X.
Suuret taipuvat.
Pamppailevin sydämin astui Orri kuuluisan kenraalin vastaanottokabinetin etuhuoneeseen.
Päivystävä upseeri vastasi kylmästi hänen tervehdykseensä ja kun hän pyysi audienssikirjaa, merkitäkseen siihen nimensä, ei upseerin ällistyksellä ollut rajoja, eikä hän tuntunut olevan taipuvainen suostumaan nuorukaisen toimenpiteisiin.
— Kuka te olette? kysyi hän tylysti.
— Jääkäri Orri 27:stä Jääkäripataljoonasta, suomalainen.
— Ja mitä te tahdotte Hänen Ylhäisyydeltään?
— Sitä en voi tässä sanoa, vastasi nuorukainen, ojentaen upseerille pataljoonan komentajan kirjeen.
Tämä luki sen nopeasti, näytti hämmästyvän, vilkaisi salavihkaa pari kertaa paperin takaa nuorukaiseen ja muutti heti käytöstapaansa. Kohteliaasti ojensi hän kynän Orrille, joka merkitsi kirjaan nimensä sekä käynnin tarkoitusta kysyvän sarakkeen kohdalle: yksityisasia. Tähän lisäsi upseeri selvin kirjaimin: Majuri B:n suosituksesta.
Yhä useampia ja useampia ylhäisiä upseereita alkoi tulla etuhuoneeseen. Kaikki katsoivat he varsin pitkään yksinkertaista, vihreätakkista jääkäriä, joka istui nurkassa paperirulla kainalossaan ja tuon tuostakin hypähti pystyyn, sotilaallisesti tervehtiäkseen sisään tulijoita.
Odottaessa tuntuivat minuutit kestävän ikuisuuden.
Upseereja tuli ja meni. Toiset viipyivät vain silmänräpäyksen, toiset kauemmin. Vihdoin kuului päivystäjän terävä ääni:
— Jääkäri Orri.
Outo ahdistus kuristi nuorukaista rinnan alta. Hengitys tuntui salpautuvan kurkkuun, sydän ikäänkuin pysähtyi ja ajatus kävi sekavaksi. Mutta pian hän tointui, rohkaisi mielensä ja astui ripeästi sisään.
Suuren työpöytänsä ääressä istui nerokas kenraali papereihinsa tuijottaen. Hän oli kookas, vanha mies, jonka harventunut pystytukka sisälsi hopeaisia säikeitä, mutta jonka uurteisilla, karkeilla kasvoilla oli ihmeellinen tyyneys ja voima. Hetken vallitsi syvä hiljaisuus. Sitten käänsi kenraali levollisesti päätään ja kysyi ystävällisellä äänellä:
— Te olette apuryhmänjohtaja Orri, suomalainen?
— Niin olen, Teidän Ylhäisyytenne.
Tuokion katseli vanha soturi nuorukaista hallitsevilla, terävillä silmillään. Mutta ruskea, palava silmäpari ei rävähtänytkään, ei vähäistäkään väistänyt, huulet vain olivat hiukan vaaleammat kuin tavallisesti ja päättäväisesti yhteen puserrettuina. Nerokasta kenraalia näytti oudoksuttavan tämä harvinainen lujuus. Useimpien oli hän nähnyt värisevän edessään. Ystävällisesti hän viittasi nuorukaista istumaan.
Orri hämmästyi, eikä tietänyt mitä tehdä. Hetken? epäröityään seurasi hän kuitenkin kehoitusta. Tällaista ei hän ollut odottanut.
— Mitä te haluaisitte? kysyi kenraali.
— Menestystä maalleni, Teidän Ylhäisyytenne, kuului vastaus.
Taaskin syntyi äänettömyys.
— Selittäkää, kehotti kenraali vihdoin.
— Teidän Ylhäisyytenne. Hallussani on salaisuus, joka koskee muuatta tieteellistä keksintöä. On löydetty uusi metalli, joka on laadultaan sellaista, että se sotakoneisiin sovellettuna tekee täydellisen mullistuksen ja ehdottomasti takaa Saksalle sen voiton, joka muutenkin kyllä tuntuu todennäköiseltä. Tässä on näyte metallista.
Orri otti taskustaan ohuen, violettiin vivahtavan kappaleen ja ojensi sen kenraalille. Tämä hämmästyi. esineen kylmyyttä, käänteli sitä hetken käsissään ja sanoi sitten:
— Jatkakaa.
— Se on kovin ja sitkein kaikista tähän asti tunnetuista metalleista. Teidän Ylhäisyytenne luvalla näytän uudenaikaisen rautapaidan, joka on siitä valmistettu ja jota ei kiväärin luoti lävistä.
Nuorukainen avasi takkinsa napit ja sen alla välkkyi ruumiinmukainen, ohuista vanteista tehty haarniska. Vanhan kenraalin kasvoilta kuvastui epäröivä hämmästys ja pitkän aikaa katseli hän äänettömänä nuorukaista.
— Ja sitten? sanoi hän kuivasti.
— Nämä paperit sisältävät sinikopioita keksijän, erään suomalaisen insinöörin piirustuksista. Tässä on pitkäpiippuinen 30,5 cm. laivatykki, tosin hiukan vanhentunutta mallia. Kruppin C:o kanuunassa, josta tämä on ilmeinen jäljennös, painaa piippu 56700 kg. Näiden piirustusten mukaan olisi sen paino uudesta metallista valmistettuna 650 kg, jotapaitsi sen hinta luultavasti tulisi laskemaan. — Tässä on piirustuksia 7,5 cm vuoristotykeistä, joita mies voi helposti vetää perässään. — Tässä on uusimallisia, tavattoman keveitä lentokonemoottoreita.
Vanhan kenraalin leveä otsa vetäytyi syviin ryppyihin ja hiljaisuuden vallitessa hän tarkasteli papereita. Kului monta minuuttia. Huoneessa olisi saattanut kuulla neulan putoamisen lattialle.
— Jatkakaa, kuului jälleen kuiva kehoitus.
— Tämän keksinnön olen valmis luovuttamaan Saksan hallitukselle erinäisillä ehdoilla.
— Ja ne ovat?
— Suomi julistetaan itsenäiseksi, riippumattomaksi valtioksi, joka oman mielensä mukaan saa määrätä asioistaan. Siihen yhdistetään Vienan Karjala, jossa asuu suomalaisille läheistä sukua olevaa kansaa noin 300,000 henkeä, sekä sitäpaitsi Vironmaa, niin että raja tulee kulkemaan Pohjois-Jäämerestä Vienan merta myöten eteläänkäsin Äänisjärvelle, siitä Laatokkaan ja edelleen, tavalla, joka vastedes lähemmin määritellään, Riianlahteen. Tämä uusi valtakunta tekee lujan ja pysyväisen valtioliiton Saksan kanssa ja saa Saksan sotavoitosta yhden miljardin.
Nerokas sotapäällikkö hätkähti. Hetken aikaa oli hänen kasvoillaan sellainen sävy kuin olisi hän tahtonut sanoa: "Te olette hullu, menkää tiehenne". Mutta hän hillitsi itsensä ihmeen nopeasti ja tarkasteli miettiväisenä nuorukaisen moitteetonta ryhtiä ja pelotonta esiintymistä. Ruskeiden silmien avonainen, säihkyvä katse tuntui häntä miellyttävän. Pitkä aika kului täydellisen äänettömyyden vallitessa.
— Mikä on siviilitoimenne? kysyi kenraali vihdoin.
— Olen Suomen Teknillisen Korkeakoulun ylioppilas.
— Teillä on huimaavat vaatimukset. Pidättekö keksintöä niin suuriarvoisena?
— Kun Teidän Ylhäisyytenne ehtii hieman ajatella asioita, olen vakuutettu, ettei Teidän Ylhäisyytenne pidä vaatimuksiani liioteltuina, eikä myöskään vähäksy keksinnön merkitystä.
Kenraali mietiskeli jälleen.
— Ja sitten? sanoi hän kuin ajatuksissaan, kuivasti.
— Jos ehdotukseeni suostutaan, tahdon, että tänne kutsutaan suomalainen neuvosto lähemmin päättämään asioista ja tekemään välikirjoja. Niiden miesten lisäksi, jotka ennestään ovat täällä, on kutsuttava ne henkilöt, joiden osotteet annan Teidän Ylhäisyydellenne. Nöyrimmästi pyydän, mikäli Teidän Ylhäisyytenne hyväksyy ehdotukseni, ettei yhdellekään suomalaiselle puhuta salaisuudesta mitään, ennenkuin kaikki neuvoston jäsenet ovat saapuvilla.
Ovi aukeni ja päivystävä upseeri ilmoitti:
— Teidän Ylhäisyytenne, Hänen Majesteettinsa. Vanha kenraali nousi hätäilemättä ja katsoi kelloaan.
— Te tulette tänne uudestaan huomen-aamuna klo 10. Ymmärrättekö?
— Ymmärrän, Teidän Ylhäisyytenne.
— Siihen asti pyydän pitää nämä piirustukset sekä metallipalan hallussani. Onko teillä mitään sitä vastaan?
— Ei, Teidän Ylhäisyytenne.
— Hyvä on. Saatte mennä.
* * * * *
Orri vietti yön ahdistavan levottomuuden vallassa.
Vaikka hän kuinka koetti vakuuttaa itselleen, että nyt ei ollut muuta tehtävää kuin odottaa ja nukkua, niin kuumeiset ajatukset syöksyivät hänen aivoihinsa ja estivät häntä vaipumasta uneen. Suonet lykkivät kiihkeästi, alinomaa täytyi hänen muuttaa asentoa vuoteessa ja tunnit kuluivat sietämättömän hitaasti.
Ottivatkohan nämä nerokkaat miehet hänen huikaisevaa, uhkarohkeata esitystään ollenkaan huomioon, vai aikoivatko he nauraa hänelle vasten kasvoja, kuten puolihullulle uneksijalle ainakin? Kykenivätkö he näin lyhyessä ajassa ja vailla perinpohjaisia tietoja näkemään koko keksinnön mullistavan luonteen? Häneltä oli unohtunutkin muutamia seikkoja mainitsematta. Hän olisi esimerkiksi voinut viitata siihen, että uudesta aineesta valmistetut äärettömän kevyet konekiväärit eivät kaipaisi vesijäähdytystä, sekä siihen suunnattomaan muutokseen, minkä tämä sitkeä metalli aiheuttaisi panssarilaivain rakennustekniikassa. Ja tokkohan vain he soisivat Suomelle sitä suuruutta, mitä hän oli uneksinut?
Aamupuolella yötä hän vihdoin vaipui jonkinlaiseen horrostilaan, joka oli täynnä levottomia, alituisesti vaihtelevia näkyjä. Milloin hän oli olevinaan taistelussa ja uuteen rautapaitaansa turvaten uhmaavinaan kuin leikillä vihollisen kuulia, milloin hän kiiti uudenaikaisessa lentokoneessa pyörryttävää vauhtia ja tuotti hirveätä tuhoa vihollisen ilmaeskaaderille. Kun hän aamulla varhain heräsi, oli hänen otsansa hiestä märkä ja hän tunsi raukaisevaa väsymystä. —
Jo läheni kello kymmentä.
Päivystäjä otti hänet vastaan kokonaan toisella tavoin kuin eilen, ja vuoroaan odottavat sotaherrat katsoivat tuiki ihmeissään yksinkertaista jääkäriä, joka syrjäytti heidät. Sillä Orri kutsuttiin miltei heti sisään, ja kun hän pysähtyi ovelle perusasentoon, kohtasi häntä niin tutkiva ja mielenkiintoa todistava katse vanhan verihurtan silmistä, että valoisa toive läikähti hänen rinnassaan.
Mutta samassa tapahtui jotakin muuta: Sivuovi aukeni ja kynnykselle ilmaantui majesteetillinen olento, jonka rautaiset, juhlalliset kasvot olivat kuin kiveen veistetyt. Tuuheiden kulmien alta sinkosi terävä silmäpari niin ytimiin saakka tunkeutuvan katseen, että nuorukainen oli vähällä väistää sitä. Kuitenkin hän sai pakotetuksi itsensä levolliseksi ja odotti tyynesti, ahdistavan äänettömyyden vallitessa.
— Sie sind der Finnländer? kuului ovelta vihdoin.
— Jawohl, Eure Majestät! vastasi nuorukainen heleällä äänellä.
Terävä katse tarkasti hänet kiireestä kantapäähän. Sitten painui ovi kiinni ja rautaiset, majesteetilliset kasvot katosivat.
— Olen tarkastanut näitä piirustuksia, alkoi kenraali, ja sitä metallia, jonka eilen esititte. Mikäli näin lyhyessä ajassa on voitu päättää, on esittämällänne keksinnöllä todellakin sangen huomattava merkitys. Olen puhunut siitä Hänen Majesteetilleen. Kuitenkin olen sitä mieltä, että meidän täytyy tuntea koko salaisuus, ennenkuin voimme ryhtyä niin laajakantoisiin tekoihin kuin teidän suunnitelmanne edellyttää.
— Teidän Ylhäisyytenne, vastasi Orri arvokkaasti. — Olen antava keksinnön suhteen niin paljon tietoja kuin suinkin voidaan vaatia. Mutta salaisuutta, s.o. valmistustapaa, minä en katso voivani ilmoittaa, ennenkuin suomalainen neuvosto on kokoontunut ja välikirjat tehty lopulliseen muotoonsa. Kenraali kohotti kulmakarvojaan.
— Epäilettekö te?
— En, Teidän Ylhäisyytenne. Pysyn ainoastaan päätöksessäni, jonka etukäteen olen vannonut itselleni.
Vanha sotapäällikkö siristi silmiään ja tarkasteli nuorukaista pitkän aikaa huvitetun näköisenä.
— Te olette varovainen. Tiedättekö, nuori mies. Jos kaikki se, mitä olette kertonut, on totta, enkä minä suinkaan tahdo teitä epäillä, niin teidän hallussanne on salaisuus, joka missä valtakunnassa tahansa riistäisi teiltä vapauden. Teidät voitaisiin pidättää ja pakottaa ilmaisemaan tietonne.
— Teidän Ylhäisyytenne. Olen syntynyt liian sorronalaisessa maassa, jotta olisin voinut unohtaa nuo seikat. Keksintö ei ole minun hallussani. Minä en edes tunne sitä. Sinä hetkenä, jolloin en määrättynä aikana, vapaana ja kenenkään seuraamatta esiinny määrätyssä paikassa, häviää valmistustavan salaisuus olemattomiin. Se on henkilöllä, joka ei ollenkaan tiedä sen arvoa.
Kenraali siristi silmiään ja vastasi kuivasti.
— Teitä voitaisiin kiduttaa, kunnes ilmaisisitte henkilön.
— Teidän Ylhäisyytenne. Tiedän olevani Saksassa.
Jälleen tarkasteli nerokas sotapäällikkö kauan aikaa äänettömänä nuorukaista, jonka pelkäämätön, avoin olemus tuntui häntä miellyttävän. Näytti kuin olisi heikko hymy värehtinyt hänen tarmokkailla kasvoillaan. Sitten lausui hän kevyemmin.
— Tehän olette valmis diplomaatti.
Kun nuorukainen ei vastannut, jatkoi hän kuin koetellakseen.
— Tokko varovaisuustoimenpiteenne kuitenkaan on riittävä. Te annatte salaisuutenne Saksalle ja tietysti myöskin isänmaallenne ja samalla te ehdotatte liittoa näiden kahden valtakunnan välille. Entäpä, ellei Saksa haluaisikaan täyttää liiton ehtoja. Entäpä, jos se ottaisi Venäjän tavat käytäntöön. Kuinka voisi pieni Suomi sitä pakottaa. Sanon tämän vain siksi, että varovaisuutenne minua hämmästyttää.
— Sinä hetkenä, jolloin välikirjan yksikin pykälä rikotaan tai muutetaan, ilman kummankin valtakunnan suostumusta, tulee salaisuus yhtaikaa tunnetuksi Englannissa, Amerikassa ja Ranskassa.
Vanha sotapäällikkö hätkähti ja katsoi omituisen terävästi puhujaan, jolla heti oli ollut niin valmis vastaus. Sitten sanoi hän kuivasti.
— Vai niin. Syntyi äänettömyys.
— Tämä on seikka, joka vielä kaipaa harkitsemista. Haluan sitäpaitsi lisää tietoja suunnitelmistanne ja keksinnön laadusta.
— Olen Teidän Ylhäisyytenne käytettävissä.
— Tiedän kyllä, että metalli on vetyä, jatkoi vanha kenraali kuivasti, mutta hänen nopea syrjäsilmäyksensä oli paljastanut hänen aikeensa yllättää nuorukaisen.
Niin on, Teidän Ylhäisyytenne, vastasi tämä tyynesti.
XI.
Harhaisku.
Vaatimattomassa pensionissa Berlinin Lutzowkadun varrella asui hiljainen ja kokonaan omiin töihinsä syventynyt nuorukainen. Aamupäivät hän tavallisesti vietti kirjastossa, tutkien suuria, sotateknillisiä teoksia ja tehden muistiinpanoja. Syötyään niukan päivällisen hän tavallisesti meni Meereskunde-museoon tai viipyi tuntikausia "Zeughausin" huoneissa, miettiväisen ja hajamielisen näköisenä tutkimassa esineitä, jotka herättivät hänen mielenkiintoaan. Aivan erikoisesti näyttivät häntä huvittavan torpeedot, jotka lepäsivät telineillään jättiläismäisten sikaarien muotoisina ja joista hän teki skitsipiirroksia muistikirjaansa.
Illalla myöhään, kun maailmankaupungin kuumeinen yöelämä, jolta sota oli riistänyt muinaisen loiston, jo oli alkanut, hän istui kumartuneena piirustustensa yli ja selaili innokkaasti monennäköisiä teknillisiä käsikirjoja. Niistä poimimiaan tietoja hän vertaili pieneen vihkoseen, jonka kannessa oli:
Arvid Warén:
Upottajat.
Toisinaan näytti hän pitkiksi hetkiksi unohtuvan kuvitelmiinsa. Silloin kohosi puna hänen poskipäilleen, ohimosuonet paisuivat ja hänen olennossaan oli huomattavissa hermostunut levottomuus… Miten oli lopultakin onnistuva tämä kuulumaton suunnitelma? Milloin ehtisivät suomalaiset miehet tänne? Oliko kaikki todellakin toteutettavissa näin helposti ja yksinkertaisesti?
Väliin paloi hänen mielessään kiihkeä halu mennä nyt jo neuvottelemaan niiden harvojen suomalaisten älymiesten kanssa, jotka olivat täällä Berlinissä. Mutta ei. Saakoot kaikki kuulla yhdenaikaisesti asiasta, silloin ei yksi ole miettinyt kantaansa valmiiksi, eikä kykene sitä syöttämään toisille todisteluilla, joita ei yhtäkkiä ollut helppo kumota. Muodostakoon kukin rauhassa oman mielipiteensä.
* * * * *
Oli tammikuun 14 p. ja kello näytti 9 illalla. Nuorukainen, joka vastikään oli saapunut kotiin, ei huolinut vääntää valoa lamppuun, vaan heittäytyi väsähtäneenä sohvalle ja sytytti paperossin.
Ovelle koputettiin. Pensionin palvelustyttö avasi ja sisään astui pitkä, vanhanpuoleinen herra. Nuorukainen kavahti pystyyn silmänräpäyksessä ja riensi vääntämään tulta.
— Pimeässäkö te haaveilette? kuului tuttu ääni. — Mutta olettepa toki vihdoinkin kotona. Olen käynyt täällä jo kahdesti.
Orri tunsi valtioneuvos Rungon, joka sydämellisesti puristi hänen kättään.
— Te olette jo täällä, herra valtioneuvos. En osannut vielä odottaakaan. Saanko pyytää istumaan.
— Niin olen. Terveisiä kotimaasta. Minä pidin kiirettä, sillä teidän nimenne mainitseminen näiden asioiden yhteydessä antoi minulle aihetta erinäisiin arveluihin.
Syntyi hiljaisuus. Valtioneuvos oli kovin vakavan näköinen.
— Onko Warénin keksintö näiden asioiden kanssa yhteydessä?
— On kyllä.
— Te olette ilmoittanut sen täällä?
— En ole, ainakaan vielä. Mutta minä olen luvannut sen tehdä, erinäisillä ehdoilla.
— Ja ne ovat?
— Suomi, johon liitetään Viro ja Vienan Karjala, tulee itsenäiseksi ja saa miljardin sotavoitosta.
— Sitähän minä pelkäsinkin, sanoi valtioneuvos otsaansa sivellen.
Nuorukainen hämmästyi.
— Eikö se riitä? kysyi hän levottomana.
— Ei, ei se riitä. Se ei ole pysyvä saavutus… Niin, kyllä arvaan että teillä on välikirjat ja sopimukset mielessänne, mutta ne ovat hyvin huonoa tavaraa. Minun täytyy kuitenkin ensin puhua teille Suomesta, ennenkuin ymmärrätte minua. Oletteko täällä voinut ollenkaan seurata kotimaan tapahtumia?
— Marraskuun lakkovaiheet tiedän osapuilleen, mutta en paljoa sen jälkeen sattuneista tapauksista.
— No niin. Levottomuudet jatkuvat yhä. Punaiset pitävät kotitarkastuksia ja harjoittavat etsintää vimmatummin kuin ryssät konsanaan. Punakaartit harjoittelevat ahkerasti ja niille tuodaan Venäjältä vaununlastittain aseita. Ilmeisesti on tekeillä vallankaappausyritys aito bolshevistiseen malliin. Mutta toiselta puolen ovat porvarilliset lujasti päättäneet ryhtyä vastarintaan. Suojeluskuntajärjestöt kasvavat yhä huomattavammiksi ja innostus kytee salassa koko kansan keskuudessa. On onnistuttu saamaan rahaa. On hiukan aseitakin tiedossa. Lyhyesti sanoen, Suomi seisoo kansalaissodan partaalla, jota ei mikään enää voi estää. Milloin se puhkeaa, se on vain viikkojen, päivien, hetkien kysymys, eikä ole takeita siitä, ettei se riehu jo nyt. — No niin. Käsitättehän, ettei keksintö voi ehtiä käytäntöön tämän kapinan aikana, ei ainakaan sanottavassa määrin. Meidän täytyy kestää tämä onneton taistelu omin voimin ja samoin, jopa paljoa huonomminkin asein kuin vastustajamme. Jos me voitamme, niin Suomi on itsenäinen, ei vain paperilla, kuten nyt, vaan tosiasiallisesti, ja ryssien on lähteminen maasta. Ja silloin me tarvitsemme tuota keksintöä. Se on pohja, jolle vapautemme rakennetaan. Ja me tarvitsemme salaisuuden yksin. Ymmärrättekö? Yksin, jos Suomi aikoo voida yksin seisoa kansakuntain rinnalla vaarallisella paikallaan.
Kun nuorukainen ei vastannut, jatkoi puhuja.
— Jos taas häviämme, niin teidän menettelytapaanne seuraten jää koko salaisuus saksalaisten haltuun. Sillä ette kai halua antaa sitä omille ja vieraille ryssille?
— Niin, mutta keksinnön avulla me saamme saksalaiset auttamaan itseämme tuossa taistelussa.
— Siinähän juuri myöskin piilee vaara. Kun me olemme hädässä, niin saksalaiset voivat, huomatkaa, minä sanon voivat, vaatia tuon keksinnön apunsa palkaksi, vaatia sen yksityisomaisuudekseen tai ainakin tehdä epäedullisen välisopimuksen. Ellemme siihen myönny, niin he voivat kieltää apunsa. Jos taas myönnymme, niin Suomi jää heikkona ja voimattomana Saksan varaan ja sen mielivallasta riippuvaksi. Sitävastoin on todennäköistä, että saksalaiset muuten, tietämättä rahtuakaan koko keksinnöstä, ojentavat Suomelle auttavan käden. Luonnollisesti molemmat maat tekevät liiton ja Suomi saa maksaa tuosta avunannosta, kuten kohtuullista onkin. Mutta se pystyy seisomaan omin jaloin ja herättämään kyllin suurta arvonantoa liittolaisessaan, jos sillä yksin on tuo mullistava salaisuus tiedossaan. Sitävastoin jää Suomi aivan liian mitättömäksi, suunnittelemistanne alueenlisäyksistä huolimatta, jos molemmilla liittolaisilla on hallussaan sama keksintö. Enkä usko, että mainittuja aluelisäyksiä tullaan sille edes myöntämään.
Nuorukainen kuunteli niin jännittyneenä, että hengitys salpautui. Pitkiä hetkiä kului äänettömyydessä, vain ruskeat silmät loistivat tuskallisesti. Vihdoin sanoi hän hiljaa, väräjävällä äänellä.
— Voi minua. Ja minä kun luulin saaneeni niin suurta aikaan. Mitenkä tästä nyt selviydytään?
— No, älkäähän nyt olko huolissanne… Te olette jo puhunut keksinnöstä?
— Olen antanut näytekappaleen ja piirustuksiakin. Perääntyminen ei enää ole mahdollista.
— Ei, sanoi valtioneuvos miettiväisenä ja jatkoi sitten. — Ehkä tämä käy näinkin. Ehkä Saksa tosiaan on jalomielinen ja suora meitä kohtaan, tukevathan tätä olettamusta niin monet seikat. Mutta omasta puolestani olen liikaa seurannut suurvaltojen politiikkaa, jotta voisin olla siitä vakuutettu. Se on aina kieroa ja itsekästä ja sillä on oikeus olla sellaista, se on minun käsitykseni.
— Mutta minä olen kuitenkin turvannut sen seikan, ettei sen sopimuksen pykäliä, joka täällä muodostetaan, voida muuttaa, sanoi Orri. Ja sitten hän selitti valtiomiehelle, miten koko salaisuus mainitussa tapauksessa joutuisi ympärysvaltain tietoon.
— Vai niin, hyvähän se on sekin, vastasi vanha herra naurahtaen. — Mutta käsitätte kyllä, minkälaiseen suuruuteen Suomi saattaisi kohota, jos se yksin saisi pitää tietonaan sen, mikä yksin sille kuuluu.
* * * * *
Kun vieras oli mennyt, seisoi Orri huoneensa lattialla niin pökerryksissä kuin olisi hän saanut voimakkaan iskun. Sekavia, kuumeisia ajatuksia risteili hänen aivoissaan. Ne syöksyivät sinne tänne, voimatta mitään selvittää, eikä nuorukainen voinut pakoittaa niitä tottelemaan tahtoaan.
Miten viiltävinä hänen mieleensä nyt palautuivatkaan insinööri Warénin sanat: Ja ennen kaikkea on vältettävä, ettei rahtuakaan joudu vieraan käsiin. Kuinka hän oli voinut ne unohtaa? Unohtaa, kunnes valtioneuvos Runko oli sinkauttanut hänelle saman ehdottoman ajatuksen.
Hän alkoi vaeltaa hermostuneena ympäri lattiaa ja huomaamattaan hän poltti paperossin toisensa jälkeen. Monenlaisia suunnitelmia kangasteli hänen mielessään, kunnes hän yhtäkkiä pysähtyi, siveli kädellään otsaansa ja nopeasti vilkaisi kelloaan.
— Niin, se on ainoa keino, mutisi hän itsekseen, temmaten päällysvaatteensa ja rientäen ulos.
Kiirein askelin harppasi hän katua ja kääntyi Potsdamerille.
— Ellei hän minua voi auttaa, niin sitten en ymmärrä mihin ryhdyn.
Hän pysähtyi erään pensionin luo, missä muuan Berliniin komennettu jääkäri asui. Tämä kuului "pommareihin", amiraali-esikunnan palveluksessa oleviin miehiin, ja oli erikoisesti saanut tehtäväkseen Suomeen lähetettävien poikien matkaanvarustamisen. — Ilta oli kuitenkin jo pitkälle kulunut ja ulko-ovi oli lukossa, mutta Orri soitti yökelloa ja selitti talonmiehelle, että välttämättömien syiden takia hänen oli tavattava toveriaan.
— Jumala, ellei hän vielä ole kotona, lennähti Orrin mieleen, hänen kiitäessään monta askelta kerrallaan portaita ylös. Mutta onni oli hänelle myötäinen, toveri oli jo nukkumaan menossa ja kummeksui melkolailla tätä myöhäistä vierailua.
— Sinähän olet kovin kiihdyksissäsi, sanoi hän.
— Mitä nyt on tapahtunut?
— Kuule, auta nyt minua, hyvä veli, jos suinkin
voit. Minun täytyy päästä lähtemään Saksasta…
— ???
— Niin, minun täytyy päästä. Sinähän se laittelet vääriä suomalaisia passeja meikäläisille, sinullahan on leimoja jos jonkinnäköisiä. Tee nyt minulle paperi, jolla pääsen Sassnitzissa lautalle. Ja tee se huomisaamuksi.
— Ei hyvä mies, se ei käy laatuun.
— Sen täytyy käydä. Minun on päästävä pois täältä. Siitä riippuu niin suuret asiat, että sinä et osaa kuvitellakaan. Koko Suomen tulevaisuus saattaa olla kysymyksessä. Sinä tiedät kyllä, että minä en puhu turhia.
— Enhän minä sitä epäilekään. Mutta sittenkään ei se käy laatuun. Ei ainakaan näin äkkiä.
— Mutta hyvä jumala, mitä minä sitten teen?
— Älähän nyt hätäile. Pane tupakaksi, sinä olet niin kiihdyksissäsi… Mutta entäs, jos sinä yrittäisit karata. Ei Sassnitziin, mutta esimerkiksi Hampuriin ja sieltä sitten jollakin lailla Norjaan, Kristiansandiin. Luulen, että voisin hankkia sinulle lomalipun Hampuriin. Mutta eteenpäin minä en, ainakaan näin äkkiä, voi sinua hommata.
— Tärkeintä onkin, että minä pääsen pois täältä, Berlinistä. Vaikka viivynkin jonkun aikaa Saksassa, ei se tee mitään. Mutta täältä minun täytyy pois ja sitä ei saa kukaan tietää. Kuuletko, ei kukaan.
— Onko sinulla siviilivaatteita?
— Ne ovat pataljoonan varastossa.
— No minulta saat sitten. Vanhat tosin, mutta ei tässä nyt auta.
— Ja milloin pääsen lähtemään?
— Huomen aamulla. On parempi, että minä käyn sinun luonasi tuomassa sen paperin. Nuku rauhassa siihen asti.
— No hyvää yötä sitten. Ja kiitos, vastasi Orri puristaessaan lujasti toverinsa kättä.
Keventynein mielin hän astui kotiinsa.
XII.
Pako.
Hampurissa, huonomaineisen St. Paulin varrella, on pieni, siisteydellään ympäristöstään eroava kapakka, jonka avonaisissa akkunoissa tai ovella ohikulkija usein saattaa nähdä kevyesti puetun naisen, tai maalatun ilotytön laskevan leikkiä kadullaolijoitten kanssa. Täällä, erään pienen nurkkapöydän ääressä, istui Orri, tarkkaavasti pälyillen sisääntulijoita, mutta vain harvoin nostaen olutseidelinsä huulilleen.
Oli menossa jo kolmas päivä. Matka oli onnistunut hyvin, mutta täällä näyttivät vaikeudet alkavan; ei ollut tietoakaan pääsemisestä eteenpäin.
Ensimäisen illan oli hän istunut muutamassa satamakapakassa ja koettanut vaania sopivata merikarhua uhrikseen, jotakin, joka tavalla millä tahansa olisi ottanut hänet viedäkseen meren yli. Mutta hän ei löytänyt ketään, eikä hän kiinnijoutumisen pelossa ollut uskaltanut kyllin rohkeasti esittää asiaansa. Toisen illan oli hän viettänyt samankaltaisessa olutkullussa yhtä huonolla menestyksellä, ja nyt istui hän täällä, tarkaten vieraiden käsiä, ja heti kiinnittäen niihin miehiin huomionsa, joilla oli joku tatuoitu merkki, tai jotka hän muuten tunsi merimiehiksi.
Tytöt iskivät hänelle silmää. Tavan takaa kävi joku hänelle keimailemassa, paljastaen arveluttavalla tavalla sulojaan, mutta kun hän yhä pysyi tyynenä ja välinpitämättömänä, eikä kuitenkaan poistunut ravintolasta, alkoi hän erikoisella tavalla kiinnittää naisten huomiota. Varsinkin muuan neitosista, aivan nuori, ihmeen viattoman ja sielukkaan näköinen tyttönen, näytti tulevan suorastaan surulliseksi huonosta menestyksestään. Orri oli kyllä tilannut hänen ehdotuksestaan viiniä, tarjonnut kohteliaasti ja jutellut, mutta hän oli ollut niin hajamielisen ja kylmän näköinen, että tyttö, joka nähtävästi oli suosituimpia tähtiä, oli vihdoin vetäytynyt syrjään. Ja ihmeellistä, sellainen on naisluonne kerta kaikkiaan, hän istui nyt ovella pahantuulisen näköisenä, välittämättä ollenkaan lukuisten ihailijainsa imarteluista ja houkutuksista, ja katseli suurilla, harmailla silmillään outoa vierasta, johon ei mikään tehonnut.
Kapakassa alkoi olla humalaisia. Baarin puolella rämpytti joku pianoa ja huumaantuneita pareja kieppui hurjassa pyörteessä ahtaalla lattialla. Toiset istuivat korkeilla tuoleillaan nauraa hohottaen ja juoden amerikkalaisia trinksejä ja coctailejä. Nuorukaisella ei näyttänyt olevan onnea tälläkään kertaa, ja masentuneena hän seurasi tätä äitelää kevytmielisyyttä, joka häntä kyllästytti.
Mutta vihdoin näytti hänen päähänsä pälkähtävän jotakin ja hän vilkaisi ovelle, Siellä istui tuo nuori tyttö vieläkin, perin surumielisen näköisenä, tuijottaen häntä suurilla, sielukkailla, ihanilla silmillään. Orri viittasi häntä luokseen, itsekseen ihmetellen, mistä kohtalon oikusta tuokin neitonen jo noin nuorena oli joutunut näille poluille. Tyttö nousi vastahakoisesti.
— Saanko pullon sektiä ja kaksi lasia. Tyttö nyökkäsi teennäisen kylmästi.
Kun hän oli tuonut pullon, täytti hän ainoastaan toisen lasin ja aikoi sitten mennä tiehensä.
— Toinen myöskin, pyydän, sanoi Orri, viitaten lasia.
— Miksi, yksinhän istutte kumminkin?
— Mikäli et tahdo tehdä seuraa. Onneksesi!
— Et välitä minusta kuitenkaan.
— Kukapa ei sinusta välittäisi, syväsilmä. Istu, juo!
Tyttö kiepsahti ketterästi hänen polvelleen ja tyhjensi siemauksella lasinsa.
— Nyt tahdonkin tulla humalaan, sanoi hän, maiskuttaen huuliaan, joiden luonnollinen puna viinistä kosteana erottausi valkeita hampaita vastaan, kuin aamukasteinen ruusunlehti.
— Minkätähden?
— Et välitä minusta kuitenkaan, johan sen sanoin. Näen sen silmistäsi, ihmeellisistä silmistäsi, Ja minä kun pidän sinusta niin, niin.
— Mikä sinun nimesi on, pikku enkeli?
— Irli. Ja sinun?
— Oh, minulla ei nimeä olekaan, tai sitten niitä on liian monta.
Maljasi, kaunis Irli!
Taas tyhjensi tyttö lasinsa pohjaan. Heleä punerrus alkoi kohota hänen kalvakoille poskipäilleen. Hän ei näyttänyt voivan kyllikseen katsella nuorukaista, joka hymyili hänelle veitikkamaisesti ja keikutteli häntä polvellaan. Yhtäkkiä painautui hän rajusti Orrin rintaa vasten ja kuiskasi intohimoisesti.
— Niin, et välitä minusta… sinä. Mutta minä. Jos tietäisit kuinka sinusta pidän. Et usko. Olet kuullut meikäläisten puheita. Ja kuitenkin, en ole koskaan tuntenut sellaista kiintymystä kehenkään kuin sinuun. Sinussa on jotain niin merkillistä… Sinua täytyy ihan rakastaa, vaikka olet niin välinpitämätön.
— Oikeinko todella, Irli?
— Oikein todella… Voi, älä ajattele nyt taas huonoa minusta. Minä pidän sinusta todella.
— Maljasi siis, sinä keijukainen öisessä yrttitarhassa!
Kilistettyään kietoi Orri käsivartensa tytön vyötäisille ja kysyi, syvälle silmiin katsoen.
— Tahtoisitko sinä auttaa minua, Irli?
— Tahtoisinko! Sitä sinä kysyt! Mutta mitenkä minä voisin sinua auttaa?
Syntyi hiljaisuus. Vain katseet risteilivät, toinen kysyvänä, toinen tutkivana.
— Voiko sinuun luottaa, Irli?
Tyttö painoi silmänsä alas ja tuli pahoille mielin.
— Sinä loukkaat minua yhä vaan. Vaikka onhan se luonnollista.
— Älä pahastu, Irli. Minä olen tosiaankin pulassa.
— Kerro minulle kaikki. Osaan kyllä olla vaiti.
— Minun pitäisi päästä pois Saksasta, eikä minulla ole passia.
— Pois! Sitten en auta sinua, paha poika.
— Minun täytyy joka tapauksessa lähteä Hampurista. Etkö sinä tunne ketään laivuria, joka voisi viedä minut?
Tyttö tuli miettiväksi.
— Voi, jos olisit ollut täällä eilen… Mutta, odotahan, minä käyn kysymässä Mirjalta… Kevyesti kuin hengetär liiteli solakka tyttö yli lattian.
Kun hän palasi, oli hänen silmissään menestyksen valoisa säihky.
— Tunnin päästä Bubi tulee. Hän lähtee huomenna ja viettää tänään lähtijäisiä Mirjan kanssa. Bubi kyllä vie sinut… Mutta olethan illan minun kanssani. Sinä ja Bubi, Mirja ja minä. Voi kuinka hauskaa!
* * * * *
Laivuri oli jämerä kuin tervaskanto.
Hänen ahavoittuneilla, karkeilla kasvoillaan viipyi hyväntahtoinen hymy ja hänen pienet, viekkaat silmänsä tähystelivät ovelasti ryppyisten, laskoksille painuneiden luomien alta. Viikset ja parta olivat ajellut, ainoastaan leukaa ympäröi alapuolelta tuuhea karvakehä, joka antoi hänelle eräänlaisen hihhulimaisen vivahduksen.
Heti hänen saavuttuaan siirryttiin sivuhuoneeseen ja Irli esitti asian niin taidokkaasti ja kaarrellen, että Orria hämmästytti hänen oveluutensa. Mutta laivuripa ei ollut varsin halukas ryhtymään kauppoihin.
— Se on liian vaarallista, sanoi hän. — Ennen lähtöä passit tarkastetaan, enkä ymmärrä, missä te voisitte piileskellä niin kauan.
— Tyhjää lorua, huudahti Irli. — Sanopa minulle Bubi, missä sinä säilytät kankaasi, joita tuot niin monta pakkaa kerrallaan ja jotka aina välttävät tarkastusmiesten silmät?
Laivuri hätkähti ja katsoi terävästi tyttöön viekkailla silmillään. Tällaista iskua ei hän ollut odottanut. Sitten vilkaisi hän salavihkaa nuorukaiseen ja sanoi olkapäitään kohauttaen.
— Huhupuheita.
— Älä viisastele, Bubi. Minä kyllä tiedän sinun vehkeesi.
Laivuri otti niin kunnioitettavan siemauksen suuresta lasistaan, että jo siitäkin saattoi tuntea hänet merimieheksi. Sitten jysäytti hän pöytään leveän ja karkean nyrkkinsä ja sanoi.
— Kyllä se nyt on sillä lailla, etten minä naisten välityksellä ole vielä ikinä mihinkään kauppaan ryhtynyt, enkä ryhdy.
— Siunatkoon! Meistä ei kyllä haittaa. Tule, Mirja! Soittakaa sitten, kun olette valmiit.
Ja kevytpukuiset tytöt lehahtivat pois kuin perhot, jättäen seuralaisensa kahdenkesken pohtimaan asioitaan.
Laivuri oli pitkän aikaa ääneti, katsellen epäillen vierasta.
— Teidän olisi välttämättä päästävä matkaan? kysyi hän vihdoin.
— Kaikin mokomin.
— Oletteko tehnyt jotakin erikoista?
— Rikosta en ole tehnyt, jos sitä tarkoitatte, sen vakuutan. Minä olen sotilas.
— Ja haluatte karkuun! Hyi saakeli!
— Päinvastoin, haluan tappeluun. Minä olen suomalainen, taistellut Saksan riveissä, mutta nyt on kotimaassa puhjennut kapina. Tahdon sinne, mutta eivät päästä täältä.
— Ahaa!
— Mutta minun on päästävä, vaikka uimalla.
— Onko teillä rahaa?
— Onhan sitä, mutta pelkään, ettei riitä.
— Jos nyt saisin teidät yli, niin kuinka selviydytte Norjassa?
— Helposti. Siellä ei ole mitään hätää. Laivuri mietti taas pitkän aikaa.
— Viisisataa se maksaa, tokasi hän.
— Kiinni veti ja kättä päälle.
Laivuri tarjosi karhun kämmenensä ja selitteli rauhallisesti.?
— Mutta teidän on tultava heti laivaan, jotta saan teidät kätkeä.
Aamulla se herättää liian suurta huomiota.
— Minä kyllä olen valmis.
— Parasta on sitten lähteä.
Kello kilahti ja molemmat tytöt riensivät paikalle.
— Saanko maksaa? sanoi Orri hymyillen.
— Sinä menet! huudahti Irli tuskallisesti.
— Hän tulee kyllä takaisin vielä, huomautti laivuri.
— Valehtelet. Miksi hän sitten maksaisi.
— Tulen kyllä takaisin, Irli, sanoi nuorukainen hymyillen ja hellävaroen irrottaen kiihkeän tytön käsivarret kaulaltaan.
Tuo tyttö oli auttanut häntä niin paljon, että valehteleminen oli hänelle miltei tuskallista.
XIII.
Memento mori.
Suomessa oli kansalaissota ehtinyt täyteen voimaansa.
Pyhän innostuksen vallassa olivat talonpojat nousseet puhdistamaan maata ryssistä ja niistä sokeista, ruton tartuttamista laumoista, joiden johtomiehet itsekkäässä intohimossaan ja muut osat mielettömässä bolshevistisessa haaveilussaan olivat eksyneet rikoksen teille ja saattaneet valtakunnan veljessodan kauhuihin. Vaasa ja Oulu olivat vallatut ja valkoinen armeija, joka yhtäkkiä ilmestyi kuin tuulesta temmattuna, alkoi vyörytellä taisteluintoisia joukkojaan yhä pitemmälle etelää kohti. Saattoi jo sanoa, että punaisten voitto oli menetetty. He olivat olleet liian hitaita, heillä ei ollut alotekykyä ja nopeisiin tekoihin kannustavaa päättäväisyyttä. Toimettomina asemissaan pysyen he olivat antaneet suojeluskuntain kasvaa ja voimistua, olivat tuhlanneet aikaa, kunnes valkeat olivat ennättäneet saada aseita riittävästi ja kaikki oli myöhäistä. Turhaan luottivat he enää venäläisiin veljiinsä, lukuisiin tykkeihinsä ja loppumattomiin ampumatarvevarastoihinsa. Valkoisen armeijan syntysanat oli ehditty lukea, eikä sen voittokulkua voinut enää mikään mahti estää.
Orri oli saapunut kotimaahansa monien seikkailujen kautta. Vietettyään pari tuskallista vuorokautta laivuri "Bubin" salaperäisen ruumahuoneen ahtaassa komerossa, hän oli onnellisesti päässyt Kristiansandiin, selviytynyt sieltä Ruotsiin ja vihdoin Suomen puolelle, pyrkien niin nopeasti kuin mahdollista kotiseutunsa lähettyville. Täällä oli hän saanut vapaa-ehtoisen komppanian johtaakseen ja kouluuttaakseen, ja oli jo ennättänyt ottaa osaa moniaihin tappeluihin.
* * * * *
Varhaisena, kirisevän kylmänä pakkasaamuna kulki pitkä rekijono metsäisellä tiellä. Oli pimeä vielä, ainoastaan kelmeä, vihertävä kajastus koillisella taivaanrannalla ilmaisi aamun tuloa. Natisevissa, pitkissä työre'issä istui valkeakaapuisia miehiä, viisi kussakin, kiväärit pystyssä reen pohjaa vasten. Pari sataa metriä muiden edellä kulki kolme rekeä, sitten alkoi varsinainen kolonna, jonka etupäässä ajoi komppanian johtaja, kapteeni Orri. Hänellä ei ollut valkeata viittaa, ei myöskään vihreätä jääkärin pukua, harmaan, yksinkertaisen sarkatakin kaulukseen oli kiinnitetty kolme kapeata nauhaa päällikkyyden merkiksi ja olkahihnasta riippuva Mauserpistooli oli hänen aseenaan.
Jo pysähtyi etujoukko. Kun kolonna oli sen saavuttanut, antoi johtaja merkin nousta re'istä ja käännätti hevoset ympäri. Kummallekin sivulle, metsään, hän lähetti suksipartion ja lähti itse maantietä kulkevan etupartion mukana. Lumi narskui kantapäiden alla ja käsiä palelti. Oli kuitenkin tyyni, joten pakkasta oli helpompi kestää. Tie kohosi kiemurrellen korkealle harjulle.
Jo kuului laukaus, jonka kaiku kiiri heiketen lumisena nukkuvassa metsässä. Punaisten vartiomies oli ampunut. Heti sen jälkeen toi lähetti pääjoukolle käskyn seurata etupartiota. Saavuttiin vuorelle ja kapteeni kiipesi kivelle tähystellen kiikarillaan yli lumisen, valkenevan aukean.
Siellä näkyi kotikylä aamun viluisessa hämärässä. Vasemmalla sinerti ulapan hanki, suoraan edessä häämötti taloja, lähimpänä kivinavetta, josta punaisten varustukset alkoivat, jatkuen pitkin harjua rantaan saakka. Jo näkyi levotonta liikettä, jonka hälyytyslaukaus oli aiheuttanut. Vihollisella oli kieltämättä loistava asema.
Komppania oli sillävälin hajaantunut ketjuun pitkin metsän reunaa. Tuokion Orria arvelutti. Aukea oli niin laaja ja luminen, moni oli siinä saavuttava sankarikuoleman, mutta täytyi uhrata.
— Eteenpäin?- mars! kuului hiljaa, mutta selkeästi. Käsky kulki miehestä mieheen.
Huimaavan pitkä rivi valkeita peikkoja painui harjulta alavalle pellolle. Äänettömästi ne etenivät. Vallitsi kaamea hiljaisuus. Jo saavuttiin matalalle väliharjulle, jota myöten Orri tiesi kulkevan suojaisen kiviaidan; pelloillakin, siellä täällä näkyi kiviröykkiöitä. Mutta yhä oli punaisten puolella hiljaista.
— Mitä ne ajattelevat? Ovatko ne paremmin varustettuja kuin oletinkaan? mutisi Orri itsekseen.
Jo sivuutettiin kiviaita. Ja silloin, yhtäkkiä, alkoi helvetillinen kuulasade ja tuhatääninen räikinä tuntui ikäänkuin repivän kylmää talvi-ilmaa. Luoteja vinkui ja surisi ja granaatteja räiskyi, milloin eivät syttymättä hupsahtaneet hankeen.
— Eteenpäin mars mars! kuului johtajan tuikea komento.
Ketju yritti juoksuun, mutta kun lunta oli yli polvien kävi se kovin työläästi ja vaati liian suurta ponnistusta. Ja vihollisen kuularuiskut rätisivät yhtämittaa, yhä vimmatummin ja vimmatummin. Suuressa kivinavetassa niitä oli kaksi, harjulla yksi ja vasemmalla, missä metsä tiheni, vielä yksi. Mahdotonta oli kenenkään elävänä päästä sellaisen luotituiskun läpi.
Oli komennettu asemiin ja Orri makasi hangella kiikarillaan tähystäen vihollisen toimintaa. Yhä useampia kaatui. Haavoittuneiden vihlovat huudot kuuluivat yli taistelun pauhun ja kun paikka oli aivan avoin, eivät sairassotilaat tahtoneet saada työtään toimitetuksi, töin tuskin onnistui heidän laahata haavoittuneita kiviaidan suojaan. Aamu alkoi yhä enemmän vaaleta ja päällikkö käsitti, että tästä oli mahdotonta päästä eteenpäin.
— Takaisin kiviaidan taa — ryhmittäin! kuului taaskin terävä, miehestä mieheen kulkeva komento.
Ketju näytti kokonaan murtuvan. Siellä täällä kiiti hurjaa vauhtia kymmenkunta miestä kerrallaan — takaisinpäin. Kuulia vinkui heidän korvissaan paksuna pilvenä ja kuin ihmeen kautta näyttivät he saavuttavan päämaalinsa. Varmaankin oli vihollisen puolella ryssiä, tottuneita kuularuiskun käyttäjiä, sillä luodit osuivat kutakuinkin paikalleen.
— Ryhmänjohtaja N. komppanian päällikön puheille! kulki miehestä mieheen, kun suojaava kiviaita oli saavutettu.
Orrin päähän oli lennähtänyt uusi ajatus, sillä tässä oli hätä käsillä. Aidan takaa ei nimittäin enää saattanut peräytyä aukean yli metsikköön, jos mieli hiukankin säästää miehiä, eikä johtaja tätä peräytymistä näyttänyt haluavankaan.
Kun ryhmänjohtaja oli tullut, sanoi Orri.
— Ottakaa ryhmänne, hiipikää aidan suojassa rantalepikkoon, sitä pitkin varovasti edelleen, vihollisketjun pään kohdalle, ja hyökätkää sitten hirveästi huutaen ja äkkiä sivulta. Ymmärrättekö?
— Ymmärrän, herra kapteeni.
— Te olette ainoa mies, joka minua lukuunottamatta tarkoin tunnette paikan. Teistä riippuu kaikki. Minä luotan teihin. Mutta toimikaa nopeasti, ennenkuin hämärä kokonaan katoaa. Lähtekää.
— Kuten käskette, herra kapteeni. Tuskallisessa jännityksessä kului puoli tuntia. Kaikki riippui siitä, onnistuiko miesten päästä huomaamatta hyökkäyspaikalleen. Orri seurasi kiikarilla heidän kulkuaan niin kauan kuin mahdollista, mutta pian he katosivat viidakkoon. Punaisetkin kenties odottivat jotakin, sillä he hiljensivät tultaan, ainoastaan tykit jylisivät yhtämittaa. Rannan puolelta eivät he kuitenkaan osanneet aavistaa vaaran uhkaavan.
Jo kuului komea hurraa ja ammunta kiihtyi vasemmalla siivellä.
— Eteenpäin — mars, mars! komensi johtaja jälleen. Ja uudella raivolla syöksyi ketju kiviaidan takaa vihollista kohti.
Hetken näytti asema yhtä epätoivoiselta kuin aikaisemminkin ja lukuisia valkeita miehiä kaatui. Mutta sitten alkoi vasemmalla, vihollisen puolella syntyä epäjärjestystä. Kiikarillaan saattoi Orri huomata, että sivustaryhmä hyökkäsi nopeasti eteenpäin ja että punaiset säikähtäneinä, kuten yllätetyt ainakin, epäjärjestyksessä syöksyivät pakoon… Jo oli äärimmäinen kuularuisku valkeilla. Sen tuli suunnattiin pitkin vihollislinjaa ja sen jälki oli kauheata. Yhtämittaa kaatui vihollisia, heidän pakonsakin näytti jo myöhäiseltä… Urhoja, tosi sankareita olivat sivustaryhmän miehet!
Valkoiset ponnistivat kaikkensa päästäkseen kyllin nopeasti harjulle ja voidakseen ajaa takaa vihollista, joka pakeni epäjärjestyksessä, varmaankin uskoen olevansa saarrettu, ja niin nopeasti, että tykit jätettiin empimättä ylävälle kunnaalle, erään riihen luo, missä niillä oli ollut edullinen asemapaikka.
Kahdessa tunnissa oli voitto saavutettu.
* * * * *
Kyläläisiä kömpi ylös kellareista, perunakuopista ja suojaisista kivinavetoista. Kyyneleet silmissä ja kuvaamattoman ilon vallassa he kiittelivät pelastajiaan, syleilivät omaisiaan, aivan kuin onnen huumaamina, hetken hurmiossa mennen aina lapsellisuuksiin saakka.
Ainon kotoa tapasi Orri äitinsä. Tämä itki, syleili vapisevin käsin poikaansa, kuivasi silmiään esiliinansa liepeeseen, eikä voinut mitään puhua liikutukseltaan. Kovin hän oli vanhettunut, käynyt laihaksi ja ihmeen kumaraksi. Äiti parka.
— Missä Aino on? kysyi Orri, voimatta kauemmin itseään hillitä.
Uudistunut nyyhkytys oli ainoa vastaus.
— Mutta sano toki äiti.
— Voi, voi tätä surkeutta, kuului särkynyt vastaus. — Ei hän enää liene elävien ilmoilla. Jo kolme viikkoa sitten ne hänet veivät.
— Minne veivät? tiukkasi nuorukainen vaaleten.
— Minne lienevät vieneet… Ei huolinut tyttö varoituksista. Aseita kantoi suojeluskunnalle ja kirjeitä, tai mitä lienee välitellyt… Joutui kiinni. Tapasivat työssä… Sinne katosi.
Orri ei sanonut mitään. Jokainen veripisara oli kadonnut hänen kasvoiltaan. Huulet vain puristuivat lujemmin yhteen.
— Entä isä? kysyi hän pitkän ajan kuluttua.
— Isä on niillä vankina, eilen ottivat taas… Oli jo ollut ennemminkin, sai äiti itkultaan selitetyksi.
Nuorukainen vavahti kuin jousi, joka jännittyy täyteen vireeseen.
— Ja miksi? kysyi hän soinnuttomasta — Isähän oli raajarikko.
— Mutta jyrkkä. Itsepäinen, kuten tiedät… Sinusta kovenivat, sinua utelivat. 'Jo on lahtariksi ruvennut työmiehen poika', isälle pistelivät.
— Ja ottivat hänet eilen. Minne he hänet panivat? Veivätkö mukanaan?
— Lahtelan saunassa säilyttivät yötä. Oli Lahtelakin mukana ja se
Kuusimäen vanhempi poika. Mihin sitte lienevät panneet.
Enempää odottamatta Orri syöksyi ulos.
— Kaksikymmentä vapaaehtoista heti mukaani. Kutka seuraavat? huusi hän raikuvalla äänellä.
Joka mies oli pyrkimässä pidetyn päällikkönsä mukaan, mutta Orri määräsi komppanialle tarkoin tehtävät ja otti vain mainitsemansa määrän. Pikamarssissa aikoi hän rientää vihollisen perässä, mutta Lahtelan saunan luo päästessään välähti hänen mieleensä kaamea epäluulo. Sauna näytti niin yksinäiseltä ja kolkolta syrjäisellä paikallaan. Pitkin harppauksin kiiruhti Orri sitä kohti ja tempaisi oven auki. Kynnykselle asti oli valunut punainen jäätynyt verivirta. Lattialla makasi kolme silvottua ruumista. Kauhun lamauttamana jäi Orri ovelle seisomaan…
Yhä lukuisampia suojeluskuntalaisia saapui saunan luo. Kauhistuneina ja äänettöminä he tarkastelivat kaameata näkyä. Sitten astui pari rohkeinta sisään.
— Tältä on silmät puhkaistu ja oikea käsi poissa. Voi ukkoraiskaa, selitteli muuan sisällä olija.
— Hiljaa! kuului komppanianpäällikön kauhea karjaisu.
Vasta silloin sotilaat katsoivat johtajaansa. Tämä seisoi tuhkanharmaana, sierainten väristessä ja silmäin leimutessa tavalla, jota yksikään ei ollut nähnyt. Syntyi kuolon hiljaisuus.
Sitten kääntyi Orri poispäin. Hetken tuijotti hän valjuna taivaan rannalle, jossa keveitä hattaroita uiskenteli aamuruskon pakastuvassa purppurassa. Vihdoin hän lähti yrmeänä ja hitaasti kävelemään rantametsikköä kohti, jonne kiemurainen latotie johti kiiltävine jalaksenjälkineen…
Joukko seisoi yhä ääneti silmillään johtajansa kulkua seuraten.
Vihdoin joku hiljaa lausahti:
— Se oli hänen isänsä.