IV.
Hyökkäys.
Senjohdosta että ryssät olivat jo aikaisemmin olleet varoillaan ja väijyneet sopivaa tilaisuutta, olivat he heti valmiina hyökkäämään.
Suomalaiset rajavartio-osastot, jotka vihollisen tuhatpäisten laumain oli onnistunut yllättää, perääntyivät vastahakoisesti ja ikäänkuin karhu päätään ravistellen. Oli mahdotonta kestää sitä hirvittävää granaattisadetta, minkä ryssäin hyvinvarustettu, uudenaikainen tykistö sylki kidastaan. Vihollisjoukot tunkeutuivat yli rajan, valloittivat rataa Terijoelle saakka ja heidän rintamansa kulki maantien suunnassa Terijoelta Lintulaan, kääntyi siitä jokivartta pitkin Siiralaan ja edelleen pohjoista kohti Raudun itäpuolitse siihen mutkaan, jossa Taipaleen joki yhtyy Suvantoon. Metsäpirtin olivat he jo valloittaneet.
Vasta sille linjalle saivat vuoristoprikaati ja Karjalan reservijoukot heidät pysäytettyä. Sitten ehtikin jo paikalle Suomen ratsuväkidivisioona.
* * * * *
Kenraali Orri istui päämajassa edessään suuri kartta, tuon tuostakin tehden mittauksia harpillaan ja lyijykynällä merkiten kartalle ristejä ja numeroituja neliöitä. Silloin astui eversti Storm huoneeseen kädessään joukko piirustuksia ja lehtisiä.
— Minä en ymmärrä, hän alotti, millä välillä ne ovat ehtineet rakentaa näin täydellisen juoksuhautasysteemin. Katsohan näitä valokuvia, luutnantti Vahlbergin ottamia muuten. Niissä näkyy kämppiäkin paikkapaikoin.
— Entäs varastopaikat ja muonituskeskukset?
— Ne on tähän kartalle niin tarkkaan merkityt, että ei juuri ole toivomisen varaa.
Kenraali tarkasteli hetken papereita.
— Jos näihin voi luottaa, niin luutnantti Vahlberg on tehnyt hyvää työtä, hän sanoi.
— Minä seurasin hänen lentoaan kiikarilla niin kauan kuin mahdollista. Se oli liioittelematta ihmeellisintä, mitä koskaan olen nähnyt. Hän oli arveluttavan matalalla ja kiiti läpi sellaisen shrapnelli-sateen, että en enää luullut hänen pelastuvan.
Kenraali ei vastannut, hän silmäili yhä miettiväisenä paperia.
— Ja onko kukin rykmentti nyt saanut näistä tarkat, aluettaan koskevat jäljennökset?
— On.
— Entäs muuten? Ovatko asianomaiset päälliköt nyt täydellisesti selvillä tehtävistään?
— Tarkempia ohjeita on mahdotonta antaa.
— Hyvä.
— Ja kuitenkin minä hieman pelkään.
— Kuinka niin? kysyi kenraali kulmiaan kohottaen.
— Minä pelkään, että omissa joukoissamme syntyy hajaannus ja ettei niitä voidakaan määräpaikalla saada järjestymään yhteiseen rintamaan. He kiihtyvät takaa-ajossa.
Orri mietti hetken.
— Eikö jokaiselle rykmentille ja jokaiselle eskadroonalle ole annettu mitä jyrkin määräys, mihin paikkaan heidän on pysähdyttävä ja kuinka heidän on asetuttava? Sanoinhan nimenomaan, että olkoonpa takaa-ajo kuinka edullista tahansa, määrätyssä paikassa se on keskeytettävä. Nykyisiin oloihin ei enää sovellu maailmansodan yhtämittaisen, hillittömän vainoomisen teoria. Jokainen rykmentti, jokainen osasto tietää, mihin asti se saa mennä. Siten syntyy itsestään uusi rintama, joka on järjestettävä ennenkuin lähdetään eteenpäin.
— Ajattelen lähettejä. Onnettomuuksista ei saa jatkuvasti tietää.
— Ei tarvitsekaan. Ja suurempia onnettomuuksia ei synny, eikä saa syntyä. Kun uusi rintamalinja on saavutettu, on lähettien toiminta itsestään selvää… Pionierit on jaettu eri eskadroonille?
— On.
— Se on kyllä miltei tarpeetonta, mutta saattaahan olla varovainen. Toista olisi, jos ottaisimme tykit mukaan, mutta nyt niistä ei ole hyötyä. Muonitusasian sinä olet järjestänyt?
— Olen.
— No sitten on hyvä. Kaikki riippuu vain siitä, pääsemmekö hiljaa ja huomaamatta alkuun. Jos ryssä huomaa liian aikaisin, syntyy tarpeetonta mieshukkaa tykkitulen takia.
Kenraali vaikeni hetkeksi ja tarjosi Stormille sikarin.
— Minä menen kolmannen rykmentin mukana. Sen, jonka määränä on ryssäin prikaatiesikunta. Sinä siis jäät hoitamaan täältäkäsin koko yritystä?
Storm hämmästyi ja vastasi kiihkeästi.
— Minä! Johan nyt jotakin! Jos ei kaikki mene mielesi mukaan, niin millä minä sen vastaan? Huudat taas kuin jalopeura.
— Jäät hoitamaan hyökkäystä, toisti kenraali yhtä levollisesti.
Silloin eversti Storm löi kantapäänsä yhteen ja vastasi.
— Kuten käskette, herra kenraali.
Orri puhalsi pitkän, ohuen sauhusuihkun ja siristi silmiään.
— Minä, näetkös, haluan olla mukana tässä ensimäisessä leikissä. Olen tämän hetken takia siksi paljon ahertanut. Muista, ettei jalkaväki lähde liian aikaisin ja että se pysyy suojassa tykkitulelta. Sen määrä on vain puhdistaa jälkiä ja korjata saalis talteen. Minä tiedän, että tämän retken jälkeen ei meitä ainakaan nälkä enää vaivaa.
* * * * *
Vaikka kesäyö oli kutakuinkin valvas, pimensi sitä sade, joka rankkana valui taivaalta. Tätä olikin kenraali Orri hartaasti odottanut.
Kolmas ratsuväkirykmentti seisoi valmiina, jakautuneena pitkään ketjuun, ja niin puiden suojaan kätkeytyneenä kuin suinkin mahdollista. Miesten ja ratsujen haarniskaa peitti kenttäharmaa verho, ainoastaan konekiväärien piiput ja pistinkeihäiden kärjet kiilsivät himmeästi harmaassa hämärässä. Vallitsi kuolon hiljaisuus, vain levottomat sydämet takoivat.
Jo parina päivänä olikin taistelu ollut tyyten seisauksissa. Kumpikin puolue makasi kuin vaaniva tiikeri, koukistuneena, valmiina hyppyyn, kavalin silmin etsien vastustajassaan arkaa kohtaa. Kumpikin puolue hautoi suunnitelmiaan. Miehestä mieheen kulki kuiskaus: — Kenraali on itse mukana. Se vaikutti kuin huumaava juoma ja jokainen oli valmiina panemaan kaikkensa alttiiksi.
Vihdoin kuului hiljainen lähtökäsky, joka kuiskauksena kiiti läpi ketjun. Kantapäät painuivat hevoshaarniskain kannusnastoihin, ratsut karkasivat kahdelle jalalle ja sitten tuulena eteenpäin, säikähtäen haltijainsa kovakouraista kohtelua. Omat piikkilangat oli jo edeltäkäsin hiljaa irrotettu. Satumaisella nopeudella rykmentti kiiti yli puolueettoman alueen. Sapelit, joiden violettiin välkkyvät terät loimusivat kuin tulenkielekkeet, katkoivat ryssän lankaesteitä kuin rihmaa ja kun ratsujen jalat olivat panssaroidut, eivät okaat voineet niihin tunkeutua, vaikka hämääntyneet piikkilankakiemurat tavattomasti estivätkin kulkua.
Vihollinen oli ällistyksen lamauttama. Tykkituli oli nyt jo myöhäistä, se olisi vahingoittanut omia miehiä. Ja alussa eivät ryssät tahtoneet älytä; ampua kivääreilläänkään, siinä määrin outo hyökkäys heidät yllätti. Sitten alkoivat kuularuiskut rätistä ja luoteja vinkui sankkana pilvenä, edestä ja sivulta. Ratsumiehet eivät ampuneet; mutta kauhukseen ryssät huomasivat, ettei heistä kaatunut juuri kukaan ja että he nopeasti lähenivät. Käsigranaateilla oli parempi teho, joku ratsu suistui nurin ja omistaja sai turvautua jalkoihinsa. Mutta se oli jo myöhäistä. Useissa paikoin ratsumiehet olivat jo ennättäneet yli haudan ja kuolemattomina kuin jumalat he ruiskuttivat surmaa satulainsa konekivääreistä.
Silloin valtasi ryssän mieletön pelko ja pakokauhu. He heittivät aseensa, huusivat armoa ojennetuin käsivarsin, tekivät ristinmerkkejä rintoihinsa ja syöksyivät kuin hajanainen lammaslauma metsiin, soille, pensastoihin, mikä minnekin.
Mutta ratsumiehet eivät heistä välittäneet. He painalsivat eteenpäin. Erityisesti tarkoitusta varten muodostetut tykkiosastot syöksyivät venäläisten patterien kimppuun, surmasivat miehet ja käänsivät tykkien tulen sekasortoisena pakenevaa vihollista kohden, joka luonnon alkeellisista vaistoista pyrki laumoittumaan.
Toiset kiitivät yhä eteenpäin, miltei kauhistuen tätä murhan mäiskettä ja yhtäpaljon hurjaa johtajaansa, kenraalia, jonka silmät leimusivat kuin tuli ja sieraimet laajenivat ja värisivät kuin raivostuneen pedon. Kuormastot, joiden paikan lentäjät olivat merkinneet, vallattiin, mutta jätettiin sen jälkeen oman onnensa nojaan ja yhä vain painuttiin eteenpäin.
Siinä oli esikunnan maja! Ryssäin lähetti kiiruhti henkensä edestä, ehtiäkseen toimittaa päällikkönsä turvaan. Mutta se oli jo myöhäistä. Hirveät ratsumiehet tunkeutuivat joka taholle, eikä poispääsyä ollut mistään.
Akkunoista paukkuivat kauhistuneiden upseerien revolverit. Se oli turhaa! Kuulat kilpistyivät voimattomina haarniskoista ja putosivat maahan. Kenraali Orri, joka riehui kuin hornan henki, huusi hirveällä, kaikuvalla äänellään:
— Antautukaa!
Silloin upseerit ja prikaatikenraali nostivat kalpeina kätensä.
Toiset tuhosivat sillävälin reservijoukot, jotka turhaan yrittivät ehtiä pakoon. Heidät hajoitettiin kuin akanat tuuleen, ainoastaan heidän elintarpeensa ja kuormastonsa säästettiin.
Kaikkialla kuului ammuntaa, huutoja, rukouksia, voivotuksia, ryskettä, sakkasuisten hevosten huohotusta ja veristen kavioiden töminää.
* * * * *
Oli saavuttu sille paikalle, jonka kenraali Orri oli määrännyt kiinnekohdaksi ja uudeksi rintamalinjaksi. Nyt ei ollut muuta työtä kuin odottaa viestejä naapurirykmenteiltä ja sitten oman jalkaväen hidasta saapumista, jota puhdistus ja saaliin korjaus viivytti, vaikka se olikin järjestetty erikoisten komppanioiden tehtäväksi.
Kenraali Orri istui ratsullaan liikkumattomana kuin kuva ja kuunteli taistelun jälkimaininkeja kylmä ja välinpitämätön ilme käskevillä kasvoillaan, joiden edestä hän oli vetänyt syrjään kaskin suojaverkon.
Nuori, siro ratsumies nelisti hänen luoksensa ja ilmoitti kunniaa tehden:
— Herra kenraali, II:sen rykmentin lähetti on saapunut.
— Hyvä, käske hänet tänne.
Silloin kuului ilmassa pahaa-ennustava humina. Jutkahdus! Huumaava pamaus…
Kenraali Orri lensi monta syltä ratsullaan… Kun sotilaat ehtivät hänen luokseen, luulivat he, että heidän päällikkönsä oli kuollut.
V.
Savuavat kaupungit.
Loppu-heinäkuun lämmin yö oli kiehtovana levittäytynyt yli Helsingin.
Vieno ja lauhkea henkäys tulvahti sisään sairaalan avoimesta ikkunasta ja liikutti unisesti valkeita kaihtimia, joiden takana, suuressa maljakossa, ruusut tuhlasivat tuoksuaan.
Sängyssä lepäsi laihtunut ja kalvakka mies, jonka kasvoilla hämärästä huolimatta saattoi huomata nopeaa ilmeiden vaihtelua ja jonka vaalentuneet huulet liikahtelivat unessa. Sivummalla, vuoteen pään peitossa, niin ettei sairas saattanut häntä nähdä, istui vaaleakutrinen sisar, niin liikkumattomana kuin kuva, suurilla, sielukkailla silmillään tarkkaavasti seuraten nukkuvan eleitä, joista kuvastui kiihkeyttä.
Yhtäkkiä sairas kavahti istualleen ja harhaileva katse kulki ympäri huoneen; sitten kuului syvä huokaus ja hän jäi epämukavaan asentoonsa, hajamielisenä eteensä tuijottaen.
Silloin laskeutuivat lempeät kädet hänen harteilleen, painaen hänet takaisin makaavaan asentoon, ja vieno ääni kysyi.
— Mikä teidän on, kenraali?
— Näen unta, potilas vastasi. — Mutta yhäkö te valvotte täällä?
— On määrätty, ettei kenraalia saa jättää yksin.
— Niin, mutta herätessäni näen aina teidät. Tehän uuvutte.
Tumma puna karkasi nuoren naisen kukkamaisille kasvoille.
— Ei ollenkaan. Yö on niin lumoava.
Syntyi hiljaisuus. Sairaan katse jäykkeni taas tuijotukseen ja hänen huomaamattaan sisar vetäytyi entiselle, syrjäiselle paikalleen.
Potilaan unesta ei kuitenkaan tullut mitään. Hän vääntelehti levottomana. Kiihkeitä mielikuvia syntyi ja katosi, ja toisinaan hän oli ryhtyä kyselemään jotakin. Sitten hän muisti, miten niukkoja vastauksia hänelle annettiin ja alistui tohtorin määräyksiin.
Kului puoli tuntia. Kello löi kerran… Sitten se löi kahdesti.
Hiljaisten askelten kahinaa kuului matolta ja äskeinen, kuiskaava ääni kysyi.
— Ettekö nuku kenraali? Tahdotteko, että annan teille unijuomaa?
— En tahdo, kiitos. Aamulla tuntuu ilkeältä… Nyt minun on hyvä olla… Ettekö sano minulle mitään?
— Mitä sitten?
— Jotakin, mitä tahansa. Kuin unen läpi olen kuullut aivotärähdyksestä, sisäisestä verenvuodosta, tai sen tapaisesta… Mutta en ole enää sairas, heikko vaan. Minä janoan tietoja.
Sisar katsoi maahan ja hänen pitkien ripsiensä varjot tekivät madonnamaisiksi hänen soikeat kasvonsa, joiden piirteet hämärä omituisesti pehmensi. Hän vaikeni.
— Jotakin viime päiväin tapahtumia? pyysi sairas hiljaa.
— Tohtori on kieltänyt, vastasi lempeä ääni.
— Jotakin sodasta? intti sairas yhä.
Silloin sisar nosti silmänsä, jotka päilyivät kuin metsälähteet.
— Teidät on ylennetty kenraaliluutnantiksi ja olette saaneet sinisen ristin ensimäisen luokan merkin. Hänen Majesteettinsa kävi eilen täällä, mutta te nukuitte, eikä hän tahtonut häiritä.
Väsynyt hymy värähteli potilaan kasvoilla.
— Niinkö, mutta sitä en tarkoittanut… Jotakin rintamalta.
— Eversti Storm on myöskin saanut ristin.
— Mutta taistelut, taistelut? Käsitättehän. Sisaren katse väistyi ja pari kertaa silmät rävähtivät. Hänen vastauksensa viipyi tuokion.
— Te kiihdytte, kenraali. Pyydän, nukkukaa. Ehkä kuitenkin laitan teille juoman?
— En tahdo, sairas alistuneesti vastasi, huokaisten pitkään ja tyyten vaieten.
Sitten tottuneet, lempeät kädet järjestivät hellävaroen hänen peitettään ja lämmin henkäys lehahti hänen kasvoilleen. Hän seurasi sormien notkeita liikkeitä; omituinen, hyväilevä tunne lämmitti häntä, kun hän tunsi noiden kauniiden käsien kosketuksen. Hämärä, utuinen onnen aavistus täytti hänen sydämensä. Mutta nopeasti se katosi. Entisyys sukeltausi herkistyneeseen mielikuvitukseen ja hän muisti ikänsä.
Yön hiljaiset hetket vaelsivat hitaasti ohitse. Kello löi taaskin…
Silloin kuului kumea jyrähdys. Sairaalan perustukset vapisivat ja ruudut helisivät akkunoissa. Sitten seurasi toinen… kolmas.
Sairas kavahti istumaan.
— Mitä se on? hän kysyi.
Solakka, kalpea tyttö seisoi pelästyneenä vuoteen ääressä, kykenemättä vastaamaan.
Taas pamauksia, nyt jo aivan lähellä… yhä uusia, yhä tiheämmin…
Ikkunat sälähtivät sirpaleiksi… Kumeaa pauhua kuului ulkoa…
Sitten äänekästä huutoa, kirkaisuja, voivotuksia.
— Ryssän laivasto… Helsinkiä pommitetaan! potilas huudahti, ponnistaen ylös vuoteestaan, ollenkaan muistamatta sairautensa vaatimuksia.
— Voi kenraali, ette te jaksa nousta, kuului väräjävä ääni hänen viereltään.
Sairas ei tuntunut sitä huomaavankaan.
— Kuinka se on mahdollista? Mitä tehdään Suomenlinnassa? Kuinka ne osuvat tänne asti? mutisi kenraali kiihtyneenä.
— Voi, kenraali, mitä se on?
Pauhu ja jyrähdykset kasvoivat yhä valtavammiksi. Silloin tällöin leimahteli kirkkaita salamoita… Nuori nainen väänteli onnettomana käsiään.
— Neiti, tahdon pukeutua, kuului terävä ääni, joka oli saanut entisen, käskevän sävynsä.
* * * * *
Granaattisade oli hirvittävä ja, jos mahdollista, yhä se tuntui kiihtyvän. Kivitaloista lenteli suuria kappaleita ilmaan, hajoten tuhansiksi palasiksi, jotka huristen putoilivat ohikulkijoiden päälle. Suuria rakennuksia sortui ja luhistui raunioiksi. Kaikki ikkunat olivat tuhansina säpäleinä ja kitkerä savu häälyi siellä täällä kuin levoton huntu.
Heti alussa valot sammuivat. Söörnäinen näytti olevan yhtenä ainoana tulimerenä, josta valtava, tummanpunainen pilvi vyöryi kuin laviini yli kaupungin. Katajanokasta ei enää ollut kuin rauniot jälellä ja yhä infernaalinen pauhu kasvoi. Sytytyspommit räjähtivät kuin suunnattomat raketit, ruiskuttaen ympärilleen öljyä, joka heti leimahti liekkeihin. Granaatinkappaleet vonkuivat ja hurisivat viiltävin äänin, kimmahtaessaan ilmaan talojen seinistä tai katujen kivitykseltä. Shrapnellit pihisivät ja sylkivät raesateena surmaansa.
Nopeasti kadut täyttyivät ihmisistä. Kaikki huusivat ja kirkuivat, kasvot muodottomina kauhusta ja silmät luonnottoman avoimina ja jähmettyneinä. Puolialastomat äidit kantoivat pienokaisiaan käsivarsillaan ja juoksivat kuin raivottaret hajanaisin hapsin. Kaduilla virtasi paksu, mustanpunainen veri, joka sekaantui hiekkaan ja muodostui hirvittäväksi, tahmeaksi velliksi, tarttuen jalkoihin. Irtautuneita käsiä, ruumiinosia ja löyhkääviä sisälmyksiä oli kaikkialla, maassa, ilmassa, portailla, puhelinjohdoista riippumassa. Ihmisiä kuoli sadottain ja henkiinjääneet kiipeilivät mielettömän kauhun vallassa yli ruumisröykkiöiden, jotka vielä olivat lämpimiä, liikehtiviä ja höyrysivät tulipalojen kaameassa kajastuksessa.
Syntyi hirveä ahdinko. Automobiilit törisivät kuin kuoleva härkä ja ajoivat sokeassa vimmansa yli elävien ja kuolleiden, kunnes juuttuivat kiinni ruumissohjuun, tai hajosivat sirpaleiksi. Irtonaisia hevosia nelisti edestakaisin valittavasti hirnuen, silmät tuskasta loimuten ja suut sakassa. Säälimättä ihmiset tallasivat toisiaan ja puristivat ystäviään kuoliaaksi pyrkiessään eteenpäin, tietämättä minne. Toiset repivät tukkaansa ja kirkuivat, tulipunaisina kasvoiltaan, toiset löivät rintoihinsa ja huusivat jumalan nimeä, toiset ulvoivat kuin eläimet. Jotkut olivat istuutuneet portaille tai särkyneiden ajopelien jäännöksille ja nauroivat ääneen, suu ammollaan, katseessa jäykkä tylsyys ja lasimainen kiilto. Muuan nuori tyttö suuteli sulhastaan, joka lepäsi katukivityksellä muodottomaksi ruhjoutuneena, yhä uudestaan ja uudestaan, hymyillen onnellisen näköisenä. Eräs herra kylvi ruusuja ruumiskasalle, tuhkanharmaana kasvoiltaan, mutta tyynenä. Ja Kansallispankin portailla istuen puolialaston äiti imetti verentahraamaa, kuollutta lastaan, jolla ei enää ollut jalkoja, edestakaisin ruumistaan heiluttaen.
Vähitellen huudot etääntyivät ja hiljenivät. Kadut muuttuivat autioiksi jähmetyttävässä kaameudessaan. Kuninkaallisen palatsin rauniot yhä loimusivat, mutta Senaatin talo ja Nikolain kirkko olivat tuntemattomiksi murskautuneet.
Torilla oli Aleksanteri II:sen patsas viskautunut kauas paikoiltaan. Sen alta näkyi vaaleansinistä silkkipukua ja valkea, hieno, jalokivisormusten koristama käsi, jonka etusormi vielä liikkui.
* * * * *
Valjuna kuin vahakuva kenraali Orri nousi autostaan ja hoippui vaivaloisesti lentoaseman pieneen sairaalaan, jonne hänelle heti varattiin ylihoitajattaren huone lepopaikaksi. Muutamia sotilaita oli kerääntynyt sivummalle, ja he katselivat vaieten hänen kulkuaan. Heidän joukostaan tunsi kenraali luutnantti Vahlbergin, joka seisoi käsi siteessä ja kunniaa tehden tervehti.
Kenraali viittasi hänet luokseen.
— Te olette haavoittunut, luutnantti? hän kysyi.
— Käsi vain on sijoiltaan, Teidän Ylhäisyytenne.
Vastauksen kunnioittava loppumaininta tuntui kenraalista oudolta, mutta heti hän muisti ylennyksensä.
— Seuratkaa minua, hän sanoi.
Kun he olivat ehtineet huoneeseen ja Orri oli asettunut vuoteelle, sallimatta riisua itseään, kysyi hän lentäjältä.
— Tahdotteko selittää minulle, mitä tämä oikein on ja kuinka tällainen on mahdollista?
— Se oli Englannin laivasto, Teidän Ylhäisyytenne.
— Englannin?
— Niin. Englanti on julistanut Suomelle sodan.
— Pyydän, selittäkää tarkemmin.
— Jo ennen Teidän Ylhäisyytenne hyökkäystä Karjalan kannaksella, oli Englanti lähettänyt hallitukselle nootin, jossa se uhkaavalla tavalla vaati selitystä erinäisten taloudellisten etujensa menettämisestä. Tuo menetys oli tietysti johtunut Suomen sotatilaan julistamisesta, ja selvästi saattoi huomata, että ainoa tarkoitus oli etsiä riitaa ja välien katkeamista. Syntyi mielten kuohua ja Suomen hallitus vastasi niin myönteisesti kuin mahdollista, melkeinpä nöyrästi. Siitä huolimatta Englanti lähetti ultimaattumin, eikä sotaa enää mitenkään voitu välttää.
— Sen kyllä ymmärtää, kenraali keskeytti. — Englantia kirvelsi
Muurmanin jupakan nöyryytykset.
Sitten luutnantti jatkoi:
— Nyt on Englannin laivasto, yhdistyneenä venäläiseen laivastoon, pommittanut kaikki Suomen rantakaupungit raunioiksi. Kansleri on kuollut Helsingissä. Viipurissa on yleisesikunnan päällikkö haavoittunut ja upseereja on mennyt sadottain. Kaikki hallituksen asiakirjat ja arkistot ovat tietysti tuhkana, mutta kuningas on kuitenkin pelastunut.
— Mutta kuinka tämä on mahdollista? Kuinka Englannin laivasto on voinut päästä Suomenlahteen?
— Tanskan salmien kautta. Saarivaltakunta on kylmäverisesti antanut uhkavaatimuksen Tanskalle, luvaten heti julistaa sodan, ellei laivastoa vapaasti päästettäisi salmien läpi.
— Mutta entä Saksa? Mitä Saksa siitä sanoo?
— Siihen on vaikeampi vastata. Huhupuheina kerrotaan, että Ranska ja Englanti ovat uhkailleet sille sotaa, mikäli se yrittää sekaantua tähän juttuun. Ehkä Saksa on maailmansodasta vielä väsynyt ja pelkää uutta katastrofia.
— Ei, niin ei ole asia. Mutta Saksa on tiennyt. Se on luottanut
War…
Kenraali vaikeni äkkiä ja jatkoi vasta tuokion kuluttua.
— Mutta sittenkään minä en ymmärrä. Vaikka nyt tyytyisi teidän selitykseenne, niin miten on mahdollista, että Englanti on päässyt niin lähelle? Mitä amiraali N. on ajatellut? Kuinka hän on sallinut Englannin tehdä tuollaisen hirmutyön?
— Teidän Ylhäisyytenne. Eihän Suomella ole kuin mitätön saaristolaivasto. Englanti on tiennyt sen varsin hyvin.
— Oho! Entäs upott…, kenraali kiihtyneenä huudahti, mutta vaikeni taaskin, tuikeasti vilkaisten nuoreen luutnanttiin. Syntyi äänettömyys. —
— Turun lentoasemalla tiedettiin sitäpaitsi kertoa, että englantilaiset ovat pommittaneet uskomattoman kaukaa, ainakin 80 kilometrin päästä, jonkunlaisilla uusimallisilla konetykeillä, joiden ampumanopeus on kauhistuttava. Venäläiset ovat olleet Viipurin kimpussa, mutta siitä ei ole tullut paljon mitään ja ainakin kymmenen laivaa on heiltä mennyt.
— Ahaa! No sitten käsitän, miksi Suomenlinna ei ole voinut mitään. Mutta amiraali, amiraali? Mitä hän on ajatellut? Minkätähden hän on nukkunut?
Luutnantti ei käsittänyt ja vaikeni.
— Laivathan ovat olleet kokonaan näkymättömissä, sanoi hän vihdoin.
— Ja tietysti menneet tiehensä, eikö niin?
— Ne saivat hälinän ja kauhun vallitessa laskettua maihin noin 3 divisioonaa jalkaväkeä, jonnekin Hangon lähettyville. Ja mikä merkillisintä, tämä maihinlasku tapahtui ihan onnellisesti ja vaivatta. En ymmärrä mitä amiraali on ajatellut, kun kuljetuslaivoista kuitenkaan yksikään ei palannut. Pari osui miinaan, mutta toiset upotettiin. Vahinko vain, että ne olivat jo tyhjentäneet lastinsa.
Kenraalin silmissä välähti omituisesti, ikäänkuin ilo.
— Vai niin, sanoi hän kuivasti. Sitten hän lisäsi.
— Ja entä nämä divisioonat? Tiedättekö niistä mitään?
— Juuri sieltä tullessani loukkasin käteni, Teidän Ylhäisyytenne. Kenraalimajuri Storm on niitä vastassa. Mutta hänellä on mukanaan vain yksi rykmentti ratsuväkeä ja kevyt moottori-tykistö. Hän on viivästynyt, kun rata oli alkumatkasta rikki.
— Se riittää, kenraali vastasi mietteissään. Tietämättä, tarkoittivatko sanat rykmenttiä vai hänen selitystään, luutnantti löi kantapäänsä yhteen ja poistui.
Silloin sairas vaipui lopen väsyneenä ja kuumeen piinaamin poskipäin vuoteelle.
VI.
Kurjuuden rintama.
Muutamia päiviä hirveän pommituksen jälkeen kulki poikki koko Etelä-Suomen määrätön ihmisjono, sekava, hajanainen kurjuuden rintama. Sen päälinja oli sillä maantiellä, joka lähtien Turusta johtaa Hämeenlinnan kautta Lappeenrantaan ja sieltä Viipuriin.
Tuhansittain oli kodittomiksi joutuneita jäänyt jo etelämmäksi, hajaantuen maalaispitäjiin ja kyliin, mutta valtava enemmistö pyrki yhä pohjoista kohti, kuvaamattoman kauhun ja kurjuuden vallassa.
He olivat ryhmittyneet noin satamiehisiin laumoihin, jotka vaelsivat kuin nälkäinen ryysykomppania, etsien ruokaa, vaatteita, kattoa päänsä päälle. Näitä seurasivat kuormastot, suurimmaksi osaksi varastettujen tai ryöstettyjen hevosluuskien vetäminä, ja niissä oli sekaisin lumppuja, ruokatavaraa, puolittain särkyneitä astioita, mutta etupäässä haavoittuneita, joiden vihlova valitus alituisesti jatkui. Ei ollut lääkäreitä, ei lääke-aineita, sidetarpeita tai sairaanhoitajia. Ystävät ja omaiset kietoivat onnettomia rääsyihin, kykenemättä heidän tuskiaan lieventämään. Uskomattoman nopeasti alkoivat taudit levitä. Ja takaa uhkasivat englantilaiset divisioonat, joiden maihinnoususta pöyristyttävät huhut tiesivät kertoa.
Maalaisilta ei riittänyt ruokaa noille kurjille, jotka hajaantuivat kyliin, itkivät, rukoilivat armahdusta tai ääneti tuijottivat synkin silmin. Useissa paikoin syntyi verisiä kahakoita, kun kodittomat alkoivat harjoittaa oman käden oikeutta. Perunamaat raiskattiin, herneenvarret riistettiin juurineen maasta ja suurten kartanoiden puutarhat tallattiin autioiksi. Toiset rukoilivat haavoittuneiden ja sairaiden puolesta, mutta heitä ei kuultu, ja itsesäilytysvaisto teki ihmiset julmiksi kuin pedot.
Hallitus, joka oli siirtynyt Tampereelle, antoi julistuksia, joissa se velvoitti talolliset manttaaliluvun mukaan ottamaan hätääkärsiviä luokseen. Sotilaita lähetettiin pieninä osastoina pitämään kuria ja haavoittuneille järjestettiin suuria tilapäisiä sairaaloita. Rautateillä tarjottiin vapaat matkat niille, joilla oli sukulaisia tai tuttavia muualla Suomessa ja ylimääräisiä junia puhkui alinomaa asemilla.
Siitä huolimatta saattoi joukossa nähdä miltei alastomia ihmisiä, jotka olivat kietoneet likaisia ryysyjä ympärilleen, palohaavain runtelemia kasvoja ja liikuttavia, kammoa herättäviä mielipuolia, joista toiset nauroivat kaameaa, tylsää naurua.
* * * * *
Ryysyläislauma painui mäeltä alavaa tietä pitkin kylään. He olivat vaistomaisesti järjestyneet jonkinlaiseen riviin, joka kiemurrellen kuin virta seurasi tien polvekkeita. Toiset jättäytyivät jälkeen, lopen uupuneina, pyrkiäkseen hetkeksi perässä tulevan kuormaston ajopeleihin, varsinkin äidit, jotka vapisevin käsin kantoivat lapsiaan.
Kuormastosta kuului valitus ja voihke ja alituinen riita.
— Alas rattailta, että toisetkin pääsevät!
— Sehän vedättää itseään kuin ruustinna!
— Päästäkää uusia, taikka!
Muuan kalpea vaimo, jonka hiukset tuli oli miltei tyyten polttanut ja joka sylissään piteli haavoittunutta, nelivuotiasta poikaansa, rukoili vapisevin äänin.
— Armahtakaa minua.
— Alas vaan, kyllä jo riittää!
— Vuoronsa kullakin!
— Kyllä sinä jo aikasi olet istunut. Vaimo toisti yhä uudestaan:
— Armahtakaa minua, en jaksa enää.
Mutta kiihkeät, suonikkaat kädet kiskoivat hänet alas kuorman päältä, jonka edessä hevonen puuskutti verestävin silmin. Silloin hän puhkesi hysteeriseen itkuun ja painui tiepuoleen taakkoineen, joka nukkui posket purppuraisina, tummaripsiset silmät ummessa, vaaleat kiharat hienopintaiselle otsalle valuneina, tietämättä mitään tästä kauheudesta, jonka elokuun ihana luonto kätki uhkuvaan, kypsyvään kukkeuteensa. —
— Tuolla on Orrin talo, kuului kimeä ääni.
— Missä?
— Tuoko, jossa on koivuja pihalla? — Ja uusi huvila vieressä?
Väkijoukko miltei pysähtyi katsomaan tuota viehkeätä huvilaa, jonka köynnösten kiertämät ikkunat säihkyivät laskevan auringon purppurassa.
— Senkö kenraalin? hutisi joku etäämpää.
— Verihurtan?
— Joka on syynä kaikkeen!
— Kirous hänen ylitseen!
Silloin muuan pitkä, synkän näköinen mies, jonka intohimoinen suu oli syvien vakojen ympäröimä, hyppäsi tiepuolessa olevalle kivelle ja huusi voimakkaasti.
— Ihmisraukat!
Syntyi äänettömyys ja joukko odotti ahnaasti.
— Voi tätä kurjuutta, kuului heikosti kuormastosta. Sitten kivelle hypännyt mies jatkoi:
— Veljet ja sisaret! Kuka on syypää tähän kurjuuteen? Kuka on saattanut sen aikaan, että Suomenlahden rannikolla, Viipurista Turkuun saakka kaikki kaupungit ovat raunioina? Kuka on vikapää tuhansien viattomien kuolemaan, tuhansien kodittomuuteen ja nälkään, koko meidän kurjuuteemme? Kuka on siihen syypää?
Puhuja vaikeni ja tuijotti joukkoon synkin silmin.
— Hallitus!
— Valtaherrat!
— Kuningas! huusi kiihtynyt lauma.
Sitten mies kiven päällä jatkoi.
— Kuningas, hallitus, niin! Uhalla syöksi hallitus meidät sotaan, kun se ensin oli saattanut kansan äärimmäiseen hätään, kun se oli riistänyt meiltä maan ja luovuttanut sen vieraille, kun se oli saanut joukkointohimot kiihtymään, niin että huumaantunut köyhälistö tuli loukanneeksi vieraan maan sotilaita. Se ei koettanutkaan rauhallista selvitysten tietä. Se tahtoi kääntää laumojen katseen syrjään omasta kurjuudesta, jota se oli voimaton ja haluton korjaamaan. Se tahtoi sotatilaan julistamisella tukkia huutavat äänet. Se tahtoi ajaa liiat suut taisteluihin kuolemaan.
Taas puhuja vaikeni ja hänen hypnotisoiva, nälkäinen katseensa tutki laumaa. Käsiä ojentui nyrkkiin puristettuina; kuului sekavia äännähdyksiä.
— Oikein puhut!
— Konnamaista!
— Ne tahtovat köyhälistön kuolemaa.
Sitten puhuja jatkoi, jos mahdollista, vieläkin painokkaammin.
— Mutta kuningas ei voinut alottaa sotaa ilman eduskunnan suostumusta. Kuka voitti sosialidemokraattisen puolueen jäsenet huumaavilla valheillaan ja vaijensi heidän vastuksensa? Kuka käytti väärin omistamaansa kansan suosiota? Kuka sai kavalalla esiintymisellään koko eduskunnan hurmaantumaan veritekoihin? Kuka saattoi sotapuolueen ministerineuvostossa voittoon?… Kansalaiset! Se oli kenraali Orri! Se oli hän, jonka talo nyt kimaltelee koskemattomana auringon kullassa. Kirous hänen ylitseen!
— Kirous hänen ylitseen! toisti raivostunut joukko.
— Vaietkaa, vaietkaa! Hänhän on itse kuoleman kielissä, kuului jostakin yksinäinen huudahdus. Mutta se hukkui kuohuvan lauman mörähdyksiin ja uhkaaviin sadatuksiin.
— Hän on tappanut puolisoni! — Hän on murhannut lapseni!
— Koko perheeni ja kotini on hän polttanut!
— Kirous, kirous hänen ylitseen! Tyytymättömästi muristen väkijoukko vaelsi eteenpäin ja sen uhkaavista eleistä saattoi jo aavistaa pahaa. Vain harvat poikkesivat kylän taloihin. Heitä johti kuin yhteinen laumavaisto, laumaintohimo, joka oli kasvanut peloittavaksi näläksi, kostonjanoksi, mutta josta kukaan ei ollut selvillä, vaikka tunsikin sen huumaavan kiihoituksen. Säleaidan ääreen joukko pysähtyi, ikäänkuin sisäisen käskyn määräyksestä. Syntyi omituinen, painostava hiljaisuus. Sitä kesti tuokion. Sitten äskeinen puhuja astui aidan luo ja kiskaisi rajusti säleen poikki.
Kuului kiljahdus, joka jatkui ja toistui. Silmänräpäyksessä olivat jäntevät kädet repineet aidan kappaleiksi. Kuin nälkäinen petolauma joukko syöksyi puutarhaan, kiskaisten irti, mitä käteen sattui, marjapensaita, kukkia, istutuksia. Ikkunat sälähtivät sirpaleiksi. Pelästynyt palvelusväki juoksi kauhusta kalpeana metsää kohti. Pellolta palaavat rengit pysähtyivät ja jäivät suu ammollaan katsomaan tätä hävitystä. —
Savu alkoi tupruta sakeana, harmaana pilvenä ikkunoista.
— Kurjat raukat, mitä te teette! kuului äänekäs huuto väkijoukosta. Päät kääntyivät katsomaan ja silmissä välähti se omituinen arkuus, joka rikoksentekijöille on ominaista. Sama pieni mies, joka tielläkin oli koettanut puolustaa kenraalia, seisoi puutarhan penkillä, kalman kalpeana ja niin rajusti hengittäen, ettei hän voinut puhua.
— Voi teitä raukkoja, kähisi hän yhä uudestaan hampaitaan kiristellen. Mutta väkijoukko karjui raivokkaana:
— Haa! Herrain kätyri!
— Mene sotaan!
— Orri on polttanut minun kotini. Saakoon nyt itse maistaa miltä se tuntuu!
— Kiveä kiven päälle ei saa jättää verihurtan pesään!
— Kirous hänen ylitseen!
Silloin pieni mies tukki käsin korvansa ja pakeni. —
Liekit leimusivat jo korkealla ja väkijoukko vetääntyi kauemmas, hurmaantuneena ja ikäänkuin humalassa seuraten tulen hävitystyötä. Haavoittuneiden valitukset, väsymys ja nälkä olivat unohtuneet ja tuon tuostakin kuului tyytyväisiä, katkerasti vahingoniloisia huudahduksia.
— Se on oikein murhaajalle!
— Se on oikein kansan pettäjälle ja valehtelijalle!
Mutta vielä äänekkäämmin kuului takaa huuto.
— Sotilaat tulevat!
Joukon valtasi sanaton kauhu. Mutta pako oli jo myöhäistä.
Ratsumiehet ehtivät paikalle ja julmistunut päällikkö karjaisi:
— Seis! Joka liikkuu, on kuoleman oma! Syntyi kaamea hiljaisuus. Yhä kasvavat tulenloimot heittivät alati vaihtelevan kajastuksen hämärtyvään iltaan, valaisten ryysyjoukon synkkiä, pelokkaita kasvoja…
Silloin kuului palavasta huvilasta kimeä, sydäntäsärkevä parkaisu… Kauhu kiiti kylminä väreinä läpi sotilaiden ruumiin. Läpi tulen ryntäsivät rohkeimmat sisään. He toivat mukanaan vanhan, puolipalaneen naisen, jonka he olivat löytäneet makaamasta huoneensa lattialla.
Jotkut tiesivät, että hän oli Orrin äiti.
* * * * *
Samassa huristi loisto-auto hurjaa kyytiä paikalle. —
Kenraali ei ollut viihtynyt lentoaseman sairaalassa Hän tuntui ikäänkuin aavistelevan jotakin.
— En tahdo olla täällä. Viekää minut kotiin. Äitini on siellä ihan yksin, oli hän sanonut.
Tohtori oli koettanut estellä, mutta kenraali oli inttänyt vastaan.
— Siellä minun on parempi. Ja äitini on siellä yksin. Ja niin oli hän lähtenyt. —
Jo kaukaa olivat hulmuavat liekit herättäneet hänessä pelkoa. Hän oli yhtämittaa kiirehtänyt kuljettajaa ja lisännyt sitten:
— Äitini on siellä yksin.
Nyt hyppäsi hän vaunuista kuin rajutuuli, Heikkoutensa unohtaen.
Mutta äkkiä hän hätkähti ja jäi seisomaan kuin maahan juurtuneena.
Sotilaat siinä kantoivat hänen äitinsä ruumista. Hän kumartui
nopeasti yli rakkaan vanhuksen ja huomasi, että henki oli mennyt.
Silloin leimahti hänen painuneisiin silmiinsä kamala tuli ja hirveällä äänellään, jonka kovuus kasvoi entiseen voimaansa, hän huusi:
— Voi teitä, konnat! Yksikään teistä ei vältä kuolemaa.
Sitten katseli hän kauan aikaa äitiään, tuijottavin, jäykin silmin, mutta ihmeen levollisena kasvoiltaan. Väkijoukko seisoi hievahtamatta. Sotilaat olivat perusasennossa.
Vihdoin, pitkän ajan kuluttua kenraali sanoi.
— Mitä teki teille tämä vanha nainen?… Tämä halvattu, yksinäinen vaimo?… Tämä vanha vaimo… joka oli minun äitini?
Hänen voimakas äänensä oli hiljentynyt ja menettänyt käskevän sävynsä. Syvä tuska piili sen hillityssä värinässä.
Kun lauma näki hänet sellaisena kuin hän siinä seisoi, levollisena ja ryhdikkäänä kuten aina, mutta valjuna kasvoiltaan, silmät ihmeen loistavina ja syvinä ja laihtuneet posket, joille kajastus heitti häälyviä varjoja, kuopallaan, valtasi sen häpeänsekainen katumus ja katseet painuivat maahan.
Pitkiä hetkiä kului. Kukaan ei liikahtanut, kukaan ei uskaltanut kuiskata. Vain tulipalo humisi ja ryskyi ja kipunat sinkoilivat taivasta kohti… Sitten alkoi kuulua nyyhkytystä, tukahtuneita purskauksia sieltä, täältä… Naiset, jotka äsken olivat riehuneet kaikkein hurjimmin, itkivät ääneen. Useiden miestenkin silmät kostuivat ja heidän huulensa vapisivat. Kaikkialla kohosi ilmoille ruikutus ja voihke. Joukkointohimo oli saanut luonnollisen loppunsa.
Kenraali kohotti kulmiaan ja hänen piirteensä kovenivat.
— Korjatkaa ruumis, hän määräsi kylmästi. Sitten astui hän autoonsa ja käski kuljettajaa pyörtämään.
Vasta istuuduttuaan hän huomasi, että hänen jäsenensä vapisivat väsymyksestä.
VII.
Pietarin valtaus.
Niiden hyökkäysten aikana, jotka kenraali Orri oli Karjalan kannaksella alottanut ja joita nykyinen kenraalimajuri Storm innostuneena ja omalla vastuullaan oli jatkanut, oli rintamalinja siirtynyt siten, että se nykyään kulki Malaja Vologodskaja järven pohjoisrantaa ja jokivartta pitkin Dibuniin, siitä Toksovoon ja edelleen itää kohti, päätyen Laatokkaan noin parin peninkulman päässä Pähkinälinnasta. Asema oli venäläisille kieltämättä edullinen, Pietarin—Pähkinälinnan rata tarjosi loistavia kuljetusmahdollisuuksia. Saaliina oli saatu yli 900 tykkiä, joista Storm nauraen oli huomauttanut: "Noilla ei tee mitään. Me valamme ne auroiksi." Tämän lisäksi oli otettu 14 tuhatta vankia, lähes 20 tuhatta kivääriä, suuria ampumatarvevarastoja ja lukuisia vaununlasteja elintarpeita.
Koko tänä aikana olivat Laatokan pohjoispuolella ja Vienan rannalla olevat divisioonat pysyneet miltei paikallaan, horjumattomassa puolustusasemassa. "Sinne saa sijoittaa reserviväkeä. Ei meillä ole varaa pidentää rintamaa", oli Orri sanonut, kieltäen etenemisyritykset.
Sitten oli tapahtunut rannikkokaupunkien hirveä katastrofi ja taistelutoimet idässä olivat seisahtuneet. Venäläiset kokoilivat voimiaan ja tarvitsivat aikaa toipuakseen, kenraali Orri makasi sairaana. Storm oli lähtenyt englantilaisia divisiooneja vastaan. Oli syntynyt hiljainen asema ja väijytyssota pikkukahakoineen, turhine pommituksilleen ja patrullihyökkäyksineen.
Vihdoin Storm palasi. Hänen retkensä oli jäänyt kummallisen hiljaisuuden ja salaperäisyyden varjoon. Tiedettiin hänen olleen kiivaassa taistelussa englantilaisten kanssa Hangon lähettyvillä pienine joukkoineen. Sanomalehdet olivat kertoneet vihollisen hirmuisesta tykkitulesta, mutta vaienneet sitten kokonaan, kenties rauhoittaakseen pakenevia kodittomien laumoja. Sitten ratsuväkirykmentti palasi, mutta yhä jatkui äänettömyys. Englantilaisista divisioonista ei puhuttu enää sanaakaan, ainoastaan sotilaat kertoivat pöyristyttäviä juttuja, joita ei kukaan uskonut, lukuunottamatta taistelualueiden paikallisväestöä, jota viralliselta taholta kiellettiin levittelemästä "perättömiä huhuja".
Sitten palasi kenraali Orri rintamalle.
* * * * *
— Korjausosaston päällikkö on ilmoittanut, että koko osasto, yhteensä 21 tuhatta miestä, on lähtökunnossa varustuksineen, sanoi Storm.
— Hyvä on, Orri vastasi. — Entä? oma divisioonasi?
— Se on valmiina, kuului kuiva vastaus.
Orri katsoi miettiväisenä merelle päin.
— Kronstadt on tehnyt meille paljon kiusaa pommituksellaan, sanoi hän verkalleen. — Katsotaanpas vieläkö sitä jatkuu.
Sitten vilkaisi hän kelloaan ja käden liike paljasti hänen jännityksensä, jota kasvoista ei voinut "huomata.
— Saat lähteä, sanoi hän äänellä, jonka tukahtunut sävy ei jäänyt
Stormilta huomaamatta.
— Näkemiin! toivotti toinen väkinäisesti naurahtaen.
Tunti oli täysi ja kentältä, katkoisesta paikasta pyrähti kymmenen suurta, harmaata lentokonetta, joiden omituinen kori oli täynnä pyöreitä, kiiltäviä palloja. Melkein samaan aikaan lähti yhtä monta pientä, kevyttä, uusimallista lentäjää. — Sivummalla, kallion suojaaman varastovajan ääressä, näkyi vielä kaksikymmentä suurta ja kymmenen pientä konetta. Lentäjät kohosivat huimaavan korkealle ja katosivat… Sitten lähtivät seuraavat kymmenen suurta lintua…
Kun ensimäiset olivat saapuneet Kronstadtin kohdalle, alkoivat ne pyöriä tiheissä ympyröissä, äärettömän korkealla. Mutta niiden yläpuolella kieppuivat pienet koneet, keveinä ja liikkuvina kuin pääskyt.
Alkoi kuulua yhä taajenevia, kumeita räjähdyksiä. Savupatsaita kohosi linnoituksesta… Siellä täällä leiskuivat jo tulenkielekkeet korkealle ilmaan…
Kun ensimäiset kymmenen lentäjää olivat pudottaneet pomminsa, lähtivät he takaisin ja seuraavat siirtyivät tilalle. Sillä aikaa oli kolmas kymmenryhmä lähtenyt liikkeelle ja sivuutti palaajat puolimatkassa.
Yhä jatkui kumeita jyrähdyksiä, yhä vuorottelivat ryhmät. Vihollisen tykistö ampui vimmatusti, mutta sen oli mahdotonta osua noihin pieniin, tuskin näkyviin pisteisiin, jotka olivat niin suhdattoman korkealla avaruuden äärettömässä sinessä… Mutta, voimakkaita sytytyspalloja ja myrkyllisillä kaasuilla täytettyjä pitkulaisia pommeja satoi tuhkatiheään.
Sitten hyökkäsi vihollisen ilma-eskaaderi. Silloin laskeutuivat pienet, ylhäällä pyörineet koneet huimaavaa vauhtia alaviistoon. Ne liikkuivat niin sulavasti ja äkkinäisiä käänteitä tehden kuin elävät olennot, suurisiipiset linnut, joiden hirvittävää tulta ei vihollinen saattanut kestää. Se taisteli jonkun aikaa. Sitten se menetti koneitaan ja kääntyi pakosalle.
Yli Kronstadtin jatkui lakkaamatta pommi-sade.
* * * * *
Samaan aikaan ratsuväkidivisioona, jonka mieslukua oli paljon lisätty, alkoi rynnistyksensä.
Mutta tällä kertaa tapahtui se paljoa vaikeammissa olosuhteissa kuin varhaisemmin. Venäläiset olivat viisastuneet kärsimistään tappioista ja rakentaneet puolustuslinjansa uuteen malliin. He olivat tehneet valtavan leveän piikkilanka-esteen, jonka okaisten lankojen väliin he olivat sijoittaneet risuja, juurikkaita kantoja ja kaadetuita puita, joiden viholliseen päin törröttävät okaat pistokyvyn tehostamiseksi olivat viistosti leikatut. He olivat kaivaneet syviä sudenkuoppia säännöllisten välimatkain päähän, vetäytyneet pitkän matkan taaksepäin ja vasta sitten rakentaneet itselleen varsinaisen taisteluhaudan uusine suojalaitteineen.
Jo yöpimeällä oli lähetetty jalkaväen pioneereja lankasaksilla avaamaan reittiä. Kun venäläinen etuvartio, joka oli asetettu lankasuojuksen taakse, kuuli rapinaa läheltään, ampui se merkkilaukauksen ja samassa alkoi hirvittävä granaattisade pudota sulkutulena kentälle. Se kaatoi kyllä useita pionieerejä, jotka harvassa ketjussa, vatsallaan maassa ryömien tekivät vaarallista työtään, mutta samalla se myöskin paljon auttoi heitä, katkoessaan ja murtaessaan kaikki langat, kannot ja puut.
Vasta kun tuli oli jonkun verran asettunut, ratsumiehet hyökkäsivät kätköpaikoistaan. Hurjalla vauhdilla ja sokeassa raivossa he kiitivät eteenpäin, heidän pitkät, loistavat miekkansa hutkivat tietä auki salamoivin terin ja heidän harmaan suojuksen verhoamat haarniskansa rapisivat konekiväärien luodeista. Heitä sortui maahan ja kaatui suhdattoman paljon enemmän kuin ensimäisellä kerralla, mutta suurin osa ryntäsi eteenpäin kuin raju-tuuli. Juoksuhaudan kohdalla syntyi hirveä temmellys ja käsigranaatit paukkuivat yhtämittaa, mutta niiden yli kuului pienien satularuiskujen vihlovan terävä ja kimeä ääni. Sitten haavoittuneiden huudot kohosivat ilmaan ja epäjärjestyksessä alkoi kauhistunut vihollinen paeta.
Ratsumiehet ajoivat hurjaa vauhtia heidän ohitseen jättäen jälkeensä vain pieniä osastoja, jotka liehuivat edestakaisin kuin murhan enkelit. Toiset painalsivat yhä eteenpäin surmaten ja hävittäen. Vihollisen suunnattomat ratsujoukot, joilla se, edellisistä kokemuksistaan viisastuen, koetti ehkäistä hyökkääjien etenemistä, ryntäsivät suotta väijytyspaikoistaan. Heidän kuulansa eivät tehonneet, heidän sapelinsa ja pistokeihäänsä kalskahtivat murtumatonta panssaria vastaan ja putosivat voimattomina. Silloin luulivat he olevansa yliluonnollisten olentojen kanssa tekemisissä. Heidät valtasi suunnaton pakokauhu ja hurjassa sekasorrossa he kiiruhtivat metsiin.
Suuret voimavaunut ja panssari-autot, jotka vyöryivät rymisten eteenpäin ja joiden rakenne suuresti muistutti maailmansodan aikaisia tankkeja, kierrettiin ja jätettiin jälkeen, tai tuhottiin niiden pyörät voimakkailla heittopommeilla. Syntyi niin suunnaton sekasorto, että oli mahdotonta kauempaa erottaa ystävää vihollisesta.
Sitten alkoi jalkaväki nopeasti edetä. Se otti vankeja, korjasi voittosaalista ja surmasi säälimättä pakenevia vihollisryhmiä. Korjausosasto, jolla oli vain pistoolit aseenaan, teki valtavia kuormia ja järjesteli kuljetuskolonnia. Sen 21 tuhatta miestä totteli päälliköitä, joille oli yksityiskohtia myöten annettu määräykset toimintatavastaan.
Mutta ratsumiehet syöksyivät yhä eteenpäin. Suurin piirtein jakautui koko Karjalan kannaksen rintama kahteen osaan, kahteen ympyrään, joista toinen, pienempi, keskipisteenään Pähkinälinna, arveluttavasti supistui, mutta toinen, joka uhkaavasti läheni Pietaria, oli niin kaaosmaisen sekasorron vallassa, että siitä ei voinut saada selvää käsitystä. Jo silloin ryssän päävoimat lähtivät Pietarista ja kadut täytti pakolaisten loputon tulva, jota mikään järjestysmahti ei voinut estää.
Pietarin tykistö ampui vimmatusti. Mutta kauhistuneina huomasivat tähystäjät, että tuli tuhosi miltei yksinomaan omia tuhatpäisiä joukkoja, jotka laumoittuivat yhä suurempiin, epäjärjestyksessä oleviin parviin ja syöksyivät kauhun vallassa kaupunkia kohti.
Sposskaja oli hurjain ratsastajain vallassa. Novajassa ja Starajassa nähtiin heidän haarniskoidut, välkkyvät pukunsa, joiden yltä verho oli repeytynyt. Heitä tunkeusi Viipurin kaupunginosaan, Suomen asemalle, sitten Ohtaan ja Pähkinänlinnan asemalle, mutta he eivät näyttäneet vieläkään pysähtyvän.
Vasta vähitellen alkoi huomata tarkoitusperäisyyttä heidän raivokkaassa syöksyssään. He pyrkivät siltojen vaiheille. Pietari Suuren ja Liteinin sillan alkupäät olivat he miehittäneet; osastoja ryntäsi yli Newkan lakaisten Sampsonin ja Grenaderskijn yli kulkupaikat kuularuisku-tulellaan. Samassa syöksyi kiiltäviä, siroja, keveitä panssari-autoja joka taholta konetykkeineen. Niitä vastaan ryntäsivät venäläisten raskaat, puhkuvat, suunnattomat voimavaunut, jotka liikkuivat läähättäen kuin virtahevoset ja joita suomalaisten nopealiikkeiset vaunut hävittivät tiikerin notkeudella, jatkaen matkaansa suoraa päätä yli siltojen Litejnajan, Admiralskajan, Kazorskajan kaupungin osiin. Ne ottivat suurten siltain Trojtskijn, Pörssi-sillan ja Tuttskovin päät haltuunsa ja sylkivät hornamaista tultaan kauhistuneisiin sotaväenosastoihin, jotka heittivät aseensa, sulloutuivat yhteen ja tallasivat pakenevia ihmisiä tai kädet ylös kohotettuina huusivat armoa. —
Kaakon puolella, mistä lukuisat radat ja tiet lähtevät Venäjän sydämeen, liiteli korkealla ilmassa joukko lentokoneita, jotka suuren kaaren muotoisessa ryhmässä syöksivät pommeja syvyyteen, hävittäen pakenevia joukko-osastoja, taloja, kuormastoja, rautatievaunuja.
Yli koko Pietarin levisi sekasorto, kauhu, kuolema ja vihlovat avunhuudot, kumeain räjähdysten ja loimuavain tulipatsasten kohotessa ilmaan.
* * * * *
Sillä aikaa oli jalkaväki puhdistanut varsinaisen juoksuhautarintaman ja kokoontui nyt teille, lähteäkseen tiheissä marssikolonnissa Pietaria kohden. Korjausjoukot lukuisine eri osastoineen olivat lähtövalmiina kärsimättömästi odotellen määräystä.
Kenraali itse istui loistoautossaan ja hänen ympärillään pyöri lähettejä, viestintuojia ja upseereja, joilla kaikilla näytti olevan kuumeinen kiire.
Sitten hurautti moottoripyöräilijä aivan automobiilin viereen ja ilmoitti hengästyneenä.
— Teidän Ylhäisyytenne! Kronstadtissa liehuu valkea lippu.
Hätäilemättä kenraali katsoi kelloaan, eikä vastannut. Sitten nosti hän käden ohimolleen ja kääntyi erään viestintuojan puoleen, joka perusasennossa seisten odotti puheenvuoroa.
Kolonnat komennettiin liikkeelle ja marssi alkoi. Tuon tuostakin jätettiin pienempiä osastoja jälkeen korjaamaan vihollisen varastoja, ampumatarve-vaunuja, ruokatavarakuormia tai voimavaunuja, joita oli siellä täällä, epäjärjestyksessä, rikkonaisin pyörin, tai ojaan sortuneina. Laukkaavia, hirnuvia hevosia, joita kiiti valtoimina ympäri taistelualueen, koetettiin houkutella kiinni ja valjastaa ajopelien eteen. Mutta pääjoukot jatkoivat tulisella kiiruulla matkaa.
Pargalovon aseman vaiheilla kohdattiin jo Pietarista lähetetty puhelinosasto ja etujoukon lähetti porhalsi täyttä neliä kenraalin luokse.
— Teidän Ylhäisyytenne. Kenraali Storm puhuu Pietarista.
— Ajakaahan! kehoitti kenraali kuljettajaansa.
Kun hän oli päässyt asemalle, kysyi hän kunniaatekeviltä sotilailta.
— Missä on puhelin?
— Täällä, Teidän Ylhäisyytenne, vastasi telefonisti ja soitti.
Kenraali otti torven käteensä.
— Haloo! Missä on?
— Pietarissa, Suomen asemalla! kuului vastaus.
— Onko kenraali Storm lähettyvillä?
— Heti paikalla.
Kului tuokio. Sitten kuului terävä ääni.
— Haloo!
— Onko kenraali Storm?
— On.
— Täällä Orri. Mitä kuuluu?
— Ei mitään erinomaista. Joko tulette?
— Hyvää vauhtia.
Sitten syntyi vaitiolo, eikä kumpaisellakaan tuntunut olevan mitään sanomista.
— Näkemiin sitten! kuului vihdoin.
— Näkemiin, Orri vastasi. Mutta sitten hän lisäsi hiukan hätäisemmin.
— Tosiaan, olin unohtaa. Kronstadt on nyt meidän.
— Vihdoinkin, kuului levollinen vastaus. Seuraavana päivänä oli sanomalehdissä Karjalan kannaksen rintama-päämajan tiedonanto:
Pietari 6.9. Suomalaiset joukot ovat miehittäneet Pietarin ja
Pähkinänlinnan. Kronstadt on antautunut.
* * * * *
Niinpian kuin valtaus oli turvattu, tärkeimmät paikat miehitetty ja uusi rintamalinja, joka kulki kaarevana ketjuna Pietarin eteläpuolitse ja Nevan mutkan itäpuolelta Laatokkaan, antoi kenraali Orri määräyksen, jonka mukaan kaikkien niiden henkilöiden, joita ei oltu vangittu, oli 24 tunnin kuluessa poistuttava kaupungista. He saivat ottaa mukaan välttämättömimmät tarpeensa ja tie oli heille vapaa eteläänkäsin, mutta kuoleman uhalla oli heidän lähdettävä.
Kaduilla kulki loputtomia jonoja ajopelejä, automobiileja, kuormavankkureita. Ihmisiä vaelsi leveinä virtoina, kauhun ja tuskan vallassa, ja he sulloutuivat hätäillessään niin tiiviiksi joukoiksi, että sotilailla oli täysi työ pitää heitä järjestyksessä. Tuon tuostakin sattui onnettomuuksia. Vaikka raitiotieliikenne seisoi, jäi ihmisiä vankkurien ja voimavaunujen alle, jotka niin pian kuin mahdollista pyrkivät ulos kaupungista. Kuului huutoja, räminää, ryskettä, joka kasvoi valtavaksi, sekavaksi pauhuksi. Kaikkialla näkyi itkeviä naisia, kalpeita ylimystön rouvia, jotka olivat pakotetut jättämään kotinsa, ja pienten lasten hätääntynyt kirkuna tunkeusi vihlovana korviin. Mutta sotaväenosastot marssivat reippaina ja huumaantuneina maailmankaupungissa, jonka he urhoollisuudellaan olivat valloittaneet ja lauloivat matalalla äänellä:
Hermanni sanoi Jaskalle:
"Vera ryssää puukolla!
Ei ryssän ole väliä,
ei sill' ole sielua."
Tämän sekasorron keskellä ajeli kenraali Orri loistoautossaan. Hänen kasvonsa olivat vaaleat, hänen silmissään loimusi kaamea tuli ja kun näki hänen yhteenpuristetut huulensa ja sieraimensa, jotka toisinaan laajenivat ja pingottuivat verettömiksi, niin kylmiä väreitä kiiti läpi ruumiin. Sotilaat pelkäsivät häntä kuin jumalaa, mutta samalla he pitivät hänestä ja lauloivat salaa rintamalla syntyneitä veisuja kenraalistaan. Storm oli paljoa iloisempi. Hän nauroi, vitsaili, antoi miesten juoda itsensä humalaan, mutta sulki heidät sitten kasarmeihin selviämään ja Orrillekin hän huomautti, ettei verrattomia venäläisiä kaunottaria olisi kuitenkaan pitänyt karkoittaa. Mutta tämä ei hymyillyt, ei vastannut, vaan vaelsi kuin hornan henki synkin otsin ympäri kaupungin.
Samaan aikaan viisituhatta miestä kuumeisella kiireellä laittoi Suomen radan varsille suunnattomia katoksia ja vajoja. Toiset naulasivat laatikoita, suuria ja pieniä, muutamia tarkkojen mittojen mukaan, äreiden ja täsmällisten korjausosaston päälliköiden johdolla.
Kun Pietari oli tyhjentynyt entisistä asukkaistaan, jaettiin korjausosaston miehet, joiden avuksi oli komennettu noin 50,000 vankia, eri kortteleihin ja kaupungin osiin. Sitten alkoi tavaroiden pakkaus, joka tapahtui tarkkojen ohjesääntöjen mukaan, levollisesti, mutta yötä päivää. Museot, taidegalleriat, kirjastot, tehtaat, kauppahuoneet, elintarvevarastot, kaikki tyhjennettiin ja tavarat kuljetettiin vajoihin ja merkittiin luetteloihin, erilaatuiset kukin osastoonsa. Puhkuvia kuorma-autoja, läähättäviä hevosia, puolinääntyneitä vankeja hikisin kasvoin vaelsi yhtä mittaa edestakaisin Pietarin leveillä kaduilla ja suurilla silloilla. Millä pysyväistä arvoa oli, se otettiin talteen, pakattiin laatikoihin ja kuljetettiin vajoihin. Täältä veivät junat elintarpeita ja huonekaluja Suomeen niin paljon kuin suinkin ehtivät. Valloitettu, autio kaupunki oli muuttunut orjamaisen työn ja kuolettavan ponnistuksen keskukseksi, jossa vilisi väsyneitä, Orrin hirveän tahdon näännyttämiä ihmisiä tuhansittain, hyörien edestakaisin kuin muurahaiset.
Kun tyhjennystyö vihdoin oli suoritettu, kokoontui puoli kilometriä pitkän amiraali-palatsin edustalle 200 voimavaunua, joilla oli lastina öljyllä täytettyjä sytytyspommeja. Samaan aikaan kuljetettiin se suunnaton tykistö, joka kaupungista oli saatu, niin edullisille ampumapaikoille kuin mahdollista ja niiden lähettyville tuotiin kokonaisia granaattivuoria.
Sitten annettiin painetut ohjesäännöt autoille ja ne lähtivät liikkeelle, hajaantuen kukin suunnalleen.
Tunnin päästä leimusi Pietari yhtenä ainoana tulimerenä. Sotajoukot oli siirretty kaupungin ulkopuolelle, mistä ne kauhistuneina katselivat kaameaa näkyä. Tykit jyrisivät lakkaamatta, granaatit räiskyivät ja leimahtelivat, repien suuria kappaleita Pietarin komeista palatseista, yhä uudestaan ja uudestaan ja vihdoin luhistaen raunioiksi kaiken sen, minkä tuli säästi, —
Korkealla ilmassa, minne suunnaton, mustanpunainen savupilvi kohosi, pyörien omituisina vyöryinä ja tuon tuostakin laskien lävitseen huikaisevan, korkean tulipatsaan, siellä kiiti pieni, keveä lentokone, kaarrellen laajoissa kehissä palavaa kaupunkia. Ohjaajan paikalla istui luutnantti Vahlberg; hänen rinnallaan, alaspäin suunnatun kiikarin yli kumartuneena, oli kenraaliluutnantti Orri, vahankalpeana kasvoiltaan, silmissä infernaalinen kiilto.
Kun luutnantti Vahlberg, savusta miltei tukehtuneena, katsahti sivulleen, ikäänkuin siten jouduttaakseen laskeutumiskäskyä, jota hän odotti, teki kenraalin kasvojen synkkä ja tunnoton kovuus häneen niin hyytävän vaikutuksen, että väreitä kiiti hänen ruumiinsa läpi ja veri pakeni hänen poskiltaan.
* * * * *
Sen lyhyen tiedonannon jälkeen, jonka Orri oli päämajasta lähettänyt, eivät sanomalehdet olleet puhuneet Pietarin valtauksesta mitään. Kenraali ei ollut lähettänyt minkäänlaisia lisätietoja ja kyselyihin oli hän kuivasti vastannut:
"Taistelutoimet seisauksissa. Asema ennallaan."
Mutta sitten alkoi sanomalehdissä kierrellä pöyristyttäviä uutisia ja huhupuheita Pietarin hävityksestä ja vihdoin julkaisi Hufvudstadsbladet pitkän haastattelun:
Kenraali V. Pietarin hävityksestä.
Tuomitsee ankarasti kenraali Orrin menettelyä.
Lehtemme edustajalle myöntämässään haastattelussa on I:sen divisioonan päällikkö kenraali V. lausunut seuraavaa.
— — — — — — — — — — — —
— Kenraali Orrin menettely herättää ehdottomasti hämmästystä ja paheksumista. Kuinka voi tällainen vandalismi tulla kysymykseenkään 20-vuosisadalla! Kaikki Pietarin kuuluisat taidesalongit, museot, keisarilliset rakennukset, Eremitaasi, Talvipalatsi ja lukemattomat muut ovat nyt raunioina. Jos tämä hävitys olisi tapahtunut valloittaessa, ei siitä olisi mitään sanottavaa, mutta venäläisethän jättivät kaupungin kenraali Orrille miltei ilmaiseksi, arvatenkin tahtoen säästää sitä tuholta. On tosiaankin vahinko ettei verrattain nuori armeijamme vielä ole ennättänyt saada johtajikseen henkilöitä, joiden sivistys ja humaniteetti olisivat korkeammalla tasolla ja ehkäisisivät moiset menestyksen ja voiton huumauksessa toimeenpannut raakalaisteot.
Sanomalehdet nostivat hirveän äläkän. Kokonaisia artikkelisarjoja kirjoitettiin asiasta, mutta kukaan ei ollut siitä oikein selvillä, eikä kenraali päästänyt uteliaita paikalle katsomaan.
Silloin tuli Orrissa näkyviin se puoli, joka kaiketi oli tuottanut hänelle kansan suosion. Hän puhui, kirjoitti selostuksen, eikä malttanut vaieta.
Kahdeksannentoista vuosisadan alussa Venäjän tsaari Pietari Suuri riisti Nevan soilla asuvilta suomalaisilta heidän kotinsa ja rakennutti kaupungin, josta väkipakolla ja keinotekoisilla menettelytavoilla paisutettiin maailmankaupunki. Yli kaksisataa vuotta on se levittänyt saastaansa ja tuhoavaa pahennustaan. Se on ollut alituisena koleerapesänä, ruton ja inhottavien tautien kotipaikkana, joka Suomea lähellä ollen on siveettömillä laitoksillaan ja kevytmielisellä elämällään tartuttanut turmelusta meidänkin maahamme. Sen epäterveellinen ilmanala, joka tilastotietojen mukaan käsittää vain 13 kirkasta, mutta 205 sade-päivää vuodessa, on vaatinut tuhansien ja taas tuhansien ihmisten hengen ja kylvänyt kurjuutta syrjäkaupungin köyhien kolkkoon elämään. Väkipakolla se perustettiin seutuun, joka oli sopimaton ja verrattain harvaan asuttu, väkipakolla minä sen hävitin, niin ettei kiveä ole kiven päällä; ja uneksin siitä ajasta, jolloin suo on peittänyt sen jäljetkin hetteisiinsä ja kurki huutaa ja vikla viheltää sen palatsien entisillä sijoilla.
— Kenraali V. näyttää olettavan, että Pietarin saattoi ottaa vain kovalla ärjäisyllä, yhtä ilmaiseksi kuin maksamattoman salonkiunivormun räätälistä. Siihen en kuitenkaan tahdo puuttua. Mutta jyrkästi torjun syytökset vandalismista. Mikä on voitu korjata talteen, se on myöskin korjattu. Museoiden aarteet ja taideteokset tulevat tästä lähtien upeilemaan Suomen asianomaisissa rakennuksissa, ja elintarpeet, koneet, vieläpä huonekalutkin, jotka väliaikaisesti saavat tyydyttää nykyistä, englantilaisesta hävityksestä johtunutta tarvetta, on rekisteröity ja säilytetty. Taloja ja palatseja en voinut siirtää, ne jaoitettiin maahan. Samoin kuvapatsaat, joiden esittämien henkilöiden muistoa ei suomalainen kaipaa. Kenraali V:lle voin kuitenkin, mikäli hän haluaa, lähettää tsaari Nikolai II rintakuvan puutarhakoristeeksi.
— En sitäpaitsi malta olla viittaamatta siihen, että Neva joki tulee sodan päätyttyä olemaan Suomen ja Venäjän rajana ja että Pietarin olemassaolo niinmuodoin on sekä tarpeeton, että mahdoton.
Orri Kenraaliluutnantti.
Kahta päivää myöhemmin sanomalehdet julkaisivat yllättävän uutisen:
Venäjä oli ehdottanut välirauhaa.