VI.

Muuan vainaja.

— Isä tulee, sanoi Orri vilkaistuaan ikkunasta.

Peltotiellä asteli pitkä, hiukan kumarainen mies, hitaasti ja syviin ajatuksiin vaipuneena. Veräjän luona hän pysähtyi ja katseli hetken vainioille, joiden ylle elokuun läpinäkyvä ilma loi tenhoavan kirkkauden. Oikea hiha riippui tyhjänä, selvästi pisti silmään, että käsi oli poikki.

Kun tulija astui tupaan, syntyi salissa hiljaisuus. Sitten aukeni ovi ja isä ja poika seisoivat vastakkain. Vanhempi mies siristi silmiään ja omituinen värähdys kiiti yli kasvojen. Sitten ojensi hän levollisesti vasemman kätensä, johon nuorukainen kiihkeästi tarttui, ja sanoi hillityllä, lämpimällä äänellä.

— Kas vaan. Sinähän täällä oletkin.

— Terveisiä kaukaa, isä, vastasi nuorukainen.

— Kuinka kaukaa? kysyi vanhus uteliaana. Sitten vilkasi hän terävästi tyttöön, näytti epäröivän, mutta jatkoi kuitenkin.

— Ihanko taistelusta asti?

— Suoraa päätä.

Syntyi hiljaisuus.

— Tokko olet merkkiä saanut?

— Vähäsen vaan, mutta tuoreita. Ei ole kunnossa vielä tämä, sanoi poika vasenta käsivarttaan kohottaen.

— Näepäs, kun pyrkii pojassa puolta vaihtamaan, arveli vanhus valoisin kasvoin, tyhjänä riippuvaan hihaansa vilkaisten. — Ei muita?

— Ei… Luvassa kyllä… toisenlaatuinen, vastasi nuorukainen punehtuen.

— Ahaa, rintaan… No, että sieltä kuitenkin tänne selvisit.
Asioillako olet, vai oikeinko vapaana?

— Asioilla vaan. Eihän sitä nyt kesken vapaaksi.

— Niin, niin.

Vanha Orri vaipui mietteisiinsä.

— Tämähän on kauhean vaarallista, Paavo, sanoi vihdoin nuori tyttö.
— Entäs jos joudut kiinni? Viime viikollakin veivät naapurikylästä
Mäkiniemen. Ilman muuta vaan. Teikäläisistä hommista epäiltynä.

— Siunatkoon, en ole kuullutkaan, hätääntyi emäntä, jonka eloisiin silmiin välähti huolestunut ilme.

Paavo vilkaisi nuhtelevasti tyttöön.

— Turhia. Sattuuhan niitä onnettomuuksia joskus. Mutta ei niitä kannata ajatella… Äitiä taitaa jo pelottaa taas, lohdutteli hän huolettomasti.

— Niin. Jos vielä kotoa vievät… Mutta johan minä kokonaan unohdan kahvin. Ja huokaisten kiiruhti emäntä tuvan puolelle.

Kahvi tuotiin. Tarjottimella oli sanomalehti ja leipäkorissa tuoretta vehnäleipää.

— Katsopas, Paavo, millainen onni sinulla oli. Tuoretta pullaa, jota koko kesänä ei ole saatu maistaakaan. Ainon tuomaa ja leipomaa.

— Voi täti! Ei se taida olla hyvääkään. Oli niin vähän sokeria, huudahti tyttö, lehahtaen punaiseksi kuin ruusu.

* * * * *

Pian piti Ainon mennä ja Paavo lähti häntä saattamaan.

Miltei äänettöminä ja ikäänkuin jonkinlaisessa ahdistuksessa he kulkivat vieretysten yli niityn, jonka sänki oli alkanut voimakkaasti työntää apilasta. Minttujen väkevä tuoksu huumasi ja ojasta kurkisteli kaino, ihastuttava suolemmikki ikäänkuin arastellen. Oli ihmeen tyyntä. Järvi päilyi tiheiden leppäpensastojen ympäröimänä ja pikkulinnut hyppelivät hiljaisina himmeästi kiiltävien lehtien välissä.

Vasta kun polku painui metsään, pysähtyi tyttö ja tuijotti hetken nuorukaiseen. Sitten kiersi hän kätensä tämän kaulaan ja katsoi, katsoi kuin olisi tahtonut nähdä sydämen syvyyteen…

— Oletko kaivannut Aino? kysyi nuorukainen hiljaa.

— Ja sitä sinä kysyt!

— Minä luulin, että olisit jo kihloissa… toisen kanssa.

Tyttö ponnahti erilleen.

— Hyi sinua!… Mutta ethän. Se ei ollut totta, sano?

— Ei, ei ollut… Mutta olen sitä joskus toivonut, ihan todella. Joskus vain, pimeinä hetkinä. On tullut mieleen, ettei sinua enää näkisi. Ja silloin olen toivonut… sinulle helpotukseksi.

Ainon silmiin kihosi vettä ja sieraimet värisivät herkkinä.

— Ei koskaan, kuiskasi hän epäselvästi. — Ja kukapa minusta. Mutta sinä! Jos tietäisit, kuinka olen ollut mustasukkainenkin. Siellä on kaunottaria, olen ajatellut. Paavo ei muistakaan enää maalaistyttöään… Niin olen ajatellut väliin, oletko vihainen minulle?

— Olen hirveästi, oikein suutuksissani.

Tyttö hiipi hänen rinnalleen.

— Ethän.

— Olen, olen. Ikinä et saa anteeksi. Hiljaisuus. Tytön syvistä silmistä kuulsi epäröivä huoli.

— Paavo, kuiskasi hän.

Silloin nuorukainen sulki hänet syliinsä. —

— Nyt minä menen. Juoksen oikein, sanoi tyttö iloisesti, posket punertavina ja silmissä unen raukeus.

— Näkemiin sitten, Aino.

— Näkemiin, Paavo,… pian!

Tyttö kiepsahti ympäri, astui muutaman askelen, mutta kääntyi heti ja pysähtyi.

— Tulehan tänne Paavo vielä!

— No, mitä sitten?

— Tule nyt, minulla on asiaa.

Nuorukainen asteli hänen luokseen. Silloin tyttö tarttui hänen päähänsä ja kuiskasi hiljaa, aivan korvaan.

— Rakas Paavo!

Sitten hän lähti täyttä vauhtia kirmasemaan kotiin.

* * * * *

Kun Paavo palasi, istui isä yhä kahvipöydän ääressä, otsa rypyssä ja niin syventyneenä lukemiseensa, ettei hän näyttänyt tulijaa huomaavankaan. Kului hetkiä. Poika ei tahtonut häiritä vanhusta, kunnes tämä yhtäkkiä huudahti.

— Jumalani! Minun eläkkeeni. Nyt olen varmaankin sen menettänyt.

— Mitä sinä sanot, isä?

— Tohtori Koski on kuollut. Salaperäinen tohtori Koski, joka varmaankin oli parhain ihminen, minkä koskaan olen tavannut.

— Enhän minä ymmärrä sinua ollenkaan, isä, sanoi huolestunut poika ihmeissään.

Vanhus mietti pitkän aikaa mitään vastaamatta ja mutisi vihdoin kuin itsekseen.

— Niin, hänhän on kuollut nyt, eikä lupaukseni kai enää velvoita.
Sitäpaitsi, eihän sinun tarvitse siitä muille hiiskuakaan.

Sitten alkoi hän kertoa.

— Siihen aikaan asuimme vielä kaupungissa, eikä minulla ollut tätä taloa…

— — —

Ilta hämärtyi. Rusko purppuroi taivaanrannan ja heitti loihtuisan kajonsa sen huoneen akkunasta, jossa poika jännittynein mielin kuunteli isänsä kertomusta.

Oli elokuun 17 päivä armon vuonna 1916.

VII.

Jäähyväiset.

Suurena ja punertavana kuu kohosi yli metsänreunan. Sen kiehtovassa valossa kimmelsi joki, jonka rannoilla, siellä täällä nukkui tuuhea, matalahko koivu tai tiheä pajupensasto. Muutama vaalea tähti vilkutti vedenkalvosta ja niityn suuret kastepisarat oli loihtuisa yö muuttanut sädehtiviksi päärlyiksi. Ei ääntä, ei todellisuutta. Yön ihmeellinen lumous oli hetkeksi tuudittanut luonnon elokuiseen uneen.

Metsänreunassa, jossa varjo oli synkkänä hiipinyt nurmikolle, näytti vanha, harmaa lato nukkuvan. Sen oviaukko ammotti mustana, mutta keskellä aukkoa hehkui tulinen piste, joka levottomasti liikahti, kirkastui ja himmeni. Tarkkaava silmä saattoi nähdä nuorukaisen istuvan kynnyksellä paperossia poltellen.

Kauempaa, maantieltä kuului askeleita, keveätä, tiuhaa rapsahtelua. Sitten ääni lakkasi, mutta kastekimalteisella niityllä liiteli valkea, notkea olento, kuin yön hengetär. Se läheni. Nyt otti nurmikon varjo sen syliinsä… Nyt oli se jo ladon luona ja pysähtyi… Kuului keveä hupsahdus, kun nuorukainen hyppäsi maahan kynnykseltä ja tulinen piste sammui. Ladon harmaata seinää vasten kuvastui kaksi haamua, toinen oli tumma, toinen valkea. Kauan aikaa seisoivat ne liikkumatta, ääneti. Sitten tumma otti askeleen… Haamut näyttivät sulautuvan yhteen.

* * * * *

— Voi sinua, Paavo. Taas lähdet. Ja näin pian, kuului hiljaa ja kuiskaten hämärästä.

— Ehkä palaan vielä, ennenkuin oikein lähden. Mutta varmasti en voi luvata.

— Tai et palaa koskaan.

— Hyvänen aika. Älä nyt toki tuollaista kuvittele.

Hiljaisuus.

— Paavo, kun voisi kerran oikein puhua. Sanoa kaikki…

— Etkö sitten voi? Minullekaan?

— Katsos… Minusta tuntuu… Ei, en osaa kuitenkaan…

— Sano, Aino.

— Ei se ollut mitään. Tyhjänpäiväistä.

— Eikö sydämesi enää olekaan avoin minulle, Aino?

Äänettömyys. Kulmakarvojen syvään varjoon kihosi kaksi kimmeltävää helmeä, sitten ne vierähtivät pois, jäi vain silmien lämmin hohde. Tyttö painautui nuorukaisen rintaa vasten ja kuiskasi kiihkeästi.

— Tiedäthän sinä sen… Mutta minusta tuntuu… Minun on niin kauheata ajatellakaan, että sinä et enää palaisi… Ei, älä keskeytä, ei siinä ole kaikki. Mutta jos sinä palaat loistossa ja kunniassa. Jos teidän suuri ajatuksenne toteutuu, niin… niin minusta ei ole sinulle.

— Aino!

— Enkä minä tule sinulle… Silloinhan sinä olet suuri sotaherra ja… ja elät hienoissa piireissä… Minä olen maalaistyttö… Ja sellaisena pysynkin.

— Tahtoisitko, että jäisin kotiin? kysyi nuorukainen miltei katkerasti.

— En, en. Sitä en tarkoittanut. Sinun velvollisuutesi on kai mennä… Nyt sinä olet pahoillasi ja suutuksissasi. Johan sanoin, että oli tyhmyyksiä vaan… Anna anteeksi, Paavo, minusta niin tuntuu, etten koskaan enää saa olla sinun kanssasi näin.

Tyttö kiersi kiihkeästi käsivartensa nuorukaisen kaulaan ja taas kihosi kyyneleitä hänen silmiinsä. Hänen kaunispiirteiset kasvonsa näyttivät valjuilta varjon hämärässä.

— Et saa ajatella tuollaisia, Aino, ethän. Muistellaan ennemmin jotain muuta, entisiä. Annahan kun kerron. Muistatko… muistatko sitäkin, ensimäistä kertaa. Täällä oltiin, tässä samassa ladossa, saman joen rannalla ja oli vielä sama aika kesästäkin, vaikka monta vuotta sitten. Muistatko, miten monta?

— Kolme, kuului varmasti.

— Niin, kolme. Ajatteles, olit juuri täyttämäisilläsi seitsemäntoista… Olimme tulleet ravustamaan. Minä tein keppejä ja sinä kiinnitit syötit. Oli helteinen, hiostava sunnuntai-iltapäivä ja auringon sauhuinen ilma värähteli kesantopellolla. Pistimme kepit jokeen ja sinä hyppelit yli ojien niin että paksu hiuspalmikkosi heilahteli; annoit ravun nipistää sormiasi ja nauroit, kun tihkui verta hiukkasen. — Sitten kohosi nopeasti synkkä, paksu pilvenmöykky metsän takaa ja aurinko paahtoi niin, että tahtoi siihen paikkaan uupua… Jo alkoi tiputella, suuria, raskaita pisaroita. Silloin sinä kiisit kuin tuulispää latoon. Minä koin vielä kepit, muistatko, kuinka hirveän suuren saksivaarin sainkin, mutta sitten oli minunkin riennettävä sateensuojaan… Hengästyneenä saavun tähän ovelle. Heinien tuoksu hulmahtaa kasvoilleni, mutta sinua ei näy missään. Kiipeän yli kynnyksen, katsahdan vähän ihmeissäni ympärilleni ja silloin, äkkiarvaamatta saan huikean tukon heiniä kasvoilleni. Heitto on niin voimakas, että kaadun, mutta samalla on se järkyttänyt sinutkin tasapainosta ja nauraen sinä putoat korkean kasan päältä miltei suoraan syliini ja minä otan vastaan sinun notkean, alaspäin vierivän ruumiisi… Silloin leimahtaa hetkeksi kaikki oudon valoisaksi, seuraa ankara jyrähdys kuin olisi kymmenellä tykillä yhtaikaa ammuttu, se jatkuu kumeana jylinänä ja rankka sadekuuro pieksee kattoa… Sinä olet muuttunut totiseksi ja povesi aaltoaa levottomasti vasten rintaani… Minä puristan sinua, ensin hiljaa ja arkaillen, sitten lujemmin… Ummistat silmäsi… Kuuluu onnen ensimäisiä kuiskauksia… Muistatko?

— Muistan, muistan Paavo, vastasi nuori tyttö onnellisena. Syntyi hiljaisuus.

— Mutta paljon selvemmin minä tänään muistan erään toisen tapauksen, jatkoi neitonen vihdoin.

— Minkä sitten, Aino?

— Vuosi takaperin…

— No niin?

Oli kolea ja pilvinen elokuun ilta, ei tällainen kuin nyt. Koko päivän oli satanut. Eräs tyttö istui kamarissaan ikävöiden ja katsellen ikkunasta puistoon. Silloin välähti pensaiden välissä… Lyhty siellä kulki hitaasti, kuin ilmassa riippuen, lähellä maanpintaa. Sen takaa saattoi erottaa jalat polvien kohdalta; ne näkyivät ottavan varovaisia askeleita, hiipien pitkin kaalimaan vakoa. Tuon tuostakin käsi koukkasi maahan ja hämärä valonkajastus lankesi kasvoille… Tytön sydän sykähti. "Matoja noukitaan", ajatteli hän, tullen levottomaksi. "Hän se on, hän se on", riemuitsi aavistus, mutta itsekseen hän sanoi: "Vaikka marjan varkaita olisi. Menen katsomaan…" Niin, sitten ei muuta olekaan… Tai onpas. Erään vaon päässä lyhty painui maahan ja jäi paikoilleen. Se valaisi suuren orapihlajan kiiltäviä ala-lehtiä. Sitten sen valopiiriin tuli jotakin valkeata, hame ehkä, ja tarkemmin katsoen näki sivummalla saappaat. Siinä onkin kaikki… Saappaat vain tulivat ehkä lähemmäksi… Ja kuuluihan tosiaan kuiskauksiakin:

"Kalaanko aiot?"

"Niin… Mitä sanoisit, jos hiukan viipyisin kalamatkallani?"

"Viipyisit!… Montako päivää?"

"Jos menisi viikkoja, ehkä kuukausia?…"

— Sen illan perästä ei tuli ole koskaan kulkenut pensaiden välillä…

Hiljaisuus.

— Se oli kaunista, Aino. Kerro vielä.

Surumielisenä pudisti tyttö päätään, eikä vastannut.

* * * * *

Kuu oli noussut korkealle ja saanut hopeaisemman värihohteen.

Nuorukainen istui kynnyksellä heinän kortta pureskellen, tyttö nojasi päätään seinään ja tuijotti kaukaisuuteen niin mietteissään, että hän näytti nukkuvan valveillaan. Kauan aikaa olivat he olleet äänettöminä.

Vihdoin katsoi nuorukainen kelloaan ja hypähti maahan.

— On aika jo; sanoi hän hiljaa. Tyttö vavahti ja tuntui ikäänkuin heräävän. Hänen silmänsä kiintyivät oudon suurina nuorukaiseen.

— Et usko, kuinka on raskasta, kuiskasi hän. — Paljon raskaampaa kuin vuosi sitten… Minusta tuntuu…

— Sinusta tuntuu?

— Minusta… minä aavistelen, että sinä et palaakaan… Tai, että minä…

— Taas sinä sitä samaa, Aino. Äänettöminä astellen olivat he saapuneet maantielle, metsän reunaan.

— Etkö sinä voisi jäädä vielä muutamaksi päiväksi? Minun on niin hirveän ikävä, kysyi tyttö nuorukaisen käteen tarttuen.

— En voi, Aino. Ja mitä se hyödyttäisi. Lähdettävä olisi kumminkin, eikä se silloin olisi yhtään helpompaa. Äitikin on niin levoton, eikä nuku öisin. On parempi, kun olen poissa kotoa.

— Niin, niin. Mene sinä vaan, Paavo. Minä vielä teen lähtösi vaikeammaksi ruikutuksillani. Annathan anteeksi, sanoi tyttö kiihkeästi.

— Sinä olet niin alakuloinen ja lohduton tänään.

— En. En ole enää, sen lupaan. Äänettömyys. Sitten sulki nuorukainen neidon syliinsä.

— Hyvästi, kuiskasi hän tuskin kuuluvasti.

— Hyvästi, rakas… rakas, kuului tukahtunut vastaus.

II.

Keksintö

I.

Testamentti.

Kauniin huvilansa puistossa, suuren, tuuhean vaahteran alla, istui herra Otto Vahlberg, nuori, vaaleaverinen, lapsuudestaan saakka Suomessa oleskellut, mutta silti Ruotsin alamainen aviomies, joka juhannuksena oli mennyt naimisiin leskirouva Bernerin ihastuttavan ja tavoitellun tyttären kanssa. Oli elokuun 18 p. v. 1916. Ilma oli hiostuttavan lämmin ja aivan tyyni. Vaikka auringon säteet vain vaivoin siivilöityivät vaahteran vehmaitten lehvien lomitse, muodostaen omituisen, liikehtivän valo- ja varjoverkon sille pyöreälle pöydälle, johon herra Vahlberg nojasi kyynärpäätään, kihosi otsalle hikikarpaloita, kellertävän valkean kesätakin kainalokuopat kostuivat ja silmät, jotka välinpitämättöminä olivat kiitäneet sinne tänne sanomalehden riveillä, pyrkivät väkisinkin painumaan umpeen. Kalpeista, hiukan väsähtäneistä kasvoista kuvastui uneliaisuus ja lerpallaan olevien huulten raossa riippui sammunut paperossi.

Juurista punotussa nojatuolissa, pöydän toisella puolen, istui leskirouva, majurinna Berner, ainainen sukankudin käsissään, tumma pitsimyssy päässään, yhtä hienon ja sielukkaan näköisenä kuin koska tahansa ja tuon tuostakin vilkaisten lempeästi nuoreen vävypoikaansa. Hänen tavattomasti ohentuneessa tukassaan oli yhä vielä kaunis kastanjanruskea väri ja vaikka hänen kasvoillaan oli uurteita, kuvastui niistä yhä vielä nuoruuden päivien kauneus, joka tuntui vuosien kuluessa muuttuneen vain henkevämmäksi ja äidillisemmäksi. Hänellä oli lihavahko, joltisenkin raskas ruumis ja hänen rintansa tiheä nousu ja lasku ilmaisivat sydänvikaisen ahdistuneen hengityksen.

Pikkulinnut tirskuivat oksilla, puiston takaa pilkoitteli järven rasvatyyni pinta ja nurmikentän monivärisissä kukkasissa surisi mehiläisten ahkera parvi.

Tiheän kuusama-, syreeni- ja siperialaisen hernepensaston ympäröimän huvilan portaita kiiti nuori, notkea, valkopukuinen nainen keveästi kuin keijukainen alas pihamaalle. Hän oli rouva Karin Vahlberg, joka vielä näytti vallattomalta tytöltä, eikä tuntunut suinkaan olevan taipuvainen vaihtamaan kulmikkaita ja huimapäisiä liikkeitään rouvamaiseen tahdikkuuteen ja arvokkuuteen. Hulmuavin hamein hän nytkin juoksi pitkin nurmikenttää suoraan vaahteraa kohti. Tällä kertaa ei hän kuitenkaan pysähtynyt kukkasoikioitten luo, siepatakseen resedan tai tulipunaisen unikon hiuksiinsa, vaan häntä näytti kannustavan todellinen kiire ja jo kaukaa hän huusi hengästyneenä ja käsiään hurjasti huitoen:

— Otto, Otto! Kuuletko yhtään, vetelys?

— Kuulen, olen kuullut ja tulen kuulemaan, mikäli ei huutosi puhkaise rumpukalvojani.

Nuori rouva pysähtyi puolisonsa eteen ponnistuksesta hehkuvana ja ampui kuin tykillä, syvänsinisten silmien säihkyessä ja irtaantuneiden kiharoiden valuessa punertuneelle poskelle.

— Minä olen saanut kartanon!

— ?!

— Luolakosken kartanon!… Niin!

Ja äkkiä kiepsahtaen äitinsä kaulaan, jatkoi onnesta melkein kyyneliin liikutettu nainen.

— Ajattele, äiti, sinun vanhan kotitalosi, sinun rakkaan syntymäpaikkasi, josta aina niin ikävöiden olet puhunut…

Mutta äkkiä hän lakkasi ja muuttui totiseksi.

— Hyvä jumala, äiti! Mikä sinun on?… Pullo, Otto, pullo, pullo! Se on minun huoneessani, mutta pian!

Leskirouva Berner oli käynyt kalman kalpeaksi. Kudin putosi hänen käsistään, hän puristi sydäntään ja näytti tukehtuvan. Toinen käsi, joka taudinomaisesti puserti juuri tuolin kaidetta, vapisi huomattavasti, silmät painuivat umpeen ja tumma varjo laskeutui syvään vaipuneille luomille.

— Äiti, rakas äiti! Anna anteeksi, olin varomaton, enkä muistanut sairauttasi, puheli nuori rouva onnettomana, miltei vaikertaen, hieroen potilaan ohimoita ja pitäen hänen nenänsä edessä hajuvesipulloa, jonka Otto oli vihdoinkin tuonut.

— Ei se ole mitään. Se on jo ohitse… Mutta tieto tuli niin äkkiä… Mitä sinä sanoit, Karin? Selitä nyt tarkemmin, rakas lapsi. Vai oletko taas hassutellut tapasi mukaan?

— Niin, äiti, minä olen saanut Luolakosken. Lakiasiain-toimisto Korte & Kivimaa vastikään soitti, että tohtori Kustaa Koski on testamentissaan määrännyt minulle koko kartanon irtaimistoineen päivineen. Tuomari kysyi, halusinko lähteä sitä katsomaan ja milloin, koska toiminimi oli saanut huolekseen järjestää kaikki testamentista aiheutuvat asiat… Mutta äiti, sinähän voit jälleen huonosti.

— Se on ohimenevää, ei se ole mitään… Tohtori Koski, kuka hän on?
En minä tunne sen nimistä. Kuinka se voi olla mahdollista?

Nuoren rouvan silmät tummenivat hämmästyksestä; innoissaan oli hän nähtävästi unohtanut kaikki sivuseikat ja vasta nyt tuntui hänelle selviävän asian eriskummallisuus. Tosiaankin! Kuka oli tohtori Koski, kuka oli se outo lahjoittaja, joka oli määrännyt suuren kartanonsa "neiti Karin Bernerille" perinnöksi, otaksuttavasti ollenkaan tietämättä, että tämä neiti nyt oli rouva?

— Minä luin sanomalehdestä hänen kuolemastaan, sanoi herra Vahlberg. Hän lienee ollut etevä tiedemies, joka vanhuutensa päivinä oli elänyt aivan erakkona ja joka tietenkin oli Luolakosken kartanon omistaja. Mutta minä en ymmärrä, ellet sinä äiti, eikä Karin häntä edes tunne, niin miten on testamentti selitettävissä? Mikäli ei Karin nyt taas vehkeile.

— Vehkeile, pölkkypää! Onko kartanon periminen vehkeilyä, mitä?
Soita Korte & Kivimaalle, jos kerran minua epäilet.

Majurinna Berner näytti omituisesti hiljentyneen. Hänen silmissään oli tuijottava ilme ja niiden katse tähtäsi puiston varjoisaan vihreyteen mihinkään erikoisesti kiintymättä. Hänen aivonsa tuntuivat turhaan etsivän ratkaisua sille, minkä hämärä, hiipivä aavistus sanoi, aavistus niin arka, että hän tuskin oli siitä tietoinen. Pitkän aikaa viipyi hän liikkumattomassa asennossaan ollenkaan kuulematta nuorten sanasotaa ja umpikujaan joutunutta pohdintaa. Vihdoin sanoi hän lempeästi, hiljaisella äänellään, johon entinen tyyneys oli jo palannut.

— Otto, tuo minulle se lehti, jossa hänestä puhutaan. Äläkä unohda silmälaseja. Minä tahdon tarkempia tietoja. Tämä on niin ihmeellistä.

Sanomalehti ei tuonut suurtakaan selvitystä. Se mainitsi muutamia vuosilukuja, kertoi vainajan pitkistä ulkomaanmatkoista ja yksinkertaisesta, yksinäisestä elämästä maatilallaan, joka vuodesta 1902 oli ollut hänen hallussaan. Se kertoi suuresta kunnioituksesta ja rakkaudesta, jota alustalaiset olivat tunteneet aina avuliasta herraansa kohtaan, mutta ihmeen vähän se tiesi yksityiskohtaisemmin kuvata vainajan vaiheita.

Pettyneenä ja yhä enemmän hämmästyneenä rouva Berner laski lehden käsistään. Mitä syytä oli tällä herralla lahjoittaa kartanonsa hänen tyttärelleen? Oliko kenties majuri ollut hänen ystävänsä? Mutta kuinka ei siitä majurin vielä eläessä koskaan oltu puhuttu?… Luolakoski, vanha, romanttinen kotikartano, jonka satavuotinen puisto kasvoi lehteviä jättiläislehmuksia ja suuria hevoskastanjia, jonka mahtava, synkkä kuusikuja kansoitti mielikuvituksen taruolennoilla, oli jälleen palautettu alkuperäiselle omistajalleen. Majurinnan kaunis koti, jossa hän oli tyttösenä leikkinyt ja varttunut, kokenut ensi lemmen riemua ja tuskaa, tuskaa, joka eronhetkellä oli murtanut hänen terveytensä!

Vaikka vapaaherra Järnskiöld, aateluudestaan ylpeä ylimys, ei ollut tahtonut antaa tytärtään, nykyistä majurinnaa, alhaissäätyiselle miehelle, oli tämä kuitenkin pysynyt rakastetulleen uskollisena, kunnes onnettomat ulkonaiset seikat olivat heidät erottaneet. Majurinna oli sairastunut, lähtenyt lääkärin neuvosta ulkomaille, jossa vihdoin oli suostunut hienosukuisen hyvän ja rehellisen, vaikka jo vanhan majuri Bernerin puolisoksi, isänsä suureksi tyydytykseksi. Isä oli kuitenkin jo seuraavana vuonna kuollut ja mikä ikävämpää, velkaantunut Luolakoski, jonka asema jo isän käsissä oli horjunut, oli hyväsydämistä ja helposti petettävää majuria kohdanneiden rahahuolien takia myötävä. Ostaja oli muuan juutalainen rahamies, joka sittemmin suunnattomasta voitosta oli luovuttanut tilan tohtori Koskelle.

Kuinka paljon surua! Isä oli poissa, äitiä majurinna tuskin muistikaan ja neljättä vuotta oli majuri jo maannut haudassa…

Leskirouva Berner vaipui mietteihinsä, ja kirjavia muistoja vilisi kuvasarjana hänen mielikuvituksessaan. Luolakoski, koti, jossa hän ei ollut saanut käydyksi senjälkeen kuin kerran sairastuneena oli sieltä lähtenyt, väikkyi nyt haaveissa kuin utulinna ja vanha, arpeutunut haava tuntui jälleen tuottavan kipua. Mikä omituinen suloisuus olikaan nyt tuon tuskan kaihertavalla muistolla! Kuinka kummallisesti se liikutti sydäntä!… Kyyneleitä pyrki väkisinkin majurinnan silmiin…

Yhtäkkiä hän huudahti, ponnahti nopeasti tuoliltaan painoi molemmin käsin sydäntään, horjahti sitten taaksepäin ja jäi vapisten, suu hieman auki ja kasvot ylöspäin taipuneina liikkumattomaan asentoon. Kun herra ja rouva Vahlberg, jotka olivat väitellessään lähteneet puistoon kävelemään, kiiruhtivat paikalle, tapasivat he vanhan majurinnan pyörtyneenä.

* * * * *

Auto mennä huristi hyvää kyytiä halki metsien ja peltojen, joilla kuhilaat törröttivät kullankeltaisina elokuun auringon valossa. Herra Vahlberg, joka oli ollut pakotettu jättämään vaimonsa hoitamaan huonovointista rouva Berneriä, oli lähtenyt yksin käymään Luolakoskella sekä järjestämään asianmukaisia papereita lailliseen kuntoon. Tuomari Korte, joka monta vuotta oli vakituisesti ollut vainajan asiamiehenä, oli lähtenyt mukaan ja nyt istuivat molemmat herrat kiitävässä biilissä.

Jos lyhyesti tahtoisi sanoa sen, mitä herra Vahlberg vieruskumppanilleen jutteli, niin riittäisi jotakuinkin: "minä en käsitä, minä en voi ymmärtää". Lakimies pysytteli varovaisena ja vaikenevana vastaten vältellen ja kierosti — taito, jonka hänen ammattinsa edellytti.

Maantieltä poikkesi biili syrjään, kulkien halki viljavan vainion ja syöksyi sitten suoraan, ikivanhain kuusten aitaamaan kujaan, joka yhtäkkiä loppui miltei kartanon pihaan. Vanha, pitkä rakennus oli oikeastaan kaksikerroksinen, vaikka yläkerrassa ei ollutkaan asuttavia huoneita kuin molempien pitkien sivujen keskikohdalla. Huopakatto oli mitä omituisimmin taitettu ja vanhanaikuiset, leveät, valkeat vuorilaudat olivat kulmauksistaan maalatut ruskeiksi. Leveät portaat johtivat ensin verannalle, jonka pylväät olivat elämänlangan kiertämiä, samoin kuin itse rakennuskin oli hukkua suurten hevoskastanjien vihreyteen. Pihamaalla pulppusi suihkukaivo: harmaasta kivestä hakattu karhu puristi pallomaista ruiskua sylissään.

Vanha, kaljupäinen palvelija seisoi kumarrellen portailla vastassa. Viisailla, terävillä silmillään hän tutki tulokkaita, näytti tuntevan lakimiehen ja avasi tottuneesti raskaan, kaksipuolisen oven. Avarasta eteisestä johtivat portaat ylös vintille. Näiden molemmin puolin seisoi hiotuilla kivijalustoilla kaksi marmoriin hakattua rintakuvaa, joista toinen kuvasi Beethovenia, toinen kuningas Kustaa III:tta. Permannolla, suurissa puuastioissa upeili miehenkorkuisia, tuuhealehtisiä kasveja, joiden vihreys näytti luonnottoman tummalta uurteisten akkunalasien läpi tunkeutuvassa valossa.

Vasta sisähuoneista saattoi nähdä kosken, joka oli antanut kartanolle nimen. Pauhaavana, lumivalkeana vyörynä kiiti se uomassaan tuskin sadan metrin päässä rakennuksesta. Sen udussa kimmelsi taivaankaari. Alempana teki se mutkan ja painui tuuheaan, miltei mustaan kuusikkoon, jonka takaa noin puolen kilometrin päässä pisti näkyviin tehtaan korkea savupiippu. Jyrkät, kalseat rantakalliot olivat täynnä onkaloita ja omituisia luolia, jotka kansa oli asuttanut mielikuvituksellisilla hirviöillä ja jättiläisillä. Ainoastaan kartanon kohdalta oli kuusikko kaadettu ja maa muokattu säännöllisiksi, kukkasoikioiden kirjavoimiksi nurmikentiksi, mutta muualla, sekä ylä- että alapuolella huminoi synkkä metsä muinaisia tarujaan.

Talon sisustus oli ympäristön kanssa sopusoinnussa. Kalusto oli jykevää, mutta kallisarvoista ja aistikasta, ja suuressa salissa oli tavanmukaisen pianon asemasta valtava, kullattu harppu. Palvelija, joka äänettömästi aukoili ovia, teki vanhanaikaisessa asussaan tarunomaisen vaikutuksen ja tarkastellessaan vaikenevan tuomarin seurassa seinien tummanvärisiä, raskaspuitteisia tauluja, tuli herra Vahlberg huomaamattaan apealle mielelle. Jotain painostavaa, jotain salaperäistä ja juhlallista oli näiden vanhojen seinien suojassa.

Kun iäkkäältä palvelijalta kysyttiin, halusiko hän yhä edelleenkin jäädä taloon, vastasi hän hillitysti, mutta varmasti tahtovansa vetäytyä syrjään, valittaen väsymystään ja huonoa terveyttään ja viitaten siihen armoon, jota hänen manallemennyt herransa oli osoittanut, määrätessään runsaan eläkkeen uskolliselle palvelijalleen. Niin, tohtori Koski ei todellakaan ollut unohtanut ketään; hänen runsaista lahjoituksistaan huusivat sanomalehdet, ja niistä olivatkin saaneet osansa sekä hyväntekeväisyyslaitokset että yksityiset henkilöt. Tämä varakas erakko, joka omisti amerikalaisen patentin nestemäisen ilman valmistustavalle ja joka tuntui olevan kokonaan vailla ahnaita perillisiä, oli jakanut suuren omaisuutensa tavalla, jota kaikkien täytyi kunnioittaa, mutta joka siitä huolimatta useata hämmästytti; ei vähimmin herra Vahlbergia.

Tohtori Kosken suuressa työhuoneessa, oli monenmoisia tieteellisiä kojeita, jotka, mikäli vieraat pystyivät arvostelemaan, näyttivät viittaavan kemian alalle, ja runsas huolellisesti järjestetty kirjasto. Avaralla pöydällä, jolla paitsi mustasta marmorista muovailtuja kirjoitusneuvoja, ei ollut minkäänlaisia pikkutavaroita, huomasi herra Vahlberg kuitenkin esineen, joka tavattomasti herätti hänen mielenkiintoaan. Se oli suurehkon valokuvan kokoinen, selkäjalan varassa seisova levy, joka oli tehty kauniin kiiltävästä, violettiin vivahtavasta metallista ja jonka pinnalle oli tiivistynyt heikosti näkyvä sumukerros. Käteen tuntui se omituisen kylmältä ja uskomattoman kevyeltä, ja vaitelias lakimieskin kohotti hämmästyneenä tummia kulmakarvojaan. Jotakin samantapaista muisti herra Vahlberg nähneensä ennenkin, mutta kesti tuokion, ennenkuin hän sai mieleensä palautetuksi, missä se oli tapahtunut. Hänen anopillaan, leskirouva Bernerillähän oli samasta aineesta tehty lipas, tuo ainutlaatuinen, kaunis kirjesäiliö, jonka avaimena oli äänirauta ja joka kimmahti kuin taikavoimasta auki, niinpian kuin äänirauta oli viritetty oikein ja napautettu soimaan lukon edessä. Samaa tiheätä usvaa oli pisaroitunut lippaankin pinnalle…

Kun herra Vahlberg kumartui lähemmin tarkastamaan levyä, huomasi hän siinä taidokkaasti tehdyn kaiverruksen, jolla oli seuraava muoto.

[Yksi nuottirivi.]

II.

Anoppi.

— Siinä se vasta on kalamies, huusi herra Vahlberg jo kaukaa, tullessaan. — Eihän tuossa ole vettäkään. Onkisit ennemmin kaivosta, jossa saattaa olla sammakoita.

Valkean kaiteen reunustamalla venesillalla istui mukavassa nojatuolissa rouva Karin ja onki. Penkillä hänen lähellään oli matotuokkonen ja aivan sen vieressä lasiastia puolillaan puutarhamansikoista tehtyä hilloa.

— Tulehan katsomaan, Otto, vastasi nuori nainen, mansikoiden punaamien huulten vetäytyessä nauruun valkean hammasrivin ympäri. — Minulla on särki.

— Oho! Mutta minkä näköinen sinä olet! Sinähän ajat mansikoita varmaankin nenääsi ja korviisi, koska poskesi ovat kuin punamullassa. Ja taas sinä syöt sormillasi. Ensin panet matosen koukkuun ja sitten mansikan suuhusi.

— Minä olen rikas ja teen mitä tahdon. Se on hienoa! vastasi rouva, puristaen huulensa veikeästi suppuun ja tehden hitaan, ylimielisen kumarruksen päällään. Auringon säteet kultasivat hänen hiuksiaan, jotka vielä riippuivat uinnista märkinä ja joita leppeä tuuli leyhytteli hiljaa. Korviaan myöten rakastunut aviomies katseli onnellisena puolisoaan.

— Vedä, vedä herran tähden! huudahti herra Vahlberg.

Karin säikähti, tempasi nopeasti onkensa järvestä, niin että kevyt siima kimmahti korkealle ja hämääntyi pahlaimen kärkeen. Kalamiehen takaa kuului heleä, kiusaava nauru.

— Hyi, kuinka sinä narraat! Eihän sitä syönyt. Selvitä nyt siima ja joutuin, ilkimys.

Rouva oli kimmahtanut ylös näennäisesti suuttuneena ja heittänyt vavan sillalle; sitten huomasi hän mansikat ja ajoi niitä suuhunsa monta yhtaikaa. Tohvelisankarin nöyryydellä herra Vahlberg oikoi siiman, korjasi matoa, heitti ongen järveen, sytytti sikaarin, pisti monokkelin silmäänsä ja tarkkasi kohoa totisen ja arvokkaan näköisenä, nuoren naisen katsellessa häntä sivulta kulmakarvat koholla. Kumpikin vaikeni.

Silloin kuului kimeä, vihlova huuto puistosta. Se kaikui terävänä kallioista kuin kuolevan viimeinen parkaisu. Molemmat aviopuolisot säikähtivät ja katsoivat vaaleten toisiinsa… Sitten vallitsi kauniin kesäpäivän hiljaisuus.

— Äiti, äiti, sammalsi rouva Vahlberg ja lähti kuin henkensä edestä juoksemaan kohti tuuheata vaahteraa, jonka siimekseen vanhus oli jäänyt istumaan.

Kun nuori pari ehti puun varjoon, kohtasi heitä järkyttävä näky: Selkäkenosillaan juurituolissa makasi majurinna Berner raollaan olevissa silmissä kuoleman sammunut kiilto; toisella kädellään puristi hän sydäntään, toisessa oli kirje. Hänen vieressään seisoi kalpea, outo mies hätääntyneen näköisenä ja onnettomana väännellen käsiään. Huvilasta juoksi palvelija vesikarahvi ja lasi kädessään, kasvot säikähdyksen vääristäminä.

Herra Vahlberg otti kirjeen anoppinsa kädestä ja vilkaisi siihen sivumennen. Mutta tavattomasti hän hätkähti. Kirjeessä oli ainoastaan:

[Yksi nuottirivi.]

Nuottien alle oli voimakkaalla käsialalla piirretty:

Arvid Warén.

* * * * *

— Kuka te olette? kysyi herra Vahlberg ankarasti vieraalta mieheltä.

— Olen kirjeen tuoja, herra, vastasi puhuteltu hätääntyneenä, mutta rehellisen näköisenä.

— Niin, sen käsitän. Mutta kuka teidät on lähettänyt ja keneltä on kirje?

— Olen tohtori Koski-vainajan palvelija. Kuolinvuoteellaan jätti tohtori minun huolekseni tämän kirjeen perille viemisen. Hän sanoi, ettei kirjettä saanut panna postiin, koska sensuuri nykyään on niin ankara, sekä ettei kirjettä pitänyt antaa omistajalleen ennenkuin tohtorin testamentti oli julkaistu. Niinikään määräsi hän ehdottomasti, että kirje oli jätettävä osoitteessa mainitun henkilön omiin käsiin… Palvelija neuvoi minut puistoon… En tietystikään voinut aavistaa tällaista onnettomuutta.

Hetken aikaa pyöri herra Vahlbergin huulilla kysymys: "Kuka on Arvid Warén?" Mutta hän hillitsi itsensä vaistomaisesti, pisti kirjeen taskuunsa ja jäi mykkänä tuijottamaan onnettoman näköistä vierasta, joka syvään kumartaen vetäytyi syrjään. — Leskirouva Berner kannettiin huoneeseensa, riisuttiin ja asetettiin sänkyyn. Syntyi tavanmukainen hälinä. Telefooni soi yhtämittaa, lääkäri jakeli puhelimitse neuvojaan, hätääntyneet palvelijat hyörivät kuin kuumeessa, tietämättä mitä tehdä ja Karin Vahlberg itki sydäntäsärkevästi, vavahtelevin käsin hyväillessään rakastettua äitiään. Kun lääkäri vihdoin saapui, ei hän voinut muuta kuin todeta hengen lähteneeksi; sydänhalvaus oli sattunut.

Suru oli astunut synkkänä vieraana nuoreen, onnelliseen kotiin, joka vastikään oli saanut kiittää kohtaloa niin suurenmoisesta perinnöstä. Kuherruskuukausien vallattoman ilon oli kuoleman kolkko varjo verhonnut, synnyttäen kyyneliä, mutta samalla myöskin lähentäen ja syventäen niitä kahta ihmistä, jotka olivat liittoutuneet yhteisvoimin kantamaan elämänsä onnen ja taakan.

Sanomalehdet, joiden nenäkkäät kynäilijät kylmäverisesti tunkeutuvat kaikkialle, kirjoittivat tapauksesta yksityiskohtaisesti, näennäisesti ottaen osaa suruun, mutta etupäässä kuitenkin riemuissaan siitä, että saivat tarjota lukijoilleen harvinaisen sensatsioniuutisen, jonka otsikkona oli lihavin kirjaimin painettu:

Omituinen kuolemantapaus.

Salaperäinen kirje.

III.

Kotitarkastuksia.

Makuukamarin ikkunoista kylvi kuu hopeitaan Se muodosti pehmeälle turkkilaiselle lattiamatolle valoisia neliöitä ja vihertävän vesikarahvin hiottu lasitulppa kimmelsi kuin smaragdi.

Unettomana vääntelehti nuori rouva vuoteellaan. Herra Vahlberg seisoi ikkunan ääressä tupakoiden ja otsaansa lasiin painaen. Ulkona nukkui luonto, kesäöisessä unessa. Ruohokentällä kaste kyynelehti, suuren vaahteran lehdet riippuivat kuin horroksissa liikkumattomilta ritvoilta ja tyyni järvi jonka kalvosta kuu kuvastui, oli heikon, kimmeltävän utuharson peitossa. Vaikka ikkuna oli auki, vallitsi syvä hiljaisuus, ainoastaan joskus, tuskin kuuluvana kalahti unissaan liikahtavan lehmän kello naapuritalon tarhalta…

Vaikka kaipaus kaihersi sydäntä, täytyi herra Vahlbergin pakottaa aivonsa pohtimaan käytännöllisiä asioita: rakas vainaja oli saatettava kunnialla hautaan. Hautajaiset, joiden järjestelyyn ei nuori pari ollut tottunut, vaativat paljon puuhaa ja karkoittivat unen…

Huvilan takaa, hiekkakäytävältä, joka ei näkynyt tähän, kuului askeleita ja puheen sorinaa. Rouva kavahti istumaan vuoteellaan.

— Mitä se on? Kuuletko yhtään, Otto?

— Yökulkijoita varmaankin… Kovasti sinä olet hermostunut Karin, nuku nyt, nukuthan.

— Vedä ikkuna kiinni, on jo kylmä. Ja tule nukkumaan sinäkin. En minä saa unta, kun sinä valvot… Mutta kuulehan! Hyvä jumala, mitä se on?

Ulko-ovelle jyskytettiin voimakkaasti. Samalla kuului palvelijan kevyt koputus, ja kun herra Vahlberg takin päälleen ja revolverin käteensä siepaten kiiruhti ulos, selitti kauhistunut palvelustyttö hätäisesti.

— Kolme naamioitua ja hampaisiin saakka asestettua miestä pyrkii sisään.

Herra Vahlberg riensi etehiseen.

— Keitä te olette ja mitä tahdotte? kysyi hän, painaessaan
Browning-pistoolinsa varmuussiiven alas.

— Lain ja oikeuden nimessä, avatkaa viipymättä! kuului karkea vastaus.

Silloin herra Vahlberg käsitti, että oli kysymys kotitarkastuksesta, tuosta häpeällisestä toimituksesta, joka viime aikoina oli käynyt Suomessa miltei jokapäiväiseksi. Ensin hän aikoi ryhtyä vastarintaan, mutta muisti sitten, ettei hänellä ollut mitään syytä saattaa itselleen ikävyyksiä, eikä hän myöskään ollut sekaantunut mihinkään valtiollisiin vehkeisiin. Senvuoksi hän päättävästi avasi oven.

— Mitä te tahdotte? tiuskasi hän ankarasti miehille, jotka revolverit ojossa riensivät sisään. Kun vastausta ei kuulunut, astui hän rohkeasti tulijoiden tielle ja sanoi lujasti.

— Jos te olette lain ja oikeuden palvelijoita, niin näyttäkää valtakirjanne. Olen Ruotsin alamainen ja tietäkää, etten salli itseäni loukattavan.

— Siinä on sinulle valtakirjaa, p—e! kirosi johtajana toimiva mies lyöden häntä revolverinsa perällä salamannopeasti päähän. Ovelta, jonka raossa Karin seisoi yöpuvussaan, kuului kirkaisu. Herra Vahlbergin silmissä pimeni ja hän menetti tajuntansa.

Kun hän jälleen tuli tuntoihinsa, lepäsi hän vuoteellaan. Hänen vaimonsa kalpeat, itkettyneet kasvot olivat kumartuneina hänen ylitseen ja hän huomasi päänsä olevan siteissä. Mitään erikoisempaa kipua ei hän kuitenkaan tuntenut ja kun hän oli sen verran selvinnyt, että muisti äskeiset tapahtumat, kysyi hän uteliaana.

— Mitä ne tahtoivat?

— Kirje se oli, äitivainajan kirje. He tiukkasivat minulta kivenkovaan, mitä tiesin Arvid Warénista ja kun vakuutin, etten koskaan ollut kuullut sitä nimeä, enkä koskaan ollut sellaista henkilöä tuntenut, eivät he alussa ollenkaan ottaneet sitä uskoakseen. Lopulta oli heidän kuitenkin selityksiini tyytyminen, varsinkin kun molemmat palvelijat olivat yhtä tietämättömiä. Kaikki laatikot ja kaapit ovat he penkoneet ja kaikki äidin paperit ja yksityiset kirjeet veivät he mukaansa. Hänen huoneensa on vallan kauhean näköinen.

Kun jännitys näin oli lauennut, purskahti rouva katkeraan itkuun ja painoi kasvonsa miehensä rintaa vasten. — Tämähän on kauheata! He eivät kunnioita edes kuolemaa. Talossa, jossa äitini ruumis vielä on, he molottavat ryssäänsä ja kiroilevat. Mitä on oikein koko tämä sekamelska ja salaperäisyys? Siitä asti, kun sain tiedon merkillisestä perinnöstäni, ei minulla enää ole ollut hetkenkään rauhaa. Minä annan palttua kaikille semmoisille perinnöille.

Miettiväisenä, mitään vastaamatta, herra Vahlberg hyväili vaimonsa suortuvia. Sitten siirsi hän hellävaroen puolisonsa pään syrjään ja nousi ylös, huolimatta siitä, että ohimoita särki.

— Älähän. Aiotko pystyyn, Otto? Et sinä saa! Sinun täytyy maata.

— Tunnen olevani aivan hyvissä voimissa. Mutta minä olen utelias.
Annatko sen kynttilän, kuu ei enää paista.

Kynttilän lepattavassa valossa kulki herra Vahlberg huoneesta huoneeseen. Kaikki oli epäjärjestyksessä, kirjat lattialla, pöytälaatikot murrettu auki, tuolit kumossa ja tärkeät asiakirjat hujan hajan. Lukuunottamatta majurinnan papereita ei kuitenkaan mitään ollut poissa, ja vainajan kaunis, jalokivillä koristettu kultakellokin tikutti rauhallisesti tavallisella paikallaan.

* * * * *

Aamupäivällä soitettiin Luolakoskelta.

Tohtori Kosken vanha palvelija, joka oli suostunut jäämään taloudenhoitajaksi, kunnes uusi omistaja saisi asiansa järjestykseen, ilmoitti, että sielläkin oli ollut kotitarkastus. Mikäli hän saattoi huomata oli ainoastaan yksi esine kadonnut: se oli pieni, violetin värinen metallilevy, joka aina oli ollut tohtorin työpöydällä.

Seuraavana päivänä pitivät sanomalehdet meluaan, mutta sensuuri oli tällä kertaa pahasti puuttunut niiden kirjoituksiin.

Salaperäisiä kotitarkastuksia.

Ruotsin alamaista loukattu.

Kuka oli tohtori Koski?

Keskiviikkoa vasten yöllä tunkeutui kolme hampaisiin saakka asestettua ja naamioitua miestä herra O. Vahlbergin huvilaan N.N:ssä, vaatien huvilan omistajaa lain ja oikeuden nimessä avaamaan ovensa. Kun herra V., joka on Ruotsin alamainen, vetosi oikeuksiinsa, vaatien röyhkeiltä sisääntulijoilta todistusta käyntinsä oikeutuksesta, löi yksi joukosta häntä revolverilla päähän, jolloin taintui herra V. iskusta. Väänneltyään huvilassa kaikki mullin mallin, sekä karkealla tavalla kuulusteltuaan rouva V:a sekä palvelijoita, poistuivat yövieraat, vieden mukanaan äsken kuolleen majurinna Bernerin kaikki kirjeet ja paperit. Lienee syytä palauttaa lukijaimme mieliin se salaperäinen kirje, josta toissapäivän numerossa mainitsimme ja joka näyttää aiheuttaneen sekä majurinnan kuoleman että kotitarkastuksen.

Samalla ilmoittaa kertojamme, että edellisen kanssa yhdenaikaisesti tapahtui myöskin Luolakosken kartanossa, tohtori Koski-vainajan maatilalla, jonka hän testamentissaan, kuten muistettaneen, oli määrännyt rouva Karin Vahlbergille, niinikään kotitarkastus. Mikäli tähän asti on saatu selville, ei kartanosta kuitenkaan ole viety muuta kuin omituinen, tohtorin työhuoneen pöydällä seisonut levy.

Majurinna Bernerin kirje, joka, se huomattakoon, oli tohtori Kosken lähettämä, sekä tohtorin työpöydältä kadonnut levy antavat tukea omituisille seikoille. Ensinnäkin: kuka oli tohtori Koski? Otettuamme lähemmin selkoa asioista toteamme, että hän v. 1902 muutti Helsingistä Luolakoskelle ostettuaan tämän kartanon. Helsinkiin oli hän samana vuonna muuttanut Porvoosta, jonne hän niinikään samana vuonna oli palannut ulkomailta. Hänen passinsa todisti hänen olevan kotoisin Artjärveltä — jossa koskaan ei ole elänyt, eikä syntynyt miestä, jonka nimi tai persoonallisuus saattaisi tulla edes kysymykseen tohtori Koskena. On syytä epäillä, että Kustaa Juhani Koski on vain tekaistu nimi, jonka suojaan kätkeytyy toinen henkilö, henkilö, joka on kirjoittanut majurinna Bernerille tuon merkillisen kirjeen: Arvid Warén. Tätä arvelua tukevat vahvasti ne elämäkerralliset tiedot, jotka meidän on onnistunut hankkia tuosta aikoja sitten kuolleeksi luullusta henkilöstä. Puuttumatta lähemmin hänen nuoruutensa vaiheisiin, mainitsemme, että hän v. 1888-1893 toimi Luolakosken kemiallisen tehtaan insinöörinä, että hän v. 1893 väitti tehneensä uuden, huomiota herättävän keksinnön sekä että hänen pitäessään Suomen Tiedeseurassa esitelmää uudesta keksinnöstään, hänet kesken kaiken vangittiin. Sen jälkeen ei hänestä ole kuultu mitään, enempää kuin siitä merkillisestä

Tulemme lähipäivinä julkaisemaan hänen mielenkiintoisesta ja omituisesta esitelmästään sen osan, minkä hän mainitussa Tiedeseuran kokouksessa ennätti esittää.

Herra Vahlbergin istuessa huoneessaan, kumartuneena sanomalehtensä ylitse ja yllämainittua uutista miettien, ilmaantui hänen rouvansa kaunis pää ovenrakoon ja hetken välkkyi surun samentamissa silmissä entinen veitikka.

— Tuletko ulos, Otto? Täällä niin painostaa.

Mies kääntyi hajamielisenä puhujaa kohti ja harhaileva katse kiintyi raukeasti rakkaihin sinisilmiin.

— Jos niin tahdot, mutta ei minua haluta.

— Ai, sinun pääsihän olin unohtaa! Jää vain kotiin. Sinun pitäisi levätä oikeastaan… Tuon kukkia tullessani.

Hetkellinen, vilkas ilme nuoren rouvan kasvoilla oli vain ohimenevää laatua. Alakuloisena, katseessa surun kyynelharso hän astuskeli hiljaa yli nurmikentän suuren vaahteran juurelle, missä rakas äiti oli niin äkkiä irtaantunut elämästä. Ensi kertaa hän huomasi askeltensa painon ja ensi kertaa hän herkästi vaistosi sen omituisen tunnun, mikä jo oli luonnossa syksyn kaukaisena aavistuksena. Hajamielisenä hän taittoi jonkun kukan, nyppi jonkun lehden rikki, tai piirteli hietaan kuvioita päivänvarjonsa kärjellä. Istuutuessaan väristen sen tuolin viereen, jossa äiti oli vetänyt viimeisen henkäyksensä, pisti hänen silmiinsä paksu, ruskeahko esine, joka oli maassa pyöreän pöydän alla. Kun hän kumartui sitä ottamaan, tunsi hän äitinsä paksun muistikirjan, jonka tämä oli eri vihkosista ulkomailla sidottanut hienoihin sahviaanikansiin ja jota hän usein mielellään oli selaillut, liittäen vielä vanhuutensa päivinäkin erinäisiä muistiinpanoja nidoksen loppuosan tyhjille lehdille. Nähtävästi oli se ollut äidin mukana kuolinhetkelläkin ja silloin pudonnut. Kiihkeästi kirjaa suudellen ja riemuissaan huusi nuori rouva:

— Otto, Otto! Äidin kirja, kuuletko?

Todennäköisesti ei herra Vahlberg kuullut, koska ei antanut mitään merkkiä itsestään.

Kun nuori rouva oli avannut nidoksen ja lukenut muutaman sanan, jännittyivät hänen piirteensä uteliaisuudesta, eikä hän enää halunnutkaan ilmaista salaisuuttaan miehelleen.

IV.

Professori.

Hautajaisten synkkä vaikutus jäi pysyväiseksi Vahlbergin huvilaan. Milloin äänilaji oli muuttua iloisemmaksi, silloin sattui silmään joku esine, joka muistutti vainajasta, tuoli, jolla hän tavallisesti istui, kukka, jota hän erityisesti hoiti ja rakasti, valaistus maisemassa, jota hän henkevällä, yksinkertaisella tavallaan oli ihaillut. Nuori rouva tuntui muutamassa päivässä muuttuneen vallattomasta tytöstä naiseksi ja hänen kauniit kasvonsakin olivat saaneet toisen ilmeen, jota suruharson tumma väri tehosti. Yksi oli poissa ja pysyi, sen huomasi kaikkialla, ruokapöydässä, ulkona, joka askeleella. Nuoren parin kuherruskuukausien hurmio oli äkkiä tyyntynyt hiljaiseksi, kaipauksensekaiseksi rakkaudeksi, jonka suru syvensi.

Herra Vahlberg, joka ennen oli mielellään lasketellut väsähtäneitä kyynillisyyksiä, käveli nyt päivät päästään mietteissään, kasvoillaan joko ajatteleva, tai sitten ikävystynyt ilme. Arvid Warénin asia kiusasi monesti hänen aivojaan ja oli hetkiä, jolloin hän oli vähällä pyytää vaimoaan kieltäytymään tuosta omituisesta perinnöstä, joka heitti majurinnavainajan puhtaan maineen ylle jonkunlaisen varjon ja jota ilkeä maailma varmaankin ovelasti käytti parjaustensa ja mustaamishalunsa perustana. Mutta ei ollut niin helppoa luopua sadoista tuhansista ja ennen kaikkea, eihän hän, enempää kuin kukaan muukaan maailmassa tiennyt, mikä suhde oli vallinnut tuon salaperäisen miehen ja leskirouva Bernerin välillä. Ja sanomalehdet, jotka niin olivat luvanneet hankkia lisätietoja, vieläpä julkaista insinööri Warénin esitelmän, vaikenivat itsepintaisesti, arvatenkin sensuurin pakottamina. Koko tapaus näytti joutuvan unhoon.

Elämä huvilassa kävi sitäkin tuskallisemmaksi, kun kumpikin koetti vapautua ja teeskennellä iloisuutta, keventääkseen toisen taakkaa ja kumpikin huomasi tuon näyttelemisen. Herra Vahlberg suunnittelikin jo muuttoa kaupunkiin, kun Karin rouva ratkaisi kysymyksen kokonaan toisella tavalla.

— Otto, sanoi hän eräänä iltana. — Me muutamme Luolakoskelle. Syyskuu on vasta alullaan ja on niin kaunista. Etkö luule, että se olisi hauskaa?

— Mutta eihän kartano vielä ole sinunkaan. Voihan joku hakea testamentin rikki, siihen on kyllä aikaa. Ei sinun omistusoikeutesi vielä ole ollenkaan varma.

— Pyh, entä sitten? Millä tavoin se estäisi meitä vierailemasta siellä joitakuita viikkoja, niinkauan kuin sää on näin suotuisa? Kuule, Otto, kuten tavallisesti sinä olet maailman suurin pölkkypää.

— Sitä ei todista suinkaan se, mitä sanoin, vaan se, että nyt annan sinulle perää. Nöyrin palvelijasi.

— Mutta sinähän myönnyt, Otto! Herra isä, koska sinä olet lakannut jankuttamasta?

— Enhän minä milloinkaan ole kinannut yksinäni, vastasi aviomies hymyillen.

* * * * *

Luolakosken valtava luonto tuntui tosiaankin olevan sopusoinnussa heidän mielialansa kanssa ja viihdyttävän heitä. Sillä oli ainakin uutuuden ja salaperäisyyden viehätystä. Vaikka pensaiden lehdet jo kellastuivat ja punertuivat, humisi kuusimetsä yhä tummanpuhuvana ja synkkänä ja koski pauhasi samalla hillittömällä voimalla kuin ennenkin. Tehtaan sauhu tuprusi selkeälle syystaivaalle ja varhainen hämärä, jonka tuuheat kastanjat tummensivat, antoi vanhoille, suurille huoneille tarumaisen leiman.

Jyrkän rantakallion monisokkeloisissa luolissa tiesi kansa hiisien asuvan. Synkeinä, myrskyisinä öinä ne soittivat suuria tuhatpillisiä urkuja vuoressa, kosken mahtavasti säestäessä. Joka sydänyönä uskalsi hiipiä kalliolle, saattoi kuulla tuota hurmaavaa musiikkia, mutta hänet vaati pyörteen henki uhrikseen, tai tuli hän mielipuoleksi. Korkealta huipulta oli muinoin onneton kartanon neiti syöksynyt kuohuihin, ja tuosta oli ensimäkien parooni Järnskiöld sata vuotta sitten ratsastanut suoraan koskeen, vihollisensa ahdistamana… —

Eräänä iltapäivänä, kun aviopari istui vierashuoneessa, herra Vahlberg jotakin kirjaa lukien, rouva näppäillen suurta kullattua harppua, tulla porhalsi auto pihaan. Vanha, valkohapsinen herra, jonka kyömynenää kultasankaiset silmälasit koristivat, astui maahan ja palvelija toi käyntikortin, johon oli kirjoitettu:

A.G. Fredriksson.

Professori.

Kun tervehdysten jälkeen oli asetuttu istumaan, alotti professori, pyyhkien nenäliinalla silmälasejaan.

— Olin pari kertaa aikeessa jo ennemmin tulla teitä tapaamaan, mutta erikoisista syistä jäi se sikseen. Nyt, kun olette täällä lähempänä, kävi matka helpommin.

Hän hohelteli hetken lasejaan, mutta kun ei kukaan vastannut, jatkoi hän tyynesti.

— Koko asiani on siinä, että minulla sattuu olemaan insinööri Warénin, muinaisen ystäväni kello, joka minun on kai jätettävä teille, koska olette perineet hänen kartanonsakin. Se on hyvin kaunis, vanhanaikuinen kultakello, jota olen säilyttänyt kuin henkeäni ja jonka historian mielelläni kerron, mikäli se teitä huvittaa.

Vanhus otti taskustaan kotelon, jonka sisässä, pumpuleihin upotettuna kello komeili. Liikutettuna, miltei juhlallisesti hän laski sen pöydälle. Molemmat aviopuolisot syöksivät nopeasti paikoiltaan sitä tarkastamaan.

— On parasta, että alotan aivan alusta, jatkoi professori. Nämä seikat muodostavat niin sotkuisen vyyhden, että pelkään sen sittenkin jäävän hämäräksi. Minä tutustuin Waréniin New-Yorkissa, missä hän toimi nuorena insinöörinä erään suuren liikkeen palveluksessa ja minä tein tutkimuksia väitöskirjaani varten. Vaikka olin häntä kymmentä vuotta vanhempi, syntyi välillemme luja ja sitkeä ystävyys, ja jo silloin huomasin, kuinka paljon neroa tuossa omituisessa, mitä yltiöpäisimpiin haaveiluihin helposti taipuvassa nuorukaisessa oli. Vaikka hän monesti kieltämättä rakenteli tuulentupia, oli hän myöskin mies paikallaan toteuttamaan niistä kaiken, mikä suinkin oli mahdollista, ja hänen levottomat, alati uutta hautovat aivonsa olivat varmaankin luodut keksijälle. Kuten olette sanomalehdistä kai nähneet, siirtyi hän v. 1888 Luolakosken kemiallisen tehtaan palvelukseen, jossa hän toimi tehtaan ensimäisenä insinöörinä asuen samaisella kauniilla paikalla, missä tehtaan nykyinenkin johtaja, vaikka rakennus oli toinen. Harras ystävyytemme jatkui täällä Suomessakin ja sangen usein kääntyi hän minun puoleeni kysyäkseen neuvoja tieteellisissä pulmissa, jotka liian kaukaa sivuuttivat hänen oman alansa. Monesti minä toruin häntä siitä, että hän tuhlasi lahjojaan hajoittaessaan niitä liiaksi. Romanttisena ja musikaalisena — en kai vielä ole tullut sanoneeksi, että harpun soitto oli hänen intohimonsa — hän rakenteli jos jonkinkaltaisia salakomeroita ja konstikkaita lukkoja, niinpä, mainitakseni vain esimerkin, oli hänen muurissaan kaakeli, joka ponnahti auki ja paljasti salalokeron, kun hän huusi: "Sesam, Sesam, aukene!" Ulkonaisesti hän vietti jo nuorena peräti erilleenvetäytynyttä elämää, joka kuitenkin oli kovin säännötöntä sen vuoksi, että hän saattoi valvoa yökausia keksintöjään hautoen. — Vuonna 1893 hän sitten vihdoinkin teki tuon kuuluisan keksintönsä, johon ainakin minä uskon, niin, jonka suorastaan tiedän varmaksi, vaikka se monissa piireissä on herättänyt ylenkatsetta ja naurua onnettoman loppunsa vuoksi. Mutta minä annan hänen itsensä kertoa siitä ja tyydyn tällä kertaa vain tekemään selkoa tilaisuudesta, jossa "hänen piti selittää tieteellisiä huomioitaan. Aivan varmaan voi väittää hänen jo viisi kuusi kuukautta aikaisemmin päässeen salaisuuden perille, mutta tahtoen suorittaa tutkimuksensa loppuun, hänellä oli riittänyt ihmeteltävää kärsivällisyyttä havaintonsa salaamiseen.

— Muistan elävästi sen Suomen Tiedeseuran kokouksen, jonka ohjelmaksi oli m.m. ilmoitettu insinööri Arvid Warénin esitelmä uudesta metallista. Minusta oli ystäväni tavattoman levoton ja hermostunut. Hän näytti istuvan kuumilla hiilillä ja vaikka käsitinkin, että hänessä saattoi olla esiintymiskuumetta, oli minusta luonnotonta, että se kasvoi noin valtaiseen voimaan. Minä huomautinkin siitä hänelle leikillisesti, mutta hän naurahti omituisesti ja pudisti päätään, vastaamatta mitään. — Kun hänen vuoronsa oli ryhtyä puhumaan, tuotatti hän eteensä joukon kemiallisia kojeita, arvatenkin kokeiluja varten ja pani taskustaan pöydälle kiiltäviä, violetin värisiä metallikappaleita. Minua hämmästytti kovasti se, ettei hänellä ollut minkäänlaisia papereita esillä, vaan hän esitelmöi vain muistinsa mukaan. Ehkä juuri siitä syystä ryhtyi muuan läsnä-olijoista pikakirjoituksella merkitsemään paperille hänen sanojaan, ja jos tämä esitelmä herättää mielenkiintoanne, on se tässä, mainitun pikakirjoituksen mukaan muovaeltuna.

Arvoisat läsnä-olijat!

Se uusi aine, tai paremmin sanoen se vanhan, kauantunnetun aineen uusi olomuoto, jonka valmistustapa ja kemiallisen kokoomuksen laatu minun on onnistunut keksiä, on, kuten näette, hyvin kirkaspintainen, violettiin vivahtava metalli. Kaikista tunnetuista metalleista on se kevein; sen ominaispaino on ainoastaan 0,08, siis 6 kertaa pienempi kuin kuivan puun ja 7 kertaa pienempi kuin litiumin, tähän asti kevyimpänä pidetyn metallin. Samalla on se kovin ja sitkein kaikista metalleista. Verrattain helposti se leikkaa parhaintakin terästä ja siitä voi kuitenkin sopivaa käsittelytapaa käyttäen vetää ohutta, hyvin taipuvaa lankaa. Vaikeasti hapettuvana se kuuluu jalojen metallien joukkoon, mutta se ei muutu minkään hapon, ei edes kuninkaanveden vaikutuksesta, sensijaan se verrattain helposti yhtyy fluoriin eräässä fluoripitoisessa liuoksessa. Punahehkuun kuumennettuna ja karkaistuna se muuttuu rakeiseksi, särkyen helposti miltei kristallimaisiin palasiin — minulla on tässä näytteitä — joiden kovuusaste on noin 8 paikkeilla. Kuumennettuna 1720° saa se ensin hohtavan, sinertävän värin, sulaa sitten nopeasti ja haihtuu miltei heti s.o. suurimmalta osaltaan haihtuu kaasuksi, joka ei mitään muuta ole kuin vetyä. Itse metalli on nimittäin kiinteätä vetyä, tarkemmin määritellen eräs vetylejeringi. Kaikista merkillisin ja vaikeimmin selitettävissä on mielestäni kuitenkin se ominaisuus, että tämä lejeringi, tämä metalliseos, joka sisältää siksi pienen volymiprosentin vieraita aineita, että sitä miltei saattaa sanoa pelkäksi vedyksi, aina pysyy ympäristön lämpötilaan verrattuna melkoista alempana, sanalla sanoen, se pysyy kylmänä, mutta ei suinkaan määrätyn asteisena, vaan vaihdellen ulkonaisen temperatuurin mukaan.

Kun Cavendisch v. 1766 keksi vedyn, kun Lavoisier v. 1783, antamalla höyryn virrata hehkuvan raudan yli, osoitti, ettei vesi olekaan elementti, kuten tähän asti oli luultu, vaan sisälsi kahta kaasua, niin kuka olisikaan voinut uskoa, että tämä kaasu kerran oli esiintyvä kovan, kiinteän metallin muodossa. Kun Faraday kovan paineen ja - 110° ulottuvan kylmyyden vallitessa puserteli kaasuja nestemäiseen olomuotoon, uhmasivat eräät niistä, näiden joukossa myöskin vety, kaikkia hänen ponnistuksiaan ja näille muuttumattomille aineille annettiin permanenttisten kaasujen nimi. Vasta v. 1877 onnistui Pictet'n, Cailletet'n kokeita hyväkseen käyttäen saavuttaa 200° ulottuva kylmyys ja pakottaa tähän asti permanenttisena pidetty happi nestemäiseen, jopa kiinteäänkin tilaan. Pictet'n menetelmä perustui siihen tosiasiaan, että kovan paineen alaisena ollut kaasu äkkiä vapautuessaan tavattomasti kylmenee, vaihtaen lämpönsä ulkonaiseen työhön. Sitävastoin ei ole tähän asti huomattu, että vaikka ulkonaista työtä ei suoritetakaan, vaikka kaasu laajenee ilmattomassa paikassa, jäähtyy se — s.o. useat kaasut — siitä huolimatta laajetessaan, ja käyttää se tällöin lämpönsä sisäiseen työhön, molekyylien keskinäisen aseman muuttamiseen. Niinpä esim. ilma jäähtyy 0,25° kutakin vähenevää atmosf. kohti. Toisin on vedyn laita; se päinvastoin, ulkonaisen työn ollessa o, paisuessaan lämpenee. Mutta merkillistä: jos sitä jäähdyttää juoksevalla ilmalla määrättyyn asteeseen, muuttaa se tämän ominaisuutensa ja alkaa laajetessaan kylmetä. Tahtomatta tässä lähemmin syventyä menettelytapani yksityiskohtiin, olen maininnut ne perusajatukset, joita hyväkseni käyttäen minun onnistui valmistaa nestemäistä vetyä. tuota väritöntä, omituista ainetta, jonka ominaispaino on noin 0,06, joka kiehuu — 252° ja joka, kun paine nopeasti poistetaan, muodostaa kiinteitä, nopeasti haihtuvia kristalleja. Näitä seikkoja tutkiessani minun onnistui päästä — 261°, joka lienee alin ja absoluuttista temperatuuria lähinnä oleva astemäärä, mikä koskaan on saavutettu.

Ne seikat, jotka sittemmin johtivat minut huomaamaan metallisen vedyn tai, paremmin, vetylejeringin valmistustavan, ovat näennäisesti irrallisia ja — niinkuin usein keksintöjen syntyessä sattuu — hyvinkin kaukaa haettuja. Että vety todellakin metalli oli, sehän ei kylläkään ollut mikään uutuus, päinvastoin, tämän kaasun metallinomainen suhtautuminen muihin aineisiin ja ennen kaikkea sen taipumus muodostamaan lejeringejä erinäisten metallien, varsinkin palladiumin kanssa, oli tämän ominaisuuden selvästi osoittanut. Mutta eräänä päivänä satuin muutamasta lehdestä lukemaan, että v. 1740 oli Venäjällä ammuttu jääkanuunoista luoteja, joiden lataus sisälsi 150 gr. ruutia. Kun en silloin ollenkaan tiennyt, että paineenalainen jää muuttuu kimmoiseksi, hämmästytti uutinen minua melkolailla, enkä voinut käsittää, kuinka hauras jää oli saattanut kestää laukauksen, kuinka ylimalkaan jäästä oli kyetty edes tykkejä valmistamaan. Tutkiessani asiaa lähemmin muutamista teoksista, pisti silmiini se vanha tosiseikka, että jäätyessä veden tilavuus laajenee 0,1 kertaa — veden, joka sisältää 11,2 % vetyä. (Myöhemmin tulen osoittamaan, että uudessa metallissa olevan puhtaan vedyn ominaispaino on pienempi kuin 0,06, joka on nestemäisen vedyn ominaispaino). Samalla panin merkille, ettei kova paine aina suinkaan auttanut nesteen jähmettymistä, pikemmin päinvastoin: niinpä 1000 atmosf. paineen alainen vesi jäätyy vasta — 14°. — Jonkun verran myöhemmin tulin kiinnittäneeksi huomioni siihen merkilliseen seikkaan, että vaikka vety oli niin helposti syttyvä kaasu, eivät vetylejeringit luovuttaneet vetyään muuten, kuin ilmattomassa paikassa punahehkuun kuumennettaessa. Yhtä omituista oli, että vety kykeni läpäisemään punahehkuun kuumennetun raudan, platinan ja palladiumin. — Ja lopuksi, irrallisin kaikista johtolangoistani: vety ei yhtynyt cloriin pimeässä, mutta auringon valossa sitävastoin kovasti räjähtäen.

Varsinainen ratkaisu perustui kuitenkin kokonaan toisenlaatuiseen ilmiöön. Yrittäessäni kiteyttää nestemäistä vetyä, olin nimittäin jo useammankin kerran pannut merkille sen hämmästyttävän…

— Kuten huomaatte, loppuu esitelmä kesken, eikä se kysymyksenalaisessa kokouksessakaan jatkunut pitemmälle. Sillä ovesta astui sisään venäläinen upseeri univormussaan, kahden täysin aseistetun sotilaan ja siviilipukuisen tulkin saattamana ja selitti saaneensa määräyksen vangita insinööri Arvid Warénin. Puhuja, jonka kasvot olivat käyneet lumivalkeiksi, tointui verrattain pian, eikä hän näyttänyt niinkään hämmästyneeltä kuin me muut, päinvastoin hän suhtautui tapahtumaan kutakuinkin rauhallisesti, eikä tehnyt minkäänlaisia kysymyksiä. Upseeri korjautti kaikki pöydällä olevat esineet talteen. Ja silloin sattui jotakin hyvin merkillistä. — Vangiksi julistettu kysyi kohteliaasti, miltei nöyrällä äänellä:

"Sallitteko, että annan tohtori Fredrikssonille takaisin hänen kellonsa, jonka lainasin ryhtyessäni pitämään esitelmääni?"

— Tätä sanoessaan veti hän taskustaan kellon, joka nyt on tuossa edessänne. Upseeri otti sen hänen kädestään ja minä nousin ällistyneenä seisomaan, sillä hän ei ollut minulta sitä lainannut. Avattuaan molemmat kuoret ja tarkastettuaan, ettei mitään ollut kätketty niiden väliin, antoi upseeri omakätisesti minulle kellon, jonka heti tunsin ystäväni omaksi. Olin niin hämmästynyt, että vaivoin maltoin hillitä suutani, enkä ymmärtänyt lainkaan koko juttua.

— Sitten lähti surullinen saattue matkaan, meidän seuratessamme sen kulkua voimattomasta raivosta mykkinä ja nyrkkiä pusertaen. Se oli viimeinen kerta, jolloin näin ystäväni, insinööri Warénin. Hän katosi teille tietymättömille, kuten niin moni Suomen mies ennen ja jälkeen häntä.

— Mutta mitä hän oli tarkoittanut jättäessään minulle kellonsa? Vaivasin hellittämättä päätäni, keksiäkseni kysymykselle vastauksen, edes jonkinlaisen ratkaisun, mutta se oli tietenkin turhaa työtä, joka ei johtanut mihinkään tulokseen. Vielä illalla, kun olin jo puoleksi riisuutunut, kääntelin tuota kultaista esinettä kaikin mahdollisin tavoin, toivottomassa toivossa saada jotakin selvyyttä tähän probleemiin. Ja silloin, katsellessani taulua sivulta valoa vasten, olin huomaavinani siinä jotakin, ikäänkuin koukeroisia rasvapilkkuja, tai sen tapaista. Voi olla mahdollista — olen sitä monesti jäljestäpäin ajatellut — että ensi innostuksessani käsittelin kelloa varomattomasti ja kenties jotenkin tulin pyyhkäisseeksi taulua. Joka tapauksessa jäin huolellisen tutkimukseni jälkeen samaan epätietoisuuteen, missä olin ollutkin, vieläpä olin siinä määrin hermostunut, etten tahtonut saada unta.

— Kun seuraavana aamuna myöhään heräsin, paistoi kevätaurinko jo täydeltä terältä huoneeseeni ja ensimäinen, minkä huomasin, oli tuo onneton kello, joka nyt kimalteli ja säihkyi pöydällä, kirkkaassa valovirrassa. Samalla kuin sytytin tupakan, otin jälleen tuon kiusaavan ja ystäväni vuoksi samalla rakkaan esineen käteeni, ja taaskin kohtasi minua suuri yllätys: taulussa näkyi nyt jotakuinkin selvästi sanat:

Ku taa III

An Elise

Ne t Jä k l t et ä

— Kuten huomaatte, erottaa kirjoituksen vielä verrattain selvästi, vaikka vuodet ovat sitä hyvästä hoidostani huolimatta melkoisesti vaalentaneet. Käsiala on, niikuin taulun kokokin edellyttää, hyvin pientä ja useita kirjaimia on jäänyt epäselväksi, mikä kokonaan puuttuen, mikä muuten hämärtyen tuntemattomaksi. Niinkuin sanottu, olin illalla mahdollisesti tullut pyyhkäisseeksi niitä. Selvästi saattaa nähdä, että viimeisen rivin sanoista puuttuu loppukirjaimia.

— Nyt oli minulla siis käsillä merkkejä, joiden tarkoitus oli ilmeisesti selittää arvoitusta. Koko vangitsemistapaus sai toisen luonteen ja yhä varmemmin aloin tulla vakuutetuksi siitä, että ystäväni oli osannut sitä odottaa. Siitä syystä oli hän ollut niin hermostunut, siitä syystä ei hänellä ollut kirjoitettua esitelmää, joka olisi vangitsijoille kavaltanut hänen salaisuutensa ja siitä syystä oli tämä fantastinen mies jo edeltäpäin ajatellut kellohistorian valmiiksi ja jättänyt minulle osviitan, joka hänen mielestään oli täysin riittävä ja joka olisi ollut täysin riittävä, jos kirjoitus olisi näkynyt selvemmin — sen tiedän nyt.