IV.

Kuolemattomat

Mitä sitten tosi! — salaa sanoiks saamatta mi palaa, hiiltää sydän-alaa.

O. Manninen.

I.

Vappu v. 1946.

Helsinki heräsi kevätaamun kultaisessa kimalteessa.

Esplanaadilla vilisi ihmisiä, kukkien koristamia neitoja ja valkolakkisia ylioppilaita, jotka nauraen ja elämöiden tervehtivät toisiaan, viskelivät konfettia ja serpentiinejä, tai kylvivät ruusuja. Loistavia, kukilla koristettuja automobiileja kiiti varoitusmerkkejä törähytellen katuja ristiin rastiin. Tuossa kulkivat muulin vetämät ajopelit, joissa kymmenkunta nauravaa, valkopukuista neitosta oli hukkunut kukkiin, täällä huusi katupoika kuuluvalla, yksitoikkoisella äänellä, "konfetti, serpentini" ja pienet, seppeleillä koristetut tytöt helistelivät rahapankkejaan ja tarjoilivat vappukukkia. — Puissa olivat raikkaasti vaaleanviheriät lehdet vasta puhjenneet silmikoistaan ja kurkistelivat ikäänkuin ihmetellen tätä iloista hälinää, joka tapahtui ensi kerran heidän elämässään.

Mutta Kaisaniemessä sulloontui yhä tihenevä joukko sen tilapäisesti puulaatikoista kyhätyn korokkeen ympärille, joka nurmikentälle oli pystytetty. Heillä oli yllään kuluneet ja useilla tahraisetkin vaatteet, heidän kasvonsa olivat laihtuneet ja kalpeat, heidän silmissään kiilui jotakin nälkiintynyttä ja villiä, ja ne miehet, jotka kantoivat suuria, punaisia lippuja, tuntuivat vaivoin jaksavan kestää taakkansa ja tuon tuostakin pyyhkivät hikeä kasvoiltaan.

Sitten kiipesi puhuja lavalle.

Hän oli pitkä laiha mies, jonka ohuthuulinen suu todisti päättäväisyyttä ja jonka syväuurteista otsaa tummat hiussuortuvat ympäröivät. Hänen pienistä, terävistä silmistään välmehti vilkkaus ja kiihko ja hänen kalpeat kasvonsa tekivät älykkään vaikutuksen.

— Kansalaiset! huusi hän kuuluvalla äänellä.

Heti syntyi hiljaisuus; takana-olijat vain puristivat lujemmin etumiehiä yhteen rykelmään, päästäkseen lähemmäs ja kuullakseen selvemmin.

— Kansalaiset! Tänä päivänä on vappu, kimaltavan kevään tervehdysjuhla ja maamme parempiosaiset viettävät sitä kemuin ja riemuin, yltäkylläisyyden ja kukkien keskellä. Me otamme sen vastaan nälkäisinä, kalvettunein kasvoin, vapisevin jäsenin ja meidän ainoa toivomme on: antakaa meille leipää, antakaa työtä, antakaa maata viljellä, jotta lapsemme säilyvät hengissä. Me emme kadehdi varakkaampien juhlia, me pyydämme vain välttämättömintä, vain mahdollisuutta tulla toimeen ja saada alkeellisimmat elämänvaatimuksemme tyydytettyä.

— Täytyy ihmetellen kysyä, kuinka on vapaassa ja itsenäisessä Suomen kuningaskunnassa johduttu niin pitkälle, että tuhansia kansalaisia on vailla työtä ja toimeentuloa, vailla jokapäiväistä leipää. Ja kuitenkin on siihen syynä vain olojen johdonmukainen kehitys, ne harha-askeleet, joihin maamme varakkaampi luokka jo suuren vapaustaistelun aikana teki itsensä syypääksi.

Suomen silloiset valtaluokat hyväksyivät sen rauhansopimuksen ja kauppa- ja merenkulku-välikirjan, joka maaliskuun 7 p:nä v. 1918 oli Berlinissä allekirjoitettu ja joka myönsi saksalaisille maassamme samat oikeudet kuin omillekin alamaisille. Ja mikä vielä pahempaa, se pakotti vanhentuneen ja perin vajavaisen tullitariffin v:lta 1914 pysymään voimassa, samalla kuin se kielsi ne edut Suomelta, joita Saksa myönsi Itävalta-Unkarille ja omille siirtomailleen. Tosinhan Suomen eduskunta oli toivonut, että v:n 1921 lopullinen kauppa- ja merenkulku-sopimus tulisi olennaisesti muuttumaan, taaten maallemme suurempia etuisuuksia ja vapautuksia. Mutta siinä petyttiin. Maailmanrauha oli sopimusrauha. Saksan rautainen armeija kesti horjumatta ympärysvaltain miljoonarynnistykset, sekava idän kysymys raukesi Japanin itsekkään ja jyrkän politiikan takia, kansat valtasi perinpohjainen väsymys ja solmittiin rauha, joka ei tyydyttänyt kumpaakaan valtaryhmää ja joka jätti vihamielisyyden salattuna kytemään.

Vuoden 1921 kauppa- ja merenkulku-sopimus oli hämäräperäinen, vaikeasti tajuttava, eikä se sisältänyt odotettuja myönnytyksiä. Selitettiin kyllä, ettei Saksa milloinkaan tekisi itseään syypääksi niihin sortotoimenpiteisiin tai väärinkäytöksiin, joihin uusi sopimus kenties tarjosi mahdollisuuksia, samalla kuin huomautettiin, ettei maailmansodassa väsynyt Saksa mitenkään voinut suoda Suomelle poikkeuksellisia etuisuuksia, eikä ylläpitää maata omalla kustannuksellaan.

Keinottelu, joka jo maailmansodan loppuvuosina oli tavattomasti levinnyt ja kasvanut eräänlaiseksi taudiksi, kehittyi huippuunsa. Turhaan koetti hallitus sitä ehkäistä. Kun elintarve-asiat saatiin säännöstellyiksi, hyökkäsi gulashi-paroonien saaliinhimoinen lauma teollisuustuotteiden kimppuun, ja kun niille määrättiin rajahinnat ja myyntiä rajoittavat asetukset, alkoi ennen kuulumaton huijaus maatiloilla. Sakot eivät vähääkään tuntuneet tunnottomien porhojen paksuissa lompakoissa, täytyi turvautua vankeusrangaistukseen ja panna tiluksien omistajat valtion kontrollin alaisiksi, koska n.s. maan ryöstö, kasvukyvyn keinotekoinen viimeisilleen pingotus, ei muuten enää ollut tukahutettavissa. Mutta jo silloin oli köyhä kansa jäänyt maattomaksi. Se ei ollut ymmärtänyt niitä etuja, joita uusi maanvuokralaki oli sille antanut, vaan oli eksynyt huijarien pauloihin hetkellisen rahanhimon sokaisemana ja myönyt ne tilukset, jotka olivat siirtyneet sen yksityisomaisuudeksi.

Surullisinta oli, että näiden keinottelijain joukossa alkoi olla yhä lukuisampia saksalaisia. Huomattakoon, että minä en syytä siitä suinkaan Saksan hallitusta, enkä täkäläistä ylijohtoa. Päinvastoin, se teki voitavansa, mutta ei kuitenkaan saattanut ehkäistä sitä taudinomaista voitonhimoa, joka vapaussodan sekavana jälkiaikana oli päässyt tarttumaan täällä oleviin saksalaisiin sotilaihin ja ikäänkuin perintönä kulkeutui myöhemmin maahan muuttaneisiin siirtolaisiin.

— Kun Suomen pankki hitaasti, mutta päättävästi veti liikasetelinsä pois käytännöstä, alenivat tarveaineiden hinnat uskomattomasti, vaikka niitä oli niukalti, ja yleinen rahapula syntyi. Laajoissa piireissä tapahtui romahduksia ja vararikkoja. Rahatulvan aikuiset velat kävivät ylivoimaisiksi maksaa ja huippuhintoihin kohonneet maatilat eivät voineet tuottaa edes sitä suunnatonta määrää, mikä olisi tarvittu huikeiden velkojen korkokuoletukseen. Lukuisia perheitä joutui maantielle ja työttömyys lisääntyi päivä päivältä.

— Saksalaiset, turvaten kauppa- ja merenkulkusopimukseen, siirtyivät yhä lukuisampien tilojen omistajiksi ja panivat, mikä kylläkin on kiitettävää, uudenaikaisen, tuottavan maanviljelyssysteemin käytäntöön. Heidän haltuunsa joutuivat kosket, joiden ostamispuuhissa valtio kyllä oli vuosikausia touhunnut, mutta lyhytnäköisellä hitaudella. Yhä lukuisampia saksalaisia toiminimiä esiintyi kauppamarkkinoilla, etevämmyydellään ja rautaisella tarmollaan miltei tyyten syrjäyttäen suomalaiset. Ja suuri osa maamme tehtaista kävi saksalaisten laskuun.

— Kun työväki alkoi hiukan toipua taantumuksellisen porvariston ensi iskuista, perustettiin maahan uusi sosialidemokraattinen puolue valvomaan köyhälistön etua. Mutta jo pää-äänenkannattajan, Nousevan Kansan ensi numero herätti hälinää. Vanhat punaiset ja maankavaltajat ovat nousseet haudastaan, sanottiin. Uusi puolue oli muka perustettu punakaartin raunioille ja alkoi levittää myrkkyään entiseen malliin, omaksuen kapinallisten mielipiteet. Se oli kyllä totta. Kapinanaikaisten sosialistien ajatuksissa oli kyllä sellaistakin, joka on säästyvä kuolemalta. Vaikka he kiihtyneinä erehtyivätkin rikoksiin, niin samaa voidaan sanoa myöskin porvarillisista. Punaisten vankien kurjuus oli herättänyt koko maailman huomiota. Kuuluisia henkilöitä, rehellisiä kansalaisia ja vapaan sanan rauhallisia viljelijöitä oli surmattu. Selitettiin kyllä näin tapahtuneeksi alussa, jolloin kostonhimo ja taistelun kiihoitus vielä kuohuttivat intohimoja ja vedottiin siihen lievyyteen, jolla vankeja oli myöhemmin kohdeltu. Mutta ei otettu huomioon sitä kostonhimoa, jonka kapinallisten kieltämättä kärsimä vääryys oli aiheuttanut, joka vuosien kuluessa oli syntynyt suurten kartanoiden torppien pojissa, heidän muistaessaan kotiensa luteisia vuoteita, isäinsä työn murtamaa ruumista, äitiensä laihtuneita rintoja ja kelmeitä kasvoja, siskojensa ja veljiensä alituista itkua ja leivän pyyntiä.

— Suomen kansa oli vapaussodan aikana yhtenä miehenä noussut ja kukistanut kapinan. Mutta heti taistelun päätyttyä ilmestyivät kellariherrat ja Lapin rajoilla piileskellyt porvaristo kätköistään. Muutamassa viikossa he kykenivät synnyttämään valtiollisen eripuraisuuden ja muodostamaan maan ristiriitain ja puoluepyyteiden temmellyskentäksi. Toiset ajoivat äärimmäisellä härkäpäisyydellä tasavaltalaisia periaatteitaan, toiset puolestaan olivat valmiit hyväksymään monarkkisen hallitusmuodon niin vanhanaikuisilla ja epäkansanvaltaisilla perusteilla, ettei sen mitenkään voinut enää katsoa tyydyttävän ajan vaatimuksia. Ja kuitenkin olisi kipeästi kaivattu lujaa ja kohottavaa yksimielisyyttä. Kun kerran Suomen kansa luontaisen kateutensa ja riidanhalunsa takia ei saattanut yhtenä miehenä asettua ketään omaa jäsentään kannattamaan, olisi sen toki luullut näinä melskeisinä ja levottomina aikoina jo uhkaavan vaarankin painostuksesta unohtavan puoluepyyteensä ja kokonaisuutena hyväksyvän jommankumman hallitusmuodoista, mieluummin juuri monarkian. Onneksi kuitenkin riitaisuuksien vallitessa syntynyt Suomen kuningaskunta on ikäänkuin kohtalon armosta väistänyt karit ja ulkopoliittisesti hyvin suoriutunut tukalasta asemastaan.

— Mutta sisäisesti on toisin. Veljesviha kytee yhä salattuna. Porvarilliset puolueet harjoittavat yhä vehkeilyään ja kamppailevat keskenään peitetyin, salaa-iskevin asein. Voimakkaaksi paisunut Venäjä harjoittaa sietämätöntä painostustaan, sulkien markkinansa, joihin meikäläinen kauppa ja teollisuus ennen nojautui. Länsimaista kilpailua me emme kunnialla kestä ja niin on tultu tähän. Tällaiset valtavat joukot ovat nyt nälässä ja työttöminä, eikä Suomen kuninkaallinen hallitus ryhdy mihinkään toimenpiteisiin olojen parantamiseksi.

— Mutta me emme tyydy tähän. Me vaadimme parannuksia, työtä, viljelysmaata. Ja sentähden minä tältä paikalta pyydän kysyä:

— Kansalaiset! Onko oikein, että saksalaiset keinottelijat pitävät hallussaan niin suurta osaa Suomen viljelysmaata ja että ylimystö suurissa perintökartanoissaan pöyhkeilee ylpeämpänä kuin koskaan ennen?

— Onko oikein, ettei Saksan ja Suomen kauppa- ja merenkulku-sopimusta muuteta, vaikka se on aiheuttanut taka-iskun ja toimittanut suomalaisia teollisuusyrityksiä saksalaisten käsiin?

— Onko oikein, että ne saksalaiset, jotka aluksi kutsuttiin opettamaan nuorta armeijaamme, yhä viipyvät valta-asemassaan ja herättävät tyytymättömyyttä sotaväessä, joka haluaisi seista kansallisella pohjalla?

— Onko oikein, että maamme kohtalo lähentelee Viron kansan kohtaloa, joka on sälyttänyt veljesmaamme koviakokeneille harteille noin 7% vierasmaalaista ylimystöä?

— Kansalaiset! Onko se oikein?

Puhuja vaikeni hetkiseksi ja väkijoukossa vaelsi humaus kuin myrskyn kohina.

— Kansalaiset! Se ei ole oikein. Kuninkaan ja hallituksen on ryhdyttävä tehokkaihin toimenpiteisiin. Me tahdomme työtä, maata, leipää! Me tahdomme elää!

Kun puhuja astui alas lavalta, niin kiihtynyt, sekava murina kulki joukossa ja silmissä kiilui entistä synkempi tuli. Sitten liput pystytettiin ja mielenosoitukselliset alkoivat riveihin järjestyneinä marssia kaupungille, missä parempiosaisten ruusut tuoksuvina satoivat kaduille, tallattaviksi ja kuihtumaan.

* * * * *

Äänetön, liikkumaton väkijoukko oli jo toista tuntia seisonut kuninkaallisen palatsin edustalla. Poliisi oli jo useamman kerran käskenyt sitä hajaantumaan. Ensin se oli synkästi ja itsepäisesti vaiennut, sitten oli se vastannut.

— Me tahdomme nähdä kuninkaan.

Hänen Majesteettinsa käveli rauhattomana huoneessaan.

— Yhäkö ne odottavat? kysyi hän kanslerilta.

— Yhä, Teidän Majesteettinne.

— Mitä ne sitten tahtovat? Sitä en voi ymmärtää.

— He tahtovat nähdä Teidän Majesteettinne.

— Minun on niin vaikeata puhua heille. En osaa kieltä riittävän hyvin.

— Kuitenkin rohkenen olettaa parhaaksi, että Teidän Majesteettinne rauhoittaa joukkoa. Se näyttää niin synkältä.

Epäröiden kuningas lähti parvekkeelle.

— Eläköön kuningas! kajahti alhaalta tuhatäänisenä, kumeana huutona.

— Kansalaiset! mitä te tahdotte? kysyi kuningas selvällä, vaikka murteellisella suomenkielellä.

— Me tahdomme leipää!

— Me tahdomme työtä!

— Me tahdomme maata viljelläksemme!

— Kansalaiset! Niin paljon kuin suinkin mahdollista hommaa valtio teille työtä. On ryhdytty suurisuuntaisiin toimenpiteisiin hätäaputöiden järjestämiseksi. Minulla ei ole teille leipää, vaikka kuinka mielelläni antaisin. Yhtä hyvin kuin minä te tiedätte, että viimeinen vuodentulo oli huono. Maassa vallitsee puute ja teidän täytyy koettaa kestää tulevaan satoon saakka.

— Me tahdomme maata!

— Sitä eivät saksalaiset saa omistaa!

— Menkööt he kotiinsa, tai siirtomaihin! kuului sekavana huutona väkijoukosta.

Kuningas vastasi:

— He ovat täällä laillisen sopimuskirjan perusteella, enkä minä voi ryhtyä väärintekoihin heidän suhteensa.

Hirveä mörähdys kajahti alhaalta.

— Sopimus on muutettava!

Silloin kuului kuninkaan mahtava ja käskevä ääni.

— Olette kokonaan väärässä. Tässä maassa on niin paljon viljelemättömiä alueita, niin suuria soita ja erämaita, että on mieletöntä valittaa viljelysmaan puutetta. Uusille tehdasyrityksille on rajattomia mahdollisuuksia ja se, joka valittaa työn puutetta, ei puhu totta. Tälle kansalle ominainen katkeruus on vienyt teidät harhaan ja valituksillanne te todistatte vain kykenemättömyyttänne yritteliäisyyteen. — Rauhoittukaa! Menkää levollisesti koteihinne. Nämä kysymykset ovat hallituksen ratkaistavat ja uskokaa minua, se tekee parhaansa teidän hyväksenne. Käsken teitä kotiin!

Kuningas poistui parvekkeelta, ja kumea tyytymättömyyden murina jatkui joukossa heiketen ja kasvaen kuin kosken kohina. Kuului kiihkeitä huutoja, raivoisia kirouksia ja nälkiintyneiden vaimojen valittavaa uikutusta. Toiset kohottivat puristetun nyrkkinsä uhkaavasti ilmaan, toiset sylkivät ivatakseen ja halveksiakseen hallitusta.

Sitten alkoi väkijoukko solua kuin virta kaduille, yhä enemmän kiihtyen ja kuohuksissaan.

— Mitäpä hän meistä, vieras, joka ei osaa maan kieltäkään!

— Hän ajoi meidät kotiin kuolemaan!

— Hän tahtoo, että saksalaiset riistävät maamme! Vihdoin ryhtyivät muutamat pahantekoon.

Erään saksalaisen makkarapuodin näyteakkuna lyötiin säpäleiksi, makkarat ja lihapalat temmattiin silmänräpäyksessä langoistaan, joissa ne olivat riippuneet. Nälkäiset nuoret miehet alkoivat niitä pureskella. Toiset huusivat ja kirkuivat, toiset nauroivat, muuan oli saanut ikkunaa lyödessään haavan käteensä ja nuoli nyt likaista, veristä nyrkkiään. Juhlapukuinen yleisö kerääntyi paikalle, syntyi väittelyä, sanasotaa ja kiroukset viilsivät korvia.

Hävittämiskuume levisi kuin rutto. Yhä uusia ikkunoita särettiin, yhä uusia kauppoja ryöstettiin. Poliisi oli voimaton ehkäisemään hurjistunutta laumaa. Se kuohui liikkuvana kuin vuolas, kevättulvainen virta; yhä uusille kaduille se jakautui, yhä raivokkaammaksi muuttui sen menettely. Nälkäiset naiset järsivät häpeämättä ryöstämiään ranskanleipiä, toiset tunkivat karamelleja kourakaupalla suuhunsa. Koston ja hävityksen hekuma oli huumannut joukon.

Silloin kuului kimeä, vihlova varoitushuuto:

— Sotilaat tulevat!

Heti syntyi pakokauhu. Säikähtänyt lauma ryntäsi joka suunnalle, epäjärjestyksessä ja kauhuissaan, mutta ahnaasti pitäen kiinni ryöstösaaliistaan. He tuuppivat ja tyrkkivät kiroillen toisiaan, sulloutuivat yhteen ja tallasivat langenneita. Heidän keskelleen oli joutunut muutamia valkopukuisia naisia ja uteliaita ylioppilaita, jotka turhaan koettivat hillitä laumaa ja saada sitä järkiinsä.

Mutta ratsumiehet olivat sulkeneet tien joka haaralta ja piirittäneet kansanjoukon. Se kieppui edestakaisin, rynnäten milloin sinne, milloin tänne, neuvottomana kuin saarrettu peto. Sitten nähtiin loistoauton huimaa vauhtia kiitävän katua ja pysähtyvän sotilaita johtavan ratsumestarin lähettyville. Ryhdikäs, ankarakasvoinen herra, jolla oli palavat, ruskeat silmät ja kenraalin tuntomerkit, kysyi terävällä äänellä ratsumestarilta.

— Mitä tämä merkitsee?

— Kansa on ruvennut ryöstämään, herra kenraali.

— Te ette saa ampua, ennenkuin viimeisessä hädässä, kuului käskevä määräys ja kenraali tunkeutui kiivain askelin läpi kansanjoukon, joka kauhuissaan antoi hänelle tietä.

Kun hän oli päässyt korkeille kiviportaille, huusi hän jyrisevällä äänellä.

— Kansalaiset! Mitä tämä on? Aiotteko ryhtyä tekoihin, joita maassamme ei ole nähty sitten vapaussodan aikojen!

Silloin hyppäsi se mies, joka aamulla oli puhunut, kenraalin eteen ja alkoi kiihtyneellä äänellä selittää.

— Kansanjoukko on raivostunut, koska kuningas on välinpitämättömästi suhtautunut sen pyyntöihin. Nyt ovat intohimot päässeet valloilleen ja niitä on mahdotonta hillitä.

— Mikään ei ole mahdotonta! Mitä he tahtovat?

— Työtä!

— Leipää!

— Maata! kuului väkijoukosta, jonka uteliaisuus oli pakottanut hiljaiseksi.

— Ja sitä te hankitte ryöstämällä! Hävetkää! Ettekö ymmärrä, että se, minkä nyt riistätte, on pois toisilta, joilla ei ole enempää kuin teilläkään! huusi kenraali leimuavin katsein ja voimakkain äänin.

Syntyi hiljaisuus. Sitten korotti kenraali äänensä.

— Mielettömät! Sen johdosta, että viime vuonna tuli huono sato, ryhdytte te rikollisiin tekoihin. Ettekö käsitä, että olevissa oloissa aina vallitsee epäkohtia! Jos teillä on syytä valittaa, niin luuletteko tällaisella menettelyllä parantavanne asiaanne. Onhan teillä laillisia keinoja, onhan teillä oma puolueenne, äänenkannattajanne ja sadat rehelliset keinot saattaa toivomuksenne hallituksen tietoon. Onhan teillä edustajanne valtiopäivillä. Sitten kapinan aikojen on teitä lamauttanut kummallinen saamattomuus ja pelko, mutta vanha rikollisuus teissä kyllä näkyy piilevän. Te syytätte saksalaisia, jotka muka ovat teidät syrjäyttäneet. Miksi annatte sen tapahtua? Syyttäkää omaa kehnouttanne ja velttouttanne, kun annatte keinottelun menestyä keskuudessanne. Hallitus ei sitä kannata, sen kyllä ymmärrätte. Mutta tietäkää, miten käyttäydytte ja tietäkää mihin kansaan teillä on kunnia kuulua. Se kansa on ennenkin syönyt nurkumatta pettua. Älkää koettako yltiöpäisillä teoillanne kaataa hallitusta, vaan tukekaa sitä, ja osoittakaa kuuliaisuutta, niin se tekee voitavansa teidän hyväksenne. Tahdon, että heti poistutte rauhallisesti ja korvaatte tuottamanne vahingon asianomaisille. Mars!

Väkijoukko oli kuunnellut henkeä pidättäen ja katseli äänettömyyden vallitessa poistuvaa suosikkiaan, kenraalia. Se oli hätkähtänyt voimakasta ääntä, tulista katsetta ja käskeviä kasvoja. Mutta kun automobili oli huristen lähtenyt liikkeelle, kuului pisteliäitä huudahduksia:

— Lipokieli!

— Kamarikenraali!

Silloin nousi aamullinen puhuja portaille.

— Hiljaa! Sitä miestä ei saa soimata. Kysykää joukoilta, joita hän komentaa, ansaitseeko hän luottamusta vai ei. Hän on ainoa työmiehen poika, joka on kohonnut kenraaliksi ja joka muistaa syntyperänsä. Totelkaa hänen kehoitustaan, kuulittehan, että hän puhui suoraa kieltä. Ja hän oli oikeassa. Tällä lailla me vain pahennamme asemaamme.

Yrmeänä, mutta hiljaisena alkoi väkijoukko hajaantua. Sotaväen osastot seurasivat sen kulkua etäämpää, tarvitsematta ryhtyä pakkotoimenpiteisiin. Sitten alkoi juhlivaa vappu-yleisöä jo tulvia niille kaduille, joissa ryöstetyt näyte-ikkunat ja askelten alla murtuvat lasin sirpaleet enää todistivat äskeisestä mellakasta.

Ylioppilaat alkoivat jo olla päihtyneinä ja kulkivat katuja punoittavin poskin, lakit kallellaan, kädet kiedottuina joko toverin, tai punssista iloiseksi käyneen tytön vyötäisille.

* * * * *

Sinä hetkenä, jolloin huuto "sotilaat tulevat" sähköittävänä piiskan iskuna kulki läpi kuohuvan joukon, tapahtui Sofiankadulla onnettomuus. Kun väkijoukko säikähtyneenä poikkesi Aleksanterin kadulta tälle ahtaalle kujalle, etsiäkseen pakotietä, joutui se edellään työntämään erästä hentoa, valkopukuista hienoston naista, joka oli vaaleanpunaisten konfettien ja suurien ruusujen kirjavoima ja joka notkeasti kuin keijukainen koetti väistää päällesyöksyvää ryysyläisjoukkoa. Mutta Esplanaadin puolelta ryntäsi kirkuen yhtä hätääntynyt lauma. Kauhistuneet ihmiset syöksyivät vastakkain takana olevain pakottamina ja useita sortui maahan tallattavaksi. Kuului vihlovia huutoja ja naisten valituksia. Edellämainittu neitonen, jonka valkea puku kauan oli silmiinpistävänä vilahdellut väkijoukossa, näytti kokonaan hävinneen ja pusertuneen tungoksessa toisten jalkoihin.

Niinpian kuin ihmiskaaoksessa alkoi syntyä jonkinlainen tasapainotila, paljasti nuori lentäjäluutnantti Vahlberg, joka oli seisonut Sofiasalin portailla, kylmäverisesti katsellen lauman meteliä, miekkansa ja huusi kuuluvalla äänellä: "tie auki!" Hän oli solakka, miltei hento vartaloltaan ja hänen vaaleansiniset, mantelimaiset silmänsä olivat tavallisesti hieman raukeat ja ikäänkuin hitaat, kuten joillakuilla salonkimiehillä saattaa huomata. Mutta tällä kertaa oli hänen katseensa terävä ja hänen kalvakoilla, hienostuneilla kasvoillaan oli päättävä ilme.

Vaivoin pääsi hän kulkemaan tungoksessa, eikä hän itsekään saattanut varmuudella määrätä suuntaansa. Sitten huomasi hän ylioppilaslakin, johon suuri ruusu oli kiinitetty, ja jota muuan nainen pyöritti kädessään, ja vähän etäämpänä yritti kaksi miestä nostaa ylös pyörtynyttä nuorta neitiä, jonka puku oli loan tahraama ja joka lepäsi auttajiensa käsivarsilla rentona ja valjuna kuin kuollut, mutta samalla kukkamaisen kauniina ja puhdasmuotoisena.

— Antakaa hänet tänne, sanoi luutnantti Vahlberg käskevästi, ehdittyään hänen luokseen.

Melu oli hiukan lakannut ja väkijoukko katseli vaieten luutnanttia, joka hellävaroen ja kevyesti kantoi ihanaa ja samalla surkean näköistä taakkaansa. —

Rouva Karin Vahlberg avasi itse ja hänen kasvoiltaan, jotka yhä vieläkin olivat kauniit, kuvastui sanaton hämmästys, hänen huomatessaan poikansa kantavan vierasta naista.

— Siunatkoon, Arttur! Mitä on tapahtunut?

— Tuskin mitään vaarallista, äiti. Neiti on pyörtynyt. Hän joutui tungokseen ja on kenties saanut vammoja. Lienee parasta kutsua heti lääkäri.

Herra Vahlberg raotti työhuoneensa ovea ja pisti esiin kaljun päänsä.

— Isä, soita sinä eversti Stormille. Neiti on hänen tyttärensä. Sano, että tulevat autolla hakemaan neitiä, mikäli ei lääkäri määrää häntä sairaalaan. Mutta ensin tohtorille, isä, ja joutuin.

Vanha herra Vahlberg nyökäytti päätään ja katosi. Sitten kannettiin pyörtynyt neiti rouvan huoneeseen ja luutnantti katseli eräänlaisella hartaudella hänen suloisia, vaikkakaan ei säännöllisen kauniita kasvojaan, joita epäjärjestyksessä olevat kutrit ympäröivät ja joilla kulmain varjot kaareutuivat kuin tumman nauhan laskokset.

Jo ennen lääkärin tuloa neiti avasi silmänsä.

— Missä olen? kysyi hän raukealla äänellä, harhailevan katseen kiitäessä ympäri huonetta.

— Olette minun kotonani neiti. Nimeni on Vahlberg, luutnantti vastasi kumartaen.

Syntyi hiljaisuus. Sairaan otsalla näkyi terävä ryppy; ilmeisesti hän ponnisti ajatuksiaan.

— Niin, tungos… Tekö toitte minut sieltä?

— Pyörryitte, neiti, joten rohkenin kantaa teidät väkijoukon jaloista. Oletteko pahasti loukkaantunut?

— En tiedä… kyllä, kipua tuntuu… Kiitän teitä. Tahdotteko soittaa isälleni, eversti Stormille, että hän lähettäisi auton. Pyydän…

— Olen sen jo tehnyt, neiti.

Tytön kasvoilta kuvastui hämmästystä.

— Tunnetteko minut? kysyi hän lapsellisesti.

— Olen jo kolmatta viikkoa Helsingissä, vastasi luutnantti kumartaen.

Ensin ei tyttö näyttänyt ymmärtävän, mutta yhtäkkiä imartelu selkeni hänelle ja veri syöksähti hänen kalvenneille poskilleen. Sitten ovi aukeni ja rouva Vahlberg riensi sisään. Luutnantti kumarsi ja poistui.

II.

Aseisiin.

Maamme oloja tuntemattomalle olisi kaikki se, mikä synkin värein oli tuotu esiin vappumellakoissa, antanut kokonaan harhaanjohtavan kuvan vallitsevasta tilanteesta. Oli kyllä totta, että melkoinen osa väestöä oli työttömänä, mutta sen aiheutti poikkeuksellinen huono vuosisato. Teollisuuden ja kaupan alalla oli niinikään huomattavissa häiriöitä, jotka johtuivat siitä salakavalasta painostuksesta, jota Venäjä ja sen liittolaisena Englanti yhteisvoimin harjoittivat. Mutta yleensä oli viime vuosina voitu panna merkille kansan nousu, jonka kaltaista Suomen historia ei vielä ollut tuntenut. Porvaripuolueet olivat yksimielisempiä kuin konsanaan ja ne salaiskut, joita silloin tällöin tasavaltalaisten tappiolle joutuneista riveistä annettiin, olivat persoonallista laatua, vailla suurempaa merkitystä ja kantavuutta. Työväki, jonka vapaussodan aikana väitettiin tulleen kokonaan "nujerretuksi" ja joka muutaman vuoden punaisen kapinan jälkeen oli ollut eräänlaisessa tylsyyden tilassa, heräsi vähitellen siihen tietoisuuteen, että sen asema oli parhaimpia, mitä sivistysmaissa voitiin asettaa esimerkiksi. Sosialihallitus oli toimeenpannut huomattavia reformeja suojeluslainsäädännön, tapaturma- ja vanhuus-vakuutuksen aloilla ja ammattientarkastus oli järjestetty kokonaan uudenaikaiselle pohjalle.

Se, jolla oli silmää erottaa yksityistapaukset ja kiinnittää huomionsa suurin piirtein koko kansaan, voi riemusta paisuvin sydämin panna merkille nuoren kuningaskunnan harvinaisen virkeyden ja pulppuavan elämänhalun ja elämän voiman. Hitaat suomalaiset näyttivät saaneen tulta vereensä ja kansan keskimääräinen varallisuus osotti huomattavaa nousua. Sitäpaitsi, kaiken alla, salaperäisenä ja käsittämättömänä, tuntui piilevän outo voima, jokin rohkaiseva, vaikka hämäräperäinen salaisuus, josta kuiskailtiin, levitettiin ristiriitaisia huhuja, ja josta usea oli tietävinään enemmän kuin tiesi, mutta vaikeni, tai puhui arvoituksellisesti — tapa, jolla moni koettaa ostaa itselleen halpahintaista arvonantoa.

Niille mielenosoituksille, joita Helsingissä ja useissa paikoin muuallakin maassamme vappuna pantiin toimeen, ei siis tarvinnut ollenkaan antaa kovin laajakantoista merkitystä; minkä kansan keskuudesta tahansa saattoi esiintuoda paljoa räikeämpiäkin syytöksiä olevia oloja vastaan ja ennen kaikkea paljon kiihkeämpiä palopuheita. Sitä valitettavampaa oli, että Nouseva Kansa julkaisi semmoisenaan Kaisaniemessä pidetyn puheen ja että se miltei liiotellen kuvasi katumellakan yksityiskohtia. Se oli vääristellyt kenraali Orrin lausuntoa ja kiinnittänyt tavatonta huomiota siihen, että sotapäällikkö oli kieltänyt sotilaita ampumasta ja kehoittanut kansaa turvautumaan lainmukaisiin menettelytapoihin ja valituksiin, täten itse asiassa myöntäen väkijoukon olleen oikeassa.

Uskomattomalla ahneudella ja vahingonilolla venäläiset, mutta varsinkin englantilaiset lehdet sekaantuivat asiaan ja tuhlasivat palstojaan. Times, jonka vanhoillinen arvokkuus ani harvoin syttyi innostukseen, painatti komeita otsikoita:

Saksalainen sorto Suomessa.

Kansanjoukot huutavat alas kuninkaan.

Verisiä katumellakoita. — Kapina puhkeamassa.

Sosialistien omalla tahollakin säikähdettiin vaanivan haukan kynneniskuja ja porvarilliset lehdet nousivat yksimielisesti torjumaan valheita. Niinpä kirjoitti Uusi Päivä m.m.:

Niin paljon kiinnekohtia kuin Nousevan Kansan kirjoitukset tarjoavatkin maamme vihollisille sekaantua sisäisiin asioihimme, täytyy kaikesta huolimatta olla tyytyväinen siihen, että niillekin, jotka yhä ovat jatkaneet maailmansodan aikaista ententeihailuaan ja uneksineet Englannin suojeluksen onnessa kehittyvästä Suomesta, vihdoinkin räikeästi paljastuu sekä Venäjän että "pienten kansain suojelijan" todelliset tarkoitusperät ja sisäisten riitaisuuksien lietsonta. Mutta parhaalla tahdollakaan ei voi muuta sanoa kuin että nykyään niin kuuluisaksi tulleen Kaisaniemen puhujan selittelyt ajavat itsensä umpikujaan. On kyllä totta, että huono vuosisato aiheutti elintarvepulan ja synnytti monin paikoin maassamme sangen tukalan aseman. Sitävastoin emme voi käsittää, kuinka on mahdollista, että yhdenaikaisesti muutamat tehtaat pysäyttävät toimintansa työvoiman puutteesta ja toisaalla valitetaan työn puutetta. Suomen sadat kosket vyöryttävät yhä hukkaan hevosvoimiaan, erämaiden puut odottavat jalostajiaan, suunnattomat suot kuivaajiaan ja korvet kyntäjiään. Jos tosiaankin meiltä jotakin puuttuu, niin se on yritteliäisyyttä, alotekykyä ja tarmoa, mutta mahdollisuuksia ei.

Täytyy sanoa, että meikäläisissä sosialisteissa yhä kytee omituinen, sanoaksemme kansallinen katkeruus, kateus ja syytöshalu. Ei ole tyytyväisyyttä, eikä uskoa omaan voimaan. Muistakaamme vain vapaussodan aikaista työväenpuoluetta, jolla enemmistönä oli kaikki valta käsissään ja joka laillisin keinoin olisi voinut viedä perille miltei mitä uudistuksia tahansa; sen valtasi sokea vallanhimo. Maanvuokra-asiasta riideltiin loppumattomiin, kunnes torpparit saivat tiluksensa omiin käsiinsä, mutta he möivät ne keinottelijoille ja — vaativat nyt hallitukselta takaisin maitaan. Ja työttömiksi joutuneet kerääntyvät suuriin kaupunkeihin, joissa heidän asemansa käy yhä tukalammaksi, mutta joissa heillä on tilaisuus esiintuoda yhteisiä tyytymättömyyden ilmaisuja ja siten palvella muutamien yksilöiden salaisia tarkoitusperiä.

Aivan erikoisella innolla Nouseva Kansa kääntyy saksalaisia vastaan, joita, se myönnettäköön, on tullut maahamme odottamattoman paljon. Oli luonnollista, että meillä vapaussodan jälkeen vallinneet sekavat olot houkuttelivat tänne melkoisen joukon keinottelijoita. Mutta eikö heistä aikanaan kyllin usein varoitettu, eikö kansaa kehoitettu pitämään silmänsä avoinna ja tarmokkaasti kerääntymään hallituksensa ympärille vastustamaan laittomia yrityksiä? Siitä huolimatta tässä maassa suosittiin salakauppaa, lakimiehet ja tuomarit, joiden toki jo kunnian vaatimuksista olisi luullut vastustavan väärinkäytöksiä, antautuivat maatilahuijaukseen ja gulashien suuri joukko valmisteli toiminnallaan maaperää niille epäkohdille, jotka osittain vieläkin meitä rasittavat, luonnollisena seurauksena siveellisen selkärankamme puutteesta. Tyytyväisyydellä toteamme, ettei edes Nouseva Kansa pysty tästä syyttämään saksalaisia hallituspiirejä ja että sekin tunnustaa ne uudistukset ja mallikelpoiset maanviljelysjärjestelmät, jotka saksalaiset "riistäjät" ovat täällä toimeenpanneet.

Kerta kaikkiaan on maamme sisäinen olotila sellainen, että sen voidaan sanoa osoittavan yhtämittaista nousua nykyään vallitsevasta satunnaisesta pulasta huolimatta, eikä ole mitään syytä valitteluun. Sitä surkeampaa on, että on kokonaan unohdettu se tukala ulkopoliittinen asema, jossa nykyään elämme. Eikö enää muisteta, että hallituksen oli pakko myöntää Englannille ja Venäjälle erinäisiä kauppaa koskevia etuisuuksia riidan välttämiseksi? Eikö se arveluttava vaatimus, jonka Venäjä vastikään teki tahtoessaan vapaasatamia Suomen alueelta ja se tyytymättömyys, jolla Suomen päättävästi kieltävä vastaus otettiin vastaan itäisessä, mahtavaksi paisuneessa ja merelle pyrkivässä naapurimaassa, velvoita harkintaan ja tukahuta kaikkia niitä ääniä, jotka olevia epäkohtia liiotellen heikontavat maatamme ulkovaltojen silmissä? Nyt ovat sekä Englannin että Venäjän lehdet täynnä vääristeleviä uutisia, joiden ainoa tarkoitus on todistaa, että täällä ollaan tyytymättömiä ja että täällä kaivataan "suojelijoita". Silloin kyllä Venäjä, joka kiihkeästi kaipaa merta, ja Englanti, jonka muistista Muurmannin jupakka ei suinkaan ole hävinnyt, osaavat tehdä vaatimuksia, joista saattaa olla vaikeata selviytyä pelkällä päättäväisellä kiellolla.

Omituista oli panna merkille, että tämän artikkelin loppuosa sai ennustuksellisen luonteen ja että Venäjä, vakuutettuna maamme heikkoudesta ja sisäisestä rikkinäisyydestä, katsoi ajan sopivaksi ryhtyä toteuttamaan vapaasatama-aikeitaan ja pyrkimään merta kohti.

* * * * *

Vanhan kotinsa pihamaalta Suomen ratsuväkidivisioonan komentaja kenraalimajuri Orri nousi huvilansa verannalle ja hetken hänen katseensa viipyi järven ulapalla, jonka hiljaiset laineet kisailivat kevätauringon kilossa ja jonka rannalla koivumetsä viherti puhkeavassa raikkaudessaan. Oli sentään ihanaa joskus olla lomalla, joskus heittää arkiset huolet. Sitten hän astui sisään ja avasi äitinsä huoneen oven.

Vanha nainen, joka ryppyisenä ja kalpeana makasi halvattuna rullatuolissaan, käänsi yhä vieläkin kauniit silmänsä suuren poikansa kasvoihin. Hän ei voinut liikuttaa muuta kuin päätään ja vasenta kättään ja hänen puheensakin kävi kankeasti; koko oikea puoli oli aivan tunnoton ja hervoton.

— Kuinka voit, äiti? kysyi kenraali ihmeen lempeästi. — Minä siirrän tuolisi ikkunan ääreen. Siellä on mitä ihanin kevätpäivä.

Kenraalin kumartuessa tuolin yli, kohotti vanhus vaivaloisesti vapisevaa kättään, ja silitti poikansa karkeata tukkaa.

— Sinulla on jo hopeata hiuksissasi, hän sanoi.

— Mutta viikset ovat sitä komeammat, vastasi kenraali, pyyhkäisten leikillisesti tummaa huulipartaansa, joka teki hänen suunsa vieläkin lujemman näköiseksi. — Eikös vaan, äiti, vaikka naimaan lähtisin.

— Ohoi, vanhapoika! Se aika on ohi jo. Heikko häivähdys, kuin surun kaukainen varjo, kiiti yli sotilaallisten kasvojen. Niinkuin olisi menneitä muistoja lehahtanut mielikuvituksen piiriin. Mutta yhtähyvin saattoi se olla vain kevätpäivän heijastusta, sillä keveästi kenraali vastasi:

— Älä sano. Mistä sen tietää?

Ja sitten hän jatkoi, vaihtaakseen puheenaihetta.

— Luuletko, että uskallan avata ikkunan? Siellä on hyvin lämmin.

— Avaa pois. Kaipaankin niin kevään tuoksuja.

Tuskin oli kenraali saanut ruudun auki, kun äänekäs, lähenevä surina tunkeutui hänen korviinsa.

Sitten pöllähti loisto-auto mäen takaa. Orri tunsi sen heti oman esikuntansa vaunuksi.

Ihmeen nuorekkaana eversti Storm, ratsuväkidivisioonan esikuntapäällikkö, hyppäsi autosta ja astui ripein askelin verannalle, jossa kenraali häntä odotti.

— Terve! hän huudahti iloisesti. — Siunatkoon, kuinka on ihanaa, kun kerran saa puhua vapaasti, eikä tarvitse seisoa edessäsi asennossa. Mutta olipa se kyytiä! Tunnissa suoritin matkan.

— Etkä ilmoittanut mitään tulostasi.

— Vielä mitä! Siihen ei ollut aikaa, nyt on suuret asiat kyseessä.
Sinä istut heti autoon ja sillä hyvä.

— No, mikä nyt on hätänä?

— Ministerin puheille. Kerron matkalla tarkemmin. Alahan joutua.

Orri katsoi ihmeissään vanhaan ystäväänsä.

— Sinulla ei näy olevan aavistustakaan. Etkö ole seurannut sanomalehtiä? tämä kysyi.

— En. Koko viikon olen elänyt kuin erakko, välittämättä rahtuakaan maailman menosta.

— Voi veikkonen! Sota on ovella. Mutta jouduhan.

Kun Orri oli hyvästellyt äitiään, joka kyynelsilmin alistui yksinäisyytensä ikävään, ja astunut autoon, jatkoi eversti.

— Minä selitän lyhyesti: Muistathan vappumielenosoitukset, joita tehtiin kaikkialla Suomessa. No niin. Karjalan kannaksen rajakylissä oli syntynyt kahakka työväen ja sotilaiden välillä ja, miten ollakaan, siinä oli loppujen lopuksi pahanpäiväisesti piesty venäläinen vartiosotilas. Nyt on Ryssä lähettänyt hallitukselle nootin, jossa se aito venäläisellä kieroudella pyytää selitystä ja kysyy, onko sellaista joukkojen kerääntymistä rajalle pidettävä mobilisoimisena.

Kenraalin otsa rypistyi, mutta hän ei vastannut.

— Syntyi tietysti aikamoinen mieltenkuohu.

**318

Amiraali N. vaatii sotaa. Ministeri ei lausu mielipidettään ja yleisesikunnan päällikkö kannattaa sovittelevaa selitystä, samankaltaista kuin vapaasatamanootin vastaus oli. Jospa näkisit, kuinka salonkiupseerien nenänpää on valkeana. Sinut unohdettiin kokonaan, kunnes huomautin asiasta. Ja tiedätkö, silloin leimasi rauhanpuolue sinut kansan villitsijäksi.

— Kuinka niin?

— Nouseva Kansa on julkaissut laajan selostuksen siitä, kuinka sinä vappuna olit moittinut hallitusta ja sotaväen oloja ja kannattanut kansan tyytymättömyyttä, mutta senhän tiedätkin.

— Vai niin. Ja sitä käytetään nyt aseena.

— Tietysti. Sinut on ristitty talonpoikaiskenraaliksi.

— Tiedätkö, se minä olenkin. Ja sitä ovat hekin, kun vaaran paikka tulee. Olivat ainakin vapaussodassa. Mutta mitä sanoo kuningas?

— Ministerin luona sen nyt kuulet. Sanotaan hänen loukkaantuneen venäläisten hävyttömyydestä.

* * * * *

— Mutta ajatelkaahan, hyvät herrat! Jos meidän vartiollemme olisi tapahtunut sama, mikä nyt on kohdannut venäläistä, niin tietysti mekin vaatisimme selityksen, huudahti yleisesikunnan päällikkö, jalkaväen kenraali B.

— Herra kenraali, on ero, millä tavalla selitystä pyydetään, vastasi Orri. — Minun mielestäni tämä on loukkaus, jota Suomen nuori kuningaskunta ei voi sietää entiseltä sortajaltaan.

— Sellaista niistä tulee, kansankokouksista, joita kenraali Orri niin suosii, huomautti I divisioonan hintelä ja kalvakas päällikkö pisteliäästi.

— Niin, kieltämättä ovat sisäiset olomme niin sekavat tällä haavaa, että minäkin suuresti epäilen, voidaanko sotaan missään tapauksessa ryhtyä. Elintarpeista vallitsee puute, kansa napisee ja on tyytymätön hallitukseen, sehän nähtiin vappuna. Mitenkä sitten, jos se saa kuulla, että hallitus on kevytmielisesti antautunut sotaan, joka kenties olisi ollut vältettävissä, huomautti juro ja vakava II divisioonan päällikkö, kenraalimajuri L.

Silloin sanoi ministeri, pieni, hillitty, terävä, mutta harvapuheinen mies, joka tähän saakka oli vaiennut.

— Mikäli se yleensä on estettävissä.

— Pyydän kannattaa Teidän Ylhäisyyttänne, huudahti Orri vilpittömästi, nopeasti tajuttuaan ministerin tarkoituksen.

Syntyi hiljaisuus. Vain sivummalta kuului tarpeettoman äänekkäitä kuiskauksia "suosion tavoittelijasta."

Ovi avautui ja sotilaallinen ääni ilmoitti:

— Hänen Ylhäisyytensä Kansleri!

Sitten asettuivat vartiosotilaat suorina kuin kynttilät kummankin ovenpuoliskon ääreen ja sotaneuvosto nousi seisomaan.

Kun Hänen Ylhäisyytensä oli kätellyt läsnäolevia, lausui hän juhlallisesti:

— Otaksun, että herrat tuntevat tilanteen. Isku tulee odottamatta, sitä ei käy kieltäminen. Sentähden minä toivon, että herrat suoraan ja peittelemättä lausuvat mielipiteensä tästä kysymyksestä. —

Hän oli kookas, korkea-otsainen ja majesteetillisesti vaikuttava mies, jonka säännöllisissä, vaikka karkeissa piirteissä oli eräänlainen luja ja miehekäs kauneus.

Syntyi hiljaisuus, eikä kukaan näyttänyt olevan halukas alkamaan. Vihdoin nousi kenraali Orri, suunnaten palavat silmänsä kansleriin, jota hänen pistävä katseensa miltei kiusasi.

— Teidän Ylhäisyytenne. Venäjällä on viime, aikoina tapahtunut voimakas nousu. Tämä ihmeellinen maa, joka on niin rikas luonnontuotteista, niin avara ja monijakoinen, on kaikkina aikoina osoittanut elinvoimaa ja joustavuutta, jota tuskin on yhdelläkään muulla valtakunnalla. Miten sekavat olot siellä ovatkin vallinneet, miten monipäisenä ja hapuilevana vallankumous onkin yhä uusiutuvine jaksoineen raivonnut, kaikesta huolimatta on Venäjä kyennyt selviytymään sekasortoisesta tilastaan. Nyt on saatu yleistä luottamusta nauttiva hallitus, maa on hämmästyttävän nopeasti toipunut ja alkaa koota voimiaan. Muinainen suuruus kangastelee sen mielessä tarunomaisena sankariaikana. Sen valtauspyyteet heräävät, se ei voi enää hillitä katkeruuttaan maailmansodan aikaisten iskujen, nöyryytysten ja alueellisten menetysten johdosta. Sen saaliinhimoiset silmät kääntyvät taas Suomea kohti, sen ahnas koura ojentuu Itämeren maakuntiin, jotka tosin ovat Preussin kanssa personaaliunioonissa, mutta joiden sisäiset levottomuudet se tyytyväisenä panee merkille. Niiden vaikeiden olosuhteiden takia, joissa Suomi nyt elää, on se katsonut ajan sopivaksi, ja alkaa riitaisuudet. Minun nähdäkseni on nootti aivan tahallisesti viskattu haaste, jonka suhteen on turhaa ryhtyä sovittaviin selityksiin. Se on päivän selvä vastaus vapaasatamakieltoomme. Se on sitäpaitsi loukkaus Suomen kuningaskunnalle; se vaatii pikaista liikekannallepanoa ja siihen on suoraan vastattava, että Suomi on nyt, joskaan ei ennemmin, ryhtynyt toimenpiteisiin, joiden merkityksen pitäisi selvitä Venäjälle ilman röyhkeitä kyselyjä. Sitäpaitsi uskon, että vaikka kuinka koettaisimme selittää asiaa, vaikka kuinka nöyrtyisimme, niin Venäjä ei pitäisi selityksiämme tyydyttävinä. Sen tarkoitus on kerta kaikkiaan synnyttää riitaa. Senvuoksi pyydän mielipiteenäni lausua, että Hänen Majesteettinsa viipymättä tekisi Eduskunnalle, joka parahiksi on koolla, ehdotuksen liikekannalle-panosta ja sodan alkamisesta.

— Teidän Ylhäisyytenne. Pyydän lämpimästi kannattaa kenraali Orria, sanoi amiraali N., kun Orri oli lopettanut. Sitten pyysi yleisesikunnan päällikkö puheenvuoroa.

— Teidän Ylhäisyytenne. En tahdo kieltää, ettei Venäjän nootti olisi julkea. Kuitenkin täytyy minun viitata siihen tosiasiaan, että jos Suomelle olisi sattunut samanlainen seikka, niin Hänen Majesteettinsa hallitus kieltämättä olisi vaatinut selitystä. Se, mikä saa minut kannattamaan rauhallisia sovintoyrityksiä, on kansan nykyinen tyytymättömyys oleviin oloihin ja elintarvepula. Olen vakuutettu, että sotamiehet menevät rintamalle vain väkipakolla ja että suuria levottomuuksia puhkeaa maassa, olletikin, kun saadaan kuulla, että sotaan on syöksytty ehdoin tahdoin, yrittämättäkään sitä torjua. Sitävastoin, jos tapahtuu, kuten edellinen puhuja oletti, että Venäjä selityksistä huolimatta alottaa sodan, voidaan vedota kansan isänmaanrakkauteen ja saada se luopumaan nykyisestä, hallitusta vieroksuvasta kannastaan. Kannatan siis sanalla sanoen sovinnollista vastausnoottia.

— Kannatetaan, kuului taampaa kuin kansankokouksessa.

Silloin nousi Orri uudelleen.

— Teidän Ylhäisyytenne. Vallitsee kyllä puute elintarpeista, mutta varmasti luulee kenraali B. tyytymättömien joukkoa paljon suuremmaksi kuin se todellisuudessa on. Pyydän vakuuttaa, että poikkeustapauksista huolimatta, jommoisista minkään kansan loistokausikaan ei ole ollut vapaa, vallitsee Suomessa suurin piirtein katsoen isänmaallisen innostuksen ja kansallisen yhteistunnon aika, jota on turha maalata synkin värein. Valtion on sitäpaitsi elätettävä tyytymättömät kuitenkin. Työtä sillä ei riitä kylliksi antaa, siis lähtekööt joutilaat sotaan, jossa suut vähenevät (naurua!). Sitäpaitsi olen vakuutettu siitä, että vanha viha perivihollistamme kohtaan saa pikkuriitaisuudet unohtumaan ja sotilaat innostumaan. Olen myöskin varma, että selviydymme, taistelusta kunnialla. Ja silloin voidaan venäläisten runsaista varastoista ottaa, mitä maa kipeimmin kaipaa.

— Luotatteko niin Suomen sotaväkeen, jonka suhteen kenraali B. asettui jotakuinkin epäilevälle kannalle? kysyi kansleri.

— Luotan Suomen ratsuväkidivisioonaan, Teidän Ylhäisyytenne, vastasi
Orri hillitysti, mutta ylpeästi.

Silloin vaihtoivat kansleri ja ministeri salaperäisen, merkitsevän katseen.

— Tahdon vieläkin esiintuoda kaksi seikkaa, alotti esikuntapäällikkö uudelleen. — Ensinnäkin, onko sanottu, että eduskunta myöntyy sotaan? Olen vakuutettu siitä, että sosialistit panevat vastaan kynsin hampain ja syyttävät "saksalaisten metkuista" hallitusta. Toiseksi, Suomella on vain mitätön saaristolaivasto, kun sitävastoin Venäjän laivasto on paremmassa kunnossa kuin konsanaan. Heikot voimamme täytyy kaikki kulettaa rintamalle. Entäpä, jos Venäjä laivoillaan laskee kymmenkunta divisioonaa rintaman selkäpuolelle? Millä me sen estämme ja mitä me teemme näille divisiooneille, semminkin jos ne lasketaan eri paikkoihin?

Silloin hypähti amiraali N. pystyyn, muistamatta hillitä itseään ja huudahti:

— Entäs Warénin upottajat!

Ministerin otsalle ilmaantui terävä ryppy, Orri kääntyi nopeasti amiraaliin päin ja muut läsnäolijat kohottivat hämmästyneenä kulmakarvojaan. Amiraali tuli hämilleen ja vaikeni nolostuneena. Ainoastaan kansleri pysyi arvokkaan tyynenä ja kääntyi ministerin puoleen.

— Te ette vielä ole sanonut mielipidettänne; kenraali. Minusta näyttävät täällä muuten äänet jakautuvan tasan kummallekin puolelle.

— Minäkö? Minä kyllä kannatan sotapuoluetta, vastasi ministeri hiljaa ja vaatimattomasti, kuin olisi se ollut luonnollisinta maailmassa.

— Se ratkaisee asian, sanoi kansleri päättävästi. Mutta vielä oli kenraali Orrilla jotakin sanottavaa.

— Teidän Ylhäisyytenne. Sen johdosta, että täällä äsken huomautettiin sosialistien mahdollisesti vastustavan sotaa, rohkenen viitata siihen kansansuosioon, jota minulla on kunnia nauttia ja joka on antanut minulle talonpoikaiskenraalin lisänimen. Jos Teidän Ylhäisyytenne pitää suotavana, että senjälkeen kuin Hänen Ylhäisyytensä ministeri on eduskunnalle asiallisesti tehnyt selkoa tilanteesta, minä, sodan jyrkimpänä kannattajana, selitän ajatuskantani edustajille, olen ilolla tarjoava palvelustani.

Orrin rohkeat sanat hämmästyttivät läsnäolijoita ja heikko värähdys huomattiin kanslerin kasvoilla. Syntyi hiljaisuus. Silloin sanoi sotaministeri kuivasti…

— Teidän Ylhäisyytenne. Pidän kysymyksenalaista esiintymistä aivan välttämättömänä.

Samassa ovi aukeni, ja lähetti astui sisään ja antoi sotaministerille pikasähkösanoman.

Syntyi hiljaisuus, vain paperi kahahteli lukijan käsissä. Hänen piirteistään ei voinut huomata kuin tyytyväistä rauhallisuutta. Sitten hän sanoi ikäänkuin hyvilleen tullen ja niin levollisesti, kuin olisi tahtonut ilmoittaa, että veli kirjoitti ja pyyteli sanomaan terveisiä:

— Hyvät herrat! Viipurin tiedusteluosaston päällikkö sähköttää tässä, että Venäjä mobilisoi kaikessa hiljaisuudessa.

III.

Ratsuväkidivisioona.

Oli määrätty liikekannalle-pano.

Oli julistettu sota Venäjälle.

Ja mikä ihmeellisintä: Suomen ratsuväkidivisioonan komentaja, kenraalimajuri Orri, "kansanvillitsijä", "vasemmistomies", "radikalisti", "laumain suosion tavoittelija" ja "talonpoikaiskenraali" oli nimitetty Karjalan kannaksen rintamapäälliköksi ja hänen käsiinsä oli uskottu hyökkäysalote. Tämä johtui siitä, ettei yleisesikunnan päällikkö, ollessaan sotaan nähden kokonaan eri käsityskannalla, katsonut voivansa ottaa vastuuta niskoilleen.

Reservi oli kutsuttu aseisiin. Vuoristo-prikaati oli jo lähtenyt Karjalan kannakselle, I divisioona Laatokan pohjoispuolelle ja II divisioona Äänisjärven ja Vienan meren väli-alueelle. Sen johdosta, että vallitsi tavaton vaunujen puute, sai ratsuväkidivisioona, s.o. varsinainen miehistö lähteä maanteitse rintamalle, vain raskas kuormasto ja tykistö lähetettiin junalla.

Korkealla kummulla seisoi Suomen armeijan ylipäällikkö Hänen Majesteettinsa Kuningas kiikari kädessä, lukuisten esikuntaupseerien ympäröimänä. Hänen rinnallaan oli kenraali Orri, suorana ja ryhdikkäänä kuten aina; käskevillä kasvoillaan tuikea pingoitus.

Sivummalla seisoi tuhatmääräinen yleisö, kiehuen kuin muurahaispesä ja vinhasti heiluttaen nenäliinojaan. Kellä oli puoliso tuossa lähtevässä joukossa, kellä sulhanen, veli, poika, joka kenties viimeisen kerran oli omaistensa näkyvissä ja sitten hävisi ainiaaksi sodan nieleviin kauhuihin. Naisilla oli kyyneleet silmissä ja moni vanha äiti oli purskahtanut lohduttomaan itkuun, mutta etu-alalle kohosivat kuitenkin voimakas innostus ja isänmaallinen juhlamieli.

Mutta avaralla kentällä viipyi divisioona itse, liikkumattomana kuin jättiläismäinen veistokuvaryhmä ja viimeisilleen järjestettynä. Varsinaisten rivistöjen takana näkyi tummempi ratsupionieripataljoona, sitten panssariautojen kiiltävä rivi, sitten tykistö ja vihdoin kuormastokolonna. Etäämpää näyttivät joukot tinasotamiehiltä, kiiltävissä ruumiinmukaisissa panssareissaan, jotka violettiin vivahtaen säihkyivät kuuman kesäpäivän auringossa. Ja sivummalla välkkyi ryhmä pieniä, mitättömän näköisiä, uudenaikaisia lentokoneita, joiden nopeudesta ja tavattomasta liikkuvaisuudesta oli kierrellyt niin tarumaisia huhuja.

Katsojan valtasi hämmästys. Maailmansota oli selvästi osoittanut, että ratsujoukkojen loisto-aika oli ollut ja mennyt. Mitä siis teki Suomi tällaisella valtavalla divisioonalla, mihin se aikoi käyttää tätä muuhun armeijaan verraten suhdattoman monilukuista osastoa? Ja kuinka oli selitettävissä, että tällä divisioonalla oli oma tykistö, uusi ja suuri, jota ei koskaan oltu nähty? Kuinka oli sillä omat pionierinsa ja rakennustarvevarastonsa? Nehän tavallisesti kuuluivat jalkaväkijoukkoihin?

Yleisö muisti, kuinka salamyhkäistä tämän divisioonan harjoittelukin oli ollut. Yhtään saksalaista ei koskaan ollut kuulunut ratsuväen komennuskuntaan. Oli kokonaan noudatettu kenraali Orrin järjestelmää ja harjoitusaluekin oli ollut kaukana ja syrjäisessä seudussa. Sitten muistettiin ne peltihaarniskat, joita miesten, vieläpä hevostenkin oli täytynyt harjoituksissa pitää ja jotka olivat kiusanneet varsinkin ratsuja. Se oli herättänyt yleistä naurua ja ivaten oli kysytty, luuliko kenraali Orri noiden peltipaitojen jollain tavoin suojelevan vihollisen tulta vastaan.

* * * * *

Kun Hänen Majesteettinsa oli hyvästellyt divisioonaa ja antanut sille lähtösiunauksensa, lähtivät ratsumiehet liikkeelle.

Etumaisena ratsasti eversti Storm kiireestä kantapäähän haarniskoituna, suorana tulisen orhinsa seljässä istuen. Sitten seurasivat rykmentit eskadroonarivistöissä, kääntyen kentän laidassa maantielle ja muodostaen siellä tavallisen ratsastuskolonnan.

Vasta läheltä saattoi paremmin nähdä varustuksen. Haarniska oli tehty kapeista, joustavista vanteista ja taipuili ruumiin mukaan kuin trikoo; päässä oli töyhdöllä varustettu kaski, joka suojasi kaulan ja niskan, mutta joka kasvojen kohdalla harveni pienisilmäiseksi verkoksi ja jossa silmiä varten oli soikeat reiät. Samanlainen kiinteä panssari peitti ratsut kauttaaltaan ja ne näyttivät omituisilta metalli-eläimiltä, jonkinlaisilta koneilta, joiden sirot liikkeet kuitenkin todistivat elollista alkuperää. Satulassa oli kullakin pieni konekivääri; toisilla riippui karabini seljässä, toisilla oli pistokeihäät, toisilla pitkät sapelit. Kaikkialla välkkyili sama hopeanhohtoinen, violettiin vivahtava metalli, jonka pinnalla saattoi nähdä kevyttä huurua, kun tiivistyneen hengityksen jäljeltä.

Kun he kunniaa tehden sivuuttivat Hänen Majesteettinsa, joka loistavin silmin seurasi heidän kulkuaan, sanoi tämä kenraali Orrille:

— Tämähän tuo mieleen jättiläismäiset uuden maailman turnajaiset.

— Ei mikään ole niin vanhaa, ettei se kerran uusiintuisi, Teidän Majesteettinne. — Mutta minusta he muistuttavat enemmän roomalaisia, kilpi vain puuttuu. Ja näihin roomalaisiin minä luotan, kenraali vastasi.

— Merkillistä. Maailmansodassa käytettiin ratsujoukkoja vain tiedusteluun ja äkkiyllätyksiin.

— Yllätyksiin niitä nytkin tullaan käyttämään, Teidän
Majesteettinne, sanoi Orri hillitysti.

Yleisön valtasi outo hurmio, kun se katseli tätä loistavaa divisioonaa. Yhtäkkiä alkoi kuulua äänekkäitä huutoja, jotka hukkuivat yleiseen meluun ja kavioiden töminään. Mutta sitten vyöryi tuhansista kurkuista sekava, jatkuvasti eteenpäin kulkeva ja ikäänkuin kauan moneen kertaan toistuva toivotus.

— Eläköön isänmaa!

Tuhannet kädet heiluttivat lakkeja, nenäliinoja, puiden lehväisiä oksia. Ja sitten seurasi toinen huuto kuin syväin vetten pauhu:

— Eläköön kuningas!

Kun huumaava melu oli tauonnut, kuului matala, lyhyt, synkkä ja iskevä mörähdys, syvällä, miesäänellä lausuttu ja niin valtavan voimakas, että yleisö jäi liikkumattomana seisomaan, ymmärtämättä mitään. Mutta sitten, ikäänkuin jälestäpäin, viipyi korvissa tuon äänen vaikutus ja sanat selvenivät:

— Voittoon tai kuolemaan!

Sotilaat olivat siten huutaneet.

Sitten seurasivat ratsu-pionierit, jotka tunsi tummemmasta haarniskastaan ja mustasta kaskitöyhdöstään; heidän satulassaan ja vyötäisillään riippui monenlaisia työkaluja ja heillä oli kaikilla karabiini Sitten tykistö ja panssari-autot.

Tykit olivat sijoitetut moottorivaunuihin ja näyttivät tavattoman keveiltä harmaassa peltisuojuksessaan. Vain vuoristotykkejä vetivät hevoset, mutta nytkin tavalla, jota ei koskaan oltu kuviteltu. Yksi ainoa hevonen liikutteli 15 cm haupitsia keveästi kuin kilparattaita. Mitään tällaista ei yleisö ollut osannut odottaa. Se puhkesi äänekkäihin ihastuksen huutoihin, jotka tuon tuostakin yhä uudistuivat. Jotkut olivat tietävinään, että valtio oli pitänyt kaiken tähän asti salassa ja harjoituttanut tykkiväen, muutamia vannotettuja lukuunottamatta, vanhamallisilla kanuunoilla. Toiset muistelivat Muurmannin jupakkaa ja niitä salaperäisiä huhuja, joita englantilaiset silloin olivat levitelleet, väittäessään suomalaisten kuljettaneen suuria tykkejä louhisille, paksun lumen peittämille tuntureille.

Panssari-autot liikkuivat kuin perhot. Ne olivat siroja rakenteeltaan uudenaikaisine pikatykkeineen, ja ivallisia huomautuksia tehden yleisö muisti vanhanaikaisia, kömpelöitä voimavaunuja maailmansodan ajalta. Sitten seurasivat ampumatarvevaunut ja kuormasto ja ne olivat ainoat raskaat ja vanhettuneen vaikutuksen jättävät kolonnat tässä loistavassa kevytaseisessa divisioonassa.

Ylpeydestä paisui katselijain rinta ja he alkoivat uskoa voittoon. Isänmaallinen hurmio oli kuivannut naisten kyyneleet. Silmät hehkuivat, posket punottivat ja keskustelu liikehti tuhatpäisenä vanhoissa sankarimuistoissa. Tämä kaikki oli Suomen! Näin pitkälle oli nuori kuningaskunta jo ehtinyt! —

Hänen Majesteettinsa hyvästeli Orria kädestä ja tämä nousi kevyesti panssaroituun, hoikkaan, miltei sikaarinmuotoiseen autoonsa. Silloin valtava huuto vavahutti tannerta ja kiiri ilmassa kuin ukon jylinä:

— Eläköön kenraali Orri ja Suomen ratsuväki!

Orri nousi autossaan seisomaan, vei käden ohimolleen ja huusi hirveällä, terävällä äänellään:

— Eläköön isänmaa!

Vielä kauan sen jälkeen kun moottori jo sätkytti täydellä voimalla ja auto huristi hurjaa kyytiä, kuului väkijoukon suosionosoitusten myrsky ja yhä uusiintuvat huudot kuin maininkien kaukainen pauhu.

* * * * *

Sitten pyrähtivät lentokoneet ilmaan keveinä kuin pääskyt. Niiden omituinen, kiiltävä panssari välkkyi auringon kimalteessa kaikissa sateenkaaren väreissä ja kun äänensammuttajat oli väännetty paikoilleen, kuului moottorien humu niin vaimentuneena kuin tuulen humina kaukaisesta metsästä. Ne kiertivät suuressa kehässä kentän, jolla poistuva yleisö parveili epäsäännöllisissä ryhmissä, kasvot kohotettuina ylöspäin, nenäliinoja, lakkeja ja huiveja heilutellen ja tuon tuostakin innostuksesta huudahtaen. Sitten suuntasivat ne huimaavan nopean kulkunsa suoraan itää kohti.

Yksi niistä oli kuitenkin jäänyt kentän laitaan, suojaiseen paikkaan, sille kohtaa, jossa puisto alkoi ja varjoiset hiekkakäytävät sukelsivat vehmaan pensaston siimekseen. Samassa nähtiin yksinäisen ja ikäänkuin jälkeenjääneen ratsumiehen kiitävän täyttä laukkaa ohi kentän, sitä tietä kohti, jota divisioonia, vastikään oli lähtenyt kulkemaan.

Kun ratsastaja oli saavuttanut divisioonan esikunnan, pysäytti hän huohottavan hevosensa eversti Stormin eteen, vei käden ohimolleen ja odotti.

— No, luutnantti Vahlberg! Kuinka olette täällä? Entä koneenne? eversti kysyi.

— Moottorin sytyttäjä on epäkunnossa, enkä voinut lähteä. Tulin ilmoittamaan siitä herra everstille. Samalla pyydän kysyä, saanko viipyä kaupungissa ne pari tuntia, jotka korjaus vaatii. Luulen voivani vastata siitä, että määrä-aikana, klo 6, olen sovitulla paikalla, kuten toisetkin.

Eversti katsoi häneen terävästi ja viivytteli vastaustaan.

— Aamulla varhain te tulitte Helsingistä, eikö niin? Ettekö silloin huomannut vikaa?

— En, herra eversti.

Luutnantti oli käynyt helakan punaiseksi kasvoiltaan.

Syntyi hiljaisuus.

— Vai niin. Lähtönne myöhästyy pari tuntia — lähes yhtä pitkän ajan kuin Helsingistä tuleva junakin, sanoi eversti vihdoin omituisella äänellä.

Silloin luutnantin katse painui maahan; hän ei vastannut.

Eversti kannusti hevostaan.

— Olkaa. Mutta vastaatte siitä, että klo 6 olette määräpaikalla.

Ja kun hän mennessään vastasi luutnantin kunniantekoon, sävähti hänen iloisista silmäkulmistaan veitikkamainen sädekimppu. —

Hämillään luutnantti Vahlberg ratsasti takaisin kentälle. Hän sitoi hevosensa aitaan, ruohoiselle paikalle ja lähti itse puistoon, painuen syvälle syrjäiseen sopukkaan. Hetken hän istui penkillä paperossia poltellen. Sitten alkoi hiekkakäytävältä kuulua hätäisten askelten rapse ja nuori nainen kiiti vinhaa vauhtia eteenpäin.

Huudahdus! Nuoret lepäsivät toistensa sylissä ja vieno ääni kuiskaili.

— Voi Arttur. Minä luulin, että sinä olit jo mennyt ja olin hirveän levoton. Juna oli niin paljon myöhässä.

Luutnantti hymyili miellyttävällä tavallaan.

— Lupasinhan sanoa sinulle jäähyväiset, Maria. Mutta isäsi arvasi.
Hän tietää…