VIII.

An Elise.

— Vuonna 1890 vapaaherra Järnskiöld, silloinen Luolakosken omistaja, sai päähänsä, että pihamaalla oleva suihkukaivo, joka jo pitemmän aikaa oli ollut rappiotilassa ja kuivana, olisi laitettava kuntoon. Saadakseen jonkinlaisia arviolaskelmia kustannuksista, hän kutsui tehtaalta insinööri Warénin tutkimaan, missä määrin johdossa oli vikaa ja kuinka vaikeata korjaustyö yleensä oli.

— On huomattava, että suihkukaivo ei saa vettään koskesta — kartanohan sijaitsee kosken niskassa, joten se ei ole mahdollistakaan — vaan n.s. Uhrilähteestä, joka, kuten tiedätte, on korkealla mäellä kuusimetsän keskellä. Varsin pian insinööri Warén oli selvillä siitä, että vika oli lähteen lähellä metsässä ja ryhtyi kaivattamaan johtoa esille maansisästä. Silloin teki hän sen merkillisen huomion, että vesiputki, joka aluksi kulki verrattain lähellä maanpintaa, yhtäkkiä kääntyi polven muodossa suoraan maan sisään, ja juuri tässä polvessa oli vuoto. Maa ei kuitenkaan ollut ympäriltä kosteaa, kuten tavallisesti, sensijaan tuntui vesi katoavan jonnekin syvyyteen ja tarkkaava korva saattoi kuulla hiljaista lirinää, jonka onea ääni antoi aavistuksen jonkinlaisesta maanalaisesta luolasta. Kun kaivamista jatkettiin, saattoi insinööri Warén laskeutua syvään holviin, joka pimeänä käytävänä jatkui kuivauspaikalta kumpaankin suuntaan. Toinen pää loppui vankkaan tammi-oveen, joka vaivalloisten ponnistusten jälkeen aukeni suoraan metsään. Ovi oli pahasti sammaltunut ulkopuolelta. Sen päällä kasvoi ruohoa nähtävästi tarkoituksella asetetuissa turpeissa ja se oli kätketty tiheän viidakon peittämään, louhiseen vuorenrinteeseen niin taitavasti, että sitä oli miltei mahdoton huomata. Selvästi oli tämä osa käytävää tekemällä tehty, sitä todistivat ne lahonneet lankut, joilla se oli vuorattu. Mutta se osa, joka löytöpaikalta lähti vastakkaiseen suuntaan, oli korkea, yhä avartuva kallioluola, jossa oli monia eri sokkeloita ja syvällepainuvia onkaloita. Sen katossa kulki suihkulähteen vesijohto, nousten vasta pitkän matkan päässä uudelleen maansisään. Ja se käytävän-osa päättyi luolaan, jossa äsken näimme niin monia koneita — jos haluatte tulla tarkastamaan, niin seinässä näkyy selvä muurauksen jälki sillä kohdalla, missä suu ennen oli.

— Nykyisestä konehuoneesta lähti toinenkin haara, se, joka johtaa kartanoon. Ja kun insinööri Warénin vihdoin onnistui avata konstikas sulkumekanismi, huomasi hän ihmeekseen joutuneensa Luolakosken kartanon hämärään etehiseen.

— Tämä huone, missä nyt istumme, oli silloin rappiotilassa. Ikkunaa ei ollut. Jalustoilla, joilla nyt rintakuvat upeilevat, seisoi kaksi vanhanaikuista seitsenhaaraista kynttiläjalkaa. Sohva ja tuolit olivat hiukan toista mallia ja tuo suuri harppu törrötti nurkassa katkennein kielin, puolilahona ja kultauksensa menettäneenä. Ainoastaan kosken jylhä kumina kuului yhtä kiehtovana ja kaukaisena kuin nytkin.

— Näistä huomioistaan ei insinööri Warén maininnut kartanon isäntäväelle, eikä yleensä kenellekään, ja kun tuntee hänen omituisen ja romanttisen luonteenlaatunsa, ei seikkaa saata oudoksuakaan. Suihkukaivon hän laittoi varsin pian kuntoon ja tässä toimessa puuhaillessaan hän syvästi rakastui neiti Elisa Järnskiöldiin, kartanon kauniiseen tyttäreen. — Niin, rouva Vahlberg, älkää syyttäkö minua hienotunteisuuden puutteesta, vaikka ilmaisen tämän salaisuuden, joka teille on ollut jo kauan tuttu, myöskin miehellenne. Parhaalla tahdollanikaan en voi nähdä siinä mitään äitiänne loukkaavaa, sen sijaan voisi asian pitempiaikainen peittäminen aiheuttaa paljon vakavampia häiriöitä.

— Neiti Järnskiöld vastasi lämpimästi insinööri Warénin tunteisiin ja nuorten välille kehittyi onnellinen, syvä suhde, jonka kumpikin halusi päättää avioliittoon. Vapaaherra Järnskiöld, joka hieman oudoksuen katseli insinöörin yhä tiheneviä vieraskäyntejä, ei vanhanaikaisessa aatelisylpeydessään voinut uneksiakaan, että nuorilla oli jotakin mielessä. Vasta kun Warén pyysi Elisan kättä, joutui vanha herra suunniltaan pelkästä raivosta, ajoi sulhasen ovesta ulos ja kielsi jyrkästi vastaisen lähentelyn. Tyttärensä hän vei muutamaksi kuukaudeksi ulkomaille, unohtamaan "päätöntä seikkailuaan", kuten vapaaherra suvaitsi sanoa. Insinööri Warénin käynnit Luolakosken kartanossa lakkasivat siis kerta kaikkiaan ja tämä antoi aiheen siihen väitteeseen, jonka Jääskelä myöhemmin teki professori Fredrikssonille, ilmoittaessaan varmuudella tietävänsä Warénin saaneen rukkaset.

— Niinä kuukausina, joina hänen rakastettunsa viipyi matkallaan, harhaili Warén onnettomana ja ikävissään kartanon metsiä. Usein hän pistäysi siihen luolaan, jonka löytymisen suihkukaivo oli aiheuttanut ja jota hän innokkaasti tutki. Varsinkin oli vanha harppu hänen huomionsa esineenä ja koko sillä taidolla ja tarmolla, jonka tiedämme hänen omanneen, hän ryhtyi saattamaan soittokonetta käyttökuntoon.

— Sitten, eräänä hetkenä, hän keksi seinästä salakomeron.

Orell nousi, väänsi erästä nappulaa ja painoi sormellaan jotakin vipua. Seinästä, vähän alapuolelta sitä kohtaa, mihin An Elise-kappaleen alkusoinnut sisältävä levy oli upotettu, työntäysi esiin melkoisen suuri kivilohkare, jonka takana oli laatikko.

— Katsokaahan, tämän kätkön hän löysi, vaikka lukkolaitos silloin oli kokonaan toinen, mikäli sitä ensinkään oli olemassa. Ja tässä laatikossa oli joukko kreivitär D:n papereita, muiden muassa tuo kaunis runo "Till Elise", joka niin läheisellä tavalla on liittynyt tämän huoneen vaiheisiin.

— Kuitenkin, kun neiti Järnskiöld oli palannut matkaltaan, jatkui entinen suhde, vaikka mahdollisimman salattuna, ja yhteinen onnettomuus tuntui vain yhä lujemmin liittävän nuoret toisiinsa. He eivät kadottaneet toivoaan. Jo silloin pyöri nuoren insinöörin päässä suuria ajatuksia ja nyt sai hänen kunnianhimonsa uutta virikettä. Yhä innokkaammin alkoi hän puuhailla keksintöjensä kanssa ja kuumeisella kiihkolla janosi hän kuuluisuutta, voidakseen siten saada rakastamansa naisen omakseen.

— Pitääkseen kohtauksensa salassa, kertoi Warén lemmitylleen luolan salaisuuden. Ja tämän huoneen kiviseinät ovat sitten noin parin vuoden ajan kuulleet rakastuneiden kiihkeitä kuiskauksia ja kaihoisia unelmia. Tämä seinäkätkö on ollut heidän kirjeittensä vaihtopaikkana, tämän harpun sävelet ovat viihdyttäneet heidän kaipuutaan, eikä tarvitse sanoakaan, kuinka usein sen kieliltä on helmeillyt Beethovenin "An Elisen" sävelet, jotka ihan kuin itsestään muuttuivat nuorille rakkaiksi, sekä sisällyksensä, että ulkonaisten seikkojen vuoksi. Olihan neiti Järnskiöldin nimi Elisa, olihan harppu lahjoitettu Eliselle ja olihan salakomeron kaunis runo samalle nimelle omistettu. Muistammehan sitäpaitsi professori Fredrikssonin kertoneen, kuinka harras harpunsoittaja insinööri Warén oli.

* * * * *

— Vuonna 1893 insinööri Warén sitten teki tuon kuuluisan keksintönsä. Kun tietää, miten kiihkeästi hän halusi kuuluisuutta, tuntuu hyvin omituiselta, että hän, kuten prof. Fredrikssonkin mainitsi, siitä huolimatta monen kuukauden ajan piti keksintöään salassa. Se ei johtunut suinkaan siitä, että hän olisi halunnut tehdä työnsä mahdollisimman täydelliseksi, niin paljon voimaa ei hänellä silloin ollut. Mutta kun hän jo silloin selvästi tajusi, mikä ääretön merkitys hänen keksinnöllään oli sotalaitokselle ja kun hän, niinkuin nuoret miehet yleensä, äkkiä halusi saada suunnattomat määrät rahaa, teki hän ilmoituksen venäläisille sotilasviranomaisille, lähemmin punnitsematta menettelyään. Kuumeisessa innostuksessaan ei hän lainkaan tullut ajatelleeksi tekonsa isänmaallista puolta ja huomasi sen vasta, kun kaikki oli liian myöhäistä.

— Hänelle luvattiin uskomattomia summia, mutta samalla häneltä vaadittiin ehdotonta vaiteliaisuutta ja kauhistuen hän käsitti olevansa henkilökohtaisesti vaarassa. Nyt vasta selvisi hänelle sekin puoli asiasta, ettei hän oikeastaan tarvinnut niin paljon rahaa kuin kuuluisuutta, saadakseen vapaaherra Järnskiöldin suostumuksen, ja tuosta kuuluisuudesta oli hänen nyt ehdottomasti luovuttava. Kuinka mielettömästi hän olikaan menetellyt! Jos hän olisi julkaissut keksintönsä, olisi hänestä tullut kaikkein kuuluisimpia miehiä ja rahaa hän olisi siitä huolimatta saanut yllin kyllin. Mutta nyt! (Mitä sanoisikaan ylpeä vapaaherra Järnskiöld, saatuaan tietää, että hänen vävypoikansa komeili ryssän rahalla.)

— Kun hänelle oli selvinnyt menettelynsä ajattelemattomuus, yritti hän ensin tehdä verukkeita, väittäen, ettei hänen keksintönsä vielä ollutkaan valmis j.n.e. Mutta katumus oli myöhäistä ja kauhukseen hän huomasi olevansa silmällä pidon alaisena. Ja silloin, ikäänkuin kokeillakseen, hän lähetti sanomalehtiin tuon pienen, pintapuolisen uutisen keksinnöstään, jossa hänen nimensä oli mainittu ja jonka suhteen professori Fredriksson oli erehtynyt, luullessaan ryssien siitä päässeen uhrinsa salaisuuden perille. Jo sen johdosta hän sai varoituksen vainoojiltaan. Siitä huolimatta, sisäisen tuskan kasvaessa, hän päätti vihdoin uhmailla ja ilmoitti Suomen Tiedeseuralle pitävänsä tuon kuuluisan esitelmän, jonka vaiheet me kaikki tunnemme.

— Kun hän oli kirjoittanut esitelmänsä valmiiksi ja opetellut sen riittävän hyvin ulkoa, päätti hän, pahinta aavistellen, kätkeä sen, samoinkuin muutkin keksintöä koskevat paperit. Luolassahan hänellä oli oiva piilopaikka, jonka löytymisestä ei ollut pelkoa.

— Tätä kätköä käyttäessään oli hänen tietenkin tehtävä siitä jollekin ilmoitus. Tuon ilmoituksen vuorostaan tuli olla sitä laatua, että jos hän pelastuisi, jos ryssät eivät panisikaan täytäntöön uhkauksiaan, niin luolan salaisuus ei saanut tulla vieraan tietoon. Toiselta puolen, jos hänet kuitenkin vangittaisiin, jos ryssät sittenkin toteuttaisivat aikeensa, piti keksinnön päästä julkisuuteen kaikesta huolimatta. Aluksi ajatteli hän jättää kaiken rakastettunsa huoleksi, mutta käsitti sitten, että tytölle olisi saattanut koitua ikävyyksiä ja että hän olisi voinut toimia varomattomasti. Tohtori Fredriksson, vanha ystävä, tuntui paljoa sopivammalta. Mutta tälle ei hän halunnut puhua neiti Järnskiöldistä, vielä vähemmin luolasta ja niin pälkähti hänen päähänsä kello ja salamuste. "Jos minun käy hullusti" hän naurahti, "niin jätänpä ystävälleni, joka aina soimaa minua romanttisuudesta, karakteristisen muiston. En kuitenkaan luule ryssien uskaltavan." Sitten vei hän paperit kätköön, tähän laatikkoon, jonka nyt näette avattuna, sijoittaen ne huolellisesti pohjapaperin alle ja lähti rauhoittuneena — viimeiselle matkalleen.

— Neiti Järnskiöld, jonka sydän jo nuorena oli heikko, sai onnettomuudesta kuultuaan ankaran taudinkohtauksen ja joutui pitkäksi aikaa vuoteen omaksi. Hyvin todennäköistä on, että hän toivuttuaan kävi luolassa, penkoi kätkölaatikkoa, jossa yhä oli kreivitär D:n kirjeitä, mutta ei huomannut kurkistaa pohjapaperin alle. Ja niin jäi insinööri Warénin esitelmä löytämättä.

— Sitten vei hänet isä ulkomaille, lääkärin neuvoa noudattaen, eikä hän, kuten tiedämme, enää palannut Luolakoskelle, vaan joutui naimisiin majuri Bernerin kanssa, jonka Italiassa tapasi. Mutta nämähän ovat seikkoja, jotka arvoisa herrasväki tuntee paremmin kuin minä.

* * * * *

— Teitä varmaankin hämmästyttää, mistä minä tämän kaiken tiedän ja senvuoksi lienee syytä kertoa lähemmin löydöistäni. Olen jo selvittänyt, miten pääsin luolaan, ja luonnollisesti minä aavistin, että täällä oli olemassa salaisuuksia. Ei kestänyt kauan, ennenkuin huomasin tuon kätköpaikan, joka nyt on auki ja jossa insinööri Warénin keksintö oli piilotettuna niin monta vuotta. Kallioseinässä saattoi nimittäin erottaa uurteet, kätkön liitekohtien hienot rakoset, mutta paljon vaikeampaa oli saada se auki. Näettehän tämän napin, josta äsken painoin. Kuinka monta kertaa yritinkään sitä kääntää, siirtää syrjään ja painaa, saavuttamatta mitään tulosta. Vasta kun ryhdyin kokeilemaan etuluolan sähkölaitoksella ja sain lamput täällä palamaan, huomasin erinäisiä johtoja, joiden tarkoitusta en aluksi ymmärtänyt ja sitten tämän vääntönappulan tässä, joka tuntuu suotta kätkeytyvän piiloiseen paikkaansa. Kun väänsin virran johtoihin ja painoin mainitsemaani nappia, silloin aukeni kätkö kuin itsestään. — Mutta siinä ei ollut mitään muuta kuin kirje rouva Bernerille, josta kerron myöhemmin, sekä kellastunut, vanha paperi: Kustaa III:nen runo "Till Elise".

— Suurempaa pettymystä en milloinkaan ole tuntenut. Loogillisesti ajatellen viittasivat kaikki varhaisemmat tapaukset juuri tähän kätköön. Sen yläpuolellahan oli tuo nuottilevy ja sen sisällä luonteenomainen sana: Till Elise. Jos mitään salaisuuksia yleensä oli tänne kätketty, niin tässä olisi kaiken järjen mukaan niiden piilopaikan pitänyt olla. Mutta nyt se oli tyhjä.

— Varmaankin te herra Vahlberg muistatte, kuinka te vitsailitte minulle demokratiasta ja altruismista siihen aikaan, jolloin alituisesti istuin vanhan palvelijan huoneessa. Mutta minulla oli siihen omat syyni: minä koetin houkutella häneltä tietoja. Ja sanon suoraan, että harvoin olen tavannut isänmaallisempaa miestä. Kerroin hänelle asioita, joita en tässä halua uudistaa, voitin tuon uskollisen miehen myötätunnon ja ystävyyden, ja olen vakuutettu siitä, että hän olisi minua auttanut, mutta hän ei tiennyt mitään. Hän ei ollut lainkaan selvillä entisen isäntänsä puuhista, eikä voinut minua neuvoa.

— Sitten on minun siirryttävä hyvin arkaan kohtaan. Kerran te, herra Vahlberg, yllätitte minut pitelemästä rouvanne käsiä ja kuiskaavin äänin esittämästä hänelle pyyntöjäni. Olen vakuutettu siitä, ettei teidän päähänne pälkähtänyt epäillä rouvaanne, jonka te paremmin kuin minä tiedätte olevan moisten ajatusten yläpuolella. Sitävastoin olin huomaavinani, että te kohtelitte minua jonkinlaisella epäluulolla. Enkä kummeksu sitä ollenkaan, olihan koko esiintymiseni täällä vieraananne ollut ja alusta alkaen niin häikäilemätöntä ja omituista. En kuitenkaan tahdo jättää mieleenne niin huonoa ajatusta itsestäni, senvuoksi kerron erään seikan, jonka rouvanne on ymmärrettävistä syistä salannut.

— Siitä kotitarkastuksesta, joka tapahtui huvilassanne majurinna Bernerin kuoleman jälkeen, jäi muuan muistikirjanidos löytämättä; se joutui rouva Vahlbergin haltuun. Tässä päiväkirjassaan on majurinna niin liikuttavalla ja intohimoisella tavalla kertonut nuoruutensa rakkaudesta, että…

"Te ette saa, herra Orell! Teillä ei ole oikeutta!" huudahti kesken kaiken rouva Vahlberg, hämmästyneenä ja muuttuneena kasvoiltaan.

"Minun täytyy, arvoisa rouva, muuten ei rauha palaa tähän taloon", vastasi soittoniekka hillitysti, mutta lujasti. Sitten hän jatkoi.

— Kuulettehan, herra Vahlberg, rouvanne ei vieläkään haluaisi saattaa päiväkirjan sisältöä teidän tietoonne. Voitteko ymmärtää sitä? Voitteko käsittää, että hienotunteinen nainen kaikin mokomin tahtoo salata jumaloidun äitinsä "erehdystä", — käyttääkseni pintapuolisen maailman sanontatapoja — siltä mieheltä, joka on hänelle kallein maailmassa? Te ette voi syyttää siitä rouvaanne.

— Mutta varmaankin herää teissä kysymys: miten on sitten mahdollista, että rouvanne on puhunut päiväkirjasta minulle, vieraalle? Siihen vastausta etsiessäni on teidän huomattava, että tiesin rouva Bernerin suhteesta insinööri Waréniin enemmän kuin kukaan muu, minun tarvitsee viitata vain löytämääni kirjeeseen ja vanhaan palvelijaan, jolla on myöskin yhtä toista muistissaan. Tämän lisäksi tulee rouvanne harvinainen ja jalo isänmaallisuus.

— Muistatteko, herra Vahlberg, kuinka pilkallisesti se suhtauduitte Suomen aktivisteihin joka kerta kun heistä tuli puhe? Huomasin, että te ette lainkaan ollut niitä miehiä. Eikä ihmekään. Tehän olette Ruotsin alamainen, eikä teidän veriinne ole periytynyt se viha ja nöyryytyksen tunne, mikä meille suomalaisille on niin ominainen. Huomaatte sen paraiten rouvastanne, joka mainitsemassani keskustelussa aina kannatti minua, huolimatta siitä, että hän muulloin piti teidän mielipiteitänne oikeina.

— Älkää pahastuko, herra Vahlberg, jos sanon havainneeni, että te päivä päivältä yhä katkerampana katselitte sitä ystävällistä suhdetta, joka vallitsi rouvanne ja minun välilläni. Yhä enemmän te vetäydyitte erillenne. Ja jokaista hetkeä, jonka sain olla kahden kesken rouvanne kanssa, minä käytin omien tarkoitusteni perilleviemiseen. Lakkaamatta minä utelin, eikö majurinna Berneriltä ollut säilynyt mitään nuoruudenaikuisia muistiinpanoja ja kirjeitä, mutta rouvanne ei halunnut sitä tunnustaa. Vihdoin kerroin hänelle löytämästäni, hänen äidilleen osoitetusta kirjeestä, ja sen perusteella, vedoten jokaisen suomalaisen isänmaalliseen velvollisuuteen, sain vihdoin rouvanne myöntämään, että päiväkirja oli olemassa. Kun te, herra Vahlberg, tapasitte minut pitelemässä rouvanne käsiä, pyysin tuota kirjaa nähdäkseni.

— Mutta sekään ei tuonut selvitystä arvoitukseen. Monen katkelman yllä oli tosin: Kustaa III, ja sitten päivämäärä. Mutta luolan olemassa-olonhan jo tiesin. Kuitenkin löytyy kohta, jonka oikeastaan olisi pitänyt antaa riittäviä vihjauksia. Se kuuluu:

"Tänään sain Arvidilta ihmeellisen kirjelippaan, jonka äänirauta aukaisee. Hän puhui minulle keksinnöstään ja siitä, kuinka hän kerran laittaisi onnemme ihanan piilopaikan tarulinnoja muistuttavaksi. Taas hänen lennokkaita, hurmaavia ajatuksiaan, joita hänellä on loppumattomiin, yhä uusia ja uusia! Sesam, lipas, An Elise! Mutta minulta ei jäänyt huomaamatta, kuinka alakuloinen, kuinka hajamielinen ja poissa-olevan näköinen hän oli… Rakas, mikä painaa sinua? Mitä varten sinä salaat minulta jotakin? Minulta, Arvid! Olen niin levoton puolestasi…"

— Tästä huolimatta vakuutan, että löytöni tapahtui aivan sattumalta, vaikka se olikin niin yksinkertainen. Eräänä yönä, eikä siitä ole kauan, istuin täällä, väsyneenä näiden seikkojen alituisesta pohdinnasta. Täällä oli niin satumaista, ja kosken kaukainen kohina tuuditti mielen herkkiin haaveisiin… Mutta minä kerron tarpeettomia, parempi kuin näytän… Sitä ennen: Beethovenin malja, saanko pyytää.

* * * * *

Orell nousi ja astui harpun luo, jonka kultaus kiilsi nurkan kummallisesta puolivarjosta. Hänen kasvojensa käskevä ilme vaihtui pehmeäksi ja hänen katseeseensa tuli jotakin uneksuvaa. Pari yksinäistä, helmeilevää juoksutusta, pari hiljaista akordia… Sitten alkoi hän soittaa Beethovenin An Eliseä.

Ovi etuluolaan oli avoinna ja värjyvien sävelten hiipiessä syviin, monihaaraisiin onkaloihin syntyi kaikuvaikutelmia, jotka antoivat soitolle aivan omalaatuisen, hämäräperäisen leiman. Sävelet tuntuivat kummallisella tavalla yhtyvän kosken oneaan pauhuun, ne tulivat jostain syvyyksistä, mutta kuuluivat kuitenkin selvästi. Ne synnyttivät harvinaisia unia mieleen, aivankuin joku vanha, kaamea ballaadi, ja tämä ympäristö, tämä outo huone, jonka kuperan ikkunan takana vesi syöksyi huumaavaa vauhtia eteenpäin, tämä aavemainen puolihämy, joka pehmensi esineiden ääriviivat ja omituisesti henkevöitti kasvot, tehostivat niiden vaikutusta. Rouva Karin Vahlberg, jonka posket viini oli vienosti purppuroinut, kohoutui suorempaan; hänen tavattoman suuriksiauenneissa silmissään oli kummallinen loiste ja hänen povensa aaltosi tiheään. Herra Vahlberg istui selkäkenosillaan sohvassa, kovin harvaan ja tuskin huomattavasti hengittäen: hän näytti katsovan jonnekin etäälle ja hänen kalpeille kasvoilleen antoi outo valo miltei vahamaisen sävyn…

Heti ensi sävelten helähtäessä tapahtui jotakin merkillistä: se seinään upotettu levy, johon kultaisia nuotteja oli kaiverrettu, työntyi ulos kuin taikavoiman ajamana, vetäen mukanaan pitkän, kapean laatikon, joka oli tehty samasta violettiin vivahtavasta metallista kuin levy itsekin.

Sitten jatkui vain soiton viihdyttävä, hiljainen sulosointu.

IX.

27.

Orell astui laatikon luo ja nosti sieltä paksun pinkan papereita pöydälle. Päällimmäisenä oli Warénin kirje majurinna Bernerille.

— Rouva Vahlberg. Nyt näytän teille äitinne kirjeen, niinkuin lupasinkin. Tässä se on, olkaa hyvä. Uteliaana ja jännittynein mielin kumartui aviopari lukemaan, päiden painuessa miltei kiinni toisiinsa.

Elisa!

Minä en jätä minkäänlaisia muistiinpanoja jälkeeni, eikä minun elämäni yksityiskohtien tarvitsekaan tulla Sinun tietoosi; niissä on paljon kärsimystä ja vielä enemmän yksinäisyyttä. Kokonaista 8 vuotta olen kitunut vainoojieni käsissä ja kun epäiltiin minun tietävän enemmän kuin ilmaisin — ja niin olikin asianlaita — kiusattiin minua monella tapaa, mutta jaksoin kuitenkin pysyä lujana. Vihdoin pääsin pakoon, se tapahtui v. 1901. Ymmärrät kyllä, kuinka kiihkeästi ikävöin kotimaahan, mutta pitkä-aikainen vankila-elämä oli opettanut minut kärsivälliseksi ja varovaksi, senvuoksi lähdin ensin Amerikkaan, voidakseni taatummin viettää lopun iästäni Suomessa. Möin erään keksintöni ja palasin kotiin rikkaana miehenä. Mutta minulla ei ollut omaisia, ei ystäviä, Sinä olit naimisissa, ja kaunis kotisi, jonka piirissä kaukaiset onnen kangasteluni olivat viihtyneet, oli vieraan hallussa.

Toivon, ettet käsitä tätä valituksena, vielä vähemmin syytöksenä. Vakuutan vilpittömästi, että olen iloinnut Sinun naimisiin menostasi. Sinä kaipasit minua, sitten kadotit toivosi, mutta luonteellasi oli joustavuutta ja elämänhalusi oli tervettä, sanalla sanoen, Sinä olit se syvä ja rikas-sieluinen nainen, jona aina olin Sinua pitänyt. Ymmärrän hyvin, mitä se merkitsee, että puolisosi oli jo vanha mies — ja jalo mies, tiedän kyllä. Ja luulen voivani aavistaa, millä mielellä Sinä olet antanut kotikartanosi siirtyä vieraan käteen, onnettomuuksien kohdatessa puolisoasi. — Täällä Luolakoskella muuten kertovat, ettet Sinä ole käynyt täällä minun katoamiseni jälkeen. Ehkä hymyilet, mutta niinä heikkoina hetkinä, joita minullakin tietysti toisinaan on ollut, on tietoisuus siitä tuottanut lohdutusta ja olen käsittänyt sen omalla tavallani. Kun olin ostanut Luolakosken, riensin viipymättä Kustaa III:nen kammioon. Kuinka hämmästyinkään, kun vanhasta kirjekätköstämme löysin keksintöäni koskevat selitykset sellaisina kuin olin ne sinne kerran jättänyt. Sinä et kaiketi tiedäkään, senvuoksi kerron. Mennessäni Suomen Tiede-seuraan pitämään viimeistä esitelmääni, oli minulla jo aavistus kohtalostani ja siitä syystä kätkin kirjoitelmani pohjapaperin alle samalla kuin ilmoitin eräälle ystävälleni, että ne olivat Sinun avullasi löydettävissä. En tiedä, mistä syystä niiden on annettu olla rauhassa. Oliko selitykseni riittämätön? Ehkä. Mutta en välitäkään siitä tietää, päinvastoin olen sangen tyytyväinen, että näin on käynyt.

Nyt jätän ne sinulle toistamiseen. Löydät Kustaa III:nen huoneen siinä kunnossa, josta ennen haaveilimme ja kaikki minun pienet laitokseni täällä ovat Sinulle tuttuja.

Varmaankin Sinua hämmästyttää, miksi jätän ne juuri Sinulle, kun kuitenkin olen jaksanut nämä pitkät vuodet pysyä poissa luotasi ja olla haavoittamatta Sinua entisyyden muistoilla. Lukuunottamatta sitä, että minulla ei ole niin ainoata ystävää sekä että luotan Sinuun ehdottomasti, on vielä eräs seikka vaikuttanut menettelyyni. Haluan lahjoittaa tämän kartanon tyttärellesi ja pyydän, että annat teolleni suostumuksen. Samalla haluan pitää keksintöni toistaiseksi täällä, kätkössä, jonka Sinä tunnet ja jossa, kartanon siirtyessä tyttärellesi, ehdottomasti tulisit käymään. Jos jättäisin salaisuuteni jollekin toiselle, olisi minun ilmoitettava hänelle piilopaikka, tai etsittävä uusi. En halua kumpaakaan, sillä olen tullut varovaiseksi. Yksi ihminen riittää tämän komeron tuntijaksi, ja Sinä se olet. Sitäpaitsi olen kirjoitelmiini liittänyt niin yksityiskohtaisen selonteon siitä, miten Sinun on meneteltävä keksintöni suhteen, että Sinulle ei pitäisi koitua liian suurta huolta. Mutta tee parhaasi, Elisa. Muista, että tämä keksintö on minun suurtyöni. Ei siksi, että olen sen tehnyt, sellainen on usein sattuman varassa, vaan siksi, että olen jaksanut sen säilyttää omana tietonani. Sen takia olen saanut paljon kärsiäkin.

Sinä et ymmärrä, kuinka suunnaton, mullistava merkitys sillä on sotalaitokselle, niin suuri, että, ellei se tule isänmaani hyväksi, saa se jäädä pimeyteen. Minulla on ollut voimaa odottaa ja toivoa. Ehkä on pian hetki käsillä, jolloin suunnitelmani voidaan soveltaa käytäntöön. Jännittynein mielin olen seurannut niiden nuorten toimia, jotka nyt taistelevat Saksan riveissä Suomen vihollista, minun vihollistani vastaan. Onnistuuko heidän aikeensa, toteutuuko heidän rohkea unelmansa, minun unelmani? En saa sitä enää nähdä, niin on lääkäri sanonut, mutta minä toivon ja odotan heitä.

Ymmärrätkö yhtään, että vaikka raha ei enää merkitse minulle mitään, vaikka kunnia olisi riistänyt vain rauhan minulta, jolla ei enää ollut mitään odotettavaa elämältä, niin sittenkin olen hetkittäin polttavasti janonnut tuota kunniaa. Alussa vaikenin pelosta, kärsimäni kahdeksan vuotta olivat sen aiheuttaneet, loppuvuosina harkinnan perusteella. Mutta tahdon, että tekoni ja nimeni kerran tulevat kaikkien tietoon ja että muistolleni annetaan se kunnia, mikä sille kuuluu. Sitä ajatellen poistun levollisin mielin, jätän Sinulle hyvästit ja toivotan onnea elämäsi illalla siitä sydämestä, joka on aina säilyttänyt kuvasi.

Arvid.

Herra Vahlbergiin oli tarttunut kuin kuume ja uteliaana alkoi hän selailla papereita.

    Palasia Luolakosken historiasta.
    Mielipiteeni ja tahtoni keksinnön soveltamisesta.
    Piirustukset.
    Vety (H)

      I Kaasu
     II Neste
    III Metalli

Herra Vahlberg käänteli Vety-teoksen lehtiä, lukien sanan sieltä täältä. Kun hän oli ehtinyt kolmanteen osaan, huomasi hän ihmeekseen sen kokonaan puuttuvan. Sijalle oli pantu paperi, jonka keskelle oli suurin numeroin piirretty:

27.

Kun herra Vahlberg katsahti ylös, näki hän vaimonsa valjuna ja uneksuvin silmin istumassa sohvalla, kokonaan tietämättömänä ympäristöstä.

Orell, soittoniekka, oli kadonnut.

III.

Hapuilua pimeässä

I.

Unelma todeksi.

Lokakuun aamu vaaleni harmaana ja raskaana, kun valtioneuvos Runko heräsi unestaan. Tapansa mukaan hän oli asettanut yöpöydälleen tupakkaa ja tulitikkuja, ja ojensi laihan kätensä sytyttääkseen aamupaperossin. Mutta samassa näytti hänen mieleensä äkkiä välähtävän jotakin ja hän vilkaisi ikäänkuin hätääntyneesti sivulleen.

Siinä lepäsi hänen nuorekas, vielä sangen kaunis vaimonsa, suu hieman auki, raskaat, hiukan pöhöttyneet silmäluomet suljettuina ja tummien hiusten ympäröimä pää vinosti tyynyllä. Hetkiseksi kiintyi valtioneuvoksen katse terävänä vaimonsa kasvoihin; sitten sytytti hän rauhallisesti tupakkansa ja heittäytyi vielä pitkäkseen, hajamielisenä silmäillen savurenkaitten leijailua ilmassa.

Vasta kun hän nousi ylös, kiintyi hänen huomionsa siihen seikkaan, että hänen vaimonsa vaatteet retkottivat tuolilla epäjärjestyksessä ja niistä levisi huumaava, vastenmielinen hajuveden tuoksu. Aviomiehen luisevat, hiukan kalpeahkot, mutta päättäväiset kasvot saivat uuden ilmeen, jonka salatun katkeruuden suupielten terävöityneet juonteet kuitenkin ilmaisivat, ja hän ryhtyi tutkimuksiin, jotka varmaankin olivat vähemmän soveliaita hänen arvolleen.

— Ryppyjä, liköörin tahroja, mutisi hän itsekseen ja astui sitten sängyn ääreen, kumartuen nukkuvan puoleen, joka hengitti raskaasti ja jonka poskipäille kohonnut tumma puna paljasti puuterihiukkaset. Selvästi tuntui henkäyksessä alkohoolin löyhkä, mutta kumartuneesta asennostaan saattoi valtioneuvos nähdä muutakin, jotakin, joka hetkiseksi muutti hänen ihonsa värin aivan kalpeaksi. Vaimonsa kaulassa, sillä kohtaa, missä rinta alkoi jo kaartua, huomasi hän punaisen, soikean, ikäänkuin neulalla hakatun läikän, jota paidan syrjäänsolahtanut pitsi ei saattanut kätkeä. Veri oli imeytynyt ihohuokosiin. Sellaista merkkiä ei voinut väärin ymmärtää.

— Kas se! Se se vasta on kohtalon ivaa. Puuhaa ja toivoo, että kerran niistä päästäisiin. Ja sillävälin vievät vaimon sylistä… Tämäkin eversti… Tämä siveetön, voideltu ja rasvattu tyhjiö… Hyi helvetti! Mutta olkoon, olkoon herran tähden!

Kiihtyneenä riensi valtioneuvos ottamaan kylmän kylvyn, pukeutui rauhoittuneena ja meni työhuoneeseensa, jonne palvelijatar toi hänelle kahvin ja aamupostin. Kirjeiden joukossa pisti hänen silmäänsä muuan pieni, valkea kuori, jossa ei lainkaan ollut postimerkkiä, eikä leimaa, ainoastaan yksinkertainen osote.

Valtioneuvos K. E. Runko

Helsinki.

Tyynellä ja tottuneella tavallaan valtioneuvos aukaisi kuoren, mutta lukiessa kohosivat hänen kulmakarvansa ja hänen piirteensä ilmaisivat heikkoa hämmästystä.

Herra Valtioneuvos.

Katsoen siihen, että Te olette kannattanut Suomen aktivistien toimintaa kuin myöskin, että jääkäriliike on saanut osakseen arvoisaa suosiotanne, rohkenen täten kunnioittavimmin pyytää, että huomenna klo 8 i.p. saapuisitte Hotelli Fenniaan, huoneeseen, jonka ovenvartia osoittaa, kun näytätte hänelle käyntikorttinne, neuvottelemaan isänmaalle hyvin tähdellisistä asioista.

Helsinki 26. X —16.

Kunnioittaen

Paavo Orri, jääkäri.

Sitten vetäytyi paljon ajatelleen miehen otsa ryppyihin ja silmät synkkenivät miettivään tuijotukseen. Ennen pitkää otti hän kuitenkin sanomalehden ja syventyi lukemaan. —

Kuului ovikellon soittoa. Joku jutteli etehisessä palvelijan kanssa, sitten koputettiin ovelle.

— Sisään!

Ovi aukeni ja paksu, lihava tukkukauppias M. astui huoneeseen, hengästyneenä kuten aina, savuava sikaari pyöreiden sormien välissä.

— Huomenta. Velihän on vielä tohveleissaan, sanoi hän sointuvalla äänellään.

— Vai sinä se oletkin. Terve, terve. Minä tässä juuri päättelinkin, että nyt tulee ukonilma, kai kauppias M.

— Kolusinko tosiaankin sillä tavoin. Sellaista se on. Rahat vähenevät, vatsa suurenee.

— No mitä sinulla nyt sitten on asiata? Turhan tautta sinä et kuitenkaan tullut, sen tiedän vanhastaan. Olet liian suuri afäärimies, juostaksesi syyttä suotta… Ei, älä istu. Mennään saliin, täällä on kylmä ja pimeääkin.

— Afäärejä, ei ollenkaan! Tulin vain keventämään mieltäni. Kirotut jääkärit, niistähän koitui kokonainen maan vaiva. Ryssät vievät miehiä vankilaan ehtimiseen, viime viikollakin serkkuni, ties koska tästä itse joutuu tiilenpäitä lukemaan. Minäkin annoin rahaa siihen hommaan.

— Ja nyt pelkäät, ettet saa sitä takaisin?

— Se oli jo antaissa menetettyä, sen kyllä tie sin, kauppias huokaisten vastasi. — Mutta ei niiltä saa rauhaa nytkään.

— Kuinka niin?

— Ei vaan.

Sivu-ovi aukeni vähän ja pörröinen, viehättävä naisen pää ja osa avonaista, valkeata kaulaa ilmaantui näkyviin. Punaisten huulten välissä sauhusi paperossi.

— Täällähän oletkin, kultaseni. Huomenta. Etkö tule kahville? kysyi kiemaileva ääni.

— Olen jo juonut. Ja minulla on vieraita, vastasi valtioneuvos hillitysti, mutta kylmästi.

— Jestas! Anteeksi, en tahtonut häiritä, huudahti rouva kurkistaen sohvalle, jonka ovi oli estänyt näkymästä. Pyöreä rinta kuulsi laajan pitsikauluksen raosta.

— Ahaa! Tukkukauppias. Terve tuloa. Kuinka voitte?

— Teidän sädepiirissänne voi aina kuin kaksikymmenvuotias, vastasi kauppias hymyillen.

— Kiitoksia, vanhapoika. Jäättekö aamiaiselle?

— Kiitos. Sydän tahtoo, järki kieltää. Asiat, asiat.

— Näkemiin sitten!

Kauppias kumarsi ja ovi paukahti kiinni.

— No niin. Millätavoin jääkärit sinua nyt ahdistelevat? Karhutaanko taas? kysyi valtioneuvos, jonka korkea otsa oli pilvessä.

— En tiedä varmaan.

— No mitä sinä sitten tarkoitat? Kauppias kaivoi hetken taskuaan ja heitti pöydälle valkokuorisen kirjeen.

— Lue tuo, sanoi hän. Tuskin oli valtioneuvos vilkaissutkaan paperiin, ennenkuin hän nousi ja riensi työhuoneeseensa. Palattuaan antoi hän kauppiaalle kirjeen.

— Lue sinä tuo, kehoitti hän.

Kauppias avasi taitetun paperin. Sisältö oli sanasta sanaan samanlainen kuin hänen omassa kirjeessäänkin. Hän nosti päätään ja katseet risteilivät äänettömyyden vallitessa.

— Kuka sinne hirviää mennä. Vaikka olisi kätyrien peliä, hän sanoi.

— Mitä vielä, vastasi valtioneuvos olkapäitään kohottaen. — Kun sinusta kerran näin paljon tiedetään, niin et kotona ole yhtään paremmassa turvassa, edellyttäen, että arvelusi olisi oikea. Suurempi vaara poisjäämisessä piilee, sillä silloin sinua voidaan epäillä kätyriksi.

— Onhan se niinkin, arveli tukkukauppias totiseksi muuttuen.

— Mentävä sinne on. Ja muistakin varata tuhansia taskuusi. Niitä voidaan tarvita, jatkoi Valtioneuvos omituisesti hymyillen.

* * * * *

Hotelli Fennian aistikkaasti ja hienosti kalustetussa yksityishuoneessa oli tällä kertaa huomiota herättävä joukko, ryhmittyneenä kahden pöydän ympärille. Valtioneuvoksia, pankkimiehiä, tuomareita, suurkauppiaita, valtiollista ja yhteiskunnallista valioväkeä, yhteensä kymmenen miestä. Useimmat heistä tunsivat toisensa, monella oli hyvin kuuluisa nimi ja kaikilla oli yhteistä se, että heidän isänmaallinen mielensä oli johtanut heitä tekoihin, jotka enemmän tai vähemmän pelkäsivät päivän valoa näinä sortovallan ahtaina aikoina. Yhdentenätoista joukossa oli nuori, vaaleatukkainen ja kalpeakasvoinen maisteri, joka oli saanut tehtäväkseen ottaa vieraat vastaan.

— Kaikki ovat nyt saapuneet, sanoi hän. — Jääkäri Orri pyysi minua, siltä varalta, että hän itse myöhästyisi, selostamaan sitä asiaa, jonka takia hän on tämän kokouksen kutsunut. Pyydän siis hetkeksi arvoisien läsnäolijoiden huomiota.

— Joukossa lienee tuskin ketään, joka ei olisi lukenut Johannes Linnankosken kaunista, suurenmoista "Juhannusyön unta". Kuinka ihmeellisellä tavalla siinä kuvataankaan suomensukuisten kansain entistä, tarumaista suuruutta ja hurjaa voimaa. Kuinka se kietoo mielen ja saa ajattelemaan outoja oloja, näkemään uusia näkyjä, toivomaan rohkeita seikkoja. Sydän ikäänkuin laajenee ja hurja haave valtaa: kerran oli niin. Kerran ovat suomalaiset kansat taistelleet rinnakkain olemassa-olon puolesta, kerran ovat he käsi kädessä tukeneet toisiaan, eikö sitten enää? Eikö enää koskaan ole mahdollista kerätä niitä rippeitä, jotka ovat hajautuneet Venäjän arojen äärettömyyksiin, Siperian tundran hiljaisuuteen, tai Lapin raukoille rajoille?…

Kesken puheen kuiskasi kauppias M. vierustoverilleen.

— Minä olen Venäjän aroilta tilannut auringonkukka-kakkuja, mutta niitä on hiton vaikea saada tänne kulkeutumaan.

— Kuuntele toki, vastasi valtioneuvos, vilkaisten pitkään erääseen pankinjohtajaan, joka rehellisesti haukotteli.

Sitten jatkui puhe häiriintymättä. —

Yhtäkkiä kuului lyhyt, äänekäs koputus, ovi tempaistiin auki ja sisään syöksyi kuin rajutuuli keskimittainen, tummaverinen nuorukainen, jolla oli lyhyt pystytukka, hehkuvan ruskeat silmät ja ponnistuksesta punoittavat posket.

Heti esitelmöitsijä lopetti ja esitti tulijan.

— Jääkäri Orri.

Hetken katseli Orri terävästi kokouksen osanottajia. Ja merkillistä, nämä kunnianarvoisat henkilöt seisoivat hänen edessään niin juhlallisina kuin olisi hän ollut ruhtinas.

— Arvoisat herrat! Pyydän ensiksi anteeksi, että viivyin. Se tapahtui välttämättömyydestä, jota eri osannut aavistaa ja joka on liian pitkä selitettäväksi. Toiseksi tuon teille niiden miesten lämpimät terveiset, jotka rintamalla taistelevat tämän maan puolesta. Kolmanneksi pyydän hetkeksi tarkkaavaisuuttanne.

Orri avasi käärön, joka hänellä oli mukanaan. Se sisälsi kartan, jonka hän kiinnitti seinälle.

— Tässä on Suomi, alotti hän. — Tässä Viro, tässä Vienan-Karjala ja Kuolan niemimaa. Paremmin kuin minä tietävät arvoisat läsnäolijat, että näissä maissa asuu veljeskansaa. On siis muodostettava valtakunta, joka ne jälleen yhdistää ja vapauttaa Venäjän sorrosta. Ajatus on vanha, raja Vienan merestä Äänisjärveen ja Laatokkaan haaveissa usein vedetty. Minulla on kuitenkin keino, jonka avulla unelma voi muuttua todeksi. Se on tässä.

Puhuja otti taskustaan pienen kuution, jonka metallinomainen väri vivahti violettiin ja jonka pinnalla oli ikäänkuin hienoa sumua, ja asetti sen pöydälle.

Jos pommi olisi viuhahtanut herrain keskelle, kuten ennen Hannu Munterin aikoina, ei se olisi saattanut synnyttää suurempaa hämmästystä. Vallitsi hiljaisuus. Kaikki tuijottivat metallin palaseen kuin hypnotisoituina, ymmärtämättä, mitä puhuja tarkoitti. Tukkukauppias oli unohtanut auringonkukka-kakkunsa, eikä pankinjohtajaakaan enää haukotuttanut. Vihdoin ojensi valtioneuvos Runko kätensä. Ilmeisesti häntä hämmästytti esineen kylmyys ja keveys ja vaistomaisesti hän kysyi.

— Mitä tämä on?

— Niin, mitä se on? kuului useammasta suusta. Silloin Orri jatkoi.

— Se on metallia, jonka kovuus on noin kaksi kertaa suurempi kuin teräksen ja joka on kuusi kertaa keveämpää kuin puu. Aineella on oma historiansa, jonka kertominen ei tällä kertaa ole paikallaan. Kaikki, mitä tahdon sanoa, on siinä, että tämä metalli takaa Suomen tulevalle sotajoukolle voiman, jota tuskin mikään järkyttää. Ja nyt tulen ydinkohtaan, siihen, jonka tähden olen vaivannut arvoisia herroja tänne. Millä tavoin on ensin saatavissa kokoon tämä sotaväki, millä tavoin se voidaan varustaa niin, ettei ryssä pääse sotkeutumaan puuhiimme? — Metallia on kyllä helppo valmistaa.

— Mutta hyvä herra, minä en lainkaan käsitä. Millätavoin tämä metalli voi tehdä maamme niin voimakkaaksi? kysyi kauppias M.

Silloin valtasi Orrin lapsellinen ja poikamainen halu, joka osotti, että hän vielä oli nuori. Teennäisen tyynesti hän kysäisi.

— Onko teillä revolveria mukananne?

— On kyllä. Hyvä Steyer-pistooli onkin, vaikka sitä on hankala pitää.

— Saanko lainata?

— Tehkää hyvin.

Orri painoi varmuuslukon auki, käänsi piipun rintaansa kohti ja laukaisi. Läsnäolijat säikähtivät hirveästi, huone täyttyi savulla, joka paksuna pilvenä keinui ilmassa. Hymyillen laski Orri revolverin pöydälle ja kysyi levollisesti.

— Pelästyittekö?

Sitten hän kumartui ja otti lattialta luodin, joka litistyneenä oli pudonnut hänen jalkoihinsa. Kun hän avasi liivinsä, näkyi niiden alla kapeista vanteista tehty, taipuisa ja ohut haarniska, joka kimalteli samanvärisenä kuin metallin palanen pöydällä.

— Ymmärrättekö nyt? kysyi hän voitokkaasti hymyillen.

— Kuinka ajattelematon te olette, nuori mies. Tästähän voi koitua mitä ikävyyksiä tahansa tällaisena aikana, sanoi valtioneuvos Runko huolestuneena, kiiruhtaen ovelle.

Jo kuuluikin hälinää, levottomia, kiihkeitä askelia ja hätääntynyttä juoksua. Valtioneuvos astui ulos; käytävässä näkyi säikähtyneitä ihmisiä ja viinuri syöksyi paikalle pyyheliina käsivarrellaan.

— Ei se ollut mitään, huusi valtioneuvos nauraen käytävään. — Kauppias M:ltä räjähti koirapommi, siinä kaikki. Hän on juuri palannut maalta ja tulee siellä suorittamiensa urotöiden takia erotettavaksi eläinsuojelusyhdistyksestä.

Käytävästä kuului naurua, mutta epäluuloinen viinuri astui sisään.

— Tuokaa meille illallista, jotakin pyytä tai metsoa. Ruudinkäry herättää metsästysintoa ja ruokahalua. — No niin, nyt on jo toinen ovella! Tiehenne siitä, tai heitän uuden koirapommin niskaanne, pauhasi hyvätuulinen tukkukauppias.

Toinen tarjoilija, joka tosiaan oli pistänyt nenänsä ovenrakoon, vetäytyi nopeasti pois ja rauha näytti palaavan. Orri seisoi sivummalla, ohimosuonet paisuneina ja kasvot tumman punaisina. Kun viinuri oli mennyt, sanoi hän häpeissään.

— Olin tosiaan hyvin poikamainen ja ajattelematon. Pyydän hartaasti anteeksi.

— Eihän tämä mitään, jos vain näin selviämme, vastasi valtioneuvos, joka lyhyessä ajassa oli mieltynyt nuorukaiseen.

Sinä iltana kuului Hotelli Fennian yksityishuoneesta kiihkeätä väittelyä ja kuiskailua myöhäiseen yöhön.

II.

Satimeen.

Kun Orri seuraavana iltana saattoi maisteria, joka hotellissa oli esiintynyt puhujana, kotiin, olivat he takertuneet niin vilkkaaseen keskusteluun, että ympäristö jäi heiltä kokonaan huomaamatta. Vasta kun nuorukainen jäi yksin, toisen mentyä sisään, hän ikäänkuin heräsi ja katsahti hätääntyneenä ympärilleen, mutta mitään ei näkynyt. Oli sangen valoisa kuutamo.

— Peijakkaan Storm, mutisi hän. — Varmasti se toimittaa itsensä kiikkiin laivoineen.

Jo varhaisemmin, edellisenä iltana, olivat jääkärit yhdessä pistäytyneet Katajanokalla, Stormia kun "pommarina" erikoisesti huvitti kaikki, mikä vähänkin koski sotalaivoja. Lienevätkö he sitten tehneet liian selviä eleitä, tai puhuneet liian äänekkäästi, joka tapauksessa saivat he "varjon" kintereilleen. Alituisesti kulki kaksi miestä heidän perässään, kunnes he olivat päättäneet erota ja Orri oli poikennut mainitun maisterin asuntoon, huomauttanut tälle mahdollisesta viivästymisestään ja kiiruusti paennut pihan kautta. Pitkän aikaa oli hän kulkenut ajureilla, raitiovaunuilla, jopa automobiilillakin, tapaan, joka oli jäänyt hänen mieleensä salapoliisiromaaneista, luullut vihdoin päässeensä seuraajistaan ja saapunut Hotelli Fenniaan. Kun hän kääntyi Yrjönkadulta Robertinkadulle, huomasi hän etäämpänä kaksi miestä, jotka hitaasti astuskelivat eteenpäin. Aluksi ei nuorukainen heistä välittänyt, mutta sitten alkoi häntä arveluttaa ja hän tunsi sydänalassaan kouristusta, joka niin selvästi ilmaisee vaaran läheisyyden. Hän hiljensi kulkuaan ja ajatteli kääntyä ympäri. Kun hän vilkaisi taakseen, hoippui siellä kaksi humalaista kaulatusten. Silloin veri pakeni nuorukaisen poskilta.

Ei ollut muuta mahdollisuutta kuin ripeästi astua eteenpäin. Ei edes missään näkynyt ajuria, johon Olisi voinut turvata. Edellä-kävijät kääntyivät onneksi Annankatua alaspäin Bulevardille, jossa he viheltelivät ajuria. Orri kiiruhti. Ihmeteltävällä sitkeydellä humalaiset hoippuivat hänen jäljessään. Jo kuului kavioiden kopsetta, vihdoinkin. Orri tunsi helpotusta ja odotti jännittyneenä. Ajuri sieltä kyllä tulikin, mutta kuomu oli nostettu ylös ja sen varjossa oli nuorukainen erottavinaan kaksi miestä.

Tarkka-ampujankadun päässä näkyi myöskin kaksi olentoa… Kaikilla näillä yöhiipijöillä oli jotakin yhteistä, jokin erikoisleima, joka yhä enemmän arvelutti nuorukaista… Hän kiiruhti pikamarssissa… Humalaiset taampana olivat ruvenneet laitattamaan.

Fredrikin kadun kulmassa sijaitseva kahvila oli vielä auki.

— Nyt ei muuta kuin sisään ja pulma tarjoilijattarelle. Ehkä hän voi neuvoa pakotien, päätteli Orri itsekseen, astuen reippaasti ovesta. Hän tilasi teetä ja ryhtyi tarinoimaan tytön kanssa, koetellakseen tämän luonnetta. Hän ei ollut kuitenkaan päässyt kuin alkuun, kun ovesta tuli kaksi miestä, jotka suoraa päätä riensivät hänen luokseen.

— Suokaa anteeksi, sanoi toinen. — Varmaankin tämä on erehdys, mutta kyllä herran täytyy seurata meitä kamariin.

— Miksi niin? Orri kysyi.

— Olemme saaneet määräyksen.

— Kenen suhteen?

— Juuri teidän suhteenne.

— Kuka minun siis pitäisi olla?

— Ei kyselyitä, herra. Olkaa hyvä ja seuratkaa. Kamarissa kyllä asianne selvitetään.

Nuorukaisen käsi puristi revolveria, mutta hän malttoi kuitenkin mielensä.

— Ei täällä, ajatteli hän. Ei täällä, kahvilassa. Sitten nousi hän päättäväisesti ja sanoi.

— Minä seuraan teitä, koska niin on. Ei tämä muuten kuitenkaan taida selvitä.

Miehet astuivat edellä. Tuskin oli Orri päässyt ovesta ulos, ennenkuin voimakkaat kädet tarttuivat hänen kumpaankin käsivarteensa. Kaksi miestä oli seisonut oven luona vahdissa ja toiset kaksi istuivat ajurissa. Vaistomaisesti nuorukainen riuhtaisi. Se oli kumminkin turhaa ja hän ymmärsi olevansa satimessa.

* * * * *

Tutkija-santarmin vaaniva katse terävöityi ja nähtävästi tahallaan hän piti pitkän paussin.

— Te valehtelette, sanoi hän vihdoin hillitysti.

Nuorukainen ei vastannut, mutta hänen ruskeiden silmiensä katse oli niin väistymätön ja kylmä, että santarmi joutui hetkeksi ymmälle.

— Te olette ollut maasta poissa. Minulla on niin varmoja todisteita siitä, että teidän on turhaa yrittääkään sitä kieltää. On parempi, että tunnustatte suoraan ja annatte selityksen puuhistanne. Saattaahan olla, että olette liikkunut siellä viattomissa asioissa.

— En voi tunnustaa sellaista, jota en ole tehnyt.

— Te valehtelette, kuului toistamiseen. Orrin silmät säihkyivät.

— Suuri ja voimakas Venäjän valtakunta on asettanut vartiansa Suomen rajalle. Näitä vartioita ei yksikään ihminen voi sivuuttaa, ellei hänellä ole virallisesti vahvistettu ja monen viraston tarkastama, valokuvalla ja luotettavaisuustodistuksella varustettu passi. Sellaista passia ei minulla ole, eikä sitä koskaan ole minulle annettu, se käy ilmi asianomaisten virastojen kirjoista. On siis mahdotonta, että olen ollut Suomen rajojen ulkopuolella. Sellainen epäily on loukkaavaa Venäjän valtakunnalle ja alentavaa Venäjän suurenmoiselle valtiojärjestelmälle, ja minä totean, että herra luutnantti tekee itsensä syypääksi tähän loukkaukseen.

Santarmin poskilihakset kiristyivät ja väri vaaleni hänen kasvoillaan. Pienistä silmistä sinkoili kuin tulikipunoita.

— Voitteko sitten näyttää toteen, missä olette tänä aikana oleskellut Suomessa?

— Voin.

— Olkaa hyvä.

— Lompakossani, joka minulta on otettu pois, on todistus 12 kuukauden oikeutuksesta oleskella luvallisilla seuduilla Suomessa, annettu viime keväänä.

— Entä sitä ennen?

— Minulla oli aivan samanlainen todistus. Sen voitte saada selville kotipaikkani nimismiehen kansliasta.

— Hyvä, hyvä. Oikein hyvä. Ja tahtoisitteko nyt ystävällisesti selittää, millä luvallisilla seuduilla te olette liikkunut tänä aikana?

— Kevääseen asti Helsingissä.

— Missä täällä?

— Teknillisessä Korkeakoulussa.

— Anteeksi, mutta nimeänne ei näy kataloogissa.

— Ei näykään. Kun toimitin yksinomaan laboratorio-tutkimuksia, en suotta ruvennut maksamaan lukukausimaksua, enkä lainkaan ilmoittautunut.

— Hyvä, hyvä. Ja missä olette senjälkeen oleskellut?

— Missä milloinkin. En katso olevani velvollinen vastaamaan siihen.

— Pyydän, vastatkaa.

— Viranomaisille on tullut keisarillinen määräys, joka kieltää yhdenkään ihmisen oleskelemasta millään paikkakunnalla Suomen rajojen sisällä, hänellä olematta siihen oikeutettua todistusta. Kullakin asianomaisella virkamiehellä täytyy siis olla luettelo aluepiirinsä henkilöistä. Olen jo sanonut, että en ole ollut ulkomailla. Viranomaisten asia on ilmoittaa, missä olen ollut Suomessa, minua ette kuitenkaan usko, vaikka sen sanoisinkin.

— Minulla on oikeus vaatia ilmoitus myöskin omasta suustanne.
Tiedättekö sitä?

— Tiedän. Mutta minun ei tarvitse näyttää ilmoituksiani toteen, kuten vaatimuksenne alkujaan kuului. Niiden todenperäisyyden tutkiminen on teidän asianne.

Santarmi löi nyrkkiään pöytään, että jysähti.

— Täällä ei sovi röyhkeys, ärjäsi hän. Nuorukainen ei hätkähtänyt vähääkään. Hän ei vastannut.

— Missä olette ollut? uudisti santarmi terävästi.

— Kotiseudullani.

— Te valehtelette.

— Tehkää sitten hyvin ja nostakaa syyte sitä viranomaista kohtaan, jonka alueella olen oleskellut. Määräysten mukaan on minun täytynyt näyttää hänelle oikeutustodisteeni. Ellen ole sitä tehnyt, on hänen velvollisuutensa ollut vangita minut. Ellei kumpaakaan ole tapahtunut, on syy hänen, eikä minun.

Hammasta purren santarmi tuijotti nuorukaisen rohkeisiin kasvoihin. Syntyi pitkä äänettömyys. Sitten tutkija kutsui käskyläistään ja kuiskasi tälle jotakin. Viimemainittu poistui; sitten vallitsi kolkossa huoneessa syvä hiljaisuus.

Ovi aukeni ja vanki työnnettiin sisään. Orri hätkähti: siinä oli
Storm, hänen toverinsa.

— Storm, tunnetteko tätä herraa?

Jääkäri katsoi pitkään toveriinsa, niin kuohuksissaan, että se väkisinkin kuvastui hänen kasvoiltaan.

— En.

— Entä te, Orri?

— En tunne.

— Kumpikaan ei tietysti ole koskaan nähnyt toistaan?

— Ei, kuului kuin yhdestä suusta. Taas kutsui santarmi käskyläistään.

Hetken kuluttua tuli kaksi siviilipukuista miestä sisään. He pysähtyivät syvään kumartaen ovelle.

— Tunnetteko näitä nuorukaisia? kysyi santarmi vastatulleilta…

— Kyllä, herra luutnantti.

— Missä olette heidät nähneet?

— Viimeksi Katajanokalla tekemässä piirustuksia sotalaivoista.

— Koska?

— Illalla, kun jo oli pimeä.

— Hyvä on, saatte mennä.

Santarmi kääntyi jälleen vankien puoleen.

— No, mitä nyt sanotte?

— Miehet valehtelivat, vastasi Orri halveksivasti.

— He ovat etsiviä, valtion virkamiehiä, eivätkä valehtele.

— Vai niin. Mutta vaikka olen teknikko, en osaa tehdä piirustuksia pimeässä, enkä liioin näe merelle, kuului ivallinen huomautus.

— Uskon heihin, mutta te valehtelette. Te olette väittäneet, että ette koskaan ole tavanneet toisianne. Entäs nyt?

— Jos pääsen kahdeksi tunniksi vapauteen, lupaan tuoda kymmenen miestä, jotka todistavat minun olleen missä paikassa tahansa. Henki ja järjestys on tällä haavaa maassamme sellainen, huomautti Orri uhmaillen.

Santarmin käsi puristui nyrkkiin ja raivo kuvastui hänen kasvoiltaan.
Mutta hän hillitsi itsensä.

— Teidät lähetetään nyt sellaiseen paikkaan, jossa vastaatte asiallisemmin, sanoi hän äänellä, jonka sävy oli hyväilevä kuin kissan kehräys.

— Sen tiesin jo edeltäpäin, vastasi Orri kiihtyneenä.

Santarmi suuttui silmittömästi.

— Ulos! Konnat ja kavaltajat! hän ärjäisi.

III.

Shpalernaja.

Vihdoinkin pysähtyivät rämisevät vanginvaunut ja ovi aukeni.

Uteliaana silmäili Orri ympärilleen. Vartia seisoi portaitten yläpäässä ja avasi oven; saavuttiin eräänlaiseen vastaanottohuoneeseen, jossa upseerin puvussa oleva mies teki erinäisiä merkintöjä kirjoihin, sekä takavarikoi jälleen kellon ja lompakon, jotka nuorukainen oli saanut mukaansa Katajanokan vankilasta selviydyttyään.

Sitten viittasi vartia hänet mukaansa ja niin alkoi pitkä vaellus läpi raudoitettujen ovien ja kolkkojen, kumisevien käytävien, joissa ilma oli ummehtunutta ja kellarinomaista. Tultiin käännöskohtaan ja nyt avartui eteen huimaavan korkea käytävä, ikäänkuin olisi itse vankilarakennuksen ympäri tehty suunnaton kehys. Kaameita, mustia, raudoitettuja ovia jatkui kerros kerrokselta ja niiden edessä kulki kapeita, rautakaiteisia siltoja, yksi kunkin kerroksen kohdalla. Kapeat portaat johtivat kerroksesta kerrokseen, ja nuorukainen alkoi tuntea väsymystä jatkaessaan tätä synkkää kulkua. Vihdoin vartia pysähtyi ja avasi oven. Sen päälle oli merkitty numero 147.

Kapea, runsaan sylen levyinen koppi, seinään lukittu rautavuode, joka ainoastaan yöksi laskettiin alas, rautalevystä pöytä ja istuin, hylly alkeellisine metalli-astioineen, vesirana ja W.C, siinä uusi asunto kalustoineen. Peräseinän ylä-osasta pyrki syksyn harmaa valo vaivaloisesti sisälle läpi pienen, moniruutuisen ikkunan, joka oli niin syvällä paksussa seinässä kuin kuolevan vanhuksen silmä ja ulkopuolelta rautaristikon suojaama. Heti ensi silmäyksellä saattoi havaita, että täältä oli turha yrittääkään karkuun.

Vartian viittoilusta ja yhtämittaisista kehoituksista ymmärsi Orri riisuutua ja vasta tarkoin tutkittuaan jokaisen vaatekappaleen erikseen sekä otettuaan pois kaiken sellaisen pikkutavaran, jota vankilan säännöt kielsivät suojattinsa käyttämästä, vartia painoi oven lukkoon ja jätti nuorukaisen yksikseen.

Tuli ilta. Vuode laskettiin alas ja vaistomaisesti alkoi nuorukainen riisuutua. Hän oli ikäänkuin turtunut ja tylsä mielentila oli hänet vallannut. Vaikka tahmainen huopapeite oli pahasti kulunut ja likaantunut, kääriytyi hän sen sisään vilusta väristen, tuskin tietäen missä oli. Kuului keveä rapsahdus ja hetken aikaa viipyi vaaniva silmä oven tirkistysaukossa. Sitten sammui valo ja kostea, synkkä pimeys verhosi vankilan äänettömät kauhut.

Sähein silmin tuijotti Orri pimeyteen, tuon tuostakin levottomasti käännähtäen kapealla vuoteellaan. Unesta ei puhettakaan; kiihtyneinä synnyttivät aivot monenmoisia ajatuksia ja mielikuvitus loihti esiin kaameita näkyjä. Kuinkahan moni suomalainen valvoi tälläkin hetkellä tämän tutkintovankilan muurien sisällä, tarkalleen samanlaisessa paikassa, odottaen hirttotuomiotaan, tai kuumeisena punoen karkaamissuunnitelmia? Kuinkahan moni tänne jo oli nääntynyt, ja kuinka moni oli vielä nääntyvä, ennenkuin… ennenkuin se hetki oli koittava, jona sortajan päivät olivat luetut?

Voimattomana raivossaan ajatteli Orri omaa asemaansa. Sehän oli aivan yhdenmukainen insinööri Warénin kohtalon kanssa. Minkätähden hän ei ollut ottanut opiksi edeltäjänsä onnettomuutta ja menetellyt varovammin? Taaskin oli tuo ihmeellinen keksintö yhden ainoan miehen salaisuutena — vangin, jolla tuskin oli riittävästi ilmaa hengittää. Miksi ei hän ollut heti ryhtynyt toimenpiteisiin, jotka olisivat taanneet, ettei isänmaa missään tapauksessa enää tulisi menettämään tätä tärkeätä tieteellistä havaintoa, joka kenties saattaisi kokonaan muuttaa historian kulkua? Mutta insinööri Warénin elämäntyön näytti kohtalo mieluummin kätkevän synkkien komeroiden suojaan ja sälyttävän ylivoimaisen taakan niiden kannettavaksi, jotka jollakin tavoin olivat päässeet salaisuuden perille.

* * * * *

W.C:n reunalla seisten tirkisteli Orri ulos kapeasta venttiilin rakosesta. Syvällä alhaalla avartui toivoton, joka puolelta muurien ympäröimä pihamaa, jonka keskellä näkyi ympyränmuotoinen, aidattu kävelypaikka. Sen lankuilla toisistaan erotetuissa karsinoissa käveli vankeja edestakaisin ahnaasti kiskoen ulkoilmaa keuhkoihinsa, vaikka se ei suinkaan ollut erittäin raitista. Siunatkoon! Tuttuja kasvoja! Täällähän oli paljon jääkäreitä. Tuossa marssi H. ja tuolla Storm. Ja tuolla vilahteli yhden vihreä puku, mutta ei voinut erottaa, kuka vanki oli. Vihreämekko-parka, hän oli ainakin hirteen tuomittu, sillä hänet oli saatu satimeen sotarintamalla, muutenhan ei tuon puvun olemassa-olo ollut selitettävissä. Nyt näkyivät kasvot… Orri hätkähti. Se oli Tuominen, petturi.

Mutta minkätähden ei häntä tultu noutamaan kävelylle? Tuskastuneena hyppäsi hän lattialle ja alkoi kiihkeästi marssia edestakaisin… Koska Tuominen oli täällä, niin varmaankin tiesivät viranomaiset hyvin paljon "Saksan miehistä"…

Vartia kopeloi ovea auki ja sanoi.

— Sudja.

Aluksi ei Orri ymmärtänyt sanan merkitystä, mutta hän seurasi kuitenkin vartiaa ja ennen pitkää hän muistikin, että outo äännähdys tarkoitti tuomaria. Käytävässä jätti vartia nuorukaisen kansliaosaston lähetin kuljetettavaksi; tämä vei hänet ummehtuneiden käytävien kautta samaan vastaanottohuoneeseen, jossa hänen lompakkonsa oli otettu talteen, asettaen hänet käytävän päähän, rautaisella portilla eristettyyn komeroon. Sitten kuljettaja jälleen vaihtui, muuttuen hampaisiin saakka asestetuksi sotilaaksi, joka sokkeloisia, monihaaraisia käytäviä pitkin saattoi vangin oikeuspalatsin avaraan eteishuoneeseen ja vihdoin ovelle, jonka osotekilpeen oli suurin kirjaimin painettu:

Mashkevitsh.

Valtioneuvos.

Kun ovi avautui, kiintyi Orrin huomio heti tummaveriseen, intelligentin näköiseen herraan, joka oli puettu pitkään takkiin ja joka istui vihreäverkaisen pöytänsä takana, valppaana ja tutkivan näköisenä, kuten tuomari ainakin. Hänen musta, ylöspäinkammattu tukkansa jätti korkean otsan näkyviin ja sen alla vaanivat kylmät, terävät, älykkäät silmät, jotka antoivat tarmokkaille, vaikka kalpeille kasvoille mefistomaisen leiman. Musta pujoparta teki hänen teräväpiirteiset kasvonsa pitemmäksi ja levottomat liikkeet paljastivat hänen hermostonsa hillityn ärtyisyyden. Orria tämä herra miltei miellytti, ja kummastuneena hän kyseli itseltään, oliko hän nyt tosiaankin pirullisuudestaan kuuluisan Pietarin piirioikeuden tutkintotuomarin edessä. — Sivummalla istui tanakka, kaljupäinen upseeri, joka toimitti tulkin virkaa.

Hillityllä, miltei lempeällä liikkeellä tuomari viittasi vangin istumaan. Samalla hiljaisella tavalla toimitti hän nimiä ja muita olosuhteita koskevan, mutta perusteellisen alkukuulustelun. Sitten syntyi äänettömyys, jonka kestäessä vaaniva katse ikäänkuin imeytyi nuorukaisen väistymättömiin, ruskeihin silmiin.

— Milloin te lähditte Lockstedtin leirille? kuului äkkiarvaamaton kysymys.

— Elokuussa v. 1915. Päivää en muista, vastasi nuorukainen selvästi ja tulkki toisti hänen sanansa.

Tutkintotuomarin kulmakarvat kohosivat hieman. Syntyi taaskin hiljaisuus.

— Tunnustatte siis elokuusta v. 1915 kuuluneenne saksalaiseen sotaväkeen?

— Sitä en ole sanonut.

— Milloin saavuitte Lockstedtiin?

— Elokuun 28 päivänä 1915.

— Mitä siis merkitsee äskeinen kieltonne? Selittäkää.

— Minulle sanottiin, että Ruotsissa, Malmön kaupungissa oli tavattoman hyväpalkkaista työtä tarjolla nuorille teknikoille. Vaikeus oli vain päästä rajan yli, sillä passeja ei tähän aikaan juuri annettu. Kun eräällä moottorimatkalla Vaasan saaristossa kerran jouduimme niin pitkälle, että raja oli jo sivuutettu, pyysin kuljettajaa laskemaan minut maihin Holmön saarelle, jonka tämä tekikin.

— Mikä oli kuljettajan nimi?

— Kun hänen nimensä ei ollenkaan muuta asiaa, en sitä ilmoita. Te vain suotta laahaisitte hänet tänne virumaan.

Tutkintotuomarin kylmät silmät terävöityivät.

— Jatkakaa.

— Matkustin siis Malmön kaupunkiin, mutta täällä minulle ilmoitettiin asianomaisessa paikassa…

— Joka oli mikä?

— Eräs kahvila, jonka nimen olen unohtanut.

— Jatkakaa.

— Minulle ilmoitettiin, että suomalaiset ovat siirtyneet Saksaan. Senlisäksi tarjottiin minulle matkaraha ja ilmoitettiin heidän osotteensa. Passin saatuani matkustin siis Saksaan, sillä rahanikin alkoivat loppua. Täällä minun piti alistua saksalaisten sotalakien alaiseksi, mutta kun en sitä halunnut, siirrettiin minut Barnefeldtin vankileiriin, josta vihdoin pääsin karkuun ja palasin kotimaahani.

— Koska?

— Viime elokuussa.

— Miten pääsitte karkuun?

— Pääsin ensin leiri-alueelta metsään, sitten rajan yli Tanskaan.
Senjälkeen oli helppo kulkea, kun vain raha riitti.

— Paljonko suomalaisia oli Saksassa?

— Hääri niitä siinä ympärilläni parisenkymmentä. En tiedä sitten, lieneekö muualla ollut enemmän.

Syntyi hiljaisuus. Sitten tutkintotuomarin kalvakat huulet vetäytyivät ivalliseen hymyyn.

— Olipa se tarina, hän huomautti. Jääkäri Orri ei vastannut.

Sitten otti Mashkevitsh erään kuvan esille.

— Tunnetteko tätä?

— Tunnen, sillä Helsingissä minulta jo kysyttiin tätä miestä.

— Entä sitä ennen?

— En.

Tutkintotuomari otti silloin toisen kuvan. Se esitti Orria istumassa
Stormin kanssa eräässä Uumajan kahvilassa.

— Entäs nyt?

— Tämä ei muuta asiaa. Tuollaisia kuvia voidaan tehdä kuinka paljon tahansa.

Tutkintotuomari hymyili miltei lempeästi.

— Nuori mies. Sellaisia kertomuksia kuin äsken latelitte, ei täällä pidä yrittää. Parempi sitten jyrkästi kieltää, kuten jääkäritoverinne tekevät.

— Miksi niin? En tahdo valehdella. Sitäpaitsi, tuossahan on kuva, jonka otatin itsestäni Berlinissä. Jos olisin valehdellut, olisin kuitenkin joutunut kiinni.

Orri veti pöydällä-olevan asiakirjan välistä valokuvan, joka esitti häntä siviilipuvussa ja joka äsken oli puolittain näkynyt.

Tutkintotuomarin luisevat kasvot kalpenivat raivosta ja vaivoin hän hillitsi itsensä. Hän kiskoi hermostuneita savuja paperossistaan, joka varmaankin oli jo viides tämän lyhyen kuulustelun aikana. Vihdoin kähisi hän heikolla äänellä, tuijottaen kuin käärme nuorukaisen väistymättömiin silmiin.

— Kertokaa minulle totuus!

— Tarkoittaako herra tutkintotuomari, että uudistan kertomukseni?

Syntyi pitkä äänettömyys. Vain kaksi katsetta säihkyi ristiin kuin säilän terät.

— Saatte mennä, sanoi tuomari vihdoin.