IV.
Haarniska.
Oli kulunut noin kolme viikkoa.
Orri oli läpikäynyt kaikki ne kurjuuden eri asteet, jotka Shpalernajan vanki sai kokea, ennenkuin hän oppi käyttämään hyväkseen niitä mukavuuksia, joita talossa luvallisesti tai luvattomasti oli tarjolla. Hän oli nähnyt nälkää, kärsinyt tupakan puutetta, taistellut russakoiden kanssa, jotka tuontuostakin tekivät valtavia hyökkäysretkiä hänen koppiinsa, ja kun lämpöjohto oli alituisessa epäkunnossa, oli hän monesti herätessään niin sairas ja epätoivoinen, että täydellinen synkkyys oli saada hänet valtoihinsa. Parransänki oli kasvanut ja tehnyt hänen laihtuneet kasvonsa villin näköisiksi ja hänen tavattoman karkea tukkansa törrötti pystyssä kuin harjasmätäs. Silloin, eräänä päivänä, tultiin häntä jälleen noutamaan tutkintotuomarin eteen, joka tuntui ensimäisen kuulustelunsa jälkeen kokonaan hänet unohtaneen.
Kun hän oli istuutunut ja vartiosotamiehet, jotka paljastetuin miekoin olivat saattaneet hänet tutkintotuomarin huoneeseen, olivat vetäytyneet ovelle, otti valtioneuvos Mashkevitsh eräästä laatikosta kiiltävän, violettiin vivahtavan haarniskan, jonka Orri heti tunsi omakseen ja hätkähti. Vai niin. Nyt tuli siis esille se kysymys. Monesti hän olikin yksinäisyydessään aprikoinut, kuinka tuo suojapaita, joka pelkästä lapsellisesta päähänpistosta oli ollut hänen päällään vangiksijoutumisen onnettomalla hetkellä, kokonaan oli välttänyt santarmien nuuskimiset. Nyt luuli hän asian ymmärtävänsä: oli tehty tutkimuksia, oli hankittu kaikki mahdolliset tiedot, ennenkuin ryhdyttiin häntä kuulustelemaan. Samalla synkkä aavistus täytti hänet kuvaamattomalla kauhulla. Nyt odotti häntä insinööri Warénin järkyttävä kohtalo, ruoskimiset, kidutukset, Herra ties mitkä konnantyöt. Nyt oli hän ainiaaksi menettänyt vapautensa.
Tutkintotuomari suuntasi häneen kylmät silmänsä.
— Voitteko sanoa, mitä tämä on? hän kysyi.
— Se on rintasuojus, vastasi nuorukainen niin tyynesti kuin saattoi.
Herra Mashkevitsh oli tällä kertaa ihmeen levollinen. Rauhallisesti vetäisi hän pitkän sauhun paperossistaan ja selitti hätäilemättä.
— Te vastasitte kysymykseen, mikä tämä on. Sitä en kuitenkaan teille tehnyt. Haluan tietää, mitä ainetta tämä on. Voitteko sanoa? — Se on keveintä metallia, mitä koskaan olen tavannut ja hyvin lujaa.
— Niin on. Tiedättekö metallin nimen?
— En. Sitä en tiedä.
— Onko haarniska teidän?
— On.
— Mistä olette sen saanut?
— Minä ostin sen eräältä sepältä.
— Mikä oli hänen nimensä?
— Sitä en tiedä.
— Kuinka tiesitte häneltä kysyä tällaista kappaletta?
— Hän itse tarjosi sitä.
— Tarkoitatteko, että mies, jonka nimeä ette edes tiedä, on päätä pahkaa tullut tarjoamaan teille tällaista haarniskaa, joka lienee ainoa laatuaan koko maailmassa? Sitä en voi uskoa.
Orri joutui ymmälle, mutta hetkeksikään ei hän kääntänyt käskevää katsettaan tutkintotuomarin pistävistä silmistä.
— Hän kaupitteli revolvereja ja ostaessani tuli puheeksi…
— Vai niin, — keskeytti herra Mashkevitsh, te siis ostitte revolvereja. Mitä tarkoitusta varten.
— Täytyihän toki olla joku ase kulkiessaan sellaisena aikana.
— Olkaa hyvä ja jatkakaa.
— Kauppaa tehdessämme tuli puheeksi, tokko hänen Browningpistoolinsa pystyivät lävistämään hyviä nahkaturkkeja…
— Pohjoisestako vaara uhkasi turkeissaan? huomautti tutkintotuomari terävästi. — Mutta jatkakaa.
— Hän vastasi hyvin omituisella äänenpainolla, että se riippui siitä, mitä ihmisellä oli päällään. Niin jatkui keskustelumme, kunnes hän näytti haarniskaa.
— Ettekö kysynyt, mitä ainetta se oli?
— Kysyin, mutta hän ei sitä ilmaissut. Syntyi pitkä äänettömyys.
Tutkintotuomarin huulilla väikkyi ivallinen, tuskin huomattava hymy.
Vihdoin kysyi hän hyvin ystävällisesti.
— Mitenkä onkaan? Ettekö ole hyvin musikaalinen?
— Soitan kohtalaisesti pianoa.
— Niin ja harppua, eikö totta? Nuorukainen hätkähti silminnähtävästi. Ensi kertaa hänen ruskeat silmänsä, joiden lämmin hehku vankilan kärsimyksissä oli saanut kuumeisen ja pistävämmän leiman, pari kertaa rävähtivät. Näinkö selvillä tämä pirullinen mies oli kaikesta? Tavallista epävarmemmin hän vastasi.
— Ei, mutta kanteletta kyllä.
— Vai niin. Sehän olikin tosiaan soittoniekka Orell, joka
Luolakosken kartanossa esitti niin omituisia harppukappaleita.
Mashkevitshin silmät tuijottivat nuorukaista niin murhaavan terävinä, että tämä pelkäsi niiden näkevän sen vihlovan tuskan, joka vaivoin kätkeytyi levollisen ulkomuodon alle. Jännittynein mielin Orri odotti jatkoa.
Hiljaisuutta kesti jälleen pitkät hetket.
— Mitä te oikeastaan tiedätte insinööri Warénista? kuului äkkinäinen, käskevä kysymys.
— Insinööri Warénista?
— Niin.
— En tunne häntä.
Hermostuneesti olkapäitään kohauttaen tutkintotuomari tempasi taskustaan savukekotelonsa ja sytytti paperossin öljy-iskijällään. Sitten hän malttoi mielensä ja jatkoi levollisemmin.
— Nuori mies. Tässä on nyt vakavia kysymyksiä esillä ja minä pyydän, älkää olko mahdoton. Teidän alituinen kieroilemisenne on aivan turhaa, se teidän pitäisi käsittää. Te luulette, ettei minulla ole asiat selvillä, mutta siinä te erehdytte. Minä voin vahvistaa muistianne ja poistaa epäilynne, ellette luota sanoihini. Kuunnelkaa siis tarkoin. — Syksyllä, oleskellessanne Luolakosken kartanossa soittoniekka Orellin nimellä, teidän onnistui saada selville tohtori Koski — alias Warén-vainajan salaisuus, koskeva metallisen vedyn valmistustapaa. Tämän tieteellisen keksinnön selitykset te olette vienyt mukananne ja kätkenyt. Minä tiedän, että te olette tullut Suomeen Saksan sotilaspiirien lähettämänä vakoojana. Siitä huolimatta olen valmis antamaan teille täydellisen vapauden, jos ilmoitatte tuon salaisuuden. Haluatteko?
— Mikä on takeena siitä, että teette, mitä lupaatte?
— Eikö sanani riitä, kunniasanani?
— Anteeksi, herra valtioneuvos. Olette venäläinen.
Väri vaihtui tutkintotuomarin kasvoilla ja hän kohoutui nopeasti hiukan ylös, ikäänkuin olisi tahtonut syöksyä nuorukaisen kimppuun. Mutta ihmeellisellä voimalla hän hillitsi itsensä.
— Haluatteko, että hankin teille keisarillisen armahduskirjan?
Orri pinnisti aivojaan keksiäkseen nopeasti kunnollisen ratkaisun.
Tahallaan hän pitkitti äänettömyyttä.
— En luota siihenkään. Minut voitaisiin vangita jonkun tekosyyn perusteella uudestaan ja viedä Siperiaan nääntymään, kuten niin monelle suomalaiselle on tehty. Ilmaisen salaisuuden vain seuraavilla ehdoilla: Minut viedään Ruotsiin ja jätetään Ruotsin viranomaisten haltuun vangittuna; sieltä sähkötän Suomen viranomaisille, joiden rinnalla toimikoon venäläisiä, minne keksinnön selitys on kätketty, ja heti, kun kätkö on löytynyt, antavat suomalaiset viranomaiset siitä Ruotsiin tiedon ja minut päästetään vapauteen, tarpeellisilla todistuksilla ja passeilla varustettuna. — Täällä en muuten voisikaan varsinaista salaisuutta ilmoittaa, sillä minä en tunne sitä, tiedän vain selityksen piilopaikan.
— Te vaaditte aivan mahdottomia. Ymmärrätte kyllä itsekin, ettei tuommoista suunnitelmaa voi toteuttaa. Kun teillä on keisarillinen vapautuskirja taskussanne ja tarvittavat viranomaisten todistukset, niin ei teidän vapauttanne voi kukaan häiritä, tottakai sen käsitätte, selitti Mashkevitsh hyvin ystävällisesti.
Hetken taistelivat nuorukaisessa kiihkeä vapauden kaipuu ja isänmaan rakkaus. Sitten muisti hän insinööri Warénin uljasta elämäntarinaa ja tunsi saavansa uutta voimaa.
— Siihen en voi suostua, vastasi hän päättävästi. Tutkintotuomari kohautti olkapäitään ja ponnisti kaikkensa hillitäkseen itseään. Paperossi hehkui kuin kekäle hänen hampaissaan ja heikko puna oli kohonnut hänen kalvakoille poskipäilleen. Syntyi äänettömyys.
Silloin välähti nuorukaisen aivoihin nopea ajatus. Se oli niin yllättävä, että hänen kasvonsa kirkastuivat tuokioksi, ja hän sai pinnistää voimiaan pysyttääkseen äänensä rauhallisena.
— Tämä on muuten seikka — alotti hän — josta jo aikaisemmin olen ajatellut kertoa herra tutkintotuomarille. Minulla on kaikki valtit käsissäni tällä kertaa, siksi olen niin vaatelias. Asianlaita on nimittäin siten, että olen todellakin jääkäri ja ellen kuukauden ja kymmenen päivän kuluttua, vapaana ja kenenkään saattamatta ole Helsingissä, määrätyllä paikalla, niin salaisuus joutuu saksalaisten tietoon.
Tutkintotuomari hätkähti ja keihästi katseensa nuorukaiseen. Kauan aikaa istui hän kalpeana ja aivan liikkumatta. Sitten, vähitellen, hänen olentoonsa tuli jotakin rauhallista, pehmeää, ikäänkuin kehräävää. Silmät siristyivät, huulet hymyilivät hiukan. Vihdoin puhkesi hän sihisevään, pirulliseen nauruun…
Orri kuljetettiin pois masentuneena ja ihmeissään.
Valtioneuvos Mashkevitsh oli taaskin osoittanut, mikä etevä tutkintotuomari ja nerokas psykoloogi hän tosiaankin oli.
V.
Vankikoppi 68.
Heti tutkinnon päätyttyä aukeni Orrin vankikopin ovi uudelleen ja vartia molotti jotakin venäjäksi. Vasta monien viittoilujen jälkeen nuorukainen ymmärsi, että hänen tuli koota vähäiset kamppeensa ja lähteä mukaan. Hetkeksi läikähti valoisa toive hänen mielessään ja hänen sydämensä pamppaili kiihkeästi. Mutta heti käytävään päästyä se sammui. Hänet annettiin kahden pitkäpartaisen, harmaaviittaisen vartian haltuun, jotka revolverit kädessä lähtivät kuljettamaan häntä eteenpäin. Monien sokkeloisten holvien kautta saavuttiin vihdoin toiseen vankila-osastoon, joka kahosi mustine ovineen vielä kaameampana kuin äskeinen. Joka toisella ovella seisoi synkkä, äänetön vartia ja kaikkialla vallitsi kuolon hiljaisuus. Nuorukaisesta näytti paikka tutulta ja sitten hän muistikin, että tutkintotuomarin luokse mentäessä oli sivuutettu tämä kolkko elävien hauta.
Hänet työnnettiin koppiin n:o 68. Se tuntui vieläkin ahtaammalta kuin edellinen, ikkuna näytti olevan syvemmällä muurissa ja korkeammalla, ja W.C. oli toisenlainen; sen avulla ei mitenkään voinut "telefonoida", puhua naapurin kanssa, kuten suomalaiset onnettomuustoverit olivat vanhassa osastossa tehneet. Seinät tuntuivat olevan niin ahdistavan paksut, että tuskin oli toivoa naputuksen kuulumisesta, ja koko se rattoisa keskustelu, jonka salaperäisiin naputusmerkkeihin Orrikin oli jo ehtinyt tutustua, oli täällä suurin piirtein mahdotonta.
Ahdistunein mielin nuorukainen painautui sille kapealle rautalevylle, joka täällä teki istuimen virkaa. Mitä oli nyt seuraava? Päivittäisiä ruoskimisia, kidutuksia, julmuuksia? Sillä sen hän käsitti, että hänet nyt oli teljetty kaikkein vaarallisinten valtiollisten rikoksentekijäin osastoon, jossa sekin vähäinen yhteys ulkomaailman kanssa, joka vanhassa osastossa oli sallittua, tyyten katkaistiin. Samalla hän raivosi ja sadatteli itseään, muistaessaan tutkintotuomarin voitonriemuista lähtönaurua. Miksi ollakaan niin mieletön ja mennä ansaan! Innostuksessaan oli hän vain tunnustanut kaksi seikkaa, ensinnäkin tietävänsä Warénin salaisuuden, toisekseen olevansa jääkäri. Nyt voitiin hänet tuomita minä päivänä tahansa. Todistajia ei enää tarvittu, sillä hän oli itse tunnustanut syyllisyytensä.
Mutta samalla lujittui hänessä varma päätös: keksikööt mitä helvetin kauhuja tahansa, kiusatkoot millä keinoilla hyvänsä, hänen huuliltaan eivät he ikinä saa Warénin salaisuuden selitystä. Yhä uudestaan ja uudestaan hänen mieleensä palautuivat ne miltei profeetalliset sanat, jotka nerokas insinööri oli kirjoittanut keksinnön perijälle ohjeeksi:
"Aika on tuleva, jolloin minun työtäni tarvitaan. Pitää jaksaa sitä odottaa, mutta pitää myöskin valppaana osata huomata, milloin otollinen hetki on koittanut. Ja ennen kaikkea on vältettävä, ettei rahtuakaan joudu vieraan käsiin. Ainoastaan siten on kaikki onnistuva ja tämä maa kasvava siihen suuruuteen, jonka näen hengessäni ja joka täyttää minut kuohuvalla ja samalla nöyrällä riemulla."
— — —
Kului viikko, kuukausi, kaksi kuukautta. Mitään ei tapahtunut, kukaan ei käynyt nuorukaista häiritsemässä, hän sai olla niin rauhassa kuin kuollut haudassaan, kukaan ei tuntunut häntä muistavan. Se kalvava odotus, joka alituisesti kaihersi hänen rinnassaan, oli tyyten syönyt hänen voimansa ja pilannut hänen hyvän hermostonsa. Tuntikaupalla saattoi hän tuijottaa tylsänä eteensä, kokonaan tiedottomana siitä, mitä ajatteli, tai mitä mielikuvia liikkui hänen aivoissaan. Toisinaan hän taas raivosi kuin mielipuoli, juoksi kopissaan ja takoi seiniin nyrkkinsä tunnottomiksi, ja kerran hän purskahti kaameaan, soinnuttomaan nauruun, jonka ääntä hän itse siinä määrin säikähti, että vaistomaisesti pidättyi sen uusinnasta.
"Ymmärrän, ymmärrän, ymmärrän!" kähisi hän itsekseen, kulkien ympäri kuin peto häkissään. "Mashkevitsh tahtoo minut näännyttää epätoivon partaalle välinpitämättömyydellään. Kavalasti hän kuluttaa voimiani, kohdatakseen sitten heikompaa vastarintaa, kun katsoo ajan sopivaksi jälleen esittää minulle konnan koukkujaan tai lumoavia valheitaan. Mutta hän ei onnistu! Ennen näännyn kokonaan kuin enää lausun hänelle harkitsematonta sanaa."
Monesti oli Orri koettanut vartialta vaatia pääsyä tuomarin puheille. Tämä ravisti äänettömänä päätään, tai toisinaan, paremmalla tuulella ollessaan, sanoi kertoneensa esimiehelleen vangin toivomuksista, mutta se ei ollut johtanut yhtään pitemmälle. "Mutta onhan minulla oikeus vaatia päätös asiassani", kiihkoili nuorukainen, jolle viha palautti venäläisiä sanojakin mieleen koko kouluaikaisen varaston. Vartia kohotti ykskaikkisesti olkapäitään ja painoi kopinoven tyynesti lukkoon. —
Eräänä päivänä kuuli Orri hiljaista naputusta sivuseinältä. Hän
kimmahti pystyyn ja painoi korvansa kosteata muuria vastaan…
Taaskin… aivan selvästi… Venäläinen systeemi tuntui olevan…
Orri sieppasi hädissään juoma-astiansa ja naputti sillä vastaan.
Pitkä, venäläinen lause. Voi kauhistus, eihän hän sitä ymmärtänyt…
— Po njemetski, pashaluista, (saksaksi, olkaa hyvä) Orri sähkötti, keskeytettyään useat kerrat naapurinsa.
— Aber gern (mielelläni), kuului vastaus.
Ja sitten alkoi yhtämittainen naputus:
— Kuka hyvänsä lienettekin, jos joskus pääsette vapaaksi, sanokaa sisarelleni, ettei minua enää mikään voi pelastaa, mutta että Kronstadtin kaikki asiat…
Koputus keskeytyi yhtäkkiä. Vaistomaisesti Orri vilkaisi sivulleen. Tirkistysaukossa näkyi vaaniva, kylmä kalansilmä… Naapurikopin ovi kuului avautuvan ja sulkeutuvan… Sitten vallitsi syvä hiljaisuus.
Koskaan ei enää naputus jatkunut. Koppi N:o 69 oli saanut uuden asukkaan.
VI.
Maaliskuun vallankumous.
— Neljäs päivä, jona en pääse kävelemään, huudahti Orri itsekseen. — Taas uusia konnankoukkuja. Nyt kai tahdotaan kokonaan tärvellä terveyteni.
Hän nousi W.C:n reunalle ja tirkisteli ulos venttiilin mitättömästä rakosesta. Ilma oli ihana ja täynnä kevään lenseätä kuulakkuutta. Kuului säännöllinen tipahtelu, kun vesi putosi räystäiltä. Vaivoin saattoi nuorukainen nähdä kävely-aituukseen. Toisia siellä kyllä oli, ahnaasti vetäen keuhkoihinsa virkistävää raikkautta, häntä vaan ei päästetty.
Hän viipyi vaikeassa asennossaan kauan, surumielisenä kuin lintu häkissään ja outoja, kaipuunkyllästämiä haaveita tuli hänen mieleensä. Oli niin kirkas taivas ja keveitä hattaroita lipui iloisesti sinimeressä, jota ei saattanut nähdä kuin pienen, neliönmuotoisen osan… Sitten hänestä alkoi tuntua niin kummalliselta. Vahdit seisoivat hiljaa ja liikkumattomina ja heidän piirteissään kuvastui ikäänkuin jännitystä. Samoin kävelevät vangit näyttivät odottavan, tai kuuntelevan jotakin… Vallitsi painostava äänettömyys.
Yhtäkkiä kuului mäjäys, kuin olisi jossakin kasa lautoja pudotettu korkealta; ääni toistui kymmenkertaisena kaikuna vankilan kolkoista muureista. Sitten oli jälleen kaikki hiljaista, vartiat vain katsoivat toisiinsa…
Taaskin, lähempää! Nyt erotti jo laukauksia; ulkona ammuttiin…
Olisikohan odotettu vallankumous lopultakin puhjennut?
Oli merkillistä, että vangit, joita kuitenkin niin tarkasti vartioitiin, olivat kutakuinkin selvillä ulkomaailman tapahtumista. Tavalla tai toisella oli jonkun onnistunut päästä sanomalehtiin käsiksi, toisille tuotiin suullisesti tietoja, eikä ollut paljon sellaisia, joilla ei olisi ollut hämärää aavistusta duuman alkamisesta, Moskovan levottomuuksista, yleensä koko siitä valtavasta kuohunnasta, joka maaliskuun aikana oli kehittynyt yhä rajummaksi…
Taas paukkui ja yhä lähempää… Nyt saattoi jo erottaa huumaavaa pauhua, ikäänkuin kaukaisen kosken kohinaa. Laukauksia, ääniä, raivokkaita huutoja, jotka kuitenkin kaikki sulautuivat yhdeksi ryskeeksi… Sitten kuului ammuntaa jo vankilan pihalta ja sadat äänet karjuivat:
— Ovet auki! Vapaus! Vapaus!
Kumeaa, outoa jyskettä tunkeusi käytävistä korviin, revolverit paukkuivat, ovet särkyivät ja yhä valtavammin kaikui yli muun melun:
— Vapaus, vapaus!
Nuorukainen painoi käsin sydäntään, joka ikäänkuin hyppi rinnassa. Häntä ahdisti niin ankara jännitys, että hengitys salpautui ja hän tunsi ihan ruumiillista tuskaa… Yhä lähemmäs vyöryi pauhu… Yhtäkkiä lensi ruokaluukku auki, sitten murtui ovi ja kolme villiintynyttä, parrakasta vapaussankaria syöksyi ahtaaseen koppiin. He olivat kuristaa nuorukaisen syleilyynsä, kiihkosta juopuneina he suutelivat häntä kymmeniä kertoja, väräjävin, tukahtunein äänin kirkuessaan.
— Toveri! Vapaus! Vapaus! Vapaus!
Orri pääsi nopeasti selville tilanteesta ja kiiruhti ulos. Käytävässä kohtasi häntä suurenmoinen näytelmä: se oli täpötäynnä väkeä, vankeja ja vallankumouksellisia, jotka syleilivät toisiaan, itkivät, nauroivat, huusivat, ampuivat revolvereillaan kattoon, aitovenäläiseen tapaan hetkeksi mielettömyyteen saakka hurmaantuneina. Herkkä sydämellisyys ja palava intohimo tekivät heidän kasvonsa samalla kertaa lapsellisiksi ja villin näköisiksi…
Turhaan yritti nuorukainen tunkeutua ahdingossa eteenpäin. Häntä suudeltiin lakkaamatta, yhtämittainen hurraa raikui hänen korvissaan ja vasta sitten, kun joukko soljuen kuni virta alkoi tulvia ulos, kantautui hänkin toisten mukana. Sotilaat olivat sillävälin särkeneet kaikki esteet ja tie vapauteen oli avoinna.
Ulkona oli valoisaa; kevään aurinko paistoi yli vallankumouksellisen Pietarin. Sotaväenosastoja, joiden päällikköjen paikat yksinkertaiset, punanauhalla varustetut aliupseerit olivat vallanneet, vaelteli edestakaisin kiihkoisesti, ampuillen kivääreillään ilmaan. Automobiileja kiiti hurjaa vauhtia, milloin panssaroituina ja uhkaavan näköisinä pikatykkeineen, milloin avonaisina, ääriään myöten sotilaita täynnä. Joka puolella paukkui, kuularuiskut lätisivät ja etäämpää kuului tykkien kumea jyske ja sekavaa, hillitöntä huutoa. Pienet poikasetkin olivat siepanneet kaatuneilta aseita käsiinsä ja touhusivat villiintyneinä, kuten vallankumoukselliset ainakin, ja huusivat svabodaa.
Toisten suomalaisten mukana painui Orri Suomen asemaa kohti. Jo sivuutettiin Neva, jonka sillalla äsken vielä oli taisteltu. Joukko alkoi muuttua rauhallisemmaksi, siellä täällä hymyili kevyesti venäläinen kaunotar voittamattomine samettisilmineen, joihin vankien katse upposi. Sitten tuli jo vastaan tovereita: he olivat asuntoihinsa sekä rautatievaunuihin varanneet mukavia olinpaikkoja niille maalaisilleen, joiden vapautumista he jännittynein mielin olivat odottaneet ja joita he nyt riemuiten ja hurraten tervehtivät.
Kun Orri vihdoin pääsi heittäytymään erään toisen luokan vaunun sohvalle, oli hän niin uupunut, että hänen jäsenensä vapisivat kuin horkassa.
VII.
Matka.
Valtioneuvos Runko istui työhuoneessaan sanomalehtiä lukien. Venäjän vallankumous, suurin kirjaimin, monine ala-otsikoineen, siinä oli niiden pääasiallisin sisällys nykyään. Keisari luopunut valtaistuimestaan, kapinalliset voitolla, vangit päästetty vapaiksi! Ja sitten roskajoukon huutoa, rähinää ja pöyhkeilyä, tuota yli maalin ampuvaa innostumista, joka kaikille kansanliikkeille on niin ominaista, puhumattakaan Venäjästä. Mutta vangit! Nyt pääsivät siis nekin miehet kotimaahansa, jotka sortovallan kätyrit salahankkeineen ja usein aiheettomine ilmiantoineen olivat Suomesta toimittaneet Pietarin näännyttäviin vankityrmiin. Valtioneuvos kävi miettiväiseksi. Elävästi muistui hänen mieleensä moni tuttava, joka suoraa päätä, noin vain ilman muuta, oli kuljetettu pois maansa rajojen sisältä ja Suomen oikeuden valtapiiristä, ja näiden joukossa erityisesti se nuori jääkäri, joka syksyllä niin omituisella tavalla oli osannut heittää uuden kysymyksen viisaiden päiden pohdittavaksi. Mikä oli tuon nuorukaisen kohtalo? Ja mitä hän oikeastaan oli tiennyt? Hän oli ilmestynyt kuin toivon tähti taivaalle ja sitten samaa tietä kadonnut, jättäen vain aavistuksellisen ja salaperäisen aatteensa muutamien harvojen mieliin kytemään.
Palvelijatar astui sisään ja ilmoitti.
— Eräs mies tahtoo puhutella herra valtioneuvosta.
— Ja kuka sitten?
— Hän ei halunnut mainita nimeään.
— Antaa hänen tulla sisään, sanoi valtioneuvos, hetken aprikoituaan.
Kun palvelijatar oli mennyt ja ovi jälleen aukeni, seisoi valtioneuvoksen edessä jääkäri Orri, joka syvään kumartaen tervehti.
Vaikka hänen kasvonsa olivat silmiinpistävän laihat ja kalpeat ja kärsimys oli painanut niihin vangille ominaisen erikoisleiman, tunsi valtioneuvos hänet heti.
— Vai niin. Tekö se todellakin olette. Terve tuloa ja ottakaa vastaan sydämellinen onnitteluni, sanoi vanha mies riemuissaan, nopeasti rientäen nuorukaista vastaan ja puristaen hänen kättään.
— Käykäähän istumaan ja kertokaa vaiheistanne jotakin. Tiedättekö, ajattelin juuri teitä äsken. Katositte syksyllä niin kesken kaiken, mielenkiintoisine uutuuksinenne. Mikä onni tosiaankin, että vielä selvisitte sieltä kauhujen valtakunnasta.
— Juuri syksyisen neuvottelukokouksen perusteella minä rohkenenkin vaivata herra valtioneuvosta. Olisin kovin utelias tietämään, mihin suuntaan asiat nyt ovat kehittyneet. Suoraan sanoen kärsin vankilassa levottomuudesta enemmän kuin mistään muusta ja sadattelin itseäni siitä, että en ollut uskonut salaisuutta parempiin käsiin, jonkun toisen tietoon, kun itse oli niin vaaranalainen henkilö.
— Niin, kovasti te olitte ajattelematon, se on myönnettävä. Mutta älkää nyt enää tehkö samaa virhettä. Minäkin olen nyt tutkinut keksinnön merkitystä ja sen aineen laatua, jonka meille niin jyrisevällä tavalla esititte ja olen kanssanne aivan samaa mieltä sen mullistavasta luonteesta. Ja niinhän insinööri Warénkin oli arvellut…
Nuorukainen hämmästyi niin, että hän ei ollenkaan muistanut hillitä ilmettään. Vanha herra tutki häntä huvitettuna ja sanoi hymyillen.
— Ihmetyttääkö se teitä?
— Herra valtioneuvos, en voi käsittää…
— Kuinka minä olen päässyt asioiden perille, eikö niin? Te unohdatte sen metallinpalasen, jonka hotellissa asetitte pöydälle kaikkien nähtäväksi. Minä korjasin sen talteen ja olen paljon sitä tutkinut. Kaikki muuhan on itsestään selvää. Minä olin teidän iässänne silloin kuin Warénin surullinen juttu tapahtui ja muistan sen kuin eilisen päivän… Niin, kuten sanottu, älkää nyt enää olko varomaton. Teidän on turvattava salaisuuden säilyminen Suomelle.
— Olen sen jo tehnyt. Määrättynä aikana, jos jälleen häviän jäljettömiin, tuo kaksi henkilöä, mitä luotettavinta toveriani muuten, toisistaan tietämättä herra valtioneuvokselle kirjeen. Sen tapauksen varalle, ettei herra valtioneuvoskaan enää olisi tavattavissa, olen antanut toisenkin osotteen. Kumpikaan ei ole selvillä kirjeen sisällöstä. Olen selittänyt sen koskevan yksityisasioitani.
— Hyvä on, nuori mies. Luulen, että vankila on tehnyt teille hyvää.
Se on lyhyessä ajassa lisännyt pari vuotta ikäänne.
— Ja saanko nyt kysyä, millä kannalla asiat ovat täällä?
— Me emme ole päässeet puusta pitemmälle. Emmekä tule pääsemäänkään lähiaikoina. Nyt vallitsee Venäjällä svaboda ja tätä svabodaansa he tietysti syöttävät meillekin, tekemällä hetkellisiä myönnytyksiä ja vapautuksia, ja ennenkaikkea iänikuisia lupauksiaan, joista me jo olemme saaneet kylliksemme. Mutta niihin emme saa luottaa. Pääsipä siellä valtaan mikä puolue tahansa, niin heti, kun olot alkavat järjestyä, palaa myöskin vanha sortohalu. Se on aivan luonnollista, eikä minun mielestäni, Venäjän kannalta katsottuna, paheksuttavaakaan. Tämänlaatuinen pienten polkeminen on yleensä suurvalloille yhteistä ja perustuu suuruuden kaipuuseen, joka kaikissa kansoissa on huomattavissa ja jonka moni isänmaataan rakastava, voimakas valtiomies unelmissaan ja teoissaan paisuttaa mitä jyrkimmäksi häikäilemättömyydeksi. Se on sitä itsekkyyttä, joka yksilössä on virhe ja pahe, mutta joka valtion ja valtiomiehen ominaisuutena on kehittynyt niin valtaiseen suurisuuntaisuuteen, että sitä kaikesta huolimatta täytyy pitää jalona. Meidän tulee siis rauhallisesti odottaa, kunnes kynnet jälleen alkavat näkyä ja toimia salassa, maaperää valmistellen. Mutta hetki on kyllä tuleva, siitä voitte olla vakuutettu. Ja nyt kehottaisin teitä kuulemaan vanhan miehen neuvoa. Lähtekää pois, lähtekää viipymättä. Palatkaa toverienne joukkoon sinne kauas. Sillä täällä ette te kauan saa olla vapaana. Vankien, varsinkin suomalaisten irtilaskeminen oli erehdys, joka johtui vallankumous-humalasta, kiihoittuneen profanum vulguksen hetkellinen teko, joka ennen pitkää korjataan. Menkää pois, sanon vielä kerran. Tässä huumeessa ja sekasorrossa luulisin sen onnistuvan. Mutta älkää enää hakeko taisteluita ja vaaraa. Olette liian kallis mies nyt joutumaan hukkaan. Siitä syystä minä kehoittaisin teitä karttamaan rintamaa, vaikka olettekin sotilas, karttamaan siksi, kunnes teidän aikanne tulee. Ja epäilemättä se on tuleva. Mutta miettikää, nuori mies.
Syntyi hiljaisuus. Vihdoin Orri vastasi.
— Sitä neuvoa on velvollisuuteni seurata, vaikka toiselta puolen haluaisinkin jäädä katsomaan, miten täällä olot kehittyvät.
— Menkää te vaan. Aivan yhtä hyvin te sieltäkin voitte olojen kehitystä seurata, vieläpä paremminkin, sillä olette kyllin etäällä ja näette kokonaisuuden. Mutta pitäkää silmänne auki.
Kun nuorukainen ei enää vastannut, niin vanha herra nousi tuoliltaan.
— Hyvästi siis ja onnea matkalle, sanoi hän, tarttuen Orrin käteen. — Viekää tovereillenne terveisiä. Ja luottakaa siihen, että ne miehet, jotka syksyllä olivat kokouksessa mukana, tekevät kaiken voitavansa valmistaakseen tietä sille, jota toivomme ja odotamme.
Kauan aikaa seisoi nuorukainen ääneti, maahan katsoen. Vihdoin sanoi hän hiljaa ja epäröivällä äänellä.
— Herra valtioneuvos…
Kun jatkoa ei kuulunut, kysyi puhuteltu.
— Niin?
— Minulla ei ole yhtään rahaa, sai nuorukainen vihdoin sanotuksi, tumman punan syöksyessä hänen kasvoilleen.
— Se asia on pian autettu. Rahan puutteessa te ette saa kitua.
* * * * *
Pahoja enteitä alkoi kuulua. Puhuttiin uusista vangitsemisista, kerrottiin santarmikätyreiden yhä olevan liikkeessä ja varmuudella vakuutettiin että rannikkorata pohjoiseen samoin kuin Kajaanin ratakin olivat tarkan silmälläpidon alaisina. Nurmekseen oli vielä vapaa pääsy, mutta siellä kuului piileskelevän niin paljon vaarallisia pakolaisia, että ainakin itse kaupunkia oli viisainta karttaa.
Viipymättä, kaikessa hiljaisuudessa Orri lähti matkalle.
Lieksassa hän nousi junasta, hankki pitkänmatkan kyydin ja painui Kuhmoniemen tietä Pöyhölän majataloon. Täällä hän lepäsi päivän ja hankki itselleen hyvät sukset. Kun hän kaikin mokomin tahtoi välttää Kajaanin läheisyyttä, tämän kaupungin kautta kun oli kulkenut viimeinen etappitie Saksaan, painui hän Ontojärvelle ja selkiä pitkin suoraan Hyrynsalmea kohti.
Mutta tavattomasti hän oli heikentynyt. Käsiin ilmaantui hiihtäessä suuria rakkoja, jäsenet alkoivat vapista ja hiki, joka alussa oli niin runsaana valunut, kuivui kokonaan ja hän tunsi muuttuneensa kalpeaksi. Monesti makasi hän suksiensa päällä pitkiä hetkiä, kykenemättömänä matkaansa jatkamaan. Hämärä alkoi yllättää. Täällä ei vielä näkynyt mitään kevään merkkejä, pakkanen kiristyi kiteisten selkien yllä ja vihreänkelmeällä taivaalla tuikki valjuja tähtiä. —
Sitten taas lepoa, ystävällisiä ihmisiä, ajoa porolla hulmuavassa hangessa, nautintoa ja outoa hurmiota. Puolanka, Pudasjärvi oivine majataloineen, Ranua, Rovaniemi, joka oli kaukaa kierrettävä. Sitten hiihtoa Kittilää kohti, visusti tietä silmällä pitäen.
Kun Orri eräässä maatalossa väsyneenä oli juuri paneutumassa levolle, aukeni ovi äkkiä ja huuruinen mies, kaulus pystyyn käännettynä, astui sisään. Nuorukaisen sydäntä kouristi, mutta hän kääriytyi peitteeseensä. Vieras otti matkustajakirjan, tehdäkseen sinne merkintänsä. Samassa hän käännähti nopeasti ja sanoi heleällä äänellä.
— Olisit sinä nyt sentään voinut tervehtiä, hitto vieköön.
Orri kavahti istumaan vuoteessaan ja tuijotti kiinteästi puhujaan, jonka ääni oli tuttu, mutta jonka kasvot hämärä kätki.
— Sinäkö se oletkin. Terve mieheen! Enhän minä sinua tuntenut, vaan pelkäsin kuin peijakasta. Jopa nyt sattui onnellisesti… Mutta mistä sinä tulet?
— Sieltä mistä sinäkin, Shpalernajasta, vastasi vieras, puristaen
Orrin kättä. Hän oli jääkäri Storm.
— Niin, mutta mitä kautta?
— Helsingistäpä tietenkin. Sieltä toisen luokan vaunussa herroiksi Rovaniemelle ja hevosella komeasti tänne, kehuskeli Storm leveään tapaansa ja kysyi sitten.
— Entä sinä?
— Voi veikkonen, minun taitaa hermostoni olla pilalla. Minä näet olen painellut Nurmeksen likeltä saakka halki korpien ja suurimmaksi osaksi suksilla. Sittenkin vielä olen usein pelännyt.
— Mitä sitä tyhjää, nythän on svaboda.
— Taitaa hyvinkin. Mutta et sinä ole saanutkaan sellaisia lähtövaroituksia kuin minä. Ja miksi et itse mennyt suoraan Torniosta yli?
— Ei siitä nytkään vain niin mennä. Ja minua huvittaa ajelu.
Keskustelu katkesi hetkeksi. Sitten sanoi Orri äänellä, josta syvä ilo selvästi kuvastui.
— Voi veliseni. Jos tuntemattomalle kertoisit seikkailumme, niin pitäisi hän sinua hävyttömänä valehtelijana. Yhdessä tultiin, yhdessä istuttiin ryssän limppua puremassa ja nyt tapaamme toisemme täällä, lähellä pohjoisnapaa, ja saamme yhdessä taivaltaa poispäin. Ihan maljasi tahtoisin tässä tyhjentää.
— Mikäs estää. Tuolla on korpirojua kontissani, vastasi Storm tyynesti.
— Tietysti. Sinähän aina varustaudut niin kunnollisesti.
* * * * *
Hevosilla ei enää kuljettu.
Ensinnäkin oli se sangen vaarallista, sillä venäläisiä sotilaita vaelteli pitkin tietä, rauhallisina ja vapauden merkeissä kylläkin, mutta heidän kantaansa ei koskaan ollut luottamista, kaikkihan riippui heidän mielialansa satunnaisista ailahteluista. Toiseksi oli sangen vaikeaa saadakaan hevosta. Pohjolan asukkaita oli siinä määrin hätyytetty niiden temppujen johdosta, joita jääkärit olivat tuon tuostakin pistäytyneet tekemässä näillä kaukaisilla perukoilla, etteivät he mielellään lähteneet kyytiin, tuskinpa antoivat edes ruokaa oudoille matkalaisille, joiden aikeita heillä oli täysi syy epäillä.
Piti siis hiihtää hartiain takaa. Taivalta tehtiinkin huimasti ja pian kääntyivät nuorukaiset umpeennietostuneille metsäteille, suoraan länteen, Kolaria kohti. —
Sinä päivänä oli hiihdetty jo noin viisi peninkulmaa. Tuli yö. Revontulet, jotka ikäänkuin epäröiden syttyivät pohjan taivaan kruunuksi, heittivät salaperäisiä sointujaan yli synkän avaruuden ja sinertävällä hangella kiiti hämäriä, nopeasti häipyviä varjoja. Oli verrattain lauha ilma ja tähdet kimmelsivät heikosti, tuontuostakin peittyen keveän hattaran kätköön. Raja läheni. Viimeisen töllin ukko oli puhunut parista kilometristä. Nuorukaiset lykkivät lylyä ääneti ja rinnan alla ahdisti jännitys.
Matala, sinivarjoinen, talvinen mäenrinne! Sukset soluivat hyvää vauhtia… Äkkiä avartui metsä pelloksi; sen takana näkyi valkea, kiemurteleva uoma: joki. Mutta pellon laidassa oli tölli, jonka ikkunoista loisti takkavalkean iloinen hohde… Töin tuskin saivat nuorukaiset käännetyksi suksensa sivummalle, missä metsikkö jatkui jokirantaan; sisällä torpassa olivat he nähneet sinelliniekkamiehiä.
— Hitto vieköön! Olimmepa mennä suoraan niiden suuhun, kuiskasi
Orri, joka hiihti taampana.
— Hsht! kuului varottaen, ja Storm käänsi vieläkin enemmän vasempaan.
— Kyykisty! kuiskasi hän, saavuttuaan tiheään pimentopaikkaan.
Kun Orri ihmeissään katsoi häneen, osotti hän sauvallaan metsänreunaa kohti. Siellä, revontulten hämärässä välkkeessä, erotti Orri kaksi miestä, jotka näyttivät kuuntelevan henkeä pidättäen, kiväärit valmiina kädessä.
— Nyt on painettava ja painettava vinhaan, kuiskasi Storm edelleen.
Varovasti kuin kärpät puikkelehtivat nuorukaiset läpi tiheimmän viidakon ja alkoivat sitten hiihtää kuin henkensä edestä suoraan jokea kohti. Jo alkoi äyräs viettää, mutta samalla loppui metsä. Huimaa vauhtia kiitivät he jäälle…
Samassa pamahti kahdesti… neljästi… yhä ja yhä. Luotia vinkui ympäri pään. Ne vihelsivät korvissa tuttua, usein kuultua lauluaan, hupsahtivat hankeen aivan jalkoihin, mutta yhä tekivät nuorukaiset matkaa. Jo paiskasi Stormin nenälleen jäälle. Orria vihlaisi rinnasta, mutta hänellä ei ollut aikaa auttaa toveriaan, jos mieli kummankaan pelastua, ja vastarantakin oli jo aivan lähellä…
Vihdoinkin pensaikko, suojeleva mätäs… Ruotsin valtakunnan siunattu ranta. Tuskallisena vilkaisi Orri taakseen, saadakseen selkoa toverinsa kohtalosta… Mutta siinähän tulikin jo mies, täyttä vauhtia kuin terve ihminen ainakin, tuskin kahdenkymmenen metrin päässä.
— Kuinka sinun kävi? kysyi Orri huolissaan, kun toinen oli päässyt lähemmäs.
— Minä vain lankesin, kuului hengästynyt vastaus.
— Älähän, katsohan takkiasi, koko taskuhan on repaleina.
Storm vilkaisi sivulleen.
— En minä ainakaan tunne olevani haavoittunut. — Katsohan tarkkaan.
Useat eivät tunne sitä jännityksen hetkellä.
Storm nosteli varovasti, ikäänkuin itsekin epäröiden vaatekappaleitaan. Taskustaan otti hän suuren Colt-pistoolin — ja silloin asia hänelle selvisi. Pistoolin piippu oli aivan piloille litistynyt.
— Näepäs! Tämä minut kuitenkin pelasti, vaikka en saanutkaan sitä käyttää. Senkin siat, kun tärvelivät oivan aseeni, sanoi hän, tuikean näköisenä pudistaen lujaa nyrkkiään vastarannan miehille.
VIII.
Konttoristi.
Tukholmassa, sataman lähettyvillä, sijaitsee muuan välitystoimisto, jonka omistajana kertomuksemme aikana oli eräs sinisilmäinen, lyhyt ja pyöreä, mutta rohkealta näyttävä herrasmies. Liike ei ollut erittäin hyvässä maineessa, sen sanottiin harjoittavan yhteyttä salakuljettajain kanssa ja isännän nopeasti kasvavasta omaisuudesta kierteli omituisia juttuja niissä piireissä, joissa hänet tunnettiin. Väitettiin hänen olevan tekemisissä suomalaisten pakolaisten kanssa, ja parhaana todistuksena näille epäluuloille oli liikkeen konttoristi.
Tämä oli nuori, kirkassilmäinen ja hiljainen mies, jonka puhetapa selvästi todisti hänet ulkomaalaiseksi ja jota liikkeenomistajan sanottiin erikoisesti suosivan siitä syystä, että hän osasi suomea ja kykeni siis hoitamaan kaikki salaperäiset ja suuria voittoja tuottavat ylikuljetusasiat. Tiedettiin kyllä Tukholmassa olevan muitakin nuoria suomalaisia. He olivat niitä, jotka olivat menneet Saksaan sotilaiksi ja joita nyt käytettiin vakoojina. Mutta heidän kanssaan ei tämä konttoristi lainkaan seurustellut, päin vastoin, hän tuntui karttavan heitä ja ennen kaikkea heidän iloisia ja remuavia juhliaan, joista he olivat tulleet niin kuuluisiksi. Ei, hän vietti perin hiljaista ja erilleen vetäytynyttä elämää, mutta tuossa hiljaisuudessa piili varmaankin jotain salaperäistä ja rikollista.
* * * * *
Orri — joksi lukija varmaankin on konttoristin arvannut — ei tosiaankaan paljoa seurustellut jääkäritoveriensa kanssa. Hauptmanni L:n konttorissa, josta suomalaisten toimintaa ohjattiin, kävi hän aniharvoin ja kun hänelle sieltä tarjottiin tehtäviä, joiden suorittamiseen hän ennen oli ollut niin altis ja innokas, kieltäytyi hän säännöllisesti, milloin valittaen sairautta, milloin tehden jonkun muun verukkeen. Vihdoin häneen kyllästyttiin ja hänelle leikattiin kovaa: hänen oli toteltava määräyksiä, tai mentävä viipymättä takaisin Saksaan, tällainen vetelehtiminen ei kelvannut. Silloin hävisi hän kokonaan näyttämöltä, eikä hänestä senjälkeen paljoa tiedetty.
Sillä hän oli saanut hankituksi itselleen mainitun konttoripaikan. Asemaansa hän oli perin tyytyväinen, ensinnäkin siksi, että hän ansaitsi hyvin, mutta erittäinkin sen vuoksi, että hän oli niin suoranaisessa yhteydessä kotimaan kanssa, josta salakuljettajat toivat hänelle tietoja. Samalla oli hänellä tilaisuus seurata jääkäriliikkeen kehitystä ja kulkua, ja hän kiinnitti tavatonta huomiota valtiollisiin tapahtumiin.
Sanomalehdet hän tutki niin tarkkaan kuin mahdollista. Miten mahtoivatkaan olot lopuksi Suomessa järjestyä? Nyt syytivät ryssät lupauksia, pauhasivat kansojen itsemääräämisoikeudesta ja tosiaan näyttivät ryhtyvän periaatteidensa mukaisiin toimenpiteisiin. Maximoff oli luvannut ottaa jääkärit avosylin vastaan ja saanut monet hurmaantumaan avomielisellä puheellaan, joka kenties todellakin oli lähtenyt vilpittömästä mielestä. Kuitenkin oli Orri salaa iloinen siitä, että ylioppilaskunnan puolesta oli hänelle vastattu väistäen, miltei kylmästi. Kerenski oli pussannut Tokoita yleisön katsellessa haltioituneena tätä aitovenäläistä toimitusta — ja tätä verratonta valtiomies-näyttelijää, jolleka sairaus lahjoitti halutun Hamletin hahmon ja jonka loistava esityskyky koroitti hänet Demostheneen piedestaalille. Vapaasta, itsenäisestä Suomesta puhuttiin kaikkialla. Nyt oli sen aika koittanut, nyt oli tullut hetki, jolloin se saattoi omien halujensa mukaisesti järjestää olonsa ja seisoa itsenäisenä valveutuneen ja kahleensa ravistaneen Venäjän rinnalla. Oli olemassa suuria kansanryhmiä, jotka kirosivat jääkäreitä: He eivät olleet saaneet muuta kuin pahennusta aikaan, mokomat seikkailijat. Nyt pääsivät venäläiset veljet syyttämään suomalaisia kavaluudesta ja petoksesta, koskapa Suomen ainoa asestettu sotajoukko yhä jatkoi taisteluaan. —
Monet hetket Orri makasi kammiossaan kuumeisia tuulentupia hautoen. Jos tosiaan Suomi nyt saavuttaa itsenäisyyden, vaikkapa Venäjän liittovaltiona ensin! Silloin perustetaan sotaväki, jääkärit hankitaan kotiin tavalla tai toisella, opettajiksi, ja sitten… sitten pannaan insinööri Warénin huikaiseva suunnitelma käytäntöön. Hirveänä voimassaan, kuin nuori jättiläinen, on Suomen armeija nouseva… Se varustetaan tavalla, jota maailma ei vielä ole nähnyt… Ja sitten katkaistaan ystävyysliitto ryssän kanssa ja sorrettu maa saatetaan ennen aavistamattomaan suuruuteen ja mahtavuuteen. —
Polttavin sormin nuorukainen selaili insinööri Warénin kirjoitelmia. Mielipiteeni ja tahtoni keksinnön soveltamisesta. Kuinka voimakkaita ja syvällisiä ajatuksia sisälsikään tuo pieni vihkonen. Ja kuinka velvoittavia! Sydän ihan hypähteli niitä lukiessa, eikä tahtonut malttaa odottaa, antaa ajan kulua… Nyt vasta nuorukaiselle selvisi nerokkaan keksijän persoonallisuuden koko suuruus ja voima, koko se tavaton itsehillintäkyky, joka piili siinä, että tämä ihmeellinen mies oli jaksanut tyytyä erakkomaiseen yksinäisyyteensä ja odottaa kuoleman jälkeistä maineen hohdetta ja kansalaistensa kunnioitusta. Jospa hän olisi elänyt, saanut nähdä kaiken… Mutta monessa kohden oli hänen lausunnoissaan ikäänkuin profeetallinen tarkkuus ja aavistelukyky, jonka kenties kuoleman hiipivä lähestyminen oli näkyinä valanut hänen sieluunsa.
Yhtä usein muistuivat valtioneuvos Rungon sanat hänen mieleensä. Monesti hän ikäänkuin kuuli ne uudelleen, eläytyessään kuvitelmissaan siihen hetkeen, jolloin tämä suora ja isänmaataan rakastava valtiomies oli antanut hänelle neuvojaan: "Nyt vallitsee Venäjällä svaboda ja tätä svabodaansa he tietysti syöttävät meillekin, tekemällä hetkellisiä myönnytyksiä ja vapautuksia, ja ennen kaikkea iänikuisia lupauksiaan, joista me jo olemme saaneet kylliksemme. Mutta niihin emme saa luottaa. Pääsipä siellä valtaan mikä puolue tahansa, niin heti, kun olot alkavat järjestyä, palaa myöskin vanha sortohalu."
Ja niin näyttivät lopulta tapahtumat rupeavankin kehittymään. Suomen syvästioppineet lakimiehet, joille saivartelu ja omahyväinen lain kirjaimessa riippuminen oli aina ollut niin ominaista, keksivät tällä kertaa loistavan ajatuksen: Suomea oli tähän asti yhdistänyt Venäjään vain keisari, muuta sidettä ei ollut näiden valtakuntien välillä. Kun keisaria ei ollut enää, ei mitään yhdistyssidettäkään voinut olla olemassa, eikä Venäjän väliaikaisella hallituksella siis ollut mitään tekemistä meikäläisten kanssa. Päinvastoin, Venäjän vallankumouksen periaatteellisena pohjana oli ollut kansojen itsemääräämisoikeus. Suomi hyväksyy sen periaatteen, panee sen täytäntöön, kiittää kohteliaasti Venäjää ja sanoo sille hyvästit. Ja niin julistettiin Suomi itsenäiseksi. — Silloin alkoivat kynnet näkyä. Niiden lupausten suhteen, joita kumoushuumeessa oli tehty, alkoi aitovenäläinen tingintä. Kerenski kaarteli ja kieroili kuin kolmannen luokan näyttelijä — ja oli kieltämättä venäläisten kannalta katsoen, vieläpä loogillisestikin oikeassa. Kuuluisa valtalaki ei enää ollut kuin kaukainen varjo varhaisemmista unelmista, ja sen koko sisältö oli kuin rauenneiden toiveiden surunvoittoinen elegia. Mutta silloin syöksähti tiikeri viidakosta. Suomen eduskunta, joka ylimielisellä tavalla oli syrjäyttänyt sen mahdin, jolle hänen majesteettinsa keisarin valtikka oli siirtynyt, sai hajaantua ja mennä kotiin miettimään ja katumaan — katumaan ennen kaikkea omaa eripuraisuuttaan.
Mitä sitten seurasi, se oli vain asioiden luonnonmukaista kehittymistä.
* * * * *
Mitä pitemmälle syksy ehti, sitä vaikeammaksi kävi odottaminen nuorukaiselle ja sitä merkillisempiä huhuja alkoi Suomesta kuulua. Vallankumous-ajan kauniisiin lupauksiin ei enää kukaan luottanut. Santarmikätyrit olivat jälleen alottaneet toimintansa, ja tuon tuostakin pidettiin kotitarkastuksia, joita täydellä syyllä saattoi verrata tsaarivallan aikaisiin häikäilemättömiin tekoihin. Suomen kansalaisia vangittiin jälleen ja ne innokkaat toimenpiteet, joihin hallitus mainitunlaisissa tapauksissa ryhtyi, johtivat yhä huonompiin ja huonompiin tuloksiin.
Sitten ruvettiin kuiskailemaan salaisista aseellisista järjestöistä. Orrin sydän sytkytti: niiden syntymiseen tiesi hän olevansa tärkeänä alkusyynä. [Suojeluskuntain historia on varmaankin selvittävä, kuinka suurena tekijänä n.s. "jääkäreitten metalli" oli näiden järjestöjen syntysanoja luettaessa. Julkaisijan huom.] Oli koottu kolme miljoonaa käsittävä rahasto, jota käytettiin yksinomaan mainittujen järjestöjen vireilläpitämiseksi. Aseita, joista salakuljettajat nylkivät suunnattomia hintoja, ostettiin innokkaasti, ja koko maa näytti olevan tulisen kuohunnan vallassa.
Odotettiin saksalaisten hyökkäävän Suomeen ja siltä varalta varustauduttiin. Jos tosiaan niin kävisi — sanottiin — että saksalaiset valloitettuaan Riigan näkisivät hyväksi tulla tänne ja rynnätä Suomenlahden molempia rantoja pitkin Pietaria kohden, niin alkaisi ryssä paeta ja tapansa mukaan se ryöstäisi ja polttaisi maamme typötyhjäksi. Siksi oli perustettava suojeluskuntia, aseellisia joukkoja, jotka kykenisivät estämään tuon hävityksen. Ei voitu olettaa voimia kertyvän kylliksi, jotta ryssän tihutyöt kokonaan voitaisiin tehdä tyhjäksi. Mutta ainakin saataisiin heidät pysymään suurempana joukkona, yhdessä rykelmässä, joka hävittäen kuin laavavirta painuisi itää kohti, jättäen leveän, raunioiksi tuhotun väylän jälkeensä. Ainakin voisi suojeluskuntain olemassa-olo estää heidät hajaantumasta pieniin kierteleviin ryöstö- ja murhajoukkoihin ja leviämästä ympäri maata.
Hartaasti oli toivottu sosialistien liittyvän tähän hommaan, jonka alkuperäisin ja näkyvin tarkoitus oli vain kotikonnun suojeleminen. Ja aluksi se näyttikin onnistuvan. Monin paikoin oli suojeluskuntain piirihallitusten jäseninä myöskin työväen puolueeseen lukeutuvia kansalaisia. Mutta vähitellen alkoivat bolshevistiset opit ja ajatukset yhä enemmän hurmata herkkäuskoisia työläisiä. Miksi vihata ryssää! Miksi varustautua näitä ystävällisiä ihmisiä vastaan, jotka sanoivat veli, veli, ja jotka olivat nostaneet työntekijänkin ihmisarvoon, vieläpä vallan kukkuloille. Suuria ajatuksia alkoi kyteä punaisten johtomiesten vallanhimoisissa aivoissa. Suojeluskunnat leimattiin porvarien salahankkeiksi, joiden avulla aiottiin riistää maan vähissä olevat elintarpeet joidenkuiden harvojen käytettäviksi ja nälkäisten työläisten suut tukittaisiin asevoimalla. Alkoi kuulua epäilyksen ja tyytymättömyyden murinaa punaisten riveistä ja viimein kehittyi se leimuavaksi vihaksi. Punakaartit, joiden reipasta syntyä oli porvarillisten taholla monin paikoin ilolla seurattu, jopa suoranaisesti autettukin, siinä toivossa, että ne ratkaisevalla hetkellä liittyisivät valkoisiin tovereihinsa, nämä punakaartit alkoivat uhmata ja herättää keskuudessaan veljesvihaa. Ryssäin kanssa ne tekivät sopimuksen. Sosialistinen senaatti ei ollut oikealla tavalla yrittänytkään hankkia maalle kipeästi kaivattua viljaa. Ei, se antoi viljan asemasta tuoda aseita, selittäen ettei sitä saatu Venäjältä kulkemaan. Turhaa puhetta! Jos Suomen kenraalikuvernööri Rahja olisi istunut jauhosäkkien päällä yhtä innokkaana kuin aselastien harjalla, niin varmasti ne olisivat kulkeutuneet määräpaikkaansa. Mutta nyt syytettiin porvareita — ja syyttämistä heissä kyllä riittävästi olikin — ja hiottiin miekkaa heidän päittensä varalle.
Siellä täällä alkoi jo kuulua metakoita. Sitten tapahtui Mommilan kuuluisa yhteenotto, jossa ensikerran julkisesti taisteltiin. —
Kauemmin ei nuorukainen jaksanut odottaa. Entäpä, jos Saksa todella hyökkäisi Suomeen, olihan se niin todennäköistä — Hän istui täällä toimettomana päältäkatsojana, mutta jääkärit Libaussa varmaankin varustautuivat lähtöön ja jännittynein mielin odottivat sitä hetkeä, jolloin he saisivat oman maan kamaralla rynnätä ryssän niskaan. Siellä oli hänen toiminta-alansa, siihen joukkoon hän tunsi kuuluvansa ja tahtoi kuulua. Kaikkein viimeiseksi halusi hän olla syrjässä silloin, kun tosiaan oli ottelu kysymyksessä. Ja olihan hän nyt järjestänyt kaikki asiansa. Suuren salaisuutensa suhteen oli hän ryhtynyt niin laajakantoisiin turvaustoimenpiteisiin kuin suinkin oli älynnyt, hänen kuolemansa ei siis enää merkinnyt enempää kuin kenenkä muun tahansa.
* * * * *
Eräänä päivänä ilmestyi Orri hauptmanni L:n vakoojakonttoriin.
— Missä ihmeessä te olette piileskellyt? kysyi saksalainen tuikeasti.
— Haluan mennä pataljoonaan ja pyydän matkapassia, kuului täsmällinen vastaus.
— Olen teihin tyytymätön. Te olette luvatta vetelehtinyt täällä koko kesän. Vuoden, enemmänkin, olette ollut poissa joukkonne yhteydestä.
— Siihen on minulla ollut pätevät syyt.
— Ja mitkä sitten?
— Ne selitän vasta Berlinissä.
Saksalaisen silmät leimahtivat, mutta hän hillitsi itsensä. Syntyi hiljaisuus. Nuorukainen seisoi tyynen ja asiastaan varman näköisenä. Äreänä alkoi hauptmanni selailla papereitaan.
Sitten tuotiin passi ja nuorukainen jätti hyvästit.
IX.
Libaussa.
— Taaskin yksi Shpalernajan mies on saapunut! kuului äänekkäämmin yli vihreätakkisen parven muun melun. — Hesputei! Käyppä sisään, on kahviakin juuri.
Kättelystä ja tervetuliaishuudoista ei tahtonut tulla loppua. Orri astui leveitä portaita suuren tiilikasarmin yläkertaan, sitten avaraan etehiseen, josta leveä käytävä johti rakennuksen toiseen päähän ja vihdoin suureen, salin kaltaiseen huoneeseen. Koko komppania oli sinne majoitettu. Korkeat, kaksinkertaiset vuoderivit jakoivat sen kapeihin käytäviin ja nauloissa riippui tuttuja esineitä, tornistereja, leipäpusseja ja patruunavöitä. Sisällä kävi hirveä metakka, täällä soitettiin haitaria, tuolla lyötiin korttia. Utelias miesjoukko ympäröi tulijan kehäänsä ja jokaisella tuntui olevan omat kysymyksensä, halu kuulla kotiseudustaan, omaisistaan tai tovereistaan.
— Tuletko sinä suoraa päätä Suomesta?
— En. Ruotsissa minä olen ollut keväästä saakka.
— Niin, johan siitä kuultiinkin. Mitä hittoja sinä siellä ahersit? Olit pysytellyt erilläsi koko jääkäri-sakista. Täällä jo kuiskailtiin, että olit ruvennut Ryssän…
— Mitä? tiuskasi Orri, kulmiaan rypistäen.
— Perättömiä tietenkin. Mutta syytä itseäsi. Kuka käski makailemaan koko kesän vehnäleivän vieressä.
— Sitä asiaa en minä viitsi ruveta selittelemään. Mutta tahdon tietää, mitä täällä on puhuttu, sanoi nuorukainen kuohuksissaan.
Toverit nolostuivat hieman; turhan tautta oli tullut viitatuksi.
— Mitä sinä nyt suotta. Ainahan niitä liikkuu huhuja. Ja luuletko tosiaan, että täällä sinusta on sellaista uskottu. Et kai sinä Shpalernajassa olisi istunut, jos sellaisia olisit toimitellut.
— Istui siellä Rissanenkin, kiihkoili vihastunut nuorukainen uhmaten.
Juuri silloin yritti joku pontevasti läpi kehän, tuuppien ja viskellen toisia syrjään. Jo pääsi näkyviin ja hyökkäsi vastatulleen eteen.
— Terve! Johan tulit, sanoi Kukkula käkeä.
Jääkärialiupseeri Storm se oli, joka iloisen näköisenä puristi matkakumppaninsa kättä.
— Jo oli aikakin, vastasi Orri valoisammalle mielelle tullen.
— No mitä tiedät Suomesta?
— Mitäs minä, tuskin sitäkään kuin te, aivan viimeisistä tapahtumista, tarkoitan. Olen ollut muutaman päivän matkalla. Mutta punakaarti siellä veljeilee ryssäin kanssa ja suunnittelee kaiketi samankaltaisia kumoustoimenpiteitä kuin bolshevikit Venäjällä.
— Eivätkä enää suunnittele, vaan ryhtyvät itse tekoon, huudahti Storm kiihkeästi. — Juuri sain tietää, että toissapäivänä ovat julistaneet suurlakon. Siellä taitaa veri virrata nyt, eikä tiedä, koska mekin päästään mukaan, pojat.
— Mitä ne tahtovat lakollaan?
— En minä oikein ymmärrä. Eduskuntaa vastaan se taitaa olla suunnattu, näennäisesti, eräiden työväkeä koskevain lakipykäläin tautta, tai jotain semmoista. Mutta tietysti sillä oikeastaan on kokonaan toiset päämäärät ja tarkoitukset. Bolshevikien suunnitelmiinhan kuuleman mukaan sisältyy panna koko maailmassa samankaltaisia vallankumouksia toimeen kuin Venäjälläkin. Ja Suomi on ensimäisenä sarjassa.
— Siitä ei tule mitään, ei hitto Vieköön tulekaan! kuului useammasta suusta.
— Ei ole takaamista, huomautti Orri vakavasti. — Työväki on Suomessa melko hyvin järjestettyä ja punakaartit ovat kunnossa, ainakin paljoa paremmin varustetut ja harjoitetut kuin suojeluskunnat. Ja meikäläinen porvaristo on mätää; mammona pitää sitä kahleissaan, se pelkää, vapisee ja taipuu.
* * * * *
Oli kulunut joitakuita päiviä.
Unettomana makasi nuorukainen vuoteellaan. Suuressa salissa oli pimeää, ainoastaan perällä sijaitsevasta aitiosta, jossa ryhmänjohtajat makasivat, kajasti hämärä valo. Kuului nukkuvien miesten raskasta hengitystä ja unistelevien katkonaisia, sekavia äännähtelyjä, mutta muuten vallitsi syvä hiljaisuus.
Vartioita käytiin vaihtamassa jo toisen kerran, mutta unta ei vain tullut silmään, mieli oli siksi levoton.
Näinkö siis oli käynyt, tätenkö punaisten lakko oli kotimaassa päättynyt? Ilman sanan sanomista olivat kerskailevat porvarit antaneet muutamien ryysyniekkojen sulkea liikkeensä, kuljettaa itseään vankiloihin ja poliisiputkiin! Ainoastaan aniharvassa paikassa olivat suojeluskunnat ryhtyneet vastarintaan ja silloinkin laimeasti ja ponnettomasti. Sensijaan oli pidetty lukuisia kansalaiskokouksia, joissa tutjuvat päät olivat pohtineet suuria kysymyksiä ja lyöneet kokoon pykäliä ja vastalauseita. Mitä merkitsivät ne voiman rinnalla, mitä arvoa panivat kirjoitetulle sanalle sellaiset miehet, jotka kulkivat ladattu kivääri olkapäällä ja tietoisina varmasta yhteenkuuluvaisuudestaan? He nauroivat, ja tällä kertaa oli syytä nauraa "herrain metkuille" ja vaivaisille päätöksille, joissa useasti huudettiin alas kaikki aseelliset järjestöt, sekä valkeat että punaiset. Vihdoin oli eduskunta, joka ensin uhkasi olla kokoontumatta, taipunut, ja punaiset olivat saaneet tahtonsa perille.
Kernaasti olisi nuorukainen suonut työväelle puolue-voiton. Mutta nyt he turvautuivat ryssiin, aina vain ryssiin ja koko heidän toimintansa ei muuta ollut kuin ryssien matkimista. Juuri nyt, jolloin Venäjä sekasortoisessa tilassaan oli heikoimmillaan, jolloin kenties olisi ainoa mahdollisuus kerrankin päästä eroon tästä vihatusta sortajavaltiosta, juuri nyt Suomen kansan syvät pohjakerrokset liittyivät ryssiin kuin veljiinsä, huumaantuneina uusista, pinnallisista opeista.
Ei. Venäjän kautta ei Suomi milloinkaan itsenäisyyttään voinut saavuttaa. Kuinka mieletöntä oli ollut sellaista odottaakaan ja antautua valheellisten lupausten lumoihin. Toista tietä oli vapauteen pyrittävä, sitä tietä, jonka jääkärit jo sodan alkuvuosina olivat viitoittaneet ja itse lähteneet ensimäisinä astumaan, silmää räpäyttämättä ja kaikkia vaaroja uhmaten.
Kiihkeitä suunnitelmia syntyi nuorukaisen aivoissa. Hän mietti, laski, punnitsi. Monen monta kertaa oli hän jo tehnyt päätöksensä, mutta taas kohosi epäilys, uusia kysymyksiä, uusia puolia asiassa. Hän muisti insinööri Warénin kirjoitelmaa: Mielipiteeni ja tahtoni keksinnön soveltamisesta. "Pitää jaksaa odottaa, mutta pitää myöskin valppaana osata huomata, milloin otollinen hetki on koittanut." Niin oli siinä sanottu.
Vihdoin hän hammasta purren päätti yrittää. "Sen täytyy onnistua", mutisi hän hiljaa yön pimeyteen. Ja varmuuteen päästyään hän tunsi rauhoittuvansa. Häntä alkoi raukaista, kuume katosi otsalta ja vihdoin hän nukahti.
* * * * *
— Kuulehan, minä taidan lähteä tästä Berliniin, sanoi Orri Stormille, joka harjoituskentältä palattaessa oli joutunut ystävänsä rinnalle.
— Taas! Mitäs sieltä nyt haet?
— Menenpähän vain.
— Menetpähän! Ei sinne niin vain mennä. Luuletko pääseväsi ilman muuta lähtemään. Hauptmanni ei niinkään helposti anna lomaa, ja sinä olet vasta tänne saapunut.
— Tottakai minä sen tiedän, mutta minulla on asioita.
— Kelläpä ei niitä olisi.
— Niin, mutta minulla on asioita, kuulithan.
— No. Ja mitä sitten?
— Palattuani kerron.
— Mikäli ensin pääset lähtemäänkään, jota minä suuresti epäilen.
— Siinäpähän tuo nähdään…
"Huomio! — Komppania — seis! — Kivääri jalalle — vie! —
Hajalleen!"
Nämä äänekkäät huudot keskeyttivät puhelun ja jääkärit juoksivat nopeasti portaita ylös odottamaan kaivattua soppaansa.
Mutta Orri kiiruhti tapaamaan hauptmannia.
Kun burschi oli ilmoittanut hänet ja hauptmanni kehoittanut kutsumaan hänet puheilleen, astui nuorukainen sisään, varmana kuten aina ja hehkuva katse kiinnitettynä päällikkönsä silmäteriin.
— Mitä tahdotte, poikani? kysyi hauptmanni ystävällisesti.
— Pyydän lupaa matkustaa Berliniin, jossa viipyisin kaksi päivää.
— Joko taas. Juurihan te sieltä palasitte. En luule voivani siihen myöntyä, te olette ollut muutenkin liian kauan poissa.
— Minulla on hyvin tärkeätä asiaa, herra hauptmanni.
— Mitä asiaa?
— Tahtoisin puhutella Hänen Ylhäisyyttään sotamarsalkka von
Hindenburgia.
Hauptmanni ällistyi. Pitkän aikaa tuijotti hän nuorukaista ihmeissään. Sitten huudahti hän nauraen.
— Oletteko mieletön!
Kun nuorukainen ei vastannut, jatkoi hän leikillisesti.
— Luuletteko, että se on niin yksinkertaista. Vaikka teillä onkin rautaristi rinnassanne, niin ei Hänen Ylhäisyydellään ole aikaa ottaa jokaista ritaria puheilleen.
— Hän ottaa minut vastaan. Käyn pataljoonan johtajalta pyytämässä sitä varten erikoisen suosituksen, sanoi nuorukainen hätäilemättä ja varmasti.
— Ja kuinka luulette saavanne herra majurin suosituksen?
— Selittämällä hänelle asiani ja herra hauptmannin myötävaikutuksella.
— Ja onko sanottu, että Hänen Ylhäisyytensä lainkaan on Berlinissä nykyjään?
— Hän on siellä nyt, herra hauptmanni, kuului varma vastaus.
— No tehkääpäs nyt selkoa asiastanne, sanoi hauptmanni, hiukan kärsimättömänä olkapäitään kohottaen.
Kun hän oli kuunnellut muutaman minuutin, muuttui hän kuitenkin hyvin vakavaksi ja hänen jännittyneistä piirteistään kuvastui ilmeinen mielenkiinto. — — —
Puolta tuntia myöhemmin näytti Orri ystävälleen Stormille paperilappua, jossa hänelle oli myönnetty viikon loma ja lupa matkustaa Berliniin.