähän olen soittoniekka ja siis tavallaan kuulun tuohon almuja-anovien parveen. Posetiiviukko veivaa konettaan, myö onnenlehtiä ja ojentaa lakkiaan ikkunoita kohti, viulunsoittaja istuu kahvilassa raha-lautanen vieressään ja odottaa lantteja. Konsertinantaja on hiukan suuremmassa mittakaavassa järjestänyt tämän kerjuun, hänen rahalautasenaan on piletinmyöjä. Mikäli tällainen piletinmyöjä on tai ei ole olemassa, sikäli soittaja on taiteilija tai ei.
— Mitä hassutusta tuo on! sanoi nuori rouva nauraen.
— Aion lopettaa sen vakavasti, rouva. Kun niin mielelläni tahtoisin jonkun päivän viipyä näillä seuduilla, pyytäisin kysyä, enkö saisi asua talossanne sitä aikaa. Tarvitsisin vain ullakkokamarin. Minulla on kirjallisia töitäkin, enkä luule, että suuremmin häiritsisin herrasväkeä.
— Tietysti. Täytyyhän minun toki pitää sanani. Tehkää hyvin ja käykää sisään. Mieheni palaa heti; tähän aikaan me juomme kahvia.
He astuivat vierashuoneeseen, jonka raskaspuitteisia, pehmeävärisiä maalauksia ja varsinkin suurta, kullattua harppua vieras ihastuneena tarkasteli. Jotakin ahdistavaa oli ilmassa, keskustelu pusertui väkinäiseksi ja silloin tällöin pyrki kiusaava äänettömyys vieraaksi, vaikka kumpikin koetti sitä omituisen innokkaasti karttaa.
Kun herra Vahlberg palasi pelloiltaan ja avasi salin oven, jäi hän hämmästyneenä kynnykselle seisomaan. Hetken aikaa oli huoneessa kaikki aivan hiljaista, eikä kukaan liikahtanut, vain molemmat nuoret miehet katselivat totisina toisiaan. Sitten purskahti Karin rouva heleään, hermostuneeseen nauruun ja huudahti punehtuen.
— Täällä on se ravintolan hävytön herra, Otto! Herra Vahlberg naurahti väsyneellä tavallaan ja astui lähemmäksi vierasta.
— Vai niin. Te korjaatte kylvämäänne satoa. Terve tuloa, sanoi hän.
Syvinä ja kirkkaina vieraan silmät tarkkasivat hänen ilmettään. Hetken niissä väikkyi ohimenevä, epäilevä terävyys, sitten ne siristyivät, huulten kaareutuessa vallattomaan hymyyn, ja puristaessaan voimakkaasti herra Vahlbergin kättä vastasi soittoniekka. — En tahtonut, että rouvastanne tulisi lupauksensa rikkoja. Sitä varten olen tunkeutunut kotiinne.
* * * * *
Herra Vahlbergin mieleen olivat viimeaikojen omituiset tapahtumat synnyttäneet niin omituisen ahdistuksen ja alkusyistään tiedottoman kaipuun, että hänen entinen, tyytyväinen ja hiukan väsähtänyt luonteensa tuntui kokonaan muuttuneen. Alakuloisia tuntuja liikkui hänen sydämessään ja häntä vaivasi eräänlainen haikea epämääräisyys ja päättäväisyyden puute. Enemmän kuin koskaan hän rakasti yksinäisyyttä. Pitkät ajat saattoi hän rantakalliolta tuijotella kosken kuohuihin itsekään olematta selvillä ajatuksistaan tai harhailla hajamielisenä kuusikossa, jossa syystuuli synkästi huokui.
Kuten ennen professori Fredriksson, niin hänkin viipyi monet hetket tuon salaperäisen kellon ääressä ja pohti insinööri Warénin arvoitusta. Mikä oli ollut tuon kummallisen uneksija-neron suhde hänen anoppiinsa? Kuinka oli selitettävissä, että hän oli uskonut nuoren tytön haltuun tieteellisen salaisuutensa, tytön, jolta oli saanut rukkaset? Ja mitä merkitsi tuo outo kirje, joka oli särkenyt majurinna Bernerin sairaan sydämen? Jos se, kuten professori Fredriksson tuntui olettavan, jälleen sisälsi vihjauksen samaan ihmeelliseen keksintöön, niin kuinka oli loogillisesti tajuttavissa, että tuo yksinäinen erakko toistamiseen antoi elämänsä suurtyön naiselle, joka ensin oli hänet hyljännyt ja sitten mennyt toisen kanssa naimisiin? Ja kuinka oli tällä merkillisellä keksijällä ollut voimaa elää tuntemattomana? Millainen oli hänen kohtalonsa ollut? Jos hän pelkäsi ryssiä, niin olisihan hän toki parhaille ystävilleen voinut ilmaista itsensä ja toimittaa nerokkaat tieteelliset työnsä varmaan talteen. Olisihan hän suorastaan voinut testamentissaan määrätä ne Suomen Tiedeseuralle. —
Täällä oli niin paljon muistoja hänestä. Tämän kuusikon humua, tämän kosken kohua oli tuo yksinäinen mies kuunnellut. Tämän suihkukaivon veden solistessa oli hänen nerokkaissa aivoissaan syntynyt loistavia ajatuksia. Hiljaiset, hämärät huoneet olivat nähneet hänet työnsä yli kumartuneena. Etehisessä seisoivat Kustaa III ja säveltaiteen kuolematon loihtija Beethoven marmorihahmossaan niin liikkumattomina ja salaperäisinä; muistopatsaat niistä kahdesta miehestä, jotka kummallisella tavalla olivat joutuneet arvoituksen sekavaan vyyhteen. Ja vanha, vaitelias palvelija liikkui niin äännettömänä kuin aave, kiihkeästi odottaen sitä hetkeä, jolloin hän saisi vetäytyä vanhan lepoon, jonka hänen herransa oli hänelle turvannut.
Sitten oli vielä uusi tulokas, soittoniekka, joka kylmäverisesti viipyi päivästä päivään ja tuntui olevan kovin omituinen herrasmies. Oli ihmeellistä, kuinka täydellisesti hän oli osannut voittaa rouvan luottamuksen. Niillä molemmilla näytti olevan hauskaa, ja katkeroituen vasten tahtoaankin herra Vahlberg oli pakotettu panemaan merkille, kuinka syrjään ja yksinäiseksi hän joutui. Jokin selittämätön voima samalla sekä kiinnitti häntä vieraaseen että tuotti hänelle tuskaa, jonka laatua ei hän osannut selittää. Oliko hän mustasukkainen? Sitä ei hän tahtonut itselleen myöntää, ainakaan ei hänellä ollut päteviä syitä siihen. Karin tuntui rakastavan häntä hellemmin kuin konsanaan, mutta viihtyi samalla erinomaisesti vieraan kanssa. Yhdessä he rämpyttivät salin suurta harppua, jota vieras hallitsi kutakuinkin ja jonka soitossa hän tuntui tavattoman nopeasti kehittyvän.
Toisinaan pyöri herra Vahlbergin päässä kaupunkiin muuttamissuunnitelmia, mutta hän ei voinut tehdä ratkaisevaa päätöstä. Mitä arvoa oli sellaisella tyhjällä kaupunkilaiselämällä? Täällä häntä tarvittiin, täällä vaativat asiat hänen huolenpitoaan. Ja niinkauan kuin vieras viipyi, ei sitä saattanut ajatellakaan. Sillä vaikka herra Vahlberg aavisti, että soittoniekan poislähtö olisi tuottanut hänelle jonkinlaista kevennystä, ei hän millään muotoa tahtonut sitä kiirehtiä, päin vastoin, hän antoi vieraan ymmärtää, että tämä voi huoletta luottaa talon vierasvaraisuuteen. Hänet oli saanut tuo aviomiehille niin ominainen mielentila valtaansa, joka varmaankin on alkavan mustasukkaisuuden ensi vaiheita. Hän tunsi kiintymystä soittajaan ja samalla toivoi, että ei olisi sitä tuntenut, ja kummallisesti hän halusi jättää vaimonsa kahden kesken vieraan seuraan, vaikka se kaihersi salaa hänen sydäntään. Toisinaan hän pakottausi kylmäksi ja koetti tehdä itselleen järkeviä kysymyksiä. Kuka oikeastaan oli tämä Paul Orell? Eihän hän tiennyt soittoniekasta enempää kuin alussakaan, tuskin enää senkään vertaa, niin oli tämä sekoittanut konseptit. Ja mitä hän oikein puuhasi ullakkokamarissaan, jossa hän kaikin mokomin tahtoi asua? Toisinaan hän palasi sinne vasta aamuyöstä, sen oli herra Vahlberg askeleista kuullut, toisinaan hän taas viipyi päiväkauden ulkona, tulematta edes syömään, ja kertoi sitten huvittavalla tavallaan käyneensä tehdasta tai kirkonkylää katselemassa. Joskus saattoi hän pitkät ajat istua vanhan palvelijan huoneessa, sen oli herra Vahlberg huomannut. Ja tämä kumarainen vanhus tuntui kiintyneen häneen ja heikontuneissa tihrusilmissä kiilui monesti miltei isällinen hellyys. Nuori soittoniekka osasi voittaa jokaisen suosion puolelleen.
Eräänä iltapäivänä tapahtui kuitenkin jotakin hyvin merkillistä. Herra Vahlberg, joka palasi ulkoa pelloiltaan, kurkisti sisään salin avonaisesta ovesta, mutta ei nähnyt siellä ketään. Hän oli juuri aikeessa mennä työhuoneeseensa, kun hänen korviinsa kantausi kuiskauksentapaista keskustelua. Uteliaana riensi hän salin poikki toiselle ovelle ja pysähtyi hämmästyneenä. Hänen vaimonsa seisoi kamarinsa kynnyksellä. Soittoniekka piteli hänen molempia käsiään ja sanoi hänelle jotakin, ja nuoren miehen käskevillä kasvoilla oli tällä kertaa niin kiihkeä ja intohimoinen ilme, niin palava pyyntö, että kaikki veri pakeni herra Vahlbergin poskilta. Karin rouva kuunteli epäröiden ja neuvottoman näköisenä ja hänen suuret silmänsä olivat ihmeen totiset. Ensin aikoi herra Vahlberg nopeasti vetäytyä takaisin, saadakseen yksinäisyydessä hillitä sitä viiltävää tuskaa, joka hänen poveensa oli riehahtanut. Mutta hänet oli jo huomattu. Sekä soittoniekka, että Karin näyttivät kovasti säikähtävän ja vetäytyivät nopeasti erilleen. Nuoren rouvan kasvoilla liikkui kirjavia värivivahduksia ja vaikeasti ja soinnuttomasti pakoitti hän itsensä nauruun.
Herra Vahlberg, jonka kasvot olivat käyneet valkeiksi kuin vaha, ponnisti nyt kaiken voimansa ja sai sanotuksi.
— Täällähän te olettekin. Minä luulin teidän olevan ulkona.
Soittoniekka vaikeni totisena ja katseli tarkkaavasti aviomiestä.
Rouva ei kyennyt vastaamaan.
— Joko pian saamme kahvia, Karin? kysyi herra Vahlberg niin keveästi, että se häntä itseäänkin hämmästytti.
— Tuossa tuokiossa, Otto, vastasi puhuteltu väräjävin äänin.
Sitten vetäytyi herra Vahlberg työhuoneeseensa. Hän ei kuitenkaan ollut kauan ehtinyt istua pehmeällä nahkatuolillaan, mihin oli lysähtänyt aivan kuin turtuneena ja tunnottomana, pistävän kivun kiertäessä sydänalaa, kun hänen vaimonsa syöksähti sisään silmät kyynelissä kylpien ja raskaasti hengittäen. Hetken aikaa katseli nuori nainen puolisoaan, heittäysi sitten hänen kaulaansa ja kysyi tuskallisen intohimoisesti.
— Oletko huonolla tuulella, Otto? Sano, rakas?
Silloin kokosi herra Vahlberg viimeisetkin voimansa, silitti vaimonsa kiharoita ja vastasi naurahtaen.
— Kuinka sinä sellaista kysyt? En vähintäkään.
Karin rouva hymyili kyyneltensä läpi, suuteli kiihkeästi miestään ja sanoi iloisesti.
— Kahvi on valmista, Otto.
* * * * *
Samana iltana vääntelehti herra Vahlberg unettomana vuoteellaan myöhäiseen yöhön. Hänen sydäntään pusersi niin kipeä ja lohduton tunto, että se oli saada hänet kyyneliin. Rauhattomana sytytti hän paperossin toisensa jälkeen, eikä edes yrittänytkään selvitellä sitä toivotonta kehää, jota hänen kiihtyneet ajatuksensa kiersivät. Ulkona satoi rankasti ja suuret pisarat pieksivät ruutua. Oli pilkko pimeä, ainoastaan paperossi, joka imiessä syttyi kiihkeämmin palamaan, loi hetkittäin miltei kaamean kajastuksen huoneeseen.
Silloin, läpi sateen yksitoikkoisen jorinan, oli herra Vahlberg kuulevinaan heikkoa melua, ikäänkuin askeleita. Hän jännitti korviaan… Taaskin, aivan selvästi, outoa ryskettä. Liikkuiko joku etehisessä? Soittaja? Mutta mitä teki hän siellä näin myöhään ja kauan?
Nopeasti hyppäsi hän pystyyn, kiskaisi housut jalkaansa otti sähkölyhtynsä, sekä revolverinsa ja hiipi hiljaa ulos. Kun hän äkkiä avasi etehisen oven, painoi lampun palamaan ja ojensi aseensa, näki hän Kustaa III:nen marmorisen rintakuvan vieressä tumman olennon, joka säikähtäen kääntyi häneen päin. Se oli soittoniekka Paul Orell.
Soittoniekka naurahti väkinäisesti.
— Minä en löytänyt pimeässä portaita ja kolusin täällä. Häiritsikö se teitä, suokaa anteeksi, sanoi hän. Hänen hattunsa, joka oli painettu syvälle päähän näytti tomuiselta, kuin olisi se pudonnut lattialle.
— Vai niin. Tekö se olittekin. Ei mitään, ei yhtään mitään. Minä vain kuulin melua ja tulin levottomaksi. On todellakin kovin pimeä, vastasi herra Vahlberg, näyttäen vieraalle valoa.
— Hyvää yötä, herra Vahlberg, sanoi Orell noustessaan portaita.
— Hyvää yötä!
Herra Vahlberg palasi huoneeseensa hitaasti ja miettiväisenä. Koska soittoniekka oli lähtenyt ullakkokamariinsa, oli hän siis tullut ulkoa. Mutta Vahlberg oli pannut merkille, että hänen vaatteensa olivat aivan kuivat.
* * * * *
Seuraavana päivänä oli elämä Luolakoskella pingoittuneempaa kuin koskaan ennen ja hapuileva päättämättömyys kiusasi herra Vahlbergia pahemmin kuin milloinkaan. Aamiainen syötiin sietämättömän hermostuneisuuden vallassa, joka turhaan pyrki kätkeytymään väkinäisten sukkeluuksien ja pakoitetun naurun suojaan. Tuon tuostakin kiintyivät Paul Orellin kirkkaat silmät nuoreen aviomieheen, joka vaivoin jaksoi pinnistää järkeään keksiäkseen tavanmukaisia kokkapuheitaan.
Iltapäivän pysyttelihe soittoniekka poissa, eikä tullut päivälliselle. Herra Vahlberg istui työhuoneessaan, vaikka ei hän saanut kerrassaan mitään tehdyksi ja kun hän joutui kosketuksiin vaimonsa kanssa, oli hänen suunnattava katseensa syrjään, siinä määrin pelkäsi hän paljastaa sisäistä elämäänsä.
Ilta hämärtyi kylmänä ja selkeänä ja korkealta, vaaleiden hattaroiden säännöttömän kudelman läpi paistoi syyskuun hopeanvärinen kuu. Kosken sumu kimmelsi sen valossa liikehtivänä kuin elävä olento, mutta muodoltaan epämääräisenä. Herra Vahlberg katseli sitä salongin ikkunasta, soittoniekka, joka hämärtäessä oli palannut, näppäili hiljaa harppua ja Karin rouva puuhaili teetarjottimen kanssa. Seurustelu loppui lyhyeen ja jokainen näytti hengähtävän helpoituksesta, kun tavanmukainen hyvää yötä oli toivotettu.
Herra Vahlberg meni ensin työhuoneeseensa, mutta kun ilta oli niin houkuttelevan hurmaava, lähti hän ulos. Yökylmä oli jo niin ankara, että maa riittyi ja pudonneet lehdet jäykistyivät ja kahisivat askelten alla. Hän kulki hitaasti kosken partaalle ja painui kalliolle istumaan mietteisiinsä vajonneena.
Mitä oikeastaan oli tämä kummallinen voimattomuus, tämä kykenemättömyys päätöksen tekoon, joka ristiriitaisina kysymyksinä kalvoi häntä? Rakastiko hänen vaimonsa tuota vierasta? Kuinka se oli mahdollista? Nainenhan rakastaa vain yhtä miestä kerrallaan ja hän ei voinut erehtyä vaimonsa tunteista itseään kohtaan. Mutta mitä se siis oli, mitä salaperäistä ja selittämätöntä liikkui hänen ympärillään? Tai ahdistiko soittaja Karinia pyynnöillään? Mutta kuinka silloin oli selitettävissä, että Karin niitä sieti, ellei hän ollut puolestaan kiintynyt vieraaseen? Eihän nuoren rouvan olisi tarvinnut muuta kuin hämärästi viitata puolisolleen, niin tämä olisi ymmärtänyt. Ja miksei hän talon isäntänä ajanut pois tuota omituista miestä, joka oli tuppautunut tänne ja erottanut hänet vaimostaan niin että syvä kuilu oli auennut heidän välilleen. Mutta ei. Tahtomattaankin hän tunsi kiintymystä soittoniekkaan. Hänessä oli syntynyt sairas halu, jonka epäilys oli herättänyt, halu antaa vieraan vaikuttaa vaimoonsa, halu ikäänkuin kokeilla rakastetun puolisonsa uskollisuudella, mutta hän oli menehtyä tuota koetta seuratessaan, eikä hänellä kuitenkaan ollut voimaa sitä keskeyttää. Sitäpaitsi vaistosi hän syvimmällä, kaiken alla jotakin, jota hän ei voinut selittää, mutta joka vaimensi kaiken hänen toimintatarmonsa ja aivan kuin peloitti häntä.
Kun hän ajatuksissaan istui kalliolla kosken valtavasti pauhatessa ja kuun säteitten heijastuessa syksyn kirjavien lehtien pinnoilta, hiipi hänen korvaansa heikko, aavistuksellinen harpun sävel. Se oli niin vieno ja hukkui niin täydellisesti kosken kuminaan, että hän aluksi nosti vain päätään ja luuli erehtyneensä. Olisiko talosta asti kuulunut tänne soitto? Se oli tuskin mahdollista ja salihan oli aivan pimeä. Mutta sittenkin… Nyt erotti hän selvemmin… Äkkiä muisti hän kansan tarinan hiidestä, joka vuoressa soitti tuhatpillisiä urkuja, ja hän oli niin vaikutuksille herkässä mielentilassa, että kylmiä väreitä kiiti läpi hänen ruumiinsa. Sitten kiintyi hänen katseensa salin ikkunoihin, jotka kiilsivät kuutamossa, ja kirvelevä epäilys pisti hänen rintaansa. Tavaton tarmon ja toimintahalun puuska sai hänet yhtäkkiä valtoihinsa ja kiirein askelin lähti hän hiipimään taloa kohti. Hän kulki pensaiden ja hevoskastanjien varjossa ja pysähtyi salin ikkunan alle. Siinä hän viipyi kauan kuunnellen henkeä pidättäen. Mutta kaikkialla vallitsi yön ylhäinen hiljaisuus.
Yhtäkkiä rupesi häntä naurattamaan. Hyvä jumala, olipa tämä hassua! Kuka ihme olisi yöllä uskaltanut ruveta soittamaan aikeessa salata tekonsa. Jos harppua joku oli näppäillyt, niin varmaankin oli se hänen vaimonsa, joka ikävissään haaveili kuutamossa, odottaessaan häntä palaavaksi. Eihän hänellä enää ollut rahtuakaan loogillista järkeä!
Herra Vahlberg oli juuri aikeessa lähteä sisään, kun heikko kolina tunkeusi hänen korviinsa. Heti hänen hermonsa uudelleen jännittyivät ja hän kuunteli tarkasti… Kului pitkän aikaa, mutta yhä oli kaikki hiljaista, eikä mitään enää voinut erottaa. Tuskastuneena pyyhki herra Vahlberg hikeä otsaltaan ja päätti heittää sikseen yölliset seikkailunsa, kun etehisen ovi hiljaa aukeni ja tumma olento liukui äänettömästi yli verannan. Taitavasti solahti se ensin sambucuspensaiden, sitten hevoskastanjien varjoon, joka synkkänä sulki syliinsä soikioiden paleltuvat kukat. Sitten pääsi se kuusikujan pimeään suojaan.
Notkeasti herra Vahlberg puikkelehti yli nurmikentän, varjoja tarkasti seuraten. Hänen aikeensa oli ennen öistä vaeltajaa ehtiä siihen kohtaan, missä metsä loppui ja tie lähti kulkemaan yli pellon. Kun hän hengästyneenä saapui määräpaikalle ja kätkeytyi kuusen varjoon, kuuli hän tulijan tasaiset ja levolliset askeleet. Vieras astui kuun valomereen metsän pimennosta. Hänen päässään oli musta huopahattu ja päällään vanhat, liian suuret vaatteet. Kun hän sivuutti herra Vahlbergin, tunsi tämä Paul Orellin käskevät ja tarmokkaat kasvot ja kirkkaat silmät, jotka nyt loistivat kulmakarvain poskille ulottuvasta varjosta.
Orell kääntyi tehtaalle päin. Hetken aikaa liikkui herra Vahlbergin mielessä jonkinkaltaista ritarillista epäröintiä, mutta sitten kasvoi hänen uteliaisuutensa ja halunsa kerrankin päästä selvyyteen niin voimakkaaksi, että hän päätti seurata soittoniekkaa. Avonaisella pellolla ja kirkkaassa kuudan-hohteessa oli se kuitenkin vaikeata ja hänen täytyi lähteä kiertämään metsänreunaa pitkin. Sillä kohtaa, missä tehtaalta tuleva haara yhtyi kirkolle vievään maantiehen, pysähtyi Orell ja näytti kuuntelevan jotakin. Sitten poikkesi hän metsään ja katosi hetkeksi näkyvistä.
Kun herra Vahlberg pääsi lähemmäksi, huomasi hän lukuisia haamuja lähetty villaan. Kaikki he kerääntyivät Orellin ympärille, joka oli noussut kivelle ja kuiskaavalla äänellä puheli heille kiihkeitä sanoja, kuun valaistessa hänen tarmokkaita kasvojaan. Varovasti hiipi herra Vahlberg eteenpäin. Vihdoin saattoi hän jo kuulla.
— … Oi, jos te näkisitte sen vihreätakkisen joukon, kun se välkkyvin asein marssii vieraan maan kentillä! Jos te olisitte tunteneet sitä hurmiota ja vihan jumalaista loimua, joka syttyy, kun taistelutantereella saa seistä mies miestä vastaan ryssän kanssa, niin te häpeäisitte ryhtyä enää mihinkään työhön ja haluaisitte suin päin tappeluun. Meidän joukkomme on pieni, mutta koko maailma tietää siitä. Koko maailma tietää nyt, kuinka kallis meille vapautemme on ja että me ilomielin annamme henkemme sen saavuttaaksemme. Mutta tehkää joukkomme suureksi. Liittykää mukaan ja te saatte nähdä, että se pystyy siihen, mitä se nyt vasta uneksuu, pystyy karkoittamaan satavuotisen sortajamme rakkaan isänmaamme rannoilta. — Täällä te riitelette keskenänne ja haukutte toisianne, työläiset herroja, herrat työläisiä ja lihotte molemmat yltäkylläisyydessänne. Kohdistakaa vihanne ryssään, silloin se on oikeutettua. Se se riistää meiltä verona kaiken, mikä voitaisiin käyttää esimerkiksi työväen olojen parantamiseksi, se se kuljettaa parhaimmat miehemme vankilantyrmään. Ja entäs, kun sota on lopussa! Ikinä ei tämä kansa jaksa kantaa sitä verotaakkaa, joka sen niskoille silloin sälytetään. Ei, pojat! Nyt on yritettävä, nyt tai ei koskaan. Suoriutukaa matkalle, niin maamme teitä kerran vielä siunaa. Ja itsellennekin te teette siinä palveluksen. Kuka takaa, ettei ryssä vie teitä jo huomenna riveihinsä. Milloin tahansa saatatte joutua syömään Iivanan hapanta kaalia ja saamaan selkäänne. Mutta sitähän te ette tahdo, ette jumalauta! Eikö niin, pojat?
— Oikein päästelet, murisi joukko hillitysti.
— Montako teitä on? Yksitoista, no sekin on hyvä. Kolmen päivän päästä on siis jokainen sen henkilön luona, siinä paikassa ja sinä aikana kuin olen teille sanonut. Täältä on lähdettävä yksitellen, jotta ei suotta syntyisi epäilystä. Ja ottakaa sisu mukaanne, oikea suomalainen sisu, sen minä teille sanon. Puhukaa parhaalle ystävällenne ja viekää hänet myötä, vielä on aikaa. Ja onnea matkalle pojat! Me tapaamme pian, mutta ei täällä enää; minulla on muuta tehtävää, enkä voi tulla teidän kanssanne, vaikka kuinka haluaisin. Lyökää kättä joka mies, sillä me olemme tästä lähtien veri-veljiä. Me emme hellitä, ennenkuin Suomi on vapaa, tai sitten itse sorrumme. Eläköön Suomi ja kuolkoon ryssä!
— Eläköön! kuului niin voimakkaasti yön hiljaisuudessa, että puhuja säikähti.
— Hiljempaa, hitto vieköön! Me unohdamme innoissamme varovaisuuden.
Onhan nyt kaikki asiat selvillä, eikö niin?
— On, on.
— No sitten ei muuta kuin hesputei ja painakaa päälle pojat.
Nopeasti alkoivat varjot häälyä metsässä ja hajaantua kukin suunnalleen. Herra Vahlberg makasi kauan aikaa liikkumattomana siinä paikassa, mihin oli piiloutunut. Omituisia ajatuksia liikkui hänen mielessään, ja seuratessaan kotiin palaavaa soittoniekkaa mutisi hän itsekseen:
— Saksan mies!
VII.
Kustaa III.
— Mitä te mietitte, herra Orell? kysyi Karin Vahlberg kohottaen soikeita kasvojaan, jotka olivat koruompeluksen yli kumartuneina.
Soittoniekka, joka istui syvään vajonneena pehmeään nojatuoliin ja hajamielisen näköisenä tuijotteli läpi ikkunan, vastasi naurahtaen.
— Anteeksi rouva, mutta minä haukottelen. Minä en koskaan mieti.
Silloin kiintyy niin yhteen asiaan, ettei huomaa mitään ympäristöstä.
Minä näen ympärilläni niin paljon, etten ennätä mihinkään kiintyä.
Todellakin. Joka kerta kun olen yrittänyt ajatella, olen vaipunut
uneen.
— Te olette väsyksissä, huomautti herra Vahlberg omituisella äänellä kuvalehtensä takaa, jota hän haluttomasti selaili.
Jotenkin nopeasti vieras käänsi päätään ja hetken aikaa viipyi ruskeiden silmien tutkiva katse herra Vahlbergin kalpeilla kasvoilla.
— En suinkaan, mutta minun on ikävä, vastasi hän.
— Ahaa! Sitten te haaveilitte. Teidän kasvoillanne olikin niin kaukainen ilme. Joku ihastuttava neitonen varmaankin hymyili sieluunne, jatkoi Karin rouva.
— Olenko todellakin niin surkean näköinen? Minä luulin kasvoillani olevan hyvin tarmokkaan leiman, sillä olen tehnyt päätöksen.
— Ja minkä sitten, saako kysyä? huudahti rouva kulmakarvojaan kohottaen.
— Aion lopettaa julkeuteni, vastasi soittoniekka hymyillen.
— Nyt en jaksa käsittää.
— Niin, aion sydämestäni kiittää teitä ystävällisyydestänne ja panna kokoon tavarani.
— No mutta mistä teille nyt tuli sellainen kiire? Niinkö huonosti te täällä viihdytte? Ettekä edes häpeä valittaa ikäväänne.
— Kaikella on sentään rajansa, hyvä rouva. Puhun nyt aivan vilpittömästi. Täällä te olette minua hoitaneet kuin ruhtinasta, minua, vierasta miestä, joka väkivallalla tunkeuduin kotiinne. Täytyyhän minulla toki olla senverran itsetuntoa, etten pitkitä vierailuani ikuisuuteen, minkä teidän ihmeteltävä ystävällisyytenne näyttäisi tekevän mahdolliseksi. Sitäpaitsi asiani vaativat. Pyydän vakuuttaa, että en löydä sanoja kiittääkseni kaikesta.
— Te liioittelette, mutta aiotteko todellakin lähteä?
— Lähtiäiset ovat enää pitämättä. Koska kahvikuppien kalina kuuluu ruokasalista, saanen tarjota lasin likööriä?
Soittaja nousi ylös ja kävi noutamassa pullon, jonka hän itse taskuveitsellään avasi.
— Kas tässä, sanoi hän hymyillen.
— Näepäs! Bolssia! Sitä ei nykyään usein tapaa näillä leveysasteilla, huudahti herra Vahlberg.
— Minä en ole hankkinut tätä sitä varten, sanoi sävelniekka, että erityisemmin toivoisin juotavan onnekseni. Mutta kun mielelläni haluan kertoa hiukan tämän kartanon ihmeellisyyksistä, joiden otaksun teitäkin huvittavan, kuluu luullakseni aika paremmin, jos toisinaan vähän maistetaan. Olen nimittäin saanut kutakuinkin tarkasti selville erinäisiä salaisuuksia, joita tietääkseni on paljon aikoinaan pohdittu.
* * * * *
— Elokuun 17 päivänä istui muuan perhe pienessä kodissaan varsin onnellisena. Isä, jonka valoisalta näyttävän uran katkennut käsi oli lopettanut kesken, tarkasteli tyytyväisin mielin pitkältä matkalta palannutta poikaansa ja äiti puuhaili kotiaskareissa. Kahvi tuotiin, juotiin. Sanomalehti oli pantu tarjottimelle ja poikkikätinen mies avasi sen vaivaloisesti ja ryhtyi lukemaan. Pitkälle ei hän ollut ennättänyt, kun hän yhtäkkiä huudahti.
"Jumalani! Minun eläkkeeni. Nyt olen varmaankin sen menettänyt."
"Mitä sinä sanot, isä?"
"Tohtori Koski on kuollut. Salaperäinen tohtori Koski, joka varmaankin oli parhain ihminen, minkä koskaan olen tavannut."
"Enhän minä ymmärrä sinua ollenkaan, isä", sanoi huolestunut poika ihmeissään.
— Vanhus mietti pitkän aikaa mitään vastaamatta ja mutisi vihdoin kuin itsekseen.
"Niin, hänhän on kuollut nyt, eikä lupaukseni kai enää velvoita.
Eikähän sinun tarvitse siitä mitään muille hiiskuakaan."
Ja sitten hän ryhtyi kertomaan:
"Siihen aikaan asuimme vielä kaupungissa, eikä minulla ollut tätä taloa.
"Eräänä syyspäivänä v. 1902 käytiin minua noutamassa konepajasta insinöörin puheille. Kun astuin konttoriin, vei insinööri minut sivuhuoneeseen, jonka lattialla vieras, hienosti puettu herra levottomana käveli edestakaisin. Insinööri kumarsi ja painoi oven jälkeensä kiinni, jättäen minut kahden kesken tuntemattoman kanssa. Tämä loi minuun terävän silmäyksen ja teki sitten ehdotuksen, jonka kaltaista en ollut koskaan kuullut: Minulle tarjottiin satumaista palkkaa, jos suostuin kuukauden tai parin ajaksi tulemaan vieraan työhön. Mutta minä en saanut kysyä mitään, minun täytyi koko työn ajan pysyä muusta maailmasta eristettynä ja kunniasanallani luvata, etten jäljestäpäinkään yrittäisi ottaa selkoa, missä olin ollut. Minulta ei vaadittaisi mitään, mistä omatuntoni kenties saattaisi tulla rauhattomaksi, ja takeeksi siitä, ettei tässä ollut kysymys mistään petoksesta, oli vieras valmis heti suostumukseni saatuaan antamaan vaimolleni 1000 markkaa.
"Ehdotus herätti siinä määrin epäilyäni, että en katsonut voivani siihen heti myöntyä, vaan sanoin tahtovani ensin neuvotella vaimoni kanssa. Vieras selitti minulle, millä tavoin saatoin ilmoittaa hänelle lopullisesta päätöksestäni, ja kun tuhat markkaa oli suuri raha, ja äitisi sen hyvin ymmärsi niin minä päätin ottaa tarjouksen vastaan, vaikka tunsinkin jännittävää levottomuutta.
"Minua kuljetettiin tavalla, josta olin lukenut vain hurjimmissa romaaneissa: umpinaisissa vaunuissa ja öiseen aikaan. Perille päästyämme huomasin, että olimme tulleet suuren kartanon pihaan, mutta sitten pantiin side silmilleni ja minua talutettiin kuin sokeaa. Kun jälleen sain käyttää näköaistiani, huomasin olevani ummehtuneessa, kellarin tapaisessa käytävässä, jota myöden vieras herra kiihkeästi minua kuljetti. Kun kenties jollain tavoin paljastin sen levottomuuden, joka yhä voimakkaampana hiipi sydämeeni, lasketteli oppaani leikkiä ja kohteli minua niin ystävällisesti, että ennen pitkää turha pelkoni poistui.
"Käytävän päässä oli avara, monisokkeloinen kallioluola, joka sähkölyhdyn valossa näytti korkeammalta kuin se oikeastaan oli. Siitä johti raudoitettu ovi toiseen, pienempään luolaan, joka oli niin säännöllisen huoneen muotoinen, että se varmaankin oli hakattu kallioon. Sinne kuului omituinen, ukkosen jyrinää muistuttava humu, jonka uusi isäntäni selitti olevan kosken pauhua. Seinällä oli kaarevaselkäinen, vanhanaikainen sohva, sen edessä vinoneliön muotoinen, kullanvärinen pöytä, jonka maalaus oli pahoin rapissut, ja pari tuolia. Seiniltä riippui hopealla kirjailtuja verhoja ja nurkassa seisoi suuri, kullattu harppu.
"Täällä oli minun työmaani. Omituiset, taidokkaasti kiveen hakatut lokerot, joissa varmaankin oli ennen ollut muinaisten aatelisherrani kalleuksia, piti laitettaman uuteen kuntoon. Isäntäni tuntui olevan itse paholainen. Häneltä riitti kykyä vaikka mihin ja mitä minä en ymmärtänyt, sen hän pani minut ymmärtämään. Melkein heti alussa tehtiin vaikein työ, hakattiin ikkuna kallioon, ikkuna, joka antoi suoraan koskeen. Minä vakuutin hänelle, että me emme mitenkään kykenisi estämään veden tulvaa sisään, mutta sitä ei hän ottanut kuuleviin korviinsakaan. Ja viikon päästä oli todellakin kalliossa taidokas, moniruutuinen, paksusta, kuperasta, lasista tehty ikkuna, jonka takana vesi syöksyi vihertävänä, heittäen luolaan aavemaisen valon.
"Minun on mahdotonta kertoa, mitä kaikkea me siellä hommailimme. Yötä ja päivää sain olla luolassa ja hän toimitti sinne tavaraa, en varmuudella tiedä millä keinoin, mutta luultavasti jostakin kellarin tapaisesta varastohuoneesta. Sillä selvästi minä kuulin, kun hän niitä ajatti ja kannatti kätköönsä, mikä se sitten lienee ollutkin.
"Vihdoin tapahtui onnettomuus. Me työskentelimme silloin pitkän käytävän toisessa päässä ja minä ymmärsin, että siinä oli ovi ulkomaailmaan. Isäntäni seisoi tikapuilla ja väänsi jotakin ruostunutta rautaa hiki hatussa. Silloin minä ilman syytä painoin erästä kampea, joka törrötti seinästä ulos, aivan vieressäni. Kuului kovaa ryminää. Ennätin vielä nähdä, että isäntäni syöksyi suin päin tikapuilta ja että päivänvaloa tunkeusi käytävään. Sitten menin jonkinlaiseen horrokseen. Kuitenkin tunsin jotakuinkin selvästi, kuinka hän kantoi minua pois ja olen aivan vakuutettu, että tulimme suoraa päätä kartanon etehiseen. Seuraava kuva, mikä on jäänyt mieleeni, näyttää isäntäni kuumeisena sitomassa kättäni, joka ranteen yläpuolelta oli mennyt niin murskaksi, että vain ohuet lihasuikaleet pitivät sitä kiinni kyynärvarressa. Kun hän oli saanut siteen kiinni, syöksyi hän puhelimeen: 'Haloo, onko tohtori tavattavissa?… Onko tohtori?… Hyvää päivää, tämä on Luolakoskella, tohtori Koski. Erään työmiehen käsi on ruhjoutunut… Aika pahasti, voisiko tohtori heti tulla?… No sehän on mainiota. Näkemiin!'
"Sitten palasi hän minun luokseni ja huomatessaan, että olin valveilla, kysyi hän sydämellisesti: 'Kuinka nyt voitte?' Mutta yhtäkkiä, vastaustani odottamatta, hän tarttui otsaansa. 'Käytävä, sehän on auki! Millä minä sen nyt peitän?' hän huudahti. Ja juoksujalkaa hän syöksyi huoneesta. Kuulin jotakin sekavaa ryminää. Sitten en muista mitään; menin uudelleen tainnoksiin.
"Jäljestäpäin minä ajattelemattomuudessani tulin sanoneeksi tohtori Koskelle, että kuulin hänen telefoonipuhelunsa ja siis tiesin hänen nimensä sekä paikan, missä olin. Ensin hän tuijotti minua pitkän aikaa synkin silmin. Sitten hän naurahti hyväntahtoisesti ja vastasi aivan yksinkertaisesti: 'vai niin!' Hän puhui minulle asioita, joita en ole oikeutettu kertomaan, otti pyhän lupauksen siitä, että pitäisin suuni ja lupasi minulle 6000 markan vuotuisen eläkkeen. 'Sinä päivänä, jolloin Luolakosken salaisuus tulee ilmi, lakkaa eläkkeenne, ymmärrättekö?', kysyi hän. 'Sitten ei se lakkaakaan, mikäli se minusta riippuu' vastasin.
* * * * *
— Siihen tapaan kertoi poikkikätinen mies ja vielä paljon muutakin.
Hän oli minun isäni.
Vierashuoneessa vallitsi syvä hiljaisuus ja aviopari Vahlberg katseli jännittynein ilmein sävelniekkaa, joka hetkeksi vaikeni.
— Mutta lasit, hyvänen aika! Nehän me kokonaan unohdamme.
— Siitä vain näette, minkä arvon annamme kertomuksellenne. Jatkakaa, olkaa hyvä, minä ihan vapisen, naurahti rouva.
— Silloin on ehkä edullisempaa, että muutamme majaa. Saanko pyytää herrasväkeä tekemään minulle seuraa?
Soittoniekka vei heidät etehiseen ja pysähtyi Kustaa III:nen rintakuvan eteen.
— Ne merkilliset seikat — jatkoi hän — jotka sattuivat majurinna Bernerin surullisen kuoleman yhteydessä, herättivät ymmärrettävistä syistä tavattomasti mielenkiintoani. Varmaankin tiesi moni insinööri Warénista paljoa enemmän kuin minä, joka sain tyytyä sensuurin mustaamien sanomalehtien niukkoihin uutisiin. Mutta toiselta puolen olin kai ainoa ihminen, jolla, paitsi isääni, oli jonkinlainen aavistus Luolakosken salaisuudesta. Ja se, että santarmikätyrit ryhtyivät kotitarkastuksiin, oli minulle todisteena, että jotakin tärkeätä oli kätkettynä tässä kummallisessa jutussa. Ensin minä yritin toimia omin päin, kartanon ulkopuolella, mutta huomasin sen tuloksettomaksi. Ja tuo huomio selittää sen julkeuden, että tunkeuduin tänne, mutta ei suinkaan sitä puolusta, pikemmin päin vastoin, se muuttaa menettelyni tarkoitukselliseksi. Mikä oikeus minulla oli teidän talonne salaisuuksiin? Mutta ei niihin ollut oikeutta teilläkään, sen tiedän nyt, ja minä voisin esiintuoda seikkoja, jotka antaisivat teolleni paremman luonteen, mutta jätän sen tällä kertaa.
— Minä siis pääsin tänne, valehtelemalla viettäneeni täällä lapsuuteni. Te kerroitte minulle insinööri Warénin kellon historian. Sitäpaitsi tiesin isäni kertomuksesta, että käytävä päättyi taloon ja todennäköisesti etehiseen. Mutta minä en ole mikään Sherlock Holmes, enkä pysty ratkaisemaan arvoituksia. Siinä seisoi Kustaa III, jonka nimi oli kelloon kirjoitettu, siinä Beethoven, jonka juhlallinen muotokuva yhdisti majurinna Bernerin kirjeen ja kellon toisen rivin salaisuuden, mikäli professori Fredrikssonin loogillinen selitys piti paikkansa. Ne eivät kuitenkaan ilmaisseet minulle mitään, vaikka kuinka vaivasin päätäni. Ainoa, minkä huomasin, oli se, että Beethovenin rintakuva oli verrattain uusi, luultavasti tohtori Kosken hankkima, Kustaa III:nen sitävastoin hyvin vanha.
— Lopulta, kun siinä aina seisoin ja mietin, tein havainnon, joka suuresti muistuttaa salapoliisiromaanien malleja. Minä nimittäin huomasin, että portaitten, vintille johtavien portaitten askeleet olivat omituisella tavalla kuluneet. — Katsokaahan muuten lähemmin näitä portaita. Ensinnäkin ovat ne kovin loivat ja niiden alla on varastohuone, joka tällä kertaa sisältää ainoastaan vanhaa romua. Varastohuone on kuitenkin vain portaitten käännepaikan kohdalla; alempana, lähempänä etehisen permantoa, ei ole mitään, sillä tila on kovin ahdas. Ja katsokaahan askeleita. Ne ovat tehdyt vanhanaikuisista, lujista lankuista, niiden pystysuora sivu on tasan yhtä korkea kuin vaakasuorakin, eikä viimemainitussa ole ulkonevaa syrjää, niinkuin yleisesti on tapana. Kummallisinta on, että nämä pystysuorat osat ovat — kuten näette — kuluneet. Niissä voi selvästi huomata hankautumia, käynnistä aiheutuneita lovia. Mutta ainoastaan kuudessa ensimäisessä askeleessa, seuraavat ovat kuin koskemattomia ja ainoastaan vaakasuoralla pinnalla on jälkiä. Ellei nyt ota huomioon sitä mahdollisuutta, että portaat ovat tehdyt vanhoista laudoista, niin miten on kuluminen selitettävissä?
— Ei tarvitse kovinkaan huolellisesti tutkia liitoksia, ennenkuin huomaa, että ne eivät ole tiiviit, ja kun isäni kertomuksesta tiesin käytävän olemassaolon, selvisi minulle pian, että juuri tässä oli sen alku. Mutta miten tapahtui aukaisu? Siinä oli paljoa vaikeampi kysymys. Tein kovasti työtä Kustaa III:nen rintakuvan kanssa, joka usein oli tullut mainituksi salaperäisten tapausten yhteydessä. Vääntelin ja kääntelin sitä kaikilla mahdollisilla tavoilla, mutta turhaan, se ei liikahtanutkaan. Sitten kolusin ja ryömin portaitten alla ja huomasinkin aivan eittämättömästi, että lattia saattoi painua alas. Kerran te herra Vahlberg yllätitte minut näissä tutkimishommissa, tottakai muistatte?
— Muistan. Minä huomasin, että te olitte aivan kuiva, vaikka teidän piti tulla ulkoa, rankkasateesta.
— Ahaa! huudahti vieras, katsoen terävästi aviomieheen.
— No niin. Kuten sanottu, kaikki yritykseni raukesivat, enkä keksinyt ratkaisua. Se olikin jonkunverran vaikeata, kun samalla halusin toimia huomaamatta. Minun ei auttanut muu kuin turvata vanhaan palvelijaan ja koettaa hellittää hänen vaikenevan kielensä kantimia. Aavistin kuitenkin, että se olisi ollut työlästä ja päätin yrittää yllätystä. Eräänä aamupäivänä seisoin tässä häntä odotellen ja kun hän vihdoin tuli, sanoin hyvin luonnollisesti:
"Kuulkaahan, minä en saa tätä auki, vaikka mitä tekisin. Koneistossa on varmaankin vikaa. Voitteko auttaa minua?"
— Hän säikähti kovasti ja pysähtyi sanattomana ja kalpeana minuun tuijottamaan.
"Niin, teidänhän tämä pitäisi paremmin tuntea", jatkoin.
"Mitä herra tarkoittaa?… Mitä auki?…", sammalsi hän.
"Käytävää, herranen aika! Päästäkseni luolaan."
Perin ällistyneenä hän silmäili minua.
"Kuinka herra tietää?… Kuka te oikeastaan olette herra?"
"Mitä tuo nyt sitten on olevinaan? Mitä te ihmettelette? Saatteko lukon auki, vai täytyykö minun käyttää kirvestä?"
— Särkemisen uhka tuntui häneen vaikuttavan. Hän nousi ensimäiselle askeleelle, kuten minä nyt, painoi jalallaan kaiteen alalistaa, tällä tavoin, ja kiersi Kustaa III:tta hitaasti. Ja nyt liikkui patsas kyllä, vaikka se oli uhmannut kaikkia minun ponnistuksiani…
— Kuului omituinen napsahdus. Portaat näyttivät taittuvan kuudennen askeleen kohdalta ja niiden ala-osa alkoi hitaasti painua vaakasuoraan asentoon.
"Kaikkihan on kunnossa, herra", änkytti vanha palvelija ja epäily kuvastui hänen katseestaan.
"Niin näkyy, tosiaankin! Mutta en vaan minä saanut tottelemaan…"
— Kun kovasti pelkäsin, että te saatoitte yllättää minut puuhissani ja kun kaikin mokomin tahdoin pitää salaisuuden omana tietonani, sanoin palvelijalle: "Antakaahan olla. Kyllä se nyt jo luistaa."
— Vanha mies astui alas portailta, jotka heti, ikäänkuin taikavoiman nostamina, kohosivat alkuperäiseen asemaansa ja painuivat napsahtaen lukkoon…
— Mutta selityshän on tarpeetonta. Parempi koettaa.
Soittoniekka alkoi kiertää rintakuvaa. Hitaasti ja äänettömästi vaipuivat portaat alas, ensin vaakasuoraan asentoon, sitten yhä syvemmälle, tarjoten mukavan pääsyn mustana-ammottavaan, neliönmuotoiseen kellariin. Vieras kiiruhti alas, väänsi muuatta nappulaa ja heti syttyi kirkas sähkövalo syvyyteen.
— Tehkää hyvin ja seuratkaa, kehotti Orell kumartaen.
Hänen äänensä kuulosti omituisen soinnuttomalta ja heikolta sieltä alhaalta. Rouva ja herra Vahlberg riensivät hänen perässään uteliaina ja hämmästyneinä. Heidän eteensä avartui pitkä ja korkea käytävä, jonka katossa, siellä täällä, loisti sähkölamppuja. Kun he olivat ehtineet sen päähän, aukaisi Orell raskaan oven ja he tulivat laajahkoon, sokkeloiseen huoneeseen, jossa oli suuri joukko koneita, hydraulinen puristin, kemiallisia koetarpeita j.n.e. Kallion läpi kulkevaa putkea pitkin oli vesi johdettu koskesta tänne alas, pieni turbini pyöritti dynamoa ja seinän vieressä oli melkoisen suuri akkumulaattorivaja.
Hetkiseksi pysähtyi soittoniekka, mutta kiiruhti sitten avaamaan toisen oven ja teki syvän kumarruksen seuraajilleen. Hurmaantuneina pysähtyivät Vahlbergit kynnykselle. Heikosti vihertävässä, tarumaisessa hämyssä tarkastivat he huonetta, jonka kaltaista he eivät koskaan olleet nähneet. Vastapäätä ovea, kalliossa, oli pyöreä, pieniruutuinen ikkuna kuperine lasineen; sen takana kiiti vesi huimaa vauhtia, laskien lävitseen aavemaisen, ajottain pimenevän ja kirkastuvan valon. Vasemmassa peränurkassa oli miltei puoliympyrän muotoinen mahonkinen sohva, joka oli violettiin vivahtavalla sametilla peitetty, sen edessä soikionmuotoinen mahonkipöytä ja kaksi suurta nojatuolia. Oikealla oli suuri, kullattu harppu, jonka kielet hohtivat kuin hopea tässä salamyhkäisessä hämärässä, ja seinällä, harpun vieressä, riippui ihana maalaus kullatuissa kehyksissä: se esitti rouva Berneriä sellaisena kuin hän oli ollut nuoruutensa kukoistuksessa. Seinillä oli raskaita, harmaita, hopealla kirjailtuja verhoja, lattian peitti paksu, pehmeä matto ja nurkissa, hoikilla, omituisilla jalustoilla seisoivat pienennettyinä Kustaa III:nen ja Beethovenin rintakuvat. Ikkunan alla, noin metrin korkeudella lattiasta saattoi tarkka silmä huomata kiiltäväpintaisen, violettiin vivahtavan, suorakaiteen muotoisen levyn, joka oli upotettu kallioon ja jossa näkyi kullatuita nuotteja: alkusävelet Beethovenin 'An Eliseen'.
Huoneessa ei tuntunut ollenkaan kostealta, eikä siellä ollut kellarin ummehtunutta ilmaa, päinvastoin, siellä oli kuivaa, kodikasta lämmintä. Mahonkipöydällä seisoi viini-pullo ja kolme hiottua lasia.
Kohteliaasti kumartaen pyysi Orell vieraitaan istumaan.
— Tohtori Kosken muistoksi, sanoi hän, kohottaen lasiaan. — Tämä on hänen varastostaan, jonka täältä tapasin.
Sitten alkoi hän kertoa.
— Vuonna 1788, Anjalan liiton aikana, antoi kreivitär Ann' Elisabeth D., silloinen Luolakosken omistajatar, tässä samassa luolassa Kustaa III:lle konsertin, joka suuresti miellytti lahjakasta hallitsijaa. Kuningas oli muutamia päiviä majaillut kartanossa ja kevytmielinen kun oli luonteeltaan, oli hän rakastunut kauniiseen kreivittäreen. Anjalan vannoutuneet miehet väijyskelivät kuitenkin kuningasta, aikoen hänet vangita, ja huolestunut rouva oli vienyt ylhäisen vieraansa tähän varmaan turvapaikkaan, joka ties kuinka kauan oli palvellut vanhojen aatelisherrain kätkönä. Lukuunottamatta omaa viehätysvoimaansa oli kreivitär koettanut viihdyttää kuningasta harpunsoitolla, johon Kustaa olikin niin mieltynyt, että kun hän Tanskan sodan puhjettua pääsi lähtemään kotimaahansa, hän viipymättä lähetti kiihkeästi kaipaamalleen naiselle kullatun, suuren harpun, tuon, jonka edessänne näette, sekä kauniin runon, joka yhtä paljon ylisti soittajattaren kuin soitonkin suloutta ja jonka päällekirjoituksena oli:
"Till Elise."
— Matkallaan Ruotsissa kreivitär D. kuitenkin sairastui ja kuoli v. 1790 ja todennäköistä on, että Luolakosken kartanon myöhemmät omistajat eivät tunteneet käytävän salaisuutta.