VIII.
Rankaisuretkikunta.
— Häiritsemmekö? kysyi amiraali N., astuessaan Stormin saattamana
Orrin huoneeseen.
— Kas, amiraali! Sinunpa silmiäsi ei usein ole ilo katsella, sanoi kenraali huomattavan iloisesti, nousten kättelemään ystäväänsä. — Painakaahan puuta molemmat ja pitäkää hyvänänne, mitä talo voi tarjota, s.o. ainoastaan sikareja, mutta oivallisia.
— Mikäli et suvaitse minun auttaa, amiraali vastasi, käärien whiskypulloa auki papereista. — Se on oikeata englantilaista. Ostettu Irlannista kuusi päivää sitten.
Orri kohotti kulmiaan.
— Tarkoitatteko, että olet sen itse ostanut?
— Tarkoitanpa niinkin.
— Sinä olet kuusi päivää sitten ollut Irlannissa?
— Aivan.
— Vai niin, sanoi kenraali painokkaasti, katsoen pitkään ystäväänsä.
Syntyi äänettömyys tuokioksi. Sitten kenraali kysäisi.
— Kuulehan. Minkä verran sinä olet pohjannut Englannin laivoja?
Amiraali vilkaisi ympärilleen ja alensi ääntään.
— 9 dreadnoughtia, 6 risteilijää, 14 torpeedovenettä ja 11 sukellusvenettä. Sitäpaitsi ne kuljetuslaivat, joista jo aikaisemmin oli puhe. Minua hämmästytti aluksi, että ne tulivat tänne niin mahtavalla laivastolla. Mutta kyllähän sen ymmärtää. He pelkäsivät kaikessa tapauksessa Saksan laivaston hyökkäystä ja olivat varuillaan.
Orrin silmät loistivat.
— Mahtaa se John Bullia kirveltää. Mutta kuka käskee! Sitävastoin en käsitä, minkätautta sinä sallit niiden ampua kaupunkimme raunioiksi?
— En voinut sille mitään. Ne tulivat niin äkkiä ja niitä oli kaikkialla. Ja enhän minä mahtanut niille mitään, kun ne pysyttelivät niin etäällä ja näkymättömissä. Komensin upottaja-osaston kuljetuslaivain kimppuun ja painuin suoraa päätä Tanskan rannikolle. Siinä minä laskinkin ihan oikein; olisitpa vaan ollut näkemässä, millä hirveällä melulla dreadnoughti uppoaa.
Kun keskustelu pysähtyi, sanoi Storm:
— Eihän niissä pohjoisissa huhuissa mitään perää olekaan. Juuri
tuli peruutus. Johan minä ajattelinkin, että se on turhaa puhetta.
Englanti muistaa vielä ne kolme divisioonaansa ja sitäpaitsi vanhan
Muurmannin jupakan. Ikinä ei se laske joukkoja sieltä maihin.
— Mistä peruutus tuli? Orri kysyi.
— Sotaministeriltä.
— Mutta jotakin pitäisi meidän kyetä Englannille tekemään, huomautti amiraali, katsoen merkitsevästi Stormiin. — Jollakin keinoin meidän pitäisi nöyryyttää tätä pienten kansain suojelijaa, joka on ampunut kaupunkimme raunioiksi… Ja jos oikein suoraan sanon, niin sen asian vuoksi me tänne tulimmekin.
— Ahaa!
— Meillä on ehdotus.
— Annahan kuulua.
— Me lähetämme viisisataa miestä, kolmesataa Lontooseen, sata Liverpooliin ja Hulliin, varustettuina sytytyspommeilla, 50 kappaletta miestä kohti. He tietysti esiintyvät siviilipuvuissa, joiden alle haarniskat on kätketty, istuvat automobiileihin, kaksi miestä kuhunkin, huristavat ympäri ja pistävät talot palamaan. Jos oletamme auton sytyttävän keskimäärin 10 taloa, mikä ei pitäisi olla paljon sytytyspommiemme tavattomaan tehoon katsoen, niin esim. Lontoossa alkaisi 1500 taloa roihuta. Sitä voisi verrata sinun Pietarin rovioosi, josta kohtalo sinua palkitkoon.
— Tehän olette mielettömiä! Orri huudahti. — Eihän tuo mitenkään ole mahdollista.
— Ja miksei?
— Miten saatte miehet perille?
— Laivoilla. Viisi laivaa, siinä kaikki. Salakuljettajat vievät paljon vaarallisempiakin lasteja maihin.
— Ja automobiilit? Ymmärrättehän toki, ettei 150 automobiilia vuokrata Lontoossa ulkomaalaisille, sen herättämättä huomiota.
— Sinä olet innostunut ja teet tarpeettomia kysymyksiä. Tietysti me olemme niin paljon ajatelleet.
— Selkähän siis.
— Automobiilit ovat valmiina kuljettajineen. Samoin laivat.
— Entäs miehet? Sehän tietää miltei ehdotonta kuolemaa jokaiselle.
— Miehet ovat valmiina, sanoi Storm täsmällisesti.
Orrin katse terävöityi ja tuokion hän mietti.
— Ja pommit ovat perillä, tokasi amiraali yhtäkkiä kuivasti.
Orri hätkähti. Syntyi äänettömyys.
— Selittäkäähän vähän yhtenäisemmin, sanoi hän vihdoin.
— Tämä tuuma syntyi minussa Irlannissa. Olen kahdesti käynyt siellä sodan aikana. Perustana ovat sinnfeinerit, jotka hautovat kostoa viime vuosikymmenellä kärsimänsä verilöylyn takia ja ovat valmiita vaikka mihin. Jo silloin minä keskustelin heidän kanssaan. Ja sittemmin syntyi suunnitelma. Autot ovat valmiina, kuljettajat ovat valmiina ja minä olisin teettänyt heillä koko kepposen, mutta uutta verilöylyä peljäten he eivät uskaltaneet. Aivan toista oli heidän mielestään, jos suomalaiset ovat mukana. Autonkuljettajat voivat silloin vedota heihin, eikä kosto tule Irlannin niskoille. Asia on yksityiskohtia myöten harkittu, ei tarvitse muuta kuin ilmoittaa ja kuljettaa miehet sovitulle paikalle. Eihän sen pitäisi olla vaikeaa, sillä Englannissa ei tietysti osata mitään tämäntapaista aavistaakaan. Minä puhuin jo aikaisemmin Stormin ja hänellä on nuo viisisataa vannoutunutta valmiina.
— Vai niin, sanoi kenraali miettiväisenä. Ja pitkän ajan kuluttua hän jatkoi.
— Tätä ei tietysti voi tehdä hallituksen nimessä.
— Ei. Vaikka oikeastaan en ymmärrä, mistä syystä ei.
— Onhan se selvä. Eihän tämä ole mitään sotaa. Se on luvaton yritys.
Silloin amiraali tulistui ja sanoi kiihkeästi.
— Ja miksikä luvaton? Oliko se sotaa, kun englantilaiset tulivat tänne laivoineen ja ampuivat kaupunkimme raunioiksi! He tiesivät, ettei meillä ole laivastoa, tai oikeammin sanoen he luulivat niin. Oliko siinä mitään inhimillistä? Eikö se ollut selvä kostotoimenpide? He luottivat kauaskantoisiin tykkeihinsä ja päättivät meidät tuhota. Mutta siinä he pettyivät.
— Ja oliko sinun Pietarin roviosi sotaa? pisti Storm.
— Tämä on sittenkin jotakin toista, huomautti Orri verkalleen. — Eikä sen onnistuminen näytä kovinkaan mahdolliselta… Tässä mennään siviilipuvussa rauhallisia ihmisiä hätyyttämään ja surmaamaankin.
— Minä en ymmärrä, huudahti amiraali katkerana. — En todellakaan ymmärrä. On lupa tehdä lentohyökkäys rauhalliseen kaupunkiin ja surmata ihmisiä pommeilla. Tämähän on siitä vain muunnos ja minusta tätä yritystä saattaisi ilmasta käsin tukeakin. On lupa upottaa rauhallisia kauppalaivoja. On lupa ampua pienen maan kaupungit mäsäksi. On lupa vaikka mihin, mutta tämä yksin on sopimatonta… Sinä et luullakseni oikein tajua tämän asian merkitystä, sillä huomiosi on ollut etupäässä kiintyneenä itään. Kansa on rauhatonta Englannissa. Se vastustaa sotaa. Se syyttää hallitusta siitä, että se on aiheettomasti hyökännyt Suomen niskaan. Se vaatii tietoa, mihin ne laivat ovat joutuneet, jotka minä olen upottanut. Jos nyt tämä katastrofi onnistuu, niin jotakuinkin varmana voi pitää, että yleinen mielipide pakottaa hallituksen rauhaan ja että syntyy suuria mellakoita…
— Sinähän kiihdyt, hyvä veli, Orri sanoi. — Jos kerran asiat niin ovat, niin ei suinkaan minusta vastusta.
— No! Tuo kuuluu joltakin, naurahti amiraali, itsekin huomaten innostuksensa ja suutaan pyyhkien.
— Ja lupaat auttaa meitä? kysyi Storm.
— Lupaan auttaakin. Mutta eihän sitä tarvita, koska kaikki on valmiina.
— Entäs sotaministeri! Hänen tietämättään emme uskalla toimia.
— Siinä suhteessa teen voitavani.
— No sitten on whiskyn aika tullut, sanoi amiraali, ilmeisesti hyvällä tuulella.
IX.
Kansa kuohuu.
Kauhean englantilaisen hävityksen jälkeen olivat Suomen kansan syvät rivit ikäänkuin lamaannuksen vallassa. Kun ne veriset mellakat ja levottomuudet, jotka lähipäivinä hävityksen jälkeen ikäänkuin pauhaavana virtana olivat vyöryneet etelästä pohjoiseen, oli saatu asettumaan, syntyi pelon ja kauhun sekainen hiljaisuuden tila, jolloin kuiskauksiakin pidettiin vaarallisina. Rantakaupungit olivat tyhjentyneet. Sanomalehdet olivat lakanneet ilmestymästä. Ja väkijoukot olivat hajaantuneet ympäri Suomen, kaukaisiin pitäjiin ja maakyliin.
Mutta kun syksy tuli ja asuntokysymykset kohosivat päiväjärjestykseen, alkoi julkisuudessa kuulua yhä tyytymättömämpiä ääniä ja pahaenteistä murinaa. Sanomalehdet heräsivät vähitellen uudestaan eloon. Huolimatta sotasensuurista pääsi niihin pujahtamaan uutisia, jotka muutenkin kiertelivät salaperäisinä yleisön keskuudessa. Tiedot englantilaisten divisioonain kuulumattomasta tappiosta ja huhut niistä loistavista upotuksista, joita amiraali N. oli tehnyt Tanskan salmien suulla, kohottivat kansanjoukkojen itsetuntoa ja kannustivat niiden rohkeutta. Muutamat Suomessa maata-omistavat saksalaiset keinottelijat olivat vain vastenmielisesti alistuneet hallituksen määräyksiin, eivätkä kernaasti nähneet tiluksillaan niitä onnettomia, jotka hätä oli sinne pakoittanut. Tätä käyttivät jotkut kiihoittajat aseenaan, saaden aikaan sen, että yhä useammalta taholta alkoi kuulua syytöksiä Saksan hallitusta vastaan. Minkätähden se oli koko sodan ajan pysynyt passiivisena? Minkätähden oli se sallinut englantilaisten laivain kauhuteot? Se oli Suomen liittolainen, minkätähden se jätti pienen "holhokkinsa" kahden suurvallan syötäväksi? Jos kerran Englanti oli ultimaatumillaan pakoittanut Tanskan, Ruotsin ja Norjan kolmiliiton avaamaan tärkeät salmensa, niin miksei Saksa pannut sille mahtavaa vastalausettaan?
Pietarin odottamaton valtaus päästi intohimot täydellisesti valloilleen ja juovutti joukot menestyksen huumalla. Saatiin leipää, saatiin välttämättömiä tarveaineita ja silloin alettiin vaatimalla vaatia selityksiä. Mahtavat kansanjoukot kerääntyivät Keski-Suomen kaupunkeihin, ne kulkivat lippuineen ja voittolauluja laulaen toreille ja avonaisille kentille, pitääkseen kuohuvia puheitaan ja äänekkäästi huutaakseen syytöstensä sanavirtoja. Sotilaat tuntuivat olevan heidän puolellaan, eikä hallitus uskaltanut ehkäistä heidän kokouksiaan.
Sitten kirjoitti Nouseva Kansa jyrisevän artikkelin, jossa sanottiin m.m.:
— — — On koetettu puolustaa Saksan menettelyä sillä, että Ranska ja vieläpä Amerikkakin Englannin liittolaisina olisivat uhanneet sodalla, mikäli ei Saksa pysyisi erossa tästä leikistä, joka oli Englannin ja Venäjän asia. On sanottu, että Saksa ei ole voinut ottaa vastuulleen maailman palon uudestaan syttymistä ja että se siitä syystä on pysynyt syrjässä. Mutta tuo menettely on alentavaa Saksan mahtavalle kansalle, joka on tehnyt liiton meidän kanssamme. Mitä me teemme sitten voimakkaalla liittolaisellamme? Mitä meillä siitä on hyötyä? Meidän politiikkamme on tähän asti saanut määrätä suuntansa sen mukaan, mikä milloinkin on ollut liittolaisellemme edullista. Mutta meidän ei ole sallittu nauttia niitä etuja, joita Saksa on suonut mahtavammille ystävilleen. Ja kun vaara uhkaa maatamme, niin meidät ilman muuta jätetään pulaan, vailla apua, vetäydytään kylmäverisesti syrjään ja pestään kädet, kuten Pilatus aikoinaan. Onneksi meillä on armeijamme, onneksi meillä on urhoja, jotka eivät hämmästy minkään vaaran uhatessa, onneksi me pystymme seisomaan omin jaloin.
Silloin hallituksen täytyi tehdä myönnytyksiä ja antaa selityksiä, jotka se mieluummin olisi pitänyt salassa. Se julkaisi upotussodan hämmästyttävät tulokset kuivilla numeroilla. Se näytti toteen, että Englanti ei enää uskaltanut tuoda laivastoaan Suomen vesille. Ja se ilmoitti kolmen englantilaisen divisioonan kaamean kohtalon ja täydellisen häviön Hankoniemen pohjoispuolella. Kenraali Storm muuttui kansan silmissä sankariksi, joka kohosi Orrin rinnalle, ja Suomen saaristolaivaston komentajasta, amiraali N:stä, tehtiin ylistyslauluja. Sitten julkaisi U.S., joka oli hallituksen taatuin äänenkannattaja, puolivirallisen selityksen, jossa sanottiin:
— — — Nouseva Kansa ei ota huomioon, että kun Ranska ja Amerikka uhkaavina nousivat Englannin röyhkeätä vaatimusta kannattamaan, niin Englannin laivasto oli jo kulkenut Tanskan salmien läpi, joten Saksalla ei ollut muuta mahdollisuutta kuin hyökätä sen kimppuun ja suoranaisesti alottaa sota. Mutta siltä varalta olivat Amerikka ja Ranska hyökkäysvalmiina. Senvuoksi ei Saksa voinut ottaa tätä laajakantoista askelta vastuulleen. Maailmansodan hirveä hävitys oli vielä liian tuoreessa muistissa.
Sitäpaitsi Saksa, jonka kasvattama voitokas armeijamme ja sen parhaimmat päälliköt ovat, tiesi tarkalleen, mihin tämä armeija oli kykenevä ja ennen kaikkea, mihin Suomen olemattomana pidetty laivasto oli kykenevä. Se tiesi, ettei Englannin onnistuisi toteuttaa ahnaita aikeitaan, vaan että se tulisi kärsimään musertavan tappion. Miltei vahingonilolla se laski Englannin laivat Suomen vesille, varmana niiden kohtalosta. Eikä se erehtynytkään tässä suhteessa, sen todistavat parhaiten sotaministeriön julkaisemat numerot; sensijaan se erehtyi kokonaan siinä, ettei sillä ollut tietoa englantilaisten uusista, hirveän voimakkaista ja kauaskantoisista tykeistä, eikä heidän barbaarimaisista sodankäyntitavoistaan, jotka sitten maailman sodan ovat kehittyneet yhä huonompaan suuntaan — muistakaammepa vain Irlannin verilöylyä viime vuosikymmenellä.
Tämä selitys, jonka antamista hallitus oli viimeiseen saakka viivyttänyt, oli niin vakuuttava ja selvä, ettei vastaväitteille jäänyt varaa. Murina lakkasi ja hetkeksi syntyi hiljaisuus, jonka painostava laatu kuitenkin oli merkkinä siitä, että kansa intohimoisesti etsi jotakin uutta, mihin kohdistaa ja purkaa kuohuvan, heräävän voimantuntonsa.
Siihen tarjoutui tilaisuus, kun Itämeren maakuntain lähetystö saapui. Sielläkin kansa kuohui. Maailmansodan aikana oli veljesmaamme, vastoin enemmistön ja maapäiväin tahtoa, liitetty Preussiin. Ylimystö, joka saksalaisena syntyperältään ennenkin oli pöyhkeillyt, oli viimeaikoina muuttunut sietämättömäksi.
Viron kansa, joka jo kauan oli halunnut itsenäisyyttä, mutta jonka, senjälkeen kuin Konstantin Päts ja monet muut isänmaalliset miehet oli raahattu vankiloihin, oli vallannut umpimielinen toivottomuus, ikäänkuin heräsi ja vanha vapauden kaipuu paisui ja kannusti tekoihin. Laajoissa piireissä ajateltiin liittoa Suomen kanssa, jonka sotavoimien urhokkaat teot olivat huumanneet ja innostuttaneet sukulaiskansamme painunutta mieltä ja synnyttäneet valtavan kuohunnan ja nousun. Kiihko-isänmaalliset esiintyivät rohkeampina kuin konsanaan ja niin oli vihdoin päätetty lähettää valiokunta Suomen kuninkaan ja hallituksen puheille.
Jo tämä herätti Suomessa valtavan hyökyaallon kaltaisen huumeen ja kansan itsetunto ja suuruuden kaipuu kohosivat yli rajojen. Mutta sitten saapui tietoja, jotka olivat omiaan vieläkin korkeammalle kohottamaan tätä isänmaallisen innostuksen ja voimantunnon ihmeellistä hurmiota.
Ensin tuli yksinkertainen sähkösanoma:
Kristiania 28 p. syysk. Meille sähkötetään Lontoosta, että suunnaton tulipalo raivoaa kaupungissa. Samanlaisia häivyttäviä tietoja on saapunut myöskin Liverpoolista ja Hullista. Suomalaisten kerrotaan laskeneen sotavoimia Englannin maaperälle. Suuri pakokauhu on vallalla ja uhkaavia levottomuuksia on puhjennut.
Kahta päivää myöhemmin saatiin kuulla lisää:
Berlin, lokak. 1 p:nä. Hamburger Fremdenblattin kirjeenvaihtaja on lehdelleen kertonut seuraavaa: Yöllä syysk. 28 p. vasten herättivät Lontoon poliisin huomiota automobiilit, joissa kussakin oli kolme henkilöä ja jotka omituisella heittokoneella heittivät sytytyspommeja kaupungin taloihin ja sitten syöksyivät huimaa vauhtia eteenpäin. Sadoissa kohdin syttyi tulipaloja. Linja Bayswater road—Oxford street—High Holborn, — Newgate street ja Cheapside oli yhtenä ainoana savuavana merenä. Trafalgar Squaren loistorakennukset, niiden joukossa Palace of Westminster, syttyivät tuleen, Government offices ja the Admirality Whitehallin varrella leimusivat ennen pitkää ilmiliekeissä. Kaikkialla oli huomattavissa sama tuho, joka hirvittävällä voimalla levisi ja joka erikoisesti suuntautui Eastendin uivia telakoita vastaan. Poliisivoimat, sotaväki ja palokunnat häivytettiin. Niiden toimintaa ehkäisi kuitenkin suuresti suunnaton tungos, joka levisi kaikkialle, synnyttäen pakokauhua ja hirveitä onnettomuuksia. Suurin osa tuhoa tuottavista autoista saatiin kuitenkin rikki-ammutuksi tai oli niiden pakko tungoksen tautta pysähtyä. Mutta miehet hyppäsivät ulos käsipommeja heittäen ja huimasti ampuen. Monia saatiin kiinni, mutta useimmat pakenivat väkijoukkoon, johon hukkuivat. Kaupunki oli täynnä tulta, savua, voivotusta ja kuolevain huutoja.
Yhtä kauheita uutisia kerrotaan Liverpoolista ja Hullista. Edellisessä oli tuli samanaikaisesti syttynyt Toxtethin, Evertonin ja Waterloon kaupunginosissa. Vilja ja puuvillapörssi on tuhkana, samoin telakkahallituksen palatsi, ja St. Georges Hall Line Hill Placella on pahasti vahingoittunut. Hullissa on tulen uhriksi joutunut raatihuone, suunnattomat telakka-rakennukset ja purjehduskoulu.
Kiinnisaadut pahantekijät ovat siviilipuvussa. Heidän vaatteittensa alla on ihmeellinen metallipanssari, joka on tavattoman kevyt ja niin kova, että kiväärinluodit eivät sitä läpäise. Samoin oli heidän päässään samasta aineesta tehty kaski. Heidät on tunnettu suomalaisiksi ja ovat he kertoneet omasta alotteestaan tulleensa kostamaan niitä tuhotöitä, joita Englannin laivasto tuotti pommituksellaan Suomen kaupungeille.
Vahingot, joita vielä ei lähimainkaan voida arvostella, nousevat moniin miljardeihin.
Muutamia päiviä koko Suomen kansa oli ikäänkuin humalassa. Sanomalehdet olivat täynnä yhä yksityiskohtaisempia selostuksia näistä merkillisistä tapahtumista. Satoja sähkösanomia painettiin ja sanomalehtipojat juoksivat maaseudulla saakka yhtämittaa huutaen: "Sähkösanoma kymmenen penniä! Sähkösanoma kymmenen penniä." Kulkukauppiaat möivät arkkiveisuja, joita syntyi uskomattomalla nopeudella: "John Bullin valitus", "Suuren saaren nuotiot", "Lontoon viimeiset päivät". Ja sotilaat, joiden halu kaikkina aikoina on palanut laulujen tekoon, kajahuttelivat vapaustaistelun aikaisella nuotilla:
Kenraalimme Orri, Storm ja laiva-amiraali,
Englannista pojillensa polttopuita haali.
Hei! Pietari ja Lontoo suuri
Hulli sekä Liverpooli j.n.e.
Mutta valitettavasti oli Suomen kansan joukossa niitä, jotka eivät voineet unohtaa, että kuningas oli valittu vastoin heidän mielipiteitään, että punakapina oli kukistettu saksalaisten avulla ja että siis saksalaiset olivat lähimpänä syynä heidän omaistensa perikatoon. Pelkästä persoonallisesta vihasta ja kostonhimosta he unohtivat isänmaansa onnen. He tahtoivat vain kiihdyttää vihaa, synnyttää sekasortoa ja mielten kuohua, itsekään olematta päämäärästään selvillä. He olivat niitä, joita saattoi sanoa punakaartin perillisiksi ja joiden veriin kohtuuton katkeruus jo äidin maidossa oli imeytynyt.
Heidän toimestaan ilmaantui katujen kulmauksiin suurin kirjaimin painettuja liuskoja, joissa luettiin.
Kansalaiset!
Turhaan koetetaan puolustaa Saksan menettelyä. Tosiasiaksi jää, että Suomen rantakaupungit ovat tuhkana ja että tämä maa on yksin saanut kestää epävakaisen kamppailunsa. Yksin on sen armeija pakoittanut Venäjän välirauhaan, yksin on sen laivasto antanut Englannin laivastolle läksytyksen, jota se ei ennen ole saanut. Kuolemaa halveksuen ovat urhoolliset sankarimme tuottaneet John Bullille häviön sen omalla alueella, sen iänikuisella saarella, jota se kaikkina aikoina on pitänyt luoksepääsemättömänä turvapaikkanaan.
Mutta jos me kerran yksin kykenemme käymään sotamme, niin silloin me myöskin kykenemme yksin hoitamaan maamme sisäiset asiat. Me osaamme itse pitää maatilamme. Me osaamme itse hoitaa tehtaamme ja kauppamme. Meidän armeijamme ei tarvitse enää vierasta väkeä, joka itsepintaisesti on jäänyt johtajien paikoille. Pois vieraat maasta! Alas muukalaiset keinottelijat! Menkööt he omaan maahansa! Me emme tarvitse heitä!
On omituista, että kohtalo toisinaan käyttää mitä vähäpätöisimpiä välikappaleita suurten tarkoitusperien saavuttamiseksi. Tämä ilkeämielinen kirjoitus, jonka ala-arvoisuuden sen oma tarkoituksettomuus parhaiten todisti, muuttui, niin ihmeelliseltä kuin se saattaa kuulostaakin, siksi keskukseksi, jonka ympärille Suomen puolueet kerääntyivät ja huumaavan nousun vallassa unohtivat pienet riitansa ja löivät toisilleen veljen kättä.
Sillä jo heti alussa yleisö repi näitä kirjoituksia suuttuneena ja kuohuksissaan. Sitten julkaisi Nouseva Kansa artikkelin, jossa m.m. sanottiin:
Vaikka ne kirjoitelmat, joita jotkut ilkeämieliset ovat katujen kulmiin naulanneet, eivät itse asiassa ansaitsisi minkäänkaltaista huomiota, täytyy kuitenkin, sen johdosta että tarkoitus on ilmeisesti mustata Suomen työväen puoluetta, jyrkästi torjua ne syytökset, joita niissä on Saksan hallitukselle syydetty. Sen selityksen jälkeen, joka U.S:ssa oli julkaistuna, ei yhdelläkään suomalaisella ole mitään aihetta osoittaa tyytymättömyyttä Saksan valtapiireille. Päinvastoin. Saksa on tahtonut ikäänkuin paljastaa maailmalle nuoren liittolaisensa voiman, antamalla sen yksin selviytyä tukalasta kamppailustaan. Se on pysynyt syrjässä, se on halunnut ehkäistä maailmanpalon uudestaan syttymisen, vaikka se kieltämättä, sekaantuessaan Suomen asioihin, olisi itse saanut suurimman tunnustuksen voitoista, jotka maailma olisi laskenut sen ansioksi. Että Suomen rantakaupungit nyt ovat raunioina, on tosiasia, jota ei osattu aavistaa, mutta joka kenties sittenkin on parempi kuin uhkaavan, vaikka nyt estetyn maailmansodan arvaamaton hävitys. Saksan nykyistä politiikkaa täytyy ehdottomasti pitää uudenaikaisesti sovinnollisena ja radikaalisena, sitä todistaa paraiten se valtava myötätunto, jonka virolaiset isänmaanystävät ja Suomeen liittymisen uneksijat ovat Saksan sanomalehdissä saaneet osakseen.
On kyllä totta, että Saksan ja Suomen väliset suhteet kaipaavat uudistusta ja että Saksa on liian paljon saanut vaikuttaa maamme sisäisiin asioihin. Niinikään olisi suotavaa, että Suomen nuori armeija vapautettaisiin vieraista aineksista, koska sillä nyt on kykeneviä päälliköitä, eikä varhaisempia opettajia enää tarvita. Mutta kokonaan väärin on ajaa näitä asioita väkipakolla ja lietsoa aiheetonta vihaa ja katkeruutta kansaan, joka muutenkin on kuohuksissaan. Sovinnollisuus on nähdäksemme ainoa perille johtava tie. Me suosittelemme tätä tietä sitäkin suuremmalla syyllä, kun saksalaisten omissakin piireissä on viime aikoina jyrkästi paheksuttu niitä väärinkäytöksiä, joihin muutamat saksalaiset keinottelijat ovat maassamme tehneet itsensä syypäiksi — ja joita oma porvaristomme on näihin saakka harjoittanut vähintään samalla mitalla.
Tämä kirjoitus, joka jo tyylillisesti merkitsi täydellistä kannanmuutosta Nousevassa Kansassa, herätti porvarislehdissä suunnatonta huomiota. Hufvudstadsbladetissa yritti muuan neekeri sitä terävästi ja vanhoillisia sotatemppuja käyttäen ivatakin. Mutta silloin kirjoitti Uusi Päivä, jonka aikamittari monesti ennenkin oli osoittanut herkkää värähtelyä, seuraavasti:
Nousevan Kansan kirjoituksen johdosta ei meillä ole muuta esiintuotavaa kuin vilpitön ilomme. Emme tahdo tällä kertaa siihen mitään lisätä, emmekä mitään ottaa siitä pois. Jos se tosiaan merkitsee suunnan muutosta, ellei sitä todellakaan tarvitse laskea satunnaisuuksiin, näemme tässä lähentymisen Suomen puolueiden välillä, joka meidän mielestämme on koituva arvaamattomaksi siunaukseksi koko kansalle ja joka velvoittaa myöskin porvaripuolueita tarkistamaan lausuntonsa ja jättämään pois sen ylimielisen äänenoton, joka liiankin usein on niissä ollut vallalla ja josta emme tahdo itseämmekään ehdottomasti puhdistaa.
Kuin yhteisestä sopimuksesta Suomen sanomalehdistö jätti unhoon huikaisevan parjaussana-varastonsa ja yhdistyi ennen tuntemattomalla innolla ajamaan koko kansan yhteisiä etuja. Virolainen lähetystö ja sen toivomukset joutuivat etu-alalle. Suur-Suomen unelma selviytyi kapaloistaan, alkoi saada harkitun, tarkoin perustellun pohjan ja kehkeytyä voimastaan juopuneen kansan kiihtyneessä mielikuvituksessa todellisuutta yhä lähemmälle.
Suurista kansanjoukoista, jotka lippuja kantaen vaelsivat kaduilla, oli katkeruus hävinnyt miltei jäljettömiin. Se huusi ja melusi kuin ennenkin, mutta siinä oli tietoisuutta ja omanarvon tuntoa ja tarkemmin kuin konsanaan se perusteli vaatimuksiaan.
* * * * *
Kuningas käveli vastaanottohuoneensa permannolla edestakaisin, kädet selän takana ja hieman kiihtyneenä, mutta silti majesteetillisen ja arvokkaan näköisenä. Sivummalla istuivat sotaministeri, jonka kylmät ja älykkäät kasvot pysyivät aivan tyyninä ja jonka pienien silmien katseesta ei voinut lukea mitään, sekä kenraali Orri, joka hetken vaiti oltuaan jatkoi esitystään.
— Nyt, jos koskaan, täytyy suurvaltain taipua, muuten ei maailman palo ole estettävissä. Englannissa levottomuudet kasvavat, Irlanti on kuin viritetty jousi ja Viro kapinan partaalla. Itämeren maakuntain unioonilla Preussin kanssa ei ollut, eikä ole pysyviä edellytyksiä, se on minun vilpitön mielipiteeni. Kieltämättä olisi parempi, jos nämä maakunnat halunsa mukaisesti liitettäisiin Suomeen, johon ne sukulaisuuden perusteella tuntevat kuuluvansa. Saksan asemaahan tämä liittyminen itse teossa lujittaisi. Saksa yhdistäisi silloin itseensä suomensukuiset kansat kokonaisuutena yhdellä ainoalla siteellä, sensijaan että se nyt on pieninä, erillisinä palasina rihmoittanut nämä maat valtavaan runkoonsa. Suur-Suomen kanssa solmittua ystävyyttä ja lujaa liittoa ei suinkaan voi pitää pieniarvoisena seikkana.
Puheen loppuosa oli hukkua jyriseviin huutoihin, jotka kadulta tunkeutuivat huumaavina korviin.
— Me tahdomme kuulla kuninkaan mielipiteen!
— Me vaadimme veljeskansaimme vapautta!
— Heitä ei saa sortaa! Kuningas vastasi:
— Teidän esityksessänne ei ole mitään, jota en saattaisi hyväksyä, kenraali.
— Me tahdomme nähdä kuninkaan! kuului häiritsevän äänekkäästi ulkoa.
Silloin kohosi tumma puna kuninkaan kasvoille.
— Jo kahdesti olen lähettänyt heille poistumiskäskyn. He eivät tottele, sanoi Hänen Majesteettinsa, ja hänen äänensä sävy ilmaisi, ettei hän ollut tottunut uppiniskaisuuteen.
Syntyi hiljaisuus, vain kansanjoukon melu kiihtyi. Vihdoin vastasi
Orri.
— Minä en kehoittaisi Teidän Majesteettianne käskemään heitä kolmatta kertaa.
— Sitten on kutsuttava sotaväki. En jaksa sietää tuota melua.
— En kehoittaisi Teidän Majesteettianne siihenkään, sanoi kenraali hiljaa.
— Ja miksi ei?
— Sotaväki ei tottele, kuului tyyni vastaus. Värihäivähdys kiiti kuninkaan kasvoilla.
— Sanotteko te niin, kenraali!
— Sanon, sillä kansanjoukolla on oikeus vaatia kuninkaansa nähdäkseen. Ei sotaväki saata siitä syystä ryhtyä väkivaltaan.
— Mutta ette kai tarkoita, että rupeaisin kansalle puhumaan politiikkaa? En minä voi tehdä heille lupauksia.
Syntyi hiljaisuus. Sitten kuului kadulta:
— Hän ei tahdo näyttäytyä!
— Hän ei välitä meistä!
Ja muuan terävä, erillinen ääni:
— Alas sellainen kuningas!
Kuninkaan kasvot vaalenivat ja katkeroituneena hän sanoi Orrille.
— Siinä kuulette. Tuokin on ehkä oikein teistä. Kenraalin kovat kasvot ilmaisivat suunnatonta mielipahaa ja hänen äänensä vavahteli.
— Ei suinkaan, Teidän Majesteettinne. Minä olen ainakin koettanut palveluksellani osoittaa nöyrintä alamaisuuttani ja syvää rakkauttani Teidän Kuninkaallista Korkeuttanne kohtaan. Tarkoitin vain, että Teidän Majesteettinne tulisi näyttäytyä kansalle… Tuo huuto ei merkitse mitään. Se oli yksinäinen ääni, joka viiden minuutin päästä on valmis sydämensä pohjasta huutamaan "eläköön kuningas" ja tarvittaessa uhraamaan henkensä Teidän Majesteettinne puolesta. Se riippuu kokonaan laumaintohimojen käänteistä.
— Olen jo sanonut, etten tahdo heille luvata sellaista, mitä en voi pitää. Mitä siis ehdotatte, kenraali?
— Kehoitan Teidän Majesteettianne viipymättä matkustamaan Saksaan, persoonallisesti keskustelemaan Saksan keisarillisen hallituksen kanssa, johon Teidän Majesteetillanne on suuri vaikutusvalta. Täällä ei ole tällä hetkellä mitään tähdellistä tehtävää. Ja tästä matkasta kehoittaisin Teidän Majesteettianne ilmoittamaan kansalle.
Sotaministeri, joka koko ajan oli istunut äänettömänä, sanoi nyt:
— Senjälkeen kuin Teidän Majesteettinne on ilmaissut kantansa Itämeren maakuntain kysymykseen nähden, en voi muuta kuin yhtyä kenraali Orriin.
Kuningas mietti.
— Tulkaa mukanani parvekkeelle, sanoi hän sitten.
Kun kansa sai nähdä kuninkaan, jonka kahden puolen sotaministeri ja kenraali Orri olivat kunniaa tehden asettuneet, valtasi sen juhlamieli ja hiljaisuus syntyi heti.
— Kansalaiset! aloitti kuningas. — Minä tiedän, että te haluatte kuulla minun mielipidettäni Viron, Suomen veljesmaan kysymyksessä. Minä hyväksyn pääasiallisesti ne näkökohdat, jotka Itämeren maakuntain lähetystö on esittänyt. Mutta minä en voi tehdä teille mitään lupauksia, koska ratkaisu ei ole yksinomaan minun vallassani. Olen päättänyt matkustaa Saksaan, persoonallisesti ajaakseni perille Suomen kansan toivomuksia niin laajaperäisesti kuin mahdollista. Olkaa vakuutettuja siitä, että teen voitavani. Ja nyt kehoitan teitä rauhallisesti menemään koteihinne.
Hiljaisuutta kesti tuokion. Sitten kuului valtava huuto.
— Eläköön kuningas!
— Jumala siunatkoon hänen matkaansa!
— Onnea matkalle, Teidän Kuninkaallinen Korkeutenne.
X.
Rauhan enteitä.
Kauppatorilta loistava joukko kääntyi Esplanaadille ja torvisoittokunta alkoi puhaltaa marssia.
Siinä olivat kaikki Englannista palanneet rankaisuretkikuntalaiset, joita haltioitunut yleisö oli vaatimalla vaatinut nähdäkseen. Heitä oli noin 300 miestä, enempää ei viidestä sadasta ollut palannut. Toisilla, joiden käsi tai rinta oli haavoittunut ja kääreissä tai pää siteissä, ei ollut haarniskaa ja heidät on erityisenä osastona asetettu eteen. Mutta mukaan oli kaikkien lähdettävä, jotka suinkin kynnelle kykenivät.
Etumaisina ratsastivat amiraali N. ja kenraali Storm joka henkilökohtaisesti oli ollut mukana, Orrin ja amiraalin vastaväitteistä huolimatta. Amiraali ei ollut tottunut ratsastaja, se näkyi hänen asennostaan jota hän turhaan koetti väkipakolla pitää moitteettomana. Hänen vaatimattoman pukunsa rinnassa loisti yksi ainoa kunniamerkki, suuri sininen risti, jota oli jaettu vasta kuudelle sotilaalle koko maassa, ja hänen hiljaisilla, mutta nerokkailla kasvoillaan oli jonkinlainen nolostunut leima, ikäänkuin olisi hän oudoksunut tällaista näytteillä-oloa.
Storm istui ratsullaan komeana ja naureskellen, kiireestä kantapäihin panssaroituna. Hänen rintansa oli kunniamerkkejä täynnä. Siinä näkyi rautaristi, muistona jääkäri-ajoilta, sitten vapaustaistelun neljännen ja toisen luokan vapaudenristit ja vihdoin sininen risti. Hän oli yleisön vanha suosikki, varhain leskeksi joutunut naissankari, alituinen vitsailija, leikinlaskija ja hulluttelija. Mutta samalla yleisö tiesi hänen yltiöpäisen rohkeutensa ja loistavat sotilaalliset ansionsa. Hän oli ollut Orrin oikeana kätenä Pietarin valtauksessa, hän oli toteuttanut amiraali N:n hurjan suunnitelman Englannissa ja hän oli vihdoin tuhonnut englantilaiset divisioonat Hangon lähettyvillä.
Yleisöä, joka kihisi kuin muurahaispesä, tunkeili kaikkialla, joka ikisessä sopukassa. Vaikka oli jo syksy, niin näytti koko Esplanadi muuttuneen kukkatarhaksi. Oli suuria ruusuja, erivärisine kukkineen, oli kokonaisia orvokkirykelmiä, oli asterikimppuja ja mahdottomia tulppaani-viuhkoja. Sotilaat olivat hukkua irtonaisten ruusujen sateeseen ja hevoset kulkivat kuin kukkamatolla.
Yleisö huusi, taputti käsiään, heitteli kukkia, heilutti nenäliinoja ja lakkejaan kuvaamattoman riemun ja hurmion vallassa. Se hurrasi yhä uudestaan ja uudestaan ja kumeina vyöryinä kaiku kuljetti sanoja yli raunioiksi sortuneiden talojen.
— Kuolemattomat!
— Isänmaan pelastajat!
— Hurraa! Hurraa! Hurraa!
Oli omituista nähdä tällainen saattue kaupungissa, jonka talojen ympärillä oli korkeita, rumia rakennustelineitä, jonka ihmiset asuivat ahtaasti sulloutuneina niissä harvoissa huoneissa, jotka olivat säilyneet ehjinä, tai jotka oli ehditty korjata hävittävän pommituksen jäljeltä. Asukkaat olivat tällä hetkellä tyyten unohtaneet sodan kauhut ja huusivat yhä äänekkäämmin.
— Eläköön kuolemattomat!
— Eläköön isänmaa!
— Eläköön urhoolliset päälliköt!
Storm keikuttelihe ja nyökkäili päätään joka suunnalle, amiraalin istuessa vakavana. Hän vilkutteli silmää, nauroi ja yhtäkkiä hän huusi innostuksen valtaamana, vähääkään välittämättä sopivaisuusvaatimuksista.
— Terveisiä John Bullilta!
Puhkesi hurja naurun rämäkkä ja kansa huusi:
— Hyvä, hyvä!
Sitten toi muuan viisitoistavuotias, tavattoman kaunis tyttö Stormille niin suuren valkeista ruusuista tehdyn seppeleen, että hento kantaja oli menehtyä sen painosta.
Silloin kenraali sieppasi sekä tytön että seppeleen satulaansa, suuteli hämmästynyttä lasta keskelle suuta ja istutti hänet eteensä, pannen suuren seppeleen molempien vartalon ympäri.
Yleisö huusi, nauroi, ulvoi ja tömisteli kantapäitään. Se tunkeutui sotilaiden lähelle, kuumeisin sormin koskettaen heidän yliluonnollista haarniskaansa ja yhä uudestaan toistaen:
— Kuolemattomat!
* * * * *
Tämän jälkeen valtasi kansan jos mahdollista vieläkin suurempi isänmaallinen ylpeys ja itsetunto; se käsitti armeijansa voiman ja se tunsi halua seisoa omin jaloin.
Mutta samalla se ikäänkuin talttui ja tyyntyi. Se alkoi perustella vaatimuksiaan asiallisemmin ja tyynemmin, mutta samalla sen voima kasvoi. Sanomalehdet huomauttivat kyllä, että me saimme armeijamme loistosta kiittää Saksaa, joka oli sen pannut alulle, ne pyrkivät yhä lujittamaan entistä liittoa Saksan kanssa, mutta samalla ne vaativat ehdottomasti, että Suomen sotaväki oli vapautettava vieraista aineksista, että maa oli annettava yksinomaan suomalaisten viljeltäväksi, että tehtaat ja liikkeet oli palautettava Suomen kansalaisten haltuun, sekä että kauppa- ja merenkulkusopimus oli uudestaan tehtävä.
Sitten tiesivät sanomalehdet ilmoittaa, että Hänen Majesteettinsa Suomen Kuningas oli matkustanut Saksaan, ajaakseen, mikäli mahdollista, perille kansansa tahdon. Tämä tieto tyynnytti yleisöä, kuninkaasta kirjoitettiin myötätuntoisia, vaikka tosin rohkeita kirjoituksia ja uusi toivo alkoi kyteä mielissä.
Silloin saatiin kuulla yhä uusia järkyttäviä viestejä. Helsingin
Sanomat julkaisivat lokak. 11 p:nä seuraavan sähkösanoman.
Berlini 10 p. lokak. Meille tiedoitetaan Lontoosta: Eilen on parlamentin alahuoneessa ollut myrskyinen kohtaus. Koko alahuone on vaatinut rauhaa. Lordi B. ja amiraali C. ovat ylähuoneessa asettuneet rauhan kannalle. Sotapuolueen väitetään kukistuvan ja hallituspula on odotettavissa.
Parin päivän päästä olivat sanomalehdet täynnä kiihkeitä kirjoituksia ja kapinan odotettiin joka hetki puhkeavan Englannissa. Koko työväen puolue ja maltillinen porvaristo tahtoi rauhaa, jota ylimystö ja hallituspiirit vastustivat. Sinnfeinerit riehuivat kuin koston jumalat kiihoittamassa muutenkin kuohuksissa olevaa kansaa, Irlanti kiehui kuin kattila ja monin paikoin oli syntynyt verisiä mellakoita. Suurten asetehtaiden ja ampumatarvetehtaiden työläiset liittyivät lakkoihin, huolimatta siitä, että hallitus asevoimin koetti saada heitä pysymään työssään ja kaduilla kulki valtavia mielenosoituksellisia kansanjoukkoja.
"Englannilla ei ollut mitään syytä sekaantua Suomen ja Venäjän välisiin asioihin. Kaikki puheet taloudellisten etujen loukkaamisesta ovat vain puolustusta ja peitettä, eikä Suomi ole tehnyt sellaiseen itseään syypääksi. Tosiasiallisena sodan syynä on ollut, vain ylimystöpuolueen kostonhimo, joka on palavana kytenyt maailmansodasta saakka ja joka ei ole häikäillyt valita uhrikseen tätä pientä maata, jonka urhoollinen ja vapautta rakastava kansa on nyt ryhtynyt epätoivoisiin rankaisuyrityksiin. Tietysti Englanti voittaa tämän sodan, jos se sitä pitkittää. Mutta se ei saa sitä pitkittää. Se ei saa sytyttää maailmanpaloa uudestaan. Sillä ennemmin tai myöhemmin vedetään mukaan myöskin Saksa, joka nyt tekee uhkaavia valmistuksia. Ja niin tullaan uudestaan siihen kauheaan tilanteeseen, joka pari vuosikymmentä sitten oli hukuttaa Europan kansat. Hallituksen on myönnettävä Suomelle rauha edullisilla ehdoilla. Se on kärsinyt kieltämättä tappion, joka sitä nöyryyttää. Pitäköön sen hyvänään kuten Venäjäkin. Tehköön rauhan, kuten Venäjäkin. Ja tehköön sen viipymättä, muuten on kaikki myöhäistä."
Tähän tapaan kirjoittivat Englannin vasemmistolehden hukuttaen äänensä pauhuun kokonaan ylimysmielisten pilkalliset viittaukset ja loistavaa diplomaattista kieroutta todistavat puheet.
Sitten alkoi kuulua yhä verisempää ja kahakoihin puhkeavaa riitaisuutta saarivaltakunnasta. Sotapuolue menetti perustansa ja hallituksen asema horjui.
Tämä kuohunta herätti voimakasta vastakaikua Itämeren maakunnissa. Kansa ja sen yhteydessä sotilaat nousivat yhtenä miehenä. Saksalaisen ylimysluokan sorto oli käynyt liikaa rasittavaksi, liikaa kiusaavaksi, saatuaan tukea siitä unioonista, joka maailmansodan aikana oli Preussin kanssa tehty. Tyytymättömyys puhkesi vuolaihin sanatulviin:
"Uniooni ei voi olla luonnollinen, eikä sillä voi olla mitään pysyväistä arvoa. Se on pakkotoimenpide, johon meidät on saatettu vastoin ylivoimaisen enemmistön tahtoa. Me emme voi siihen kauemmin alistua. Me tahdomme itse saada viljellä maatamme, kuten suomalaiset. Me tahdomme liittyä Suomeen, jonka läheistä sukua me olemme, johon meitä yhdistää luonnolliset siteet ja jonka voimakasta armeijaa me ihailemme. Me emme tahdo suinkaan vihamielisesti suhtautua Saksaan. Päin vastoin. Me tarvitsemme sen mahtavaa ystävyyttä ja humaanista tukea. Mutta nykyinen uniooni on mahdoton, sillä me emme voi olla orjia, emmekä tyytyä toisarvoiseen asemaan omassa maassamme. Annettakoon meidän liittyä Suomeen, suureksi ja voimakkaaksi valtioksi. Hallitkoon sitä saksalainen kuningas, jos se on tarpeellista. Lujittakoon tämä kuningas liittonsa Saksan kanssa. Mutta älköön suomensukuisia heimoja jaoitettako hajalleen ja voimattomina sirpaleina liitettäkö valtoihin, joiden yhteydessä ne eivät menesty."
* * * * *
Sekasortoa, hälinää ja yhä suuremmiksi paisuvia verisiä yhteenottoja kesti jonkun aikaa. Sitten julkaisivat sanomalehdet lohduttavan uutisen:
Englanti oli tarjonnut välirauhaa.
Suomen, Englannin ja Venäjän edustajat kutsuttiin Berliniin neuvottelemaan rauhasta Saksan välityksellä.
XI.
Häät Luolakoskella.
Keskellä tätä kuumeista hälinää, innostusta ja pauhua, oli vanhassa Luolakosken kartanossa touhuttu kokonaan toisenlaatuisissa hommissa, jotka koskivat rappeutuneiden osien uudistusta, korjauksia ja juhlavalmistuksia. Kartanon nuoriherra, luutnantti Arttur, oli mennyt kihloihin kenraalimajuri Stormin tyttären, Marian kanssa, ja häät olivat ovella. —
Kookas, mutta tällä kertaa pieneltä tuntuva vierashuone oli täynnä säteilevää, juhlapukuista yleisöä. Kaikkialla näkyi loistavia sotilaspukuja, kahisevia silkkihameita ja avokaulaisia, iloisia naisia, jotka olivat ryhmittyneet erilleen miehistä, ikäänkuin olisi molempien sukupuolien välillä vallinnut riita siksi kunnes vihkiminen oli toimitettu.
Suuren harpun lähettyvillä, jonka kieliä hieno ja miellyttävä sulhanen silloin tällöin hajamielisenä kosketti, mantelimaisissa silmissään raukea onnen kuulto, olivat sotilaat ja moni siviilimieskin kerääntyneet kenraali Stormin ympärille, joka huolettomalla leikillisellä tavallaan jatkoi esitystään:
— Siitä on helppo syyttää, mutta menkääpä yhden ainoan rykmentin kanssa ottamaan vankeja. Emmehän me voineet piirittää kolmea divisioonaa. Me hakkasimme ne maahan — sitäkin suuremmalla syyllä, kun kapteeni K. väitti Englannilla olevan taivaassa siirtomaita, joissa ymmärrettävistä syistä vallitsi asukkaiden puute. Tietysti se oli kauheata mäiskettä ja rykmentti oli niin hajallaan ja pieniin osastoihin jakautuneena, että yhteen aikaan en ollenkaan tiennyt, kumpi puoli oikeastaan oli voitolla Ne neljätuhatta vankia, jotka kaiken kaikkiaan otettiin, kuljetettiin pois niin salavihkaa, että niiden olemassa-olosta ei tiedä vielä tänäkään päivänä juuri kukaan.
— Entäs tykit? kysyi eversti P. — Minä olen kuullut, että niiden teho on vallan arvoituksellinen.
— Niin on. Me koettelimme niitä ensin englantilaisten omiin selkiin ja varjelkoon, kuinka he niitä pelkäsivät. Niissä on meille paljon opittavaa emmekä voi kyllin kiittää John Bullia, joka hyväntahtoisesti on itse kuljettanut ne maahamme.
— Nähkääs sulhasmiestä, hän katsoo jo kolmannen kerran kelloaan, eikä ollenkaan kuuntele, kuiskasi kauppias T.
Silloin eversti P. huudahti:
— Luutnantti Vahlberg, tulkaahan lähemmäs. Kun luutnantti oli ottanut pari askelta, sulkivat toiset kuin yhteisestä sopimuksesta hänet kehäänsä.
— Te ette lainkaan kuuntele appenne kertomusta, luutnantti. Mitä te siitä kellosta tahdotte? Me olemme päättäneet, että teidän on kerrottava kokemuksistanne Englannin matkalta. Ennen ette pääse mihinkään, tulkoon morsiamenne tai ei.
— Senhän voi appeni paremmin tehdä, kuului kiusaantunut vastaus.
— Vai niin. Siinä nyt nähdään meidän nuortemme mielipiteet. Heillä on kaikki oikeudet, mutta ei mitään velvollisuuksia. Joko taas vilkuilette pois! (Luutnantti oli tosiaankin kärsimättömänä katsahtanut ovelle). Alkakaahan tarinanne viipymättä.
— Minä, minä… en ollut toisten mukana, hapuili luutnantti. —
Siitä syystä, että olin kihloissa kenraali Stormin tyttären kanssa…
— Herra varjelkoon. Joko taas se morsian!
— Antakaa nyt toki hänen kertoa, huomautti eversti P.
— Siitä syystä, luullakseni, jatkoi luutnantti punastuen, pääsin samaan sukellusveneeseen, jossa amiraali N. ja arvoisa appiukkoni matkustivat. Sitten en tiedä mitään muuta, kuin että kuljimme huimaa vauhtia eteenpäin, yhä vain eteenpäin. Minä olin luullut, että sukellusvene tähysteli ympärilleen vain periskoopin avulla, mutta amiraali ja appeni istuivat alinomaa eräänlaisen kummallisen, laterna magicaa muistuttavan laatikon ääressä. Olimme varmaankin jo Englannin rannikolla, kun appeni kutsui minut luokseen ja osotti laatikon tähystyspintaa. Näin siinä ylösalaisin kääntyneitä rantoja ja sitten suuren dreadnoughtin, joka kulki kumossa, kuten näytti. Heti paikalla syntyi sukellusveneessä vilkasta touhua. Jokin kiiltävä, pitkulainen esine, joka muistutti torpeedoa, asetettiin eräänlaiselle telineelle, mutta siitä en ymmärtänyt mitään. Joitakin nesteitä kaadeltiin, mittareita asetettiin. Sitten tuntui hirveä jutkahdus, joka oli pysäyttää koko sukellusveneen ja samassa appeni jälleen kutsui minut mainitun laatikon ääreen. Hetken vallitsi hiljaisuus. Sitten dreadnoughtin kuva ikäänkuin hypähti ja tuokion kukittua kuului kumea jymähdys. Vesi porisi ja kuohui kuin koskessa ja kohosi keulapuolella valtavana patsaana ilmaan. Sitten kääntyi panssarihirviö omituisesti pystyyn ja vapisi kuin henkitoreissaan, silminnähtävästi vaipuen yhä syvemmälle…
— Rouva kysyy luutnanttia, ilmoitti palvelija ovelta.
Mutta turhaan yritti luutnantti selviytyä ympärillä olevien piirityksestä.
— Hän ei nyt mitenkään jouda.
— Sanokaa rouvalle, ettei hän voi päästä.
— Jatkakaahan, kehoitti eversti P. niin tyynesti kuin ei mitään olisi tapahtunut.
Luutnantti naurahti väkinäisesti ja pyyhki kädellään otsaansa.
— Sitten noustiin jossakin maihin ja ajettiin hevosella noin 5 tai 6 kilometriä. Senjälkeen jouduin erään aliupseerin rinnalle automobiiliin, jossa oli tavallinen pomminheittäjäkone ja taitavasti kätketty pommikasa. Koko aikana en ollut tehnyt muuta kuin päntännyt päähäni amiraalin suurelta kartalta sen Lontoon osan katujen ja sokkeloiden nimiä, johon minut oli määrätty, mutta sittenkään en ollut tarkoin selvillä, mihin kuljettaja meitä vei. Sydäntä kouristi omituisesti, mutta epäröintiin ei ollut aikaa. Vihdoin annoin määräyksen ja heitto alkoi… Mahdotonta on kuvailla ihmisten hämmästystä ja kauhua heidän kuullessaan kumeat pamaukset ja lasiruutujen helinän, ja nähdessään mustan savun, loimuavan, kauaspirskuvan öljyn ja syttyvien talojen liekit. Noin viisitoista tai kahdeksantoista pommia saatiin heittää täydessä rauhassa. Sitten alkoi syntyä ahdinkoa, takaa-ajoa ja raivostuneiden ihmisten huudot huumasivat korvia. Muuan pieni sotilaspatrulli särki käsigranaateilla automme, jolla muutenkaan ei enää päässyt juuri mihinkään. Mutta me ammuimme heidät maahan ja syöksyimme ihmisvilinään, käärien englantilaiset päällystakkimme tiukasti ruumiimme ympäri. Heti alussa minä eksyin tovereistani ja sitten alkoikin koko seikkailun tuskallisin osa. Vaikka tarkasti tiesin paikan, mihin oli tultava, vaikka osasin ulkomuistista ainakin 50 eri tietä sinne, niin sittenkin harhailin kauan eksyksissä, alituisesti peläten joutuvani kiinni; monta kertaa minun täytyi vilkaista karttaa. Eräällä ahtaalla kadulla täytyi minun ampua kolme poliisia, jotka ahdistivat minua ja tyhjensivät revolveriensa makasiinit rintasuojustani vastaan, ampuen hyvän päällystakkini mäsäksi…
Ulkoa kuului moottorin humina ja kenraali Orrin sikaarinmuotoinen auto hurahti pihaan.
Kun suuri sotapäällikkö tuokion kuluttua astui sisään, hälveni kiusaava kehä luutnantti Vahlbergin ympäriltä kuin itsestään ja herrat asettuivat kunnia-asentoon tervehtiäkseen kuuluisaa päällikköään.
* * * * *
Vierashuoneen ovi aukeni ja hämärästä, avarasta etehisestä näkyi sulhaspoikien rivistö, joka oli muodostanut kunniakujan ja palavia kynttilöitä pidellen odotti liikkumattomassa asennossaan. Sulhanen omaistensa saattamana ja sitten koko muu yleisö, jonka omituinen, äänetön hämmästys oli vallannut, siirtyivät etehiseen, asettuen kaarenmuotoiseen ryhmään niiden portaiden juurelle, joiden alapäässä? Beethovenin ja Kustaa III:n vanhat muotokuvat yhä seisoivat juhlallisena kaksoisvartiona.
Sitten alkoi ylhäältä kuulua askelten ääntä ja hunnutettu morsian, jonka päätä myrttiseppele koristi, laskeutui hitaasti äitinsä, seuranaistensa ja morsiustyttöjen saattamana portaita alas. Hänen kasvonsa, jotka liikutus oli tehnyt kalpeiksi, loistivat, kynttilöiden häälyvässä valossa puhtaina kuin lilja ja ihanat silmät kimmelsivät kuin kaksi säröistä helmeä tai yökasteen suurta pisaraa. Vallitsi hiljaisuus. Kuului vain silkkipukujen kahina ja keveiden askelten ääni. Kihlautuneet asettuivat vierekkäin ja heidän ympärilleen kaareutui sulhaspoikien ja morsiustyttöjen kynttilöitä pitelevä ryhmä. Sitten nousi vanha herra Vahlberg portaitten alimmalle askeleelle, painoi jalallaan kaidetta ja väänsi Kustaa III:nnen rintakuvaa. Kuin taikavoiman painamina portaat taittuivat keskeltä ja alkoivat vaipua syvyyteen. Salaperäinen, pohjaton aukko, jonka ammottavasta kidasta punertava, epämääräinen valo värähteli, avautui avartumistaan vaikenevan juhlayleisön eteen. Suloinen, huumaava tuoksu leyhyi ilmassa. Sitten hiipi syvyydestä kaukainen, helmeilevä musiikki korviin, kasvaen valtavaksi hymniksi, jossa kuohui kevään pulppuava voima ja hämärä salamyhkäisyys.
Hitaasti lähti juhlasaattue kulkemaan portaita alas. Maanalaisessa käytävässä, jonka kattoa koristivat köynnökset ja kirjavat amppelit, oli lattialle levitetty kallisarvoinen, pehmeä matto, jonka päälle oli sirotettu kukkia ja tiputettu hienotuoksuisia vesiä. Kosken valtavan pauhun saattoi jo selvästi erottaa ja ihmeellinen soitto sekaantui ja yhtyi siihen niin epämääräisesti, että kuulijat eivät tajunneet sen alkuperää. Unen raskas ja samalla suloinen raukeus tuntui kiehtovan kaiken loihtuunsa, todellisuus haihtui olemattomiin, minuutit saivat sadun siivet, arkipäiväinen järki katosi kuin säikähtynyt metsäeläin ja tunteen salaperäinen tenhovoima vietti riemuvoittoaan. Kaukana, käytävän päässä, mistä saattoi aavistaa sävelten lähtevän, kuulsi kirkkaampi valo ja kuta lähemmäksi kulkue ehti, sitä selvemmin sukeltausivat esineiden ääriviivat näkyviin.
Kustaa III:nnen tarumaisessa luolakammiossa seisoi totinen pappi korokkeellaan, kultasivuinen kirja kädessä ja vihkipalli edessään. Sivummalla, puoli vihertävässä hämärässä soitti harsopukuinen, hengettäreltä nähtävä neito suurta harppua, jonka paksut bassokielet panivat tuoksujen kyllästämän ilman väräjämään. Takaseinän pyöreä ikkuna, jonka kuperan lasin takana vesi syöksyi hirveää vauhtia, oli ympäröity sydämenmuotoisella, ihmeen suurista ja kalpeista, ikäänkuin kellarissa kasvaneista kukista tehdyllä seppeleellä, ja pöydällä, sohvan edessä, upeili kauniisti ryhmiin järjestettyjä, hiottuja, kultareunaisia laseja.
Soitto lakkasi. Morsiuspari polvistui vihkipallille ja papin yksitoikkoinen ääni kuului oneana ja sammuneena tässä tenhoisassa kammiossa. Sulhasen hillityn, mutta päättäväisen vastauksen saattoi selvästi erottaa, mutta äärimmilleen liikutetun morsiamen vieno ääni hukkui miltei tyyten kosken kumeaan pauhuun.
Kauan aikaa sen jälkeen, kun pappi jo oli lopettanut toimituksensa, vallitsi luolassa omituinen, juhlallinen hiljaisuus, joka luonnollisena, ketään vaivaamatta oli hunnuttanut todellisuuden ja lahjoittanut seuralle ylevän juhlatunnelman. Vasta kun vaahtoava samppania helmeili laseissa ja maljoja juotiin nuoren parin onneksi, tuntuivat ihmiset heräävän ja matala puheensorina vilkastui vilkastumistaan.
Silloin astui kenraali Orri sivummalle ja alotti:
— Arvoisat juhlavieraat! Tänä hetkenä, jolloin meihin, arkielämän koventamiin ihmisiin, on ainakin hetkeksi palannut nuoruutemme päivien usko sadun todellisuuteen, jolloin me olemme saaneet nähdä kahden nuoren elämän liittyvän yhdeksi, tahdon muutamin sanoin, samalla kuin toivotan nuorelle parille kestävää onnea, selvittää, missä ihmeellisessä paikassa heillä on ollut kunnia solmia avioliittonsa. Koko se suuri voima, jonka Suomen armeija nyt omistaa, se taruksi muuttunut kuolemattomuus, joka Suomen sotilaita on seurannut, on lähtöisin täältä. Tässä huoneessa on se ollut kätkettynä, nämä kiviseinät ovat pitäneet vuosikymmeniä suurta salaisuuttaan hallussaan, tämän kullatun harpun sävelissä on ollut koko armeijamme voiton avain.
Puhuja vaikeni hetkiseksi ja lystikäs eversti P. kuiskasi vierustoverilleen:
— Ikinä en olisi uskonut, että Pietari on vallattu harpunsoitolla.
— Näiden seinien sisällä ovat kuumeiset aivot työskennelleet ja yksi kaikkein suurimpia keksijöitä on yksinäisyydessään ja surun seuraamana ajatellut ne suuntaviivat, joille Suur-Suomen kehitys oli laskettava. En tiedä, onko yhdellekään läsnäolevista insinööri Arvid Warénin ainutlaatuinen elämäntarina aluksikaan tunnettu. Hänen työnsä on näihin asti täytynyt pitää salassa, mutta nyt on vihdoinkin se aika koittanut, jolloin hänen nimensä on vedettävä esiin unhon pimeydestä ja asetettava kaikkein suurinten suomalaisten nimien rinnalle.
— Jo puoli vuosisataa sitten hän tämän luolan säilöihin kätki suuren keksintönsä, sen metallin, joka nyt on aiheuttanut ratsuväkidivisioonan voitot ja laivastomme huikaisevat loistotyöt. Koko sen ajan, jonka hän itse oli vankina, on keksintö selityksineen ollut täällä ja tähän samaan luolaan hän kuollessaan, pyhitettyään koko elämänsä työn isänmaalleen, talletti nerokkaat suunnitelmansa jälkeentuleville perinnöksi. Täältä pelasti ne muuan jääkäri jo maailmansodan aikana kiihko-isänmaallisen ryhmän haltuun, ja nyt on koko maailma saanut nähdä niiden merkityksen käytännössä.
— Tämä luola on näihin saakka ollut yksinäisyyden, työn ja kaipauksen pyhättö, paistakoon se nyt onnen temppelinä näille kahdelle nuorelle. Lahjoittakoon se heidän elämälleen saman suurpiirteisyyden ja voiman, jonka se on antanut Suomelle ja Suomen armeijalle.
* * * * *
Vieraat kuuntelivat jännittyneenä tätä puhetta, jota he eivät täysin ymmärtäneet, mutta jonka alla he aavistivat suurien tapahtumain kulkua. Hiljaisuus vallitsi. Sitten kenraali viittasi harpunsoittajattarelle.
Kuului helmeileviä akordeja. Sitten alkoi Beethovenin "An Elise" pulputa harpun kieliltä…
Kiviseinässä napsahti ja violettinen metallilaatta työntyi esiin. Sen yläpuolelle ponnahti paperilevy, johon oli piirretty: Nuorelle parille.
Sulhanen, joka ensimäiseksi tointui hämmästyksestään, astui laatikon luo ja otti sieltä kaksi hienoa rasiaa sekä kirjekuoren. Yleisön valtasi uteliaisuus; se sulloutui luutnantin ympärille kurkoittaen päätään…
Toisessa rasiassa, jonka kannessa oli morsiamen nimi, oli violetinvärisestä metallista muovaeltu lehti, jonka keskellä säihkyi sinertävä timantti kuin suuri kastehelmi; toisessa loistava sinisen ristin kunniamerkki. Kuoressa oli luutnantti Vahlbergille kapteenin valtakirja.
Kun onnesta juopunut pari katsahti sivulleen, kiittääkseen kenraalia, oli tämä kadonnut.
* * * * *
Käytävässä, joka johti kartanon etehiseen, kiiruhti kenraali Orri pitkin askelin ja rouva Karin Vahlberg, joka oli pistänyt kätensä hänen kainaloonsa, seurasi mukana miltei läähättäen.
— Minä arvasin sen, sanoi hän. — Kaikki oli niin samanlaista, kuin silloin kerran, ennen. Minä tiesin, että te lähtisitte.
— Ettekö ajatellut lapsianne, rouva?
— Ajattelin, minä ajattelin heitä. Mutta minä en voinut unohtaa sitä miestä, joka on pannut käytäntöön insinööri Warénin elämäntyön… Ja minä muistin, suokaa anteeksi, kenraali, minä muistin, että hän oli yhtä yksin kuin edeltäjänsäkin… ja tahtoi poistua.
Karin rouvan suuriin, ihmeellisiin silmiin kohosi kyynelsumu ja hän käänsi kenraaliin kasvonsa, joilla outo liikutus värähteli.
Orri ei vastannut. Hän muisti, että kerran tuon rouvan mies oli ollut mustasukkainen. Sitten hän vavahti omaa ajatustaan ja katsoi syrjään.
— Kenraali, jatkoi rouva heikolla äänellä. — Jos te joskus kaipaisitte ystävää… ihmissydäntä, niin älkää unohtako minua, minun kotiani, joka on teille avoinna, joka oli teille avoinna jo silloin kun ette vielä ollut suuri, minun perhettäni, jonka onneen teidän muistonne on solmittu, niin, kaikkea mitä minulla on…
Silloin omituinen pehmeys ilmaantui Oriin kylmille kasvoille, ja hänen teräviin silmiinsä tuli toinen, samettimainen ja sydämellinen kiilto. Hän kumartui ja suuteli Karin Vahlbergin värähtelevää kättä, vastaten hiljaa:
— Kiitän teitä sydämestäni, rouva.
XII.
Suur-Isänmaa.
Vaatimattomassa hotellihuoneessaan oli kenraali Orri vielä sängyssä, kun kahvi tuotiin. Tarjoilija, joka tiesi, ettei kenraali koskaan juonut makuullaan, ei kaatanut kuppiin, vaan laski tarjottimen pöydälle, päivän sanomalehdet sen viereen ja aikoi poistua.
— Tuokaa lasku, pyydän, kenraali sanoi.
Palvelija kumarsi ja meni.
Sitten Orri nousi vuoteeltaan.
Kun hän peseydyttyään kampasi tukkaansa, joka oli yhä runsaammin hopeoitunut korvien vaiheilta, oikaisi hän vaistomaisesti ryhtiään, joka ehkä näytti hieman painuneelta ja kumaraiselta. Hänen kasvonsa kuvastuivat lasista hiukan kuluneina ja kalpeahkoina ja ruskeiden silmien katse oli omituisesti raskas ja ikäänkuin sisäänpäin kääntynyt. Hän astui pöydän luo, kaatoi kahvia kuppiinsa ja otti sanomalehden.
Rauha solmittu.
Berlinin neuvottelut päättyneet.
Englanti sitoutunut korvaamaan Suomelle hävitetyt kaupungit
molemminpuolisen arvioinnin mukaan.
Venäjä sitoutunut maksamaan 10 miljardia Smk. sotakulujen
korvaamiseksi. — Neva Suomen ja Venäjän välisenä rajana.
Itämeren maakunnat liitetty Suomeen erityisenä herttuakuntana.
— Suomen ja Saksan liitto lujittunut. - Kauppa- ja
merenkulku-sopimus muutettu. Liitto vallan alamaisten maanomistus
ja elinkeinon harjoitus Suomessa säännöstelty. — Suomen sotaväki
päätetty vapauttaa vieraista aineksista.
Kenraali silmäili lehteä tyynesti ja kutakuinkin välinpitämättömästi.
Siinä ei ollut hänelle mitään uutta.
Hän laski sen pöydälle, hörppäsi kupistaan ja hajamielisenä mursi pikkuleivoksen kädessään. Sitten veti hän kaihtimen syrjään ja katsoi ulos. Selkeä loppumarraskuun ilma yhä kirkastui.
Kaikkialla vilisi ajopelejä, automobiileja, ihmisiä, käsissä kukkia ja ruusuja, joiden hennot lehdet pakkanen jääti. Lippuja liehui joka paikassa tässä omituisessa kaupungissa, jonka rikkiammutut talot kohosivat keskeneräisinä, rakennustelineiden valtaviin rykelmiin hukkuneina. Vaikka oli jo myöhä syksy, oli rakennustöitä jatkettu tulisella kiiruulla ja tuhansittain oli työmiehiä tuotu Helsinkiin. Mutta nyt olivat telineet tyhjinä. Kansa juhli rauhaa ja liput liehuivat kaikkialla.
Järjestyneitä juhlakulkueita vaelsi kaduilla. Tuolla ylioppilaitten pitkä rivistö, täällä työväki punaisine lippuineen, tai sotilaitten kiiltävät, haarniskoidut kolonnat. Niiden ympärillä parveili muuta yleisöä kukkineen, loistavine silmineen, hymyineen, huutoineen, jotka kuuluivat kumeana, sekavana pauhuna, yhtyen ajopelien räminään ja voimavaunujen yhtämittaiseen toitotukseen.
Vasta kun kenraali sytytettyään sikarinsa avasi ikkunan, tunkeusi hänen korviinsa selvemmin tämä valtava pauhu, joka muistutti tulvavetten kohinaa, tai maanalaisen rautatieliikenteen oneaa jymyä. Ilma oli kylmä ja näytti yhä pakastuvan. Taivas kaareutui korkeana, vihertävänä, ja läpikuultavan selkeänä.
Jostakin kuului voimakasta laulua, kenties oli se ylioppilaiden tai Suomen laulun kuoro. Sitten hukutti valtava huuto sävelet miltei kokonaan. Kenraali katsoi sinnepäin, mistä huuto oli kuulunut, pistäen päätään lähemmäksi ikkunaa. Hän ei saattanut nähdä kansanjoukkoa, mutta ministeriön palatsin parvekkeella hän huomasi kuninkaan, jonka majesteetillinen olento sai vertauskuvallisen hahmon, piirtyessään rikkiammutun rakennuksen rappeutunutta seinää vasten.
— Eläköön kuningas!
— Kauan eläköön kuningas! kuului yhä valtava, kumiseva huuto, satojen kurkkujen huumaavalla voimalla.
Kenraali ei voinut erottaa, mitä kuningas puhui, mutta hän näki Hänen
Majesteettinsa vilkkaat eleet ja lämpimän, innostuneen esityskiihkon.
— Eläköön isänmaa!
— Eläköön Suomen armeija!
— Eläköön kuningas! kuului taaskin, kenties äskeistäkin voimakkaammin. Sitten kuningas poistui, mutta väkijoukon huudahdukset ja pauhaavat toivotukset kohosivat vielä kauan aikaa ilmoille. —
Hotellipalvelija toi laskun ja ilmoitti:
— Automobiili on valmiina, Teidän Ylhäisyytenne.
Kenraali maksoi, antoi palvelijalle vähäiset tavaransa, otti päällystakkinsa ja astui ulos. Siinä puhkui hänen loistava, siro, kevyt, miltei sikaarinmuotoinen autonsa. Vasta nyt hän kuuli selvemmin, että ohikulkijat, joita vaelsi tiheissä ryhmissä, miltei yksinomaan puhuivat rauhasta.
— Suomettari, Uusi Päivä, Nouseva Kaansaaa! huutelivat sanomalehtipojat kuuluvalla, ammattimaisella äänellään.
— Rauhanehdot! Berliinin rauhanehdot! Suomettari, Hufvudstadsbladet,
Nouseva Kansaaa!
Muuan myöjistä, joka oli pommituksessa menettänyt kätensä, kantoi sanomalehtipinkkaa käsivarren tynkään sidotussa, remmissä, jakaen terveellä kädellään ihmeen taitavasti sekä rahaa että lehtiä, joita ihmiset kilvan ostivat. Eräs toisjalkainen mies oli asettanut kainalosauvansa ristiin seinänviereen ja istui kuin eräänlaisella tuolilla, lehteä lukien.
Kenraalia väsytti. Hän oli vasta aamun hämärtäessä päässyt vuoteeseen ja nukkunut vain muutaman tunnin. Sitäpaitsi oli hän jo tottunut tällaisiin juhliin. Hän oli nähnyt ensin maailmansodan, sitten vapaussodan ja nyt vihdoin tämän sodan rauhan huomenen. Hän nousi biiliinsä miltei hitaasti ja miettiväisen näköisenä. Sitten kuljettaja väänsi pyörää ja vaunu lähti liikkeelle.
Kun kansanjoukko, joka oli sulloutunut tiiviiksi, loppumattomaksi jonoksi kadulle, huomasi hänen tutun autonsa, väistyi se kaatuillen syrjään ja hiljainen, kuiskaava huudahdus vaelsi miehestä mieheen.
— Kenraali tulee!
— Väistäkää, kenraali tulee!
Silloin Orri käski hiljentämään vauhtia.
Väkijoukon valtasi ehdoton, pelonsekainen hiljaisuus. Ei kuulunut huutoja eikä melua, kaikki pysähtyivät paikoilleen tuijottaen sotapäällikön hieman alakuloisiin, hieman yksinäisiltä vaikuttaviin, mutta rautaisiin ja miltei julmiin kasvoihin. Se ei ollut tottunut näkemään noita ruskeita silmiä, joiden tuli sitä usein oli hallinnut, noin raskaina ja tuijottavina.
Muuan vanha, jalaton mies, joka vaivaloisesti kulki kolmipyöräisissä kärryissä ja jolla oli vapaudenristi rinnassa, tempasi lakin pois päästään ja huusi väräjävällä, hieman sortuneella, mutta omituisen kantavalla äänellään:
— Kunnia Suomen valtiaalle!
Väkijoukosta ei kuulunut hiiskaustakaan, mutta lakit lensivät päästä ja kuja aukeni yhä leveämmäksi vaunun kulkea. Kenraali katsoi terävästi vanhuksen kasvoihin. Oli kuin olisivat nuo kuivettuneet piirteet vaikuttaneet jollain tavoin tutuilta ja hänen mieleensä palasi vapaustaistelun aika. Hän nosti käden ohimolleen, mutta ei sanonut mitään.
Silloin heitti muuan hieno nainen, joka oli kulkeutunut joukon mukana, ruusukimpun kenraalin autoon. Kului silmänräpäys. Huumaava kohahdus kävi väkijoukossa ja kenraali oli hukkua kukkasateeseen. Hän torjui kädellään kömpelösti kasvojaan, joilla häivähti heikko, arvoituksellinen hymy ja hänen kuuluva äänensä kajahti:
— Antakaahan olla!
Heti palasi hiljaisuus ja hän teki kunniaa avopäin seisovalle kansalle, kulkien hitaasti eteenpäin.
— Uusi suurvalta!
— Sähkösanoma 10 penniä!
— Uusi suurvalta! kuului sanomalehtipojan yksitoikkoinen ääni.
Kenraali otti liuskan ja antoi pojalle setelin.
Uusi suurvalta.
New-York, marrask. 29 p:nä. New-York Herald kirjoittaa m.m.: Berlinin vastasolmitun rauhan ehdot ovat omiaan hämmästyttämään suurta maailmaa. Niin loistavia töitä kuin Suomen pienen kuningaskunnan armeija onkin suorittanut, niin eittämätöntä sotaista kuntoa kuin sekä johtajat että sotilaat ovatkin osoittaneet, emme kuitenkaan voi uskoa, että Englannin ja Venäjän mahtavat valtakunnat olisivat olleet pakotettuja myöntämään lopullisen häviönsä ja alistumaan voittajan ehtoihin. Sen sijaan panemme merkille kokonaan uuden suunnan suurvaltain politiikassa, joka lopullisesti on hyljännyt imperialistiset pyyteensä ja kiitettävällä uhraavaisuudella tehnyt voitavansa uuden, uhkaavan maailmansodan välttämiseksi. Tästä ovat parhaana todisteena ne suurisuuntaiset myönnytykset, joita Saksa, huolimatta siitä, että se on ollut kokonaan sodan ulkopuolella, on tehnyt, salliessaan Itämeren maakuntain liittyä Suomen yhteyteen. Mielestämme ei vielä koskaan ole oltu niin lähellä yleismaailmallista rauhaa, eikä poliittinen suunta kansojen valtioelämässä ole koskaan niin lähennellyt yleistä aseistariisumisen ihannetta kuin juuri tällä hetkellä, ja pienelle Suomen kansalle on ikuisiksi ajoiksi annettava se kiitos ja tunnustus, että se horjumattomalla urhoollisuudellaan on pystynyt herättämään suurvalloissa näin radikaalisia ajatussuuntia.