language: Finnish

SUURET HAAVEILIJAT

Heidän oppinsa ja kokeilunsa

Kirj.

KAAPO MURROS

Tampereella, M. V. Vuolukan kustannuksella, 1906.

SISÄLLYS:

Alkulause.
Yhteiskuntafilosofia viime vuosisadalla.
Saint Simon.
Charles Fourier.
  Fourierin järjestelmä käytännössä.
Robert Owen.
  Owenin kokeilut Amerikassa.
Muita kommunistisia kokeiluja.
  Icarialainen liike.
Havaintoja ja mietelmiä.

Alkulause.

Se aine, jota tämä kirjanen käsittelee, on anteeksi antamattoman outoa suomalaisessa kirjallisuudessa ja suurelle osalle yleisöäkin. Suomalaisissa oppikouluissa käydään tämä tärkeä opintoala läpitse mahdollisimman hätäisesti, vain kirkkohistorian valossa, ja opetuksen päätarkoituksena on suojella niin sanoakseni kirkollistaloudellista puhdasoppisuutta nykyajan valtavaa taloudellista vallankumousaatetta vastaan. Saint Simon, Fourier ja Owen ovat sentakia monelle suomalaiselle ylioppilaallekin vain uskonnollisia kerettiläisiä, joiden nimet tulee unohtaa niin pian kuin mahdollista.

Olen koettanut käsitellä mahdollisimman lyhyesti, vain yleiskuvauksen luomalla, näitä aikansa suurmiehiä, joita vapaan kilpailun tuottamassa jättiläiskehityksen huumauksessa maailma on väkisinkin koettanut unholaan painaa. Alkuperäiseen suunnitelmaan kuuluivat myös uskonnolliset yhteiskuntaparannelmat, mutta jäivät ne kuitenkin tästä pois tulevaisuudessa eri teoksena esitettäviksi.

Lähteistä mainittakoon: American Communities, by W. A. Hinds 1902. —
Social Destiny of Man, by Albert Brisbane 1840. — History of Socialism
in the United States, by Morris Hillquit 1903. — Geschichte der
Deutschen Socialdemokratie, von Franz Mehring, erster Band, 1903.

Hancock, Mich., syyskuulla 1905.

Kaapo Murros.

Yhteiskuntafilosofia viime vuosisadalla.

Ranskan vallankumous 1789 on niitä historian tapahtumia, jotka muodostavat käännekohdan eri ajanjaksojen välillä. Se on lähtökohtana uudemman ajan kehitykselle niin historiallisessa kuin valtiollisessa suhteessa, yhteiskunnallisessa ja taloudellisessa, filosofisessa ja luonnontieteellisessä sekä uskonnollisessa suhteessa, ja siitä lähtien eri alojen kehitykset kulkevat yhä lähemmäksi toisiaan, aivan kuin vastustamaton voima niitä vetäisi johonkin nielukohtaan yhtyäkseen sopusoinnussa johonkin yhteiseen suurkäsitteeseen. Saksalaisessa filosofiassa ne jo tapaavat yhteisen kulkuväylän dialektisessa ajattelumuodossa ja soluvat sitä myöten vihdoin materialistiseen historiakäsitykseen kulkeakseen sitten käsikädessä tuloksiaan toteuttamaan käytännöllisessä yhteiskunnan uudistustyössä.

Ranskan vallankumouksen suurajattelijat olivat ehdottoman vallankumouksen miehiä. He eivät tunnustaneet minkäänlaista ylivaltaa, arvostelivat kaikkia ja repostelivat joka sopen olevaisessa elämässä ylösalasin, saadakseen sen järjen vaakalaudalle punnittavaksi ja tuomittavaksi. Uskonto, otaksumat luonnosta, valtio, yhteiskuntarakenne, kaikki vedettiin kirkkaaseen päivän valoon, niitä katseltiin epäluulolla, ja missä vähänkin oli peruste ennakkoluulolle vivahtavaa, se heitettiin romukasaan ja uutta ehdottoman "järjellistä" pystytettiin tilalle. Vuosituhanten ennakkoluulot oli tarkoitus masentaa ikipäiviksi, hävittää niiden mukana kaikki vääryys, sorto, paha ja laskea ikitotuus, ikioikeus, luonnon yhdenvertaisuus ja ihmisen ihmisoikeudet korkeimmiksi ja ainoiksi hallitusmiehiksi. Maailma seisoi päällään, sanoo kaksimielisesti Hegel tästä aikakaudesta. Järki oli jumala, ja järjen hallintokauden oli määrä alkaa kirkkaassa päivän valossa.

Se oli ihannemuoto siitä porvarillisesta yhteiskunnasta jota tätä nykyä eletään. Aatteita toteutettaessa olivat vastakkain feodaalinen aatelisluokka ja aateliton "kolmas sääty", järjestymätön köyhälistö kintereillä. Yhdenvertaisuus tarkoitti yhdenvertaisuutta "lain edessä" ja vapaus tarkoitti aateliston etuoikeuksien kumoamista; veljeyshuuto kulki vierellä kolmantena antamassa tyydytystä pelkkänä lupauksena kurjuuteen vajonneelle köyhälistölle.

Mutta jo tämän suuren keskiluokan liikkeen rinnalla oli syntynyt käsitys toisenlaisestakin luokkajaosta, sorretun ja sortajan välisestä; aavistettiin että yhdenvertaisuus "lain edessä" ei ollut täydellinen, vaan että siitä puuttui yhteiskunnallisten ja taloudellisten olosuhteitten yhdenvertaisuus; että vapaus ei voinut rajoittua luokkaetuoikeuksiin yksinomaan, vaan että luokkaerotus sellaisenaan oli vapautta ehkäisevä. Näihin silloisiin sivuseikkoihin iskeytyivät kiinni suuret utopistiset ajattelijat Saint Simon, Fourier ja Owen, jotka vapautuneina yleisen kehitysaskeleen riemusta jaksoivat katsella uutta porvarillista yhteiskuntaa puutteineen.

Nämä kolme ajattelijaa eivät olleet mitään köyhälistön edustajia, enemmän kuin Ranskan filosofitkaan. He sulkivat teorioihinsa koko maailman parannuksen, ajattelematta minkään erikoisen luokan kohottamista yksinomaan. Mutta samalla he järjen palvelijoista erosivat sangen suuresti ja pitivät heidän ajattelunsa tuloksia yhtä väärinä kuin oli porvarillinen yhteiskuntakin. Heillä ei liioin vielä ollut käsitystä kehityksen johdonmukaisuudesta. Järki ja oikeus olivat heidän mielestään aina tähän asti olleet piilossa ihmiselämässä, ei ollut niiden keksijätä vielä ennen syntynyt. Nyt olivat ne löydetyt ja luonnollisesti heti ne myös laskettaisiin oikealle tilallensa. Ja se löytö oli tapahtunut sattumalta, riippumatta mistään kehitysasteesta; sama keksintö olisi yhtä hyvin voitu tehdä jo tuhat vuotta ennen ja sovittaa elämään yhtä erinomaisella menestyksellä.

Tämä käsitys se heidän kommunistisille kokeilleen antoi sitkeyttä ja itsepäisyyttä huolimatta pettymyksistä.

* * * * *

Ranskan filosofien ajatelmain luoma järjen valtio saavutti yhdenvertaisuutta tavoitellessaan nykyisen porvarillisen yhdenvertaisuuden. Järjelle perustetut laitokset osottautuivat jo heti alussa järjettömiksi, mahdottomiksi, ja koko järjen valtio romahti kokoon. Sen entiset ylpistelijät, jotka Rousseau’n "yhteiskunnallista sopimusta" (Contrat social) tavoitellessaan olivat luoneet hirmuvallan, pakenivat mitättömyytensä tunnustaen ensimäisen suurmiehen, Napoleonin, itsevaltiutta matelemaan ja tyytyivät ikuisen rauhan ihanuudesta muuttamaan sortavan valloitussodan melskeisiin. Itsevaltius oli ensimmäisenä tuloksena. Mutta kumous oli hävittänyt teollisuudesta perheellisen ammattiyhteyden, nouseva suurteollisuus lisäsi kurjuutta työväestölle. Uusi luokkajako kävi yhä selvemmäksi, rikkauden joutilaisuus erottautui köyhyyden raadannasta sitä jyrkemmin, mitä enemmän "käteinen raha muuttui ainoaksi yhteiskunnalliseksi siteeksi", kuten Carlyle sanoo. Feodaalisen aateliston röyhkeät väkivallan paheet väistyivät, mutta tilalle astui laillinen nylkemis- ja petospahe joka ennen oli vain salassa kytenyt juutalaisten koronkiskurien hökkeleissä. Koko liike muuttui laillistetuksi petokseksi, väkivallan tilalle astui lahjominen ja miekka sai rahassa vertaisensa perillisen. Avioliittokin tuli kaupan teoksi, haureuslaitos laajentui tavattomasti, samoin kapakkaliike, ja yleensä vallankumouksessa tapahtunut "järjen voitto" kehitti inhoittavimpia puolia yhteiskunnasta yhtä korkealle kuin varsinaista kehitystäkin.

Utopistien iskiessä ajatuksensa yhteiskuntaan, he huomasivat siinä näitä kierouksia. Syvimmälle asian ytimeen pääsi Saint Simon, joka viime vuosisadan taittuessa havaitsi totuudeksi ja välttämättömyydeksi sen seikan että kaikkien ihmisten tulee tehdä työtä. Jo aikaisin hän myös havaitsi että politiikka on vain tuotantotiedettä ja että talouskysymys tulee ehdottomasti ennen pitkää politiikan nielemään. Toisin sanoen hän ensimmäisenä, joskin hämärästi, lausui ajatuksen että valtion hallituksen, sen sijaan että se ihmisiä hallitsee, tulee hallita asioita ja johtaa tuotantotoimintaa. Fourier taas imeytyi sangen purevalla ivalla kiinni yhteiskunnan paheisiin, säälimättä paljastaen sen huonoja puolia ja vertaillen niitä alkuperäiseen ihannekuvaan. Nousevaa voiton himoa ja keinottelua hän kohtelee kuolettavalla halveksumisella, ja pelottavalla varmuudella väitti että sivistyskausi muuttaa kaikki raakalaiskauden yksinkertaiset paheet monimutkaisiksi, hämäriksi ja ulkokullatuiksi paheiksi ja että sivistys liikkuu paheiden ilmakehässä, vastakkaisuuksissa, joita se alituisesti synnyttää kykenemättä niitä poistamaan. Sivistys siis aiheuttaa välttämättä omien tarkoitustensa vastakohtia. Tällä tavoin, hän väittää, jokaisella historiallisella kehitysasteella on samalla aikaa suuntansa sekä ylöspäin että alaspäin, ja siinä on siemen ihmissuvun tulevaiseen häviöön.

Owenin lähtökohta utopistisessa ajattelussa oli käytännöllisempää laatua. Hän arveli että ihmisen luonne oli tulos hänen sisäisten ominaisuuksiensa ja häntä ympäröivän olosuhteiden yhteistoiminnasta. Suurteollisuudessa hän, päinvastoin kuin aikalaisensa, ei nähnyt vain suunnattomia edellytyksiä itsekkäälle yksilölliselle toiminnalle, vaan keinon millä järjestykselleen työ voidaan alottaa ihmisen onnellisuuden luomiseksi. Hän huomasi että uusissa olosuhteissa 2,500 työntekijää tuotti saman tuloksen kuin 600,000 oli tuottanut 50 vuotta ennen. Mihin sitten joutui erotus näiden 2,500 kuluttaman omaisuuden ja sen välillä, mikä olisi tarvittu noiden 600,000 kulutukseksi? Vastaus oli selvä. Viisi prosenttia meni pääomanomistajille korkoon ja sitäpaitsi 300,000 puntaa suoranaiseksi voitoksi. Ja kun se yksinomaan syntyi työväestön ponnistuksista, täytyi sen myös oikeuden mukaan heille kuulua. Tarvittiin vain toteuttaa tämä ajatus käytännössä ja se totuutena voittaisi koko maailman. Sille perusti Owen kommunistiset tarkoituksensa, joista myöhemmin pitemmältä.

Ennenkuin käymme näiden haaveilijain ajatuskantaa pitemmälle seuraamaan, esitämme heidän jälkeisensä ajan ajattelun tulokset.

Ranskan valistusfilosoofien jälkeen ajattelemistieteen pääväylä siirtyi Saksaan ja sai siellä keskipisteensä Hegelissä. Ja hänestä lähtee uusi suunta, uusi systeemi, niin sanottu dialektinen ajattelumuoto, joka ei enää tyytynyt katselemaan ympäristöään erikoisina reposteltuina osina, palasina, vaan etsi ja löysi näiden palasien välisen yhteyden ja tottui katselemaan kaikkeutta suurena elimellisenä yhteytenä.

Entinen systeemi, metafyysillinen ajattelemismuoto, oli kaikkeuden eri osien tutkimista sellaisenaan, luonnollinen seuraus luonnon tieteistä, jotka elämästä etsivät juuri yksityiskohtien erikoisominaisuuksia. Metafyysillinen filosofia katselee kaikkeuden osia liikkumattomina, pysyväisinä, kuolleina asioina. Metafyysikon silmään sattuu yksi kohta, hän tempasee sen erillensä, tarkastelee sitä, tutkii ja asettaa sen jälleen paikallensa. Hän näkee kanan, näkee munan ja kananpojan, tutkii ne kunkin erikseen, välittämättä siitä että ne yhteen kuuluvat. Hän näkee elämän, tutkii sitä, erottaa sen ehdottomasti kuolemasta, ollenkaan etsimättä näiden yhtymäkohtaa ja mahdollista siltaa niiden välillä. Elämä on elämää, kuolema kuolemaa, ne ovat toistensa vastakohtia ja sillä hyvä. Kaikkeudessa on vain: on, on tai ei, ei, ja mitä siihen lisätään, se ei kuulu asiaan.

Ja kuitenkin on kaikkeudessa ehkä tärkeintä juuri se lisäys, yksityiskohtien suhde toisiinsa. Me näemme sen kaikkeuden olevan alituisessa liikkeessä, näemme siinä tapahtuvan alituista syntymistä ja kuolemista, yhtymistä ja eroamista, olemista ja ei olemista. Elämä ja kuolema ovat niin läheisessä yhteydessä että tavallisesti on mahdotonta sanoa, missä toinen loppuu ja missä toinen alkaa. Ahvenen sydän elää vielä kauan sen jälkeen, kun ruumis on pikku palasina, kuollut. Kuolema ei olekaan mikään yhtäkkinen "hetki", vaan vitkallisesti tapahtuva prosessi. Samalla tavalla jokainen kaikkeuden ilmiö alituisesti vaihtuu, nyt se on tämä, mutta samalla myös jo toinen. Syy ja seuraus ovat vissillä hetkellä tarkastettuina selvästi toisistaan erillään, jouduttuaan toisellaiseen asemaan, ne jo sulautuvat yhdeksi ja samaksi tai vaihtavat kokonaan paikkojaan. Se mitä metafyysikko silmänräpäystä ennen syynä ja aiheena tarkasteli, oli seuraavana hetkenä hänellä seurauksena tutkittavana. Ja silloin se oli hänestä vastakohta omalle itselleen.

Darwin, kirkon piirissä pelätty ja monasti kirottu nimi, oikeastaan kukisti metafyysillisen filosofian todistamalla että koko orgaaninen luonto ihmisineen, eläimineen, kaikkineen oli luonnollinen tulos vuosimiljoonain kehityksestä. Ja saman periaatteen mukaisesti uusi saksalainen filosofia, Hegel keskipisteenä, läksi päinvastoin kuin metafyysikot tarkastamaan kaikkeutta liikkuvana, muuttuvana ja kehittyvänä. Dialektinen tutkimisjärjestelmä — siksi tätä sanottiin — samalla kuin se tämän kaikkeuden ominaisuuden piti tärkeimpänä, läksi myös etsiskelemään niitä syitä ja lakeja, jotka kaikkeuden liikunnon ja kehityksen vaikuttivat. Historiakaan ei tämän jälkeen enää ollut hurjaa, järjetöntä ja tarkoituksetonta seikkailusekamelskaa, vaan asteettaista kehitystä, säännöllisesti vaikuttavain voimain johdonmukaista työtä, ja niiden voimain selville saaminen kävi nyt ajan tärkeimmäksi tutkimuspykäläksi.

Todellakin kaikkeutta tässä valossa tarkastellessamme me huomaamme olevamme tekemisissä paljon suuremmoisempain asiain kanssa kuin ikinä ovat olleet ne luonnon voimat, sähköt, höyryt y.m. joita esi-isämme muinaisuudessa ovat jumalina palvelleet. Siinä me jälleen olemme tekemisissä jumalan kanssa, johon meidän täytyy uskoa, koska näemme vaikutukset. Mutta samalla me myöskin tiedämme että aivan samoin kuin sähköjumala on astunut hämärän loistoiselta valtaistuimeltaan ihmiskunnan nöyräksi palvelijaksi, samoin astuu tämäkin kaikkeuden yhteisvoiman jumala kerran luoksemme sanoen ihmiskunnalle kuten Aladdinin taikalampun haltija: käske ja minä tottelen! Se "Tuhannen ja Yksi Yötä" on yhtä varma aavistus maailman kaikkeuden voimien ominaisuuksista kuin muinaisten suomalaisten luottamus loitsujen mahtavuuteen. Kun voiman syntysanat tunnet, on se käytettävissäsi. Se on nykyaikaisella kielellä: minkä enemmän kykenet tunkeutumaan kaikkivaltiaan olemukseen, sitä enemmän hän antaa mahtinsa sinun käytettäväksesi. Se on kaiken tieteen tarkoitus ja ydin ja sitä vähemmän me uskoa tähän kaikkeuden jumaluuteen tarvitsemme, mitä enemmän me siitä todellisuudessa tiedämme.

Ja kuitenkin, kuinka vähän me itse asiassa vielä tiedämme ja kuinka paljon meidän täytyy uskoa! Me näemme joka hetki ympärillämme tuloksia, seurauksia, joiden syihin emme ole vielä voineet tutustua. Me emme niitä tiedä, mutta uskoa meidän täytyy, uskoa hämärästi, aavistellen, vaistomaisesti. Meidän oma olemuksemme nousee ehdottomasti kapinaan sitä useitten filosoofien rohkeata väitettä vastaan että ihmisellä ei ole vapaata tahtoa, vaan että hänen toimintansa, hänen jokainen liikkeensä ja koko elämänsä juoksu on yksityisseikkoineen ennakolta määrätty. Sitovilla syillä me emme voi vastakohtaa todistaa, päinvastoin nähdessämme, miten suuret seuraukset aiheutuvat vähäpätöisistä syistä, miten käden käänne tai sormen koukistus voi matkaan saattaa tavattomuuksia — ne kaikki vahvistavat ehdottoman ennakolta määrätyn kohtalon oppia. Mutta me emme sittenkään hyväksy sitä, vaan meidän täytyy uskoa vastakohtaan, kunnes jompi kumpi on todistettu.

Hegelin dialektiikka ei liioin kyennyt ratkaisemaan sitä kysymystä minkä se esitetyksi sai. Se vain osotti ongelman minkä ratkaiseminen on välttämätön kaikkeuden ymmärtämiselle. Se osotti että ihmiskunnan historia on kehitysprosessi ja että siis ehdotonta totuutta, jossa jokin käsitys olisi huipussaan, ei voi olla olemassa tämän historian yhä jatkuessa. Siitä huolimatta se väitti oman idealistisen käsityksensä, että kaikki ja kaiken kehitys yleensä oli vain aineellinen muoto eräästä "ideasta" joka oli olemassa ennen mitään muuta, olevan ehdotonta totuutta ja totuuden olemusta. Dialektisen ajattelumuodon oma olemus jo nousi tätä vastaan ja ilmeni tämän idealistisen luonnon käsityksen vastakohtana, materialistisena käsityksenä luonnosta. Nojautuen luonnon tutkimuksen uusimpiin tuloksiin se väitti että luonnon tieteelläkin on historiansa, että kaikki luonnon kappaleetkin ovat alituisesti muuttuvia, alituisesti syntyviä ja alituiseen hukkuvia.

Ja tällä välillä erinäiset historialliset tapahtumat olivat ruvenneet horjuttamaan idealisista historian käsitystä. Europan teollisuusmaissa alkoi suurteollisuuden erikoisluokaksi jakama köyhälistö nousta, käydä levottomaksi ja järjestyä. Luokkataistelu joutui yhteiskunnallisista tapauksista eturintaan ja toisella puolella teollisuutta vallitseva kapitalistiluokka alkoi käyttää hallitusmahtia omain voittoetujensa kohottamiseksi. Englannin chartistinen liike sekä ensimmäinen työväen kapina Lyonissa järkäyttivät idealistista sopusoinnun käsitystä; yhä selvemmäksi paljastui se taloustieteellinen valhe että kapitaalin ja työn edut ovat sopusointuisia, että vapaan kilpailun tulos olisi yleinen yhteiskunnallinen sopusointu ja hyvinvointi. Idealistinen käsitys ei kuitenkaan luopunut omasta olemuksestaan, se ei tunnustanut mitään luokkataistelua, ei edes luokkajakoa eikä halunnut antaa tuotannolle, taloudellisille olosuhteille eikä materialistisille tarpeille muuta tunnustusta kuin että ne kaikki olivat toisarvoisia asioita kehityksen historiassa.

Uusi historian tutkimussuunta oli tästä seurauksena, ja materialistinen historiakäsitys syntyi. Sen perusteena oli huomio että kaikkien aikojen historia, ihmisen ensimmäisiä viileyden aikoja lukuunottamatta, on ollut luokkataistelun historiaa. Ihmiskunnassa on aina vallinnut taistelu ja taistelevat luokat ovat olleet elintarpeiden tuotannon ja niiden jakamisen tuloksia, aikansa taloudellisten olosuhteitten synnyttämiä. Ja tästä on seurauksena että koko yhteiskuntarakennuksen pohjana ja perustuksena on aineellinen toimeentulo, että taloudelliset syyt ovat johtavina tekijöinä niin hyvin lainlaadinnan kuin politiikankin alalla ja ne myös muodostavat uskonnolliset ja filosofiset sekä kaikki muut aatteet kunakin aikakautena. Luonnontieteestä oli idealistinen käsitys saanut jo ennen paeta materialistisen todellisuuden tieltä, nyt sen oli lähteminen historiastakin, viimeisestä ja lujimmasta varustuksestaan. Ihmisen koko olemus, tietoisuus ja toiminta sai täten luonnollisen selityksensä itse hänen olemassa olostansa.

Ja kun tämä kerran oli päivän valoon vedetty, oli samalla myös päästy siitä maailman parantajain hurskaasta uskosta ettei tarvinnut muuta kuin teoreettisesti muodostaa paperille malliyhteiskunta, sovittaa se käytännölliseen elämään — ja maallinen paratiisi olisi valmis. Mikään "kekseliäs nero" ei enää voinut syntyä maailmaan yhteiskunnan uudestamuodostajaksi, vaan koko prosessi oli oleva luokkataistelun, köyhälistön ja kapitalistien välisen taistelun tulos. Sen jälkeen oli turhaa yritystä lähteä enää keksimään mahdollisimman parasta yhteiskuntajärjestelmää, vaan ponnistukset tuli kohdistaa niiden syiden selville saamiseksi, jotka olivat luokkataistelun kaikkine vastakkaisuuksineen aiheuttaneet, ja sen taloudellisen aseman ymmärtämiseksi jonka taistelu oli muodostanut. Utopististen kommunistien ajatukset, jotka olivat häilyneet kaikkeudesta irrallaan, vedettiin täten sen kaikkeuden yhteyteen kehitettäviksi tieteellisten totuuksien ja itse kehitysvoimain kanssa sopusoinnussa. Kommunistiset ajattelijat olivat nähneet vain seuraukset kapitalistisesta tuotantojärjestelmästä, olivat nähneet sen perustuvan köyhälistön riistämiseen. Mutta varsinainen tämän riistämisen selitys jäi heiltä keksimättä, jäi nyt vasta syntyvän tieteellisen sosialismin tehtäväksi.

Sen tuli siis osottaa kapitalistisen tuotantojärjestelmän toimintatapa historiallisen kehityksen valossa sekä sen välttämättömyys yhtenä tämän kehityksen osana, jonka siis oli yhtä varmasti kuoleminen kuin sen kerran oli ollut pakko syntyäkin. Ja samalla oli tieteellisen sosialismin päästävä kapitalismin riistämisominaisuuden luonteen perille, josta ei vielä tunnettu muuta kuin sen vaikutus. Tämä selvisi, kun oli selville saatu tuotannon niin sanottu yliarvo, joka merkitsi että kapitalistisen tuotantojärjestelmän peruste oli maksamaton, korvausta vaille jäänyt työn tulos. Se samalla oli sen riistämisen ydin jonka saman järjestelmän tiedettiin sisältävän. Yliarvo syntyy siten että kapitalisti, vaikka hän ostaakin työntekijän työvoiman käyvästä markkinahinnasta, maksaa kuitenkin vain pienen osan sen voiman todellisesta arvosta; hänelle jää niin muodoin suurin osa työvoimasta ja sen tuloksista ilmaiseksi, omaisuudeksi jonka hankkimiseksi hän ei ole mitään uhrannut eikä mitään tehnyt. Se yliarvo yhä kasvattaa kapitaalia omistavien luokkien käsiin. Kapitalistisen tuotannon sekä kapitaalin tuottamisen salaisuus oli täten selvitetty, ja seuraava kehitysaste samalla oli ilmielävänä nähtävänä, ei minään keksittynä ehdotuksena, vaan syntymis- ja kuolemislain välttämättömänä tuloksena.

Saint Simon.

Kaikessa lyhykäisyydessään olemme edellisessä käyneet läpi viime vuosisadan yhteiskuntafilosofian kehitysvaiheet. Siitä "utopistiset sosialistit", joiksi tavallisesti sanotaan näitä haaveilijoita, poikkesivat syrjään ja läksivät totuutta hapuilemaan umpikuljuun johtavilta poluilta. Heidän erehdyksensä yksinkertaisesti johtui siitä etteivät tunteneet tai tunnustaneet dialektisen ajattelujärjestelmän paremmuutta metafyysillisen rinnalla, vaan pitivät "maailman parantamista" itsenäisenä, kehityksen tuloksista riippumattomana tehtävänä, joka voidaan suorittaa millä hetkellä tahansa vissillä tavalla, ja se parannus sitten on lopullinen tulos, onnellisuuden ylläpitäjä, ijankaikkisen sopusoinnun turva. Se vissi tapa, se oikea elämänjärjestelmä tarvitsee vain "keksiä", sovittaa se käytäntöön ja maallinen paratiisi on valmis. Koko ihmiskunta on avosylin rientävä omaksumaan uuden käytännöllisen evankeliumin, eikä meillä sen jälkeen ole muuta tekemistä kuin onnellisuuden ja veljeyden sopusoinnussa askaroida huvia tuottavassa työssä.

Tämä käsityskanta on kaikille utopisteille yhteinen, ja ajatus malliyhteiskuntain perustamisesta väitteiden oikeuden todistamiseksi on sentakia ensimmäinen käytännöllinen aikomus heidän asiansa ajamisessa. Nykyaikana jo tiedetään että kapitalistinen tuotantojärjestelmä ei suvaitse hyvinvoipia torppareita tiluksillaan, vaan nielee ne ehdottomasti, ja siksi tuntuukin tämä puoli suurten haaveilijain toiminnassa lapselliselta kamarifilosofialta, joka ei jaksa tosiolojen perusteella laskea ihmisen luontoperäistä itsekkyyttä miksikään voimaksi. Sama utopistien käsitys vaikuttaa myös sen, että he vähäväkisten valtiollista yhteistoimintaa vastustavat. Rauha, oikeus ja yhdenvertaisuus on sellaisessa toiminnassa jo poljettu lokaan, ja ivaillessaan niitä vastakohtia, jotka ilmenevät ennen vallankumousta saarnattujen ihannejulistusten ja vallankumouksen jälkeisen todellisuuden välillä, he tuomitsevat koko vallankumouksen hyödyn. Entisiin ihanteisiin he halusivat uudelleen tarttua, nostaa ne porvarillisen väkivallan loasta ja todella sovittaa ne käytännölliseen elämään. Mutta keinot olivat aivan yksilöllistä laatua. Saint Simon vetosi ruhtinaaseen ja hänen mahtivaltaansa. Fourier ilmoitti olevansa joka päivä visseinä tunteina kotona sitä miljonääriä odottamassa, joka hänelle varat laittaisi yhteiskunnan uudestaan luomiseen ja Owen jo käytännöllisempänä muovaili ympäristöä ja nuorisoa uutta ihanneyhteiskuntaa varten. Luontoperäinen itsekkyys, joka enemmistömahdin kokoaa aivan samoinkuin vähemmistön väkivaltamahdin, oli yhteiskuntavoimana heille tuntematon.

Näistä kolmesta utopistista oli Saint Simon epäilemättä hengeltänsä suurin ja kaukonäköisin. Aikansa elämään hän oli syventynyt sangen tarkoin. Hän syntyi 1760 Ranskan kreivillisestä suvusta, sai sotilaallista kasvatusta luonnollisesti, läksi Yhdysvaltain vapautussotaan vapauden puolesta taistelemaan ja käytti sitten aikansa matkustelemiseen. Kuollessaan oli hän 65 vuotias.

Saint Simonin opin pääytimenä oli vapaus, elämisen, olemisen ja kehittymisen vapaus. Jokaiselle yksilölle tuli tämä täysi vapaus taata ja orjuus oli kaikissa muodoissaan perinpohjin hävitettävä. Tähän asti oli ihmisten kesken ollut vallitsemassa riistämisjärjestelmä, ihmiset olivat lähimmäisiänsä ryöstäneet ja nylkeneet, veli oli veljeänsä orjana pitänyt, ensin henkiorjana, sitten maaorjana. Kun niistä muodoista oli päästy oli luotu uusi orjuusmuoto; palkkaorja joutunut nyljettäväksi, jäänyt vaille inhimillisen vapauden edellytyksiä. Ja kuitenkin oli ihmisille varsinaisesti riistettäväksi annettu luonto kaikkine rikkauksineen, elantolähteineen. Luontoa yksinomaan tuli ihmisen pitää vallintansa alaisena, siitä oli itsekunkin toimeentulonsa otettava, ei siten että toinen ihminen pakotetaan raatamaan toisen puolesta jonkilaisessa orjuusmuodossa, vaan siten että ihmisten yhteyden voimalla pakotetaan luonto antiansa luovuttamaan koko ihmissuvun yhtäläisellä oikeudella nautittavaksi. Siinä yhteistyössä jokaisen yksilön tulee suorittaa osansa, ei ketään toista orjuuttaa, sillä työnteko on jokaisen ihmisen syntyperäinen velvollisuus. Rikkauden etuoikeudet ovat perinjuurin hävitettä, varsinkin perintöoikeus joka tyhmyristäkin tekee mahtavan. Jokaisen vainajan perut hallintovalta ottakoon huostaansa ja kaikki ihmiset kukin kykynsä mukaan niistä tulkoot osallisiksi.

Ja samalla tavalla kuin luonnonriistämisen kaikkialla tulee astua ihmisriistämisen tilalle, täytyy hallituksenkin perusteet kokonaan muuttaa. Hallituskin on tähän asti ollut ihmisten vapautta rajoittamassa, harjoittanut orjuuttamisvaltaa ihmisten yli; siitä on tehtävä loppu ja hallituksen tulee hallita vain asioita, mutta jättää ihmiset rauhaan. Tuotanto kaikkine syrjähaaroineen kuuluu hallituksen johtopiiriin, muu ei. Sotajoukko ei saa olla minään herrauden perusteena, teollisuus ja tiede ovat sen määrääjinä, kyky ja nero oikeita valtiaita.

Ja yhtä vähän kuin sotajoukko, saapi uskokaan olla minään tekijänä yhteiskunnassa. Kristillisen uskonnon tulee suuntautua kurjuutta poistamaan ja kurjalistoa kohottamaan sekä aineellisesti että henkisesti. Uskonnon päätarkoituksena tulee olla hengen ja lihan yhdistäminen sopusointuun, niiden keskinäisen vastakkaisuuden hävittäminen. Sen sopusoinnun on kristinusko hävittänyt, ja siksi täytyy uskonnon se uudelleen rakentaakin ja tavoittaa ihmiskunnalle onnea jo täällä maan päällä.

Saint Simon oli toisia utopisteja siis koko joukon edellä siinä suhteessa että hän ymmärsi kuitenkin eri historiallisten kehitysasteitten oikeutuksen, ymmärsi keskiajan välttämättömyyden, ymmärsi maaorjuuden olevan henkiorjuutta edellä ja jälleen palkkaorjuuden ylempänä maaorjuutta. Entisyyden hän käsitti olevan pohjana tulevaisuudelle, ja nykyisyyden voitot olivat ehdottomasti säilytettävät, ne vain vaativat uutta järjestystä ollakseen siunauksellisia. Ja se uusi järjestys oli aikaansaatava yhteiskunnassa, hän ei tavoitellut korpimaita koekentäkseen. Itse asiassa hän oli vallankumouksen miehiä, vetosi kuninkuuden velvollisuudentuntoon asiassansa, naivisti kyllä edellyttäen että valtaistuimellakin voisi asustaa itsekkyydestä vapaa oikeus. Siinä uskossansa, mutta näkemättä mitään käytännöllistä tulosta, hän kuoli 1825 pienen oppilasparven ihailemana.

Saint Simonin oppisuunta ei ollut pitkäikäinen. Luonnollisesti ei kehittymätön köyhälistö, joka vasta silloin vuosituhansia torkuksissa oltuaan tietämättömyyden yössä alkoi osottaa heräämisoireita, hänen oppejansa omaksunut, eipä niitä tuntenutkaan. Porvariston valistunein osa häntä kannatti. Hänen oppilaistaan on etupäässä mainittava Bazard. Hän se järjesti ja kehitti Sain Simonin opit yhtenäisiksi, vaati jo että valtion on tuotantokeinot otettava haltuunsa ja johti mestarin luoman järjestelmän poliittisen puoluetaistelun häläkkään. Tarkoituksena hänellä oli luoda vankka puolue yhteiskunnassa joka sitten pakottaisi hallituksen ottamaan käytäntöön uuden järjestelmän. Se homma ei kuitenkaan menestynyt, sillä koko oppisuunta pirstausi pian kahtia. Enfantin, muuan toinen Saint Simonin oppilas, läksi nimittäin mestarin mielipiteitä kehittämään toiseen suuntaan. Hän otti lähtökohdakseen Saint Simonin mielipiteet lihan ja hengen sopusoinnusta ja muodosti niiden pohjalle jonkinlaisen uskonnollisen lahkokunnan, joka saarnasi lihan eli aistillisuuden vapaata tyydytystä, jonkinlaista "vapaata rakkautta" ja tuomitsi avioliiton hyljättäväksi. Tämä aistillisuuden uskonto, jota joskus näkee selitettävän Saint Simonin koulukunnan varsinaiseksi perusteeksi — tietysti aivan väärin, koska sen ei saata sanoa siihen varsinaisesti kuuluvankaan — yhdessä Enfantinin mukaansa tempaavan olennon keralla, lienee vaikuttanut hetkellistä hurmausta koulukunnassa. Enfantin oli kiihkoilija, mutta järkiperäinen laskumies, osasi ennakolta arvata liikkeittensä seuraukset. Bazard jäi valtiollisille uudistushommineen tappiolle koulukunnassa ja sortui kohta sen jälkeen kuolemaan pettymystensä uhrina.

Enfantinin voitto merkitsi kuitenkin kuoleman iskua koko suunnalle. Järkevimmät ja uskonnollisista kiihkoiluista vapaat vetäytyivät liikkeestä pois, ja koko liike suistui perikatoon, kun hallitus hiukan alkoi sitä ahdistaa. Toiset jäsenistä alentuivat pörssikeinottelijoiksi, mammonan palvelijoiksi, vakaumukseltaan vankimmat yhtyivät Fourieriin.

Oppisuunnan apostoleista on vielä mainittava Buchez, Bazardin asetoveri. Enfantinin voiton jälkeen hän varsinaisesta koulukunnasta erosi ja alkoi yhteiskunnallisella alalla toimia työväen yhteyksien hyväksi. Työväestön tuli muodostaa tuotantoveljeskuntia, ei siinä mielessä että työväestön jäsenistä tulisi isäntiä, vaan siinä että työväestö kokonaan pääsisi palkkaorjuudesta. Näiden veljeskuntain voitosta vissi osa tuli luovuttaa "jakamattomaan pääomaan", jonka ympärille siten vähitellen koko työväestö kertyisi itsenäisiksi tuottajiksi. Hänen oppiinsa sisältyi sen ohessa ihmisen kehittyminen siveellisesti täydelliseksi, joka tapahtuisi siten että ehdottomasti noudatetaan kristillisyyden siveysvaatimuksia sellaisina kuin ne katoolilaisessa kirkossa esiintyvät. Buchezin oppisuunnalla on kyllä merkityksensä juuri näiden tuotantoveljeskuntain takia, koska ne ovat Ranskan työväestössä herättäneet voimakasta yhteenkuuluvaisuustunnetta.

Saint Simonin oppisuunnalla ei käytännössä ollut siis hetikään niin suurta merkitystä kuin toisilla haaveilijoilla. Mestarin kuoltua koko aate lamautui. Mutta yhteiskunnalliseen ajattelemiseen ovat hänen mielipiteensä sangen suuresti vaikuttaneet, ja jo se seikka, että hän kapitalistisen tuotantojärjestelmän syntyessä oli niin paljon yläpuolella aikalaisiaan että näki sen suuret varjopuolet, on omiansa kohottamaan Saint Simonin viime vuosisadan suurmiesten joukkoon. Se kiroleima, minkä kirkollisporvarillinen yhteiskunta-aines on häneen painanut, poistuu väkisinkin heti kun yhteiskunnan muuttumattomuuden valheoppi ennakkoluulona hyljätään. Ja nyt se jo alkaa olla hylkytavaraa — 100 vuotta Saint Simonin kuoleman jälkeen.

Charles Fourier.

Saint Simon oli syvämietteinen ajattelija, Fourier repivä arvostelija, mutta myös haaveilija tämän sanan täydellisimmässä merkityksessä.

Charles Fourier syntyi 1772. Hän oli kauppiaan poika ja itsekin kauppias, vaikka ei koskaan liene pitkälle kehittynyt tässä "jalossa valehtelemistaiteessa", kuten hän ammattiansa varsin vähän kunnioittaen sitä nimitti. Sitä innokkaammin hän harrasti maantiedettä, tähtitiedettä, kemiaa ja fysiikkaa ja kiinnitti kaupparetkillänsä paljon enemmän huomiota yhteiskunnallisiin olosuhteisiin kuin "valehtelemiseen". Vuonna 1820 hän kokonaan antausi yhteiskunnallisten ja filosoofisten ongelmain tutkimiseen, kehitti omituista maailmankatsomustaan, rakenteli tuulen tupia ja uskoi niihin ehdottomasti. Ja tässä uskossa vähääkään horjumatta hän vuonna 1837 kuoli yhtä köyhänä kuin Saint Simon ja tuhannet muut, joille yhteiskunta vain tylyä puoltaan kääntää, kun eivät sen mieliksi ajatella tahdo.

Pitkä kokemus kauppaliikkeessä oli perehdyttänyt Fourierin liike-elämän salaisuuksiin ja hän selvästi sai kokea sen pohjattoman ristiriitaisuuden mikä oli olemassa todellisuuden ja sen ihanteellisuuden välillä jota uusien olosuhteitten tuloksena oli saarnattu. Hän näki ja koki, miten valtiomiesten kaikki valtioviisaus kehittyi yksinomaan porvarillisten tuotantoa edistämään, miten suuret kaappaukset, mannermaan sulkemiset [Napoleonin toimenpide. Tarkoitti kaikkien Europan valtojen yhtymistä liittoon joka pitäisi Europan mantereen suljettuna Englannin tuotteilta. Yritys meni myttyyn.] sodat ja armeijain varustamiset tapahtuivat vain valtaan päässeitten kapitaalin omistajain hyödyksi, vaikka niille koreasti annettiin kansan hyödyttämisen leima. Terävämmin hänen arvostelunsa sen takia iski olosuhteisiin joihin oli suuren vallankumouksen kautta päästy. Hän repäsi pirstoiksi koko sen valheverhon, joka oli todellisuuden eteen pingotettu ja jonka takana kansa yhä odotti niitä ihanteellisia onnen oloja mitä sille oli lupailtu ja ennusteltu.

Reposteltuaan rikki kapitalistisen yhteiskunnan ihanteellisuuden, Fourier ryhtyi luomaan uutta. Mielikuvituksensa koko voimalla hän antausi tulevaisuuden unelmoihin, rakensi uuden yhteiskunnan pienimpiäkin yksityiskohtiaan myöten, teoreettisesti nerokkaan, matemaattisesti tarkan. Mikään ei unohtunut, ja koko maailman tulevaisuus oli hänellä yhtä varmana, yhtä ehdottomana kuin puutarhurille on se hedelmä minkä hänen istuttamansa taimi tulevaisuudessa kantaa. Varmempanakin, sillä Fourier ei tyytynyt ainoastaan hedelmään, hän määräsi ennakolta puunsa joka haaran, oksan ja joka lehdenkin.

Fourierin lähtökohtana ei ole omaisuuden epätasaisuus — sen edellyttää hänen järjestelmänsäkin — eikä yleinen köyhäin kurjuus, kuten utopisteillä tavallisesti, vaan hän teroittaa pääasiallisesti tuotannon mahdotonta suuruutta ja siinä vallitsevaa anarkiaa, sekamelskaa, joka vaikuttaa että koko toivottu ihannemaailma on pirstoiksi särkynyt ja työn asema tuotannossa on kokonaan väärässä suhteessa. Ei hän liioin vetoa ihmisten tunteisiin, ei sääliväisyyteen eikä armeliaisuuden harjoittamiseen. Ihmisen omat aineelliset edut hän vetää esille, vaatii järjestystä yhteiskunnassa ja tuotannossa sopusointua, ei sentakia että siveellinen ja jumalallinen oikeus olisi sitä pyytämässä, vaan siksi että järjestys kaikille ihmisille tuottaa sen mitä nyt ei ole kellään ja että tämä oikeus on järjestyksen välttämätön seuraus. Jumala on maailman kaikkeuden luonut sopusointuiseksi, hän opettaa, ja tämän kaikkeuden eri yksityiskohtien välillä täytyy sentakia vallita sopusointuinen suhde; elävä ja kuollut (liikkumaton) luonto, ihminen, Jumala, maailma ja yleensä kaikkeus, universumi, on sopusoinnussa keskenään. Ja sama on laita ihmisten halujen ja taipumusten, niitäkään ei ole tukahuttamista varten luotu, vaan päinvastoin vapaata järkevätä käyttöä varten. Ihmisen intohimot, halut ja taipumukset eivät siis millään tavoin ole paheina yhteiskunnassa, kun vain yhteiskunnan olot ovat oikein järjestetyt. Ja yhteiskunnan tulee ensi kädessä taata jäsenilleen näiden intohimojen, halujen ja taipumusten vapaa tyydytys.

Mitkä sitten ovat ihmisen intohimot?

Tarkasti luokittelee Fourier ne, löytää ihmisestä kaksitoista eri intohimoa, jotka kolmeen eri osastoon jaettuina lajitellaan seuraavasti (Brisbane: Social Destiny of Man.):

Viisi tunneintohimoa:

Näkö Kuulo Haju Maku Tunto

Neljä mieltymysintohimoa:

Ystävyys Rakkaus Kunnianhimo Isällisyys

Kolme johtavaa intohimoa:

Kilpailu Vaihtelu Yhdistely

Ensimmäinen intohimojen osasto, jos niitä oikein käytetään, saavat aikaan ihmiskunnassa hienoutta, taideaistia, terveyttä, iloa ja elämänhalua. Toinen joukko jälleen jalostaa ihmisten keskinäisiä suhteita, luo sopusointua, tasapainoa rakentaa. Kolmas intohimojen osasto, Fourierin itsensä keksimä, on vaikuttavana tekijänä tuotannossa. Eri tuotantokuntain välinen kilpailu vaikuttaa oikein käytettynä mitä paraimpain tuotteiden syntymiseen, kiihoittaa parannuksien toimeenpanemiseen tuotannossa ja on keksimiskyvyn alituinen vaikutin ja ehtymätön lähde. Vaihtelu jälleen hävittää yksitoikkoisuuden joka nykyisessä työjärjestyksessä vallitsee ja tekee työn huvittavaksi, viehättäväksi, sellaiseksi jota kaipaa ja joka tuottaa tyydytystä. Yhdistelyn intohimo vihdoin täydentää työstä lähtevän nautinnon. Se merkitsee useammanlaisen halun tyydyttämistä yhdellä kertaa, esimerkiksi mieluisan toverin seurassa ihanan musiikin kuulemista ja ehkä vielä taiteen katselemista. Tuotantoon sovitettuna se on mieluisan työn suorittamista toverien seurassa joihin on sydämmellään kiintynyt.

Kun näiden intohimojen vapaa tyydytys taataan varmaksi, on tuloksena "Ryhmien" ja "Sarjojen" muodostuminen. Ryhmä on Brisbanen määritelmän mukaan "kolmen, seitsemän, kahdeksantoista tai useamman henkilön yhteys, jotka vapaasti ja omasta tahdostaan ovat liittyneet yhteen toteuttamaan jotakin tarkoitusta, joko ammatillista tai huvittavaa. Mutta tarkoin teoreettisesti määritellen me ymmärrämme Ryhmällä joukkoa joka on liittynyt yhteen maun yhtäläisyyden takia harjoittamaan jotakin teollisuuden, tieteen tai taiteen haaraa".

Täydelliseen Ryhmään kuuluu vähintäin seitsemän henkilöä, nämä jälleen muodostavat kolme alaryhmää, kolme henkeä keskustassa, kaksi kummallakin siivellä. Kunkin Ryhmän kaksi siipeä edustaa kahta vastakkaista äärimmäisyyttä makujen ja taipumusten suhteen, keskusta taas on tasapainon ylläpitäjänä näiden äärimmäisyyksien välillä.

Sarja muodostuu eri ryhmistä, joita pitää vähintäin olla viisi, samalla tavalla kuin Ryhmä yksilöistä. Esimerkiksi Sarja, joka kasvattaa karjaa, jakaantuu niin moneen Ryhmään kuin sillä on karjalajeja, ja kukin Ryhmä jälleen jakaantuu niin moneen alaryhmään kuin sen kalalajissa on vaihtelevaisuuksia.

Lisäksi on vielä huomattava että Sarjoja ja Ryhmiä ei mikään johtaja eikä päällysmies muodosta, vaan jäsenet vapaasti valiten, eivätkä ne liioin ole mitään tarkoin rajoitettuja yhteyksiä, vaan itsekullakin yksilöllä on valta mielensä mukaan vaihtaa Ryhmiä ja Sarjoja.

Ennenkuin tätä yhteiskuntamuotoa voidaan toteuttaa käytännössä, täytyy vähintäin olla tiedossa noin 2,000 jäsentä liitossa. Tätä liittoa kutsutaan nimellä Falanksi, ja se on Fourierin järjestelmän varsinainen yhteiskunta. Pienempiin yksityiskohtiin asti kuvaa Fourier Falanksin toiminnan. Sen toimintapiiriin kuuluu noin kolmen neliömailin suuruinen maa-ala ja sen päärakennuksena on Palatsi. Tähän kuuluu kaksirivinen rakennus, noin 2,200 jalkaa pitkä ja kolmikerroksinen, ja Sarjain ja Ryhmäin tapaan on siinäkin niinikään keskus ja kaksi siipeä. Keskustassa harjoitetaan rauhallisia toimia, siellä on ruoka ja keskusteluhuoneet, kirjasto j.n.e. Toisessa siipirakennuksessa ovat ääntä pitävät työpajat ja toisessa hotelli kaikkine mukavuuksineen vieraita varten. Palatsia vastapäätä ovat varastohuoneet ja säilytysaitat y.m. ja välinen tori on paraadeja ja juhlallisuuksia varten. Palatsin sisällä kulkee komea käytävä josta portaat johtavat jokaiseen rakennuksen osaan. Palatsin asukkaat voivat pakkasta, pyryä tai muuta ulkoilman viheliäisyyttä tuntematta olla tämän käytävän kautta yhteydessä työpajojen, varastohuoneitten y.m. kanssa.

Palatsin takana ovat puutarhat ja pellot, järjestetyt kauneuden vaatimusten ja maaperän luonnon mukaan.

Mitään loiseläviä ei Falanksissa ole, ei palvelijoita, ei sotilaita, ei poliiseja, ei joutilaita. Naisten ei tarvitse alituisesti olla yksitoikkoisissa taloustoimissa, vaan toimivat eri aloilla jotka heille erityisesti sopivat. Työ tapahtuu osuustoiminnan perusteella ja Falanksien rikkaus ja hyvinvointi on sentakia tavaton. Otaksutaan että Falanksiin kuuluu 400 perhettä. Jos kukin perhe erikseen eläisi, vaatisi kukin itselleen eri kyökin ja keittoastiat, jokaisen 400 perheen emännän aika kuluisi tarkoin talousaskareissa ja tulokset kuitenkin olisivat huonot. Falanksissa keittäminen tapahtuu yhdessä suuressa keittiössä, ja kymmenen taitavata kokkia voi valmistaa paremman ruuan kunkin perheen maun mukaan. Samoin on kaikissa muissa toimissa laita; mitä paraimmat koneet ja muut apuneuvot kun ovat käytettävänä, tulee koko tuotanto olemaan pelkkää keveätä ja hauskaa ajan vietettä.

Lasten kasvatus on Falanksissa tärkeimmän huolenpidon keskuksena. Kaikki lapset saavat samallaisen kasvatuksen yhteisissä kouluissa ja kasvatuslaitoksissa. Ja kun kaikki ihmisen taipumukset ja halut katsotaan hyödyllisiksi, on opettajain päätehtävänä saada selville lapsissa nämä taipumukset, kehittää niitä ja johtaa ne oikealle tielle. Lasten luokittelu alkaa heti syntymisen jälkeen. Rintalapset ovat jaetut kolmeen luokkaan: rauhalliset eli hyvänluontoiset, levottomat eli äänekkäät ja hurjat eli hillitsemättömät. Kullekin näille luokille varataan eri huoneet. Lapsia hoitavat erityiset naiset joille on siihen taipumusta ja halua, mutta äidit saavat itse imettää lapsensa, jos haluavat.

Ijän mukaan lapset ovat jaetut seitsemään eri kuntaan ja kunkin kunnan kasvatus on sovitettu niiden taipumusten mukaan joita lapset eri ikäkausinaan osottavat. Kolmen vuotiaana jo lapsille annetaan keveitä ja mielyttäviä tehtäviä ja siten lasten taipumus leikkeihin jo aikaisin yhdistetään hyötyyn ja herätetään heissä halua teollisuuteen. Ja sitä mukaa kuin lapset henkisesti ja ruumiillisesti kehittyvät laajennetaan heidän toimintapiiriänsä. Tässä suhteessa ovat huomattavat pikku lasten ryhmät, joihin kuuluu 10—12 vuotiaita lapsia ja jotka toimittavat kaikellaisia likaisia töitä, kuten lian ja lannan korjaamista ja siivousta j.n.e. Tämä toimi on heille annettu siksi että sen ikäisillä lapsilla, kuten Fourier selittää, on merkittävä taipumus kaikkea likaa ja saastaa käsittelemään.

Falanksin jäsenistöstä on seitsemän kahdeksatta osaa maanviljelijöitä ja teollisuustyön tekijöitä; loput ovat kapitalisteja, tiedemiehiä ja taiteilijoita. Falanksi nimittäin ei itse asiassa ole puhtaasti kommunistinen, vaan sen omaisuus on osakeyhtiön, vaikka jokaisella yhtiön jäsenellä ei tarvitse olla osaketta eikä jokaisen osakkeen omistajan tarvitse jäsenenä olla. Falanksin tileissä on kullakin jäsenellä konttonsa ja hänen palkkansa määrää neuvoskunta itsekunkin kyvyn ja työn luonteen mukaan. Kunkin vuoden lopussa kirjat päätetään ja voitto jaetaan seuraavasti:

Työlle viisi kahtatoista osaa. Kapitaalille neljä kahtatoista osaa.
Nerolle ja kyvylle kolme kahtatoista osaa.

Tällainen voiton jako ei kuitenkaan synnytä mitään ristiriitaa; kullakin jäsenellä voi olla yksi tai useampia osia Falanksissa, hän voi tehdä työtä yhdessä tai useammassa Ryhmässä, kehittää erikoista taitoa yhdessä tai useammassa teollisuushaarassa ja siten saada osansa kustakin voiton jakoluokasta. Kapitalisti voi joko tyytyä pelkkään osinkoon taikka lisäksi tehdä työtä ja köyhä taas ansaitsee enemmän tai vähemmän aina ahkeruuden ja taidon mukaan. Kullakin on tilaisuus elää loisteliaasti tai ylellisesti, sillä kumpikin on Falanksissa edustettuna.

Tällainen on pääkohdissaan Fourierin rakentama ihanneyhteiskunta. Työn vapaaehtoinen valinta toiminnan vaihtelu tavan takaa, työtoverien valinta keskinäisen kiintymyksen mukaan, työn jako ja kilpailu eri Ryhmien ja Sarjojen välillä. — Siinä ne pylväät joille Fourier laski koko yhteiskunnallisen järjestyksen ja joista itsestään oli onni ja hyvinvointi seuraava. Niiden yhteydessä vielä oli teollisuus sellaisenaan saatava ulkopuolisesti niin loistokkaaksi ja komeaksi kuin mahdollista, ja keinotekoisina houkutuskeinoina hän vielä tärkeinä pitää kunnianimiä, ritarimerkkiä, virkapukuja j.n.e.

Fourierin luottamus tähän loistavaan mielikuvitusrakennukseen oli järkähtämätön. Elämänsä loppuun asti hän odotti miljoonamiestä hänelle rahoja tuomaan joilla toteuttaa aikeet. Hän oli varma siitä että tämä järjestelmä oli asteettain maailman voittava ja hävittävä nykyisen anarkian. Kun vain kerran yksi Falanksi oli perustettu, seuraisi toisia nopeasti, kunnes koko maailma olisi niitä täynnä. Matemaattisella tarkkuudella laski Fourier Falankseja maailmassa lopulta olevan ummelleen kaksi miljoonaa. Koko maailma oli muuttuva veljesliitoksi, jossa sivistys ja kieli oli oleva yhteistä. Konstantinopeli oli tuleva maailman pääkaupungiksi sekä omniarkin, maailman toimeenpanevan päämiehen, asuinsijaksi. Maailman hallituksessa tulisi paitsi omniarkia olemaan kolme augustusta, 12 caesarinaa, 48 keisarinnaa, 144 kaliifia, 576 sulttaania j.n.e.

Vielä on Fourierin järjestelmästä mainittava osa joka on rohkeimpia hänen mielikuvituksensa luomista. Hän selittää että samoinkuin ihmisellä on kullakin taivaankappaleellakin lapsuuden, kehityksen, surkastumisen ja kuoleman aikakausi. Taivaan kappaleen keskimääräinen ikä on 80,000 vuotta. Sen ajan kuluessa ihmissuku kulkee läpi 32 kehitysjakson. Nykyaikana on viides jakso, sivistyksen aikakausi, menossa. Kahdeksas jakso on oleva yleisen sopusoinnun ja onnen aika. Tämän jälkeen seuraa maapallolla aikakausi jolloin ilmanala kaikkialla muuttuu samallaiseksi; pedot häviävät ja uusia ihmisille hyödyllisiä eläimiä sikiytyy; valtamerien vedet saavat suloisen mehujuoman maun ja maailma on oleva täydellinen paratiisi.

Koko tämän yksityiskohtaisen järjestelmänsä Fourier piti ehdottomasti oikeana ja ainoana mahdollisena elämänsä loppuun asti. Kymmeniä rahapohatoita hän puhutteli, selvitteli heille järjestelmäänsä, mutta uskostaan hän ei vähääkään järkähtänyt, vaikka toivottu miljoonamies aina vain pysyi piilossa. Hän oli vakuutettu siitä että oli keksinyt "yhteiskunnan painovoiman", samoinkuin Newton oli keksinyt fysikaalisen painovoiman, ja hän piti keksintöänsä aivan yhtä hyvin tieteellisenä tuloksena kuin Newtonin keksintökin oli. Mutta unelmiensa toteutumista hän ei nähnyt, sillä vasta hänen kuolemansa jälkeen hänen mietelmänsä etupäässä Amerikassa saivat alulle liikkeen joka kykeni kokeiluihin antautumaan.

Fourierin järjestelmä käytännössä.

Fourierin innokkain ja tarmokkain opetuslapsi, Albert Brisbane, oli amerikalainen. Hän syntyi Bostonissa, N.Y. 1809.

Brisbane oli yläluokan lapsia, varakkaan maanomistajan ainoa poika. Hän sai hyvän kasvatuksen ja vartuttuaan läksi laajentamaan tietopiiriänsä Europaan, oleskellen varsinkin Berliinissä pitkät ajat, opiskellen ajan filosofisia virtauksia Hegelin koulukunnassa. Humaaniset harrastukset tempasivat hänetkin mukaansa, ja ennen pitkää hän oli Saint Simonin hartaita oppilaita ja apostoleita. Bazardin ja Enfantinin välisen kiistan aikana hän kuitenkin sen suunnan jätti, ja melkein samaan aikaan hän tutustui Fourierin mietelmiin. Ne saivat hänet aivan haltioihinsa. Hän löysi sen johtolangan jota oli kauan etsinyt. Inhimillinen työ, tähän asti jumalallisena rangaistuksena pidetty, olikin kunniata tuottavaa, ylevätä, jaloa! Sen kohottaminen oikeaan arvoonsa — siinä hänen elämänsä tehtävä jota turhaan oli pimeästä hapuillut!

Hän muutti Pariisiin jossa perin pohjin alkoi tutkia uuden mestarinsa oppia, mieltyen ja kiintyen siihen yhä enemmän. Pari vuotta ennen Fourierin kuolemaa hän palasi kotimaahansa ja alkoi uutta evankeliumia levittämään aluksi vain toveripiirissä, sitten laajemmalle ja vihdoin julkaisi pääteoksensa "ihmisen yhteiskunnallinen tarkoitus" (Social Destiny of Man) jonka teoksen julkaisemisesta fourieristinen liike, täynnä intoa, hehkua, uskoa ja varmuutta, sai alkunsa Yhdysvalloissa. Teos oli selitys Fourierin mietelmistä sekä niiden sovittamisesta käytäntöön Amerikassa.

Brisbane julkaisi teoksensa 1840, ja se sytytti fourieristisen profeettahengen toiseen, ehkä vaikuttavimmin toimineeseen apostoliin, nimellä Horace Greeley. Yhdessä nämä molemmat alkoivat julkaista viikkolehteä joka kuitenkin jo kahden kuukauden kuluttua kuoli. Mutta parin vuoden päästä, kun Greeley oli perustanut Tribune nimisen päivälehden ja saanut sen leviämään noin 20,000 painoksena, ryhdyttiin siinä säännöllisesti levittämään Fourierin oppeja. Joka numerossa oli siinä yksi palsta fourierismia, jota tällöin tunnettiin Association liikkeen nimellä. Noin vuoden ajan oli tämä Tribune fourierismin asianajajana. Sitten perustettiin liikkeelle kokonaan oma äänenkannattaja, "Phalanx" niminen, jota 1845 seurasi "Harbinger"; se painettiin jo kuuluisalla Brook Farmilla, josta oli muodostettu fouristinen falanksi.

Koko liike alkoi sangen otolliseen aikaan. Vuonna 1837 oli Amerikassakin teollisuuspula mitä vaikeinta laatua, työt olivat seisauksissa, kurjuus ylimmillään. Koko talous ja teollisuusjärjestelmä näytti olevan kukistumaisillaan, valtion ja yksityisten armeliaisuushommat eivät suuria aikaan saaneet ja ihmisissä, ajattelevissa ihmisissä vakaantui arvelu että yhteiskunnallisen talousjärjestelmän koneisto oli kihnaantunut rikki ja uutta tarvittiin. Tämä selittää puolestaan fourierismin, samoinkuin muidenkin radikaalisten uudistusliikkeiden menestyksen tänä aikana.

Fourierismin apostolit olivat aikansa innokkaimmat. Mestarin luja luottamus ihanteeseen oli vallannut opetuslapsetkin; innostuttavat ponnistukset, jotka eivät saaneet "levätä eikä peräytyä", tulivat luonteen omaisiksi näille apostoleille, voiton varmuus oli ihmeen vankka ja sekä henkiset että aineelliset uhraukset olivat tavattomat. Kolmikertainen lunastuslause — "ihmisten yhteys oikeassa yhteiskunnassa, ihmisten ja Jumalan yhteys oikeassa uskonnossa, ihmisten ja luonnon yhteys luovassa taiteessa ja teollisuudessa" — se levisi kautta koko maan ja satoja tuhansia ihmisiä liittyi liikkeen innostuneisiin riveihin. Vuonna 1844 näiden "Associationistein" yhteinen edustajakokous pidettiin New Yorkissa. Siellä perustettiin varsinainen fourieristinen liitto, "National Confederation of Associations", jonka äänenkannattajaksi hyväksyttiin "Phalanx" lehti ja 18-henkinen toimeenpaneva komitea valittiin liiton asioita ajamaan. Samalla siellä julistettiin Fourierin Falanksit yhteiskunnallisten epäkohtien yleisrohdoksi ja niiden perustamista pidettiin liiton tärkeimpänä tehtävänä.

Fourier itse ei luottanut Falanksiensa menestymiseen pienoiskoossa. Hänen matemaattisesti tarkkojen laskujensa mukaan piti jäseniä olla vähintäin 1,500 — 2,000 ja pääomaa noin miljoona frangia, ja kaikista pikkuyrityksistä hän vakavasti varotti opetuslapsiaan. Brisbane kuitenkin oli liiaksi malttamaton odotellakseen näin suuria edellytyksiä ja siksi hän tinki mestarin vaatimuksista suuren osan pois, päätellen että 400 henkeä riitti falanksin muodostamiseen.

"Helpoimmin saattaa Associationin muodostaa siten", hän opetti, "että kehoitetaan 400 henkeä liittymään yhteen ja kukin ottaa 1,000 doll. arvosta osakkeita, mikä muodostaa 400,000 doll. pääoman. Osakkeen omistajat saavat neljänneksen Associationin koko tuotannosta eli voitosta; jos he haluavat, voivat he saada varman 8 prosentin koron. Tuhannen dollarin sijoitus tuottaa 80 doll. vuotuista korkoa. Tällä summalla Associationin tulee taata henkilölle asunto ja elanto; ja se voidaan tehdä. Rakennus voidaan pystyttää 150,000 dollarilla ja korko siitä 10 prosentin mukaan on 15,000 doll. Kun tämä summa jaetaan 400 joka on henkilöitten luku, saadaan 37,50 doll. vuodessa kutakin henkilöä kohti vuokraa. Muutamiin asuntoihin kuuluisi useampia huoneita ja ne vuokrattaisiin 100 doll. tai vähemmällä, joten noin puolet huoneista voitaisiin vuokrata 20 doll. vuodessa. Henkilölle, joka haluaisi elää mitä halvimmilla menoilla, jäisi vuokran suorituksen jälkeen vielä 60 doll. Kun 'Association' itse viljelisi hedelmänsä, jyvänsä, kasviksensa, karjansa j.n.e. ja kun se säästäisi tavattomasti polttoaineissa, keittäjäin lukumäärässä ja kaikessa muussa, voisi se halvinta täysihoitoa antaa 60 doll. vuodessa. Siten 1,000 doll. sijoittanut henkilö saisi varmasti käytettäväkseen mukavan huoneen ja täysihoidon korollansa, ja säästäen eläisi ja saisi lisäksi kaiken mitä ikinä voi tuottaa työllään. Hän saisi elää sitäpaitsi komeassa kauniiden peltojen ja puutarhojen ympäröivässä rakennuksessa".

Tämän kaavan mukaan innostuttiin Amerikassa fourierismia toteuttamaan. Aate oli kiihkoisalla voimalla levinnyt huonon ajan kiusaamiin kansan joukkoihin, jotka pääasiana pitivät päästä niin pian kuin mahdollista vapaan kilpailun taistelusta pois Falanksien yhteiselantoon. Tämä halu se voitti kaikki edellytysten ja mahdollisuuksien järjellisen punnitsemisen, ja Brisbanenkin tingityt vaatimukset tuntuivat jo liian suurilta. Missä vain fourieristinen aate oli muutamiakin kokoon tuonut, siellä jo Falanksi suunniteltiin ja toteuttamiseen käsiksi käytiin. Useimmissa tapauksissa pääoma oli sangen pieni, toisissa sitä ei ollut ollenkaan, mutta falankseja syntyi kaikkialle aivan kuin lehtiä puuhun lämpimän kevätsateen jälkeen.

Luonnollisesti ei ensimmäisiäkään Fourierin tarkoituksia tällä neuvoin voitu toteuttaa. Falanksit sijoitettiin useimmissa tapauksissa perkaamattomiin erämaihin, maa kiinnitettiin mahdollisimman korkeasta ja jäsenet, joilla ei aavistustakaan ollut uutisviljelyksestä, antausivat maata perkaamaan, kyntämään ja kylvämään. Teollisuustuotanto jäi hurskaaksi toivomukseksi tulevaisuuden varalle. Innostusta riitti tavallisesti niin kauan kuin kiinnitysvelan ensimmäiset sitoumukset lankesivat maksettaviksi. Silloin Falanksi melkein säännöllisesti luovutti omaisuuden alkunsa kapitalististen velkojainsa huostaan.

Kaikille ei kuitenkaan käynyt yhtä huonosti. Muutamain onnistui toteuttaa fouristiset aatteet laajemmallekin.

Ensimmäisenä fourieristisista yritelmistä on mainittava
Pohjois-Amerikan Falanksi, joka eli kokonaista 12 vuotta.

Se perustettiin syyskuussa 1843 jolloin Falanksia varten valitulle alueelle New Jerseyn valtiossa muutti muutamia perheitä New Yorkista ja Albanysta. Seuraavana vuonna oli vakituisia asukkaita jo satakunta.

Alkuperäistä pääomaa oli tällä Falanksilla 8,000 doll. Sillä lähdettiin alkuun. Aluksi rakennettiin väliaikainen asuinrakennus, mutta se sangen pian vaihdettiin kolmikerroksiseen Palatsiin, jossa oli keskus ja toinen siipi, kumpikin 150 jalan pituiset. Monenlaisiin teollisuushommiin käytiin käsiksi heti alusta pitäen, muun muassa pienen puron varteen rakennettiin mylly, mutta pääelinkeinona oli kuitenkin maaviljelys. Noin 70 eekkeriä käsittävä kaksinainen hedelmätarha oli erinomaisessa kunnossa ja yleensä muutkin pellot ja niityt kelpasivat esimerkiksi naapureille. Falanksin omaisuuden arvo kasvoikin sentakia vuosi vuodelta. Jo 1844 se arvioitiin 28,000 doll. ja 1852 oli se noin 80,000 doll.

Falanksin asukkaiden enemmistö oli sivistynyttä hienostoa, mutta siitä huolimatta luistivat työt hyvin, varsinkin alkuaikoina. Ne järjestettiin melkein heti Ryhmä- ja Sarjajaon perusteelle ja palkka määrättiin työn mukaan. Raskaasta ja vastenmielisestä työstä maksettiin korkein palkka, hauskasta ja kevyestä alin. Tiilen tekijät esimerkiksi saivat 10 senttiä tunnilta, maatyön tekijät 8 senttiä, lääkäri sai vain 6 ¼ senttiä tunnilta. Paitsi noita säännöllisiä palkkoja maksettiin vielä ylimääräisesti erikoiskyvyistä sekä Falanksin asian johtamisesta. Niinpä esim. rakennusryhmän päällikkö, jonka tuli määrätä, suunnitella ja johtaa työt omalla työalallaan, sai tavallisen palkkansa lisäksi 5 senttiä tunnilta korvaukseksi johtokyvystään.

Jäsenillä oli täysi oikeus itse valita työnsä ja määrätä oma työaikansa. Heidän työnsä merkittiin heidän tililleen ja kerran kuukaudessa oli yleinen maksupäivä. Kunkin vuoden lopussa jaettiin sitten varsinaiset voitto-osingot. Työn osuus nousi tällöin noin 13 doll. ja kapitaalin noin 5% sijoitetusta kapitaalista.

Suuria eivät yhteiskunnan jäsenten tulot näinmuodoin olleet, mutta elantokin oli jotenkin helppoa. Palatsissa maksoi kaikilla mukavuuksilla varustettu huone vain 12 doll. Vuodessa. Ruokaa sai tilauksen mukaan. Kahvi maksoi ½ senttiä kuppi, voi ½ senttiä, liha 2 senttiä j.n.e. Kunkin jäsenen tuli maksaa tämän lisäksi 36 ½ senttiä viikossa ruokailuhuoneen käyttämisestä. Kukin jäsen piti mukanaan kirjan johon ruuan tarjoojat merkitsivät kunkin ruoka-annoksen, ja kuukausitilissä ne tasattiin.

Elämä Falanksissa oli siellä kävijäin kertomusten mukaan erittäin hauskaa. Kun päivän työt olivat suoritetut, vietettiin iltaa lukemalla, soitolla ja tanssilla. Asukkaat olivat kaikki "maailmallista" väkeä, itsensä kiduttamista varten ei sitä oltu perustettu, ja kaikin neuvoin koetettiin elämä muodostaa niin onnelliseksi kuin mahdollista. Kaikesta huolimatta oli onni ja hauskuus kuitenkin vain pintapuolista laatua. Se tarvitsi voimassa pysyäkseen koko joukon ulkopuolista osanottoa ja kannatusta. Ensi vuosina sitä olikin paljon tarjolla, kun fourierismin ystäviä tavan takaa kävi Falanksissa vierailulla ja mukanaan toi sitä innostuttavaa tuulahdusta mitä liike ulkomaailmassa silloin vielä nautti. Mutta fourieristiset kokeilut muualla kukistuivat vähitellen, innostus ja usko liikkeen parantavaan voimaan laimentui yhä enemmän, ja kun Pohjois-Amerikan Falanksikaan ei kyennyt aineellisia etuja parantamaan erityisemmässä määrässä, alkoi jäsenistössä vähitellen itää kaipaus takaisin vapaan kilpailun taisteluun ja niihin aineellisiin mahdollisuuksiin mitä vapaa kilpailu kullekin yksilölle antoi, joskin vain harvoille onnistumiseen asti. Tämä kaipaus alkoi ensiksi synnyttää hallintoriitoja, sitten jo napinaa liian vähäisten ansioitten johdosta, ja joskaan ei yleisesti puhuttu Falanksin hajoittamisesta, kyti se ajatus kuitenkin jo enemmistön mielissä. Syyskuussa 1854 paloi Falanksin mylly joka oli tullut maksamaan noin 12,000, doll. ja se tapaus vihdoin tuotti ilmoille nämä ajatukset. Vaikka uuden myllyn rakennusrahat auliisti tarjottiin Falanksin ulkopuolelta lainaksi, esitti joku kuitenkin että myllyä ei rakennettaisi, vaan hajoitettaisiin koko yhteys. Esitys tehtiin aivan äkkiä; sittenkään se ei herättänyt mitään hämmästystä, vaan ryhdyttiin esityksestä äänestämään. Ja ulkopuolisten suureksi ällistykseksi taukosi Pohjois-Amerikan Falanksi täten toiminnastaan. Sen omaisuus myytiin pakkohuutokaupalla ja osakkeen omistajat saivat 66 senttiä dollarista.

Fourieristisista kokeiluista kuuluisin oli Brook Farm niminen noin 200 eekkeriä sisältävä maatila Bostonin lähistöllä. Alkuperäisesti se ei ollut mikään fourieristinen Falanksi, vaan erään joukkokunnan koti, joka joukkokunta tunnettiin nimellä "Transcendental Club", se on "Yläilmalaisten Yhdistys". Tähän yhdistykseen kuului joukko innottelevia haaveilijoita jotka tavan takaa kokoontuivat toistensa koteihin pohtimaan "kaikkia mahdollisia ja mahdottomia probleemeja filosofian, politiikan ja uskonnon aloilta", kuten Hillquit sanoo. Haaveilujensa takia heitä pilkallisesti ruvettiin sanomaan "yläilmalaisiksi", ja he sen omaksuivat kunnianimenä, sillä he uskoivat, "oikeuden järjestykseen joka on ulkonaisten aistimien ulottuvaisuuspiirin yläpuolella". Yhdistys julkaisi "The Dial" nimistä aikakauslehteäkin, jossa terävästi kirjoiteltuja artikkeleita ilmestyi ihmisolemuksen ja elämän tarkoituksesta ja suhteesta maailman kaikkeuteen.

Tämä piiri pysyi kauan aikaa omien mietelmäinsä ja ajatelmainsa kehyksissä pyrkimättäkään varsinaisesti fourieristisen liikkeen yhteyteen. Vuonna 1840 George Ripley, yhdistyksen varsinainen sielu, rupesi puuhaamaan erinäistä siirtolaa "yläilmalaisille". Keväällä 1841 valittiin ylläoleva maatila sellaiseksi siirtolaksi ja sen nimeksi pantiin "Brook Farm, maanviljelys ja kasvatuslaitos", ja sen tarkoitusta selitettiin perustuslakien johdannossa seuraavaan tapaan:

"Voimakkaammin edistää inhimillisen sivistyksen suuria tarkoituksia, muodostaa elämän ulkonaiset olosuhteet viisauden ja puhtauden perusteella, istuttaa oikeuden ja rakkauden periaatteet yhteiskuntajärjestöömme jumalallisen sallimuksen lakien kanssa sopusoinnussa, perustaa veljellisen yhteistoiminnan järjestelmä itsekkään kilpailujärjestelmän tilalle" j.n.e.

Itse peruslaissa määrättiin että siirtolan omaisuus oli oleva osakeyhtiöllä jonka osakkeitten nimellisarvo oli 100 doll. Kullekin jäsenelle taattiin työtä kunkin kykyjen ja halun mukaan. Kaikesta työstä oli oleva yhtäläinen korvaus, kapitaalille myönnettiin 5 % korko, työpäivä korkeintaan 10-tuntinen, alle kymmenen ja yli 70 ikävuoden oleville vapaa toimeentulo, samoinkuin kaikille sairaille ja työhön kykenemättömille. Kasvatus, lääkärinapu ja kirjasten ja kylpylaitosten käyttö taattiin jokaiselle vapaaksi.

Siirtolan hallinto oli oleva neljän kolmihenkisen komitean käsissä, jotka edustivat yleistä hallintoa, maanviljelyshallintoa, kasvatushallintoa ja raha-asiain hallintoa.

Koululaitos oli siirtolasta tärkein. Se oli neliosastoinen: pikkulasten koulu alle kuusivuotiaille, alkeiskoulu 6-vuotiaille, valmistava koulu korkeampia tutkimusaloja tavoitteleville ja 6-vuotinen kurssi yliopistoon aikoville.

Brook Farm oli siis vakaasti taipuvainen fourierismiin, vaikka sen perustajat eivät pitäneetkään itseänsä fourieristeina. Ajan henkisten rientojen sieluna kaikkialla oli Brisbanen loihtima yhteiskunnallinen uudistusliike eivätkä "yläilmalaisetkaan" voineet sen vaikutuksista päästä. Siirtolan jäsenistö, vaikka olikin harvalukuinen taisteli monenlaisia vaikeuksia vastaan sangen urhoollisesti. He osasivat säilyttää pitkän aikaa ihanteellisen innostuksensa asiansa suuruuteen ja oikeuteen ja heillä oli ulkopuolella runsaasti ystäviä. Kristillinen uskonto oli korkeassa arvossa, mutta mitään ahdasta lahkolaisuutta ei ilmennyt heidän joukossaan. Itse Ripley oli pappismies, ja hänkin käsitti kristillisyyden käytännöllisesti, yhteisteollisuus oli keskinäistä auttamista kuorman kantamisessa. Fourieristinen liike oli kuitenkin siksi voimakas että kaikki yhteiskunnalliset parannusyritelmät kohdistuivat siihen liikkeeseen, eikä "yläilmallisten" onnistunut mainittavassa määrässä kartuttaa jäsenistönsä lukua. Kolmen vuoden kuluttua oli Brook Farmin asukasluku vielä sadan alapuolella. Tämä seikka se pääasiassa lienee vaikuttanut että "kaikki havainnot olivat osottaneet totuudeksi Fourierin käytännöllisen järjestelmän" ja että Brook Farmin johtajat 1844 julistivat siirtolansa fourieristiseksi Falanksiksi. Fourierin järjestelmä otettiin käytäntöön, hallinto muodostettiin uudelleen ja Ryhmät ja Sarjat alkoivat työskennellä makujen ja keskinäisen myötätuntoisuuden perusteella.

Tämä askel saattoi Brook Farmin koko fourieristisen liikkeen keskukseksi. Liikkeen äänenkannattaja "Harbinger" muutettiin siirtolaan ja sieltä käsin alettiin varsinainen lähetystyö ulkopuolelle. Ja siirtolan aineelliset asiat näyttivät varmoin askelin yhä paranevan; väkiluku lisääntyi, alinomaa tuli uusia jäsenhakemuksia, teollisuusyrityksiä laajennettiin ja ruvettiin rakentamaan suurta palatsia. Fourieristinen liike näytti Brook Farmissa jo todistavan maailmalle mestarin erehtymättömän laskutaidon sekä niiden epäilysten tehottomuuden jotka väittivät että korkeakirjallinen sivistys ei pysty ylläpitämään raakaa työtä vaativaa siirtolaa. Toivo asui ja eli Brook Farmilla.

Mutta sittenkin se oli pintapuolista, hiekalle rakennettua.

Myrskyssä se ei kestänyt.

Komea rakenteilla oleva Palatsi syttyi eräänä kevätiltana 1846 tuleen ja siinä paloi myös 7,000 dollarin arvon mukana Brook Farmin valheellisesti vakava perus. Myötäkäymisen päivinä oli into laimennut, kapitalismin vapaa kilpailu houkutteli alituisesti yksilöllisillä pettävillä mahdollisuuksillaan. Hiukan toista vuotta koettivat innokkaimmat vielä ponnistella, mutta turhaan. Vastoinkäymiset olivat vieneet uskon yhteisonnen mahdollisuuteen ja seuraavan vuoden syksynä riutunut Falanksi menetti kaiken merkityksensä Kirkollinen orpokoti on nyt paikalla opettamassa kaiken maallisen turhuutta pienokaisten maallista tietoa janooville sieluille.

Fourieristisista kokeiluista on kolmannella sijalla vielä mainittava Cerescon siirtola eli Wisconsinin Falanksi. Se ansaitsee mainitsemista etupäässä sentakia että siellä käytännöllisyys otettiin pääasiaksi ja jätettiin filosofiset mietiskelyt sikseen.

Wisconsinin Falanksi perustettiin 1844 Fond du Lac kauntissa. Parisen kymmentä Fourierin aatteisiin innostunutta miestä läksi sanotun vuoden keväällä Wisconsinin sydänmaille jossa he ostivat ison maapalasen käteisellä rahalla ja perustivat Ceresco nimisen siirtolan. He laativat itsellensä tarkat säännöt ja laillistivat Wisconsinin Falanksin nimisenä yhdyskuntana. Kun koko paikkakunnalla ei paljon muita ollut kuin fourieristeja, saivat he käytettäväkseen paikkakunnan valtiolliset ja kunnalliset oikeudet joita he myös ymmärsivät hyväksensä käyttää. Kolme vanhinta jäsentään he valitsivat rauhantuomareiksi, kolme jäsentään he lähettivät valtion senaattiin ja yksi heikäläisistä kerran pyrki valtion kuvernööriksikin silloisen "Free Soil" puolueen vaalilistalla, mutta joutui tappiolle.

Työssään he olivat uutteria ja kohottivat siirtolansa omaisuutta siten melkoisesti. Sarja- ja Ryhmäjärjestelmää he eivät noudattaneet, mutta pysyivät muuten tuotannon tulosten jaossa niin lähellä kuin suinkin Fourierin ajatuksia. Keskimääräinen palkka oli 6 — 7 senttiä tunnilta ja asunto ja ruoka y.m. tarpeet maksoivat 60—70 senttiä viikolta. Jäseniä yhdyskuntaansa valitessaan he pitivät silmällä hakijan varallisuutta ja ruumiillista kykeneväisyyttä. Aineellinen menestys Falanksilla sentakia olikin koko hyvä, mutta henkinen ei kehumista kestä. Kirjastoa ei heillä ollut eikä mitään muutakaan henkisten tarpeitten tyydyttämistä varteen otettu.

Keskinäiset riidat ja innostuksen puute Wisconsinin Falanksinkin lopulta sortivat. Yhdyskuntaan muodostui kaksi puoluetta; toinen, hiukan vanhempi, vaati yhteiselantoa, toinen taas yksityistä. Yhteiselannon kannattajat olivat kaiken aikaa voitolla, mutta yksityiselannon puoltajat eivät enemmistön tahtoon taipuneet. Lopulta sitten päätettiin palata takaisin maailmaan, ja jonkinlaista tyytyväisyyttä lie kokeilijoille tuottanut se seikka että kun yhdyskunnan omaisuus myytiin huomattiin että osakkeen omistajat saivat takaisin pääomansa ja vielä kahdeksan prosentin koronkin. Wisconsinin Falanksi yksin fourierististen kokeilujen joukossa osottaa aineellista voittoa.

Muista fourieristisista kokeiluista ei ole suuria sanomisia. Pennsylvanian karuilla vuorimailla tapahtui useita kokeita, samoin New Yorkissa ja Ohiossa. Mainittava on myös Michiganin Alphadelphia Falanksi, joka toista vuotta kuolemata pakoili ja jonka onnistui jäsenlukunsa kohottaa aina 1,200 asti. Kaikkien pääpiirteet olivat samat: tavaton innostus perustettaessa jota kesti niin kauan kuin oli huomattu että ponnistukset olivat liian raskaita ja tulokset liian pieniä. Ihmisillä on erinomainen taipumus syyttää toisiaan yhteisistä vastoinkäymisistä, ja niin olivat vastoinkäymiset alituisten riitojen lähteinä. Fourieristisia Falankseja lasketaan kaikkiaan olleen puolisen sataa Amerikassa ja jokaisella niistä oli samallainen loppunsa. Suuret taloudelliset häviöt, jotka asian uurastajat saivat kärsiä, koituivat voitoiksi vapaan kilpailun yritteliäille keinottelijoille, jotka osasivat hedelmät niittää fourieristien vaivalloisista kylvöistä. He niistä yritelmistä hyötyivät, kommunistiset haaveilijat hävisivät. Ja aineellinen häviö oli pientä henkiseen verraten. Sillä tappioitten katkeruudet johtivat joko epätoivoon tai itsekkäiseen välinpitämättömyyteen. Myöhempinä aikoina tapaamme fourieristisen liikkeen, inhimillisen vapauden, tasa-arvon ja ihmisoikeuksien liikkeen eturivin miehiä itse sydämmettömässä nylkemis- ja riistämistoimissa, näemme heidän julkisuuden miehinä taistelevan vanhoillisuuden ja kapitalismin pääleireissä yhä nousevan köyhälistön vapautusliikettä vastaan, jonka hyväksi he nuoruutensa tanakimman tarmon ja intohimoisen innostuksensa ovat uhranneet. Ja me näemme itse jäntevyyden, itse tarmokkuuden, Fourierin suurimman opetuslapsen Brisbanen katselevan alati epäillen, joskin myötätuntoisena valtavata työväenliikettä, joka kuitenkin alati saavuttaa voittoja hänen saarnaamiensa tarkoitusperiensä toteuttamiseksi.

Epätoivon ja pohjattoman itsekkyyden lähteinä me usein löytäisimme koko kasan pettyneitä ihanteita ja toiveita.

Fourierin puolustukseksi on kuitenkin sanottava että hänen Falanksejansa ei milloinkaan ole koetettukaan toteuttaa sillä tavalla kuin hän itse tarkoitti. Käytäntö ei siis oikeastaan ole suoranaisesti todistanut hänen Falanksiensa mahdottomuutta. Mutta se mahdottomuus on kuitenkin todistettu, sillä käytäntö on todistanut sen että ihmisriistäminen ei ennen lopu kuin se riistämisen kautta saavutettavissa oleva yksilön hyöty on tehty mahdottomaksi.

Robert Owen.

Suurista haaveilijoista oli Robert Owen epäilemättä lähimpänä niin sanoaksemme käytännöllistä yhteiskunnallista totuutta. Häntä useat pitävät nykyaikaisen sosialismin varsinaisena isänä, ja varmaa onkin että tieteellisen sosialismin järjestäjät Marx ja Engels häneltä saivat paljon vaikutelmia.

Robert Owen syntyi 1771 Newtownin kylässä Skotlannissa köyhistä vanhemmista. Hänen opillinen kasvatuksensa rajoittui sangen vähään, sillä jo 11 vuotiaana hänen oli lähteminen kauppapalvelukseen Lontooseen. Hänen luontaisia ominaisuuksiansa jo tällöin olivat tavaton järjestämiskyky, uupumaton uutteruus, erinomainen huomiokyky varsinkin ihmisluonteisiin nähden ja syvä myötätuntoisuus kaikkia kovaosaisia kohtaan. Nämä ominaisuudet täydensivät hänen puutteellisia alkeistietojaan ja loivat hänelle loistavia mahdollisuuksia liike-elämässä.

Jo poikasena hän alkoi tekemään havaintoja elämästä ja yhteiskunnasta, ja jo nuorena hänellä oli niissä asioissa vakaumus, jolle hän uskollisena pysyi koko elämänsä ajan. "Ihmisestä tulee kurja, julma raakalainen, ihmissyöjä tai korkeasti sivistynyt ja hyvä olento riippuen niistä olosuhteista joiden alaiseksi hän syntyessään joutuu". Se oli hänen elämänkäsityksensä juuri. Rohkeasti hän teki väitöksensä. "Ihmisluonne on alkuperältään hyvä ja sitä voidaan harjoittaa, kasvattaa ja muodostaa syntymästä alkaen sillä tavoin että kaikkien lopulta on tultava sopusointuisiksi, hyviksi, viisaiksi, terveiksi ja onnellisiksi. — — — Ihmisluonteen muodostavat häntä ympäröivät olosuhteet, eikä hän siis ole sovelias enemmän ylistykselle kuin moitteellekaan, ja jokainen yleisluonne voidaan maailmalle lähettää joko hyvänä tai pahana käyttäen keinoja jotka suureksi osaksi ovat inhimillisten hallitusten käytettävissä".

Jo tällöin siis Owen viittaa hallituksella olevan velvollisuuksia joita ei vielä oltu velvollisuuksiksi tunnustettu. Yhteiskunnan oma syy oli että sen jäsenissä oli huonoja luonteita, yhteiskunnan itsensä oli parannettava olosuhteet, jotka ihmisistä loivat huonoja luonteita. Mutta hän ei pysähtynyt vielä tähän. Owen käsitti että kaikki elämän ilmiöt olivat siksi riippuvaisia toisistaan että jos johonkin niistä koskee, täytyy kaikkia järkäyttää. Ja pysyen uskollisena omalle vakaumukselleen hän rohkeasti tuomitsi "kaikenlaisen uskonnon jota tähän asti on ihmiselle opetettu". Sen hän teki aikana jolloin hän itsekin uskoi olevansa sivistyneen maailman huomatuin henkilö ja "vaikutusvaltaisin brittiläisen kabinetin ja hallituksen enemmistössä".